Tehtävä työvoimatoimistossa

Perustuu mitä vähäisimmissä määrin tositapahtumiin

Jari Laine astui ulos linja-autosta. Edessä häämötti kuuluisa ja pahamaineinen työvoimatoimisto, tuo ikiopiskelijoiden, ideologisten työttömien ja itseään ikuisesti etsivien pahin vihollinen. Tai näin Jari sen oli ymmärtänyt kaverinsa puheista. Kaveri opiskeli kymmenettä vuotta teoreettista filosofiaa ja oli siinä sivussa kolunnut läpi länsimaisen filosofian historian Sokrateesta Rawlsiin. Filosofikaverilla oli hämmästyttävä kyky pitää vakuuttavia yksinpuheluja vieraantumisen tunteesta jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa samalla, kun lipitti parhaita tuontioluita Keski-Euroopasta tai natusti tuontisoijaa Kiinasta. Miekkonen rakasti Immanuel Kantia ja vihasi palavasti Ayn Randia, tuota ”surkeaa kirjailijaa, puolen pennin Nietzscheä ja tekopyhää kapitalistia”. Viha saattoi johtua osin siitä, että Rand piti kaverin kaltaisia ihmisiä vertaimevinä loisina, osin siitä, että tämä objektivismin oppiäiti ei ollut filosofin kohdalla täysin väärässä.

Sisälle astuessaan Jari huomasi, miten aulatila oli valoisa, avara ja uudenkarhea. Vasemmalla näkyivät portaat yläkertaan, edessä oli muutamia toimistomaisia työtiloja ja oikealla oli tiski. Sen ääressä päivysti virkailija, joka oli keski-ikäinen ja värittömästi pukeutunut nainen. Jari ei voinut olla miettimättä, miten kliseisen oloinen koko tilanne oli ja suuntasi tiskille.

”Hei. Mulla olis semmonen työvoimatapaamisaika varattuna. Laineen Jari on nimi”, hän totesi. Virkailija nosti katseensa tietokoneen ruudulta, varmisti nimen uudestaan ja näpytteli konettaan hetken. ”Herra Laine, Jari, työvoimatapaamisaika kello 11:00 sovitusti, paikalla, kyllä.” Viimeistä sanaa virkailija korosti toteavasti. ”Istukaa vain jollekin noista takana olevista tuoleista, teitä tullaan noutamaan 10 minuutin kuluttua”. Virkailija palasi koneensa ääreen ja Jari istahti tuolille.

Istuessaan hän käänteli katsettaan pitkin aulatilaa ja mietti, miten oli tähän tilanteeseen päätynyt. Firmassa olivat alkaneet muutosneuvottelut pari viikkoa sitten. ”Eli ne potkii pihalle ne, joita ei tartte, ja säästää siinä, missä voi”, kuten eräs vanhempi rakennusmies oli todennut. Jari sai todeta sen pian itsekin, kun sai kutsun pomon pakeille. ”Kulujen säästämisen nimissä olemme pakotettuja välttämättömiin menoleikkauksiin, herra Laine, ja valitettavaa kyllä joudumme irtisanomaan teidät. Koska olette koeajalla, irtisanominen astuu voimaan välittömästi. Saatte lopun palkkanne sovitusti. Luovuttakaa työvälineenne päivän lopuksi. Toivotamme teille hyvää jatkoa ja onnea työnhakuunne.” Siinä se.

Eihän Jari sinällään vihainen ollut, vain tavattoman pettynyt. Hän oli kuitenkin tehnyt pitkää päivää, yrittänyt olla seurallinen ja hyvällä asenteella liikkeellä, auttanut muita, minkä pystyi ja ollut ylitöissäkin muutaman kerran. Se ei ollut riittänyt ja nyt hän oli työkkärin aulassa. Asiaan vaikutti se, että Jari oli tehnyt useita keikkahommia eri rakennustyömailla ja keikat olivat paitsi lyhyitä, myös epäsäännöllisiä. Koeajan purku sinänsä oli ensimmäinen kerta, mutta tällainen jatkuva epävarmuus tuntui ikävältä. Pitäisihän sitä tässä iässä jo olla vakityössä, kuten hän itsekseen tuumi. ”Ei tuilla voi elämään jäädä”, oli hänen isänsäkin todennut hänelle jo murrosiässä. Isä oli ollut töissä 15 – kesäisestä ja ollut työttömänä kaikkien vuosikymmenien aikana alle vuoden. Se oli toki ihailtavaa, mutta Jari ei voinut olla miettimättä, että ajat olivat toiset isän nuoruusvuosina.

