Page 1

Pirkan maan

1


Pirkan maan

13 2

3


Sisällys Toimitus: Vadim Adel ja Aino Nissinaho Pirkanmaan maakuntamuseo

4

Esipuhe Aino Nissinaho ja Vadim Adel

Taitto:

6

Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla Sami Raninen

18

Koekaivaushavaintoja Nokian Viikistä Kalle Luoto

Tuija Rikala

Kannen kuvat: Pirkkalan Tursiannotko kesällä, Vadim Adel / Pirkanmaan maakuntamuseo Lusikka: Teemu Tiainen / Pirkanmaan maakuntamuseo Kuvankäsittely: Tuija Rikala Käännökset:

Tomi Snellman

Julkaisija:

Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

Painopaikka: Eräsalon Kirjapaino Oy, 2013 ISBN 978-951-609-693-6

ISSN 1237-5276 ISSN 1458-7467

Tampereen museoiden julkaisuja 128

4

25

Kadonneen kartanon metsästäjät – koekaivaus Nokian Knuutilassa Sami Raninen

33

Keskiajan koruloistoa – hopeasormus Ikaalisten Tukonsaaresta Visa Immonen ja Elina Räsänen

39

Kulttuurikerroksia Sahalahdentien alta – pelastuskaivaus Huutijärvellä 2011 Kirsi Luoto

47

Nokian Tottijärven Pajulahden–Huhtaan arkeologinen inventointi 2011 Kerkko Nordqvist

56

Tampere Kirjastonpuisto – teollisuuspihaa ja kasvihuoneen perustuskiviä Ulla Tupala

64

Näkemyksiä historiallisten tielinjojen arkeologisesta valvonnasta – kaksi tapausesimerkkiä Kirsi Luoto

5


Esipuhe K

äsissäsi on Pirkan maan alta 13, johon on koottu kahdeksan artikkelia vuosina 2011–2012 Pirkanmaalla tehdyistä arkeologisista tutkimuksista. Pääosassa ovat Pirkanmaan maakuntamuseon kaivaukset Pirkkalan Pirkkalankylässä, Nokian Viikissä ja Knuutilassa sekä Kangasalan Huutijärvellä. Mukaan mahtuivat myös Nokian Tottijärvellä tehty inventointi, uuden yrityksen Heiskanen & Luoto Oy:n tielinjojen valvontatutkimukset ja mielenkiintoinen sormuslöytö Ikaalisista. Pirkkalassa jatkettiin syksyllä 2012 Tursiannotkon rautakautisen asuinpaikan ja Pirkkalankylän keskiaikaisen kylätontin tutkimuksia. Kaivaukset liittyivät kevyen liikenteen väylän rakentamiseen Anian rantatien varrelle. Tutkimuksissa saatiin esille harvinaisia myöhäisrautakaudelle ajoittuvia rakennusten ja rakenteiden jäännöksiä sekä poikkeuksellisen hyvin säilyneitä luulöytöjä, joiden joukossa on useita ainutlaatuisia muinaisesineitä. Kyseessä oli tutkimusmer-

kitykseltään selvästi Pirkanmaan huomattavin arkeologinen hanke, joka sai jatkoa myös seuraavana vuonna. Nokian keskiaikaisen säteriasutuksen tutkimukset jatkuivat molempina vuosina. Vuonna 2011 etsittiin Viikin kartanon alkuperäistä sijaintipaikkaa, johon vihje saatiin vanhoista kartoista. Koetutkimuksissa löydettiin rakennuksen jäännös, jonka radiohiiliajoitus osui keskiaikaan, 1300–1400-luvuille. Toinen ajoitettu kivirakenne, tulisijan jäännös, on 1700-luvulta tai 1800-luvun alusta. Nokian Knuutilan (entisen Penttilän) kartanon koekaivauksissa löytyi historiallisen ajan kivirakenteita ja esineitä sekä jonkin verran rautakautista löytöaineistoa, mm. pronssinen solki merovingiajalta. Nämä koe­ tutkimukset antavat tärkeää uutta tietoa kyseisten kohteiden tutkimuspotentiaalista ja auttavat suunnittelemaan Nokian alueen keskiaikaisten kartanoiden jatkotutkimuksia. Visa Immonen ja Elina Räsänen kertovat

artikkelissaan 1500-luvun alkuun ajoittuvasta erikoisesta sormuksesta, jonka metallinpaljastinharrastajat löysivät Ikaalisista. Sormuksessa on kuva-aihe ”Pyhä Anna itse kolmantena”. Pyhä Anna oli Suomessakin varsin suosittu pyhimys, mutta sormuksissa aihe on harvinainen. Kirjoittajat pohtivat, miten esine on joutunut sille varsin epätodennäköiseen paikkaan, ikaalislaiseen peltoon. Kangasalan Huutijärvellä, Sarsan alueella jatkettiin edellisvuonna aloitettua maakaasuputkilinjan tutkimusta. Poikkeuksellisen paksujen täyttömaakerrosten alta paljastettiin ehjiä esihistoriallisia ja historiallisia kulttuurikerrostumia. Vanhimmasta asutusvaiheesta saatiin mesoliittinen radiohiiliajoitus (noin 6350 eKr.). Nokian Tottijärven Pajulahden–Huhtaan alueen arkeologinen inventointi liittyi vesihuoltohankkeen suunnitteluun. Inventoinnissa saatiin uutta tietoa alueen kivikautisesta ja historiallisen ajan asutuksesta.

Tampereen Kirjastonpuistossa jatkettiin samana vuonna (2011) Frenckellin paperitehtaan teollisuuspihan tutkimuksia ja dokumentointia liittyen puiston kunnostustöihin ja uuden esiintymislavan rakentamiseen. Teollisuushistoriallisten jäännösten lisäksi projektissa tutkittiin ja dokumentoitiin apteekkarin kasvihuoneen perustuksia 1800-luvulta. Viimeisessä artikkelissa Kirsi Luoto pohtii historiallisten teiden arkeologisten valvontojen metodiikkaa kahden kenttätyön pohjalta. Hän korostaa hyvää etukäteissuunnittelua ja tutkimusalueiden valintaa ja toteaa tuloksena myös, että metodisesti huolellisesti toteutetun ja suunnitelmallisen arkeologisen valvonnan avulla voidaan tiekohteista saada uutta tietoa. Selvitettävät tutkimuskysymykset voivat liittyä esimerkiksi tielinjan sijaintiin, ajoitukseen, syntyprosessiin, rakenteeseen ja käyttöhistoriaan. Mukavia lukuhetkiä! Vadim Adel ja Aino Nissinaho

6

7


Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla SAMI RANINEN Pirkanmaan maakuntamuseon suurin arkeologinen kenttätyö vuonna 2012 olivat pelastuskaivaukset, jotka suoritettiin ­28. syyskuuta – 26. lokakuuta Pirkkalan kunnan Pirkkalankylässä. Tutkimuksen kohteena oleva muinaisjäännösalue on rekisteröity muinaisjäännösrekisteriin sekä Pirkkalankylän (Bircala) historiallisena kylätonttina että Tursiannotkon kivi- ja rautakautisena asuinpaikkana. Tutkimuksen syynä oli kunnan suunnitelma muinaisjäännösalueen halki kulkevan Anian rantatien (osa yhdystietä 3022) leventämisestä kevyen liikenteen väylän rakentamishankkeen yhteydessä. Kaivaukset jatkuivat menestyksekkäästi kesällä 2013, mutta jatkokaivauksen tuloksia ei käsitellä tässä artikkelissa. Syksyn 2012 kaivauksessa tutkitun alueen laajuus oli noin 54 neliömetriä. Tutkimuskustannuksista vastasi Pirkkalan kunta, joka myös teki muuta kaivaukseen liittyvää yhteistyötä maakuntamuseon kanssa. Kaivauksia johti Sami Raninen apulaistutkijoinaan Janne Rantanen ja Teemu Tiainen. Lisäksi mukana oli viisi tutkimusapulaista, joista useimmat olivat arkeologian opiskelijoita Helsingin ja Turun yliopistoista.

Pirkkalan haja-asutusalueella kauniissa järvimaisemassa, Pyhäjärven Saviselästä työntyvän Kotolahden koillispuolella. Pirkkalan moderni kuntakeskus sijaitsee noin 5 km Pirkkalankylästä itään. Muinaisjäännösalueen eteläosan halki virtaa Kotolahteen kaakosta laskeva Juoksianoja-niminen puro. Muinaisjäännösalue on saanut nimensä länsipuoliskossaan sijaitsevasta Tursiannotko-nimisestä alanteesta, jonka itärinteelle syksyn 2012 kaivausalue sijoittui. Tursiannotko-nimi ei esiinny peruskartassa, mutta muinaisjäännösrekisterin ja arkeologisten kenttätyöraporttien ohella se mainitaan usein Pirkkalankylää käsittelevässä paikallishistoriallisessa kirjallisuudessa. Varsinaisen Tursiannotkon alue sekä muinaisjäännösalueen muu länsi- ja pohjoisosa sisältää peltoa, niittyä, metsää ja kalliota sekä eri-ikäisiä rakennettuja pihapiirejä, joista osa on asuinkäytössä. Muinaisjäännösalueen keskellä, Anian rantatien molemmilla puolilla, sijaitsi 1700-luvun karttalähteissä kuvattu Pirkkalan kylätontti, josta nykyisin on rakennettuna vain osa. Muinaisjäännösalueen etelä-, itä- ja kaakkoisosa on Juoksianojan, Kranaatinmäentien ja Sapalantien halkomaa peltovainiota, joka idässä ulottuu kapean metsäalueen reunaan saakka. Tursiannotkon muinaisjäännösalueen luoteisosaan sisältyy erillisenä muinaisjäännösrekisterikohteena Hiidenmäellä sijaitseva pikkuinen kallionkolo, ns. Hiidenlähde, Neulakaivo tai Martinlähde. Kansanperinteen mukaan kolon luona on tehty taikoja, joten

Tursiannotkon muinaisjäännösalue

P

irkkalankylän/Tursiannotkon laaja muinaisjäännösalue sijaitsee Luoteis8

Kuva 1. Näkymä syksyn 2012 kaivausalueen vierestä lounaaseen, Pyhäjärven suuntaan. Kuvassa näkyy Sapalan talon vanha aitta Anian rantatien luoteispuolella. Kuvan oikealla puolella maanpinta laskeutuu Tursiannotkon pohjaa kohti. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

kohde on rekisteröity kultti- ja tarinapaikkana. Muinaisjäännösalueen kaakkoisosaan puolestaan sisältyvät erillisinä rekisterikohteina Juoksianoja 1:n rautakautinen asuinpaikka ja Katajamäellä sijaitseva kiviladelma. Tursiannotkon muinaisjäännösalueen läheisyydessä sijaitsee lisäksi useita muitakin kivikautisia, rautakautisia ja historiallisia kohteita.

1200-luvun alkupuolella. Mahdollisesti jonnekin Pirkkalankylän tienoille rakennettiin silloin kirkko. Ensimmäinen Pirkkalankylään viittaava tekstiesiintymä on vuodelta 1442, jolloin eräässä asiakirjassa mainitaan lautamies ”Nilis Birkala”. 1500-luvun puolivälin maakirjojen mukaan Pirkkalankylässä oli 17 taloa eli veroa maksavaa maatilaa, joten kylä oli suomalaisella mittapuulla varsin suuri ja koko pitäjän isoimpia. Pirkkalankylän iso koko, sijainti keskiaikaisen kirkonpaikan läheisyydessä ja nimi osoittavat, että kylän täytyi olla merkittävä asutuskeskittymä jo keskiajalla eli 1200–1400-luvuilla. Mutta oliko Pirkkalankylä sellainen jo tätä ennen, myöhäisrautakaudella (800–1200 jKr.)? Pirkanmaalla ”kiinteä” eli maata viljelevä ja paikoillaan pysyttelevä rautakautinen asutus sijaitsi yleensä isojen

Pirkkalankylän historiaa Pirkkalankylä kuului keskiajalta lähtien Pirkkalan kirkkopitäjään, josta ensimmäinen säilynyt maininta (muodossa Birkala) sisältyy 9. toukokuuta 1374 päivättyyn kirjeeseen. On jokseenkin varmaa, että pitäjä sai nimensä Pirkkalan kylästä eikä päinvastoin. Tämä viittaa kylän suureen merkitykseen pitäjän perustamisvaiheessa eli ilmeisesti joskus 9


Peruskarttaote Pirkkalankylästä. Punaisella rajattu Tursiannotkon ja Pirkkalankylän muinaisjäännösalue. Punainen pallo merkitsee vuoden 2012 kaivausalueen sijaintia. Vihreillä ja keltaisilla palloilla on merkitty lähiympäristön muut kiinteät muinaisjäännökset tai mahdolliset muinaisjäännökset: 1 – Hiidenmäki; 2 – Juoksianoja 1; 3 – Katajamäki; 4 – Sapala Toiva; 5 – Juoksianoja 2 ja 3 (kivikautisia asuinpaikkoja); 6 – Pirkkalankylä Kalmo (kiviaita); 7 – Pirkkalankylä Leuku (kiviaita). Lisäykset pohjakarttaan: Sami Raninen. Pohjakartta © Maanmittauslaitos (peruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Lisenssi: http://www.maanmittauslaitos. fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

vesistöjen läheisyydessä, joten Kotolahden ympäristö sopisi sellaiselle, varsinkin kun siellä on viljelijöitä houkuttelevaa savikkoa. Muualla Länsi-Suomessa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että historiallisella kylätontilla sijaitsee toisinaan myöhäisrautakautinen asuinpaikka. Näin näyttää olevan myös Pirkkalankylän tapauksessa, kuten seuraavasta luvusta ilmenee.

Pirkkalankylässä poikettiin muinaisjäännösinventoinnin merkeissä myös vuonna 1971, mutta vasta 1980-luvun jälkipuolella arkeologinen toiminta alueella alkoi vilkastua. Siitä lähtien Pirkkalankylässä on muutaman vuoden välein tehty löytöpaikkojen tarkastuksia, muinaisjäännösinventointeja ja koetutkimuksia. Pirkan maan alta -vuosikirjan aikaisemmissa osissa Hanna-Leena Salminen (2009) ja Vadim Adel (2011) ovat esitelleet Pirkkalankylässä johtamiensa arkeologisten koetutkimusten tuloksia. Varsinaisia kaivauksia ei muinaisjäännösalueella kuitenkaan ollut tehty ennen syksyä 2012. Tursiannotkon muinaisjäännösalueen länsipuoliskossa on aikaisempien tutkimusten perusteella erotettu jo kivikautinen asuinpaikka- tai toimintavaihe. Tämä käsitys perustuu kvartsi-iskoksiin ja sädekiviliuskeesta tehtyyn kivitalttaan, jotka on saatu notkon alueelta irtolöytöinä sekä pintapoiminta- ja koekaivauslöytöinä. Suurin osa muinaisjäännösalueen löydöistä ja koekuopissa havaituista kulttuurikerroksista (ihmistoiminnan värjäämä ja rikastuttama maakerros) on kuitenkin yhdistetty rautakautiseen tai historialliseen asutukseen. Ennen syksyä 2012 eri puolilta

Pirkkalankylän arkeologiaa 1948–2010 Pirkkalankylän kiinteisiin muinaisjäännöksiin kiinnitettiin tieteellistä huomiota ensimmäistä kertaa vuonna 1948. Silloin arkeologi Aarni Erä-Esko Pirkkalan muinaisjäännöksiä inventoidessaan pani merkille Sapalan Toivan kiviröykkiöt ja Hiidenmäen ”lähteen”. Ensimmäinen esinelöytö Pirkkalankylästä ja Tursiannotkon alueelta saatiin vuonna 1964: kyseessä on silloisen maanomistajan, Esko Prihdin, pelloltaan löytämä viikinkiaikaisen miekan väistin (miekan kahvan edessä oleva poikittainen rauta). Prihti teki vuosien vieriessä useita muitakin tärkeitä löytöjä, joista kuuluisin on viikinkiaikaan ajoitettu luu- tai sarvilusikka. 10

muinaisjäännösaluetta oli tehty ainakin seuraavat myöhäisrautakauteen varmuudella tai todennäköisesti ajoitettavat esinelöydöt:

toistaiseksi ainoa selkeästi keskiaikainen esinelöytö on varsijousen nuolenkärki. Nuorempia, lähinnä 1700- ja 1800-luvuille viittaavia löytöjä on jonkin verran. Rautakauteen ajoitettavat tai viittaavat löydöt on tähän asti tehdyissä tutkimuksissa yhdistetty lähinnä asuinpaikkatoimintoihin. Tutkimuksessa on kuitenkin pidetty mahdollisena myös tuhoutuneen rautakautisen kalmiston eli hautauspaikan jäännösten sijaitsemista muinaisjäännösalueen luoteisosassa. Monet metalliesinelöydöt voivat olla peräisin tuhoutuneista haudoista. Lisäksi Sapalan Toivan kiviröykkiöt muinaisjäännösalueen itäpuolella ovat luultavasti rautakautisia hautoja. Viikinkiaikaisen rannerenkaan löytöpaikka muinaisjäännösalueen kaakkoisosassa, lähellä Juoksianoja 1:n asuinpaikkaa, on rautakauden lopulla saattanut olla vettä tai suota. Tämä voi viitata uhripaikkaan. Myös

- viikinkiaikaisen miekan väistin - viikinkiaikainen luu- tai sarvilusikka - viikinkiaikainen rannerengas-pyöreä kupurasolki (viikinkiaikaiseen naisen asuun liittyvä vaatteenkiinnitin) - hevosenkenkäsolki (vaatteenkiinnitin) - savikiekon katkelma (todennäköinen pys- tykangaspuiden loimipaino) - viikinkiaikainen keihäänkärki Lisäksi eri puolilta muinaisjäännösaluetta on saatu rautakautisiksi ajoitettuja saviastianpaloja. Kyseessä on ns. karkea rautakaudentyyppinen yleiskeramiikka, joka voi kuitenkin osittain olla keskiaikaistakin. Vaikka Pirkkalankylän keskiajasta on puhuttu paljon,

Kuva 2. Kaivausaluetta avataan Anian rantatien pengerluiskaan. Taustalla Kaipilan rakennuksia. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

11


Pengerluiskan moderni täyttömaa poistettiin kevyellä kaivinkoneella. Tämän jälkeen aloitettiin pikkutarkka kaivaus arkeologisin menetelmin. Kaivausalue jaettiin 1 x 1 metrin koordinaattiruutuihin ja tutkittiin pääasiassa 5 cm:n paksuisina kerroksina. Löytöjen talteenottoa ja havaintojen dokumentointia varten kaivausalue lisäksi jaettiin erillisiin maayksiköihin maan koostumuksen, värin ja nokisuuden perusteella. Savimaata kaivettaessa väri- ja koostumuserojen seuraaminen ei ollut helppoa, mutta onneksi kaikilla työntekijöillä oli runsaasti kaivauskokemusta. Ensimmäisessä tutkitussa kerroksessa tavattiin sekoittuneena yhtä lailla 1900-luvun kuin rautakaudenkin löytöjä. Kerros oli siis myllääntynyt modernin maankäytön seurauksena. 2.–5. kerroksesta tehdyt löydöt sen sijaan vaikuttivat lähes yksinomaan rautakautisilta. Poikkeuksen muodostivat ne nuoremmat löydöt, jotka olivat peräisin rautakautisiin kerroksiin ilmeisesti vasta 1700- tai 1800-luvuilla kaivetuista rakenteista. Tällainen oli esimerkiksi kivihautatyyppinen vanha salaoja, josta löytyi muun muassa viiden kopeekan raha vuodelta 1846. Toinen suhteellisen nuori rakenne oli kiukaan tai uunin pohjakiveys, josta löytyi muun muassa lasitettua punasavikeramiikkaa. Kokonaisuutena ottaen voi sanoa, että keskiaikaiset ja sitä nuoremmat kerrokset ovat tutkimusalueella tuhoutuneet ja sekoittuneet, kun taas rautakautisia kerroksia oli säilynyt lähes koskemattomina yhteensä noin 20–30 cm paksuudelta. Jo vuoden 2010 koekaivauksissa oli saatu tästä viitteitä.

Kuva 3. Tästä alkoi arkeologien riemu: rautakautiselta vaikuttava sievä lusikka oli yksi ensimmäisistä löydöistä. Kuva: Vadim Adel / Pirkanmaan maakunta­museo.

Pirkkalankylän Hiidenmäen kaltaiset vanhojen asutuskeskusten läheisyydessä sijaitsevat hiisi-nimiset paikat viittaavat muinaisiin uhrilehtoihin. Rautakautiseen asutukseen tai muuhun rautakautiseen ihmistoimintaan viittaavien löytöjen levinneisyys on Pirkkalankylässä hämmästyttävän laaja. Muinaisjäännösalueen vastakkaisilla laidoilla sijaitsevien Sippolan tontin ja Juoksianoja 1:n rautakautisten löytöalueiden välimatka on noin 400 metriä. Niiden välissä sijaitsee muun muassa syksyn 2012 kaivausalue, jonka läheisyydestä rautakautisia löytöjä on kertynyt jo pitkään. Alueella on siten voinut samanaikaisesti sijaita useita rautakausia asuin- ja toimintapiirejä.

Syksyn 2012 kaivaus Anian rantatien luoteispuoleiseen pengerluiskaan avattiin noin 24 metriä pitkä ja 2–5 metriä leveä kaivausalue, jonka pituussuunta vastasi tien linjaa. Kaivausalueen historiasta tiedettiin sen verran, että se oli kylätontin aikana ollut lähinnä Hallilan talon pihapiiriä ja 1900-luvun alkupuolella omenatarhaa. Kaivausalueen vierellä sijaitsi kesannolla ollut rinnepelto, jolta Esko Prihti oli vuonna 1964 löytänyt edellä mainitun miekan väistimen. Kaivausalueelle oli tehty muutamia koekuoppia jo Vadim Adelin koetutkimuksessa vuonna 2010.

Jos oletamme, että kahden edellä mainitun ”seinälinjan” lounaispuolella havaittu erillinen puujäännös oli peräisin rakennuksen lounaispäädystä, rakennus olisi ollut noin 6 metriä pitkä. Leveys voisi olla noin 4 metriä, jos ”seinälinjojen” välinen kulma muodostaa rakennuksen koillisnurkan ja edellä mainittu kivirakenne sijaitsee luoteisnurkassa. Tämä olisi juuri sopiva koko myöhäisrautakautiselle savupirtille. Rakennuksessa ei havaittu lattiarakenteita, joten siinä oli todennäköisesti ollut maapermanto. On kuitenkin korostettava, että kaikki nämä tulkinnat ovat vasta alustavia ja epävarmoja. Vaikka kyseessä on hyvin todennäköisesti rakennuksen pohja, se on tutkittu vain osittain, mikä hankaloittaa tulkintaa. Rakennus on ajoitettu radiohiilimenetelmällä viikinkiajan alku- tai keskivaiheille, noin vuosiin 790–970. Kaivausalueen koillisosassa, noin 10 metrin päässä edellä kuvatusta rakennuksenpohjasta, sijaitsi toinen puurakenne, joka vaikutti puulattian jäännökseltä. Edellä mainittu salaoja oli leikannut rakenteen kahtia. Lattiamaista rakennetta oli näkyvissä noin 4,5 x 1,5 metriä, mutta se jatkui kaivausalueen ulkopuolelle ai-

että paksu hiilikerros, joka mahdollisesti oli täysin hiiltyneen hirsirakenteen jäännös. Maa puujäännösten ympärillä oli erittäin nokista ja hiilistä, joten paikalla sijainnut puurakenne oli todennäköisesti tuhoutunut palamalla. Onnettomuuden seurauksena syttyneet tulipalot tuskin olivat kovinkaan harvinaisia rautakauden asuinpaikoilla, mutta mahdollista on tietysti sekin, että palo oli tihutyön tai sotatoimien seurausta. Palaneella alueella sijainneet puujäännökset muodostivat kaksi epäyhtenäistä linjaa, jotka sijaitsivat suorassa kulmassa toisiinsa nähden. Kyse oli ehkä seinälinjoista. Kaivausalueen luoteisreunassa erottui kivirakenne, joka osittain jatkui kaivausalueen ulkopuolelle. Kivirakenteen tutkittu osa koostui puolisoikion muotoon asetelluista isoista kivistä. Kivet oli pantu maahan siten, että rakenne oli poikkileikkaukseltaan kovera ja ”kulhomainen”. Rakenteen käyttötarkoitusta ei saatu selville; mahdollisesti kyseessä on kiuas- tai uunilaitteen pohja. Rakenne sijaitsi koillisemman ”seinälinjan” vierellä, joten se on saattanut olla rakennuksen nurkassa, kuten savupirtin kiuas normaalistikin oli.

