Museokello 2013 by Museokeskus Vapriikki

Kulttuuriympäristö- ja museouutisia Pirkanmaalta 2013

kulttuuriympäristö arkeologia paikalliskulttuuri rakennusperintö perinnerakentaminen museo kulmakunta kylä identiteetti kulttuuritahto kivikausi silta puisto 1 lapinraunio kampaleima eräsija koekuoppa tulipesäke torppa kiuas mylly rajakivi iskos tynnyriholvi lähde kotiseutu tarinapaikka kuppikivi kaivaus uhrilehto m

Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista… – erilaisia korjaushankkeita maakunnassa

elmikuun 20. päivä 1636 säädettiin, että enintään

ja meille paljastetaan kuinka viipurilaisten kotiavaimet

kolmen peninkulman välein teiden varret oli

löysivät tiensä karjalaisen kulttuurin vaalimispaikan

varustettava ”mieluimmin luku- ja kirjoitustaitoisilla”

Äijälän vitriiniin. Seuraavaksi siirrymme Ylöjärven

talonpojilla postia kuljettamaan. Lähestyvän postiljoo-

Kurussa sijaitsevaan Stoolin tupaan. Jutussa ker-

nin puhaltaessa torveensa oli seuraavan heti oltava

rotaan tuvan taidokkaasti tehtyjen huonekalujen ja

valmiina viemään postia eteenpäin; peninkulman

muiden puuesineiden tekijästä vänrikki Karl Gustaf

matkaan sai käyttää enintään kaksi tuntia. Aivan

Polvianderista.

näin nopeata toimintaa ei kuitenkaan edellytetty, kun

Käsillä olevan lehden muista juttuaiheista mainit-

Tampereen museoiden projektipäällikkö Kimmo Antila

takoon vielä muun muassa adoptoiminen, metallinet-

nimitettiin museokeskus Vapriikin tiloihin muuttavan

sin, dekkarit ja brändäys, kun museonjohtaja jatkaa

Postimuseon johtajaksi. Siirtymisestä seurasi erilaisia

lehdessämme pari vuotta sitten alkanutta brändi-

uudelleenjärjestelyjä, koskien esimerkiksi historial-

teeman pohdintaa. Lisäksi meille valotetaan Pirkan-

listen museoiden vaihtuvaa museonjohtajaa, kun yksi

maan maakuntamuseon uutta hanketta, jonka myötä

kolmesta tehtäväkiertolaisesta putosi kierrosta pois.

muutamia vuosia sitten alkanutta muinaisjäännöksiä

Museonjohtajan tehtäväkierto -menettelystä kerroimme Museokellon edellisessä numerossa. Nyt kerromme kunnostamisesta ja korjaamisesta. Suun-

koskevaa Adoptoi Monumentti -hanketta laajennetaan kattamaan myös rakennukset. Viime vuosina suuren suosion saaneet metallinpal-

taamme katseemme ensin Tammelan kaupunginosaan

jastimet ovat lisänneet maakuntamuseon arkeologien

ja siellä sijaitsevaan, Tampereen ainoaan jäljellä

työtä, sillä aina joskus maan alta piippaa jokin mui-

olevaan asuttuun puutalokortteliin. Tämä 1909 val-

naiselta vaikuttava esine, joka halutaan tunnistuttaa

mistunut tehdastyöväestön asunnoiksi rakennettu

museossa. Joskus onnistaa ja esine osoittautuu

”Annikki”, on ennen viime syksynä valmistunutta

”muinaisaarteeksi”. Lehdessä esitellään tästä yksi

peruskorjaustaan kokenut monipolvisen suojeluhisto-

esimerkki, myös ”museon dekkaritohtorilla” on jotakin

rian. Lehdessä jatketaan korjausteemaan parissa, kun

jännittävää kerrottavaa...

selvitetään mikä on Finlaysonin Pikku-Pässi. Tampe-

Kuin lanttina työkalupakin pohjalla on omiin korja-

reelta siirrytään Vesilahteen artikkelissa, jossa ker-

us- ja maalauspuuhiinsa siirtyneen Lasse Honkasen

rotaan kotiseutumuseon korjaushankkeesta. Matkaa

pakina. Lasse on ansiokkaasti taittanut Museokellon

jatketaan Hämeenkyrön Herttualaan. Siellä sijaitsee

viisi viimeistä numeroa – pyynnöstä hän suostui taitta-

entinen Ahlforsin asepaja, jossa 1870-luvulta lähtien

maan vielä tämän numeron.

maineikkaat aseseppä Malakias Ahlfors ja poikansa Väinö työskentelivät. Jutussa kerrotaan pienen pajan

... valaisevia lukutuokioita!

ja sen vieressä sijaitsevan yhtä pienen asuinraken-

Kirsi Kaivanto

nuksen kunnostustoimista. Paikallismuseoiden saralla tiemme vie Kangasalle

Paikalliskulttuuritutkija Pirkanmaan maakuntamuseossa

Sisällys Pääkirjoitus Julkaisija: Kirsi Kaivanto 2 Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo Pöytäkirjoja, pinkopahvia ja peräänantamattomuutta – Annikin puutalokorttelin peruskorjaus valmistui Vastaava toimittaja: Tuija-Liisa Soininen Leena Ahonen ja Anna Helamaa 4 Brändityötä tekemässä Toimittaja: Kirsi Kaivanto Tuija-liisa Soininen 8 Ohjeet metallinilmaisimen käyttäjille Taitto: Lasse Honkanen Ulla Lähdesmäki 10 Finlaysonin Pikku Pässi Etukansi: Lasse Honkanen Sami Nissinen 12 Mikä on Dahlmanin muistokivi? Takakansi: Satamassa 23.5.1941 Mustalahti, Kirsi Kaivanto ja Virve Suominen 14 Tampere / Jukka Raunio, Vapriikin kuva-arkisto Torpan nurkalla tavataan! Hilkka Rantala 16 Painopaikka: Hämeen Kirjapaino Oy 2013 Outsider ja Karman aika Salla Järnefelt 18 Painos: 1 000 kpl Ahlforsin aseverstaan kunnostusprojekti Pirkko Pilvinen ja Antti Kirmo 20 Adoptoi rakennus! ISSN-L 0786-3314 Miinu Mäkelä ja Anne Lyyra-Seppänen 22 ISSN 0786-3314 (painettu lehti) Yhteiset taidekokoelmamme ISSN 2242-3656 (verkkojulkaisu) Marja-Liisa Linder 25 Kuinka runoteos sai nimensä? Tuulikki Sillanpää-Janssen 26 Kahvihuoneen tarinoita – museokulttuuria Lasse Honkanen 29 Muistoksi jäi vain avain – äkkilähtö Viipurista Anna-Maija Kallio 30 Miksi vanhoja taloja suojellaan? – Puheenvuoro rakennussuojelun puolesta Miia Hinnerichsen 32 Terrakottaoturit marssivat Vapriikkiin Emmi Marttinen 36 Minä muistan – kuvapaketti kiertoon! Kirsi Kaivanto 38 Museokompassi johdattaa museoihin ja Siiri-tietokanta kokoelmiin Miinu Mäkelä 41 Mallinuket maailmalle Kirsi Kaivanto 42 Marketta Franck muistoissamme Toimi Jaatinen ja Katri Pyysalo 43 PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Pöytäkirjoja, pinkopahvia ja – Annikin puutalokorttelin peruskorjaus Leena Ahonen ja Anna Helamaa, As Oy Tampereen Annikin asukkaita

Lukemattomien kokouksien ja suunnittelutuntien lisäksi Annikin puutalokorttelin remontointi on vaatinut uusilta asukkailta yöunista tinkimistä ja vapaahetkien käyttämistä raaputtaen, kaivaen ja vasaroiden. Nyt työ on tehty, ja asukkaat nauttivat ensimmäisestä talvestaan uudessa kodissaan.

uosina 1907-1909 rakennettu Annikki edustaa tyypillistä työväestön asuinkorttelia, joista koko Tammelan kaupunginosa Tampereella rakentui 1900-luvun alussa. 1-2-kerroksiset, tiili- ja hirsirakenteiset asuinrakennukset rajaavat umpikorttelin. Piharakennuksessa olivat huussit, pyykkitupa ja talli. Asunnot olivat pääosin noin 30 m2 perheasuntoja: keittiö sisäpihan puolella ja kamari ulkokehällä

kadun puolella. Kuten useissa vastaavissa Tammelan kortteleissa, myös Annikilla on ollut asumisen rinnalla teollista toimintaa. Korttelissa toimi muutaman vuoden ajan 1900-luvun alkupuolella Koivulan kenkätehdas.Myöhemmissä vaiheissa kortteliin tehtiin liiketila, jossa ehti toimia muun muassa Voiman kivijalkapuoti ja kampaamo. Tammelan modernisointi alkoi 1960-lu-

vulla, jolloin laadittu asemakaava tuomitsi vanhat asuinkorttelit purettaviksi. Myös Annikinkadulla sijainneet rakennukset oli tarkoitus purkaa. Kaavassa Annikin kortteli osoitettiin kuitenkin puistoksi, jolloin purkutyöt aloitettiin kiireellisemmistä tonteista, asuinkerrostaloiksi kaavoitetuista naapurikortteleista. Kun vielä omistajat kieltäytyivät myymästä rakennuksiaan kaupungille, jäi Annikki toistaiseksi purkamatta. Kun kortteli lopulta 1990-luvulla siirtyi Tampereen kaupungin omistukseen, oli aika muuttunut ja työväenasuntojen arvo rakennus- ja yhteiskuntahistoriallisena esimerkkinä alettiin tunnistaa.

