Henkilöbrändääminen voi toimia myös aatteiden leviämistä vastaan
Alunperin mietin, että lehden kanteen sopisi julkisuudesta tunnettu vegaani, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomienkin kannessa pikkuhahmona seikkaillut sometähti Benjamin Pitkänen tai anarkistina tunnetuksi noussut Suvi Auvinen. Ainakin nousuvuosinaan Auvinen perusteli mediassa, että huomiota haalineet anarkistien vahingonteot olivat hyväksyttäviä keinoja levittämään heidän mielenosoitustensa tärkeää sanomaa. Hilpeä pyörätelineen heittäminen menestyneen jalokiviyrityksen ikkunaan edusti tekona samalla kapitalismin vastustamista.
Elokapina taas hyödyntää erinäisiä julkisuustempauksia ennen kaikkea ilmastokriisin estämisen sanoman levittämiseksi. Yhteiskunnallinen liike on muun muassa sulkenut Helsingissä Mannerheimintien ja pitänyt mielenosoituksia lentokentällä. Heidän toimenpidelistallaan on myös ekologisesti ja eettisesti kestämättömän eläintuotannon alas ajaminen, josta toivon näkeväni myös isoja tempauksia.
Eläinoikeusaktivismi taas on herättänyt huomiota etenkin salakuvilla suomalaisten tilojen karuista oloista ja eläinkohtaloista. Tänäkin vuonna paljastettiin Oikeutta eläimille -yhdistyksen kautta, että Suomessa nautaeläimet kahlaavat ulosteissaan. Lisäksi yhdistys herätti kansainvälistä mediahuomiota jälleen uusilla järkyttävillä kuvilla maan turkistarhoilta.
Anarkistien vahingonteot ovat kuitenkin jääneet pois. Sama pätee toivottavasti Saksan Elokapinan tomaattikeiton heittämiseen Vincent van Goghin taulujen päälle. Vaikka “kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta” on tunnettu sanonta, ehkei se pidä paikkansa. Eläinoikesaktivismin toimintakirjosta taas on poistunut vuosikymmensiä sitten kettujen vapauttaminen luontoon. Silti 1990-luvun alkuperäistä “kettutyttöä” Mia Takulaa toivotaan yhä lehdistöön puhujaksi. Takula kertoo tämän numeron haastattelussa, miksi hän kieltäytyy suurimmasta osasta haastatteluja ja eläinoikeusliikkeen henkilöitymisen riskeistä. Yksittäisten tunnettujen tapahtumien tai henkilöiden takana on lisäksi useamman hengen taustaryhmiä tai liikkeitä. Tässä numerossa kuuntelemmekin useille tutun henkilöbrändäämisen korostamisen sijaan vaihteeksi huomiokriittisiä näkökulmia. Kanteenkaan ei tullut siksi poikkeuksellisesti tunnettua vegaania. Kannessa on marraskuun lopulla eläinoikeusyhdistysten järjestämän, valtakunnallisen Fur Free Friday -mielenosoituksen kuva, jonka keskellä on kettupukuinen vapaaehtoinen. Hän voisi aivan yhtälailla olla sinä tai minä. ■
Kuva:
Samu
Puuronen
Huomiota tarvitaan, mutta tarvittavat muutokset edellyttävät muutakin kuin moraalishokkeja ja mediaosumia, Ollila kirjoittaa kolumnissaan.
Kaikki julkisuus on julkisuutta
TIINA OLLILA
Ihmisillä on kovin inhimillinen taipumus uskoa muiden ihmisten vaikuttavuuteen ja voimaan enemmän kuin omaansa. Tämä näkyy vaikkapa järjestöjen tavassa hyödyntää julkisuuden henkilöitä agendansa edistämiseksi. Eläinjärjestöt eivät tässä ole poikenneet muista järjestöistä.
Ennen mannekiineiksi houkuteltiin missejä, malleja ja muusikoita, nykyään nuoria julkkiksia, urheilijoita ja vaikuttajia. Kampanjajulisteisiin tai tapahtumiin etsittiin tuttuja kasvoja liikkeen ruohonjuuritason kasvojen jäädessä muille tuntemattomiksi. (Onni, että suomalaisten eläinoikeusliikkeen resurssit ovat olleet niin pienet, etteivät pahimmat seksistiset kampanjat ja terveys- ja laihuusveganismilehdet rantautuneet tänne.)
Ovatko julkkikset tai vaikuttajat nykyäänkin niin vaikutusvaltaisia esikuvia, että viesti eläinten oi-
keuksista menee seuraajille ja faneille perille paremmin kuin joillain toisilla keinoilla? On mahdollista, että yhteistyö hyödyttääkin lähinnä järjestöjä ja julkkiksia itseään. Järjestö saa lisää uskottavuutta ja näyttökertoja asialleen, julkkis ihailua ja kiitoksia yleisöltään, kun osallistuu hyvään tai on “heikompien” puolella. Jos kyseessä on selvä ja erityisesti mitattava tavoite, kuten allekirjoitusten kerääminen vetoomukseen tai saatujen lahjoitusten määrä, ehkäpä touhu kannattaakin. Mediahan elää ihmisistä, tunteista ja uutuudesta. Se rakastaa ihmisilmiöitä ja etuliitehenkilöitä, jotka olemassaolollaan tuottavat sisältöä ja herättävät tunteita. Tunteet ja klikit kuuluvat yhteen, ja klikit tietävät liikennettä ja rahaa. Kansainvälisesti tunnetuinta julkkiksia ja seksismiä käyttävää eläinoikeusjärjestöä PETAa kohtaan on esitetty kritiikkiä, että kyllä, provosointi, julkkisten ja nakunaisten käyttäminen on hyödyt-
Kuva: Laura Oja
Fur Free Friday -mielenosoitus turkistarhausta vastaan 29.11. Helsingissä. Kuva: Tommi Otsavaara
tänyt järjestön kassaa, mutta mitattavat vaikutukset muunlajisten eläinten kannalta ovat jääneet kyseenalaisiksi tai ainakin liike on voinut näyttää luotaantyöntävältä joidenkin mielestä. Toisaalta ilman huomiota ja rahaa ei yksikään eläinoikeusjärjestö pysty toimimaan. Toivottavat muutokset edellyttävät kuitenkin paljon muutakin kuin moraalishokkeja ja hetken kestävää mediakuohuntaa.
Vaikuttajien ja julkkisten nostamisessa voi olla muutakin arveluttavaa. Julkkis voi olla sunnuntaivegaani eli paljastua pian tähdenlennoksi, lähisuhdeväkivaltaiseksi hurjapääksi, Youtuben salaliittohorinan tuuttajaksi tai X:ssä jankuttavaksi transfobiksi. Tai sitten vegaaniutta hehkuttava julkkis pukeutuukin turkikseen tai suorittaa näyttävästi metsästyskortin. Ehkäpä ihminen haluaa lähinnä edistää omaa uraansa, bisnestään tai henkilöbrändiään. Ylitsevuotavaa ihailua osakseen saava paistattelee digi- ja mediaparrasvaloissa, kun muut tekevät näkymättömät työt tiedontuotannosta siivoamiseen ja tapahtumien järjestämisestä poliittiseen vaikuttamiseen. Yleisö on tyytyväinen, kunhan eläinasia edes jotenkin ja joskus näkyy jossain. “Tarkoitus pyhittää keinot” ja “kaikki julkisuus on hyvästä”, he tuumivat. Kohotamme somen ja mediat elämää suuremmaksi vaikuttamisen paikoiksi, koska yhdessä tekeminen on hidasta, kompuroivaa ja vaatii kompromisseja. On helpompaa kuvitella, että näyttökerrat ja mediaosumat ovat yhtä kuin vaikuttavuus. Ihmiset vaativat suureen ääneen poliittisia muutoksia, mutta eivät ole
valmiita itse osallistumaan puoluepolitiikkaan tai poliittiseen toimintaan. On helpompaa kannustaa ja ihailla heitä, joilla on isot yleisöt ja mediapääomaa. Kyllähän nuo hoitavat homman, kyllä nyt asiat muuttuvat.
”Vaikuttajien ja julkkisten nostamisessa voi olla muutakin arveluttavaa. Julkkis voi olla sunnuntaivegaani eli paljastua pian tähdenlennoksi, lähisuhdeväkivaltaiseksi hurjapääksi, Youtuben salaliittohorinan tuuttajaksi tai X:ssä jankuttavaksi transfobiksi.”
Kun itseä väsyttää, omiin kykyihin ei jaksa uskoa ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat liian pieniltä, on ihanaa heittäytyä illuusioon muiden vaikuttavuudesta. ■
Arvio
Hietikko ihastui maihareihin, mutta ei suosittele Dr.Martenseja. Hän aikoo kokeilla seuraavaksi Vegetarian Shoesin maihareita, vaikka tuskin nekään mukavuudellaan päihittää hänen lempikenkänsä.
Dr. Martensit, Birkenstockit ja Adidaksen nappulakengät:“En
ole vielä löytänyt jokaiseen tarkoitukseen sopivia keinonahkakenkiä”
Vegaaniudessa ei ole kyse pelkästään ruokavaliosta vaan elämäntavasta, jossa vältetään eläinten vahingoittamista esimerkiksi ekologisista tai eettisistä syistä. Eläimiä riistetään elintarviketeollisuuden lisäksi muun muassa vaateteollisuudessa, sillä nahkaa ja villaa käytetään yhä monen vaatteen valmistuksessa.
Dr. Martensit ovat huonot jalassa
Nahan paha haju (ja syyllisyys) on alkanut ällöttää minua niin paljon, että olen hankkinut viime vuosina muutamat uudet vegaaniset kengät: maiharit, sandaalit ja nappulakengät.
Maihinnousukengät ovat sekä armeijoiden että alakulttuurien suosima jalkinevalinta. Olen luullut niiden olevan käytännölliset ja moneen tilanteeseen sopivat, ennen kaikkea kestävät kengät. Vegaanisten Dr. Martensien kohdalla en voisi olla enempää väärässä.
Aloin himoita maihareita vasta katsottuani Aikuiset-sarjaa Yle Areenasta alkuvuodesta 2023. Roolivaatteissa ei pitäisi olla kyse tuotesijoittelusta, sillä kyseessä on epäkaupallisen Yleisradion tilaama sarja. Samastuminen roolihahmoihin kuitenkin istutti ajatuksen päähäni: tuossapa kivat, moneen tilanteeseen sopivat ja käyttökelpoiset jalkineet!