Noin kymmenen minuutin päästä portaita alas asteli nuorehko virkailija, nainen tämäkin, ja pysähtyi portaiden alapäähän. ”Onko Jari Laine paikalla?”, hän kysyi. ”Joo, tässä”, Jari totesi. ”Hienoa, tulkaahan mukaani, mennään yläkerran toimistoon”, tämä totesi. Jari nousi ja seurasi virkailijaa ylös portaita. Matkalla toimistoon hän näki muutamia muita virkailijoita, lisää toimistotiloja ja joitakin asiakkaita. Osa asiakkaista oli nuoria opiskelijoita, yksi vanha herra oli paikalla, pari maahanmuuttajaa ja pari huoltomiestä keltaisissa haalareissa työsti yhtä kattovalaisinta. Jari pohti, olisiko pitänyt aikoinaan valita sähköasentajan toimi, kun virkailija kehotti häntä astumaan toimistotilaan. Jari kiitti ovea auki pitänyttä naista ja astui sisään tuolille kehotuksesta.

Virkailija istahti työpisteensä ääreen, venytteli hieman käsiään ja kääntyi Jarin puoleen. ”Iltapäivää, herra Laine. Nimeni on Ritva Kuikka ja olen omavalmentajanne. Työvoimatoimisto määrää nykyään sellaisen työttömille työnhakijoille. Käymme tällä tapaamisella läpi niitä velvoitteita, joita teillä on työnhakijana, jotta olette oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Onko teillä jotain kysyttävää?” Kuikka kysyi ja lopetti näppäimistön naputtelun hetkiseksi.

Jari oli kuunnellut hieman puolella korvaa. Häntä hävetti olla tällä tavalla työvoimaviranomaisten paikkeilla, kun hän olisi voinut olla töissä. Ehkä vuosien työputki, ehkä tietynlainen passiivisuuden pelko ajoivat häntä, mutta hän ei millään olisi halunnut olla paikalla. Tapaaminen tuntui, jos ei nyt ajanhukalta, niin ainakin sellaiselta ajanvietteeltä, mistä hän ei pitänyt. Kuin olisi ollut taas koulun penkillä. Ja nimenomaan oman elannon ansaitseminen häntä oli aina työnteossa kannustanut. Varsinainen oppiminen oli välillä ihan kivaa, mutta ei hän siitä erityisesti ollut pitänyt.

”Musta olis nyt kiva päästä duuniin yleensä, että jos jokin raksaduuni löytyy, se olis kiva. Mutta kun tossa just koeaika purettiin ja on vähän alkanut tuntuu, et säännöllistä työsuhetta ei löydy, niin jotain muutakin vois tietenki keksii”, Jari totesi. ”Niin aivan, täällä lukeekin, että olette olleet jo useamman vuoden erilaisissa rakennustöissä työmailla. Ilmeisesti kausiluonteisesti?”, Kuikka kysyi. Jari nyökkäsi. ”Taloudellinen suhdanne on kieltämättä sellainen, että säännöllistä työtä voi olla vaikea saada. Kun on lama ja kaikkea”, virkailija totesi ja silmäsi Jaria. Tämä katsoi suoraan silmiin virkailijaa, joka piti katsetta ilmeisesti pistävänä, ja käänsi sen pikaisesti takaisin näyttöönsä. ”Mutta katsotaanpa, mitä keksisimme teille…”, hän jatkoi.