Uusi julkisivuväritys alkaa hahmottua. Värisävyjä haettiin raaputtamalla esiin vanhoja maalikerroksia. Ikkunavärityksessä tosin päädyttiin alkuperäistä voimakkaampaan jugend-ilmeeseen. Leena Ahonen

peräänantamattomuutta valmistui

Haasteena rakenteiden monimuotoisuus ja huono kunto Rakennukset olivat vuosikymmenten ajan rapistuneet, ensin purkutuomiota, sitten suojelu- ja muiden kiistojen ratkaisua odottaen. Monilta osin alkuperäisasussa ja -kunnossa oleva kortteli oli päässyt hyvin huonoon kuntoon. Lattiasieni oli tuhonnut laajoja alueita, vesikatto vuosi ja piharakennuksen toinen puoli oli lähellä sortumista. Paikoin melko lohduttomasta kunnosta huolimatta oli osa korttelia asuttuna kevääseen 2011 asti, jolloin korjaustyöt alkoivat. Asuminen, tilojen lämmittäminen ja rakenteiden kunnon tarkkailu olivat pitäneet rakennukset korjauskelpoisina. Jos rakennukset olisi jätetty tyhjilleen, tilanne olisi ollut huonompi. Suunnittelun ja toteutuksen teki haastavaksi rakennusten huonon kunnon lisäksi erilaisten rakennetyyppien määrä. Korttelissa on asuntoja osin yhdessä ja osin kahdessa kerroksessa. Alempi kerros on tiilirakenteinen ja ylempi hirsirakenteinen. On lukuisia erilaisia ala- ja välipohjatyyppejä, eri lattiakorkoja ja

monenkokoisia oviaukkoja. Kahta samanlaista kohtaa ei juuri löydy. Rakenteiden kuntoa ehdittiin kuitenkin tutkia suunnitteluvaiheessa melko hyvin, joten suuria yllätyksiä ei rakennustyön aikana enää tullut vastaan. Rakenteista pahimmin olivat kärsineet alapohjat ja vesikatto. Hirsirunko oli pääosin varsin hyvässä kunnossa, ja lahovaurioita löytyi lähinnä paikallisesti ikkunoiden ja vesipisteiden kohdilta. Vesikatto sen sijaan oli tullut elinkaarensa päähän jo kauan ennen korjausurakkaa. Pitkään vuotaneen katon tilalle asennettiin konesaumattu peltikatto. Kaikki maanvastaiset alapohjat rakennettiin uudestaan kapillaarikatkosta alkaen ja samalla vahvistettiin perustuksia sekä tehtiin routasuojaus. Varsinaista lisälämmöneristystä ei tehty. Ulkoseinien tiiviyttä parannettiin hirsiseinissä kaksinkertaisella puukuitulevytyksellä ja nurkkien paperoinnilla sekä tiiliseinissä paikkaamalla rappaukset ehjiksi. Yläpohjaan lisättiin puukuitueristettä. Nykyisistä lämmöneristysmääräyksistä jäädään vanhoilla ikkunoilla ja tiivistetyilläkin rakenteilla melko kauas. Vastapainoksi piharakennus, jossa sijaitsevat asukkaiden yhteistilat, kuten väentupa keittiöineen, sauna, pesutilat ja pyykkitupa, toteutettiin talotekniikaltaan mahdollisimman energiatehokkaaksi. Yhteistilojen käyttöveden lämmityksessä hyödynnetään niin puukiukaan savukaasujen kuin pyykkikoneiden ja suihkujen jäteveden lämpö. Kesäaikaan järjestelmää täydentävät aurinkokeräimet. Asunnoissa veden ja lämmitysenergian säästöön kannustetaan asuntokohtaisin kulutusmittarein. Modernit mukavuudet vanhaa vaalien Asemakaavamääräyksen mukaisesti rakennukset kunnostettiin säilyttävän korjauksen periaatteiden mukaan. Julkisivut

Leena Ahonen

Kaikki vastaavat korttelit Tammelassa oli jo ehditty purkaa. Rakennusten suojelusta kiisteltiin pitkään. Lopulta kortteli suojeltiin asemakaavalla kulttuurihistoriallisesti arvokkaana ja kaupunkikuvallisesti merkittävänä kokonaisuutena. Suojelukaavan laatimisen yhteydessä kaupunki päätti myydä rakennukset kunnostusvelvoitteella. Vuonna 2007 pidetyn tarjouskilpailun voitti ryhmä yksityishenkilöitä, jotka halusivat kunnostuttaa kortteli kodeikseen. Alustavat korjaussuunnitelmat ja kustannusarvio laadittiin jo tarjousvaiheessa, mutta tehdyn valituksen takia myyntipäätös sai lainvoiman vasta keväällä 2010, jolloin peruskorjauksen suunnittelu pääsi toden teolla käyntiin.

Purkutöissä koettiin monia antoisia vaiheita: kaapin sisästä löytyi vanha oviaukko ovilehtineen. Oviaukko otettiin taas vuosikymmenien jälkeen käyttöön.

pystyttiin säilyttämään ilman muutoksia, lisärakentamista ei haluttu eikä kaava sallinut. Julkisivulaudoitusta toki uusittiin paikoitellen, etenkin räystäslaudoitus oli hiipunut lähes olemattomiin. Julkisivut maalattiin ja vanhat ikkunat ja ulko-ovet kunnostettiin. Kun vielä puretun piharakennuksen paikalle rakennettiin massaltaan lähes identtinen uusi piharakennus, pysyi kortteli kaupunkikuvallisesti hyvinkin ennallaan. Asemakaava olisi tosin mahdollistanut – suojelutavoitteille täysin ristiriitaisesti – maanalaisen pysäköintihallin korttelin keskelle. Pysäköinti oli aikanaan yksi syy vastustaa korttelin

sisäiset ohjeistukset hengittävyyden ja tyylin säilyttämiseksi. Uusitut pinkopahvit, puolipaneelit ja paperitapetit tekevät sisätiloista vanhaa ilmettä kunnioittavan. Asukkaat hakivat myös sähköjohdotuksessa, keittiökaapeissa ja värimaailmassa innoituksensa muun muassa jugendista ja 50-luvusta. Paljon työtä tehtiin talkoovoimin. Esimerkiksi korjauskelvottomaksi pääs-

Annikin puutalokorttelin peruskorjaus valmistui

Leena Ahonen

Sisäosia kuten panelointeja, ovia ja listoja säilytettiin ja kunnostettiin mahdollisimman paljon. Uudet paneelit ja listat sahautettiin vanhan profiilin mukaan. Talotekniikka kertoo asumistason muutoksesta.

suojelua, ja kaavalla varmistettiin autojen mahtuminen tontille. Toteutettuna pysäköintilaitos olisi tuhonnut sisäpihamiljöön ja siten palan kulttuurihistoriaa. Nyt päädyttiin ratkaisuun, jossa asuntoosakeyhtiö hankki puuttuvat autopaikat lähistön pysäköintilaitoksista. Intiimin mittakaavainen sisäpiha säilyi. Rakennustapaohje edellytti asuntojen kunnostusta nykyajan asumistason vaatimukset täyttäviksi. Käytännössä tämä tarkoitti wc- ja pesutilojen sekä talotekniikan rakentamista. Peruskorjauksen alkaessa asuntojen tekninen varustelutaso oli nykytasoon nähden varsin niukka: rakennuksissa oli puulämmitys, korttelissa yksi suihku, muutama

wc ja ulkohuussit. Wc- ja pesutilojen rakentaminen olikin ainoa huonejakoa muuttava toimenpide. Lisäksi huoneistoja yhdisteltiin rakentamalla uusia oviaukkoja. Nykyaikainen asumistaso näkyykin huoneistojen ja asukkaiden määrässä. Enimmillään Annikin reilussa 40 asunnossa asui vuonna 1915 145 työikäistä ja tuntematon määrä lapsia. Syksyllä 2012 päättyneen peruskorjauksen lopputuloksena asuntoja on 23 ja asukkaita vajaa kolmasosa ennätysvuoden luvuista. Kaikki talotekniset järjestelmät uusittiin kokonaan. Talotekniikan sijoittaminen vanhoihin rakennuksiin aiheutti paikoin päänvaivaa, etenkin kun putkien kuljettamista rakenteiden sisällä haluttiin kosteusriskien minimoimiseksi välttää. Paloturvallisuuden parantamiseksi rakennuksiin vaadittiin sprinklaus. Järjestelmä on raskas, kallis ja ylläpitoa vaativa, mutta ehkä siltikin rakenteellista palo-osastointia parempi vaihtoehto. Näin väliseinä- ja välipohjarakenteita ja siten myös vanhoja panelointeja ja listoja voitiin jättää ennalleen. Arvostus kasvaa itse tehden Reilun vuoden kestänyt peruskorjaus toteutettiin jaettuna urakkana. Rakennuttajana toimi tulevien asukkaiden perustama asunto-osakeyhtiö. Rakennuttamistapa mahdollisti urakkarajojen määrittelyn siten, että asukkaiden tekemät yksilölliset valinnat ja oma työ olivat mahdollisia. Asunto-osakeyhtiö vastasi rakenteista, teknisistä järjestelmistä, yhteistiloista ja julkisivuista, kun taas osakkaiden vastuulla olivat huoneistojensa purku- ja pintatyöt sekä keittiöt ja muut kiintokalusteet. Suurin osa tulisijoista korjautettiin. Vaikka kakluuneja ei enää käytetä päälämmönlähteenä, tuovat ne talvipakkasilla mukavuuslämpöä ja tunnelmaa. Pintaratkaisuihin osakkaat laativat