Kuva 4. Palaneen viikinkiaikaisen rakennuksen seinälinjoja. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kaksi myöhäisrautakautista rakennusta Rautakautisiksi arvioiduista kerroksista löytyi puurakenteita. Kaksi rakenteista otettua puunäytettä ajoitettiin keväällä 2013 yhdysvaltalaisessa radiohiiliajoituslaboratoriossa. Molemmat näytteet osoittautuivat rautakautisiksi. Kaivausalueen lounaisosassa sijaitsi erilaisista puujäännöksistä koostuva kompleksi. Siihen sisältyi sekä pitkälle maatunutta puuta 12

13


Kuva 5. Onko tämä kivirakenne rakennuksen nurkassa sijanneen lämmityslaitteen pohja? Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

nakin leveyssuunnassaan. Näin ollen ei saatu selville, minkälaisen rakennuksen osa se oli. Lautalattioita esiintyi jo myöhäisrautakaudella. Esimerkiksi Varsinais-Suomen Raisiossa, Ihalan kylätontilla (Mullin asuinpaikka) rakennettiin jo vuoden 1100 tienoilla savupirtti, jossa oli savilattiainen huone ja lautalattiainen eteinen. Pirkkalankylän lautalattia on radiohiiliajoituksen perusteella viikinkiajan lopulta tai ristiretkiajalta, noin vuosilta 1020–1170. Lattiamaisen rakenteen päältä, alta ja maatuneen puun seastakin löytyi rautakauteen viittaavaa aineistoa, kuten keramiikkaa. Huomiota herättivät esimerkiksi lähetysten löytyneet oravan tassun luut ja karhunkyn-

nen kappale: olivatko ne peräisin lattian alle kätketystä ”taikapussista”, jolla olisi haluttu tuoda hyvää onnea rakennuksen asukkaille? Tulkinta ei ole kaukaa haettu, sillä erilaisten uhriesineiden kätkemisestä rakennusten perustuksiin on todisteita muualtakin. Yksi rakenteen seasta saaduista löydöistä on luusta tai ehkä hirvieläimen sarvesta tehty nuolenkärki. Toinen ja erityyppinen nuolenkärki löytyi lattiamaisen rakenteen läheltä. Kaivajat nimesivät rakenteen piloillaan ”Nuolentekijän taloksi”, mutta tämä tietenkin on humoristista ylitulkintaa. Nuolenkärjet eivät rautakaudella olleet harvinaisuuksia, vaan nuolentekijöitä lienee asunut lähes joka ma-

Kuva 6. Lattiamainen puurakenne, jonka leikkaa 1800-luvulla kaivettu salaoja. Kivihautatyyppinen salaoja on ­kuvassa osittain tyhjennetty kivestä. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

14

jassa ja pirtissä. Luusta tai sarvesta tehtyjen kärkien säilyminen kuitenkin on erittäin harvinaista. Kahden oletetun rakennuksen seinä- ja nurkkaliitosrakenteista on liian aikaista sanoa mitään. Raision Mullin asuinpaikalla myöhäisrautakautisissa rakennuksissa esiintyi sekä nykyisistäkin hirsimökeistä tuttuja lamasalvosnurkkia että Suomessa harvinaisempia varhopatsasnurkkia. Pirkkalankylässä ei havaittu selkeitä jälkiä kummistakaan. Asuinpaikalta runsain mitoin löytynyt palanut savi on todennäköisesti peräisin savella tiivistetyistä tai eristetyistä seinä- ja välikattorakenteista tai lämmityslaitteiden kipinäsuojista. Tämän aineiston huolellinen läpikäynti tuottaisi varmaankin lisätietoa. Kaivauksen jälkityövaiheessa pantiin merkille, että osa savenpaloista on kiilamaisesta muodostaan päätellen peräisin hirsirakenteen tiivisteestä. Savi on kuitenkin huono lämmöneriste, joten tuntuisi oudolta, jos se olisi ollut asuinrakennuksen seinien ainoa tiivistemateriaali.

Kuva 7. Kultafoliohelmessä on hyvin ohut kultakerros lasimassan alla. Kuva: Kaisa Ansami / Pirkanmaan maakuntamuseo.

löytöä ei ole vielä konservoitu, paksu ruostekerros estää sen kunnollisen tyypittelemisen. Sekin saattaa siis olla myöhäisrautakautinen. Toisaalta merovingiaika oli Pirkanmaalla voimakkaan asutuskasvun kausi: ei olisi hämmästyttävää, jos Pirkkalankylän asuinpaikka olisi syntynyt jo silloin. Korulöydöt tarjoavat selkeämpiä ajoitusviitteitä kuin rautaesineet. Pirkkalankylän muinaiset naiset kantoivat kauloillaan helminauhoja. Toisinaan pieniä helmiä katosi pihoille tai pimeisiin asumuksiin, sillä löytöihin sisältyi viisi ehjää tai särkynyttä lasimassahelmeä, kultafoliohelmi ja hopeafoliohelmi. Helmien täsmällinen ajoittaminen tai niiden alkuperän selvittäminen ei ole aivan helppoa, mutta Pirkkalankylän helmille löytyy vastineita myöhäisrautakautisista hautalöydöistä. Ainakin sitruunankeltaiset silmäkuviolla koristellut helmet saattavat olla jossain KeskiAasian suunnalla tai Välimeren itäpuolella valmistettuja. Pirkkalankyläläiset olivat jo viikinkiajalla liittyneet osaksi aikakautensa laajoja kauppaverkostoja, joita pitkin tavara saattoi levitä hämmästyttävän pitkiä matkoja. Pronssista tai muusta kupariseoksesta tehtyjä esineitä olivat sormus, helaksi tulkittu kupera esine ja pellin kappaleet sekä kaksi spiraalia eli kierukkaa, jollaisia viikinki- ja ris-

Esinelöydöt Kaivettuun pinta-alaan suhteutettuna syksyn 2012 kaivaus tuotti varsin runsaan löytöaineiston. Löydöt on ajoitettu vasta alustavasti, mutta lähinnä ne viittaavat 900–1100-luvuille eli viikinkiajan jälkipuolelle ja ristiretkiajalle. Ennen syksyä 2012 tehdyt löydöt viittaavat siihen, että Pirkkalankylän asutus syntyi viimeistään viikinkiajan alkupuolella. Syksyn 2012 löytöjen joukossa on useita rautaesineitä, joista tässä mainittakoon katkelmallinen keihäänkärki, putkilukon avain, yksiteräisen miekan tai väkipuukon katkelma, atraimen piikki ja mahdollinen hevosen jääkenkä. Keihäänkärkeä lukuun ottamatta nämä löydöt sopivat hyvin myöhäisrautakauteen. Keskiaikainenkin ajoitus on mahdollinen, mutta rautaesinelöydöt saatiin samoista kerroksista kuin selkeästi rautakautisilta vaikuttavat korulöydöt. Keihäänkärjen muoto ja ruotokiinnitys tuovat mieleen lähinnä merovingiajan (550–800 jKr.), mutta koska 15


Kuva 8. Kaksi luu- tai sarvinuolenkärkeä. Väkäsellisessä kärjessä on kiinnitysruoto, tikarimaisen kärjen kannassa on kiinnityslovi. Kuva: Tuukka Kumpulainen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

tiretkiajalla käytettiin vaatteiden koristelussa ja joskus myös kaulanauhoissa. Vaatteiden valmistamiseen liittyviä löytöjä ovat myös lukuisat savikiekkojen katkelmat. Poltetusta savesta tehtyjä kiekkoja käytettiin mahdollisesti moniin eri tarkoituksiin. Usein ne saivat palvella pystykangaspuiden loimilankojen painoina. Villalangan kehrääminen värttinällä ja kankaan kutominen pystykangaspuissa olivat mukavaa, mutta hidasta työtä, jonka ääressä kului melkoinen osa myöhäisrautakautisen naisen elämästä. Eniten huomiota ovat saanet osakseen lukuisat luusta tai hirvieläimen sarvesta valmistetut esineet, esineiden katkelmat tai teelmät eli keskeneräisiksi jääneet esineet. Luu ja sarvi olivat rautakaudella hyvin tärkeitä työ- ja tarvekalujen materiaaleja, mutta niistä valmistetut esineet ovat happamassa maaperässämme säilyneet vain ani harvoin.

Pirkkalankylässä luun tai sarven säilyneisyys on ilmiömäisen hyvä, mikä korostaa kohteen valtakunnallisestikin suurta tieteellistä merkitystä. Harvinaislaatuinen säilymisaste on luultavasti yhteydessä tutkimusalueen maaperän korkeahkojen pH-arvojen kanssa. Esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua nuolenkärkeä ovat tiettävästi ensimmäiset palamattomat esihistorialliset luu- tai sarvinuolenkärjet, jotka Suomesta on löydetty. Niiden ohella löydettiin kaksi todennäköistä katkelmaa naskalimaisista (oramaisista) nuolenkärjistä sekä mahdollisia nuolenkärkien teelmiä. Aiemmin Suomesta on tietääkseni löydetty vain palaneiden kärkien katkelmia, joita esiintyy muun muassa Etelä-Pohjanmaan rautakautisissa kohteissa. Nuolenkärkien käyttöominaisuuksien selvittämisen kannalta lähes ehjät ja kokonaiset kärjet tietenkin ovat hyvin arvokkaita löytöjä. Vaikka

Kuva 9: Erittäin taitavasti tehty luu- tai sarvilusikka, joka on särkynyt osiin. Rautakautisissa lusikoissa on lähes litteä pesä, joten niillä on syöty melko kiinteää ruokaa. Kuva: Teemu Tiainen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

16

Kuva 11: Esimerkki tunnistamattomasta luuesineestä. Esineen muoto tuo mieleen nuolenkärjen katkelman, mutta terät ovat tylpät eikä taitava nauhapunoskoristelu oikein sopisi esineeseen, jonka tarkoitus on lävistää. Kuva: Teemu Tiainen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 10: Karhun kynsiluusta tehty amulettiriipus, josta kynsiosa (keratiini) on kadonnut. Esine muistuttaa lintua, mutta on siitä huolimatta kiinnitysreikää lukuun ottamatta täysin luonnollinen muoto. Kuva: Vadim Adel / Pirkanmaan maakuntamuseo.

rautakautisista jousista ja nuolista ei tiedetä kovin paljon, niiden tehoa ei tarvitse epäillä. Pirkkalankyläläisten nuoliin varmasti kaatui isokin riista ja tarpeen vaatiessa ihminenkin. Huomiota herättivät myös luusta tai sarvesta tehdyt lusikat. Löytöihin sisältyy kaksi kokonaista ja kauniisti koristeltua lusikkaa, joista toinen on tosin särkynyt kolmeen osaan. Lisäksi mukana on useita lusikoiden katkelmia. Kun ottaa huomioon, että myöhäisrautakauteen ajoitettuja luu- tai sarvilusikoita tunnettiin koko Suomesta aiemmin vain kuusi kappaletta, syksyn 2012 löydöt ovat melkoinen lisä aineistoon. Muistettakoon, että yksi noista aikaisemmistakin lusikkalöydöistä on peräisin Tursiannotkosta. Syksyn 2012 kaivauksilta saatiin nuolenkärkien ja lusikoiden ohella muutakin luu- tai sarviesineistöä, mutta tila ei riitä tässä sen esittelyyn. Mainitsematta ei kuitenkaan voi jättää karhun kynsiluusta tehtyä esinettä. Kyseessä oli todennäköisesti amulettiriipus. Karhujen kynsiä ja hampaita käytettiin vielä 1800-luvullakin taikakaluina, joilla torjuttiin muun muassa erilaisia sairauksia ja särkyjä. Tavalla on jo rautakautiset juuret, mutta tuhannen vuoden takaiset kynsi- tai hammasamuletit ovat säilyneet vain ani harvoin. Lopuksi voidaan vielä mainita lyhyesti löytöihin si-

sältyneet kiviesineiden katkelmat. Vaikka osa niistä lienee rautakautisten hioinkivien osia, joku näistä löydöistä saattaa liittyä Tursiannotkon kivikautiseen asutukseen.

Maataloutta ja eränkäyntiä Suurin osa Tursiannotkon löydöistä oli eläimen luuta, jota ei ollut työstetty esineiksi. Toisin sanoen kyse oli luujätteestä. Osteologi Auli Bläuerin mukaan löydöt ovat enimmäkseen kotieläinten luuta. Lajeista ovat edustettuina nauta, sika, lammas, vuohi, hevonen ja kana. Tämä osoittaa, että Tursiannotkossa eli karjaa hoitanut yhteisö. Sikaa oli yllättävän paljon, ja hevosen lihaa oli ilmeisesti syöty. Maanviljelystä todistavat Mia LempiäinenAvcin tekemät analyysit, joissa Tursiannotkon maanäytteiden seasta löytyi ohranjyviä ja yksi epävarma herneen jäännös. Ohra oli rautakauden yleisin viljalaji, mutta on kiintoisaa, että muista viljoista ei löytynyt todisteita. Myöhäisrautakaudella varsinkin rukiin viljely oli Suomen alueella yleistymään päin. Rautakauden lopulla, noin vuosina 950–1200, vallitsi varsin leuto ilmastovaihe. Se oli tietenkin maatalouden kannalta edullinen ilmiö ja luultavasti edisti väestönkasvua. Toisaalta reellä ja suksilla liikkumaan tottuneet ihmiset 17


joutuivat nyt tottumaan vähälumisiin talviin ja jäättömiin järviin. Maatalouden ohella muinaisessa Pirkkalankylässä toki harjoitettiin myös pyyntielinkeinoja. Metsästys, ansapyynti ja kalastus olivat epäilemättä sivuelinkeinojen asemassa, vaikka otettaisiinkin huomioon, että riistaeläimiä voitiin esikäsitellä jo metsässä, jolloin osa niiden luista jäi sinne. Villinisäkkäistä luissa ovat edustettuina hirvi, metsäpeura, jänis, orava, majava, karhu ja ahma sekä todennäköisesti kettu. Pyydettyjä lintuja olivat teeri, metso ja koskelo sekä pyy tai riekko. Kalalajeista tunnistettiin särkikalojen ohella hauki, ahven ja kuha. Kalastaa voitiin Kotolahdessakin ja riistaa sai lähimetsistä. Majavien ja muun arvokkaan turkisriistan pyynti saattoivat kuitenkin viedä Pirkkalankylän miehiä pohjoisiin erämaihin kauas kotiseuduilta. Turkismetsästyksen ja muun muinaisen eränkäynnin arkeologisia jälkiä tunnetaan vain vähän, vaikka Pohjois-Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa onkin saatu lupaavia alustavia tuloksia eräsijojen tutkimuksessa. Joka tapauksessa Tursiannotkon savessa odottaa varmasti vielä suuri määrä luita löytäjäänsä,

ja jossain Näsijärven tai pohjoisempien vesiteiden varsilla sijaitsevat myös pirkkalankyläläisten muinaiset eräsijat.

Lopuksi Tutkimus on onnistunut silloin, kun se antaa vastauksen joihinkin kysymyksiin ja synnyttää samalla uusia. Tässäkin mielessä Pirkkalankylän kaivaus onnistui. Tulevien vuosien ja vuosikymmenten kuluessa tutkimus pystyy toivottavasti vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Löytyykö kivikautisesta asuinpaikkavaiheesta lisää todisteita? Onko jossain Tursiannotkon läheisyydessä sijainnut asuinpaikka myös pronssikaudella (varhaismetallikaudella)? Miten laaja rautakautinen asuinpaikka-alue oli ja koska se syntyi? Minkälaisia rakennuksia rautakauden pihapiireissä sijaitsi? Mihin ja miten rautakauden pirkkalankyläläiset haudattiin? Onko oletetusta uhripaikasta (”hiidestä”) jäänyt jotain tunnistettavia jälkiä? Sijaitsiko Pirkkalan ensimmäinen kirkko jossain kylän välittömässä läheisyydessä?

Hiekkanen M. 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. Hirviluoto A.-L. 1990. A bone spoon from Pirkkala. - Iskos 9. S. 87–92. Kaukovalta K. V. 1934. Pirkkalan heimo- ja keskiaika. Teoksessa: K. V. Kaukovalta, K. Jaakkola & A. Sorila. Pirkkalan historia. Tampere. S. 3–183. Kumpulainen M. 2005. Eräsija ja eränkäynti – sisämaan rautakauden ja keskiajan asuinpaikat. Teoksessa: P. Pesonen & T. Mökkönen (toim.): Arkeologipäivät 2004. Muinaisjäännösten suojelun ja tutkimuksen yhteensovittaminen. Uutta rautakauden tutkimuksessa. Suomen arkeologinen seura. Helsinki. S. 60–73. Lehtosalo-Hilander P.-L. 1982. Luistari II. The Artefacts. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 82:2. Helsinki. Ojala A., Alenius T., Seppä H. & Giesecke T. 2008. Integrated varve and pollen-based temperature recon­ struction from Finland: Evidence for Holocene seasonal temperature patterns at high latitudes. - The Holocene 18/4. P. 529–538. Saarenheimo J. 1974. Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia, Pirkkala, Ylöjärvi, Tampere. Saarinen T., Tiljander M. & Saarnisto M. 2001. Medieval climate anomaly in Eastern Finland recorded by annually laminated lake sediments. - Monsoon 3. P. 86–89. Salminen H.-L. 2010. Kokeellinen kairaustutkimus Pirkkalankylässä. – Pirkan maan alta 10. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 106. S. 61–69. Siikala A.-L. 2012. Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. Suvanto S. 1988. Talonpoikainen Tampere keskiajalta 1600-luvun puoleenväliin. Teoksessa: P. Alhonen, U. Salo, S. Suvanto & V. Rasila. Tampereen historia I. Vaiheet ennen 1840-lukua. Tampereen kaupunki. Tampere. S. 162–313. Taavitsainen J.-P., Vilkuna J. & Forssell H. 2007. Suojoki at Keuruu: A Mid 14th-century Site of the Wilderness Culture in the Light of Settlement Historical Processes in Central Finland. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Sarja Humaniora 346. Helsinki. Tiljander M., Saarnisto M., Ojala,A.E.K. & Saarinen T. 2003. A 3000-year palaeoenvironmental record from annually laminated sediment of Lake Korttajarvi, Central Finland. - Boreas 26. P. 566–577. Vuorinen J.-M. 2009. Rakennukset ja rakentajat Raision Ihalassa rautakauden lopulla ja varhaisella keskiajalla. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 281, Scripta lingua fennica edita. Turku.

Arkistolähteet Adel V. 2010. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä (Bircala). Koekaivaus esihistoriallisen ja historial­ lisen ajan asuinpaikalla. PMm. – PMm, arkisto. Bläuer A. 2013. Osteologinen raportti Pirkkalan Tursiannotkon vuoden 2012 luuaineistosta. – PMm, arkisto.

Lyhenteet PMm

Pirkanmaan maakuntamuseo

Jussila T. 2002. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset. Maastoinventointiraportti. Mikro­ liitti Oy / PMm. – PMm, arkisto.

Archaeological Excavation of an Iron Age Settlement in Tursiannotko, Pirkkala

Kumpulainen T. 2013. Kulttuurimaanäytteen pH-arvon mittaus Pirkkalan Tursiannotkon pelas­ tuskaivausten (2012) yhteydessä. Liite lähteessä: Raninen 2013. – PMm, arkisto.

SAMI RANINEN

Lempiäinen-Avci M. 2013. Pirkkala Tursiannotko. Makrofossiilitutkimukset 2013. Turun yliopisto, Bio­ logian laitos. – PMm, arkisto. Raninen S. 2013. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä (Bircala). Arkeologinen pelastuskaivaus esi­ historiallisella asuinpaikalla ja historiallisella kylätontilla 2012. PMm. – PMm, arkisto. Soininen T.-L. 1998. Pirkkala. Arkeologinen perusinventointi. PMm. – PMm, arkisto. Tamers, M.A. & Hood, D.G. 2013. Report of Radiocarbon Dating Analysis (Samples: Beta – 347076, Beta – 347077). Beta Analytic Inc. – PMm, arkisto.

Kirjallisuus Adel V. 2011. Koekaivaukset Pirkkalankylän muinaisella tonttimaalla. – Pirkan maan alta 11.

An archaeological rescue excavation was carried out in Pirkkalankylä, Pirkkala, in autumn 2012. The investigated area is part of the historic village of Pirkkalankylä as well as of the multi-period prehistoric settlement of Tursiannotko. On the basis of stray finds and surveys, it has for a long time been accepted that Late Iron Age settlements are located in the village and its vicinity. This notion received support from the discovery of a cultural layer in the centre of the village area, which, judged by the objects found at the site, dates back to the Late Iron Age (Viking and Crusade Period). The finds included well-preserved objects made of bone and horn. Structures that were interpreted as being part of two Late Iron Age buildings were also documented.

Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 112. S. 28–34.

18

19


Koekaivaushavaintoja Nokian Viikistä

KALLE LUOTO sestä Viikin kartanosta noin puoli kilometriä kaakkoon, Kuloveteen ja edelleen Kokemäenjokeen laskevan Nokianvirran Putaanvirran pohjoispuolella, Pyhäjärven Viikinlahden lounaisrannalla. Autioituneesta vanhasta säterinpaikasta saa käsityksen 1700-luvun hallinnollisista kartoista, joihin kartanon rakennukset on merkitty Pyhäjärveen pistävän niemen kärkeen rantatöyrään päälle. Tonttimaa on sijainnut karttojen perusteella Viikinlahden lounaispuolella olevan pellon itäosassa. Valtatie 12 rakentamisen jälkeen alue jäi erityksiin asutuksesta ja maankäytön vaikutuksista.

Nokia sijaitsee tärkeiden vesireittien risteyksessä, paikassa, jossa yhdistyvät Ylä- ja Ala-Satakunta sekä Häme ja Pohjanmaa. Vesireitin rinnalla Kokemäenjokea seurailee viimeistään keskiajalla Tammerkoskelta Turkuun johtanut Laidetieksi kutsuttu maantie. Alueen merkityksestä osaltaan kertoo se, että nykyisen Pirkanmaan alueella sijainneista seitsemästä keskiaikaisesta kartanosta Nokianvirran rannalle perustettiin kolme: Nokia, Viik ja Penttilä (ent. Niemenpää, nyk. Knuutila). Varhaisin maininta Viikin kartanosta on vuodelta 1442. Vanha säterinpaikka sijaitsee nykyi-

K

Historialliset kartat

esäkuussa 2011 Pirkanmaan maakuntamuseo teki Nokian Viikin säterinpaikalla arkeologisen koekaivauksen yhteistyössä Nokian kaupungin kulttuuritoimen kanssa. Ennen koetutkimusta arveltiin historiallisten karttojen ja havaintojen perusteella säterinpaikan sijainneen paikalla, jossa maanpinnalle on näkyvissä kiviröykkiöitä, rakenteita ja satunnaisia löytöjä. Kesän 2011 päämääränä oli selvittää, minkälaisia ja minkä ikäisiä jäännöksiä on alueella säilynyt ja mikä jäännösten luonne ja säilyneisyys on. Kysymyksessä oli Viikin säterinpaikan ensimmäinen perustutkimus. Tutkimusten tulosten perusteella Pirkanmaan maakuntamuseon on tarkoitus tarkentaa kysymyksenasettelua Nokian keskiaikaisten säterien vaiheista ja ominaisuuksista sekä asutuksen suhteesta alueen esihistorialliseen asutukseen. Koetutkimuksen rahoituksesta vastasi pääosin Nokian kaupungin kulttuuritoimi, joka palkkasi kaivauksille kuusi nokialaista opiskelijaa, ja analyysien kustannuksista Pirkanmaan maakuntamuseo.