Ensimmäisen googlauksen jälkeen Instagram-syötteessäni alkoi vilistä liuta maihareita. Pysyin kuitenkin järjissäni melkein vuoden, sillä en vielä tarvinnut uusia kenkiä. Loppuvuodesta 2023 satuin kuitenkin olemaan ulkomailla reissussa juuri Black Friday -viikonloppuna ja Dr. Martensin kivijalkakauppa veti puoleensa kuin magneetti.
Edelliset luottokenkäni tulivat tiensä päähän, myös suutarin mukaan korjauskelvottomiksi. Roskistuomion saaneiden buutsieni seurauksena marssin marraskuussa kauppaan sovittamaan maihareita.
Poistuin kaupasta ja maasta ne jalassani.
Ostin pitkään himoitsemani vegaaniset maiharit, mutta jo ensimmäisen päivän aikana sain melkoiset rakot. Loppumatka piti kävellä vanhoissa kengissä. Huimasta hinnasta huolimatta ostin ilmeisesti vain idean enkä käyttökelpoisia kenkiä.
Maihareista on saanut ihan siedettävät käyttämällä pohjallisia, mutta ei niitä voi vieläkään mukaviksi väittää. Kenkien ostopäätöksiä ei siis kannata tehdä Aikuisia katsomalla. Siitä saadut mielikuvat eivät paljoa auta, kun jalkoja särkee. Sen sijaan polkupyörä auttaa, jolla kulkea suurin osa matkoista, ettei tarvitse kävellä.
Seuraavaksi aion kokeilla Vegetarian Shoesin vegaanimaihareita, sillä ne ovat kuulemma mu-
HANNA HIETIKKO
kavammat kuin nahkaiset. Täytyy vain käyttää ensin nämä kamalan tuntuiset Dr. Martensit loppuun.
Birkenstockit ovat parhaat kenkäni
Vegaaniset Birkenstockit ostin kesällä 2022. Niitä hankkiessa huomasin, että valikoimaa oli nahkasandaaleihin verrattuna huomattavasti niukemmin. Jouduin myös ostamaan numeroa liian isot kengät, sillä oma kokoni oli jo loppu.
Ostin siis tylsät mutta käytännölliset mustat terveyssandaalit. Koska ne ovat vähän liian suuret, nekin ovat hiertäneet joskus jalkoihini rakkoja.
Silti: En ole varmaankaan käyttänyt mitään kenkiä yhtä paljon kuin näitä. Birkenstockit ovat olleet jalassani myös talvella, sisäkenkinä töissä. Näissä käveleminen tuntuu niin helpolta, kuin ei olisi kenkiä, mutta tukea on.
Harkitsen jo kovasti uusien hankkimista, sillä ympärivuotisessa käytössä kengät ovat kuluneet melkoisesti. Varsinkin toisen kantapää on kulunut niin, että eron huomaa kävellessäkin.
Nykyään valikoimaa näyttää tulleen jo huomattavasti lisää vegaanisiinkin versioihin. Toivottavasti terveyssandaalit eivät mene koskaan muodista!
Idean maiharien hankkimiseen toimittaja Hietikko sai Aikuiset-ohjelmasta, jossa Oona ja Arttu juoskentelevat Kalliossa. Kuva: Hanna-Maria Grönlund / Yellow Film & TV Oy
Adidaksen nappulakengät lähes estivät jalkapalloharrastuksen
Keinonahkaiset Adidaksen nappulakengät ostin kesällä 2021. Ne tuntuivat kaupassa ihan hyviltä jaloissa, mutta vaikka treenasin (harvakseltaan) ja pelasin niissä muutaman 3-divarin ottelun, ne eivät muotoutuneet jalkoihini sopiviksi, eivätkä jalkani sopeutuneet niihin vaan toisesta isovarpaastani irtosi lopulta kynsi.
”Jalkapalloharrastukseni kovin hinta on tietoisuus ja syyllisyys siitä, että kenkäni on tehty kengurusta.”
Vein kengät kauden päätteeksi kierrätyskeskukseen. Ostin tilalle tarjouksesta toiset muovikengät, nekin merkiltään Adidakset. Jälleen sama tilanne: ensin rakkoja ja sitten irtosi varpaankynsi.
Lopulta päädyin ostamaan klassikon, Copa Mundialit, jotka ovat nyt minun kokemusteni mukaan ainoat hyvät jalkapallokengät. Jalkapalloharrastukseni kovin hinta on tietoisuus ja syyllisyys siitä, että kenkäni ovat tehty kengurusta.
Vegaaneille hauskuus ja mukavuus eivät aina ole tärkeimpiä kriteereitä ostoksilla, mutta ilman kengurukenkiä minun pitäisi lopettaa jalkapalloharrastus. Jos joku osaa suositella yhtä hyviä tai parempia keinonahkaisia nappiksia, otan suositukset oikein mielelläni vastaan! ■
Kuvat kengistä: Hanna Hietikko
Oletko ollut kiltti?
Pyri olemaan kiltti, kirjoittaa Verkkapuro kolumnissaan.
VILLE VERKKAPURO
Erityisesti joulu on kiltteyden aikaa. Pääsköön vangit vankiloistaan, laulamme yhdessä. Lapset ovat keskiössä, heitä muistutetaan kiltteydestä. Samalla pöydässä on kinkku, joka on kasvanut vankeudessa, syyttömänä. Sitä syödessä voi muistella itsenäisyyspäivää ja Linnan juhlia, joissa tarjoiltiin uhanalaista riekkoa ja jonka järjestänyt presidentti Alexander Stubb teki kiinalaisten kanssa historiallisen broilerikaupan, joka sairastuttaa molempien maiden väestön ja tuottaa valtavasti päästöjä. Joulurauhaa toivotteleva presidentti Stubb poseerasi vaalikampanjassaan jalka heinäpaalilla ”tarkastelemassa” suomalaista eläintuotantotilaa todeten, että ”kaikilla Suomen tiloilla on homma hallussa” sivuuttaen kärsimykset sekä eläimille että ih-
misille. Ja esimerkiksi sen, kuinka rotat söivät kuollutta vasikkaa ulosteen peittämässä navetassa Porissa joitain vuosia sitten.
Kun me kokoonnumme punaisine poskinemme joululaulujen soidessa yhteisen pöydän ääreen, on syytä pohtia joulun tähteä, sikaa. Juice Leskinen laulaa Sika-joululaulussaan: ”Jouluna sikaa mä muista en, vain kinkkua vahtaan himoiten.“ Sika on älykäs ja empaattinen eläin, jonka inhimillisissä silmissä asuu neljävuotiaan lapsen älykkyys ja sosiaaliset taidot, joissa perhe on tärkeässä roolissa. Siat osaavat jopa pelata yksinkertaisia videopelejä, toisin kuin minä.
Uudet ravitsemussuositukset suosittelevat nauttimaan korkeintaan 350 grammaa lihaa viikos-
” Siat osaavat jopa pelata yksinkertaisia videopelejä, toisin kuin minä. ”
Kuva: Sari Kivijärvi
sa. Se tarkoittaa vajaata jauhelihapakettia. Suurempi määrä synnyttää sairauksia, kuten syöpiä ja sydän- ja verisuontitauteja. Kuka olisi niin julma, että tarjoilisi rakkailleen jotain, mikä sairastuttaa heidät?
En halua kenellekään syöpää jouluksi. Siksi tarjoilen seitania. Seitan on vähintään yhtä hyvää kuin kinkku. Siinä on myös enemmän proteiinia. Ja sen äärellä ei tarvitse tapella siitä, kuinka pitkän matkan soija on kulkenut halki maapallon, sillä seitania tehdään vehnästä. Vehnästä, joka voisi mennä teurassikojen
”Joulupukin reen sijaan soija matkaa lentäen, joka tuottaa valtavasti päästöjä tähtipölyn sijaan.”
KESTÄVÄÄ TERVEYTTÄ RUOASTA
– kansalliset ravitsemussuositukset 2024
suiden sijaan ilman välikättä suoraan joulupöytään ja kilttien vieraiden suuhun.
Soijakin olisi kaikin puolin äidin pienten porsaiden ruhoja parempi kruunu joulupöytään, sillä WWF:n artikkelin mukaan elintarvikesoijan alkuperä on usein Euroopasta. Sen sijaan Suomeen tuotu rehusoija viljellään ja tuodaan yleensä Euroopan ulkopuolelta, suurimmaksi osaksi Yhdysvalloista ja Etelä-Amerikasta.
Noin kolme neljäsosaa soijasadosta käytetään eläinrehuksi. Suomeen tulevasta soijasta arvioidaan eläinrehuksi käytettävän noin 95 prosenttia. Suomessa siipikarja on soijan suurin käyttäjä.
Suomen broilerinviennin unelmassa tuotaisiin siis yhä enemmän soijaa Amerikan mantereelta Suomeen, jossa sitä syötetään sairaiksi jalostetuille broilereille, joita lennätetään Kiinaan. Joulupukin reen sijaan soija matkaa lentäen, joka tuottaa valtavasti päästöjä tähtipölyn sijaan. Joulu on rauhan aikaa. Siksi haluan keskittyä hyvään. En halua, että kukaan joutuu luopumaan mistään. Siksi listaan vielä perusajatuksia joulupöydän kattamiseksi:
Seitaniin sopii sinapit, kuten dijon, joka on vegaanista. Rosolli ja perunat myös. Lohesta on loistavia vegekorvikkeita, joita voi tehdä myös kotona, porkkalasta skageniin. Voi ja tuore tilli sopii perunoille, merilevämäti, kaurafraiche, sienisalaatti, munakoisosilli, bataattilaatikko, lanttulaatikko, Wiener nougat -suklaat ja Finlandia-marmeladit, valinnanvaraa löytyy. Ole kiltti jouluna. ■
Tänä vuonna julkaistiin Kestävääterveyttäruoasta–kansallisetravitsemussuositukset2024. Tuoreessa kasveja ylistävässä ravitsemussuosituksessa huomioidaan myös ympäristöä. Helsingin Sanomien haastattelussa suositustiimin asiantuntija kuitenkin kertoi, että lehmänmaito olisi jätetty pois, jos sen poistaminen ei olisi suomalaisille liian kova pala.
Mitä aktivistin on tiedettävä julkisuudesta, Mia
Takula?