seen piharakennuksen dokumentointi ja purkaminen tehtiin talkoilla. Tiilinen huussirakennus, joka oli viime vuosikymmenet pysynyt pystyssä terästuin, purettiin käsin ja putsatut tiilet käytettiin savupiippujen uudelleen muuraukseen. Osakkaiden omin käsin tekemien purkutöiden tuloksena syntyi myös läheinen suhde omaan asuntoon: jokainen tuntee nyt kotinsa aiemmat tapetti- ja maaliker-

rokset, listatyypit ja hirsistä paljastuneet tulipalojen alut. Vaikka asumistavat ovatkin monelta osin muuttuneet, on historia yhä vahvasti läsnä Annikin arjessa. Kuopalle kuluneet kynnykset, jyrkät ulkohuussin portaat ja luodinjäljet kakluuneissa kertovat nykyasukkaille korttelin pitkästä ja rikkaasta historiasta. Töiden yhteydessä rakenteista ja ullakoilta löytyneet doku-

mentit, kuten kenkätehtaan työntekijöiden vakuutuskirja ja entisen asukkaan koulutodistus, syventävät suhdetta rakennuksiin ja niiden historiaan entisestään. 

Leena Ahonen

Elokuussa 2012 järjestettiin avoimet ”asuntomessut”, jolloin kunnostettuun kortteliin pääsi tutustumaan. Asukkaat haluavat jatkaa korttelin tapahtumaperinnettä ja näin tarjota muillekin tilaisuuden kurkistaa korttelin ainutlaatuiseen ilmapiiriin.

Brändityötä tekemässä Museo tarvitsee mission ja vision. Mistä sitten muodostuu brändi?

Tuija-Liisa Soininen Kirjoittaja on tampereen museoiden vt. museonjohtaja

Vapriikissa on pari vuotta toiminut brändiryhmä, jonka tehtävänä on yhdessä työntekijöiden kanssa uudistaa visioita Tampereen museoissa, pohtia imagoa ja brändiä. Ehkä pohdinta voi auttaa myös muita, jotka miettivät, miten museon tunnettuutta voi edistää.

asiana tähän liittyy elämyksellisyys ja halu tarkastella asioita uusista näkökulmista.

Brändi ja imago Brändi ja imago sekoitetaan usein keskenään. Yleensä ottaen imago on se, mitä ihmiset meistä kokemuksiensa perusteella ajattelevat, siinäkin tapauksessa, että yrittäisimme itse olla ihan jotain muuta. Brändi on taas se, jota rakennetaan. Vaikka museossa olisikin brändiryhmä, se ei voi yksin luoda brändiä, ei edes johtoryhmän kanssa. Jotta brändi voi tulla näkyväksi, täytyy lähteä pohjalta ja sitouttaa työhön koko henkilökunta.

iheesta on kirjoittanut aiemmin Vapriikin tiedottaja Tähtitalvikki Poikajärvi Museokellossa 2011. Vaikka museolla jo olisikin brändi ja kaikki työkalut, jotka sen rakentamiseen tarvitaan, on hyvä mieltää, että brändin rakentaminen on jatkuvaa työtä. Se liittyy niin markkinointiin, palvelukonseptin laatuun kuin henkilöstöhyvinvointiinkin

Näsilinnakin, entinen Hämeen museo tarvitsee mission ja vision.

Arvot ovat perusta Jotta työ kantaa haluttua hedelmää, brändityö täytyy aloittaa keskustelemalla museon arvoista. Arvot voivat liittyä annettavaan palveluun, mutta voivat koskea myös työyhteisöä. Ehkäpä arvoihin ei ole syytä listata kaikkia yleismaailmallisia, positiivisia arvoja. Kaikki museot haluavat toki olla luotettavia, laadukkaita, Fred. Runeberg. /Vapriikin kuva-arkisto.

Missio – Miksi olemme olemassa? Museon täytyy tietää, miksi se on olemassa. Sitä kutsutaan missioksi. Mutta ennen kuin missiota päästään pohtimaan, arvojen on oltava selvillä. Toki monessa museossa arvot ja missiot ovat ikään kuin tulleet jo samassa paketissa silloin, kun kokoelmaa on päätetty ryhtyä keräämään. Esimerkiksi Sakkola – museo Lempäälässä tietää varmaankin, miksi se on olemassa ilman uloskirjoitettua missiotakaan. Samoin esimerkiksi Suomen jalkapallomuseo Valkeakoskella kohtuullisella varmuudella tietänee, mitä asiaa museo on perustettu vaalimaan. Missioita tarvitaan kuitenkin aika ajoin. Varsinkin taitekohdissa, jolloin resurssit ovat tiukoilla ja joudutaan tekemään kipeitä päätöksiä tehtävän työn suhteen, on syytä pysähtyä pohtimaan työn mielekkyyttä, missiota. Missiona saattaa esimerkiksi Vapriikilla olla ”luoda rohkeasti uusia kosketuspintoja ihmisten ja kulttuurien välille”. Vapriikin sydämen-

Kaisa Ansalmi

Mikä sitten olikaan brändi ja mikä on visio? Entä miten palettiin liittyvät arvot, strategia ja missio?

Firenzen egyptologinen museo.

Vapriikki tarjoaa monipuolisia palveluita ja tuottaa tietoja ja elämyksiä hyvän elämän tarpeisiin?

Mitä voi laittaa näytteille? Miksi jotakin ei voitaisi laittaa esille? Esineitä Vapriikin Muumiot – matka kuoleman valtakuntaan -näyttelystä.

asiantuntevia ja vastuullisia, valtaosa myös moderneja ja kaikin tavoin uudenaikaisia. Olisi edelleen vaikea löytää yritystä tai julkista yhteisöä, joka ei haluaisi olla hyvä työnantaja. Vapriikissa on jalostunut pikku hiljaa käsitys, että sen arvoja ovat – paitsi kaikki edellä mainitut - mm. hyvät suhteet (tärkeää kaikessa toiminnassa), erinomainen saavutettavuus, ymmärtämys, joustavuus ja ennakkoluulottomuus. Visio – aktiivinen tahtotila Jos arvot ja missio ovat jo hallussa, on seuraavaksi pohdittava visiota eli näkemystä tulevaisuudestamme. Visiota voi kutsua myös unelmaksi, mutta siinä on oltava niin paljon realismia, että siihen pyrkiminen tuntuu mahdolliselta. Vapriikin visioksi on maisteltu mm. Suomen monipuolisinta ja parasta museokeskusta. Siinä on mukana aavistus tavanomaista, mutta niin peritamperelaista kilpailuhenkeä. Ehkä museon henkilökunta vielä muokkaa visiota vähemmän kilpailulliseen suuntaan. Mutta sen jälkeen

Tuntemattoman miesmuumion pää. Myöhäiskausi (656-332 eKr.)

Muumion jalka.

Naismuumion arkun kansi Kolmas välikausi, 21.–22. dynastia (1070–715 eaa.)

Reetta Tervakangas

päästäänkin jo asiaan eli hahmotellaan yhdessä ajantasainen strategia, jonka avulla voidaan edetä kohti visiota. Brändityö on käsitykseni mukaan prosessi, joka on käynnissä koko ajan. Tärkeintä on avoin keskustelu, kritiikkiä kestävä arvopohja ja kiehtova missio – hyviä ja tehokkaita keinoja unohtamatta. Lisäksi koko työyhteisön, - niin tutkijoiden, ravintolaväen, museoavustajien kuin toimistohenkilökunnankin - pitää olla mukana rakentamassa brändiä. 

Laadukasta, asiantuntevaa, modernia, uudenaikaista ja ennakkoluulotonta? Vapriikin innovaatiot-näyttely.