Viikin säterin sijaintipaikka käy ilmi 1700-luvulle ajoittuvista historiallisista kartoista – kartano on merkitty karttoihin Pyhäjärveen pistävän niemen kärkeen nykyisen Viikinlahden rannalle. Ennen tutkimuksia arveltiin, että tämä olisi myös keskiaikaisen kartanon sijaintipaikka. Nuoremmista kartoista käy ilmi kartanon paikan muutos 1800-luvun aikana nykyiselle paikalleen maantien laitaan harjun kupeeseen. Karttojen lisäksi kartanoa on kuvannut Magnus von Wright vuonna 1846 teoksessaan “Viikin kartano Nokialla, vasemmalla Pirkkalan kirkko”. Piirroksessa kuvataan Viikin kartano nykyisellä paikallaan Nokianvirran lounaispuolelta suunnilleen Nokian kartanon kohdalta. Pirkkalan kirkolla tarkoitetaan harjulla sijaitsevaa vuonna 1837 valmistunutta kirkkoa, jota nykyisin kutsutaan Nokian kirkoksi. Piirroksessa näkyy Viikin säterinpaikan läheisyydessä Nokianvirran jyrkkä rantatörmä ja peltoja. Osia

Kartta 2: Tutkimusalue ja havainnot

Kartta 1: Muinaisjäännöksen Viikin säteri sijainti (A), nykyinen Viikin kartano (B) ja Nokian kartano (C). Merkinnät ja pohjakartan editointi: Kalle Luoto. Pohjakartta © Maanmittauslaitos (peruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Lisenssi: http://www.maanmittauslaitos. fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

20

21


Viikin historiallisesta tonttimaasta näkyy rakentamattomana kuvan oikeassa reunassa. Piirroksesta saa käsityksen siitä, miltä karttojen kuvaama maisema on näyttänyt 1800-luvun puolivälissä. Kuvaa on mielenkiintoista verrata samanaikaiseen, vuodelle 1847 ajoittuvaan pitäjänkarttaan, johon Viikin säteri on vielä merkitty vanhalle paikalleen Pyhäjärven rantaan. Ilmeisesti pitäjänkartta perustuu vanhempaan kartta-aineistoon, jota ei ole päivitetty vastaamaan senhetkistä tilannetta. Lisäksi kartassa on havaittavissa muutamia muitakin epäjohdonmukaisuuksia, kuten 1800-luvun loppuun ajoittuvat Tampere– Pori-rautatie ja Nokian aseman alue. Autioituneelta vanha kartanonpaikka näyttää vasta 1900-luvun kartoissa.

pintapoiminnan yhteydessä ei tehty. Tutkimusalueen A koeruudut sijaitsivat kesantopellolla sekä rantatöyrään päällä. Tällä alueella sijaitsevat jo aiemmin havaitut kaksi kiviröykkiötä ja kivirakenne. Koekuopissa päällimmäisenä todettiin 5–40 cm paksu savimultakerros, joka sisälsi eri-ikäisiä löytöjä historialliselta ajalta. Kyseessä on peltokerros, joka oli syntynyt todennäköisesti 1900-luvun alkupuolella. Useimmiten peltomultakerroksen alapuolelta paljastui harmaa, yksitoikkoinen ja luontainen savikerrostuma. Historiallisten karttojen perusteella alue B on ollut vähintään 1700-luvun lopulta aina näihin päiviin saakka peltona. Alueen koekuoppahavainnot tukevat tätä tulkintaa, sillä peltoalueella ei havaittu rakenteita tai löytöjä, jotka viittaisivat historiallisen ajan toimintaan, kuten asumiseen. Alueella C tarkoitettiin vesijättömaata, ja se on ilmeisesti ollut vielä muutamia satoja vuosia sitten veden peitossa. Alueen rakenteista mainittakoon saunan kivijalka ja laituri. Lisäksi alueella on vapaa-ajan viettoon liittyvää esineistöä. Kokonaisuutena rantaalue näyttäisi saaneen olla melko rauhassa ihmistoiminnalta viimeiset vuosikymmenet ja olisi todennäköisesti tärkeä tutkimuskohde 1900-luvusta kiinnostuneelle tutkijalle. Röykkiö A -nimellä kutsuttu rakenne sijaitsee tasamaalla, pellon laidassa olevassa pienehkössä metsäsaarekkeessa. Rakenteen halkaisija on noin 7–8 metriä. Rakenteen keskiosa koostuu suurimmaksi osaksi nyrkin tai kahden kokoisista kivistä, tosin joukossa on myös jonkin verran suurempia kiviä. Erityisesti rakenteen reunoilla on suurempia pellonraivauksen yhteydessä nostettuja kiviä. Rakenne on muutamien kivikerrosten vahvuinen ja näyttää koostuvan lähinnä kivistä. Noin 30 cm paksun kivikerroksen alapuolella havaittu maa ei vaikuttanut erityisen nokiselta. Röykkiö B on noin 8 metriä pitkä ja noin 7 metriä leveä rakenne vadelmapensaiden keskellä pellon laidassa. Sillä on korkeutta puolisen metriä. Kivisestä rakenteesta, selkeästä kulttuurikerroksesta ja koeojan kapeudesta

Maastotutkimus Koekaivauksessa Viikin alue jaettiin kolmeen osaan (A–C). Näistä alue A oli tärkein tutkimuskohde, koska historiallisen säterinpaikan oletettiin sijainneen tällä alueella. Alueita A ja B erotti pellon poikki kulkeva peltotie. Lounaispuoleinen alue B on ilmeisesti aina ollut säterin ulkopuolista peltoaluetta, jossa tosin oli aiemmassa tutkimuksessa tehty havaintoja kivikautisesta asutuksesta. Alue C käsitti ranta-alueen, joka on paljastunut Nokianvirran perkauksen ja sitä seuranneen Pyhäjärven pinnanlaskun tuloksena. Alueella C havaittiin kartanokautta nuorempia rakenteita. Kaikkiaan tutkimusalueelle kaivettiin 45 koekuoppaa ja -ojaa. Koekuopat kaivettiin aluksi 0,5 x 0,5 m laajuisiksi. Edellytykset alueen pintapoiminnalle olivat heikot, koska alue oli joko kesannolla olevaa peltoa tai puiden ja pensaiden peittämää, rehevää rantavyöhykettä. Systemaattista pintapoimintaa kuitenkin kokeiltiin. Sen yhteydessä alueella havaittiin useita tuoreita lapionpistoja, joten on mahdollista, että alueella oli ennen tutkimuksia liikkunut metallinpaljastimella varustautunut löytöjen keräilijä. Toivottavasti ”piipparimiehen” löydöt eivät olleet kummoisia. Varsinaisia muinaisjäännöshavaintoja 22

johtuen röykkiössä havaittua kulttuurikerrosta ei kaivettu pohjaan saakka, vaan se peitettiin havaintojen ja näytteenoton jälkeen mahdollisia jatkotutkimuksia odottamaan. Paikan löydöt ovat lähinnä historiallisen ajan asuinpaikkaan viittaavia, kuten luuta, keramiikkaa, fajanssia ja rautanauloja. Koekaistan havaintojen ja löytöjen perusteella röykkiötä voitaneen pitää historialliselle ajalle ajoittuvan lieden tai tulisijan jäännöksenä. Koeojan kulttuurikerroksesta analysoitiin radiohiilimenetelmällä hiilinäyte, joka ajoittuu todennäköisimmin (48,5 %) vuosien 1725–1815 välille mediaaniarvon ollessa vuodessa 1770. Röykkiön B sisäpuolelta, mainitun hiilinäytteen läheisyydestä otetuista maanäytteistä paljastui hiiltyneet ohran ja rukiin jyvien lisäksi kuusen neulasten katkelmia ja kalan jäänteitä. Kyseessä on siis todennäköisimmin

säterinpaikan nuorimpaan vaiheeseen liittyvä historiallisen asuinpaikan jäännös. Pellon laidassa, jyrkähkön rantatöyrään päällä, noin 10 metriä röykkiöstä B lounaaseen sijaitsee maanpäälle erottuva kivirakenne. Kivirakenteeseen kuuluu puolisen metriä paksu U:n mallinen kivivalli, jonka keskelle jää pienempien kivien peittämä alue. Paikalle kaivetussa koekuopassa nro 22 havaittiin noin 30–40 cm leveä kylmämuurattu kivirakenne, joka ulottui ainakin 75 cm syvyyteen nykyisestä maanpinnasta. Rakennetta arveltiin rakennuksen kiviperustukseksi. Kuopan länsiosassa kulttuurikerros ulottui vähintäänkin 85 cm syvyyteen. Mitä syvemmälle kuoppaa kaivettiin, sitä nokisemmaksi kerrostuma muuttui. Kivirakenteen alta sekä havaitusta kulttuurimaasta otettiin hiili- ja maanäytteet. Rakenteesta otetuista hiilinäytteistä ajoitettiin

Kuva 1: Koekuopasta 22 paljastunut kivirakenne. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kalle Luoto.

23


kaksi. Toinen niistä ajoittuu todennäköisimmin vuosien 1415–1455 välille mediaaniarvon ollessa 1440. Tämän näytteen kanssa samasta kontekstista on peräisin maanäyte, jossa oli kaksi hiiltynyttä saran siementä ja hiiltymättömiä vadelman ja jauhosavikan siemeniä. Toinen, kivirakenteen alta peräisin oleva hiilinäyte ajoittuu hyvin todennäköisesti vuosien 1285–1395 välille mediaaniarvon ollessa 1350. Yksinkertaisimmillaan tuloksia voidaan tulkita siten, että kivirakenne on rakennettu todennäköisesti 1300-luvun puolivälissä ja se on ollut käytössä vielä 1400-luvun puolivälissä.

Tulokset Koekaivaustuloksen perusteella vaikuttaa siltä, että Viikin kartano on sijainnut 1700-luvun karttoihin merkityllä paikalla jo keskiajalla. Kartanokaudelle ajoitettavaa asuinpaikkaan kuuluvaa esineistöä löydettiin erityisesti kartoista tunnetun historiallisen säterinpaikan tonttimaalta. Tosin tarvittaisiin lisätutkimusta, jotta havaittu rakenne voitaisiin todeta kiistatta keskiaikaiseen kartanoon kuuluvaksi. Tutkimuksen kannalta parhaiten säilynyttä, yhtenäistä kulttuurikerrosta on todennäköisesti jäljellä pääasiassa Pyhäjärveen laskevan rantatöyrään päällä, vanhan kartanotontin laidoilla ja nykyisen peltoalueen ulkoreunoilla. Tutkimusten perusteella kiintoisimmilta rakenteilta vaikuttavat peltoalueen laidalla maanpinnalle yhä nykyäänkin näkyvät kivirakenteet. Röykkiöiden A ja B lisäksi koekuopan 22 lounaispuolella maanpinnalla on rakenteita, jotka ulottunevat näkyviä rakenteitaan laajemmalle alueelle. Maanpinnan alapuolisia kivisiä rakenteita havaittiin koekuopassa 22 ja saadut radiohiiliajoitustulokset viittaavat keskiaikaiseen kontekstiin. Koekuoppahavaintojen perusteella röykkiön A kohdalla on saattanut sijaita säteriin kuulunut rakennus ja rakennuksen tulisija, tosin noen ja hiilen vähäinen määrä antaisi olettaa myös jotain muuta funktiota. Toivottavasti tulevaisuudessa röykkiön tarkoitus tulee paremmin selvitetyksi. Kaivauksen aikana muodostui käsitys kiviröykkiöstä B mahdollisena romahtaneen uunin tai kiukaan jäännöksenä. Kaivaushavaintoja ja analyysien tulosta on ainakin alustavasti syytä tulkita siten, että röykkiö B:n rakenne ajoittuu todennäköisesti 1800-luvun alkuun. Koetutkimushavaintojen perusteella oletetulla säterinpaikalla on keskiajalla sijainnut asuinpaikkaan kuulunut rakennus, joka on myöhemmin osittain purettu tai tuhoutunut. Tämän jälkeen jäljelle jäänyt raunio on peitetty ainakin osittain maalla ja savella. Koekaivauksen luonteen johdosta ei paljas-

Löydöt Löytöjen levinnän perusteella voitaneen olettaa, että Viikin säterinpaikka on sijainnut alueella A, sillä talteen saadut löydöt liittyvät selkeästi historiallisen ajan asuinpaikkaan. Luetteloiduista kaivauslöydöistä noin 45 % (55 alanumeroa) on peräisin sekoittuneista pintamaakerroksista (peltomulta, humus) ja 55 % (68 alanumeroa) pintamaan alapuolisista kerrostumista. Kaikkiaan 31 alanumerolle luetteloitiin punasavikeramiikkaa, kivisavikeramiikkaa tai fajanssia, tosin keramiikkalöydöt ovat katkelmallisia ja pienikokoisia. Huomionarvoista on, että keramiikkalöydöistä yhtäkään ei tehty alueelta B, eli peltotien lounaispuolelta. Alueelta B saatiin talteen ainoastaan vaalea, mahdollisesti tulessa ollut piikiven pala. Koekaivauksissa löytyi yllättävän vähän modernia löytöaineistoa. Rakenteista otetut maanäytteet analysoi Mia Lempiäinen-Avci Turun yliopistosta talvella 2012. Maanäytteistä paljastui siemeniä ja jyviä, joista merkittävimpiä olivat ohran ja rukiin hiiltyneet jyvät. Oletettavasti jyvät ajoittuvat rakenteiden kanssa samanikäisiksi. Muita jäänteitä olivat mm. hyönteisten kappaleet, kalan suomut, nikamat ja ruodot sekä palaneen luun palat. Mielenkiintoinen oli myös havainto savitiivisteen kappaleesta, jossa oli näkyvissä oksan tai korren painanne sekä epävarma apilan siemenen painanne. 24

tuneelle kivirakenteelle voida antaa tarkempaa laajuutta tai funktiota, mutta löytöjen, rakenteiden ja analyysitulosten perusteella voidaan pitää todennäköisenä, että paikalla on sijainnut keskiaikainen rakennus, jossa on vähintäänkin ollut kiviperustus tai kellari. Koekaivauksen perusteella vaikuttaa siltä, että paikalla sijaitsee keskiaikaisesta maaseudun kartanoelämästä kertova muinaisjäännös. Viikin säterinpaikka lähiympäristöineen muodostaa hienon arkeologisoituneen kokonaisuuden, sillä niemen kärjessä on liikkunut ihmisiä ainoastaan satunnaisesti ja alue on

säästynyt nuoremman maankäytön negatiivisilta vaikutuksilta. Koetutkimus oli onnistunut, sillä havainnot ja löydöt tarkensivat tietoja Nokian ja Viikin alueen keskiajasta. Jatkossa olisi mielenkiintoista selvittää tarkemmin havaitun kivirakenteen käyttötarkoitusta, säilyneisyyttä ja ikää. Toivottavasti seuraavat tutkimukset voidaan tehdä riittävillä resursseilla, jotta arvokas tutkimusaineisto saataisiin analysoiduksi maastotutkimusten jälkeen mahdollisimman hyvin.

Arkisto- ja internetlähteet Adel V. 2000. Nokianvirran arkeologinen inventointi 2000. Inventointiraportti. Pirkanmaan maakunta­ museo. Ahola T. 2010. Asemakaava ja asemakaavan muutos 12 kaupunginosa Viiki Kirkonkulma. Kulttuuri­ ympäristöselvitys. Raportti. Selvitystyö Teija Ahola. Ehrenström N. 1781. Nokianvirta. Rekognosointikartat 1776–1805. - Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908073507 Haggrén G. & Hakanpää P. 2002. Nokian Viikin kartanon vanhan tonttimaan irtolöydöt. Tarkastus­ raportti. Museovirasto. Isojakokartta Putaanvirran pohjoispuolisista alueista (1768). – Kansallisarkisto, MHA, H6 5/1-18 (Nokia, Kankaantaan kylä) . Jussila T. 2002. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset 2002. Inventointiraportti. Mikroliitti Oy/Pirkanmaan maakuntamuseo. Lempiäinen-Avci M. 2012. Nokia, Viikin Säteri. Kasvimakrofossiilitutkimus 2011. Tutkimusraportti. Turun yliopisto, Biologian laitos, Kasvimuseo, paleobotaniikan laboratorio. Luoto K. 2004. Viikin kartano. Suunnitellun asemakaava-alueen inventointi 2004. Inventointiraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Oinonen M. 2012. Ajoitustuloksia 17.1.2012 (Hela 2820, Hela 2821, Hela 2822). Helsingin yliopisto, Luonnon­tieteellinen keskusmuseo, ajoituslaboratorio. Pitäjänkartta 2123 05 Ia.* -/- - Pirkkala (1847). - Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/ digi/view.ka?kuid=1367962 Von Wright M. 1846. Viikin kartano Nokialla, vasemmalla Pirkkalan kirkko. Lyijykynä paperille. - Valtion taidemuseo. Taidekokoelmat: http://kokoelmat.fng.fi/wandora/w?lang=fi&si=A+I+34%3A57&&imagesize=1

Kirjallisuus Adel V. 2010. Nokian kartanon historian varhaisvaiheet: löytöjä ja tulkintoja. Joitakin tutkimustuloksia vuosilta 2004–2009. - Pirkan maan alta 11. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 112. S. 5-15. Jaakkola J. 1994. Etelä-Nokian asutuksen alkuvaiheet. - Nokia ennen ja nyt. S. 38–43. Saarenheimo J. 1974. Vanhan Pirkkalan historia I. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia, Pirk­ kala, Tampere, Ylöjärvi. Suvanto S. 1973. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan maakuntaliitto. Pori. Tevas E. & Tulonen A. 2001. Nokian kulttuuriympäristöohjelma. Pirkanmaan ympäristökeskus. Tampere.

25


Observations from Test Excavation in Viik, Nokia KALLE LUOTO

P

irkanmaa Provincial Museum conducted in June 2011 an archaeological trial excavation at the historical site of the Manor of Viik in Nokia. A total of 45 trial pits were excavated. The most important find was the stone remains of a building that was dated to the late 14th– 15th century. Finds mostly consisted of settlement materials such as fragments of vessels and remains associated with food. Some of the layers are undisturbed and the finds suggest that further exploration might reveal information about the manor and medieval everyday life.

Kadonneen kartanon metsästäjät – koekaivaus Nokian Knuutilassa SAMI RANINEN

Kesäkuussa 2012 Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti arkeologisen koekaivauksen Nokian Knuutilassa. Knuutilan talo sijaitsee Länsi-Nokian järvimaisemassa, Siuron taajaman liepeillä, lähellä Kuloveden itäpohjukan pohjoisrantaa. Knuutilan laajan pihapiirin länsi- ja lounaisosassa sijaitsee Penttilän (”Bengtilä”) historiallinen kylätontti, joka on Nokianvirran muinaisjäännösinventoinnin perusteella rekisteröity historiallisen ajan muinaisjäännöskohteeksi. Nykyisin kylätontilla ja sen itäpuolella sijaitseva Knuutilan ”kartano” on eri-ikäisten rakennusten kompleksi, joka pääosin palautuu 1800-luvulla syntyneeseen talonpoikaiseen suurtilaan. Arkeologinen koetutkimus Knuutilassa mahdollistui, kun Nokian kaupungin kulttuuritoimi halusi muutamien aikaisempien kesien tavoin kustantaa pienimuotoisen arkeologisen kenttätyön, jossa tutkimusapulaisina työskentelisi nokialaisia lukiolaisia. Pirkanmaan maakuntamuseo valitsi tutkimuskohteen, joka liittyi museon monivuotiseen tutkimusprojektiin aiheesta ”Nokian keskiaikainen säteriasutus”. Tähän hankkeeseen liittyneitä arkeologisia kenttätöitä on aiemminkin esitelty Pirkan maan alta -vuosikirjassa. Kesän 2012 tutkimuksen tieteellinen tarkoitus oli saada koekuoppia kaivamalla alustava käsitys Penttilän historiallisen kylätontin alueella ja sen välittömässä läheisyydessä mahdollisesti sijaitsevien kult26

tuurikerrosten ja vanhojen maanalaisten rakenteiden luonteesta, säilyneisyydestä, kunnosta ja sijainnista sekä alueen tutkimuspotentiaalista. Tutkimus oli sikäli poikkeuksellinen, että sen taustalla ei ollut ajankohtaisia maankäyttöön liittyviä suunnitelmia. Koekaivaus kohdistui pääasiassa Penttilän historialliseen kylätonttiin sellaisena kuin se 1600- ja 1700-luvun karttaaineistossa kuvataan.

Knuutilan ja lähiympäristön rautakausi

K

nuutila sijaitsee rautakautisessa asutusmiljöössä tai sellaisen liepeillä. Knuutilan pihapiiristä on saatu irtolöytönä merovingiaikainen (550–800 jKr.) heittokeihäänkärki, ns. tyypillinen suomalainen ango. Se löytyi jo kesäkuussa 1935 välittömästi Knuutilan navetan länsipuolelta, alueelta, joka oli aikoinaan ollut peltona. Löytöalue ei kuulu historialliseen kylätonttiin eikä siten tämän kenttätyön varsinaiseen tutkimusalueeseen, joskin navetan länsipuolelle kaivettiin yksi koekuoppa. Kuloveden vastarannalla, Huvilaniemellä, Knuutilasta noin 900 m lounaaseen sijaitsee suurimmaksi osaksi tutkittu seitsemän maansekaisen kiviröykkiöhaudan ryhmä (Huvilaniemi) ja tutkimaton rautakautinen asuinpaikka Tapanila 2. Yksi Huvilaniemen röykkiöistä oli suhteellisen runsaslöytöinen sisältäen muun muassa merovingiaikaisen ”länsisuomalaisen” miekan osia, Vendel-tyy27


pin kilvenkupuran osia ja Yliskylän tyypin keihäänkärjen sekä keramiikkaa. Huvilaniemeltä on myös irtolöytönä saatu merovingiaikainen keihäänkärki (ns. sisäsuomalainen keihäänkärki). Kuloveden etelärannalla, Kallioniemellä, Huvilaniemestä noin 1 km itäkaakkoon sijaitsee tutkimaton maansekainen kiviröykkiö (Haapaniemi), joka sekin on todennäköisesti rautakautinen hauta. Kuloveden pohjoispuolella Knuutilasta katsottuna lähimmät tunnetut rautakauden kiinteät muinaisjäännökset ovat kaksi tutkittua maansekaista kiviröykkiöhautaa, jotka sijaitsevat noin 1,4 km Knuutilasta itäkaakkoon lähellä Lukkilansalmen rantaa, Kuloveteen virtaavan Nokianvirran suun tuntumassa (Lukkilansalmi 1). Röykkiöt on ajoitettu nuoremmalle roomalaisajalle (200–400 jKr.) ja kansainvaellusajalle (400– 550 jKr.). Siuron Linnavuori sijaitsee noin 1,7 km Knuutilasta pohjoisluoteeseen. Linnavuori kohoaa pohjoisesta, Kyrösjärveltä, Kuloveteen laskevan vesistöketjun varrella. Linnavuorelta on vuonna 2000 suoritetun kaivauksen yhteydessä saatu radiohiiliajoi-

tus, jonka perusteella linnavuoren vallit on rakennettu aikaisintaan vuoden 500 tienoilla, mahdollisesti vasta paljon myöhemmin. Etelä-Suomen sisämaassa linnavuorten vilkkain käyttövaihe näyttää olevan rautakauden loppuvaihe eli ristiretkiaika (1050–1200 jKr.). Edellä mainittujen Knuutilan lähiseudun rautakautisten kalmistojen esineajoitukset kuuluvat nuorempaan roomalaisaikaan (Lukkilansalmi 1), kansainvaellusaikaan (Lukkilansalmi 1) ja merovingiaikaan. Merovingiaika onkin kalmistolöytöjen yleistymisen perusteella tulkittu Nokian asutuksen voimakkaan kasvun ja leviämisen kaudeksi. Ehkä myös Linnavuori oli käytössä jo silloin. Myöhäisrautakautisia (800–1200 jKr.) löytöjä ei Knuutilan lähialueelta tunneta lainkaan. Tämä ei välttämättä tarkoita alueen autioitumista, vaan löytötyhjiölle voi olla jokin muukin selitys.

Keskiaika: Penttilän kartano Keskiajalla Knuutilan pihapiirissä tai sen läheisyydessä todennäköisesti sijaitsi Pent-

Historiallisessa kartta-aineistossa kuvatut Penttilän kylän talotontit peruskartan päälle asemoituina. Punaiset nelikulmiot: maakirjakartta vuodelta 1686; vihreät kulmiot: isojakokartta vuodelta 1768; siniset nelikulmiot: pitäjänkartta vuodelta 1847. Asemoinnit ja lisäykset peruskarttaan: Janne Rantanen. Pohjakartta © Maanmittauslaitos (peruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Lisenssi: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

28

Kuva 1: Ippilän talon paikka kylätontin lounaisosassa on nykyisin metsittynyt. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

tilä-niminen kartano. Ylä-Satakunnan pitkäaikainen kihlakunnantuomari Bengt Lydekenpoika Diekn (kuollut 1460 tai 1461) omisti kartanon viimeistään vuonna 1422, jolloin hänen mainitaan myös asuneen siellä. Tämä on varhaisin kartanoon liittyvä tieto. Bengt Lydekenpoika oli hyvin tärkeä ja vaikutusvaltainen hahmo sosiaalisen ja poliittisen kuohunnan leimaamilla 1430- ja 1440-luvuilla. Hänellä oli runsaasti omistuksia eri puolilla nykyistä Pirkanmaata, ja hän lukeutui Suomen rälssin (ylimystön) vauraimpaan luokkaan. Koska Bengt oli rikas mahtimies, voidaan olettaa, että hänen asumakartanossaan oli edustavat puurakennukset ja keskiaikaiselle arvohenkilölle sopiva irtaimisto. 1400-luvun kartanonpaikkoja on 1990-luvulta lähtien tutkittu Suomessa jonkin verran.

Pirkanmaalaisia kohteita ovat olleet esimerkiksi Nokian kartano, Vesilahden Laukko ja Sääksmäen (nyk. Valkeakoskea) Jutikkala.

Penttilän kylä uudella ajalla 1500-luvulla Penttilä ei enää ollut aatelismiehen asumakartano, vaan se oli perinnönjakojen vuoksi päätynyt useille eri omistajille ja jaettu lampuotien eli vuokraviljelijöiden maatiloiksi. Kylän neljä lampuotitilaa olivat nimiltään Haukka, Ippilä, Marttila ja Knuutila. Varhaisin Penttilän aluetta esittävä kartta on Olof Mörtin piirtämä maakirjakartta vuodelta 1686. Daniel Hallin piirtämä isojakokartta on vuodelta 1768. Näissä kartoissa on kuvattu neljä talotonttia. Ainoa näiltä ajoilta säilynyt rakennus on 1700-luvun holvikellari, joka sijaitsee Kuloveden rantaa kohti viettä29


vän rinteen yläosassa. Ippilän lampuotitila siirtyi viljelijänsä omistukseen 1750-luvulla. 1830-luvulla Ippilän isäntä Kaarle Efraim Aataminpoika hankki omistukseensa Ippilän, Knuutilan ja osittain myös Haukan tilat. Näin syntynyt Knuutilan nimellä tunnettu suurtila kasvoi 1900-luvun alkuun tultaessa Pirkkalan pitäjän suurimmaksi taloksi. Knuutilan nykyinen päärakennus on vuodelta 1862 ja iso tiilinavetta vuodelta 1897. Knuutila ei siis ole pelkästään mielenkiintoinen muinaisjäännösalue, vaan myös kulttuurihistoriallisesti arvokas 1800-luvun ja 1900-luvun alun rakennuskokonaisuus ja samalla tärkeä nykypäivän nokialaisen kulttuurielämän keskus.

taan 50 x 50 cm, yhdessä tapauksessa 100 x 50 cm), joilla pyrittiin saamaan isojen koekuoppien antamaa kuvaa täydentävää tietoa. Koekuopat sijoiteltiin ilman systemaattista järjestystä siten, että niiden hajonta kattoi 1600- ja 1700-lukujen kylätontin lukuun ottamatta sen pohjoisinta/koillisinta osaa, joka on jäänyt pysäköintialueen alle. Erityisesti koekuoppia pyrittiin keskittämään niihin tutkimusalueen osiin, joihin on maakirjakartassa tai isojakokartassa merkitty talo. Lisäksi erityisen huomion kohteena oli päärakennuksen lounaispuolella sijaitseva maakumpare, jonka arveltiin olevan ihmisen muokkaama. Kumpareella kohoaa sievä 2000-luvun alussa rakennettu paviljonki. Koekuoppien sijoittelussa oli luonnollisesti otettava huomioon piha-alueen puiden juurakot, pihakäytävät sekä piha-alueelle kaivettuja kaapeli- ja vesijohtolinjoja koskevat tiedot. Koekuopat kaivettiin lapioilla ja kaikki lapioitu maa seulottiin.