Vegeuutisten haastattelussa on Suomen eläinoikeusliikkeen yksi perustaja, joka valottaa konkreettisten tavotteiden saavuttamista yhteistyöllä, julkisuutta mediassa ja henkilöitymisen välttämistä sloganeiden 2020-luvulla.
Kirjailija, journalisti ja ohjaaja Mia Takulalta ilmestyi narratiivinen tietokirja Eloonjäämisopas (S&S, 2024), josta häntä on haastateltu muun muassa Helsingin Kirjamessuilla ja sen sivutapahtumassa Varjokirjamessuilla.
Sovimme jälkimmäisessä Vegen julkisuusteemaan liittyvän haastattelun, jonka pidimme kirjakiertueiden myllerryksestä Google Meet -videokokouksessa.
Onko päivä lähtenyt hyvin käyntiin?
“Joo, työteliäästi, kiitos. Itsellä lähti taas yksi lehtiartikkeli maailmalle ja onkin hauskaa aina välillä olla itse haastateltavana, koska sitä tekee niin paljon toisin päin. Muutenhan on tämmöinen pimeä, marraskuinen viikko ja vähän on väsymystä, mikä nyt enemmän johtuu kiireestä”, Takula alustaa.
“Kivahan se on, että kirja ja sen teemat herättävät kiinnostusta, mutta sitten ne tulevat muiden töiden päälle.”
Yhteistyön pyörät pyörivät
Varjokirjamessuilla puhuit kirjaasi littyen yhteiskunnallisten liikkeiden kasvamisesta ja liittolaisuuksista. Voisitko kertoa lisää liittolaisuuden merkityksestä?
“Eloonjäämisoppaassa puhun enemmän yhteistyöstä kuin liittolaisuudesta, ne eivät ole ihan toistensa synonyymit. Yhteistyötä ehdottomasti tarvitaan
yhä enemmän, mutta se ei ole mustavalkoinen, yksiselitteinen asia. Hyvin harva asia on. Otan nyt kaksi näkökulmaa siihen, mitä tarkoitan: Ensinnäkin usein uudemmilta aktiiveilta kuulee sen suuntaisia näkemyksiä, että he eivät ole tietoisia siitä, että yhteistyötä on tehty vuosikymmeniä. Niin kauan kuin eläinoikeusliike on Suomessa ollut, niin on tehty yhteistyötä. Osa uudemmista aktiiveista luulee, että he ovat ikään kuin keksineet pyörän, vaikka näin ei ole. Ei ehkä ole osattu tutustua eläinoikeusliikkeen sellaiseen historiaan, joka on tapahtunut ennen internettiä, eikä sitä siten voi useinkaan vaikkapa googlata. Yhteistyöesimerkkeinä ovat esimerkiksi se, kun olin vuonna 1995 tai 1996 opetusministeriön seminaarissa puhumassa kutsuttuna. Ja meillä on ollut ensimmäiset eläinoikeusmessut Suomessa vuonna 1995 ja niin edelleen. Näitä esimerkkejä on paljon, mutta heitin nyt nuo kaksi. Eri tahojen kanssa ollaan siis tehty vuosikymmeniä yhteistyötä.
”Niin kauan kuin eläinoikeusliike on Suomessa ollut, niin on tehty yhteistyötä. Osa uudemmista aktiiveista luulee, että he ovat ikään kuin keksineet pyörän, vaikka näin ei ole.”
Toinen tulokulma samaan yhteistyön teemaan on, että näen sen täysin välttämättömänä eläinoikeusliikkeelle, mutta sen kanssa pitää olla sillä tavalla kau-
Kuva: S&S / Susanna Kekkonen
hean tarkkana, että se on aitoa yhteistyötä, joka tähtää konkreettiseen tavoitteeseen. Joka ei ole siis viher- tai verenpesua toiselle osapuolelle, kuten yritykselle tai puolueelle. Näen, että joidenkin taholta on tuossa ehkä astuttu harhaankin, myös eläinoikeusasioissa. Mutta aivan erityisesti Suomessa on metsäyhtiöt yrittäneet kehittää sellaisia viherpesuyhteistyökuvioita aktiivien kanssa ja välillä valitettavasti onnistuneetkin. Eloonjäämisoppaassa on muitakin yhteistyöesimerkkejä, mutta eniten mä käsittelen kansainvälistä, myös Suomessa jonkin verran toiminutta Sea Shepherd -järjestöä. Se on halki historiansa kyennyt tekemään yhteistyötä tosi erilaisten tahojen kanssa, silloin kun jokin tavoite tai edes osatavoite on yhteinen. Siitä on Suomessakin esimerkki, että kun Sea Shepherdilla oli operaatio Saimaa Seal vuonna 2015, niin tehtiin yhteistyötä Saimaan alueen joidenkin kalastajien kanssa”, Takula kiteyttää.
Harhoista muutokseen
Sanoit aikaisemmin, että on ollut myös harha-askelia yhteistyökuvioissa, onko siitä esimerkkiä?
“En halua lähteä osoittelemaan. Itse keskityn siihen, että katse on tässä hetkessä ja eteenpäin. Kukin vastaa omista tekemisistään, mutta tiedän, että metsäpuolella metsäyhtiöiden kanssa on lähdetty viherpesukampanjoihin mukaan.
Toisaalta taas jotkut eläinoikeustoimijat esiintyvät julkisesti tahojen kanssa, joiden kanssa aito yhteistyö ei edes voisi olla mahdollista. Itse keskitän toimintaani suurelle, mutta usein hiljaiselle, enemmistölle. Heihin kannattaa panostaa. Sellainen aivan ääripään porukka, ilmastodenialistit ja sellaiset, joiden mielestä ihminen ei ole eläin ja maapallo on liitteä, tämmöiset salaliittoteoreetikot, jotka uskovat, että Suomessa ei enää edes ole susia ja näin – on loputtomasti esimerkkejä – he eivät ole tahoja, joihin kannattaa käyttää energiaa. Hyvä uutinen on, että niillä tahoilla ei myöskään ole kokonaisuuden kannalta merkitystä.
Tutkitusti muutos tapahtuu silloin, kun vähintään noin 3,5 % ihmisistä osallistuu toimintaan jonkin asian puolesta. Tutkimusten mukaan prosenttiluku on pätenyt Etelä-Afrikan apartheidin lopettamisesta lähtien. Mutta oleellista tässä on se osallistuminen. Eli vaikka Suomessa turkistarhausta vastustaa 80 % ihmisistä nykyisin, on eri asia olla jotakin mieltä kuin toimia”, Takula kertoo.
Pieni, mutta ratkaiseva, toimivien ihmisten määrä luo toivoa moneen asiaan. Mutrut voivat muuttuvat hymyiksi, kun ajattelee Suomen vegaanien määrää, joka ei vielä tuossa prosentissa. Vegaanius on konkreettista, mutta eläinten oikeuksien eteen voi toimia muillakin tavoin.
Tietokirjailija suosittelee lukujen perusteella näkemyksensä siitä, mistä muutospotentiaali löytyy: “Suuresta ja hiljaisesta enemmistöstä. Se on se väes-
tönosa, johon kannattaa keskittyä. Lisäksi tietysti esimerkiksi lakien muuttamista varten tarvitaan myös juridista ja poliittista vaikuttamista, mutta on oleellista havaita, että ne eivät menesty, jos asioiden takana ei ole riittävästi ihmisiä. Toki myös suoraan yrityksiin kannattaa vaikuttaa, mutta tähän pätee useimmiten sama: myös asiakaskunnassa täytyy olla kannatusta muutokselle.”
Julkisuus jättää leiman
Sinua haastateltiin lokakuussa Maailman Kuvalehteen, yhteisjuttuun Viral Vegans -yhdistyksestä tutun Benjamin Pitkäsen kanssa. Sinusta käytettiin siinä kettutyttö-sanaa, koska olet yksi kolmesta alkuperäisestä “kettutytöstä”. 1990-luvusta on kuitenkin vierähtänyt kolme vuosikymmentä. Millä selität sitä, että sanaa käytetään yhä lehdistössä?
“Tämähän on lyhyesti tiivistettynä täysin vallitseva ilmiö mediassa. Jos ajatellaan vaikka Playboy-lehden kannessa 19-vuotiaana ollutta Katariina Souria, joka on mua hieman vanhempi nainen, niin hän on omasta tahdostaan riippumatta mediassa ikuisesti se Playboyn nainen. Tuota termiä ei ole käytetty, mutta asiaa käytetään mediassa. Media toimii siten, että kun on kerran keksitty jokin konteksti, nimitys tai leima, sitä toistetaan. Ja sehän ei ole semmoinen, jota se ihminen olisi ehkä itse toivonut tai ylläpitäisi, vaan siitä tulee myös semmoinen itseään vahvistava kehä. Viimeisen 10 vuoden aikana olen törmännyt paljon siihen, että toimittajat eivät halua käyttää kettutyttö-sanaa. He eivät itse laita sitä juttuun ja joutuvat käymään tiukkoja keskusteluja esihenkilön kanssa. Usein he häviävät sen keskustelun eli sana laitetaan
”Tutkitusti muutos tapahtuu silloin, kun vähintään noin 3,5 % ihmisistä osallistuu toimintaan jonkin asian puolesta.”
kuitenkin otsikkoon tai ingressiin. Sitten toimittajat pyytävät multa anteeksi, vaikka tiedän, että se ei ole heidän vastuulla”, Takula valaisee median logiikkaa. Vegen lukijoille teemat eivät välttämättä ole tuttuja, mutta Takula paljastaa, ettei tuo ollut hänen mielestään kovin kiinnostava kysymys: “Tällä tavalla meillä media Suomessa toimii, ja mä en voi siihen itse vaikuttaa, niin en näe järkevänä käyttää aikaa asian pohdiskeluun.”
Entä sitten kun teitä oli kuitenkin kolme alku-
peräistä kettutyttöä, niin mitä muille kuuluu?
“Sitä täytyy kysyä heiltä itseltään”, hän vastaa napakasti.
Henkilöitymisen välttämisen perinne
Onko sinulla mielessä jotain mitä haluaisit sanoa?
“Kirjan teemoista itse koen mielekkäimpänä puhua, en niinkään itsestäni, mutta koska halusit puhua julkisuudesta, niin ehkä semmoinen yksi oleellinen asia on, että eläinoikeusliikkeessä Suomessa, joka on siis 1990-luvun alussa aloittanut toimintansa ja vuonna 1995 ensimmäinen eläinoikeusjärjestö Oikeutta eläimille, joita molempia – sekä liikettä että järjestöä –olen ollut perustamassa, niin me ollaan vuosikymmeniä panostettu siihen, että nämä eivät henkilöityisi”, Takula paljastaa.