Muinaisjäännös löytyy metallin Pirkanmaan maakuntamuseossa on parhaillaan luetteloitavana muun muassa viikinkiaikaisia pronssikoruja, jotka ovat nähneet uudestaan päivänvalon suunnilleen tuhannen vuoden tauon jälkeen. Metallinilmaisimen käytön harrastaja on löytänyt esineet ja toimittanut ne museoon. Vanhoja metalliesineitä on etsitty maastossa metallinilmaisimen avulla pitkään laitteiden varsinaisen ammattimaisen käytön lisäksi. Myös arkeologit käyttävät ilmaisinta joissakin kenttätutkimuksissa. Viime vuosina ilmaisimen käytön harrastus tuntuu maakuntamuseoon tulleiden yhteydenottojen perusteella lisääntyneen nopeasti. Uusista esinelöydöistä on otettu aiempaa useammin yhteyttä museon arkeologeihin, ja merkittäviä esineitä on löytynyt paljon.

naismuistolain näkökulmasta. Ohjeissa selvitetään ilmaisimen käyttöön liittyvää lainsäädäntöä sekä maasta löytyvien esineiden käsittelyn periaatteita ja vastataan yleisimpiin aihetta koskeviin kysymyksiin. Kun harrastaa metallinilmaisimen käyttöä, ohjeisiin on syytä perehtyä hyvin. Keskeisiä näkökohtia ovat muinaisjäännöksen ja suoja-alueen automaattisen rauhoituksen ja kajoamiskiellon lisäksi ainakin nämä: • Jos maasta löydetään ennestään tuntematon muinaisjäännös tai sellaiseksi epäiltävä kohde, kajoaminen pysäytetään ja löydöksestä ilmoitetaan museoviranomaiselle. Paikan kajoamista ei voi jatkaa. • Muinaisjäännöksen kajoamiseen tarvitaan aina Museoviraston lupa.

Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologiasta vastaava tutkija

• Valtaosa ennestään tunnetuista

•

muinaisjäännöksistä on tarkemmin rajaamattomia, eikä niiden tarkkaa laajuutta tunneta. Muinaisjäännöksen välitön ympäristö on usein vyöhykettä, jossa metallinilmaisimen käyttöä on tarpeen välttää. Kun maasta on löytynyt yksi tai vain muutamia muinaiselta vaikuttavia esineitä, etsintää ei jatketa eikä esineitä kerätä enempää. Mitä enemmän tällaiseen paikkaan kajotaan, sitä enemmän maahan tallentuneet tiedot rikkoutuvat ja sekoittuvat, ja informaatiota menetetään. Sama pätee myös arkeologiseen kaivaukseen, joka tieteellisen tiedon keruun ohella tuhoaa kohteen. Siksi kaivaukset ovat aina luvanvaraisia. Muinaisesineen tunnistaminen on melkein aina haastavaa. Lisäksi esineet ovat usein huonokuntoisia, vaikka se ei päällepäin siltä vaikuttaisikaan. Muinaisesineeksi epäiltävää esinettä ei tule puhdistaa tai käsitellä muutoinkaan maastossa tai maaston jälkeen myöhemminkään.  Ulla Lähdesmäki

hteydenpito museoon on tarpeellista, koska metallinilmaisimen kanssa maastossa liikuttaessa tarvitaan perustietoa siitä, missä ennestään tiedossa olevia arkeologisia kohteita on ja mitä muinaismuistolakiin perustuva rauhoitus merkitsee ilmaisimen käytössä. Museossa on usein myös käsitys siitä, mistä toistaiseksi paikantamattomia muinaisjäännöksiä voi odottaa löytyvän. Myös tällaisiin alueisiin liittyy omia ongelmia suojelun ja metallinilmaisimen käytön näkökulmasta. Yhteydenpito on tärkeää lisäksi siksi, että metallinilmaisimen avulla tietoon on tullut sellaisia ennestään tuntemattomia rautakautisia ja vanhemman historiallisen ajan kohteita, joita ei olisi muutoin todennäköisesti löydetty tässä vaiheessa. Tällä tavoin on saatu uusia asutushistoriallisia pisteitä tutkimus- ja suojelukartalle. Museoon tuodut esineet on toimitettu konservointia ja muita asianmukaisia toimenpiteitä varten Museovirastoon, ja esineiden säilymisestä on näin pystytty huolehtimaan. Vastuulliset metallinilmaisimen käyttäjät ovat pitäneet yhteyttä suojeluviranomaisiin. Silloin kun harrastus on hyvin vilkasta, ammattiarkeologien ja suojelusta vastaavien museoviranomaisten voi ajoittain olla vaikeaa vastata harrastajien moniin tiedon tarpeisiin hyvin lyhyellä varoitusajalla. Kaikki Pirkanmaan löytöjä koskevat ilmoitukset voi kuitenkin aina tehdä maakuntamuseon arkeologeille, ja esineet voi tuoda museokeskus Vapriikissa toimivaan maakuntamuseoon. Aihe on ajankohtainen muuallakin kuin Pirkanmaalla. Museovirasto antoikin viime vuonna nettisivuillaan kaivatut ohjeet metallinilmaisimen käytöstä mui-

Ulla Lähdesmäki

Pälkäneeltä löydetyt viikinkiaikaiset soljet, vasemmalla tasavarsisolki ja oikealla pyöreä kupurasolki. Molemmat ovat aikansa muotikoruja. Kuva otettu ennen konservointia.

ilmaisimella – ohjeita käyttäjälle Piirros: Stina Riikonen

Museoviraston ohjeet metallinilmaisien käytöstä: http://www.nba.fi/fikulttuuriymparisto/ arkeologinen_kulttuuriperinto/metallinilmaisin Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologit Vadim Adel Ulla Lähdesmäki Aino Nissinaho Metallinilmaismia on myynnissä monenlaatisia ja hintaisia. Tämä laite on Matrix M6.

Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi(at)tampere.fi

1111

Finlaysonin Pikku-Pässi Sami Nissinen Kirjoittaja on projektitutkija museokeskus Vapriikissa

Näin muistelee Robert Alftan teoksessaan Toista luokkaa (2009).

len monesti miettinyt, miltä se näytti. Sähköjuna vetämässä halkovaunuja Tampereen keskustassa, menossa Finlaysonin tehtaalta Santalahteen päin. Arkistotutkimuksen perusteella paljastuu erilainen, mennyt Tampere. 1900-luvun vaihteessa Tampereella liikennöitiin lähinnä hevoskulkupeleillä. Polkupyörä oli uutuus. Sähköjunan täytyi tuntua todelliselta ihmeeltä. Finlaysonille Pässi hankittiin polttopuun kuljetukseen. Tehtaalle oli hankittu vuonna 1873 höyrykone, sillä koskesta saatu voima ei enää riittänyt kasvavan tehtaan energianlähteeksi. Höyrykone käytti polttoaineenaan puuta. Finlaysonin tarvitsemat halot toimitettiin yleensä vesiteitse Näsijärven rantaan. Halkotarha sijaitsi aluksi Kortelahdessa, mutta se siirrettiin pian tilan puutteen vuoksi Santalahteen. Halot kuljetettiin tehtaalle raitioteitse. Aluksi vaunuja vetivät hevoset, mutta polttopuun kulutuksen jatkuvasti kasvaessa hevosvoimia tarvitiin lisää. Finlayson halusi sähköistää radan, olihan se toiminut alusta alkaen sähkötekniikan eturintamassa. Vuonna 1908 Finlaysonin tilasi Saksasta sähköveturin, joka alkoi liikennöidä seuraavana vuonna. Veturia alettiin kutsua tuttavallisesti Pässiksi – toiset käyttivät hellittelynimeä Pikku-Pässi – jollaiseksi

pieniä sähkövetureita oli tuolloin tapana kutsua. Se palveli aina vuoteen 1957 asti. Pässi antoi lähes 50 vuotta oman leimansa Finlaysonin, Amurin ja Näsijärven sataman elämään. Pässi oli nähtävyys, jota Tampereelle laivalla saapuneet matkailijat ihmettelivät ja jota turistit valokuvasivat. Radan rakentamista Halkotarhaan vievä rata rakennettiin aluksi hevoskäyttöä ajatellen. Finlaysonilla oltiin tietoisia kapearaiteisten ratojen ja vetureiden hyödyistä, sillä tehtaalle oli jo vuonna 1876 tilattu kapearaiteisen höyryveturin piirustukset. Vain 600 mm leveä rata eteni tehtaalta verrattain tasaista maata pitkin Kortelahden perukan kohdalle, jossa se kääntyi ylämäkeen jatkuen vähän ohi nykyisen Amurin seisakkeen. Sieltä alkoi pitkä alamäki Santalahteen päin. Sen jyrkkyyttä vaimennettiin viemällä rata kaarelle Pyynikin puoleiselle alueelle. Jälkiä tästä kaarroksesta on vieläkin näkyvissä Porin radan eteläpuolella. Mutka oikaistiin vasta sitten, kun Porin rautatietä alettiin rakentaa vuonna 1890. Silloin ka-pearaiteinen rata oli siirrettävä ja mäki tuli entistä jyrkemmäksi. 1900-luvun vaihteessa sähkö ei ollut itsestäänselvyys arkipäivässä. Kokonaisen sähköraitiotien perustaminen mahtoi tuntua monista kaupunkilaisista suuruu-