Tutkimus Tutkimus käsitti pääasiassa 1 x 1 metrin kokoisten koekuoppien kaivamista. Useimmissa tapauksissa koekuopat ulottuivat ihmistoiminnan rikastuttaman ja sekoittaman kulttuurikerroksen läpi koskemattomaksi pohjamaaksi tulkittuun kerrokseen asti. Näitä isoja koekuoppia ehdittiin kaivaa yhteensä 25 kpl, ja ne kaikki sijaitsivat kartta-asemoinnin mukaisella historiallisella kylätontilla tai aivan sen rajoilla. Isojen koekuoppien ohella kaivettiin myös 10 pientä koekuoppaa (kool-

Tutkimuksen tulokset Koekuopissa tuli nurmen alta vastaan tummanruskea savimultakerros, joka oli yleensä noin 20–30 cm paksuinen. Tämä kerros oli selvästi ihmistoiminnan sekoittama ja rikastuttama. Siitä saatiin esine- ja luulöytöjä ja tiiltä, ja siinä tehtiin usein hiili- ja nokihavaintoja. Savimullan alta paljastui useimmiten harmaa, koskematon pohjasavi. Lähes kaikista koekuopista saatiin runsaasti löytöjä, mutta suurin osa niistä poistettiin luetteloinnin jälkeen. Poistetut löydöt olivat enimmäkseen nuorta lasia, kukkaruukunpaloja tai muuta nuorta keramiikkaa, naulojen ja piikkilangan kaltaista rautaromua sekä muita selkeästi nuoria materiaaleja. Iäkkääksi (1800-luvulle ajoittuvaksi tai varhaisemmaksi) arvioidusta esinelöytöaineistosta suurin osa löytyi Knuutilan nykyiseltä keskuspihalta tai sen läheisyydestä rantarinteen yläosassa sijaitsevan holvikellarin itäpuolelta. Löytöaineistosta voidaan mainita esimerkiksi valkosavisten tupakkapiippujen (”liitupiippujen”) katkelmat, lasitettu puna-

Kuva 2: Knuutilan kartanon pihaa. Kuvassa näkyy nykyisen päärakennuksen koillispääty ja pihanurmelle kaivettu koekuoppa, josta on löytynyt kiveystä. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

30

Kuva 3: Huvimajakumpare päärakennuksen lounaispuolella. Vasemmalla erottuu koekuoppa, josta löytyi merovingiaikainen solki. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

savikeramiikka, vihreä ikkunalasi sekä vanha pullo- ja astialasi. Nämä ovat hyvin tyypillistä, 1700- tai 1800-luvulle sopivaa kylätonttilöydöstöä. Yhtään selkeästi keskiaikaista löytöä aineiston seasta ei ole toistaiseksi tunnistettu. Kiinteisiin rakenteisiin viittaavia havaintoja tehtiin ainakin neljästä eri koekuopasta, jotka sijaitsivat keskeisellä piha-alueella ja päärakennuksen pohjoispuolella. Yhdessä koekuopassa havaitut kivet voivat liittyä Knuutilan talon vanhan päärakennuksen seinälinjaan. Kyseinen rakennus paloi 1900-luvulla ja oli tiettävästi 1700-luvulla rakennettu. Nykyisen päärakennuksen pohjoispuolella havaittu kiveys saattaa olla moderni, mahdollisesti kaapeli- tai ojakiveys. Kolmannessakin kuopassa havaittu kiveys voi olla moderni. Kiinnostavin rakenne löytyi nykyisen päärakennuksen ja väenpirtin väliselle nurmikolle tehdystä koekuopasta. Siinä havaittiin rakennuksen perustukseen viittaavia kiviä ja ilmeisesti ihmisen paikoilleen levittämä ruskeanharmaasta hienojakoisesta maasta koostuva ”patja”, ehkä maapermanto. Ne voivat liittyä jonkin historiallisen rakennuksen pohjaan. Mahdollisen rakennuksen ajoituksesta ei havaintojen tai löytöjen perusteella voitu kuitenkaan esittää arviota, eikä ajoitusnäytettä saatu.

Raapale rautakautta Jännittävin koekuoppa tehtiin päärakennuksen lounaispuolella sijaitsevan huvimajakumpareen luoteisrinteeseen. Tässä kuopassa oli pintanurmen alla tummanruskeaa savimultaa, joka ulottui noin 80 cm:n syvyyteen asti maanpinnalta mitattuna. Kerros oli muuten homogeeninen, mutta voitiin todeta, että tiilen esiintyminen lakkasi noin 50 cm:n syvyydessä. Tiiltä sisältävän ja tiilettömän kerroksen väliltä, noin 50 cm:n syvyydestä, löytyi merovingiaikainen tasavarsisolki ja yksi rautakaudentyyppisen keramiikan paKuva 4: Knuutilan vanhan päärakennuksen seinälinjaan mahdollisesti liittyviä kiviä tummanruskean savimullan keskellä. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

31


koska noin 50 cm:n syvyydessä vastaan tuli mahdollisesti ihmistekoinen kivipoikkeama. Profiilin halki ulottui laakea kivi, joka makasi leveällä sivullaan ja oli noin 8 cm paksu. Laakean kiven yläpuolella, ohuen savimultakerroksen päällä oli pienempiä kiviä. Laakean kiven alapuolella kulttuurikerros jatkui siten, että tiiltä ei enää havaittu. Merovingiaikainen tasavarsisolki ja rautakaudentyylisen keramiikan pala löytyivät siis sekoittuneen (tiilensekaisen) ja tiiltä sisältämättömän savimultakerroksen väliltä. Ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että löytöyhteys on sekundaarinen, ts. löydöt ovat kulkeutuneet paikalle vasta myöhemmän maankäytön yhteydessä. Huvimajakumpareen läheisyyteen tehtiin useita muitakin koekuoppia, mutta yhdessäkään niistä havaittu mitään viitettä kiinteästä rautakautisesta muinaisjäännöksestä. Havainto-olosuhteet olivat hyvät ja kaivettu maa seulottiin huolellisesti, joten havaintoja voi pitää luotettavina. Mikäli paikalla kuitenkin sijaitsee kiinteä rautakautinen muinaisjäännös, se tuskin on kovin laaja. Rautakaudentyyppisellä keramiikkalöydöllä saattaa kuitenkin olla yhteys melko läheltä, päärakennuksen eteläpuolelta, tehtyyn samantapaiseen löytöön.

Kuva 5: Koekuopassa vasemmalla näkyvä tummanruskeaa hienojakoinen maa vaikuttaa ihmisen paikalleen levittämältä. Oikealla näkyy harmaa pohjasavi. Isot kivet ovat kenties seinän perustusrakennetta. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

la. Löydöt tehtiin seulottaessa, joten tarkka löytökonteksti ja täsmällinen löytökorkeus jäivät epäselviksi. Kulttuurikerroksessa oli koko syvyydeltään jonkin verran nokea, mutta koekuopan profiileissa ei voitu todeta hiilikeskittymiä, palanutta luuta tai muita selkeitä viitteitä kiinteästä rautakautisesta muinaisjäännöksestä. Kaikki muut löydöt tasavarsisolkea ja rautakaudentyylistä keramiikanpalaa lukuun ottamatta tulivat tiiltä sisältävästä savimultakerroksesta. Kuva 6: Koekuoppa, josta merovingiaikainen solki löytyi. Kuva: Sami Raninen/­ Näitä löytöjä oliPirkanmaan maakuntamuseo. vat historiallisen ajan keramiikan pala, jossa on punaruskea pinnoite, palanutta savea, mm. yksi vaaleanharmaa pala, jossa on tasainen musta ulkopinta (huonopolttoista tiiltä?), tiiltä, liitupiipun varsikatkelma ja kuusi palaa erilaista astialasia. Koekuopan itäosaa ei voitu kaivaa pohjaan saakka, 32

Lopuksi Koekuopitus ei siis antanut kovin selkeitä tuloksia. Voidaan kuitenkin todeta, että Knuutilan pihapiirissä on ilmeisesti säilynyt historiallisten rakennusten jäännöksiä, ja irtainta kylätontin aikaista löytöaineistoa tulee vastaan sieltä täältä. Johtopäätös on, että kylätontti ei ole ainakaan kokonaan tuhoutunut modernista maankäytöstä huolimatta, vaan laajempien arkeologisten tutkimusten tekemiselle on perusteita. Lievänä pettymyksenä voi rehellisesti sanoen pitää sitä, että mitään viitteitä Bengt Lydekenpojan kartanosta ei tunnistettu. Ei ole lainkaan poissuljettua, että niitä löytyisi varsinaisessa tutkimuskaivauksessa, jossa avattaisiin laajempi yhtenäinen alue. Mielessä täytyy kuitenkin pitää mahdollisuus, että kartano on sittenkin sijainnut jossain muualla – ei välttämättä kaukana Knuutilasta, muttei kuitenkaan aivan pihamaalla. Tasavarsisoljen merovingiaikainen ajoitus on hyvin sopusoinnissa ympäröivän alueen rautakautista asutusta koskevan aikaisemman tiedon kanssa. Vaikka löytöolosuhteet jäivät osittain epämääräisiksi, tasavarsisolki, keramiikanpalat ja vuonna 1935 löytynyt

Kuva 7: Merovingiaikainen tasavarsi­solki. Kuva: Kaisa Ansami / Pirkanmaan maakuntamuseo.

keihäänkärki avaavat mahdollisuuden, että Knuutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä on jo rautakaudella ollut asuinpaikka ja sittemmin tuhoutunut kalmisto. Vaikka kadonnutta kartanoa ei vielä löytynytkään, tyhjin käsin tai harmistunein mielin ei arkeologien tarvinnut Knuutilasta palata. Arkeologista tutkimusta on joskus verrattu valtavaan palapeliin, jota yritetään koota, vaikka suurin osa paloista on hukassa. Nokianvirran menneisyyden palapelissä on nyt jokunen pala lisää.

Arkistolähteet Adel, Vadim 2000. Nokianvirran arkeologinen osainventointi 2000. Raportti. Pirkanmaan maakunta­ museo. Hakanpää, Päivi 2003. Nokianvirran vanhimpien kartanoiden sijainti rautakauden ja keskiajan maisemassa.­Pro gradu -työ. Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, arkeologia.

Kirjallisuus Adel V. 2001. Menneisyyden jälkiä Nokianvirran rannoilla. - Pirkan maan alta 2. Arkeologisia tutkimuk­ sia. Tampereen museoiden julkaisuja 58. S. 10–18. Adel V. 2011. Nokian kartanon historian varhaisvaiheet: löytöjä ja tulkintoja. Joitakin tutkimustuloksia vuosilta 2004–2009. - Pirkan maan alta 11. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 112. S. 5–15. Anthoni E. 1970. Finlands medeltida frälse och 1500-talsadeln. Skrifter utgivna av Svenska littera­ tursällskapet i Finland 442. Helsingfors.

33


Laulumaa V. 2001. Siuron linnavuoren salat – tutkimuksia kesältä 2000. - Pirkan maan alta 2. Arkeologi­ sia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 58. Tampereen museot. S. 36–41. Miettinen M. 1974. Vanhan Pirkkalan esihistoria. Teoksessa: Saarenheimo 1974. S. 881–968. Saarenheimo J. 1974. Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia, Pirkkala, Tampere, Ylöjärvi. Salminen T. 2002. Pentti Lydekenpoika (Djäkn). Hämeen linnan vouti ja Ylä-Satakunnan kihlakunnan­ tuomari, Knuutilan kartanon ensimmäinen tunnettu isäntä. Teoksessa: Kalmanlehto M., Kivimäki K. & Virtanen P. (toim.). Knuutila Pentin päivistä 2000-luvulle. Siuro-Seuran 25-vuotisjuhlajulkaisu. S. 10–16. Salmo H. 1952. Satakunnan historia II. Rautakausi. Satakunnan maakuntaliitto. Vammala.

Keskiajan koruloistoa – hopeasormus Ikaalisten Tukonsaaresta

Suvanto S. 1973. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan Maakuntaliitto. Pori. Taavitsainen J.-P. 1990. Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Inter­ pretation with Special Reference to the Hillfort of Kuhmoinen. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 94. Helsinki.

VISA IMMONEN JA ELINA RÄSÄNEN

Törnblom L. 1992. Medeltiden. Teoksessa: Norrback M. et al. Finlands historia 1. Schildts. Esbo. S. 271–437.

Metallinpaljastinlöytö

Uotila K. 2000 (toim.). Vesilahden Laukko — Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IV. Turku. Virtanen P. & Kalmanlehto M. 2007. Knuutila kautta vuosisatojen. Siuro-Seura. Nokia.

Hunters of the Lost Manor – Trial Excavation in Knuutila, Nokia SAMI RANINEN

I

n June 2012, an archaeological trial excavation was undertaken in the grounds of Knuutila Manor in Nokia. The site was the historic village of Penttilä. It was a small village of four houses that formed in the 16th century. The first verified mention of the location of the village is in a cadastral map from 1686. It has been conjectured that the 15th century Penttilä Manor would have been located at the site of the later village, but the trial excavation revealed no indications of this. The excavations did result in the finding of a Merovingian equal-armed brooch and two fragments of Iron Age type ceramics. These finds and a Merovingian spearhead discovered in 1935 point to the possibility that an archaeological monument from the Iron Age may have been or may still be situated at or in the vicinity of the manor.

34

Jaakko Aarniveräjä ja Ari Tuominen tutkivat metallinpaljastimella metsittynyttä peltoa Ikaalisten Tukonsaaressa vuoden 2011 syyskuussa. Paikka sijaitsee Heittolanlahden etelärannalla, kymmenisen kilometriä linnuntietä pohjoisluoteeseen Ikaalisten kirkolta. He poimivat maasta 1800–1900-luvulle ajoittuvia nappeja ja tsaari Nikolai II:n aikaisia (1894–1917) pennejä, mutta löytöjen joukossa oli myös koristeellinen jalometallisormus. Lähemmissä tutkimuksissa sormus osoittautui myöhäiskeskiaikaiseksi, ja se talletettiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Kuva 1. Ikaalisten Tukonsaaresta löydetty kullattu hopeasormus ajoittuu 1500-luvun alkupuoliskolle. Sormuksen kehän ulkohalkaisija on 27,0 x 24,9 mm. Sormuksen etuosan korkeus on 19,9 mm. Esineen paino on 10,46 g. KM hist. 2012017. Kuva: Visa Immonen.

M

voikin olla hyvin hedelmällistä. Metallinpaljastimella Ikaalisista löytynyt sormus on valmistettu kullatusta hopeasta. Kultaus on tosin hävinnyt korun kuluneimmilta pinnoilta. Kookas sormus on profiilista katsottuna kolmiomainen niin, että kehä levenee takaa kohti etuosaa. Kehän koristuksena on kasviaihe, joka etuosassa yhtyy pyöreään kukkaseppeleeseen. Seppeleessä on kuusi kukkaa. Ne sulkevat sisäänsä Pyhä Anna itse kolmantena -nimellä tunnetun kuvaaiheen. Nimitys viittaa kuvaan, jossa Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna esiintyy tyttärensä ja Jeesus-lapsen kanssa. Sormuksen henkilöhahmot ovat varsin kuluneita. Kookkaimman heistä, Pyhän Annan, kasvoista erottuu silmät ja nenä. Hah-

etallinpaljastinharrastus on Suomessa voimakkaassa kasvussa. Laitteiden halpeneminen ja innokas tiedotustyö ovat lisänneet harrastajien määrää. Ei olekaan yllättävää, että maasta paljastuu enenevissä määrin muinaislöytöjä. Metallinpaljastimella tehdyt, tarkoituksellisesti etsityt esineet poikkeavat monista muista esinelöydöistä, jotka tehdään useimmiten sattumalta maankäytön yhteydessä, kuten pelto-, metsä- tai rakennustöissä. Tutkijat eivät kuitenkaan ole vielä pysähtyneet arvioimaan siitä, miten uusi tilanne muuttaa käsityksiämme menneisyydestä. Ainakin keskiaikaisten korujen osalta metallinpaljastimella tehdyt löydöt ovat merkittävästi lisänneet säilyneen aineiston määrää. Harrastajien ja tutkijoiden yhteistyö 35


kylä. Tukonsaari ei liity näihin kyläasutuksiin selkeästi, mutta alueen vieritse kulki Kyrönkankaan talvitie. Se oli keskiajalla Suomen pääteitä kulkien Ylä-Satakunnasta Pohjanmaalle. Tukonsaaren pellolta ei sormuksen lisäksi ole paljastunut muita keskiaikaisia esineitä, joten vaikuttaa siltä, ettei se ole osa suurempaa aarrekätköä. Tällaisten yksittäisten, jalometallisten irtolöytöjen käyttöhistorian selvittely on hankalaa. Hopeakorusta on pidetty huolta, ja vaikka se olisi rikkoutunut tai muuttunut vanhahtavaksi muodin muututtua, metalliarvo säilyi aina. Mahdollista onkin, että sormus on päätynyt pellolle vasta kymmeniä, ellei satoja vuosia esineen valmistamisen jälkeen.

Kuva 2. Ikaalisten Tukonsaaresta löydetty hopeasormus sivulta nähtynä. Kuva: Visa Immonen.

molla on päällään polvien välissä laskostuva vaate. Isoäidin oikealla polvella istuu Jeesuslapsi ja vasemmalla hieman suurempikokoinen Neitsyt Maria. Heidän erityispiirteensä ovat kuluneet pois, mutta sekä Jeesuksella että Marialla näyttää olevan kädessään risti. Ristit eivät luultavasti ole kuuluneet kultasepän alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan ne on myöhemmin kaiverrettu tai pikemminkin viilletty sormuksen pintaan. Muodoltaan löytö on tyypillinen 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alkupuolen sormus. Tällainen esine saatettiin valmistaa valamalla se kokonaan yhdessä muotissa. Yksityiskohtaisista koristeista tuli tällöin linjoiltaan epäselviä. Työläämmässä valmistustavassa sormus koottiin juottamalla yhteen erikseen tehtyjä elementtejä. Kehään kiinnitettiin tällöin irrallaan valmistettu kukkaseppele ja vielä kolmantena elementtinä keskusaihe. Sormus valmistettiin ikään kuin lisäämällä kerroksia toistensa päälle. Ikaalisten sormus on tehty tällä työläämmällä menetelmällä. Vuodelta 1540 säilynyt kruunun maaveroluettelo jakaa Ikaalisten alueen kylät verokuntiin eli neljänneksiin. Tukonsaari on osa Aureen neljännestä, mutta sillä ei ollut vanhaa asutusta. Löytöalueesta etelään sijaitsivat Höytölän ja Riitialan kylät, jotka olivat vauraimpia Aureenlopen kyliä. Heittolanlahden pohjoisrannalla puolestaan sijaitsi Heittolan

Pyhä Anna itse kolmantena -aihe keskiajan taiteessa ja sormuksissa Ikaalisten sormuksen figuurit edustavat Pyhä Anna itse kolmantena -aihetta tyypillisimmillään, eli Anna istuu Maria ja Jeesus-lapsi sylissään. Pyhän Annan merkitys oli keskeinen Jeesuksen ja Neitsyt Marian lähimpänä henkilönä sekä heidän fyysisenä alkuperänään. Pyhä Anna itse kolmantena -nimellä tunnettu hartauskuva esitti Jeesuksen ruumiillista alkukotia. Se ei siten kuvaa mitään historiallista tapahtumaa tai kertomuksen kohtaa, vaan Jeesuksen äidinpuoleista sukua. Tälle kuva-aiheelle verrannollisia, Jeesuksen ruumiillisuutta korostavia hartauskuvia olivat esimerkiksi pietà-aihe, jossa Maria pitelee kuollutta poikaansa tai armonistuin-aihe, jossa Jumala puolestaan kannattelee ristillä olevaa poikaansa. Myös Suomessa Pyhä Anna oli myöhäiskeskiajalla suosittu ja tärkeä pyhimys, julistettiinpa hänet vuonna 1462 koko Turun hiippakunnan suojelijaksi Pyhän Henrikin ja Pyhän Birgitan rinnalla. Pyhä Anna oli myös yksi Naantalin birgittalaisluostarin suojelijoista, ja luostarilla olikin tärkeä merkitys Annan kultin levittämisessä. Pyhän Annan keskiaikaisesta kunnioituksesta kertovat 36

kirjalliset lähteet painottuvat Lounais-Suomeen, mutta muut aineelliset lähteet ovat laajemmalta alueelta. Näitä ovat ennen kaikkea Pyhää Annaa esittävät puuveistokset, joita on säilynyt yli neljäkymmentä. Eräs näistä, vuoden 1500 tienoilta, on peräisin Ikaalisten seudulta, josta se lahjoituksen kautta on päätynyt Suomen Kansallismuseon kokoelmiin. Huonokuntoisessa ja vaalean maalin peitossa olevassa veistoksessa Pyhä Anna seisoo Maria vasemmalla käsivarrellaan ja Jeesus-lapsi tämän sylissä. Lähiseutujen muista veistoksista mainittakoon Ulvilan kirkossa oleva 1400-luvun alkuun ajoittuva näyttävä Anna-ryhmä ja Sastamalan kirkon Anna-ryhmä, joka edustaa taidokasta lyypekkiläistuotantoa 1400-luvun puolivälistä. Valitettavasti huonokuntoinen veistos on lähes heitteillä. Linnunulosteen tahrittama veistos on kiinnitetty vain kesä-

käytössä olevan kirkon länsiseinällä olevalle korkealle hyllylle. Suomessa Ikaalisten sormuksen muotoisia koruja on museokokoelmissa yli kolmekymmentä. Niissä useimmiten kuva-aiheeksi on valittu Apokalyptinen Maria, Pyhä Yrjänä, Kristuksen kasvot tai Golgata-ryhmä, jossa Neitsyt Maria ja Johannes seisovat ristiinnaulitun Jeesuksen ympärillä. Myös erilaiset heraldiset eläimet, kuten kotkat ja kauriit, ovat tavallisia. Myös aiemmin mainittu armonistuin-aihe on Suomesta löydettyjen sormusten joukossa. Tällainen löydettiin vuonna 1984 Nousiaisista. Pyhä Anna itse kolmantena -aihe on harvinainen, ja Ikaalisten löytö onkin vasta toinen keskiaikainen sormus Suomessa, jossa kyseistä kuva-aihetta on käytetty. Toinen Pyhä Anna itse kolmantena -keskusaiheella koristeltu sormus kuuluu Pohjanmaan museon Karl Hedmanin hopeakokoelmaan. Tämänkin korun valmistusmateriaali on hopea, mutta sitä ei ole kullattu tai kulta on kokonaan kulunut pois. Muodoltaan ja koristelultaan sormus on samankaltainen kuin Ikaalisten löytö: kehän molemmin puoli kohti keskusaihetta levittäytyvät kasviaiheet. Ne kehystävät nelikukkaista seppelettä, jonka sisälle keskusaihe on sijoitettu. Tämän sormuksen löytöpaikka tai alkuperä ei ole tiedossa. Ruotsissa ja Tanskassa on säilynyt joitakin Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisia sormuksia. Ne kuitenkin poikkeavat sekä muodoltaan että kuva-aiheen toteutukseltaan niin Karl Hedmanin kokoelman kuin Ikaalisten sormuksesta.

Kuva 3. Pyhä Anna itse kolmantena -aiheinen puuveistos, Sastamalan kirkko. Tammea oleva veistos (k. 90 cm) on todennäköisesti tuotu Lyypekistä 1400-luvun puolivälissä. Neitsyt Marian sylissä olevan Jeesus-lapsen jalat ovat ristissä ja vasen käsi kohotettuna leualle. Kaikkien figuurien nenät ovat poikki, ja Annalta puuttuu vasen käsi. Kuva: Elina Räsänen.