Voisitko kertoa henkilöitymisestä lisää?
“Se on nähty halki vuosikymmenien eläinoikeusliikkeessä riskinä. Siinä on mahdollisia hyviä puolia, mutta haitat on paljon isommat. Me ollaan vuosikymmeniä tehty paljon esimerkiksi sitä, että kun tulee haastattelupyyntöjä, niin mietitään aina, että kuka on paras just tähän haastattelupyyntöön. Me ei suoraan omita niitä itsellemme.
Ja joskus on niin, että joitain juttuja ei kerta kaikkiaan tehdä ollenkaan, jos delegoin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 2019
”Eloonjäämisopasta tein kolme ja puoli vuotta täysipäiväisesti. Samaten sitä edeltävää kirjaa Susien mailla.”
yhdeksän sivun artikkelin turkistarhauksen tilasta Suomessa sillä hetkellä. Mä viikon–puolitoista pohdin ja kävin neuvotteluja heidän kanssaan, kun ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että suostun siihen. Mutta sitten he toivat esille, että sitä juttua ei tehdä lainkaan, jos nimenomaan minä en ole siinä se päähenkilö. Sitten lopulta suostuin. Tuon kaltaisia tilanteita on ollut, enkä ole niihinkään kaikkiin suostunut, eikä tämä koske pelkästään mua, vaan yleensä eläinoikeusliikkeessä on nähty henkilöityminen huonona asiana. Olen itse vuosikymmeniä esimerkiksi OE:ssa vetänyt eri tulokulmilla viestintäkoulutuksia, koska olen työskennellyt media-alalla sieltä 1990-luvulta asti. Koulutuksissa on ollut monenlaisia teemoja, mutta yksi niistä on ollut sellainen, että ollaan harjoiteltu tekniikoita haastatteluihin ja ollaan pyritty rohkaisemaan erilaisia ihmisiä julkisuuteen. Meille pidempään eläinoikeuksien puolesta toimineille on ollut hämmentävää seurata, että osa uudemmista toimijoista oikein haalii mediaa nimenomaan itselleen. Ei niinkään ajatella asiaa vaan sitä, että itse päästään esille”, Takula kertoo viimeisimmästä muutoksesta.
Muistio, joka katosi
Vegen toimituksen jäsen on toisaalta väittänyt, että eläinoikeusliike henkilöityisi jo Suomessa viiteen ihmiseen. Sen perusteella henkilöitymistä olisi siis tapahtunut ennen esimerkiksi vuonna 2022 yhdistykseksi rekisteröityä Viral Vegansia, jossa henkilöbrändääminen on tietoinen valinta. Alussa mukana olleena tiedottajana muistan, että siellä pyrittiin luomaan ikään kuin Suomen Earthling Ediä, minkä eteen tehtiin työtä ryhmänä.
“Se kaikkein suurin syy mun mielestä henkilöittämistä vastaan on se, että ihmiset ovat kovin erilaisia. Vaikka itseä kuinka puhuttelisi jonkun ihmisen tapa esiintyä ja toimia niin yksin minä tai sinä ei edusteta suurta yleisöä, vaan suuressa yleisössä on erilaisia ihmisiä keskenään. Osa heistä ottaa viestin paremmin vastaan erityyppiseltä ihmiseltä, erilaisella tulokulmalla, eri ammatissa olevalta ja eri ikäiseltä ja niin edelleen. On myös paljon ihmisiä, joilla muodostuu jopa vastareaktio, kun he kuulevat jonkun tietyn, runsaasti esillä olevan nimen tai näkevät hänen kuvansa. Jos semmoisiin ihmisiin asia on henkilöitynyt, joilla kovin monilla tulee tällainen reaktio, se on hyvin ikävää. Henkilöitymisen ehkäiseminen oli tosiaan Suo-
men eläinoikeusliikkeessä alun alkaen tietoinen valinta ja siinä vuosikymmeniä pysyttiin. Näen, että perinteisen eläinoikeusliikeen puolella siinä on tänä päivänäkin pysytty eli en ajattele, että liike olisi henkilöitynyt esimerkiksi viiteen ihmiseen.
Sanoisin näin näkökulmani mukaan, joka näissä eläinasioissa alkoi sieltä 1980-luvun lopulta asti. Mun näkökulmasta ysärin lopussa tulleet ihmiset on vielä aika uusia”, 49-vuotias Takula naurahtaa.
“Olen kuullut, että akateemisella puolella on haastetta myös henkilöitymisessä. Mutta tutkijat on vähän eri juttu. Siitä on parempiakin ihmisiä puhumaan kuin kuin minä.”
Asia edellä suureen yleisöön
Takula ei maininnut nimellä julkisuudesta vegaaneja, mutta akateemiselta puolelta Vegen lukijoille saattaa olla tuttu vähintään runsaan seuraajakunnan kartuttanut ja tänä vuonna Eläinoikeusakatemian muiden kanssa perustanut tutkija Elisa Aaltola. Hän on ollut julkisuudessa myös ennen Viral Vegansia. Aaltoseen ja Pitkäseen verrattuna Takula ei näytä harjoittavan samankaltaista huomionhakuisuutta, mutta hän eittämättä kuuluisi eläinoikeuskentän mystiseen viisikkoon, jos sellainen olisi.
“Mulla on edelleen enemmän niitä tilanteita, joista kieltäydyn jopa nyt – sekä esiintymisissä että haastatteluissa – silloinkin, kun mulla on näitä kirjoja tullut. Itselleni on niin vierasta semmoinen ‘minä minä’ -ajattelu. Sitten siinä on varmaan yhdistynyt sukupolvi- ja ikäkysymystä, joilla on merkitystä suuren yleisön kannalta. Erityisestihän meidän tarvitsee saada mukaan keski-ikäisiä, koska me puhutaan asioista, jotka pitää ratkaista nyt.
Juuri yhdessä esiintymisessä sanoin, että kun meidän omiltakin porukoilta kuulee liian usein, että ”ripustetaan toivoa nuoriin”. Näin on mielestäni epäeettistä sanoa, koska me puhutaan akuutista uhasta,
”Eloonjäämisoppaassa on muitakin yhteistyöesimerkkejä, mutta eniten mä käsittelen kansainvälistä, myös Suomessa jonkin verran toiminutta Sea Shepherd -järjestöä. Se on halki historiansa kyennyt tekemään yhteistyötä tosi erilaisten tahojen kanssa”
ekokriisistä, johon eläinoikeudet nivoutuu elimellisesti. Kyse on elinehtoehtoja uhkaavista, vakavista haasteista, jotka pitää ratkaista nyt. Ei sitten, kun nykyiset nuoret eräänä päivänä ovat asemassa, jossa he voivat vaikuttaa asioihin samassa mittakaavassa kuin me keski-ikäiset nyt.
Tuo on se pääsyy itselläkin tai yksi pääsyistä, miksi mun oma kohderyhmä on kaikissa töissäni lähes aina suuri yleisö. Tarkoitan erityisesti isompia ikäluokkia ja nykyisiä keski-ikäisiä. Totta kai haluan puhutella kaikenikäisiä, mutta tämä on mun päätähtäimessä. Käytän paljon työaikaani siihen, että mietin, miten teen näistä teemoistani mahdollisimman lähestyttäviä heille, ilman että asia katoaa tai häivyttyy.
On eri asia esimerkiksi purkaa jokin tavoite osiin ja toteuttaa osa kerrallaan kuin alentaa tavoitetta. Lisäksi enemmän teen julkisuustöitä mun töiden kautta kuin antamalla haastatteluja tai esiintymällä itse”, Takula kertoo toimintatavoistaan.
Veganismi ei riitä
Viittaatko töilläsi kirjoituksiisi ja muihin journalistisiin tuotteisiin?
“Kyllä, olen alalle tullut 1990-luvulla, niin siihen mahtuu aika paljon, kuten TV-dokumentteja, joita olen itse käsikirjoittanut ja ohjannut. Sitten oon tehnyt TV-sarjoja Ylelle ja Neloselle. Sitten radio-ohjelmia Ylelle ja muita audiotöitä. Lyhytelokuvia, satoja lehtiartikkeleita, valokuvausta. Sitten kolme tietokirjaa. Mun tapa tehdä tietokirjoja on perusteellinen. Esimerkiksi tätä Eloonjäämisopasta tein kolme ja puoli vuotta täysipäiväisesti. Samaten sitä edeltävää kirjaa Susien mailla. Tietokirjan nimellä on olemassa myös kaikenlaista muutamassa kuukaudessa kokoon kyhättyäkin liikenteessä. Sellaisiakin saatetaan tarvita, mutta nämä teemat, joiden parissa työskentelen ovat niin valtavia, että niihin ei ole pikaratkaisuja olemassa. Mitä enemmän sloganmaiselta jokin viesti kuulostaa niin sitä todennäköisemmin se on sitä – jos nyt ei fake newsia eli väärää viestiä – niin ainakin liian mustavalkoinen todellisuuteen nähden eli siihen nähden, mitä me oikeasti tarvitaan”, kirjailija kertoo työtavoistaan.
Mikä toimisi esimerkkinä vääräviestisestä sloganista?
“Esimerkiksi väite, että vegaanisuus ratkaisee eläinoikeuksien tai jopa maailman ongelmat. Vegaanius on yksi tärkeä osa ratkaisua, mutta se ei missään nimessä riitä ja luisuessamme yhä kiihtyvämmällä vauhdilla ekokriisiin on suorastaan vaarallista antaa valheellinen kuva, että jos ryhdyt vegaaniksi, muuta ei oikeastaan tarvitse elämässä muuttaa.” ■
SARI KIVIJÄRVI
Onko yksittäinen vegaani julkisuuden uhri?
Yksittäiset vegaanit kärsivät negatiivista julkisuutta luovista tempauksista, mutta he voivat samalla korjata tilannettaan, joka muutenkin kehittyy parempaan, kunhan eivät provosoidu, kirjoittaa Siira kolumnissaan.
JARMO SIIRA on Vegen taittaja, joka nauttii urheilemisesta ja raskaasta musiikista.