denhullulta hankkeelta. Sähköistämisestä ja maankäytöstä tehtaan täytyi käydä neuvotteluja Tampereen maistraatin kanssa. Finlayson kirjoitti Tampereen maistraatille marraskuun 22. päivänä 1898 anomuksen radan muuttamisesta sähkökäyttöiseksi. Lupaa sähköraitiotien rakentamiseen perusteltiin muun muassa liikennejärjestelyillä mutta myös vetoamalla yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen ja sivistykseen. Finlayson halusi olla kehityksen kärjessä. Tampereen maistraatti hyväksyi sähköraitiotien rakentamisen, mutta kaupunki halusi pidättää itsellään rakennusoikeuden maille, joita pitkin rata kulki. Samalla laaditiin turvallisuusvaatimukset ja -ohjeistukset liikenteen ja radan vaatiman sähkökaapelin asentamisen suhteen. Radan sähköistäminen aloitettiin saman tien. Vuonna 1900 Finlayson tilasi Saksasta Dresdenistä kaksiakselisen Kummer-sähköveturin. Vuonna 1902 se saapui Tampereelle – matkatakseen saman tien takaisin. Kummer osoittautui koekäytössä auttamattoman heikoksi. Yhdeksi syyksi epäiltiin, että Kummer käytti 200 ampeerin virtaa, toisin kuin Pässi myöhemmin jonka virta oli 500 ampeeria. Finlayson teki tilauksen uudesta veturista niin ikään saksalaiselle AEG:lle 22. tammikuuta 1908. Tampereelle veturi saapui seuraavana kesänä. Myös Pässi osoittautui liian kevyeksi sille aiottuun tehtävään, mutta kun siihen lisättiin 1700 kiloa lyijyharkkoja painoksi, alkoi työ sillä sujua. Pässissä on kaksi 17 hevosvoiman ajomoottoria, ja sen paino itsessään on 4300 kiloa. Pässi toi Santalahdesta halkokuormia tehtaalle ja vei tehtaalta tuhkalastia. Myöhemmin lastina oli myös puuvillaa Mustavuoren makasiinista ja rakennuskiviä Santa-

Eino Savia, Vapriikin kuva-arkisto

”Pässi on sähköveturi, joka vetää perässään kolisevan letkan vaunuja mennessään tehtaalta Santalahteen. Pässi palaa Santalahdesta tehtaalle haloilla tai muulla polttoaineella lastattuna. Pässin nokka on aina menosuunnassa koska sillä oli kaksi nokkaa, joista toinen aina tulosuunnassa. Pässiä ajaa mies, jolla on kesällä lippalakki ja talvella karvahattu ja aina yrmeä ilme. Äänetön pässi ja koliseva vaunuletka ovat sulautuneet ympäristöön ja maisemaan niin ettei niitä edes huomaa. Pässin raiteet veivät Puuvillatehtaankadun puuportista tehdasalueelle ja ne katoavat ulkopuolisen näköpiiristä sinne jonnekin tiiliseinien ja porttiholvien ja salien maailmaan, missä pumpulista tulee kangasta.”

Vapriikin kuva-arkisto

lahdesta. Kun tehtaalla alettiin käyttää polttoaineena kivihiiltä, siirtyi Pässi sen kuljetuksiin. Pässillä oli erityyppisiä tavaravaunuja: kaksiakselisia halkovaunuja, kuuppavaunuja kivihiilen kuljetusta varten, puuvillavaunuja sekä niin sanottu ”Lintus-vainaan lumiaura”. Pässi ja sillä tehtävät työt työllistivät Finlaysonilla lukuisia ihmisiä. Veturin kuljetukseen tarvittiin kaksi miestä, veturimies ja jarrumies, joka seisoi viimeisen vaunun takana. Toisinaan jarrumiehiä oli useampiakin. Mäkinen rata ja ahdas

Pikku-Pässin kuljettaja Paavo Hokkanen 1950-luvun lopulla.

Teuvo Mäkinen, Vapriikin kuva-arkisto

Myös koululaisilla oli tapana matkustaa “jäniksenä” koulumatkoilla. Jarrumiesten ei olisi tullut hyväksyä tätä, mutta toisinaan asiaa katsottiin läpi sormien. Amurilaiset pojankoltiaiset keksivät käyttää Pässin raiteita talviaikaan hyväkseen siten, että sahasivat ja kuljettivat valtavin ponnistuksin Särkän Rumppilammikosta ison jäälohkareen, jolla he sitten laskivat rataa pitkin. Parhailla keleillä vauhtia riitti Hämeenpuistoon saakka. Paavo Hokkasen muistetaan sadatelleen, kuinka lapset olivat ajaa Mustankallion kohdalla junan alle. Toinen huvittelun aihe oli ratavartijan härnääminen. Joitain onnettomuuksiakin Pässin radalla sattui. Toisinaan autot ajoivat Pässin alle tietämättöminä siitä, että kun kuljettaja löi jarrut lukkoon, ei juna vain hetkessä pysähtynyt. Kolarit eivät juuri heilauttaneet useita tonneja painavaa veturia vaunuineen. Autoille kävi huonommin. Muutamien henkilöiden muistetaan myös jääneen junan alle, mutta kuolemantapauksia ei tiedettävästi sattunut. 

tehtaan piha aiheutti monia vaaroja. Veturimies soitteli kelloa joka nurkan takana ja aina tarpeen vaatiessa. Pässin vakinaisia kuljettajia tiedetään olleen kolme. Sähköjunan ensimmäinen kuski oli veturinkuljettaja Jalava, joka oli toimessaan kymmenen vuotta. Hänen jälkeensä Pässiä kuljetti lähes kolmisenkymmentä vuotta Vihtori Kaunisto, lempinimeltään ”Mursu”. Viimeiset kahdeksan vuotta ohjaamoa hallitsi Paavo Hokkanen, joka oli ollut tätä ennen jarrumiehenä. Amurin ylikäytävän kohdalla oli ratavartijan koppi. Vartijan tehtävänä oli aina Pässin lähestyessä sulkea muu liikenne. Lisäksi tehtaalla oli palkattu ”ratainsinööri” radan puhtaanapitoon. Talvella ja kiireellisinä aikoina henkilöstöä saattoi olla enemmän. Talvella lisää työtä teetti se, että kiskot jäätyivät ja sähköjohtimet olivat jatkuvasti huurteessa. Reitillä oli myös molempiin suuntiin mäki, josta ei tahtonut päästä ylös. 1950-luvulle tultaessa Valtion rautatiet halusi laajentaa Porin rataa kaksiraiteiseksi. Samaan aikaa Finlaysonin tehtaalla siirryttiin kiinteän polttoaineen käytöstä öljyn käyttöön. Halkotarhalle ja

Pässille ei ollut enää tarevetta. Kapearaiteisen rautatien sähköjohtimet ja ratakiskot poistettiin vuonna 1957. Rataa jäi vielä jäljelle tehtaalta puuvillavarastolle ja tehtaan sisätiloihin. Finlaysonilla kuljetukset alettiin hoitaa autoilla ja sähkötrukeilla, joita voitiin käyttää sisätiloissakin. Pässi ajoi viimeisen matkansa 3.12.1957 kello 18.00. Viimeisellä matkallaan Santalahteen päätti kuljettaja Hokkanen kokeilla Pässin nopeutta. Monet epäilivät, mahtaako Pässi pysyä kiskoilla, mutta veturivanhus kesti vielä tämän rasituksen ja saapui ehjänä varastolle. Siellä se työnnettiin vajaan lepäämään ja odottamaan museointia. Pässi kirjattiin 25.11.1958 Teknillisen museon diarioon, jonne veturi saatiin Oy Finlayson-Forssa Ab:ltä. Pässi on nyt sijoitettuna Tampereen museoiden kokoelmakeskukseen Ruskoon ja odottaa kunnostamisesta. Pässi tamperelaisten muistoissa Etenkin Amurissa viime vuosisadan alkupuolella eläneet muistavat Pässin hyvin. Monet Finlaysonilla työskennelleet käyttivät Pässiä joskus – virallisten sääntöjen vastaisesti – kulkuneuvona joko mennessään ruokatunnille tai sieltä palatessaan.

Vapriikin kuva-arkisto

Pikku-Pässi työntämässä puuvillavaunuja Finlaysonin tehtaalle, 1936.

Pikku-Pässi 1950-lopulla. Erääseen Finlaysonilla työskenelleeseen Pässi oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän riimitteli nimimerkillä “V.S.” tehdaslehteen oodin junavanhukselle: ”Polttoaineen kuljetusta on huoltanut juna tää, joka radan poistuttua käytöstä nyt häviää. Halon, hiilen siirrossa on tehnyt pitkän päivätyön, taannoin, vuosikaudet kulki Santalahteen myöskin yön. Kosken pohjalta kun irtos kiviä ja kantoja, Niillä täytettiinkin silloin Santalahden rantoja. Parin kilometrin matkan siirsi juna irtomaan, teki kolmivuoroisesti työtä – aikataulun toimekkaan. Laatuaan on juna ollut Tampereella yksin vaan, puolisataa vuotta kohta jatkanut kulkuaan. Autoille nyt polttoaineen siirtotoimet kaikki jää. Emme enää tämän jälkeen junaa radallansa nää.”