Kuka hukkasi sormuksensa? Pieni koko on lisännyt sormuksen hukkaamisen mahdollisuutta. Se on saattanut jopa päätyä karjanlantaan, jota on sitten levitetty pellolle. Joka tapauksessa katoamisen syyt ovat voineet olla monenlaisia. Ikaalisten sormuksen käyttäjää ei voi siis päätellä löytöpaikan avulla, mutta sen kuva-aihe on kuitenkin todiste kantajansa osoittamasta kunnioituksesta Pyhää Annaa kohtaan. 37


Pyhä Anna oli myöhäiskeskiajalla monien ihmisryhmien suosiossa. Tämä suojeli luonnollisesti Anna-nimisiä naisia, joiden tiedetäänkin edesauttaneen suojeluspyhimyksensä kunnioituksen kasvua esimerkiksi perustamalla Annalle omistettuja kappeleita. Pyhä Anna yhdistettiin monesti avioliittoon ja perhe-elämään, ja häneltä pyydettiin apua lasten saannissa. Pyhä Anna ei kuitenkaan ollut yksinomaan naisten suosima pyhimys, vaan esimerkiksi ihmekertomuksissa hän auttoi myös muun muassa kalastajaa, kauppiaan tytärtä, kirjuria, köyhää vaimoa, mylläriä, pappia, piispaa ja ritaria. Ikaalisten sormus on kuva-aiheensa puolesta voinut siis kuulua naiselle tai miehelle. Antamiseen viittaava nimi, ”Anna”, on epäilemättä vaikuttanut tapoihin lähestyä pyhää isoäitiä. Anna-nimiseltä pyhimykseltä oli luontevaa pyytää ja olettaa antamista. Pyhä Anna tunnettiin myös kauppiaiden ja merenkävijöiden suojelijana, mutta myös ylimystö turvautui häneen. Turun tuomiokirkon Pyhän Annan alttarin lahjoittajia olivat 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa muun muassa rälssiin kuuluneet suurmaanomistajat Gödik Fincke, Magnus Frille ja Lucia

Olofsdotter. Turussa toimi Pyhän Annan kilta. Onkin mahdollista pohtia, voisiko löytynyt sormus olla alkuperäiseltä tehtävältään kiltasormus. Tähän kiltaan kuului mitä todennäköisimmin sekä miehiä että naisia, ja se oli nimenomaan porvariskilta. Killat yleisesti ottaen hankkivat taideteoksia, reliikkejä sekä muuta esineistöä, joka myös vahvisti keskinäistä yhteenkuuluvuutta: yhteinen rukous tuli kaikkien hyödyksi. Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisen sormuksen on voinut teettää lähes mihin tahansa sosiaaliryhmään kuuluva henkilö, jolla vain on ollut sormukseen varaa. Keskiajan rälssiin kuuluvat henkilöt mainitsevat jalometallisia sormuslahjoituksia testamenteissaan. Esimerkiksi valtarouva Lucia Olofsdotter mainitsee vuoden 1449 testamentissaan viisi kultasormusta ja yhden safiirisormuksen. Hopeasormusten omistajakunta ei kuitenkaan rajoittunut yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin, sillä ne olivat myös porvarien ja talonpoikien saavutettavissa. Keskiajalla sormusta voitiin pitää siinä sormessa ja siinä kohdassa sormea, johon se sopi. Mies saattoi laittaa sormuksen sorminivelten väliin, siinä missä nainen asetti saman

Kuva 4. Lalli irtihakkaama Pyhän Henrikin sormi sormuksineen löydetään ajelehtimassa jäälautalla. Nousiaisten kirkossa olevan Pyhän Henrikin sarkofagin kaiverrettu pronssilaatta valmistettiin 1420-luvulla Flanderissa. Kuva: Visa Immonen.

sormuksen vaikka hansikkaan päälle tai jopa peukaloon. Ikaalisista löydettyä sormusta isompikätinen mies siis saattoi pitää sorminivelten välissä. Myöhäiskeskiajan taiteessa näkyykin useita esimerkkejä siitä, että sormus on asetettu henkilön sormen toisen nivelen päälle. Dramaattinen esimerkki on nähtävissä Nousiaisten kirkossa. Vuoden 1420 tienoilla valmistettua Pyhän Henrikin sarkofagia peittävässä messinkisessä laatassa on esitetty Lallin irtihakkaama sormi ajelehtimassa jäälautalla. Sormessa on edelleen sormus, sen toisen nivelen päällä. Säilyneiden taideteosten kuvauksista voi päätellä, että myös naiset pitivät sormuksia tässä kohtaa. Ristien lisääminen Jeesuksen ja Neitsyt Marian käsiin on kiinnostava yksityiskohta. Se ei vaikuta kuuluneen teoksen ensisijaiseen ”elämään”, toisin sanottuna käyttöön katolisen ajan Suomessa. Kertovatko ristit siis myöhemmästä käytöstä, jossa Annalla on ollut sijansa Neitsyt Marian ja Jeesuksen rinnalla? Perinteenkerääjät tallettivat 1800-luvulla runoja ja rukouksia, joissa Pyhä Anna esiintyy, osittain sekoittuneena vanhan etnisen uskonnon pyhiin hahmoihin, kuten Annikkiin tai Mielikkiin. Häntä saatettiin kutsua apuun,

kun oli parannettava loukkaantunut jalka tai muu jäsen. Leppävirralta vuonna 1891 talletettu loitsu, Niukahduksen luku, alkaa seuraavin sanoin: ”Santta Anni, armas muori; kehrää mulle punainen lanka; sinilanka siuvuttele.” Tunnetun Luojan laivaretki -nimisen kertovan runon kahdessa toisinnossa Santta Anna puolestaan esiintyy Jumalan pojan veistämän veneen soutajana, perää piti Santti Pietari. Vaikka nämä toisinnot talletettiin ortodoksisella alueella, jo santta/santti-alkuliitteet kertovat runon läntisestä taustasta. Anna-nimi on myös säilynyt erittäin suosittuna naisen nimenä läpi vuosisatojen. Ikaalisten Tukonsaaren metallinpaljastinlöytö on muodoltaan tyypillinen, mutta kuva-aiheeltaan harvinainen hopeasormus 1400–1500-lukujen vaihteesta. Pyhä Anna itse kolmantena -aiheen valitseminen sormukseen kertonee teettäjänsä hartaudellisista valinnoista. Sormukseen on joskus valmistamisen jälkeen viilletty pienet ristit Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen käsiin. Koska ristit eivät kuulu kuva-aiheen tavallisiin esitysmuotoihin, ne osoittavat sormuksen herättäneen myöhemminkin hartaudellisia tuntemuksia, joita on haluttu ristein vahvistaa ja korostaa.

Kirjallisuus Airola T. 1990. Karl Hedmanin hopeakokoelma. Teoksessa: T. Airola, K. Andersson, K. Appelgren & P. Juu­ sela (toim.). Karl Hedmanin kokoelma – Karl Hedmans samling. Pohjanmaan museo. Vaasa. S. 7–9. Ashley K. & Sheingorn P. (toim.) 1990. Interpreting Cultural Symbols: Saint Anne in Late Medieval Soci­ ety. University of Georgia Press. Athens. Finlands medeltidsurkunder I–VIII. 1910–1935. Samlade och i tryck utgivna av Finlands statsarkiv genom Reinh. Hausen. Helsingfors. 2818, 3185. Immonen V. 2009a. Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200–1600: I Text. Society for Medieval Archaeology in Finland. Turku. Immonen V. 2009b. Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200–1600: II Catalogue. Society for Medieval Archaeology in Finland. Turku. Immonen V. & Räsänen E. 2012. Ikaalisten Tukonsaaren hopeasormus: Hartaudellinen esine osana keskia­ jan kuvallista kulttuuria. - Suomen Museo 2011. S. 35–53. Lindahl F. 1985. Middelalderlige fingerringe med ikonografiske motiver. Teoksessa: T. Riska (toim.). Bild och bruk: Föredrag vid det 8. Nordiska symposiet för ikonografiska studier, Pålsböle, 22–26 augusti 1982. Föreningen för konsthistoria. Helsingfors. S. 189–196. Lindahl F. 2003. Symboler i guld og sølv: Nationalmuseets fingerringe 1000–1700-årene. Det kongelige

38

39


nordiske oldskriftselskab. København. Nordman C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. Finlands Fornminnesföreningen. Helsingfors. Papunen P. 1996. Ikaalinen eräalueena ja kappeliseurakuntana keskiajalta noin vuoteen 1640. Teoksessa: P. Alhonen, P. Papunen & S. Sarkki-Isomaa. Ikaalisten entisen emäpitäjän historia I: Vuoteen 1640. Ikaalis­ ten kunta. Ikaalinen. S. 157–406. Räsänen E. 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku: Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aihei­ sista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistys. Helsinki. Salminen T. 1997. Pohjanmaan tiet ja tieverkko vuoteen 1635. Teoksessa: T. Salminen, R. M. Toivo & T. Haavisto (toim.). Pohjanmaan kautta: Tiet ja liikenne Pohjanmaalla keskiajalta 1990-luvulle. Tielaitos, Vaasan tiepiiri. Vaasa. S. 17–121. Stephens G. 1874. Ett forn-svenskt legendarium, innehållande medeltids kloster-sagor om helgon, påfvar och kejsare ifrån det I:sta till det XIII:de århundradet: Tredje bandet. P. A. Nordstedt & Söner. Stockholm.

Painamattomat lähteet: J. Aarniveräjä 25.3.2012. Sähköposti Visa Immoselle. V. Adel (Pirkanmaan maakuntamuseo) 17.10.2011. Sähköposti Visa Immoselle.

A Luxurious Piece of Medieval Jewellery from Ikaalinen VISA IMMONEN & ELINA RÄSÄNEN

I

n September 2011, two amateur metaldetectorists found a late medieval finger ring of gilt silver in a field in Tukonsaari, Ikaalinen. No other medieval finds were discovered at the site. On the basis of its form, the object was made in the late 15th or early 16th century. The central motif depicts Anna selbdritt, or Saint Anne with the Virgin Mary and Christ Child. Although more than thirty finger rings of similar form are known from Finland, besides the find from Ikaalinen, only one of them is adorned with this motif.

Kulttuurikerroksia Sahalahdentien alta – pelastuskaivaus Huutijärvellä 2011 alue joutui Yoldian muinaismeren peittoon. Jäämassan paineesta vapautunut maa alkoi kuitenkin kohota suhteellisen nopeasti, ja noin vuoteen 7500 eKr. mennessä Sarsan alue vapautui kokonaan meren alta. Längelmävesi ja Vesijärvi kuroutuivat yhtenäiseksi suurjärveksi. Niitä yhdisti 200–400 metriä leveä Sarsansalmi, joka sijaitsi nykyisen Vesijärvestä Längelmäveteen laskevan Vääksynjoen paikalla. Tästä salmesta molempien järvien vedet laskivat Sarsankosken kautta etelään, Roineeseen aina vuoteen 1604 saakka. Tuolloin salmi ja koski kuivuivat kuuluisan luonnonkatastrofin yhteydessä. Ennen Sarsankosken kuivumista veden taso oli uomassa korkeimmillaan noin 89 m mpy aiempien löytöjen ja kaivaushavaintojen valossa; alimmat löydöt ovat noin 87 metrin korkeudelta. Muistoina Sarsan vesireitistä ovat muun muassa Huutijärven asuinpaikan lounais- ja Sahalahdentien kaakkoispuolella sijaitseva pieni Kyläjärvi ja asuinpaikan itäosassa, tien pohjoispuolella oleva Sepänjärvi.

KIRSI LUOTO

Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti keväällä 2011 Gasum Oy:n tilauksesta arkeologiset koekaivaukset Kangasalan Huutijärven kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Tutkimukset liittyivät alueen läpi kulkevaksi suunniteltuun Lempäälästä Kangasalan Sahalahteen johtavaan maakaasuputkilinjaan. Muinaismuistolain mukaisen selvityksen kohteena oli 60 m pitkä linja Ponsantien ja Sahalahdentien risteyksen länsipuolella sekä muutamien neliömetrien kokoinen suuntaporauksen ulostuloaukon alue risteyksen itäpuolella. Tutkimusalue sijaitsi muinaisen Sarsanuoman pohjoisrannalla, 87–94 m korkeudella merenpinnan yläpuolella (mpy). Noin puolitoista kuukautta kestäneiden kaivausten aikana tutkittiin Huutijärven alakohteen Autio-Lunden eteläosasta alue, joka tulisi tuhoutumaan maakaasuputkilinjaa rakennettaessa. Alueella oli jo vuonna 2010 tehty koekaivaus, jossa todettiin merkkejä kiinteästä muinaisjäännöksestä.

Kaivausalueet ja käytetyt metodit

Sarsan vesistöhistoriasta

Ponsantien länsipuoliselle alueelle avattiin neljä kaivausaluetta (A–D), joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli 102,5 neliömetriä. Alueet mukailivat suunnitellun maakaasuputken linjausta ollen kapeimmillaan metrin ja leveimmillään 2,5 m leveitä. Kaivausalueet sijoitettiin kohtiin, joissa vuoden 2010 koekaivauksessa saatujen tietojen perusteella oli havaittu merkkejä esihistoriallisesta ihmistoiminnasta.

S

arsan alue ja sen vesistöhistoria lienee monelle lukijalle tuttu, mutta todettakoon, että alueen esihistoriallisen asutuksen tiheys ja pitkäaikaisuus (mesoliittiselta kaudelta rautakauden alkuun) johtuu suuressa määrin sen topografiasta ja vesistön suomista mahdollisuuksista. Jääkausi päättyi täällä noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen koko 40

41


Alueet kaivettiin joko 10 cm:n teknisinä tasoina tai käyttäen ns. yksikkökaivausmetodia. Alueella A käytettiin näiden kahden metodin yhdistelmää. Kaivaustasot dokumentoitiin kunkin kerroksen tai yksikön kaivamisen jälkeen. Tasoista otettiin mustavalko- ja digitaalikuvat, kirjoitettiin muistiinpanot ja piirrettiin kartat. Yleiskartoituksessa, korkeuksien mittauksissa ja kaivausalueen maastoon merkitsemisessä käytettiin takymetriä; lisäksi käytettiin vaaituskojetta. Kaivausten löydöt otettiin talteen neliömetrin ruuduissa kerroksittain tai maayksiköittäin riippuen käytetystä kaivausmetodista. Joillekin löydöille, kuten koristelluille saviastian kappaleille, rahoille jne. mitattiin tarkat löytökoordinaatit ja -korkeudet. Kenttätyövaiheessa otettiin talteen kaikki löydöt lukuun ottamatta tiilimurskaa ja tiilenpaloja, joita löydettiin kaivauksen kaikista historiallisen ajan löytöjä sisältäneistä kerroksista. Kaivauksilla otettiin yhteensä 11 hiilinäytettä. Näistä analysoitavaksi Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratorioon lähetettiin neljä. Makrofossiilinäytteitä otettiin seitsemän, jotka kaikki analysoi FM Mia Lempiäinen. Ponsantien länsipuolisilta kaivausalueilta otettiin myös maanäytteitä fosfaattianalyysiä varten. Fosfaattianalyysillä (ns. SPOT-testi) oli tarkoitus selvittää, missä määrin kaivausalueilta

heti peltokerroksen alta paljastunut kirkkaanpunainen maa oli ihmistoiminnan tulosta. Tätä kysymystä olivat jo aiemmin pohtineet paikalla kaivaneet C. F. Meinander ja Mirja Koskimies 1950- ja 1960-luvuilla. SPOTtestin teki HuK Ulla Moilanen. Kaivausten kenttätyöt aloitettiin kuorimalla sekoittunut pintamaa pois noin 5 m leveältä ja 70 m pitkältä kaistalta Ponsantien ja Sahalahdentien länsipuoliselta tutkimusalueelta. Työ tehtiin suurehkolla kaivinkoneella, sillä vuoden 2010 koekaivauksen perusteella tiedettiin alueen pintamaan olevan paikalle 1950-luvulla Sahalahdentien rakentamisen yhteydessä tuotua isokivistä soraa ja hiekkaa. Poistettavan kerroksen paksuus vaihteli muutamista kymmenistä senttimetreistä aina kahteen metriin. Pintamaan poistamiseen kului yhteensä kolme työpäivää. Vaikka vuoden 2010 koekaivauksissa oli jo tehty havaintoja sekoittuneen kerroksen alaisista säilyneistä maakerroksista, oli tutkijoille yllätys, kuinka vanha, ennen 1950-luvun tienrakentamista paikalla ollut maanpinta oli kaivinkoneella kaivettaessa tavoitettavissa. Sekoittuneen kerroksen alta paljastui liki koko tutkimusalueen kattava, 1950-lukua edeltänyt peltokerros, joka saatiin esille varsin ehjänä. Kerroksesta tehtyjen historiallisen ajan löytöjen perusteella vaikuttaa siltä, että pelto on ollut käytössä ainakin 1800-luvulta

Tutkimusalueelta koneellisesti poistetut kerrokset olivatkin paksuimpia juuri vanhan Sarsankosken kohdalla, risteysalueella, eli tutkimusalueen itäosassa.

Tärkeimmat havainnot kaivausalueilla Kaivausalue A Kaivetuista alueista läntisimmältä löydettiin peltokerroksen alta historialliselle ajalle ajoittuvan Kuva 2: 1950-luvun tienrakentamisen yhteydessä paikalle tuodut täyttökerrakennuksen jäännökset. rokset olivat massiivisia. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto. Jäännökset olivat nähtävissä muutoin punertavan aina 1900-luvun puolelle. Huomattavaa oli hiekan kattamalla kaivausalueella tummanmyös vanhan Sarsankosken rantaterassin ruskean, paikoin runsaasti hiiltä, nokea ja löytyminen kuoritun alueen keskivaiheilta. palaneita kiviä sisältävän hiekan alueena. RaPonsantien ja Sahalahdentien risteysalue kennuksen jäännökseen liittyi myös kellarisijaitsee käytännössä vanhan Sarsankosken kuopanne. Jäännöksiä kaivettaessa löydettiin uoman päällä, joten täällä täyttömaata oli katyypillisiä historialliselle ajalle ajoittuvia sattu paikalle liki kahden metrin paksuudelta. asuinpaikkalöytöjä: punasaviastian kappaleiKuva 3: Täyttökerroksen alta löydettiin muinainen ranta­terassi. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

Kuva 1: Yleiskartta kesän 2011 kaivausalueista. Piirt. Janne Rantanen/ Pirkanmaan maakuntamuseo.

42

43


aikaisen tulenpitopaikan jäännös. Runsas hiilikeskittymä värjäymän keskellä ja tummanpunaiseksi mahdollisesti palanut rautapitoinen hiekkamaa sopivat tähän hypoteesiin.

Kuva 4: Panoraamakuvassa historiallisen ajan rakennuksen jäännökset ja tulisija kaivausalueella A. Tulisija kaivausalueen koilliskulmassa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

ta, tasolasia, tiilimurskaa, luuta sekä korrodoietelästä tullut tie haarautui Huutijärvellä tuneita metallilöytöjä. Löytöjen perusteella kohti koillista ja Orivettä sekä kohti luodetta rakennuksenpohja voidaan ajoittaa 1700-lukaartavaksi, Tampereelle vieväksi tieksi. Tie vulle. näkyy myös Vääksyn kartanon tiluskartassa Jäännöksestä otettiin useita näytteitä ra(1821) ja alueen pitäjänkartassa (1842). Paidiohiiliajoitusta varten ja näistä analysoitiin kalla tiedetään kuitenkin olleen tieristeyksen yksi. Analyysin tuloksena ei näytteelle saatu jo ennen Sarsankosken kuivumista 1600-luyksiselitteistä ajoitustulosta, vaan sen todenvun alussa sekä kestikievarin aina 1550-luvulnäköinen ajoitus vaihtelee 1600-luvun lopta saakka. Oletettavasti vanhin kievarinpaikka pupuolelta 1900-luvun puoliväliin. Näytteen oli juuri sen paikan tuntumassa, jossa maantie kalibroitu mediaani-ikä on kuitenkin 1770 ylitti Sarsankosken, eli kesän 2011 kaivausjKr. Rakennuksen jäännöstä ei saatu tutkittua alueen tuntumassa. 1700-luvun puolivälissä kokonaisuudessaan, koska se jatkui kaivauskievari siirrettiin Jokioisten kylään, mutta se alueen rajojen ulkopuolelle. Kaivausalueen palasi Huutijärvelle vuosisadan lopussa. Vuolänsiosasta paljastui peltokerroksen alta myös desta 1850 lähtien aina 1920-luvulle toiminut pienen, pyöreän tulisijan jäännös. Jäännöksestä Kuva 5: Pronssikaudelle ajoittuva värjäymä kaivausalueen A länsiosassa. otetuista hiilinäytteistä Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto. analysoitiin yksi. Myös tämän näytteen kalibroitu mediaani-ikä on 1770 jKr. Kaivausalueella ja sen ympäristössä tapahtuneen historiallisen ajan ihmistoiminnan taustoja voidaan pyrkiä hahmottelemaan historiallisten lähteiden avulla. Vuodelta 1912 olevan topografikartan mukaan v. 2011 kaivausalueen tuntumassa on ollut tienristeys ja asutusta: 44

Kaivausalue C Kaivausalueen C keskiosassa maannos oli tummemman punaista kuin muualla. Vanha, ennen 1950-luvun tienrakennusta paikalla ollut maanpinta vietti alueen C itäosassa kohti itää ja kaakkoa, ja kaivausalueen keskikohdalta saatiinkin pintamaan kuorinnan jälkeen esiin muinainen rantaterassi. Terassista itään täyttömaan alaiset kerrokset olivat osin sekoittuneita. Punertavaa hiekkaa oli valunut kohti alarinnettä, ja etenkin alueen itäpäässä oli Kuva 6: Punertava kulttuurikerros kaivausalueella C. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto. havaittavissa maannoksen rikkoutumista. Alueen itäkievari sijaitsi maanteiden risteyksessä, nykyipäässä oli kuitenkin myös ehyt tummanrussessä osoitteessa Kuohunharjuntie 271. Kesän kean hiekan kerros. Samaa tummanruskeaa 2011 kaivauksissa löydetty, 1700-luvulle ajoihiekkaa löydettiin myös alueelta D. Kyseessä tettu rakennuksen jäännös on siis aikanaan saattaa olla jäännös alueella historiallisten sijainnut liikenteellisessä solmukohdassa. Aivan kaivausalueen A läntisimmässä Kuva 7. Pieni taltta (KM 38844:350) kaivausalueelta osassa havaittiin kaivausten loppuvaiheessa C. Kuva: Janne Rantanen. punertavan hiekan seassa tummanpunainen, muodoltaan nelikulmainen värjäymä. Räikeän punaisen hiekan seassa oli myös nokea. Värjäymän, jonka mitat olivat 110 x 60 cm, pidempi sivu oli lähes itä-länsisuuntainen. Sen keskellä oli havaittavissa runsaasti hiiltä, josta otettiin hiilinäyte. Näyte ajoitettiin pronssikautiseksi (kalibroitu mediaani-ikä 1100 eKr.). Värjäymän alkuperästä ei saatu kaivausten aikana varmuutta. Kyseessä on todennäköisesti jonkinlaisen pienen, rakenteettoman ja lyhyt45


perusteella sijoittunut muinaiselle rantaterassille, korkeudelle 89,80–91,40 m mpy. Löytöinä tämän alueen kulttuurikerroksesta saatiin palanutta luuta, kvartsiesineitä ja -iskoksia, kaksi kivilajiesinettä (pieni taltta ja liuskekärjen katkelma) sekä kampakeraamiselta ajalta varhaismetallikaudelle ajoittuvaa keramiikkaa. Kaivausalueen kulttuurikerroksen alimmista osista otettu näyte ajoittaa asuinpaikan vanhimman ihmistoiminnan mesoliittiselle kivikaudelle (kalibroitu mediaani-ikä 6350 eKr.).

Kuva 8. Kaivausalueelta C löydetty liuskekärjen katkelma (KM 38844:540). Kuva: Janne Rantanen.

Kaivausalue D 1950-luvun tienrakentamisen yhteydessä paikalle tuotu täyttökerros oli paksuimmillaan kaivausalueen D kohdalla. Täällä kerros oli paksuudeltaan noin kaksi metriä. Maakerrokset olivat muutoinkin sekaantuneempia kuin muualla tutkitulla alueella. Täyttömaan alaisen peltokerroksen alla oli lähes koko alueen kattava tummanruskea hiekkakerros, joka oli paksuudeltaan 5–10 cm. Tämän alla oli yhtä paksu, harmaa sorakerros, jonka alla puolestaan oli puhdasta pohjamaata. Ruskeasta hiekasta löydettiin joitakin kvartseja sekä yksi rautanaulan katkelma, muutoin kerros oli löydötön. 1800- ja 1900-luvuilta olevissa kartoissa (tiluskartta 1821, pitäjänkartta 1842, venäläinen topografikartta 1912) näkyy alueella kulkeva tie. Tummanruskea hiekka ja sen alla esiintyvä harmaa sora saattavat olla historialliseen tiehen liittyviä kerrostumia. Mikäli näin on, on alueen D kattanut peltokerros tutkimusalueen muuta peltokerrosta nuorempi ja syntynyt 1910–1950-lukujen välisenä aikana.

karttojen mukaan sijainneesta tiestä. Kaivausalueella oli havaittavissa punertavasta hiekasta koostuva esihistoriallinen kulttuurikerros, jota esiintyi enemmän tai vähemmän lähes koko kaivausalueella sen itäpäätä lukuun ottamatta. Tutkimusalueen maannoksen ollessa luontaisesti hyvin rautapitoista ja väriltään punertavaa, ei ihmistoiminnan värjäämien ja luontaisten kerrosten välille ollut aina helppo tehdä eroa. Koko tutkimusalueelta tehdyn fosfaattikartoituksen mukaan punertavassa hiekassa todettujen kohonneiden fosforipitoisuuksien voidaan kuitenkin katsoa indikoivan ihmistoimintaa, joka toisissa kohdissa on ollut joko intensiivisempää tai pitkäkestoisempaa kuin toisissa. Vanhan rantatörmän vieressä oli nähtävissä ympäristöään intensiivisempi punertavan hiekan alue, joka pohjoispäästään rajautui pienten, rapautuneiden kivien muodostamaan kehämäiseen rakenteeseen. On mahdollista, että ilmiö, ympäristöään tummempi punainen maa ja rapautuneet kivet, liittyy tulenpitoon. Alueella C, muinaisen rantatörmän välittömässä läheisyydessä oli havaittavissa myös sekoittunutta maannosta. Syvemmälle kaivettaessa löydettiin resentti lampaan hautaus. Eläin oli haudattu ilman päätä, ja myös sen sorkat puuttuivat. Löytöjä saatiin kauttaaltaan koko kaivausalueelta C, mutta intensiivisin esihistoriallinen ihmistoiminta on havaintojen

Kaivausalue E Kaivausalueella E turvekerroksesta aina 110 cm:n syvyydelle saakka oli tummanruskeaa, sekoittunutta hiesua. Kerroksesta löydettiin niin historialliselle ja esihistorialliselle ajalle ajoittuvia kuin modernejakin löytöjä. Maanomistajaa haastattelemalla selvisi, että alue on 1900-luvun puolivälin tienoilla ja jälkeen ollut perunapeltona. Kaivausalue sijaitsi rin46

teessä, jonne peltokerrosta, tummanruskeaa hiesua, oli kasaantunut vuosien mittaan jatkuneen kyntämisen seurauksena paksulti. Tämä sekoittunut kerros vaihettui 120 cm:n syvyydessä vaaleanruskean hiesukerroksen kautta alueen luontaiseksi pohjamaaksi. Kaivausalue E:llä ei havaittu merkkejä esihistoriallisesta tai historialliselle ajalle ajoittuvasta kulttuurikerroksesta.

rakennuksen jäännöksiä alueella A. Mainittava on, että kaivausalue C:llä havaitun kulttuurikerroksen alimmista osista saatu radiohiiliajoitus (6350 eKr.) lienee yksi vanhimmista, ellei vanhin, Pirkanmaan luonnontieteellisin menetelmin ajoitetuista arkeologisista näytteistä. Kulttuurikerrokset Huutijärvellä olivat säilyneet yllättävän hyvin, vaikka maankäyttö alueella on ollut 1950-luvun tienrakentamisen vuoksi voimakasta. Huutijärven esimerkki osoittaakin, että arkeologisesti hyvin säilyneitä ja tutkimuksellisesti mielenkiintoisia jäännöksiä on mahdollista löytää myös alueilta, joilla niiden tuhoutumista yleensä pidetään säilymistä todennäköisempänä.