Vegaaniksi tunnistautuminen uuden henkilön edessä on aina mielenkiintoinen tapahtuma. Vastapuolen ensireaktio kertoo heti hänen suhtautuminensa veganismiin ja eläinten oikeuksiin yleisesti. Jokainen vegaani on varmasti kokenut erilaisia tilanteita koomisesta traagisiin. Omalla kohdallani useimmiten ensireaktion jälkeen tilanne on muuttunut hiljalleen positiiviseksi. Mikäli henkilö ei itse ole vegaani, tai muunlainen kasvissyöjä, hän yleensä ainakin tuntee jonkun joka on. Tämä on yleensä itselleni ilahduttava ja hyödyllinen tieto. Ei-vegaani rakentaa mielikuvansa yksittäisestä vegaanista aiemmista kokemuksistaan sellaisista, kuten ystävistään tai sukulaisistaan. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin mielikuvaan, joka on syntynyt luettujen tai kuultujen tarinoiden perusteella. Harvan päivittäiseen elämään on yksikään eläinoikeusaktivisti tai vegaani suoraan vaikuttanut, mutta erilaiset tempaukset ovat selkeästi mielipahaa monelle aiheutta-
neet. Tämän vuoksi vegaaneja kohtaan on rakentunut useammalle negatiivinen mielikuva. Vegaanien yleinen maine onkin useimmiten rakentunut erilaisten aktivistitempausten ja julkisuuden henkilöiden kautta. Suomessakin tiedetään mitä Yhdysvaltojen PETA-aktivistit ovat tehneet tai mitä joku yksittäinen vegaani on joskus jossain ehkä tehnyt, ja tästä jaksetaan muistuttaa, oli se totta tai ei. Julkisissa keskusteluissa, kuten radio- ja tv-ohjelmissa onkin sitten yleistä arvostella avoimesti vegaaneja ilman sen kummempia perusteluita. Oletus tuntuu olevan, että jokainen vegaani haluaa tuoda esille olevansa täydellinen, joten hänen jokaiseen virheeseensä pitää kiinnittää huomiota ja tuoda se esille. Tätä kokemusta tuskin saavat kokea esimerkiksi uskonnollisista syistä tietyistä eläintuotteista kieltäytyvät, kuten muslimit ja juutalaiset. Haluan uskoa, että sormella vegaaneja osoittelevien arvostelijoiden pohjimmainen syy negatiiviseen käyttäytymiseensä on heidän huono omatuntonsa, josta he eivät ole tietoisia. Työpaikoilla sana yhteisöön tulleesta vegaanista vaikuttaa leviävän nopeasti. Tämä kertoo hetkessä yhteisön yleisestä ilmapiiristä, joka johtaa nopeasti tilanteeseen, jossa vegaanin huumorintajua tai kärsivällisyyttä koetellaan. Miesvoittoisessa yhteisössä olen huomannut, että keskusteluihin usein saadaan liitettyä pihvien syöminen, vaikka aihe muuten saattaisi olla vaikkapa jääkiekossa. Stereotypia jatkuvasti moralisoivasta vegaanista on niin pinttynyt, että eläinten syömisestä tai kohtelusta puhuminen tuntuisi liian provokaatiiviselta tilanteessa, jossa joutuu valitsemaan, miten veganismiaan perustelisi. Näissä lyhyissä väittelyissä harjoitus tekee kuitenkin mestarin. Vastapuolen heitot ovat yleensä perinteistä osastoa “entäs brasilialainen soija” (yli 80 % Brasiliassa tuotetusta soijasta menee rehuksi tuotantoeläimille). Niihin voi opetella nasevat vastaukset. Vaikka kaikki ‘whataboutismit’ voi kumota, niin yleensä vastapuolen mieli tuskin muuttuu
”Nimimerkin
takana on hyvä huudella ja yleistää kaikki vegaanit halutun stereotypian mukaisiksi. Vihamielisyyden ei silloinkaan kannata antaa vaikuttaa itseensä.”
Myös turkistarhauksen kieltävä kansalaisaloite on puhututtanut tänä vuonna. Kuva: Tommi Otsavaara
yhden keskustelun perusteella eläinsuojelun puolelle, mutta toiveissamme tietenkin on edes pieni askel parempaan suuntaan.
Vegaanit kokevat jatkuvasti erilaista häirintää ja provokaatiota vegaaniyhteisöjensä ulkopuolella. Näissä tilanteissa ainoa asia, johon voimme vaikuttaa oikeasti on omat reaktiomme ja suhtautumisemme. Omalla toiminnallamme voimme vaikuttaa myös siihen, mihin jatkossa julkisuuskuvamme rakentuu. Ei kuitenkaan tarvitse ahdistua paineen alla tai pyrkiä täydellisyyteen. Voi vain antaa olemuksestaan näkyä, että elää ja toimii tavalla, joka on hyväksi itselle, eläimille ja ympäristölle.
Kaikki ovat varmasti huomanneet, että Internetissä vegaanit ovat jatkuvan vihan kohteena. Nimimerkin takana on hyvä huudella ja yleistää kaikki vegaanit halutun stereotypian mukaiseksi. Vihamielisyyden ei silloinkaan kannata antaa vaikuttaa itseensä, vaan kannattaa etsiä itselleen sopivia yhteisöjä ja sisältöjä. Onneksi keskustelupalveluista, kuten Redditistä löytyy jo hyviä ja suuria vegaaniyhteisöjä, jotka jatkavat kasvamistaan. Yhteisön kasvaessa niiden ympärille alkaa muodostumaan hiljalleen pienempiä ryhmiä, joissa keskitytään tarkempiin aiheisiin, kuten liikuntaan tai raakaruokaa suosivaan veganismiin. Suomalainen Facebook-yhteisö Sipsikaljavegaanit on ollut tästä erinomainen esimerkki jo vuosien ajan. Siinäkin rento
ja humoristinen asenne on auttanut yhteisön kasvussa, tietoisuuden lisääntymisessä ja sitä kautta vegaanijulkisuuden parantumisessa. Oma toiminta verkossa on siis tapa vaikuttaa muiden mielikuvaan veganismista, minkä takia verkossa ei ole hyödyllistä provosoitua koskaan.
Kautta Suomen, työnantajat ja julkiset toimijat ovat lähteneet mukaan ja näyttäneet erilaisia tapoja ottaa vegaanius huomioon paremmin. Toimijat valitsevat, tarjotaanko yhteisissä tapahtumissa vegaanivaihtoehto poikkeuksena vai valitaanko oikea ja kestävämpi linja siirtymällä täysin kasvipohjaiseen tarjoiluun. Näin tehtiin muun muassa helsinkiläisessä Snellman-korkeakoulussa tänä vuonna, joka ryhtyi vegaaniseksi elintarvikkeiden lisäksi muissakin hankinnoissaan. Toivottavasti jatkossa tällainen linjaus tulisi osaksi yritysten vastuullisuusstrategiaa. Oli se sitten yrityksen julkisuuskuvan parantamista virherpesulla tai ei, se on kuitenkin muutos oikeaan suuntaan. On vaikea kuvitella, että näille organisaatioille muutokset olisivat millään tavalla negatiivisia. Varsinkin julkisissa hankkeissa raha ratkaisee. Ja kasvisperäisen ruoan valmistaminen tulee jatkossakin olemaan edullisin vaihtoehto, jos tietää mitä tekee. Tämä kehitys tulee parantamaan kasvisruoan mainetta yleisesti ja sitä kautta muutosta, jossa kasvisruoka on oletuksena tarjolla aina eikä erityisruokavaliona. ■
Arvio
Moraalinen kunnianhimo muistuttaa, että sinäkin voit tehdä enemmän
Populaarihistorioitsija Rutger Bregman hyödyntää teoksessaan runsaasti sankariaktivismia, mutta ilahduttaa eläinten puolustamisella ja saa pohtimaan omaa tapaa toimia moraalisten tavoitteiden eteen, Seppä kirjoittaa arviossaan.
Kuva: Atena / Frank Ruiter
Rutger Bregman herätteli Hyvän historia -myyntimenestysteoksellaan lukijoita tulevaisuusoptimismiin ja luottamukseen ihmisluonteen perimmäisestä hyvyydestä. Bregman on sittemmin kertonut pöyristyneensä aiemman kirjansa tulkinnoista ja (Helsingin sanomat 19.10.2024) haluavansa heittää “sangollisen kylmää vettä” Hyvän historian kanssa fiilistelevien, sokeaan uskoon katastrofien itsestään ratkeamisesta tuudittautuneiden influenssereiden niskaan.
Best seller -kategoriaan noussut tietokirjailija penääkin vastavetona edellisen kirjansa laajamittaiselle väärinluennalle uutuuskirjassaan ihmisiltä korkeamman tason moraalisia tavoitteita maailman pelastamiseksi. Ennen kaikkea hän tuuppaa toimimaan tavotteiden puolesta.
Paha ja hyvä palkkatyö
Bregmanin alustava väite on, että suuri osa ihmisistä tekee työtä, joka on merkityksetöntä tai jopa vahingollista esimerkiksi ympäristölle. Suurella osalla ei ole myöskään kunnianhimoa, vaan he yrittävät päästä elämässään kaikessa mahdollisimman helpolla. Harvat tavoiteorientoituneet yksilöt syöksyvät huippuyliopistoista suoraan korporaatiomaailman syövereihin tuhlaamaan lahjojaan ja tahkoamaan varallisuutta osakkeenomistajille. Nuoren sukupolven idealististisilta maailmanparantajilta taas puuttuu kunnianhimoa toimia arvojensa toteuttamiseksi, ja pääasia heille Bregmanin mukaan on tiedostaminen, ei tekeminen. On olemassa kuitenkin ihmistyyppi, josta tietokirjailija kannustaa ottamaan esimerkkiä: heissä yhdistyy uraohjuksen kunnianhimo sekä maailmanparantajan idealismi. He ovat valjastaneet tehokkuutensa ja määrätietoisuutensa taistellakseen epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja usein myös aikaansaaneet merkittäviä muutoksia. Kirjassa esitellään lukuisa joukko tällaisia moraalisia idealisteja, kuten juutalaisia natseilta pelastanut Arnold Douwes, malarianvastaisen säätiön perustanut Rob Mather, yhdysvaltalaispoliitikko Ralph Nader, astianpesukoneen keksijä Josephine Cochrane sekä suffragetti ja ehkäisypillerin kehittämistä rahoittanut Katharine McCormick
Erityisenä malliesimerkkinä moraalisesti kunnianhimoisesta yksilöstä Bregman esittelee Ison-Britannian abolitionistisen eli orjuutta vastustaneen liikkeen keskeisen hahmon Thomas Clarksonin. Clarksonin ja abolitionismin kautta päästään kirjassa eläinoikeusnäkökulmasta mielenkiintoiseen pohdintaan. Orjuutta pidettiin aikanaan luonnollisena ja yleisesti hyväksyttynä käytäntönä, mikä tuntuu nykyään käsittämättömältä. Mutta mistä tiedämme, olemmeko juuri tällä hetkellä historian oikealla puolella, olemmeko sokeita joillekin barbaarisille käytännöille?