Mikä on Dahlmanin muistokivi? Kirsi Kaivanto

Urjalankylässä sijaitseva, kiviaidalla ympäröity vanha kirkkomaa kivisakaristoineen ja muistomerkkeineen on varsin viehättävä kokonaisuus, joka kertoo Urjalan menneisyydestä keskiajalta 1800-luvun alkuun. Kirkkomaalle käydään kiviaidan rautaportista. Portilta sakaristoa kohti etenevän hiekkapolun varrella, sen oikealla puolella, on matala, useaan palaseen lohjennut, sammaloitunut kivi. Mikä tämä kivi on ja mitä sille pitäisi tehdä? Täsä Läpä edesmennutt torpari Nutajärvin kartanosta cunialinen ia Uskolinen Mathias Martinpoika Dahlman syndynyt 9 es päivä joulukuusa 1734.--- 9 es päivä toukokuusa 1796.---ndinen isändänsä herr majori Jacob Wilhelm de Pont laski kiven.

Torpparin muistoksi Kyseessä on Dahlmanin kiveksi kutsuttu, Tuulensuun torpparin Matti Dahlmanin muistoa kunnioittava muistomerkki. Kiven on aikanaan hankkinut Nuutajärven kartanon omistaja, majuri Jacob Wilhelm de Pont. Kiven yläpinnassa on nykyisellään vaivoin havaittavia kaiverruksia. Tarkastuskertomuksessaan vuodelta 1887 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Taidehistoriallinen toimikunta kirjasi kaiverrukset: Kristiina Rimpinen

Urjalan seudun kirkko oli keskiajalta alkaen sijainnut Urjalankylässä, kunnes se ahtaaksi käyneenä korvattiin muutaman kilometrin päähän Laukeelaan 1806 valmistuneella uudella kirkolla ja sen yhteyteen perustetulla hautausmaalla. Urjalankylässä sijainnut kirkko purettiin, ainoastaan sen yhteydessä ollut kivinen sakaristo jäi paikalleen. Urjalankylän kivisakaristo, mitoiltaan 2,8 m x 4,5 m, on muurattu todennäköisesti vuosien 1510 ja 1540 välillä. Suomen Muinaisjäännösrekisterin mukaan se on rauhoitettu (muinaisjäännösrekisterin nro 1000014959, rauhoitusluokka 2). Sakariston ympäristön muinaisjäännösaluetta ei ole tässä yhteydessä rajattu, mutta on perusteltua tulkita koko vanha kirkkomaaalue muinaisjäännösalueeseen kuuluvaksi, näin myös Dahlmanin muistokivi on kyseisellä alueella ja siihen sisältyvä.

Kuinka sitten kävikään? Dahlmanin muistokivi ei liene alkuperäisellä paikallaan, sillä edellä mainitussa Taidehistoriallisen toimikunnan tarkastuskertomuksessa kyseisen muistokiven kerrotaan nojanneen kivisakariston seinään. Muistokiveä tarkastelevat sukututkija Sulo Järvinen takana vasemmalla, kirkkoherra Kauko Keränen takana oikealla ja tutkija Kirsi Kaivanto etualalla.

Tiedossa ei ole, milloin kivi on siirretty nykyiselle paikalleen polun varteen. Ajan kuluessa muistokivi on päässyt huonoon kuntoon: koko kiven pinnalla on jäkälä- ja leväkasvustoja ja kivi on haljennut useaan osaan. Dahlmanin sukulaisilla alenevassa polvessa eli Tolvan suursuku ry:llä on tavoitteenaan kunnostaa huonokuntoinen muistokivi. Viime vuoden lokakuussa hankkeessa edettiin yksi askel, kun useata tahoa edustanut joukko teki kiven kunnostushankkeen merkeissä maastokäynnin Urjalankylän kirkkomaalle. Tolvan suursuku ry:n edustajien lisäksi paikalla olivat muun muassa Urjalan seurakunnan silloinen kirkkoherra Kauko Keränen ja paikalliskulttuuritutkija Pirkanmaan maakuntamuseosta. Käynti ylitti myös paikallisen uutiskynnyksen, sillä mukana ollut toimittaja uutisoi asiasta Urjalan Sanomissa.

….entä jatkossa? Arviointikäynnin yhteydessä sovittiin, että muistokiven kunnostaminen annetaan kiviammattilaisen tehtäväksi. Loppusyksyn ja talven aikana asiat etenivät niin, että kiviainekseen erikoistunut konservaattori Virve Suominen laati muistokiveä koskevan konservointisuunnitelman. Tosin hän joutui tekemään sen silmämääräisesti valokuvan perusteella viime syksyn varhaisesta lumentulosta johtuen. Saattaa olla, että kiveen hakattu teksti ei konservoinnin jälkeenkään ole luettavissa. Tällöin kyseeseen saattaa tulla kiven viereen asetettava opaslaatta, jossa on lyhyesti tietoa kivestä ja siinä olevasta tekstistä. Konservoinnin jälkeen tulee lisäksi pohdittavaksi, halutaanko muistokiven erillään olevat palaset liittää yhteen ja suojataanko konservoitu muistokivi tulevaisuudessa sateelta ja lumelta. Toivottavasti näitä päästään pohtimaan jo ennen ensi lumia. 

Sulo Järvinen

Virve Suominen Kirjoittaja on konservaattori (AMK), kivialan artesaani ja kivityömies

Tolvan suursuku ry on kutsunut konservaattori Suomisen konservoimaan kesän 2013 aikana Tuulensuun torppari Matti Dahlmanin (1734–1796) muistokiven.

uonnonkivi ei ole pysyvässä muodossaan maan päällä. Se on materiaali, joka luonnostaan eroosion ja kemiallisten prosessien ansiosta muuntuu koko ajan. Luonnon suuressa kiertokulussa uusia kivilajeja syntyy ja toisia katoaa koko ajan. Kivilajimääritykset ovat merkityksellisiä suunniteltaessa luonnonkiven konservointia. Konservaattorin on tunnistettava käsiteltävät kivilajit ja ymmärrettävä niiden synty- ja rapautumisprosessit. Luonnonkiveä vaurioittavat tekijät luokitellaan fysikaalisiin ja kemiallisiin rapautumisprosesseihin. Kivessä vaikuttavat myös biologiset rapautumisprosessit. Vaurioittavien tekijöiden yhteisvaikutuksesta rapautuminen voi olla hyvinkin nopeaa. Matti Dahlmanin muistokiven pinnalla on havaittavissa runsaasti leväkasvustoja. Biologiset rapautumisprosessit pitävät kivessä yllä korkeaa kosteuspitoisuutta ja vauhdittavat sen mekaanista ja kemiallista rapautumista. Mekaaninen eli fysikaalinen rapautuminen näkyy kivessä makro- ja mikro-

Viime numerossa kerroimme Pirkanmaan maakuntamuseossa

laaditusta

rakoiluna. Tässä tapauksessa kivi on jo haljennut useaan eri osaan. Sen ovat mahdollistaneet kiveen kohdistuneet rasitukset, jotka ovat (ilmeisen) ihmisen tekemän ilkivallan lisäksi myös pakkasrapautumista. Mekaaninen eli fysikaalinen rapautuminen mahdollistaa myös kemiallisen rapautumisen. Kemialliset rapautumisprosessit näkyvät värimuutoksina. Jokaisella kivilajilla on rapautuessaan oma mineraaliensa mukainen liukenemisjärjestyksensä. Kemiallista rapautumista aiheuttavat ilmansaasteet. Suomalaiset syväkivet kestävät hyvin ilmansaasteita. Niiden lähtökohtainen asema kiveä vaurioittavana tekijänä on tässä tapauksessa vähäinen. Ennen puhdistuksen aloittamista on syytä määritellä taso, johon pyritään. Konservoinnin tavoitteena on pyrkiä puhdistamaan kiven pinta tasolle, jossa siihen kaiverrettu teksti on luettavissa. Muistokiven halkeamat ovat saattaneet lohkaista tekstistä pois kirjaimia. Suunnitelmissa onkin tullut esiin ajatus kiven viereen asetettavasta, alkuperäisen teksHeli Haavisto

Matti Dahlmanin muistokivi kesällä 2012.

tin sisältävästä opastaulusta. Opastaulu täydentäisi hyvällä tavalla muistokiven konservointityötä. Konservoitaessa kiven puhdistus aloitetaan aina hellävaraisesta mekaanisesta kuivapuhdistuksesta, joka suoritetaan luonnonharjaksella. Tässä tapauksessa voi jo sanoa, ettei se todennäköisesti tule riittämään. Harjaksia jäykennetään asteittain ja mukaan otetaan vesi ja mieto pesuaine. On tiedostettava, että toimenpiteissä käytettävän veden tulee olla puhdasta vesijohtovettä. Seuraavassa vaiheessa tulevat käytettäväksi erilaiset hauteet ja vasta aivan viimeisenä kemialliset puhdistusmenetelmät. Kemiallisessa puhdistuksessa käytössä ovat hapot ja emäkset. Niiden käyttö vaatii tietoa käsiteltävän luonnonkiven ominaisuuksista. Se, suoritetaanko toimenpiteet Urjalassa vai kuljetetaanko palat puhdistuksen ajaksi toisaalle, jää ratkaistavaksi keväällä. Puhdistuksen suoritusta valvotussa tilassa puoltavat turvallisuusnäkökohdat ja työn nopeampi edistyminen. Kokoaminen tapahtuu kuitenkin Urjalassa. Tärkeintä on varmistaa, ettei muistokivi vahingoitu kuljetuksen eikä toimenpiteiden aikana. Tolvan suursuku ry tekee arvokkaan kulttuurityön mahdollistaessaan muistokiven konservoinnin. 