Lopuksi Kesän 2011 pelastuskaivausten merkittävimpinä tuloksina on pidettävä esihistoriallisten, mesoliittiselta kivikaudelta varhaismetallikaudelle ajoittuvien kulttuurikerrosten löytymistä alueelta C sekä historiallisen ajan

Arkistolähteet Adel V. 2003. Kangasala Huutijärvi. Koekaivaus kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Pirkan­ maan maakuntamuseo. Adel V. 2004. Sarsa 400 vuotta. Näyttelyn käsikirjoitus. Pirkanmaan maakuntamuseo. Adel V. 2006. Kangasala Huutijärvi Huutola. Koekaivaus kivikautisella asuinpaikalla 2005. Pirkanmaan maakuntamuseo. Jussila T. 2007. Kangasala. Maaseutualueiden yleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi 2007. Mikro­ liitti Oy. Kivikero H. 2011. Kangasala Huutijärvi (KM 38844). Osteologinen analyysi vuoden 2011 aineistosta. Pirkan­maan maakuntamuseo. Koskimies M. 1968. Kangasalan Sarsan keraamiset asuinpaikat. Pro gradu -tutkielma Suomen ja Skandina­ vian arkeologiassa. Helsingin yliopisto. Koskimies M. 1969. Kertomus kivikautisen asuinpaikan kaivauksesta Kangasalan Sarsan asuinpaikkaalueella 4.–27.7.1969. Muinaistieteellinen toimikunta. Koskimies M. 1970. Kangasala, Sarsa, Lentola. Koekaivaus Lentolan pihamaalla, Kangasala Sahalahti -tielinjalla 4.–12.8.1971. Muinaistieteellinen toimikunta. Koskimies M. 1971. Kangasala, Sarsan alueen inventointi. Raportti. Muinaistieteellinen toimikunta. Luho V. B. 1939. Luettelo Kangasalan pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. Muinaistieteellinen toimi­ kunta. Luoto K. 2006. Kangasala. Arkeologiset koetutkimukset Kangasalan Huutijärven Autio-Lundenin kivi­ kautisella asuinpaikka-alueella elokuussa 2006. Pirkanmaan maakuntamuseo. Luoto K. 2010. Kangasala Huutijärvi. Kivikautisen asuinpaikan koekaivaus 2010. Pirkanmaan maakunta­ museo. Meinander C. F. 1954. C. F. Meinanderin kaivaukset Kangasalan Sarsan asuinpaikalla 17.–29.5.1954. Muinais­tieteellinen toimikunta. Moilanen U. 2011. Spot-testi fosfaattipitoisuuksista, Kangasala Huutijärvi 30.10.2011. Pirkanmaan maakuntamuseo. Nurminen T. 1994. Kangasalan inventointi 1993. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

47


Oinonen M. 2011. Radiohiilianalyysi Kangasalan Huutijärven kivi- ja varhaismetallikautisen asuinpaikan aineistosta pelastuskaivaukselta 2011. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoitus­ laboratorio. Pitäjänkartasto 2141 02 Ia.*-/-- Kangasala, 1842. – Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/ digi/view.ka?kuid=6178199 (Luettu 30.1.2013.) Pälsi S. 1923. Sarsan kivikautiset asuinpaikat Kangasalla. - Museoviraston arkisto. Sarasmo E. 1956. Kangasala, Sarsa. Ennakkoselostus kaivauksesta 20.7.1956. - Museoviraston arkisto. Senaatin kartasto [Tampere] XIX–XX 24–25, 1912. - Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/ digi/view.ka?kuid=1163823 (Luettu 30.1.2013.)

Nokian Tottijärven Pajulahden– Huhtaan arkeologinen inventointi 2011

Vääksy, tiluskartta 1821. - Maanmittauslaitoksen arkisto, Kangasala 7 a-d.

Kirjallisuus

KERKKO NORDQVIST

Aro E., Aarnio A. & Aro M. 2004. Vorssinmantaa ja muuta hiekkamaan historiaa Huutijärveltä. Huutijär­ ven kylätoimikunta. Kangasala.

irkanmaan maakuntamuseo suoritti toukokuussa 2011 Tottijärven vesiosuuskunnan tilaamana arkeologisen inventoinnin Nokian kaupungissa, Pajulahden ja Huhtaan kylien alueella. Tutkimukset liittyivät alueelle suunnitellun vesihuoltolinjan rakentamiseen, ja niiden tavoitteena oli tarkastaa vesijohtolinjaus tuntemattomien muinaisjäännösten varalta sekä tutkia tilanne linjan liepeiltä ennestään tunnettujen kivikautisten löytöpaikkojen osalta. Lisäksi kenttätöiden tarkoituksena oli paikallistaa tutkimusalueen pohjoisosassa sijaitsevaksi tiedetyn Huhtaan historiallisen kylätontin sijainti ja säilyvyys sekä arvioida tulevien rakennustöiden vaikutus sen alueella.

Miettinen M. 1993. Kangasalan Sarsa, esimerkki Pirkanmaan kehityksestä kivikaudesta pronssikauteen. Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta, 1: Näkökulmia Pirkanmaan esihistoriaan. Tampereen museot. S. 25–41.

Cultural Layers at Sahalandentie – Rescue Excavation in Huutijärvi, 2011 KIRSI LUOTO

I

n summer 2011, Pirkanmaa Provincial Museum carried out archaeological rescue excavations at a Stone Age and Early Metal Age settlement in Huutijärvi, Kangasala. Commissioned by Gasum Oy, the excavation was undertaken because of a planned natural gas pipeline between Lempäälä and Sahalahti, Kangasala, to pass through the area. The excavation revealed prehistoric cultural layers dating back to the Mesolithic and the remnants of a historic building. Radiocarbon dating of a sample from the lowest part of the cultural layers with calibrated median age 6350 BC proved to be one of the oldest, if not the oldest, sample from Pirkanmaa dated with a natural scientific method. Cultural layers in Huutijärvi were preserved surprisingly well, considering that land use in the area has been intense because of road building in the 1950s. The Huutijärvi case shows that well-preserved and archaeologically interesting remains can also be found in areas where their destruction is generally considered to be most likely.

48

P

joskin käytettävissä olevan ajan ja olosuhteiden puitteissa tarkastettiin myös muita linjan läheisyydessä olevia, maastonmuodoiltaan ja muilta ominaisuuksiltaan muinaisjäännösten kannalta potentiaalisia alueita. Maaperäkartan ja kenttähavaintojen perusteella tutkimusaluetta luonnehtivat laajat saven ja hienon hiedan tai hiesun peittämät alueet, joilta kohoaa paikoin kivikkoisia moreeni- ja kalliomäkiä ja harjanteita. Nokian seutu vapautui mannerjään painon alta noin 9000 eKr. tienoilla, mutta pääasiassa 80 ja 90 m korkeuskäyrien välissä sijaitseva tutkimusalue oli tuolloin vielä kokonaisuudessaan veden alla – se alkoi paljastua vasta pari tuhatta vuotta myöhemmin Ancylus-vaiheen loppupuolella. Hieman tämän jälkeen, Itämeren Ancylus- ja Litorina-vaiheiden taitteessa noin 7000–6500 eKr. Pyhäjärvi kuroutui omaksi altaakseen vedenpinnan laskiessa hieman alle 80 m tasolle. Vaikka Itämeren Litorina-vaihe ei enää vaikuttanutkaan vesistöihin Tampereen seudulla, aiheutti Näsijärven lasku-uoman puhkeaminen Tammerkosken kohdalle noin 5500 eKr. Pyhäjärven alueella transgression eli vedenpinnan nousun, joka oli suuruudeltaan muutaman metrin luokkaa. Tutkimusalueen nykyiset ranta-alueet ovat siis paljastuneet vasta tämän jälkeen – Pyhäjärven vedenpinta on nykyisin noin 77,5 m korkeudella merenpinnan yläpuolella (mpy). Arkeologiset tutkimukset Tottijärven ja etenkin Pajulahden–Huhtaan alueella ovat olleet niukkoja. Ensimmäinen muinaistietei-

Tutkimusalueen sijainti ja ympäristö Tutkimusalue sijaitsee Nokian eteläosassa entisen Tottijärven kunnan alueella, noin 10 km Nokian kaupungin keskustasta lounaaseen ja vajaat 5 km Tottijärven kirkosta koilliseen. Tutkimusten kohteena oleva alue rajoittuu idässä Huhtaanselkään ja etelässä Pajulahteen – nämä molemmat ovat osa Pyhäjärveä, joka tutkimusalueen pohjoispuolella laskee Nokianvirran kautta Kuloveteen ja edelleen Kokemäenjoen vesistön kautta Pohjanlahteen. Lännessä ja pohjoisessa inventointialueen karkeana rajana voi pitää Pajulahdesta Huhtaan kylään johtavaa Huhtaantietä. Tutkimukset kohdistuivat pääasiallisesti rannan ja tien välissä kulkevan vesihuoltolinjan alueelle, 49


sijaitsevan Pajulahden historiallisen kylätontin syksyllä 2010.

vielä piikaavin ja -esine (KM 38831: 1–2). Lisäksi, kuten todettu, jostain kohteen lähistöltä on jo 1800-luvulla löydetty kivikirves (KM 1996:18). Pintapoimintalöytöjen levinnän perusteella asuinpaikan koko on noin 50 x 60 m – pellossa sijaitsevaan kohteeseen ei nähty tarkoituksenmukaiseksi tehdä satunnaisia koepistoja. Kohteen Pajulahti 2 kaakkoispuolelta, alemmalla rantaterassilla (noin 83 m mpy) sijaitsevalta pieneltä etelään pistävältä niemekkeeltä löydettiin lisäksi yksittäinen piiesine (Pajulahti 3; KM 38332). Löytöpaikka sijaitsee niin ikään pellolla vanhan rantatörmän päällä. Muita löytöjä paikalta ei tehty, joskin pelto oli pääasiassa umpeenkasvanut. Pyhäjärven alueen kivikautisista kohteista tiedetään yleisesti hyvin vähän, sillä kaivauksia on tehty hyvin niukasti. Vielä joitain kymmeniä vuosia sitten jopa ajateltiin, että kivikauden asutus olisi keskittynyt järven pohjois- ja eteläosiin, Nokialle ja Pirkkalaan ja toisaalta Vesilahteen ja Lempäälään, keskiosan välialueen ollessa lähes tyhjä. Alueella sittemmin tehdyt inventoinnit ovat osoittaneet, ettei asia ole näin, mutta alueen kivikautinen muinaisjäännöskanta on siitä huolimatta edelleen heikosti tunnettu. Suurin osa Pyhäjärven alueen kivikautisista kohteista sijaitsee pelloilla, ja tästä johtuen havaintoja esimerkiksi kulttuurikerroksen olemassaolosta ei ole muutamaa poikkeusta

Pajulahden alueen kivikautiset kohteet

Kuva 1. Yleiskartta tutkimusalueesta. Esihistoriallisen ajan kohteet merkitty punaisilla palloilla, historiallisen ajan kohteet virheillä neliöillä. Piirt. Kerkko Nordqvist, pohjakartta © Maanmittauslaitos (peruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Lisenssi: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

lijä seudulla oli Axel Olai Heikel, joka tutkimustensa yhteydessä vuonna 1879 sai talteen myös kivikirveen, jonka oli löytänyt ”Laurilan peltoa ladatessaan renki Wihtori Pajulahden kylässä”. Keräilijä Salomon Wilskman kierteli alueella 1880- ja 1890-luvuilla, ja 1900-luvun kuluessa Tottijärvellä suoritettiin yhdet arkeologiset kaivaukset sekä puolenkymmentä inventointia tai tarkastusta, mutta yksikään näistä tutkimuksista ei kohdistunut nykyiselle inventointialueelle. Vasta vuonna 2003 Vadim Adel teki Tottijärven alueella arkeologisen inventoinnin osana Pirkanmaan maakuntamuseon ja Nokian kaupungin monivuotista yhteistyöprojektia. Inventoinnin yhteydessä

nyt puheena olevan tutkimusalueen eteläosasta löydettiin kivikautinen asuinpaikka Pajulahti 1. Pienen Paskojärven itäpuolella sijaitsevalta pellolta otettiin tuolloin pintapoiminnassa talteen kvartsi-iskoksia. Lisäksi inventoinnissa löydettiin muutamia kvartsi-iskoksia Pajulahti 2 -löytöpaikalta, joka sijaitsee lähellä A.O. Heikelin tallettaman kirveen arvioitua löytöpaikkaa. Tutkimusalueen pohjoisosassa historiallisten lähteiden perusteella tunnetulla Huhtaan keskiaikaisella kylätontilla ei kuitenkaan ollut ennen kevään 2011 kenttätöitä tehty tutkimuksia – sen sijaan Kalle Luoto Pirkanmaan maakuntamuseosta oli inventoinut heti varsinaisen tutkimusalueen eteläpuolella 50

Vuoden 2011 inventoinnin tuloksena Pajulahden alueelta tehtiin muutamia uusia kivikauteen liitettäviä löytöjä. Suunnitellun putkilinjan vaikutusalueella sijainneen kohteen Nokia Pajulahti 2 status muuttui tutkimusten seurauksena löytöpaikasta asuinpaikaksi, ja kohteen läheisyydestä, alemmalta rantakorkeudelta, löytyi lisäksi yksittäinen piiesine (löytöpaikka Nokia Pajulahti 3). Tutkimuksissa tarkastettiin myös Pajulahti 1 -asuinpaikan aluetta, mutta inventoinnissa ei havaittu mitään, mikä olisi viitannut asuinpaikka-alueen ulottuvan suunnitellun vesihuoltolinjan alueelle. Myöskään mistään muualta ei löydetty kivikauteen liitettävää aineistoa. Kohde Pajulahti 2 sijaitsee Pyhäjärvestä länteen pistävän Pajulahden pohjoispuolella, muinaisen rantatörmän päällä olevalla, loivasti lounaaseen viettävällä savipellolla, joka inventointiaikana oli osin umpeenkasvanut. Löytövyöhyke sijoittuu lähelle muinaisen rantatörmän reunaa kivisen metsäsaarekkeen molemmin puolin, noin korkeudelle 85–87 m mpy. Kohteelta oli aiemmin vuonna 2003 löydetty muutamia kvartsi-iskoksia (KM 34232), ja keväällä 2011 pellosta löydettiin

Kuva 2. Nokia Pajulahti 2, kivikautinen asuinpaikka. Löytöalue sijaitsee muinaisen rantatörmän päällä, kuvan keskiosassa näkyvän metsäsaarekkeen molemmin puolin. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / K ­ erkko Nordqvist.

51


Poikkeuksen edellisiin muodostavat alueen harvat kaivauksin tutkitut asuinpaikat. Pyhäjärven pohjoispäässä sijaitsevalta asuinpaikalta Pitkäniemi 2 löytyi Jouko Pukkilan (Pirkanmaan maakuntamuseo) johtamissa kaivauksissa vuonna 2001 tyypillistä kampakeramiikkaa (3900–3400 eKr.). Samanaikaiseksi ajoittunee inventointilöytöjen perusteella myös läheinen Pirkkalan Isosaaren asuinpaikka. Sakari Pälsin vuonna 1937 toteuttamissa kaivauksissa todettiin puolestaan, että Lanajoen rannalla sijaitseva Nokian Pelttarin kohde asuinpaikkoineen ja mahdollisine kalmistoineen ajoittuu vasarakirveskulttuurin (2900–2300 eKr.) aikaiseksi. Samaan vaiheeseen ajoittuvat inventointilöytöjen perusteella myös Nokian Perttulan asuinpaikka Pyhäjärven rannalla, tutkimusalueelta kaakkoon, sekä Lempäälän Aimalankankaan hautapaikka Pyhäjärven eteläpäässä. Pajulahden paikat ovat näin ollen melko tyypillisiä oman alueensa kivikautisten asuinpaikkojen joukossa: ne tunnetaan lähinnä harvojen ja ajallisesti epämääräisten pintalöytöinä saatujen artefaktien perusteella. Pajulahti 2, samoin kuin Pajulahti 1, sijaitsee kuitenkin korkeammalla (yli 85 m mpy) kuin useat muut alueen kivikautisista asuinpaikoista, mikä voi viitata niiden hieman vanhempaan ikään. Toisaalta kohteen Pajulahti 2 löytömateriaali – joka myös erottaa

lukuun ottamatta tehty. Pintapoimintahavaintojen perusteella paikkojen on arvioitu olevan pienialaisia. Kohteilta talteen otettu löytömateriaali koostuu pääasiassa ajoittamisen kannalta melko hyödyttömästä kvartsista sekä palaneesta luusta – keramiikkaa tai ajoittavia kiviesineitä on vain harvoilta löytöpaikoilta. Kohteiden ikää voidaan toki arvioida karkeasti niiden sijainnin ja rantakorkeuksien perusteella, olettaen, että kohteet ovat aikanaan olleet rantasidonnaisia. Tällöin korkeammalla (yli 85 m mpy) sijaitsevat kohteet voivat ajoittua jo mesoliittisen kivikauden alkupuolelle (noin 8500–7000 eKr.). Tällaisia kohteita tunnetaan Tottijärven seudulta useita, kuten tutkimusalueesta kaakkoon Lanajoenlaaksossa sijaitsevat asuinpaikat Lana 1 ja 2, Tottijärven rannalla sijaitsevan Tottijärven asuinpaikan vanhimmat osat sekä monet Kuloveden alueella sijaitsevat kohteet tutkimusalueesta luoteeseen. Pyhäjärven altaan alueelta tunnetut asuinpaikat sen sijaan sijaitsevat pääosin noin 80 m korkeudella, joka vastaa Pyhäjärven korkeutta myöhäismesoliittisella (7000–5200 eKr.) ja neoliittisella (5200–1800 eKr.) kivikaudella. Tällaisia ovat muun muassa tutkimusalueesta koilliseen sijaitsevat kohteet Naulonsuo, Rekola ja Sorvanniemi sekä pääosa Pyhäjärven itä- ja etelärannalla, Pirkkalan, Vesilahden ja Lempäälän alueella sijaitsevista kivikautisista asuinpaikoista.

Kuva 3. Panoraamakuva kohti Huhtaan kylätonttia etelästä: tontit 1 ja 2 Huhtaantien vasemmalla puolella, tontti 4 tien oikealla puolella. Huhtaanlahden rantaan johtava notkelma on kuvan oikeassa reunassa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Kerkko Nordqvist.

52

paikan alueen lukuisista kvartsikohteista – viittaa mahdollisesti neoliittiseen ajoitukseen: vaikka piitä tunnetaan myös varhaismesoliittisista yhteyksistä, on kohteen korkeus tällaiselle ajoitukselle alhainen ja löydöt onkin pikemminkin liitettävä tyypillisen kampakeramiikan aikana vilkastuneeseen piintuontiin ja -käyttöön.

nurmikkoa. Kokonaisuudessaan tontin koko vaihtelee pohjois–eteläsuunnassa 50 ja 100 m ja itä–länsisuunnassa 40 ja 130 m välillä, ja sen arvioitu kokonaispinta-ala on noin 0,6 ha. Kylätontin halkaisevat tiet (Huhtaantie ja Huhtaantanhua) sijaitsevat myös edelleen pääpiirteissään samoissa paikoissa kuin 1700-luvulla, joskin osin tiet ja niiden risteys ovat aikojen kuluessa siirtyneet joitain metrejä. Samoin tien linjaus kylätontin eteläpuolella on muuttunut hieman, sillä 1700-luvun kartoissa – samoin kuin vuodelta 1890 peräisin olevassa Huhtaan kylän kartassa – näkyvä silta on sijainnut parikymmentä metriä nykysillasta kaakkoon. Tästä sillasta tai aiemmasta tielinjasta ei maastossa ollut enää näkyvissä merkkejä. Kylätontin nykyinen rakennuskanta on pääasiassa peräisin 1900-luvulta ja koostuu omakotitaloista sekä talous- ja piharakennuksista. Näistä vanhimpia lienevät Pietilän tilan rakennukset tontin itäosassa. Ne ovat peräisin 1800-luvun loppuvuosilta; lisäksi entinen pappila, joka sijaitsee 1700-luvun karttoihin merkityn kylätontin eteläpuolella, on alueen muita rakennuksia vanhempi ja peräisin 1800-luvulta. Kylätontin alueella on myös paljon vanhempien rakennusten perustuskiviä ja muita purettujen tai käytöstä poistuneiden rakenteiden raunioita. Näiden joukossa ovat ainakin kolmen 1900-luvulla puretun aiemman päärakennuksen nurkkakivet ja yhden päärakennuksen nykyisin kukkapenkinvirkaa toimittava uuninpohja, 1800-luvulla rakennetun ja 1950–60-luvulla puretun navetan sillan perustukset, kaksi osittain täytettyä kellaria ja muutama tarkoitukseltaan tuntematon kiviraunio. Huhtaan kylä mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäistä kertaa vuonna 1540. Huhtaa-nimen lisäksi kylä esiintyy lähteissä nimillä Huctisby, Huchtis, Huctann, Huchtain, Huhtis ja Huhta. Se kuului tuolloin Ylä-Satakunnan kihlakunnan Vesilahden hallintopitäjän Narvan kolmannekseen ja muodosti oman jakokuntansa. Paikallinen kansanperinne tuntee Huhtaan alueen vanhimpana asuttuna

Huhtaan historiallinen kylätontti Ennen kenttätöitä Huhtaan kylätonttiin liittyen suoritettiin historiallisten karttojen analyysi: Kansallisarkistossa Helsingissä säilytettävä aluetta kuvaava geometrinen tiluskartta vuodelta 1765 ja sen pohjalta piirretty isojakokartta vuodelta 1787 asemoitiin nykykartalle ottaen huomioon mittakaava- ja suuntaerot, mahdolliset virheet sekä muutokset maisemassa. Asemoinnin tuloksena voitiin todeta, että historiallisten karttojen avulla oli edelleen mahdollista erottaa maaston pääpiirteet: tontit, tielinjat ja tietyt peltokuviot. Analyysin perusteella kylätontin alue tarkastettiin maastossa. Tutkimuksissa keskityttiin lähinnä näkyvien rakenteiden visuaaliseen havainnointiin: vuosisatainen asutuskäyttö sekä vesijohtolinjan alueella tapahtuneet aiemmat intensiiviset rakennus- ja kaivutyöt eivät antaneet syytä suorittaa koekuopitusta, minkä lisäksi liikuttiin yksityishenkilöiden pihamailla. Huhtaan kylätontti sijaitsee Pyhäjärven länsirannalla, savikoiden keskeltä kohoavalla matalalla moreenimäellä. Tontin ympärillä levittäytyvät peltoalueet liittyvät maisemallisesti sen yhteyteen. Tontin etelä- ja kaakkoispuolella laskee Huhtaanlahteen johtava notkelma – kylän kohdalla rannassa on aiemmin ollut Pajulahdesta Huhtaalle johtaneen talvitien pää sekä laivalaituri, joka oli Tampereelle kulkevien höyrylaivojen pysähdyspaikka 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuoliskolla. 1700-luvun karttoihin merkitty kyläalue on edelleen kokonaisuudessaan asuttua, rakennettua aluetta, avointa pihamaata tai 53


Kuva 4. Huhtaan kylätontti ympäristöineen vuoden 1765 geometrisessä kartassa (H. Löfvendahl) (Kansallisarkisto, H84 9/1–2).