Jari istui penkillä, vaihteli asentoaan ja tunsi olonsa alati turhautuneemmaksi. Tässä sitä oltiin paikalla ja toivottiin, että jotain uutta pätkää irtoaisi. Noinkohan tästäkään mitään pidempiaikaista syntyisi, pätkää vain pätkän perään? Häntä tur- hautti tavattomasti, ja hän katseli virkailijan työskentelyä kärsimättömästi. Olisi tässä muutakin tekemistä kuin vain istuksia aloillaan.

”Musta ei oikeestaan tunnu siltä, että mun pitäis olla täällä. Meinaan kun en oo työtön mistään ideologisista syistä tai kun oisin huono työntekijä, vaan kun tuli potkut kulusäästöjen vuoksi. Niin mä en oo mikään tuilla elelijä, en mikään semmonen sossuelätti. Sen voisit kirjoittaa sinne. Ja kanssa että on monta työputkea takana ja halu tehdä töitä, ei oo motista kiinni. Heti kun töihin pääsis ois hyvä, eikä tartte välttämättä olla raksahommiikaan. Jotain vaan ois kiva saaha”, Jari valisti. Äänestä kuulsi selvää ärtymystä.

Virkailijakin huomasi sen ja vilkuili säännöllisesti Jaria kirjoittamisen lomassa. Sormet sauhusivat kuin tuohi takassa, kun Kuikka kirjoitteli Jarin sanomisia lausuntoonsa. Jari vaihteli asentoa tuolissa ja vilkuili pitkin työhuonetta. Ulkona oli aurinkoinen ja valoisa päivä, semmoinen kevätauringon siilaama sää, jonka valaisemasta maanpinnasta erottuvat yhtä lailla katupöly, kukat ja koiranpaska. Ihmisiä kuljeskeli pitkin katua matkalla, minne kukin. Huoneen hiljaisuuden täytti vain tietokoneen näppäimistön tasainen ja jatkuva naputus. Ääni oli yksitoikkoinen, mutta tavallaan aika kotoisakin.

”Onko teillä jotain erityistä työtoivetta, herra Laine? Sanoitte, että voisitte tehdä muitakin kuin rakennustöitä”, virkailija kysyi. ”No, siis, kyllähän mulle joku fyysinen homma silleen sopis, että vaikka nyt joku varastotyö tai jotain. Ehkä siivousta. Lakaisijakin kai kävis, mut kivahan olis, et sais enempi rahaa kouraan. Ja joku siivoajahan nyt ei kauheesti mitään saa. Et ehkä nyt sit joku semmoinen fyysinen homma, josta maksettas, kai?

Niin oon miettinyt”, Jari tuumi ääneen. ”Siivoaja, varastotyö, kadunlakaisija…muita vaihtoehtoja?”

Virkailija hymyili. Jaria se ärsytti. ”Kai joku inssin homma kanssa olis hyvä, mut siihen pitäs kouluttautuu. Et, ehkä se ei nyt heti. Hei kuule, mulle ois nyt vaan tärkeetä jotain tehdä, ettei passivoitus. Eikö mitään tosiaan löytys nyt nopeesti?”

Jarin töksäyttelevä sävy oli melko tyly, mutta virkailija otti sen vastaan hyvin. Tässä ammatissa sai, tai päivästä riippuen joutui, kohtaamaan kaikenlaisia tossunkuluttajia. Hän oli jo tottunut. Sentään tämä asiakas ei nähnyt tarpeelliseksi alkaa rähjätä Suomen työvoimapalveluiden huonosta tasosta, tempputyöllistämisestä, hallituksen hölmöilyistä tai muista rajatapauksista. Yksi oli kerran yrittänyt luennoida köyhien laiskuudesta ja toinen työnantajien loputtomasta ahneudesta. Jari oli sentään kerännyt pitkään työkokemusta ja valmis tekemään töitä. Pelkästään ne kaksi olivat työllistymisen kannalta ratkaisevia tekijöitä.