Työt aloitettiin syksyllä, mutta vesisateet

Pyynikin

estivät muun muassa kivien suoristamisen.

kirkkopuiston inventoinnista ja kunnostus-

Tästä huolimatta syksyn aikana muutamis-

suunnitelmasta. Tämä Tampereen kaupun-

ta muistomerkeistä saatiin sammalkasvus-

gin asukkaiden ensimmäinen lepopaikka

toja poistettua. Toivottavasti työt pääsevät

oli käytössä vuodesta 1785 vuoteen1880.

jatkumaan ensi kesänä, sen nuo kaupungin

Nykyisin hautausmaa on puistoaluetta,

ensimmäisistä asukkaista kertovat muisto-

joka yhdessä Aleksanterin kirkon kanssa

merkit ansaitsevat!

muodostaa Pyynikin kirkkopuiston. Kirkko-

Muistomerkkirivi Sacklén. Haudassa le-

puistossa vielä jäljellä olevista hautamuis-

pää Tampereen kaupungin pormestari Fred-

tomerkeistä suuri osa on nykyisellään eri tavoin huonokuntoisia.

rik Adam Sacklén puolisoineen. Sacklén uudisti pormestariaikanaan

Tampereen kaupungin vihersuunnitteluyksikkö on yhteistyössä

(1830–1861) kaupungin hallintoa ja oli mukana mm. vaivaishoidon

maakuntamuseon kanssa aloittanut kunnostussuunnitelman poh-

suunnittelussa. Hautausmaan laajennus 1840-luvulla tehtiin Sack-

jalta vaiheittain etenevän muistomerkkien kunnostushankkeen.

lénin myymille maille. Kunnostusohjelmassa haudan hoitotoimenpi-

Alkajaiseksi käytännön töiden tekijöiksi saatiin Pirkanmaan am-

teiksi suositellaan sammal- ja leväkasvustojen poistoa muistomerk-

mattiopistossa kivialan ammattitutkintoa suorittavat opiskelijat.

kien marmoriosat huomioiden.

Torpan nurkalla tavataan

Vesilahden kotiseutumuseon päärakennus on Laukon kartanon entinen torppa nimeltään Svartmark. Torppa perustettiin 1758 keskelle Joenpohjan kylää, joka sijaitsi vielä silloin Vesilahteen kuuluneella Tottijärvellä. Hirsirakennus on joutunut kokemaan useampiakin muuttoja elämänsä aikana

akennuksessa oli alun perin yksi hirsinen pirtti, jonka varmaa ikää ei tiedetä. Pirtissä ei ollut leivinuunia, vaan ruoka tehtiin erillisessä keittokodassa tien toisella puolella. Laukon kartano toimeenpani torppien siirtoja pois kylän keskustasta 1890-luvun vaihteessa. Niinpä myös ”Vatmark” siirrettiin ”Enklannin maahan” eli Narvan kylän Koluntien varteen 1892. Paikalla olleesta vanhasta ladosta otettiin hirsiä pirtin jatkeeksi ja rakennettiin pakari ja peräkamari. Torpasta tuli siis tyypillinen parituparakennus. Torppaa asutti viimeksi Aallon viljelijäperhe aina vuoteen 1964 asti. Siihen ei koskaan asennettu sähköjä tai vesijohtoja, ja sen sisustuskin säilyi suurelta osin 1800-lukulaisena seinänvieruspenkkeineen, pirtinpöytineen ja renginkaappeineen. Narvan markkinat synnytti museon Vesilahdessa heräsi ajatus kotiseutumuseon perustamisesta 1960-luvun alkupuolella, kun kylissä alkoi kierrellä antiikkiesineiden ostajia. Paikallinen perinne haluttiin säilyttää omassa kunnassa, mutta ongelmana oli rahoituksen ja sopivan rakennuksen puute. Varoja alettiin kerätä erilaisilla talkoilla kuten rukiinleikkuu- ja vastantekotalkoilla. Narvan ”Tähti” Nuorisoseura ry:n

sihteeri keksi ajatuksen elvyttää vanha markkinaperinne uudelleen. Narvassa oli 1700-luvulla pidetty suuria Antinpäivän markkinoita Narva-joen jäällä ja kylänraitilla. Ensimmäiset uuden ajan Narvan markkinat järjestettiin kesällä 1965 nuorisoseuran toimesta. Ohjelmassa oli muun muassa historiallinen kulkue, jossa asteli hahmoja paikkakunnan pitkästä historiasta. Puolet markkinoiden tuloista annettiin museon perustamiseen. Kun samoihin aikoihin maanviljelijä Erkki Aalto rakennutti tilalleen uuden päärakennuksen, ratkesi museorakennuksenkin ongelma. Svartmarkin torppa ostettiin vastaperustetulle museolle päärakennukseksi. Hirret purettiin ja pystytettiin uudelleen Narvan kylän keskelle Tuulikalliolle. Sitten alettiin kerätä ahkerasti vanhaa esineistöä Vesilahden taloista. Esineitä saatiinkin runsaasti ja niistä järjestettiin torppaan näyttely kuvaamaan torpparin ja pientilallisen elämää 1800-luvulla. Museon avajaisia vietettiin seuraavilla markkinoilla 1970. Museo muuttaa ja laajenee Tuulikalliolla museo toimi markkinoiden pitopaikkana vielä kaksi kertaa, kunnes se 1982 joutui muuttamaan uuden terveyskeskuksen tieltä. Uudeksi paikaksi valittiin kylän yhteis-maa Vilkinaro, jossa oli enemmän tilaa tapahtumille,

Hilkka Rantala Kirjoittaja on Vesilahden museoyhdistyksen puheenjohtaja

uusille museorakennuksille ja parkkipaikoille. Tänne, museon nykyiselle paikalle, alettiin koota maalaispihapiiriä aittoineen, riihineen ja latoineen. Ylä-Narvantien varresta siirrettiin Pyykkäri-Iidan mökki kertomaan mäkitupalaisten elämästä. Suurimpia esinelahjoituksia museolle oli nahkuri Lahtisen täydellinen työvälineistö, jolle rakennettiin oma vaja. Mainittakoon, että nahkurinverstas on yksi kolmesta alan museokokoelmasta Suomessa. Alueelle rakennettiin lisäksi katos nuorisoseuran rakentamalle kirkkoveneelle sekä iso tervahauta, jossa poltetaan tervaa markkinavieraille. Savusauna rakennettiin vuoden 2000 markkinoille, ulkouuni on viimeisin uudisrakennus. Vilkinaro – yhdistysten yhteinen tapahtumapaikka Nuorisoseura piti yllä museotoimintaa, kunnes Vesilahden museoyhdistys perustettiin 1995. Yhteistyö nuorisoseuran kanssa on yhä tiivistä, toimitaanhan samalla alueellakin, jota nykyään kutsutaan Narvan Markkinakentäksi. Nuorisoseura on rakentanut alueelle kahvion ja katetun esiintymislavan huoltorakennuksineen. Koko alue on käytössä yhteisesti järjestettävillä markkinoilla ja jokavuotisilla perinnepäivillä. Molemmat tapahtumat tarjoavat torimyyntipaikkoja, työnäytöksiä ja ohjelmaa. Museon vapaaehtoiset opas-

tavat rakennuksissa ja pitävät työpajoja lapsille. Kävijöille maistuvat ulkouunissa paistetut tuoreet rievät vastakirnutun voin ja nokipannukahvin kanssa. Muutkin paikalliset yhdistykset ovat ottaneet museoalueen omakseen. Kyläyhdistykset, partiolaiset, urheiluseurat ja 4H-kerho järjestävät ohjelmaa perinnepäivillä tai omissa tapahtumissaan. Hyvä esimerkki yhdistysten yhteistyöstä on lapsille järjestetyt kesäleiripäivät. Samoin leikkimielisiin kilpailuihin ja yhdessäoloon keskittyvä Narvan Kyläjuhla, jota vietettiin viime kesänä ensimmäistä kertaa. Paikallinen ala-aste ja päiväkotilapset vanhempineen ovat viettäneet alueella kevätjuhliaan.