ven alueen kehityksessä. Niiden alaisia torppia ja lampuotitiloja alettiin perustaa alueelle jo 1500-luvulla, mutta etenkin 1600- ja 1700-luvuilla torppien määrä kasvoi voimakkaasti – kuten tunnettua, torpparikysymys myös kärjistyi täällä ja johti Laukon lakkoon ja torpparihäätöihin 1906–1907. Huhtaan kylä vaikuttaa kuitenkin olleen poikkeus tällä muuten niin torpparivaltaisella alueella: paikallishistoriikeissa mainitaan nimenomaisesti, että Huhtaalla ei ollut torppareita. 1760–1770-luvuilla tapahtuneen Laukon ja Tottijärven säterien tilusten mittausten toimituskirjoissa on tosin mainittu, että Huhtaan tilat olivat olleet Laukon ja Tottijärven rälssejä, jotka kuitenkin oli jo peruttu Kurki-suvulta. Vuoden 1765 tiluskartassa kylätontin alueelle on merkitty sotilastorppa (nro 5 kuvassa 4), jota ei enää myöhemmissä kartoissa esiinny. Isojakotoimet alkoivat Huhtaan kylässä vuonna 1765, jolloin maat mitattiin jakoa varten, mutta varsinainen jako suoritettiin 1787. Isojaon päätetoimitus suoritettiin vuonna 1890, jolloin jaettiin kylän yhteismaat. Isojaon aikaan 1700-luvulla kylätontilla oli, kuten 1500-luvullakin, neljä taloa: Vitikka (nro 1; nimillä Vittica, Witicka, Witikka), Poukka (nro 2; Pouca, Poucka), Runkka (nro 3; Runcka) sekä Pietilä (nro 4; Pjetilä). Samat talot esiintyvät myös 1890 tehdyssä kartassa, joskin osa tonteista on jo tässä vaiheessa loh-

kylänä, joskaan perusteita väitteelle ei ole esitetty. Yleisesti seutukunnan historiallista asutusta on pidetty verrattain nuorena ja sen alku on sijoitettu myöhäiskeskiaikaan: Tottijärvi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1416 Vesilahden Laukon yhteydessä ja Huhtaata lähin historiallinen kylätontti, alle 2 km lounaaseen sijaitseva Pajulahti puolestaan vuonna 1501. Vuoden 1540 verokirjassa Huhtaa on veroluvultaan Vesilahden Tottijärven alueen kolmanneksi suurin kylä Pajulahden ja Sorvan kylien jälkeen. 1560- ja 1570-luvuilla Huhtaalla on ollut neljä itsenäisten perintötilallisten asuttamaa taloa, joista nimeltä on mainittu Vitikka ja Runkka. Kurki-suvun hallussa olleet Laukon ja Tottijärven kartanot olivat merkittäviä maanomistajia ja tekijöitä Vesilahden ja Tottijär54

kottu ja niiden välillä suoritettu tilustenvaihtoja. Lisäksi tässä kartassa kylätontin alueesta etelään, Huhtaanlahteen johtavan notkelman toisella puolella nousevalle pienelle mäelle on merkitty erikseen pappilan alue. Tottijärvestä oli vuonna 1689 tullut Vesilahden kappeliseurakunta, ja vaikka kirkko sijaitsi Tottijärven kartanon mailla nykyisessä kirkonkylässä, vakiintui kappalaisen asuinpaikaksi pian Huhtaan kylä ja siellä Vitikan talo eli puustelli. Ensimmäinen kappalainen, jonka tiedetään asuneen puustellissa, on Elias Enckell vuosina 1692–1702. Nykyinen pappilarakennus säilyi kappalaisen asuntona aina 1950-luvulle asti, minkä jälkeen se on toiminut koululais-

ten kesäsiirtolana ja yksityisasuntona. Pappilan kuuluisimpia asukkaita lienevät Huhtaalla osan lapsuuttaan viettäneet Jaakko ja Martti Haavio, joiden isä Kaarlo toimi Tottijärven kappalaisena 1900–1907.

Lopuksi Keväällä 2011 Nokian Tottijärven Huhtaan ja Pajulahden alueella suoritetun inventoinnin tuloksena tarkastettiin ja rajattiin Huhtaan (Huchtis) historiallinen kylätontti, tehtiin lisähavaintoja yhdellä kivikautisella kohteella (Pajulahti 2), todettiin uusi kivikautinen löytöpaikka (Pajulahti 3) sekä tarkastettiin

Kuva 5. Huhtaan kylän isojakokartta asemoituna nykykartalle. Kylätontit merkitty punaisella (tonttien numerointi, ks. teksti), pellot keltaisella ja niityt vihreällä rasterilla, tiet violetilla sekä rantaviiva ja virtavedet punaisella viivalla. Piirt. Kerkko Nordqvist, isojakokartta Kansallisarkisto (C.H. Vallenström 1787, H84 9/8–9), pohjakartta © Maanmittauslaitos (aineistotiedot kuten kuvassa 1).

55


toisen lähellä vesihuoltolinjaa sijaitsevan kivikautisen asuinpaikan aluetta (Pajulahti 1). Lisäksi paikannettiin muutamia melko nuoria historialliseen aikaan ajoittuvia rakenteita, kuten kellarikuoppia ja kiviaitoja (Pajukanta). Kylätontin ulkopuolinen inventointialue käytiin läpi systemaattisesti normaaleja inventointikäytäntöjä noudattaen. Tämä tapahtui paitsi havainnoimalla maanpinnalle näkyviä rakenteita, myös tarkastamalla ja pintapoimimalla avoimia maastonkohtia sekä kaivamalla lapiolla koepistoja. Havainnointiolosuhteet olivat pääsääntöisesti heikot: inventointialue koostui suurelta osin pelloista, joista yli kolme neljännestä oli ummessa. Myös peltoalueiden ulkopuolella maasto oli peitteistä. Kylätontin alueella tutkimukset rajoittuivat, edellä mainituista syistä, näkyvien rakenteiden havainnointiin. Tämän lisäksi tietoa maanpinnalla näkyvien rakenteiden alkuperästä ja alueen yleisestä maankäytöstä hankittiin haastattelemalla nykyisten talojen isäntäväkeä. Informanteista molemmat, erään

tilan vanha isäntä ja toisen tilan nuorempi isäntä, olivat syntyisin Huhtaan kylästä, jossa heidän sukunsa ovat eläneet jo satoja vuosia. Huhtaan kylätontin tapaisella kohteella, joka on ollut jatkuvan ihmisasutuksen alaisena vuosisatoja, paikalliset tietolähteet ovat erittäin hyödyllisiä. Heidän haastattelemiseensa kannattaa uhrata muutama hetki, sillä yksityiskohtainen tieto eri rakenteista, niiden alkuperästä ja iästä auttaa heti kentällä hahmottamaan aluetta ja sen muutoksia ajassa. Informanteilta saatavaa muistitietoa voidaan tietysti väittää epäluotettavaksi, mutta tervettä lähdekritiikkiä käyttäen sitä ei ole mitään syytä torjua suoralta kädeltä. Lisäksi paikalliset osaavat kertoa asioista, joita ei edes suuritöisesti ja paljon aikaa käyttäen ole mahdollista kaivaa esiin arkistoista tai historiikeista. Näin ollen kohteilla, joiden käytössä on jatkumo nykypäivään, kannattaa hyödyntää ensikäden paikallistietoa alueen historiasta, jos sellaista vain on saatavilla.

Arkistolähteet Adel V. 2003. Nokian eteläosan (ent. Tottijärven) arkeologinen inventointi 2003. PMm. – PMm, arkisto. Ladau C.R. 1890. Tottijärvi, Huhta: Kartta ja asiakirjat tilusvaihdosta sekä yhteismaan jaosta. - KA, MHA, H84 9/17–31. Luoto K. 2010. Nokian Pajulahden historiallisen ajan kylänpaikan arkeologinen inventointi 2010. PMm. – PMm, arkisto.

& Nokian seurakunta. Nokia. Pukkila J. 2002. Kuka ensimmäisenä katsoi Pyhäjärveä pohjoisrannalta? Kaivaushavaintoja Nokian Pitkä­ niemen kampakeraamiselta asuinpaikalta. – Pirkan maan alta 3. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 65. S. 5–13. Suomen asutus 1560-luvulla. Helsingin yliopiston historiallisen laitoksen julkaisuja 4. Helsingin yli­ opisto. Helsinki 1973. Suvanto S. 1973. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan maakuntaliitto. Pori. Tikkanen M. & Seppä H. 2001. Post-glacial history of Lake Näsijärvi, Finland, and the origin of the Tammer­koski rapids. - Fennia 179:1. P. 129–141.

Lyhenteet KA Kansallisarkisto MHA

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto

PMm

Pirkanmaan maakuntamuseo

Archaeological Survey of Pajulahti and Huhtaa Villages in Tottijärvi, Nokia KERKKO NORDQVIST

In May 2011, Pirkanmaa Provincial Museum carried out an archaeological survey in the villages of Pajulahti and Huhtaa in the district of Tottijärvi in Nokia. The investigation was undertaken in view of a planned water supply line in the area. The purpose of the excavation was to find out any unknown sites along the planned alignment of the pipeline, and to inspect known sites discovered previously in the area. The inventory included inspection and delineation of the historic village of Huhtaa, mentioned for the first time in a historical source from 1540. New finds were made in a Stone Age dwelling site and a new site with Stone Age finds was located next to it. Additionally, a few fairly recent historic structures, such as cellar holes and stone walls, were discovered in the area.

Löfvendahl H. 1765. Tottijärvi, Huhta: tiluskartta ja selitys. - KA, MHA, H84 9/1–7. Suvanto S. 2001. Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303–1571. - Digitaaliarkisto: http://www.narc.fi/ suvanto (Luettu 02.01.2013.) Vallenström C.H. 1787. Tottijärvi, Huhta: N:ot 1–4, isojaonkartta ja asiakirjat. - KA, MHA, H84 9/8–14.

Kirjallisuus Adel V. 2003. Uutta muinaisesta Suoniemestä: Nokian länsiosan arkeologinen inventointi. - Pirkan maan alta 4. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 68. S. 20–29. Adel V. 2004. Kivikauden ja uuden ajan asuinpaikkoja Tottijärvellä: Nokian eteläosan arkeologinen inventointi 2003. – Pirkan maan alta 5. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 74. ­­ S. 11–23. Alhonen P. 1988. Tampereen luonnonympäristön kehitysvaiheet. Teoksessa: Alhonen P., Salo U., Suvanto S. & Rasila V. Tampereen historia I: Vaiheet ennen 1840-lukua. Tampereen kaupunki. Tampere. S. 3–50. Heikel A. O. 1882. Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Teoksessa: Bidrag till känne­ dom af Finlands natur och folk 38. Finska Vetenskaps-Societeten. Helsingfors. S. 1–104. Kaarninen M. 1998. Tottijärven historia 1689–1998: torpparipitäjästä kaupunginosaksi. Nokian kaupunki

56

57


Tampere Kirjastonpuisto – teollisuuspihaa ja kasvihuoneen perustuskiviä

Kuva 1. Yleiskartta vuoden 2011 tutkimusalueesta. Kartassa näkyvät mm. esiintymislavan alue, rakennuksen kulman jäännökset sekä lukuisat sähkö- ja vesijohdot, jotka leikkasivat aluetta. Piirros: Pirkanmaan maakuntamuseo/Liisa Kunnas 2011.

käytöstä poistettu vesijohtoputki, joka liittyi puiston kastelujärjestelmään, sekä vuonna 2010 rakennetut vesi- ja viemäriputket. Toimivat puhelin- ja sähkökaapelit hidastivat kaivutöiden etenemistä, koska kaapelit piti katkaista ja siirtää sähkö- ja puhelinyhtiöiden toimesta. Niin ikään töitä hankaloitti kesällä 2010 kaivettujen vesi- ja viemärijohtojen siirtäminen pohjoisemmaksi esiintymislavan tieltä. Huolimatta siitä, että puiston pintamaata oli kaiveltu jo useaan otteeseen 1900-luvulla, kesän 2011 tutkimusalueelta tuli esiin arkeologisesti mielenkiintoisia rakenteita. Luodon aiemmin esiin kaivama kenttäkiveys ja sementtisokkeli todellakin jatkuivat lähtöoletusten mukaisesti tutkittavalle alueelle. Lisäksi alueen keskivaiheilta löytyi rakennuksen kulman perustuskiviä ja tiilinen sadevesikaivo, joista tarkemmin edempänä.

ULLA TUPALA

rakentamisen takia poistaa noin 10 m² suuruinen alue esiintymislavan kaakkoisreunan kohdalta. Poistettava kiveys ja lavan alle jäävä alue tuli tutkia ja dokumentoida asianmukaisesti. Kiveyksen alla olevista kerrostumista saattaisi löytyä myös historiallisen ajan markkinapaikkaan tai Tammerkosken kartanon ja kylän asutushistoriaan liittyviä rakenteita ja esineitä. Vuoden 2010 arkeologisen koekaivauksen yhteydessä Jari Heiskanen oli selvittänyt arkisto- ja kirjallisuuslähteiden avulla teollisuuspihan ikää, laajuutta ja kontekstia. Tämä selvitysraportti ”Apteekkareita ja paperiteollisuutta Tampereen Kirjastonpuistossa – Historiatietoja kesän 2010 arkeologisen koekaivauksen löytöjen taustaksi” oli suurena apuna myös kesän 2011 tutkimuksissa. Alueen hahmottamisessa auttoi myös Sami Ranisen tekemä arkeologinen valvonta Kirjastonpuistossa 2010. Näiden taustatietojen avulla esiintymislavan rakentamisen kaivutyöt päästiin aloittamaan arkeologin valvonnassa toukokuussa 2011.

Tutkimuksen taustaa

S

ain tehtäväkseni vuonna 2011 Tampereen Kirjastonpuiston uuden esiintymislavan perustuskaivannon arkeologisen valvonnan. Tampereen kaupungin tilakeskus oli suunnitellut Kirjastonpuiston alueelle tapahtumakentän, johon kuului esiintymislava ja katsomo. Suunnitelmat liittyivät laajempiin Kirjastonpuiston kunnostustöihin. Puiston kunnostustöiden takia Kalle Luoto oli tehnyt alueella arkeologisen inventoinnin kesällä 2008 ja arkeologisia tutkimuksia kesällä 2009. Lisäksi Luoto suoritti tapahtumakentän ja suunnitellun esiintymislavan alueella kesäkuussa 2010 arkeologisen koekaivauksen, jolloin löydettiin Frenckellin paperitehtaaseen liittyvää teollisuuspihan kenttäkiveystä ja kapearaiteisen rautatien eli rilliradan jäännöksiä. Kesän lopulla teollisuuspihan tutkimuksia jatkettiin kaivamalla ja kartoittamalla. Esiin tuli lisää hyvin säilynyttä Frenckellin paperitehtaaseen (1783–1928) liittyvää kenttäkiveystä ja pistoraiteiden jäännöksiä, jotka ovat osa teollisuushistoriallista kiinteää muinaisjäännöstä. Pirkanmaan maakuntamuseo rajasi tutkimusten tulosten perusteella teollisuuspihan jäännöksistä edustavan alueen, joka tulee säilyttää. Tämän johdosta Tilakeskus muutti tapahtumakentän suunnitelmia ja esiintymislavan paikka siirrettiin pohjoisemmaksi. Pirkanmaan maakuntamuseo tutustui uuteen puistosuunnitelman ja totesi, että säilytettäväksi rajatusta kiveyksestä voidaan

Vuoden 2011 havainnot Kaivutöiden alkaessa lähtöoletuksena oli, että vuoden 2010 tutkimuksissa esiin tulleet ja dokumentoidut rakenteet jatkuvat ko. alueelle ja hyvin säilynyttä teollisuuspihan kenttäkiveystä löytyisi esiintymislavan perustusten vaatiman kaivutyön etelä- ja kaakkoiskulmasta. Samoin oli odotettavissa, että aikaisemmin 58

löytyneen betonisokkelin pohjoispääty tulisi todennäköisesti esiin. Tutkittava alue on puistoaluetta, joten pinnassa oli paksuhko, noin 20-50 cm paksu kerros puistomultaa. Tämä kerros poistettiin kaivinkoneella, ja sen alta paljastui vanhaa maanpintaa, joka koostui tummasta, kovasta teollisuuspihan täytemaasta ja sekoittuneesta kenttäkiveyksestä. Kirjastonpuistoa on muokattu useaan otteeseen 1900-luvulla, mikä loi omat haasteensa kaivutyölle – tutkittavan alueen halki kulki useita eri-ikäisiä sähkö- ja puhelinkaapeleita, joista osa oli vielä toiminnassa. Kirjastonpuistoa oli myös uudistettu 1980-luvulla erilaisilla istutuksilla, esimerkiksi kesän 2011 tutkimusalueelle oli istutettu tuolloin kaksi puuta. Lisäksi aluetta halkoivat

Teollisuuspihan kenttäkiveys Kaivinkoneella kaivetun puistomullan alta esiin tullutta vanhaa maanpintaa alettiin kaivaa käsin. Esiin saatiin yllättävän pieni alue kohtalaisesti säilynyttä teollisuuspihan kenttäkiveystä. Lisäksi alueen eteläreunalta löytyi betonisokkelin pääty. Kenttäkiveystä oli säilynyt vain parin neliömetrin verran. Sitä oli 59


kaa ja luontainen silttinen pohjasavi. Kun kaivausalueen reunaa siistittiin betonisokkelin itäpuolelta, noin 50 cm syvyydestä tuli esiin himaniitti- eli asbestisementtiputken pää. Putki tuli näkyviin kohtisuoraan kaivannon seinämästä noin puolen metrin etäisyydellä sokkelista. Se liittynee alueen salaojitukseen ja jatkunee sokkelin myötäisesti Luodon kaivausalueella.

Rakennuksen perustuskivet ja tiilimuuraus

Kuva 2. Hyvin säilynyttä kenttäkiveystä alueen eteläreunalla. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Ulla Tupala

Kaivettaessa kaivinkoneella tutkittavan alueen keskikohtaa esiin tuli tiilimuurausta. Tiilirakennelma oli puistomultakerroksen alla, ja sen alta paljastui rakennuksen perustuskiviä, jotka myöhemmin osoittautuivat olevan rakennuksen nurkan perustuksen pohjoisseinämää. Muurauksesta oli jäljellä kolme kerrosta. Tiilien välinen laasti oli erittäin murenevaa, harmaata ja hiekansekaista. Perustuskivien päällä oli merkkejä myös kalkkilaastista, joka oli tiilimuurausta vanhempaa. Tiilimuuraus näytti olevan rakennettu eri aikaan kuin alkuperäinen perustus. Sillä on mahdollisesti korjattu perustusta jossakin vaiheessa. Perustuskiviä tuli esiin lisää siten, että niistä muodostui nurkka ja itäseinämää. Rakennusperustuksesta oli jäljellä siis vain koillisnurkka. Se koostui useasta suuresta kivestä. Itäseinämän perustuskivissä ei ollut merkkejä tiilimuurauksesta, eikä myöskään sen päällä. Pohjoisseinämän oli katkaissut lännen suunnassa suuri, modernin puistovalaisimen betoninen perustus, jonka poistamisen jälkeen kaivausalueen reunaprofiilissa näkyi iso kivi – perustuskivet saattavat jatkua kaivamattomalle alueelle.

hajottanut mm. betonisokkelin rakentaminen 1930-luvulla. Mahdollisesti teollisuuspihan kiveyksen reuna on muutenkin päättynyt tälle alueelle, sillä 1800-luvun rakennuksen perustuksen kulmakivet löytyivät läheltä sokkelin pohjoisreunaa. Säilyneen kenttäkiveyksen kivet olivat tiiviisti paikoillaan ja niiden välissä oli tummaa ja tiivistä hiekkaa. Rilliradasta ei lähtöoletusten vastaisesti ollut jäännöksiä jäljellä. Kiveys kaivettiin kokonaan pois, ja sen alta paljastui vain kiveyksen perustamishiekkaa ja luontainen silttinen savi.

Betonisokkeli Kalle Luodon vuonna 2010 kartoittaman betonisokkelin pohjoispääty tuli esiin tutkittavan alueen eteläreunalta. Betonisokkelin sisä- ja ulkopuolella oli rikkoutunutta kenttäkiveystä. Luoto ajoitti sokkelin 1930-luvulle. Se on peräisin kevytrakenteisesta rakennuksesta, joka oli rakennettu teollisuuspihan päälle. Sokkelin alaosan antura oli leveydeltään jopa 70 cm. Sokkelia valettaessa oli rakennettu seinän kohdalle laudoista muotti, mutta alaosaan betoni oli valunut maan myötäisesti. Sokkeli poistettiin kaivinkoneella esiintymislavan kaivannon alueelta. Se murtui helposti, joten sokkelin loppuosa, Luodon kaivausalueelle jäänyt sokkelin osa säilyi koskemattomana. Sokkelin alla oli perustushiek-

1820. Hän rakensi tontilleen mm. asuin- ja talousrakennuksen. Vuodelta 1834 on säilynyt palovakuutusasiakirjan liitekartta, jossa näkyy apteekkarin rakennuksia. Kartassa ei näy rakennusta vuoden 2011 tutkimusalueen kohdalla. Vuodelta 1867 on kuitenkin säilynyt kuva apteekkarin rakennuksista, jossa näkyy iso rakennus tutkittavien perustusten kohdalla. Tämän ison rakennuksen mainitaan olleen apteekkarin lämmitettävä kasvihuone. Kasvihuone on rakennettu siis vuosien 18341867 välillä. Tutkimuksessamme esiin tullut nurkkakiveys oli siis jäännös apteekkari Tennbergin kasvihuoneesta. Kasvihuonerakennus siirtyi Frenckellin paperitehtaan omistukseen vuoden 1873 jälkeen. Se muutettiin ensin paperitehtaan verstaaksi ja myöhemmin varastorakennukseksi. Heiskasen selvityksen mukaan apteekkarin kasvihuone oli purettu vuoteen 1916 men-

nessä. Maan alle tuolloin jääneitä perustuksia ovat sittemmin hajottaneet erilaiset kaivutyöt. Kasvihuonerakennuksen jäännökset dokumentoitiin ja purettiin. Vanhaa maanpintaa tai kasvihuoneen multakerrosta ei havaittu kasvihuoneen sisäpuolella eikä myöskään ulkopuolella. Pohjasaven päällä oli heti täytemaasoraa, eli kasvihuoneen kohdalta ja sen ympäriltä oli kaivettu multamaa pois, kun rakennusta ei enää käytetty kasvihuoneena.

Tiilinen sadevesikaivo Kasvihuonerakennuksen perustusten sisäpuolelta tuli esiin tiilistä muurattu rakennelma. Aluksi sen arveltiin olevan rakennukseen liittyvä tulisijan pohja tai juomavesikaivo. Tiilirakennelma koostui kymmenestä päällekkäin muuratusta tiilikerroksesta, ja sen alaosa oli muurattu umpinaiseksi. Sen yläosasta oli

Kuva 3. Betonisokkeli ja säilynyttä kiveystä alueen eteläreunalla. Betonisokkelin sisäpuolella on rikkoutunutta kiveystä. Kuvan ylälaidassa näkyy säilyneen kenttäkiveyksen alue. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Ulla Tupala

Rakennuksen historiaa Heiskasen selvityksen mukaan nykyisen Kirjastonpuiston alue oli vielä 1800-luvulla yksityistontti ja kuului apteekkari A.V. Tennbergille, joka oli saanut tontin haltuunsa aloitettuaan apteekkitoiminnan vuonna 60

61


Kuva 4. Kartta rakennuksen kiviperustuksen dokumentoidusta osasta. Piirros: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Liisa Kunnas

hävinnyt pois ainakin yksi tiilikerros. Rakennelma oli ylöspäin kapeneva ja nelikulmainen, ja siitä lähti himaniittiputki, joka vietti Tammerkoskeen päin. Himaniittiputkessa oli mutka alaspäin tiilirakenteen sisällä. Putkisto oli ilmeisesti rikkoutunut 1980-luvulla puun istutuskuoppaa kaivettaessa. Tiedetään, että himaniittiputket eivät olleet kovin pitkäikäisiä, vaan perin hauraita ja helposti rikkoutuvia. Ympäröivästä maasta löytyikin runsaasti putken palasia. Himaniitti- eli asbestisementtiputkia on käytetty vuosina 1932-1992. Tiilirakennelma ei siis liittynytkään rakennuksen perustuksiin, vaan tarkentui 1900-luvun alkupuolella rakennetuksi sadevesikaivoksi. Se on todennäköisesti tehty samaan aikaan kuin betonisokkeli. Tiilirakennelman sisäpuoli sekä sen alapuolella ja ympärillä oleva maa oli puhdasta, joten se ei siis ole toiminut jätevesiviemärinä. 62

Kuva 5. Rakennuksen perustuskiviä ja tiilinen sadevesikaivo. Etualalla puistovalaisimen betoninen perustus. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Ulla Tupala

Esinelöydöt

Lopuksi

Puistomultakerroksessa ja kiveyksen tasossa oli runsaasti moderneja rautanauloja, posliinia ja lasia. Lisäksi löytyi jonkin verran muita metalliesineitä, punasavikeramiikkaa ja muovia. Rautaesineitä löytyi selvästi eniten sekä lukumäärällisesti että grammoissa mitattuna. Ne olivat lähinnä paksuja rautanauloja, jotka olivat peräisin teollisuuspihan kapearaiteisesta rautatiestä. Posliinilöydöt koostuivat lähinnä astian palasista. Lisäksi löytyi muutamia punasavikeramiikan palasia. Astialasi oli pääsääntöisesti peräisin pulloista, mukana oli mm. runsaasti vanhaa pullolasia. Talteen otettiin ainoastaan kaksi löytöä: liitupiipun pala ja punasavikeramiikan reunapala. Liitupiipun pesän pala löytyi betonisokkelin kiveyksestä. Punasavikeramiikan palat kaivettiin esiin sekoittuneesta kenttäkiveyksestä ja vain yksi reunapala otettiin talteen näytteeksi.