Tämä hetki ja tulevaisuus
Bregman antaa toiminnan moraalisuuden arvioimiseksi epäoikeudenmukaisuuksien historiasta ammentaen kuusikohtaisen varoitusmerkkien listan:
1) Olemme kuulleet jo pitkään, miksi se on väärin.
2) Sanomme, että ”näin nyt vain on”.
3) Väistelemme epämiellyttäviä faktoja.
4) Teemme tämän tavan vastustajista naurunalaisia.
5) Meidän on vaikeaa selittää tätä tapaa lapsillemme.
6) Otaksumme, että tulevat sukupolvet pitävät sitä barbaarisena.
Hän peilaa listaa samalla eläinten hyväksikäyttöön:
Monelle vegaanille nämä kuulostavatkin tutulta: ihmiset haluavat sulkea korvansa epämiellyttäviltä totuuksilta. Eläinten puolesta toimivia aktivisteja taas uhkaillaan ja pilkataan. Hyväksikäytön oikeutusta on vaikea perustella lapsillemme. Myös (Vegeuutisten Helsingin kirjamessuilla haastattelema) sosiaalipsykologi Melanie Joy mainitaan varoitusmerkkeihin syventyessä viitaten Joyn kolmeen N-alkuiseen sanaan (normal, natural, necessary) yleisinä perusteluina lihansyönnille. Orjuuden vastaisia kantojakin esitettiin kauan ennen sen kieltämistä, ja osa ihmisistä, vaikkakin vähemmistö, pitivät sitä jo silloin vääryytenä. Myös nämä hälytyskellot soivat nykyhetkenä lujaa, kun seuraamme keskustelua toisenlajisten asemasta yhteiskunnassa. Varoitusmerkkien kautta voidaan pohtia, olemmeko eläinten oikeuksien suhteen samassa tilanteessa kuin orjuuden kanssa oltiin ennen sen kieltämistä 1800-luvulla.
“Tapamme suhtautua eläimiin on ehkä paras esimerkki tottumuksesta, jonka kohdalla kaikki hälytyskellot soivat.”
Bregman kiinnittää huomion myös oikeudenmukaisuuskysymysten yhteenkietoutuneisuuteen niitä ajavien liikkeiden kohdalla. Monet abolitionistit olivat myös feministejä tai toimivat eläinten oikeuksien puolesta. Brittiläisen abolitionismin pioneereina toimineet kveekariyhteisöt olivat jopa radikaalin tasa-arvoisia sukupuolen, rodun ja lajin suhteen. Suffragettiliikkeestä nousi useita merkittäviä abolitionisteja, ja liikkeessä käytiin myös eläinoikeuskeskustelua. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemat ovat siis kulkeneet niitä ajavien tahojen keskuudessa monin pai-
koin käsi kädessä, ja moraalista piiriä on ulotettu askel askeleelta uusiin ryhmiin. Bregman päätyykin lopulta kysymyksen, jota eläinoikeusaktivistit ovat esittäneet vähintään kymmeniä vuosia: voisimmeko vihdoin laskea moraaliseen piiriimme ihmisen lisäksi myös muut lajit?
Ristiriitoja ja kunniaa
Henkilötason kuvaus on kirjassa sujuvaa, mutta kirjoittajan käsitys aktivismista ja kansalaisliikkeiden toiminnasta kokonaisuutena vaikuttaa ristiriitaiselta ja jättää nojatuoliantropologimaisen vaikutelman. Ensin eläinoikeusaktivistien työtä kiitellään, toisaalla vähätellään pelkistäen se “go vegan” -iskulauseen hokemiseksi, jolla ei ole saatu mitään aikaan kymmeniin vuosiin. Moni voi tämän väitteen kohdalla miettiä pitkään, onko sellaista aktivismin muotoa olemassa, jota ei ole eläinten oikeuksien ajamisessa kokeiltu.
Bregman väheksyy radikaalimman aktivismin muotoja ja pitää niitä tehottomina. Kuitenkin esimerkiksi kirjassa abolitionismin esitaistelijoina ihaillen esitellyt Ison-Britannian varhaiset kveekariabolitionistit olivat toisinaan huomattavankin radikaaleja. He muun
”Aktivismin
eri muodot täydentävät toisiaan, niiden vaikutukset kumuloituvat ja säikeet punoutuvat kumoukselliseksi voimaksi usein ennustamattomasti, kymmenien tai jopa satojen vuosien viiveellä, kuten kävi orjuuden lakkauttamisenkin kohdalla.”
muassa hyökkäsivät kirkkoihin tuhoamaan raamattuja kesken jumalanpalveluksen ja sotkivat performansseissaan tekoverellä tekopyhinä pitämiään sentristikristittyjä ja usein maksoivat aktioista hengellään.
Kirjassakin malliyksilönä moraalisesti kunnianhimoisesta ihmisestä esitelty militantti abolitionisti, vegetaristi-pasifisti ja kveekarijohtaja Benjamin Lay otti panttivangiksi orjia pitäneen perheen lapsen, ihan vain opetusmielessä. Kun orjakauppa oli kielletty Englannin siirtokuntien alueella, Thomas Clarke muun abolitionistiliikkeen johdon ohella tyytyi odottelemaan, että orjatyövoiman käytöstä luovutaan siirtomaissa markkinaohjautuvasti ja vapaaehtoisesti asteittain. Maltilliseen linjaan tyytymätön Elizabeth Heyrick vaati manifestitse abolitionistiliikkeen ottavan linjakseen välittömän orjuuden lakkauttamisen. Vaati-
muksensa tueksi hän järjesti maailman ensimmäiseksi boikotiksi kutsutun kampanjan orjaplantaaseilta britteihin tuodun sokerin kuluttamista vastaan. Heyrickin ansiosta brittiabolitionistit siirtyivät vaatimaan orjuuden välitöntä kieltämistä, joka myös suhteellisen pian tapahtui. Heyrickin aikanaan varsin radikaaleina pidettyjen toimien on kerrottu myös inspiroineen brittien siirtomaana olleen Jamaikan babtistisodaksi kutsuttua orjien kapinaa, jonka jälkimainingeissa orjuutettuihin kohdistetuista julmuuksista käyty julkinen keskustelu osaltaan vauhditti orjuuden kieltämistä.
Sankariaktivismi on viihdyttävää
Epätarkkuuksiakin teoksesta löytyy. Clarkson ei aloittanut abolitionistista liikettä vuonna 1785, kuten kirjan perusteella voisi ymmärtää. Orjuutta vastaan oli taisteltu ja sen eri muotoja oli kielletty lukuisissa maissa jo aiemmin, ja Britti-imperiumissakin alueellisesti ja väliaikaisesti jo 1700-luvun alussa. Vähättelemättä Clarksonin työtä, tällainen faktojen valikointi on turhaa paisuttelua. The great man -henkiseen sankariaktivismiin keskittyminen ja paikoin räikeäkin yksinkertaistaminen on aiheen kontekstissa ymmärrettävää, etenkin kun muistaa, että kirjoittaja on populaarihistorijoitsija, jolla ei ole varsinaisia akateemisia meriittejä. Yksilötason teot ovat toki maailman parantamisessa tärkeitä, mutta ne sommittuvat aina osaksi suurempaa tekojen ja tapahtumien jatkumoa, jonka suuntaa on etukäteen vaikea tietää. Sosiaaliset liikkeet ja uudistukset ovat lähes aina luonteeltaan enemmän tai vähemmän kollektiivisia. Aktivismin eri muodot täydentävät toisiaan, niiden vaikutukset kumuloituvat ja säikeet punoutuvat kumoukselliseksi voimaksi usein ennustamattomasti, kymmenien tai jopa satojen vuosien viiveellä, kuten kävi orjuuden lakkauttamisenkin kohdalla.
Jos ajoittainen mutkien oikominen ja monitahoisen ilmiön yksinkertaistaminen ei liikaa häiritse, sujuvasti kirjoitettu Moraalinen kunnianhimo on viihdyttävää luettavaa. Se tarjoilee kiinnostavia ja inspiroiviakin henkilötarinoita sekä kannustaa pohtimaan omaa idealismin ja siihen sidottua kunnianhimon tasoaan. Ilahduttavaa on myös, että kirjan myötä eläinoikeuskysymyksiä esitellään ajatuksia herättävästä näkökulmasta ilmeisen laajalle lukijakunnalle. ■
JUHA SEPPÄ on Miehet ry:ssä toimiva vegaani, jonka mielestä ruusukaali kuuluu joulupöytään.
Essee
Tekoälykö vegaaninen?
Generatiivinen tekoäly voi suhtautua myönteisesti vegaaniruokavalioon ja tarjota meille toisinaan ihan kelvollisiakin vegeruokareseptejä. Se ei kuitenkaan vielä riitä tekemään tekoälymallista vegaanista, Toivola kirjoittaa esseessään.
Toisin kuin tekoälyn kuvittelemana, Suomen yleisin lintu eli broileri ei elä vapaana ja hyvinvoivana kanana luonnossa, vaan sairaina joukkiona epäluonnollisissa halleissa. Kuva: Kristo Muurimaa
Hesarin taannoinen visiitti Atrian uuteen eläintehtaaseen inspiroi minua testaamaan OpenAI:n ChatGPT-4:n kykyä tuottaa totuudenmukaista kuvastoa broilereiden tehotuotannosta.
Antaessani tekoälyn määritellä miltä broileri näyttää, saan ChatGPT:ltä kuvan aikuisesta hyväkuntoisesta kanasta maalaisidyllissä. Jokainen vähänkään tehotuotetun broilerin elämään perehtynyt tietää, että todellisuudessa broileri elää kaukana maalaisidyllistä, kärsii usein silmämääräisestikin havaittavista fyysisistä terveysongelmista, eikä todellakaan ehdi saavuttaa aikuisuutta ennen kuin sen kaula katkaistaan eläintehtaan tuotantolinjalla.