”Kouluttautuminen olisi tietenkin hyvä vaihtoehto ja pitkälle kouluttautuneet työllistyvät usein parempipalkkaisiin töihin ja kärsivät vähäisemmästä työttömyydestä. Myös oletukset työelämän muutoksista suosivat pidemmälle kouluttautuneita. Siinä mielessä insinöörin koulutus ei olisi huono vaihtoehto. Mutta mikäli haluatte kouluttautua myöhemmin, voimme toki katsoa teille sopivaa työtä jo nyt. Kiinnostaisiko teitä esimerkiksi varastotyö? Se on ruumiillista, siitä maksetaan siedettävästi ja voisitte mahdollisesti lukea tulevia opintojanne varten vapaa-ajallanne”, Kuikka totesi.

Jari mietti hetken aikaa tätä vaihtoehtoa. Pohtiessaan hän silmäsi huoneen seinustalla riippuvaa kelloa. Se näytti olevan 11:20. Tapaaminen oli siis kestänyt parikymmentä minuuttia. Pitkä parikymmenminuuttinen, mutta nyt oltiin ilmeisesti pääsemässä jo asiaan. ”Kait sitä vois. Varastoissahan siirrellään vissiin tavaroita paljon. Ja mun käsittääkseni se on vuorotyötä, siitä ois jo kokemusta raksalla. Niin tosiaan en tiiä oisko toi oma juttu, mutta kun ei nyt muuta oo, niin kai mää voin…ehkä”. Hänen äänensä haipui olemattomiin. Jari jo pohti, miten liikuttelisi laatikoita jossain isossa, kumisevassa varastohallissa paikasta A paikkaan B. Se tuntui ihan mukavalta ajatukselta. Vähän raksamaiselta. Ehkä sieltä irtoaisi pidempää työpätkää myös. Kannattaisi kokeilla.

”No kai mää voin ottaa sitä varastotyötä, joo”, hän sanoi. ”Mistähän kaukaa sitä irtois?” ”Olette onnekas, herra Laine”, virkailija sanoi, ”sillä paikallinen Laukkaisen Varasto palkkaa par´aikaa lisää väkeä. Tarvitsevat kesäkaudelle enemmän tekijöitä. Kiinnostaisiko se teitä? Haluaisitteko paikan yhteystiedot, jotta voitte ottaa yhteyttä?” ”Joo, anna vaan. Mää soitan sinne jo tänään.” ”Erinomaista, saatte tästä tiedot, otatte jo tänään sitten yhteyttä”, Kuikka totesi, repäisi palasen muistiolehtiöstä, kirjoitti sille ja antoi paperin Jarille. Jari vilkaisi paperia nopeasti ja laittoi sen taskuunsa.

”Olisiko teillä vielä muita kysymyksiä työllistymisestä tai koulutuksista, herra Laine?”, virkailija kysyi. ”Ei”, Jari totesi. Lyhyt ja ytimekäs vastaus riitti ja virkailija katsoi rivakasti tietokoneen näyttöä. ”Olemme tässä istuneetkin jo puoli tuntia ja kun asia kerran selvisi, voimme päättää tapaamisen tähän. Mikäli teillä vielä on lisää kysymyksiä työllistymisestä, koulutuksista tai muusta toimialaamme liittyvistä asioista, ottakaa vain meihin yhteyttä joko puhelimitse tai verkon kautta. Numerothan jo tiedättekin.” Virkailija nousi tuolistaan ja Jari toimi samoin. Toivotettuaan hyvää loppupäivää Kuikka päästi Jarin ulos toimistostaan.

Jari pohdiskeli tapaamista astellessaan portaita alas ja ovesta ulos. Ei tässä nyt ihan niin huonosti päässyt käymään kuin hän oli pelännyt. Tosin hän oli vähän epävarma tästä uudesta työpaikasta ja siitä, että jäisikö sekin vain pätkäksi, mutta olihan se nyt tyhjää parempi. Tällä mennään. Hän päätti soittaa parin tunnin päästä Laukkaiselle, kunhan olisi ensin juonut kahvit. Pian pääsisi takaisin oikeisiin töihin.