Teollisuuspihan kenttäkiveystä oli siis säilynyt vain hyvin pienellä alueella esiintymislavan kohdalla. Koska kesän 2011 tutkimuksissa ei tehty merkittäviä löytöjä, jotka olisivat estäneet esiintymislavan rakentamisen, muutaman neliömetrin kenttäkiveys voitiin purkaa. Tätä puolsi myös se, että paremmin säilynyttä kenttäkiveystä oli löydetty vuonna 2010 Luodon tutkimalta alueelta. Tuolloin kaivettu alue oli peitetty ja jätetty kaupungin rakentaman esiintymislavan katsomon alle. Vuonna 2011 purettu kenttäkiveys dokumentoitiin valokuvaamalla ja merkitsemällä karttaan. Samaan tapaan dokumentoitiin betonisokkeli, kasvihuoneen perustuksen jäännökset ja sadevesikaivo. Myös ne purettiin esiintymislavan tieltä. Apteekkari Tennbergin kasvihuone oli rakennettu vuoden 1835 ja 1860-luvun välisenä aikana ja vuoteen 1916 mennessä sen maanpäälliset osat oli purettu. Kasvihuoneen

perustusten jäännökset näyttivät jatkuvan kaivausalueen ulkopuolelle sen länsireunalla, missä näytti olevan iso perustuskivi. Perustus oli rikkoutunut tässä kohtaa puistovalaisimen betoniperustuksen takia. Tutkittavalta alueelta ei tehty selviä havaintoja, jotka liittyisivät historiallisen ajan markkinapaikkaan tai Tammerkosken kartanon ja kylän historiaan.

Kuva 6. Liitupiipun pala ja punasavikeraamisen astian reunapala. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

63


Tampere Library Park – Industrial Yard and Greenhouse Foundation ULLA TUPALA

Renovation of the Library Park in the centre of Tampere included plans for the construction of a new outdoor stage and audience area in the park. Earlier archaeological investigations (2008–2010) had unearthed cobblestones and the remains of a narrow-gauge railway belonging to the Frenckell Paper Mill that operated at the site in 1783–1928. The outdoor stage had to be moved some distance to the north, and the stage foundation was dug under archaeological supervision in May 2011. All that was found in the area were a couple of square metres of cobbled yard, the end of a concrete foundation from the 1930s, and some foundation stones. The surviving corner of a building used to be part of a large greenhouse built between 1834 and 1867. A brick rainwater tank, possibly built in the 1930s, was discovered inside the foundation.

Kuva 7. Ilmeisesti vanhan kirkon tapulista 1860-luvulla otetussa kuvassa näkyy etualalla apteekkari Tennbergin tonttiin kuuluva rakennus, joka on tulkittu kasvihuoneeksi. Tampereen museoiden kuva-arkisto, HM 1196:11.

Arkistolähteet Luoto K. 2008. Tampere Kirjastonpuisto. Arkeologinen inventointi 2008. Pirkanmaan maakuntamuseo. Luoto K. 2009. Tampere. Arkeologiset tutkimukset Kirjastonpuiston alueella 2009. Pirkanmaan maakunta­museo. Luoto K. 2011. Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen koekaivaus 2010. Pirkanmaan maakuntamuseo. Raninen S. 2011. Tampere Kirjastonpuisto. Arkeologinen valvonta 2010. Pirkanmaan maakuntamuseo. Tupala U. 2011. Tampere Kirjastonpuisto. Arkeologinen valvonta ja dokumentointi 2011. Pirkanmaan maakuntamuseo.

64

65


Näkemyksiä historiallisten tielinjojen arkeologisesta valvonnasta – kaksi tapausesimerkkiä KIRSI LUOTO

Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy suoritti arkeologista valvontaa kahdella historiallisella tiekohteella kesällä 2012. Kenttätöiden ja raportin työstämisen aikana esiin nousi joitakin kysymyksiä koskien arkeologisen valvonnan metodiikkaa ja mielekkyyttä historiallisilla tiekohteilla. Tavoitteenani on tässä artikkelissa tuoda esille näitä ajatuksia ja tarjota näkökulmia tiekohteiden kaivun valvontaan arkeologisena metodina. Pohdinta perustuu kahden historiallisen tiekohteen, Pälkäneen Pappilantien ja Tampereen Lintukalliontien, arkeologisiin valvontoihin.

Keskiajalla Pirkanmaan asutuskeskusten välille kehittyi teitä, jotka olivat pohjana myöhemmille maanteille. Hämeen Härkätien syntyajankohdan ja varhaisvaiheiden tutkimuksen perusteella on katsottu, että EteläSuomessa maaliikennereitit olisivat olleet jo viikinkiajalta alkaen vesireittejä tärkeämpiä kaukoliikenteen yhteyksiä. Maantiet kehittyivät keskiajalla esihistoriallisista paikallis- ja kaukoreiteistä kruunun kehittäessä tieverkkoa palvelemaan hallintoa ja asutuspolitiikkaansa. Joissain tapauksissa on epäselvää, seurasiko asutus teitä vai tiet asutusta. Valtakunnallisesti merkittäviä keskiaikaisia maanteitä Pirkanmaalla olivat Hämeenlinnaa ja Satakuntaa yhdistänyt Laidetie ja Kyrönkankaaneli Pohjankankaan- tai Hämeenkankaantie. Vaikutuksensa Pirkanmaan tieverkkoon oli myös Hämeen Härkätiellä ja Ylisellä Viipurintiellä ja niihin liittyvillä sivuteillä. Tieverkosto kiinnosti valtiovaltaa jo varhain. Ruotsin valtio alkoi 1200-luvulla kiinnittää huomiota ihmisten, tavaroiden ja viestien kulkemiseen ja kuljettamiseen. Maunu Eerikinpojan (n. 1350) ja kuningas Kristofferin (1442) maanlakien mukaan jokaiseen kylään tuli johtaa yleinen tie. Yleisiksi teiksi laskettiin myös maakuntien väliset tiet eli maantiet sekä kirkko-, käräjä- ja myllytiet. Yleisten teiden lisäksi oli käytössä myös muita polkuja ja kulku-uria. Kruunun kiinnostuksen kohteena oli myös kyyti- ja kestitysjärjestelmä, jonka järjestelyt määrättiin 1400-luvun alussa nimismiesten

Pirkanmaan tiehistorian pääpiirteitä

P

irkanmaalla, kuten muuallakin Suomessa, kulkuväylien historia, muodostuminen ja kehitys liittyvät itse alueen kehityksen ja muutoksen vaiheisiin. Teiden historia on sidoksissa paitsi asutuskehitykseen, myös sotahistoriaan sekä elinkeinojen, kaupan ja teollisuuden historiaan. Alun perin maasto ja vesistöt määräsivät kulkureitit. Vanhojen teiden tutkimuksissa saatu tieto viittaa tielinjausten varhaiseen vakiintumiseen ja suhteelliseen muuttumattomuuteen ainakin historiallisella ajalla. Usein ajatellaan keskiaikaisten tielinjausten noudattelevan pääosin nykyisiä tielinjauksia, ja ilmeisesti suurimmat muutokset tielinjoihin on tehty vasta viimeisen 60 vuoden aikana autoistumisen ja autoilun kohonneiden vaatimusten myötä. 66

vastuulle talonpoikien avustuksella. Kuitenkin jo 1300-luvulla annettiin määräyksiä majapaikan, ruoan ja juoman tarjoamisesta maksua vastaan matkustajille ja kestikievareiden perustamisesta yleisille teille. Aina 1700-luvulle saakka useat maantiet olivat lähinnä ratsain liikuttavia polkuja, ja tuomiokirjojen perusteella kärryt yleistyivät käytössä vasta 1600-luvulla, jolloin tieverkkoa myös kehitettiin postin, virkamiesten ja armeijan tarpeisiin. Hieman myöhemmin, iso- ja uusjaon yhteydessä, jouduttiin kylärakenteiden hajoamisen vuoksi rakentamaan paljon uusia teitä. Tieverkko laajeni merkittävästi 1800-luvulla, mikä on myös havaittavissa historiallisessa karttamateriaalissa.

Ennen valvonnan maastotyövaihetta oltiin yhteydessä Pirkanmaan maakuntamuseon tutkijaan, jonka kanssa keskusteltiin valvonnan metodiikasta ja perusperiaatteista. Koska arkeologisen valvonnan alaiseksi merkitty osa tielinjasta oli varsin pitkä (noin 400 m), päädyttiin valvonta kohdistamaan alueille, jotka kentällä toimineen arkeologin arvion mukaan olivat potentiaalisimmat ajatellen kohteen arkeologista informaatioarvoa. Valvonta toteutettiin pätkissä etukäteen valituilla osioilla historiallista tielinjausta. Valintaa edelsi valvotuksi määrätyn tielinjan huolellinen läpikäyminen maastossa. Tielinjaa ja sen lähiympäristöä tarkasteltiin eritoten niillä kohdin, jossa tielinjan asemointi erosi nykyisestä tielinjauksesta. Merkkejä siitä, että historiallinen tielinja olisi kulkenut jossain muualla, kuin nykyisen tielinjauksen kohdalla, ei kuitenkaan maastossa havaittu. Silmämääräisen havainnoinnin jälkeen valvottaviksi osiksi valittiin topografialtaan mahdollisimman tasaiset ja oletettavasti suurimman informaatioarvon omaavat linjanosat. Maakaapelia oli asentamassa kahden hengen työryhmä: kaivinkoneen kuljettaja ja maakaapelin paikalleen asettamisesta huo-

Arkeologiset valvonnat tiekohteilla kesällä 2012 Tampere Lintukalliontie Tampereen Lintukalliontiellä suoritettu valvonta liittyi maakaapeloinnin kaivutyöhön. Lintukalliontie mainitaan Pirkanmaan maakuntamuseon lausunnossa osana historiallista Messukylästä Ruovedelle johtanutta tielinjaa, josta osa on luokiteltu kiinteäksi muinaisjäännökseksi. Varsinaisesti nykyinen Lintukalliontie on osa Kangasalta kohti Ruovettä kulkenutta tielinjaa, joka yhdistyy Messukylä–Ruovesi-tiehen Tampereen Nurmin kylän kohdalla. Osa Kangasala–Ruovesitielinjausta oli inventoitu Mikroliitti Oy:n toimesta Tampereen Ojalan yleiskaavainventoinnin yhteydessä. Inventoinnissa Kangasalta Nurmin kylään johtava tielinja digitoitiin asemoidun isojakokartan perusteella ja nykyisestä tielinjasta poikkeavat kohdat historiallisesta tielinjasta määriteltiin kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Kuva 1. Kaapeliura kaivettiin tien reunaan kapeakauhaisella kaivinkoneella, jonka jälkeen valokuitukaapeli asetettiin kaivannon pohjalle. Arkeologinen dokumentaatio tapahtui kaivamisen ja asentamisen välissä. Kuva: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

67


mielenkiintoisiksi, dokumentoitiin valokuvaamalla digitaalikameralla ja tekemällä niistä muistiinpanoja. Valvotuista alueista mielenkiintoisimmaksi osoittautui tien poikki kulkeva kaivannon osa. Sen profiilileikkaus valokuvattiin ja piirrettiin, lisäksi maakerroksista otettiin viisi maanäytettä. Valvotuista linjanosista itäisimmällä havaittiin kahdessa kohtaa modernin tiekerroksen alaisia ja todennäköisesti historialliseen Kangasala–Nurmi–Ruovesi -tielinjaan liittyviä kerrostumia. Molemmissa kohdissa tummanruskean moreenin kerrostuma sijaitsi noin 25 cm syvyydessä ja oli paksuudeltaan 4–8 cm. Valvonnan arkeologisesti mielenkiintoisimmat tulokset saatiin kuitenkin Lintukallion tien poikki kaivetulta uralta. Kaivannossa oli havaittavissa useita tiekerrostumia, joista vanhin on alimpana sijainnut tummanruskean, noensekaisen hiekan kerros. Sen sijaan linjaosilta, joilla modernin maankäytön merkit jo silmämääräisesti olivat muuta aluetta voimakkaammat, ei havaintoja historialliseen tiehen liittyvistä kerrostumista tehty.

Kuva 2. Lintukalliontien poikki kaivettu kaapelikaivanto. Kuva: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

lehtinut henkilö. Kaivutyö oli melko hidasta, sillä kaivettava ura sijaitsi linjalla, jolle oli jo aiemmin asennettu maakaapeli, ja oli varjeltava vanhaa kaapelia rikkoutumiselta. Lisäksi maa oli paikoin hyvin kivistä, mikä hidasti kaivutyön etenemistä. Kaivannon leveys oli pinnassa noin 55 cm ja syvyys keskimäärin 60 cm. Kaivutyö eteni arkeologin valvonnassa. Kohdat, jotka osoittautuivat arkeologisesti

Kuva 3. Kangasala–Ruovesi-tielinjan ylittävässä kaivannossa oli havaittavissa useita tiekerroksia. Ei mitta­ kaavassa. Profiilikartta: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

68

toisia maakerroksia. Itse kaivutyön yhteydessä oli tiehen liittyviä mahdollisia kerrostumia vaikea havainnoida, mutta kaivannon profiilissa oli erotettavissa kaksi–kolme historialliseen tielinjaan liittyvää kerrosta. Tiekerroksista päällimmäisenä oli havaittavissa 35 cm paksu sorakerros, joka paikoitellen ulottui aina 60 cm syvyyteen saakka. Kuva 4. Ote Pälkäneen Onkkaalan kylän isojakokartasta vuodelta 1756 Tämän alla oli tumman(Kansallisarkisto). Kuvassa vasemmalla Onkkaalan kylätontti ja oikealla ruskea hiesukerros, joka oli pappila. Kesän 2012 valvontapaikka merkitty karttaan punaisella nuolella. paksuudeltaan noin 35 cm. Tummanruskean hiesukerPälkäne Pappilantie roksen alla oli harmaa tai punertava puhdas hiesu eli alueen luonnollinen pohjamaa. KaiPälkäneen Pappilantien valvonta liittyi sähvannon pohjasyvyys oli tien kohdalla noin kölinjan maakaapelointityön lisäksi uuden 100 cm. muuntamon alan kaivutyöhön. Tutkimusalueen koillispuolella sijaitsevat kiinteät muiValvontamenetelmistä tiekohteilla naisjäännökset Onkkaala (Onkkaala) Tiililä ja Pappila, jotka molemmat on luokiteltu Arkeologisen valvonnan mielekkyyttä kohrautakautisiksi/keskiaikaisiksi asuinpaikoikteiden tutkimisen kannalta kritisoidaan aika si. Pälkäneen pappilalle Onkkaalan historiajoin. Valvonta metodina mielletään joskus alliselta kylätontilta johtava tielinja esiintyy kuuluvaksi arkeologisten metodien alimpaan kylän isojakokartassa vuodelta 1756. Tielinja kastiin, ja sen avulla saavutettavan arkeologikuvataan myös alueen pitäjänkartassa vuosen tiedon laatu (ja määrä) voidaan kyseendelta 1842 ja senaatinkartassa vuodelta 1912. alaistaa. On totta, ettei valvonta metodisesti Yhä yleisessä käytössä olevana kyseinen tie ei sovi kaikille ja kaiken ikäisille kohteille, mutole kiinteä muinaisjäännös. ta mielestäni tiekohteiden kohdalla voidaan Myös Pappilantiellä kaapelia asentamassa arkeologisen valvonnan avulla saada aikaan oli kaksi henkilöä, joista toisen vastuualueena hyviäkin tuloksia. Tulosten ja esille saadun oli maakaapelin asentaminen toisen ohjatessa tiedon laatu riippuu kuitenkin pitkälti kohkaivinkonetta. Kaapelikaivanto oli tien kohteen luonteesta ja ennen kaikkea kentällä dalla leveydeltään ja syvyydeltään noin metkäytössä olleiden menetelmien laadusta. Seurin. Kaivaminen eteni arkeologin valvonnassa raavassa käyn läpi joitakin Lintukalliontien ja aina kaivannon pohjasyvyyteen saakka. Tien Pappilantien kenttätöiden yhteydessä heränpoikkileikkauksesta otettiin valokuvia digineitä ajatuksia koskien arkeologisen valvontaalikameralla ja havaituista tiekerrostumista nan menetelmiä historiallisilla tiekohteilla. maanäytteitä. Ilmiöistä kirjoitettiin muisYksi valvonnan avulla saatavan tiedon laatiinpanoja ja kaivettujen alueiden sijainnista tuun vaikuttavista tekijöistä on se, mihin kohpiirrettiin yleiskartta. taan tielinjaa valvonta kohdistetaan. Joissakin Pappilantien poikki tehdystä kaapelikaitapauksissa, kuten Pälkäneen Pappilantiellä, vannosta havaittiin arkeologisesti mielenkiinvalvottava alue valikoituu sen perusteella, 69


missä kohtaa tielinjaa kajoavia toimenpiteitä tehdään. Toisinaan valvottavan alueen sijoittamiseen pystytään vaikuttamaan maankäyttöhankkeen suunnitteluvaiheessa, tai kuten Lintukalliontiellä, itse kenttätyövaiheessa. Lintukalliontien esimerkki osoittaa, että valvottavat tieosuudet kannattaa, jos suinkin mahdollista, valita etukäteistarkastelun jälkeen. Tieosuudet, joilla moderni maankäyttö on silmämääräisestikin voimakkaampaa, eivät kokemuksen mukaan ole välttämättä hedelmällisimpiä valvottavia osuuksia. Tiensuuntaisesti kaivetuista kaapelikaivannoista tehdyt havainnot olivat Lintukalliontiellä hyvin sporadisia. Tuloksiin vaikutti suuresti myös se, että suurin osa asennettua kaapelikaivantoa sijaitsi jo ennestään paikalla olleen kaapelikaivannon kohdalla. Sen sijaan alueet, joilla uudempi maankäyttö on ollut selkeästi vähäisempää, sekä eritoten tien poikki kaivetut kaivannot osoittautuivat hyviksi arkeologisen valvonnan kohteiksi. Otoksittain suoritettavaa valvontaa voidaankin suositella erityisesti kohteille, joilla tielinjaan ja sen ympäristöön on kohdistunut nuorempaa maankäyttöä. Pitkien tieosuuksien kokonaisvaltaiseen valvontaan tulisi käsitykseni mukaan olla erityisen hyvin perustellut syyt. Itse valvontatilanteessa korostuu kohteella työskentelevien henkilöiden välisen vuorovaikutuksen merkitys. Työn jouhevuuden ja turvallisuuden varmistamiseksi olisi ennen kaivutyön ja valvonnan aloittamista hyvä pitää työmaapalaveri, jossa arkeologi ja asennusta

suorittavat henkilöt voivat yhdessä suunnitella työn kulkua ja aikataulutusta. Tässä yhteydessä olen havainnut hyväksi ottaa esiin myös sen tosiasian, että arkeologinen valvonta hidastaa kaivutyötä aina jonkin verran riippuen havaittujen ilmiöiden määrästä ja laadusta. Dokumentoinnista vääjäämättä syntyvien taukojen aikana on kaivamisesta vastaavilla asentajilla mahdollisuus pitää tauko tai kenties siirtyä hetkeksi toisen työtehtävän pariin. Tämä on helpompaa, kun valvonnan ja kaivutyön aikatauluttaminen on otettu huomioon jo alkupalaverissa. Valvontatilanteet ovat luonteeltaan ja lähtökohdiltaan erilaisia verrattuna tavanomaiseen arkeologiseen kaivaukseen. Usein tilanteet kentällä tulevat eteen nopeasti, ja niihin on myös reagoitava ripeästi. Valvonnan dokumentaation taso ei saisi kuitenkaan laskea kenttäolosuhteiden hektisyyden vuoksi. Historiallisten tielinjojen ollessa kyseessä voidaan dokumentaation minimitasona pitää esille saatujen tiekerrosten tai muiden ilmiöiden sanallista ja kuvallista dokumentaatiota. Tarvittaessa esiin saaduista maakerroksista tulisi myös piirtää karttoja. Tasokartoituksen mielekkyyttä tiekohteilla voidaan pohtia, pääsääntöisesti pitäisin tieleikkausten profiilien kartoittamista informaatioarvoltaan tasokartoitusta arvokkaampana. Toisistaan eroavien tiekerrostumien havaitseminen itse kaivuvaiheessa voi olla jo lähtökohtaisestikin hankalaa. Tiekerrostumista voidaan myös ottaa näytteitä (maanäytteet, hiilinäytteet),

Kuva 5. Useasta kuvasta yhdistetty panoraamakuva Pappilantien poikkileikkauksesta, jossa eri tiekerrokset erottuvat. Kuva: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

joiden analysoinnin avulla voidaan kohdetta koskevaa tietoa täsmentää. Lopuksi

tietoa koskien tien historiallisia kerrostumia. Tien ylittävät kaivannot näyttävät omaavan keskimääräistä suuremman informaatioarvon tien reunassa kulkeviin kaivantoihin verrattuna, mikä onkin loogista. Arkeologisen kaivauksen lähtökohdat verrattuna arkeologiseen valvontaan ovat erilaiset tutkimuksen aikataulun, rahoituksen, tutkimussuunnitelman ja dokumentaation tarkkuuden osalta. Mielestäni menetelmiltään huolellisesti toteutetun ja suunnitelmallisen arkeologisen valvonnan avulla voidaan tiekohteista kuitenkin saada tietoa, joka on niin määrältään kuin laadultaankin lähestulkoon verrattavissa tiekohteen kaivauksissa saatavaan tietoon.

Lintukalliontie ja Pappilantien valvontojen tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että historiallisiin teihin liittyvää lisätietoa on mahdollista saada arkeologisen valvonnan avulla. Selvitettävät tutkimukselliset kysymykset voivat liittyä esimerkiksi tielinjan sijaintiin, ajoitukseen, syntyprosessiin, rakenteeseen ja käyttöhistoriaan. Valvottava tielinjanosa tulisi kuitenkin valita tarkoin, sillä voimakkaasti modernina aikana muokattujen alueiden valvonnalla ei näiden tutkimusten perusteella näyttäisi olevan mahdollista saada relevanttia

Arkistolähteet Idestormark, Nils 1756. Onkkaalan isojakokartta. - Kansallisarkisto, MHA, H 62 2/1. Luoto, Kalle 2011. Pirkanmaan historiallisesti merkittävät tiet, karttaselvitys. Pirkanmaan maakunta­ museo. - http://www.tampere.fi/material/attachments/p/61uREAzLI/Tieselvitys_RAPORTTI.pdf Luoto, Kirsi 2012. Tampere, Lintukalliontien arkeologinen valvonta 2012. Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy. Luoto, Kirsi 2012. Pälkäne Tiililä. Maakaapelointityön arkeologinen valvonta 2012. Kulttuuriympäristö­ palvelut Heiskanen & Luoto Oy. Jussila, Timo 2010. Tampere Ojalan yleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi. Mikroliitti Oy. Pitäjänkartta 2141 04 Ia.* -/- - Pälkäne 1842. KA, MHA. – Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi. narc.fi/digi/view.ka?kuid=6178217 (Luettu 19.12.2012.) Senaatinkartta XVII-XVIII 26 Pälkäne 1912. KA, MHA. – Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc. fi/digi/view.ka?kuid=1163901 (Luettu 19.12.2012.)

Kirjallisuus Alanen T. & Kepsu S. (toim.) 1989. Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805. SKST 505. Helsinki. Arajärvi K. 1954. Messukylän-Teiskon-Aitolahden historia. Tampereen kaupunki, Teiskon ja Aitolahden kunnat. Tampere. Harju E-S. & Lappalainen J. T. 2010. Kuninkaan tiekartasto Suomesta. SKST 1296. AtlasArt. Helsinki. Masonen J. 1989. Hämeen Härkätie. Synty ja varhaisvaiheet. Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Tie- ja vesirakennushallitus. Helsinki. Mauranen T. (toim.) 1999. Maata, Jäätä ja kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Edita. Helsinki. Nissilä V., Virkkala K., Huurre M., Suvanto S. & Koukkula T. 1972. Pälkäneen historia 1. Pälkäneen kunta. Pälkäne.

70

71


Lyhenteet KA

Kansallisarkisto,

MHA

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto

SKST

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia

Views on Archaeological Supervision of Work at Historic Road Sites – Two Cases KIRSI LUOTO

I

n summer 2012, Cultural Environment Services Heiskanen & Luoto Ltd. carried out the archaeological supervision of cable trench digging at two historic road sites. During the project some issues emerged concerning the methodology and importance of archaeological supervision at historic road sites. The results of the fieldwork at Lintukalliontie, Tampere, and Pappilantie, Pälkäne, suggest that archaeological supervision can indeed produce additional information on historic roads, their location, structure and history of use. The section of road to be surveyed must be chosen with care, because the areas that have undergone intense changes in the modern age are unlikely to yield relevant information. By contrast, trenches that cut across the road would seem to yield more information than average.

72

73


74

Pirkanmaan_alta_13  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you