Broilereiden elämä ja todellisuus eivät tule millään tapaa esille GPT-4:n luomissa kuvissa. Tekoälyn mukaan broilereiden kasvattaminen kun näyttää tarkoittavan aikuisia, hyväkuntoisia kanoja kuopsuttelemassa väljissä ja avarissa tiloissa. Edes antamani
prompti luoda kuva broilereista tehotuotanto-oloissa tai tuhansista pieneen halliin suljetuista broilereista ei saa ChatGPT:tä tuottamaan totuudenmukaista kuvaa tehotuotettujen broilereiden kasvatusoloista.
Antaessani ChatGPT:lle vapaat kädet määritellä miltä kana näyttää, saan puolestaan vastaukseksi kuvan salaattipedillä makaavasta grillatusta kanasta. Jos tekoäly saa päättää, kana on siis ensisijaisesti ihmisen ruokaa, ei itseisarvoinen yksilö.
Tekoälyllä on taipumusta lajismiin
Generatiivinen tekoäly ei luo mitään tyhjästä. Generatiivinen tekoäly tuottaa näennäisen uutta sisältöä tausta-aineiston pohjalta, jonka avulla se on koulutet-
tu. Generatiivisen tekoälyn taustalla vaikuttavat datakokonaisuudet ja koneoppimismallit taas ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja, sillä ne perustuvat ihmisen valitsemaan ja luokittelemaan aineistoon.
Generatiivinen tekoälymalli koulutetaan siis todennäköisesti ihmiskeskeisen ja ihmiskeskeisesti luokitellun tausta-aineiston avulla. Se johtaa muunlajisia koskeviin otanta- ja representaatioharhoihin. Tekoälyllä onkin taipumus esittää muunlajiset yksipuolisesti, ihmislähtöisesti ja potentiaalisesti muunlajisille haitallisilla tavoilla. Me ihmiset siirrämme omat lajistiset ajatusvinoumamme tekoälylle, ja tekoäly syöttää ne takaisin meille ylläpitäen ja pahimmillaan mahdollisesti jopa vahvistaen vallitsevaa ihmiskeskeistä ja muunlajista esineellistävää eläinkäsitystämme.
Eräät tekoälymallit muun muassa yhdistävät lemmikkieläimiin tuotantoeläimiä enemmän positiivisia adjektiiveja, pitävät tuotantoeläimiä kognitiivisesti heikkokykyisinä ja lähestyvät niitä välinearvon kautta. Tekoälymalli saattaa myös esimerkiksi suhtautua selkärangattomiin eläimiin selkärankaisia negatiivisemmin ja määritellä tiettyjen eläinlajien edustajat ällöttäviksi.
Lisäksi ainakin osa tekoälymalleista antaa niille esitettyihin kysymyksiin ristiriitaisia vastauksia. Esimerkiksi tutkijoiden kehittämä Delphi-malli, jonka on tarkoitus tarjota yksinkertaisia vastauksia ihmisten moraalisiin kysymyksiin, tietää kertoa, ettei kasvissyöjä tai vegaani syö lihaa. Kysyttäessä Delphi kuitenkin toteaa vegaanin voivan syödä kalaa, rapua, kanaa ja kalkkunaa. Delphin mukaan nämä muunlajiset eivät siis kuulu eettisen ajattelumme ja myötätuntomme piiriin, vaan niitä vegaanikin voi syödä huoletta ja vailla tunnontuskia.
Tekoälyn sille esitettyihin kysymyksiin antamat vastaukset saattavat muutenkin olla sangen epäjohdonmukaisia. Pienikin muutos kysymyksenasettelussa voi muuttaa tekoälyn antaman vastauksen sävyä merkittävästi. Niinpä se, kuinka vegaanisia vastauksia saamme tekoälystä ulos, riippuu joissain määrin siitä, millaisia prompteja sille annamme.
Samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa, että mahdollisuutemme vaikuttaa valmiin tekoälymallin ilmentämään maailmankuvaan loppukäyttäjän ominaisuudessa ovat erittäin rajalliset, mikäli asiaa ei ole otettu millään tavalla huomioon tekoälymallin koulutusvaiheessa.
saattavat koskea muunlajisen biologisia ominaisuuksia, kuten kokoa, väriä, raajojen määrää, tai vaikkapa yksilön edustamalle lajille tyypillistä elinympäristöä. Virheet saattavat koskea yhtälailla myös muunlajisen ilmeitä, eleitä, käyttäytymistä ja niiden taustalla vaikuttavia tunnetiloja. Isojen ja suosittujen tekoälymallien tapa tarkastella muunlajisia on ihmiskeskeinen. Jos siis pyydämme tekoälyä luomaan meille kuvan vaikkapa iloisesta tai nauravasta koirasta, tekoäly tarjoaa meille
”Jos olet aloitteleva vegaani ja etsit hyviä ja helppoja vegeruokareseptejä, ei sinun kuitenkaan välttämättä kannata niiden osalta luottaa sokeasti
ChatGPT:hen.”
todennäköisesti kuvaa koirasta, joka “hymyilee” kuten me ihmiset hymyilemme. Tarkastellessamme kuvaa koiran näkökulmasta saattaa kuitenkin tulla ilmi, että meidän ihmisten silmään hymyilevältä ja iloiselta näyttävä koira saattaakin pahimmillaan ilmentää jopa kipua. Mikäli hyväksymme tällaiset tekoälyn tarjoamat ratkaisut kyseenalaistamatta ja kehystämme kipua ilmentävän koiran iloiseksi, saatamme olla tietämättämme mukana normalisoimassa koiran kipukäyttäytymistä ja potentiaalisesti heikentämässä ihmisten kykyä tunnistaa koiriensa kipuilmeitä ja -käyttäytymistä tosielämässä.
Sen sijaan, että pyydämme tekoälyä generoimaan meille kuvan iloisesta koirasta, meidän tuleekin osata kuvailla tekoälylle, miltä tosiasiallisesti iloinen koira näyttää. Lisäksi meillä tulee olla tarvittavat tiedot ja taidot tarkastella tekoälyn meille tarjoamia ratkaisuja ja lopputuloksia kriittisesti ja puhtaasti muunlajisen näkökulmasta, ilman ihmisen yksilölle tai sen edustamalle lajille antamia merkityksiä.
Emme siis toisin sanoen voi ulkoistaa vastuuta tekoälylle, vaan vastuu siitä, ettei tekoälyn luoma eläinkuva vääristä muunlajista sille potentiaalisesti haitallisilla tavoilla, on yksinomaan meillä ihmisillä.
Tekoäly on surkea tunteiden tulkki
On tärkeää, että tekoälyn avulla luodut kuvat ovat totuudenmukaisia, eivätkä vääristä muunlajisen todellisia ominaisuuksia. Tätä ei kuitenkaan voi generatiivisen tekoälyn osalta pitää missään määrin itsestäänselvyytenä, sillä tekoäly saattaa toisinaan luoda virheellisiä ja siten harhaanjohtavia kuvia muunlajisista. Virheet
Muunlajisen etu ei ole AI-yrityksille minkään tason prioriteetti
Tutkijat, tutkimusryhmät sekä muut asiantuntijatahot ovat yksi toisensa jälkeen tulleet siihen tulokseen, että tekoälyä vaikuttaa muunlajisiin haittaavasti esimerkiksi salametsästyksen apuna, ja että muunlajisten intressit tulisi ottaa huomioon tekoälyn kehittämistä ja käyttöä koskevissa vaikutus- ja riskiarvioinneissa. Siitä
huolimatta muunlajiset loistavat poissaolollaan sekä isoja ja suosittuja tekoälymalleja kehittävien yritysten eettisissä toimintaperiaatteissa että muissa yritysten tekoälyn kehitystyön eettisyyttä ja vastuullisuutta määrittelevissä ohjeissa ja linjauksissa.
Vaikka tutkijat ovatkin tunnistaneet ja todistaneetkin tekoälymalleista löytyvien lajististen vinoumien olemassaolon, ei niiden olemassaoloa ole kuitenkaan suostuttu laajamittaisesti tunnustamaan isoja tekoälymalleja kehittävien tahojen toimesta. Niinpä lajististen vinoumien vähentämiseen ja korjaamiseen ei generatiivisen tekoälymallin koulutusvaiheessa ole panostettu käytännössä ollenkaan.
Isojen ja suosittujen generatiivisten tekoälymallien kehittämisestä vastaavien yritysten haluttomuus panostaa muunlajisiin liittyvien vinoumien paikallistamiseen ja korjaamiseen on yksi aspekti, joka tekee näistä tekoälymalleista heittämällä kaikkea muuta kuin vegaanisia. Mieleni tekisi tämän argumentin nojalla kehottaa ihmisiä olemaan käyttämättä tekoälyä ollenkaan. Totaalikieltäytyminen tekoälyn käytöstä ei kuitenkaan liene nykymaailmassa – saatikka tulevaisuudessa – missään määrin realistista tai kannatettavaa, joten en voi kuin vedota tekoälyä työssään tai vapaa-ajallaan käyttäviin ihmisiin generatiivisen tekoälyn mahdollisimman eläinvastuullisen ja laji-inklusiivisen käytön puolesta.
Entä ne ruokareseptit?
ChatGPT ja sen taustalla vaikuttava GPT-malli suhtautuu lähtökohtaisesti myönteisesti vegaaniruokavalioon. Kysyttäessä GPT osaa muun muassa kertoa, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvitse tehdä suuria uhrauksia, vaan vegaanikin voi nauttia hyvästä ja ravitsevasta ruuasta siinä missä sekasyöjäkin. Tästä siis pisteet GTP:lle: 5/5.
Jos olet aloitteleva vegaani ja etsit hyviä ja helppoja vegeruokareseptejä, ei sinun kuitenkaan välttämättä kannata niiden osalta luottaa sokeasti ChatGPT:hen. Vuonna 2023 ammattivegaanikokeista koostunut ryhmä nimittäin pyysi ChatGPT:ltä sata vegeruokareseptiä ja testasi ne kaikki. Sadasta reseptistä ainoastaan yksi osoittautui kelvolliseksi.
Jotkut yksityishenkilöt ovat tosin kertoneet saaneensa ChatGPT:stä itselleen “henkilökohtaisen vegaanikokin”, jonka tarjoamiin resepteihin nämä henkilöt ovat olleet ilmeisen tyytyväisiä. Tekoälyreseptien testaaminen tapahtukoon kuitenkin kokeilijan omalla vastuulla, sillä mitään takeita reseptien toimivuudesta tai edes vegaanisuudesta ei ole.