Töiden tekijä

Ville Pellinen

Mutta huolimatta artikkelien ylikorostuneesta asemasta tiedemaailmassa, artikkeleilla on tieteessä tärkeä asema. Jokainen vakavasti otettava tutkija joutuu kuitenkin kirjoittamaan jossain vaiheessa ensimmäisen artikkelinsa. Ennen kuin professorit tulevat huutelemaan minulle, että vain monografiat edustavat todellista historiantutkimusta, haluan puolustaa artikkeleita historian skenessä. Se on totta, että historia tieteenä on sellainen, jossa monografiat ovat syystäkin tärkeässä asemassa. Nuijasotaa on hankala tiivistää yhteen artikkeliin, mutta monografiana se on mahdollista. Mutta ’Joensuun Marttakerhon kannantotot vuosina 1950–1990’ on aiheena sellainen, että se soveltuu paremmin artikkeliksi kuin varsinaiseksi kirjaksi. Parhaimmillaan artikkeli antaa lukijalleen uutta tietoa tutkittavasta asiasta ja täten edustaa alansa kärkitutkimusta. Paskimmillaan artikkeli on nollatutkimusta, jota ei kehtaa sen huonouden takia edes referoida. Ja kyllä, sellaisia artikkeleita on valitettavasti olemassa, varsinkin kansainvälisissä julkaisuissa.

Mutta mitä tahansa dadaa et voi kirjoittaa tieteelliseenartikkeliin,koskatieteellisissäartikkeleissaon omat portinvartijansa nimeltä vertaisarvioijat. Vertaisarvioijat pitävät huolensa siihen, että kirjoituksesi saa tiedemaailman hyväksymishylkeen. Heitä on suomalaisissa julkaisuissa yleensä kaksi henkilöä. Vertaisarvioijat ovat oman alansa eksperttejä ja he arvostelevat anonyymisti käsikirjoituksesi.

Sama pätee toisin päin, eli vertaisarvioijat eivät tiedä kenen/keiden tekstiä he arvioivat. Mutta vertaisarviointijärjestelmä ei ole täydellinen, koska maailmalla on esimerkkejä mm. siitä, että feministisen tieteellisen julkaisun vertaisarvioinnista oli päässyt läpi feikkitutkimus, jonka suurin osa tekstistä oli peräisin Mein Kampfista uudelleenkirjoitettuna feministiseen agendaan. Joku voisi kysyä hyvän kysymyksen, että onko ongelma kyseisessä tieteen suuntauksessa, kun puhdas trolliartikkeli pääsee läpi. Loppupelissä se on tiedemaailman omalla vastuulla arvioida mikä julkaistu tieteellinen artikkeli on hyvä tutkimus ja mikä ei.

Mutta millaista artikkelinkirjoittaminen oikein on?

Voin valaista omasta kokemuksestani, koska minun ensimmäinen vertaisarvioitu tieteellinen artikkeli on päässyt vertaisarvioinnista läpi ja se on hyväksytty julkaistavaksi. Varnitsa-lehden julkaisuhetkellä kyseinen artikkelini on mahdollisesti täysin vapaasti luettavissa Kriminologia nimisessä tiedejulkaisussa. Lue sieltä, jos sinua kiinnostaa le- gendaarisen Pekka Siitoimen seikkailut 1970-luvulla. Mutta asiaan. Ensimmäiseksi sinun on pohdittava mistä ihmeestä haluat kirjoittaa artikkelin. Ei kannata mennä mihinkään tuntemattomaan, vaan ota sellainen aihealue, johon haluat erikoistua ja/tai tiedät siitä paljon jo entuudestaan. Omalta osaltani artikkelini aihe perustui graduuni. Tämä on hyvin tyypillistä, että omasta gradusta tehdään ensimmäinen oma artikkeli, koska se on helpoin tapa tehdä ja harjoitella artikkelin tekemistä. Ohjaajanionkin antanutminullehyvänperiaatteentieteellisen maailman asioihin nimeltä MVP, eli Minimum Viable Product. Pähkinänkuoressa mene siitä mistä aita on matalin, kunhan et kaada koko aitaa samalla.

Luonnollisesti sinun pitää löytää joku julkaisu, joka suostuu ottamaan sinun artikkelisi vastaan. Tässä oma-aloitteisuus, verkostot ja ahkera googlailu ovat avainasemassa. Kun sopiva julkaisu on löydetty, sitten kannattaa tehdä mahdollisimman mediaseksikäs 200–300 sanan mittainen abstrakti, jossa kuvaat mitä tutkit ja miksi juuri SINUN artikkelisi kannattaa ottaa kyseiseen julkaisuun. Sinun artikkelisi ei tarvitse olla valmis, kunhan sinulla on pähkinänkuoressa tieto siitä mitä tutkit artikkelissasi. Minä itse hain artikkelillani julkaisuun, jonne haki muistini mukaan kaikkiaan kuusi artikkelia. Näistä kuudesta artikkelista vain neljä otettiin itse julkaisuun. Kyllähän se tuntuu oudolta, kun tietää, että juuri omaabstraktini syrjäytti toisen abstraktin, joka saattoi olla jopa professorin kirjoittama. Kilpailu on tieteessä kovaa ja moni hyvä artikkeli saattaa jäädä rannalle, koska aina ei ole yksinkertaisesti mahdollisuuksia ottaa kaikkia kirjoituksia mukaan. Ei pidä kuitenkaan lannistua, jos sinunkirjoituksesi ei päässyt tiettyynjulkaisuun,Voi olla mahdollista, että toinen julkaisu ottaa sen ilomielin vastaan. Tervetuloa akateemiseen maailmaan, joka muistuttaa pahimmillaan Game of Thronesia.

Tieteellinen artikkeli on noin kandin kokoinen, mutta lopullinen pituus määrittyy julkaisun ohjeiden mukaisesti. ”Mutta Marko, kandinhan voi tehdä kännissä viikonlopussa. Miksei artikkeliakin voi tehdä samoin?” Tässä on puolitotuus. Artikkelia tein kännissä Gambinan voimin niin kuin aikanaan tein kandia ja gradua kännissä. Näytä minulle ei-absolutisti tutkija, jokaei ole käyttänyt alkoholia artikkelia tehdessään, ja minä näytän sinulle Jari Sillanpään tyttöystävän. Mutta missään nimessä et saa tieteellistä artikkelia tehtyä viikonlopussa. Minulla meni varsinaisen artikkelin kirjoittamiseen noin yksi työkuukausi. Ja tämä oli tilanteessa, jossa periaatteessa artikkelini tulokset olivat jo valmiita, kun artikkelini perustui graduuni. Mutta sitten korjauksiin meni aikaa pari työkuukautta lisää. Tämä on juuri se asia, mikä artikkelin tekemisessä on otettava huomioon. Sinä tulet muokkaamaan artikkeliasi niin moneen kertaan, että välttämättä se ei muistuta ollenkaan alkuperäistä 1.0 versiota. Minä itse kirjoitin kirjoitusprosessin aikana viisi eri versiota artikkelistani, joissa jouduin joka kerta muuttamaan/korjaamaanjoitakinisojaasioitajulkaisijan ja/tai vertaisarvioinnin perusteella.

Vanha vitsi vertaisarvioijista on, että Reviwer 1 tykkää käsikirjoituksestasi ja on sitä mieltä, että tämä on hyvää tutkimusta. Reviewer 2 taas on sitä mieltä, että käsikirjoituksen kirjoittaja on vähäälyinen ja hän ei selvästi kuulu yliopistoon. Ja kyllä, tiedän yhden tutkijan, joka oikeasti sai tuollaista palautetta. Kannattaa siis varautua kunnon tykittelyyn, joka muistuttaa hyvin vahvasti Jodelin likakaivoa. Suomessa tiedemaailma on yhtä sisäsiittoinen kuin Varnitsa, jonka vuoksi voit joissakin tilanteissa hyvin helposti arvata henkilön kirjoitustyylistä kuka on sinun vertaisarvioijasi. (Moi Reviewer 1 AKA Tommi Kotonen, kiitos rakentavasta palautteestasi artikkelini suhteen.) Arvioitsijat voivat antaa kolmenlaisia suosituksia julkaisulle. 1. Hyväksytään sellaisenaan. 2. Vaatii isoja/pieniä korjauksia 3. Hylätään kokonaan. Lähtökohtaisesti jokainen julkaisu vaatii jonkinlaisia korjauksia. Vain hyvin harva julkaisu hyväksytään ykköskierroksella. Julkaisujen hylkäämisiä tapahtuu harvemmin, mutta se ei ole tavatonta. Siinä tilanteessa on jostain syystä menty pahasti metsään ilman jarruja, jonka vuoksi artikkeli on heitettävä roskakoriin ja on aloitettava puhtaalta pöydältä.