Nämä reseptit ovat tarjonneet joillekin ihmisille helpon tavan pyrkimyksiin lyödä rahoiksi kokkikirjoilla. Tällaisissa tapauksissa generatiivista tekoälyä käytetään nopean ja halvan bulkkireseptikirjan tuottamiseen, eikä reseptejä välttämättä käydä läpi
saatikka testata ennen kirjan julkaisua. Niinpä onkin mahdollista, että toimimattomien vegaanireseptien ohella tällaiseen tekoälyn avulla pikavauhdilla tuotettuun “vegaanikokkikirjaan” päätyy myös ei-vegaanisia reseptejä. Niin tiedetään käyneenkin.
Voiko tekoälyn
veganisoida?
Tarkastellessamme generatiivisen tekoälyn vegaaniutta olemassa olevien, isojen ja suosittujen tekoälymallien kautta, voinemme todeta ykskantaan, että ne eivät moniltakaan osin ole vegaanisia. Tekoälymallista ei tällä hetkellä välttämättä ole mahdollista myöskään kouluttaa täysin vegaanista.
Nykymuotoisen eläintuotannon ollessa kaikkea muuta kuin avointa ja läpinäkyvää, meillä ei yksinkertaisesti ole riittävästi totuudenmukaista aitoa tuotantoeläinkuvastoa tekoälymallin laji-inklusiiviseen kouluttamiseen. Koska saatavilla oleva julkinen tuotantoeläinkuvasto painottuu niin vahvasti mielikuviin vapaana laitumella käyskentelevistä muunlajisista, näkyy tämä otantaharha auttamatta myös generatiivisen tekoälyn avulla tuotetussa tuotantoeläinkuvastossa, halusimme sitä tai emme.
Isoja ja suosittuja generatiivisia tekoälymalleja kehittävät tahot eivät myöskään ole mielestäni osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa malliensa lajististen vinoumien korjaamiseen tai vähentämiseen, joten niiltäkään osin tulevaisuudennäkymät eivät toistaiseksi ole muunlajisten kannalta kovinkaan valoisat. Me tekoälyn käyttäjät voimme kuitenkin pyrkiä käyttämään tekoälyä niin vegaanisesti ja laji-inklusiivisesti kuin mahdollista tiedostamalla tekoälyn käyttöön liittyvät, muunlajisten kannalta hasardit sudenkuopat ja pyrkimällä välttämään niihin astumista niin pitkälle kuin mahdollista. Osana generatiivisen tekoälyn vastuullista ja laji-inklusiivista käyttöä olisi hyvä pohtia myös sitä, mihin tarkoituksiin generatiivista tekoälyä on muunlajisten kannalta hyväksyttävää käyttää. ChatGPT ei esimerkiksi korvaa kriittistä ja itsenäistä tiedonhankintaa. Tekoälyltä voi toki kysyä vastausta mieltä askarruttavaan kysymykseen, mutta vastausta ei pitäisi ottaa kyseenalaistamatta vastaan. Faktantarkistus kannattaa aina. ■
SARI TOIVOLA on eläinten hyvinvointiaiheisiin erikoistunut Art Director ja viestinnän asiantuntija.
Arvio
Christspiracy
Onko eläinten syöminen ristiriidassa hengellisten ja uskonnollisten aatteiden kanssa? Tähän pyrkii vastaamaan tunnettujen eläinoikeusdokumenttien tekijöiden uusin tuotos. Seitsemän vuoden tuotantotyö onnistuu tehtävässään, mutta myös masentaa, kirjoittaa Siira arviossaan.
JARMO SIIRA
Cowspiracy, What the Health ja Seaspiracy -dokumenttielokuvien yhden tekijän uusi dokumentti käsittelee eläinten kohtelua nykymaailmassa. Christspiracy pyrkii löytämään vastauksen kahteen kysymykseen: Voiko hengellinen ihminen syödä eläinten lihaa, ja miten Jeesus tappaisi eläimen? Tämän selvittäminen kesti tiimiltä seitsemän vuotta, jonka aikana he kiersivät kirjaimellisesti ympäri maailmaa etsimässä vastauksia. Samalla he huomasivat, että heidän aiemmat dokumenttielokuvansa olivat asettaneet heidät Yhdysvaltojen maito- ja lihateollisuuden tähtäimiin. Heitä häirittiin jatkuvasti, ja heidän omaisuuttaan, kuten dokumenttia varten kuvattua sisältöä, varastettiin. Dokumentti myös osoittaa, että eläinten kohtelun todellisuuden paljastaminen on vaarallista missä päin maailmaa tahansa.
Tekijöiden mukaan Netflix halusi sensuroida elokuvaa, joten he päätyivät julkaisemaan sen itsenäisesti verkossa. Dokumentti on katsottavissa ilmaiseksi, mutta tekijöiden toiveena on, että katsojat maksavat katseluoikeuden seuraavalle katsojalle ja siten rahoittavat elokuvan julkaisun. Yhden katselukerran hinta on vaivaiset viisi dollaria, ja sen avulla katsoja saa näkyville lisää sisältöä dokumentista, ”henkisen ateriaohjelman” (spiritual meal planner) ja kutsun liittyä
Christspiracy-online-yhteisöön.
Cowspiracy- ja Seaspiracy-dokumenttien tekijä Kip Anderson sai tähän projektiin kumppanikseen
Kameron Watersin, joka oli kasvanut hartaana kristittynä herätysliikkeessä. Lapsena metsästystä harrastanut Kameron alkoi kyseenalaistaa eläinten kohtelua ja huomasi pian, että hänen kysymyksensä aiheesta aiheuttivat negatiivisia reaktioita pastoreilta. Hänen aloittamansa totuuden etsintä johti tämän elokuvan syntyyn. Kameronin vaikutus näkyy siinä, että elokuva keskittyy erityisesti kristinuskoon, vaikka myös muiden uskontojen kantoja eläinten kohteluun käsitellään. Dokumentti nostaa hienosti esille, kuinka kristinuskon, islamin, buddhalaisuuden, hindulaisuuden ja joogafilosofian yama-oppien ensimmäinen sääntö tai laki on ”Älä tapa tai vahingoita muita”. Valitettavasti harva uskovainen noudattaa tätä oppia, kun kyse on eläimistä. Tekijät osoittavat myös, että moni yhdysvaltalainen kristinuskon opettaja kieltää suoraan soveltamasta ”Älä tapa” -käskyä eläimiin. Tämän taustalla vaikuttavat – ei kovinkaan yllättävästi – suuret lihateollisuuden yritykset ja niiden taloudellinen vaikutusvalta. Dokumentissa selvitetään myös, mikä oli oletetun jumalan pojan, Jeesus Nasaretilaisen, kanta eläinten kohteluun. Samalla pureudutaan siihen, mitä ”nasaretilaisuus” todella tarkoittaa. Matkan varrella haastatellaan useita uskonoppineita, jotka yrittävät parhaansa mukaan selittää, miksi juuri he syövät lihaa ja miten se heidän mielestään on hyväksyttävää. Valitettavasti Dalai Lama, joka omien sanojensa mukaan syö lihaa, ei suostunut ryhmän haastatteluun. Tämä
on sääli, sillä muuten masentavan dokumentin parhaita kohtauksia ovat juuri pyhien miesten hermostuneet selittelyt siitä, miksi heillä on oikeus tappaa – tai vähintäänkin syödä – eläimiä. Ainoa poikkeus näiden uskonoppineiden joukossa on Etelä-Amerikkalaisia henkisiä ayahuasca-rituaaleja opiskeleva Wilson Robles. Hän kieltää lihan syömisen ja toteaa: ”Jotkut väittävät kysyneensä jumalalta lupaa eläimen tappamiseen, mutta he eivät kuuntele, mitä eläin sanoisi.”
Ympäri maailmaa tapahtuvan eläinten julman kohtelun lisäksi dokumentti tuo esille lihan ja maidon tuotannon ympäristövaikutuksia. Villieläimet kärsivät, kun niiden elintilaa hävitetään, erityisesti ”free range” -eläinten, eli vapaana kasvatettujen, tilan vuoksi. Tämä johtaa usein myös petoeläinten tappamiseen karjatalouden nimissä. Dokumentti nostaa esille senkin, että eläinten omistaminen on konsepti, johon rahan käsite ja varhaiset yhteiskunnat ovat perustuneet. Eläimiä ei ole nähty yksilöinä, vaan pelkkinä resurssien lähteinä –lihan ja muiden ruumiinosien toimittajina. Tämä ajattelutapa olisi pitänyt jättää viime vuosituhannelle. 2000 vuotta sitten eläinten tappaminen oli usein pyhä rituaali, joka tapahtui temppeleissä. Papisto hoiti työn jumalallisena tehtävänä, ja uhraukset toimitettiin jumalille. Dokumentin mukaan Israelissa ollaan käynnistämässä tämän massatappamisen toi-
”Muuten masentavan dokumentin parhaita kohtauksia ovat juuri pyhien miesten hermostuneet selittelyt siitä, miksi heillä on oikeus tappaa – tai vähintäänkin syödä – eläimiä.”
mintaa uudelleen. Myös nykyaikaista teurastamista tuodaan esille, ja sen vaikutuksia käsitellään niin eläinten kuin ihmisten näkökulmasta. Teurastusalalla työskentelevät kärsivät usein henkisestä kuormituksesta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teurastamoiden työvoimana käytetään vankeja, jotka ovat ehdonalaisessa. Heitä pakotetaan tekemään alhaisesti palkattua työtä, sillä työnteosta kieltäytyminen voi tarkoittaa paluuta vankilaan.
Valveutuneelle vegaanille dokumentti tuskin tuo paljoakaan uutta tietoa siitä, miten eläimiä kohdellaan ympäri maailmaa tai kuinka hatarilla perusteilla tätä kohtelua puolustetaan. Kuitenkin hengellinen ja uskonnollinen näkökulma tekee Christspiracystä poikkeuksellisen verrattuna muihin vastaavan aiheen elokuviin. Tätä dokumenttia voi erityisesti suositella jokaiselle uskovaiselle, joka käyttää eläintuotteita. Uskonnollinen tai ei, jokaisen tulisi tunnustaa tietoisuus ja arvo jokaisessa elävässä olennossa – ja pyrkiä antamaan niille mahdollisuus elää ja olla vapaina. ■
Katso dokumentti osoitteessa christspiracy.com.
Kuvat: Animals United Movement Films and Media (kuvakaappauksia elokuvasta)