Tärkein neuvoni artikkelini suhteen on, että tuo tutkimuksen johtopäätöksissä rohkeasti esille omat tulkintasi. Tutkijan ei ole tarkoitus olla Yes-man, jokaei uskallaollasanoa omianäkemyksiään, vaan menee valtavirran mukana. Tutkijan tarkoitus on haastaa tieteen nykykonsensusta ja viedä omalla panoksellaan tiedettä eteenpäin. Kyllähän se varmasti nuorta tutkijaa kuumottaa, kun joutuu omista tulkinnoistaan vääntämään kättä dosentin tasoisen tutkijan kanssa. Tietynlainen röyhkeys tiedemaailmassa on kuitenkin tärkeää, koska olet käyttänyt paljon aikaa tutkimiseen ja artikkelin tekemiseen. Sinun pitäisi kuitenkin tutkijana seistä ylpeänä oman tekstisi rinnalla. Mutta tietysti sinun väitteilläsi pitää olla tieteellistä uskottavuutta. Professorin tasoiset ihmiset kuitenkin lukevat sinun artikkeliasi läpi, koska tiedekentässä tutkijat yrittävät koko ajan pysyä kärryillä mitä uusia tutkimuksia on tullut omasta alasta. Jos artikkelisi on enemmänkin huvittavaa iltalukemista kuin vakavasti otettavaa tieteellistä tekstiä, voit pahimmassa tapauksessa kokea saman kohtalon kuin Teemu Keskisarja Pasi Tuunaisen työhuoneen seinällä.

Loppujen lopuksi artikkelin tekeminen on tärkeä taito, jotavoi harjoitellavain itsekäytännössä. Väitöskirjani on monografia, mutta on ihan hyvä kirjoittaa artikkeleita aina silloin tällöin, koska artikkeleilla ja monografioilla on oma paikkansa tiedemaailmassa. Kun oma artikkeli on saatu julkaistua, on hyvä kysyä itseltään, että onko oma artikkelini maailman paras artikkeli? No ei vitussa ole. Mutta seonläpäissyt vertaisarvioinninjanyt seontieteellisen maailman arvioitavissa, että kuinka merkityksellisenä tieteellisenä julkaisuna artikkeliasi voi pitää. Hyvin todennäköisesti artikkelisi hukkuu monien muiden tieteellisten julkaisujen joukkoon, johon viitataan muissa tutkimuksissa aina silloin tällöin. Sama pätee omaan artikkeliini. Mutta mitä minulle jäi käteen tästä artikkelista, kun sain sen nyt valmiiksi? Vastaus on, että Itä-Suomen yliopisto saa valtiolta JUFO 1 tasoisesta artikkelistani 4 716 euroa. Se ei mitenkään riitä yhteen professorin kuukausipalkkaan. Minä taas sain palkaksi kunnon krapulan.

P.S: Muistat varmaan aikaisemman maisterisetämiehenkolumnin,jossakäsittelinapurahojenhakemista. Tilanne on nyt se, että apurahabingossa sain jackpotin ja olen parhaillaan apurahatutkijana, joka saa aikuisten oikeasti rahaa omasta työstään. Jos tämä setämies voi saada väitöskirjalleen rahoitusta, kyllä myös sinulla arvon lukija on mahdollisuus pärjätä apurahabingossa.

Marko Piipponen, Varnitsan oma apurahatutkija