Museo vajoaa – mistä apua? Kaikessa ei voi turvautua talkoolaisiin. Pari kovaa pakkastalvea ja yksi sateinen kesä siihen perään aiheuttivat Svartmarkin torpassa selvästi havaittavia routa-

vaurioita. Torppa oli siirretty aikoinaan melkoisessa kiireessä kunnan toimesta, eikä paikkaa oltu valittu parhaalla mahdollisella tavalla. Paikka on melko vetinen savimaa, ja torppa on sijoitettu metsäisen kummun juurelle matalahkoille nurkkakiville. Maata on vuosien myötä jouduttu poistamaan, jotta alapohjan tuuletus toimisi. Rakennuksen ympäriltä savimaa on korvattu soralla. Viime kesän sateet nostivat torpan vieressä olevan kaivon veden torpan perustuksia korkeammalle. Pirtin lattiassa havaittiin vajoamista, tiilinen pystyuuni irtosi piipustaan ja kallistui pahasti. Asiasta keskusteltiin museoyhdistyksen johtokunnan kokouksissa ja syksyllä pantiin vihdoin toimeksi. Museolle kutsuttiin Pirkanmaan maakuntamuseosta perinnerakennusmestari ja paikalliskulttuuritutkija tutustumaan vaurioihin ja neuvomaan, miten asiassa tulisi edetä. Käynnin pohjalta tehdyssä raportissa todetaan, että vaihtoehtoja on kaksi: torppa on siirrettävä kuivempaan paikkaan tai pirtin nurkkakivet ja uunin pohja tulee nostaa ja suoristaa sekä routasuojata tulevien vaurioiden estämiseksi. Lisäksi maankallistus on johdettava rakennuksesta poispäin ja salaojin johtaa vesi mahdollisimman kauas. Koska torppa on alun perin rakennettu kahdessa osassa, sen siirto kokonaisena ei tullut kysymykseen, ja taas uusi hirsien purku ja pystytys olisi tullut liian kalliiksi. Siirrossa olisi muurit jouduttu taas purkamaan ja vanhan muurarimestarin työ haluttiin mieluummin säilyttää. Olihan rakennus jo neljänsillä nurkkakivillään, jotka nekin olivat pitäneet torppaa pys-

Torpan pirtin nurkka, josta joudutaan jatkuvasti poistamaan maata ja kasvillisuutta.

Lattialankut numeroitiin ennen irroitusta ja uunin perustus tutkittiin.

Talkootyönä toimitaan Talkootyöllä on Vesilahdessa pitkät perinteet, ja lähes kaikki museotoimintakin hoituu talkoilla. Museoaktiivit kokoontuvat keväisin ja syksyisin siivoustalkoisiin, samoin pihan kukka- ja yrttimaa hoidetaan talkoovoimin. Museota pidetään auki yhdistyksen johtokunnan voimin kesäsunnuntaisin. Johtokunnan ikäjakauma on tosin ollut viime vuosina eläkeläispainotteinen, ja puhti alkaa loppua vireimmiltäkin vanhuksilta. Museo aikookin tulevaisuudessa panostaa entistä enemmän lapsiin ja nuoriin, jotta saataisiin uusi innostunut sukupolvi museota ylläpitämään.

Pirtin uuni on kallistunut sisäseinää vasten ja irronnut savupiipustaan.

tyssä jo 30 vuotta. Hätäratkaisu, hirsien nosto ja uunin tukeminen, olisi hoitunut museon omin varoin ja talkoilla. Mutta irtonainen savupiippu olisi joka tapauksessa jouduttu purkamaan vaarallisena, ja ilman routasuojausta nurkkakivet ja uunin pohja voisivat vajota tulevaisuudessa aina lisää. Tuumasta toimeen ja katse tulevaisuuteen Kun museon syystalkoista tehtiin esineiden siirtotalkoot, saatiin rakennus tyhjennettyä väliaikaisvarastoon ja päästiin purkamaan pirtin lattiaa. Onneksi lahovaurioita ei havaittu, ja uunin pohjakin oli tukeva betonilaatta, jota pystyy koneellisesti nostamaan. Niinpä päätettiin, että museo hakee vuodelle 2013 Museoviraston harkinnanvaraista avustusta torpan nostoon ja routasuojaukseen. Maansiirrot ja salaojat kustannetaan omin varoin. Onneksi myös kunta ymmärsi museorakennuksen pelastamisen tärkeyden. Museoyhdistyksen julkaisun myynnistä kunnalle kertynyttä tuloa päätettiin tänä vuonna antaa torpan pelastushankkeeseen. Sillä maksettiin materiaalikustannukset: salaojaputket ja sorat. Nyt yhdistys odottaa positiivista avustuspäätöstä Museovirastosta, jotta päästäisiin heti keväällä töihin. Ensi kesänä torppa ei ole avoinna yleisölle, mutta muut rakennukset ovat auki ja perinnepäivätkin järjestetään entiseen malliin. Sitten, kun torppa on taas käytössä, suunnitelmissa on suuremman tekstiiliaiheisen teemanäyttelyn järjestäminen. Toivottavasti tuleva kesä on museolle uudistumisen ja kehityksen aikaa. 

ja Karman aika Salla Järnefelt Fil. tri., kirjoittaja toimii tallentajana Vapriikin kuva-arkistossa ja on tehnyt väitöskirjansa aiheesta Amatöörit tutkimusten hämärillä poluilla. Henkilöt, miljöö ja intuitio 1940-luvun suomenkielisissä salapoliisiromaanisarjoissa

Toimittaja ja kirjailija Aarne ”Outsider” Haapakosken (1904–1961) syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 110 vuotta. Mies on levännyt espanjalaisessa haudassaan jo yli puoli vuosisataa, mutta Suomessa häntä ei ole unohdettu. Kuusi vuotta sitten ilmestyi elämäkerta Outsiderin kirja (2007). Toissa vuonna Pieksämäellä perustettiin kirjailijan nimikkoseura ja Sylvi Kekkosen mukaan nimetyssä Sylvi Symposiumi -kirjallisuustapahtumassa muisteltiin Kalle Kustaa Korkkia ja Pekka Lipposta. uomen dekkariseuran Ruumiin Teosten määrän perusteella saattoi kulttuuri -lehti on suonut ajoittain siis puhua sarjasta. Sarjana Otava palstatilaa kirjailijan rikostuotannolle Karma-romaaneja markkinoikin, mikä ja erityisesti salapoliisi Klaus Karmalnäkyi myös graafisen ulkoasun yhle. Keräilijöille Outsiderin teokset ovat tenäisyydessä. Otavan julkaisemien toivottuja, mutta useimmiten hintavia Karma-kirjojen kansia kuvittivat ainakin antikvariaattilöytöjä. Poika Vesanto ja Erkki Tanttu. Aiheensa he ottivat teosten nimistä tai keskeiKarma astuu näyttämölle sistä, eteläiseen Suomeen sijoittuvista Outsider kirjoitti salapoliisi Klaus Kartapahtumista ennen 1930-luvun lopulla man rikostutkimuksista kaikkiaan alkaneita sotavuosia. 17 romaania. Niistä ensimmäisenä Karma-romaanien ensimmäiset ilmestynyt Keskiyön murha (1941) ruotsinkieliset käännökset ilmestyivät tutustutti lukijat pyylevään kuukasnopeasti. Kustantajina toimivat helsinkivoi-seen herraan, jonka hahmossa läinen Holger Schildt ja tukholmalainen fiktiivisten salapoliisisuuruuksien Lindqvist, jotka julkaisivat ruotsiksi erehtymättömyys yhdistyy helsinkiläisjoitakin Karma-sarjan myöhempiäkin arkkitehti Aatto Korhoselta lainattuun teoksia. Kääntäjät eivät juuri parannelulkomuotoon. Rikostutkimustensa loleet nimikkeitä uusia markkinoita varten, massa Karma siemailee mokkaa, pelaa vaikka Haapakoski itse piti teosten osukorsikalaista pasianssia ja kokee outoja vaa nimeämistä vaikeana. Ruotsinkielisaavistuksia. ten Karma-kirjojen kansiratkaisut erottaa Aloitusromaania seurasi samana alkuperäisistä vain puuttuva maininta vuonna vielä kuusi uutta Karma-kirjaa. Karma-sarjasta.

Karma-sarjan romaaneja käännettiin ruotsiksi ja tanskaksi.

Sotilasvirkamiehet Haapakoski ja Karma Ensimmäisten Karma-romaanien menestys sai Haapakosken jättäytymään vapaaksi kirjailijaksi kesäkuussa 1941. Pian sen jälkeen syttyi jatkosota, jossa kirjailija toimi ensin kotirintaman tiedottajana ja sitten rintamakirjeenvaihtajana. Tiedotuskomppaniassa Haapakoski osoitti samaa tuotteliaisuutta kuin jännityskirjailijana ja toimittajana. Rintamaselostusten laatiminen loppui vuoden 1942 keväällä todettuun keuhkotautiin. Samana vuonna Karma-sarja kasvoi kahdella sota-aikaan ajoitetulla teoksella. Nunnat nukkuvat (1942) paikantuu Laatokan rannalla sijaitsevan Ontrosovan raunioluostarin maisemiin. Teoksessa Viimeiset lastut (1986) akateemikko Tauno Nurmela muistelee romaanin syntyprosessia ja Haapakosken osuutta vuonna 1941 Ontrosovan luostariin suuntautuneella tiedusteluretkellä. Haapakosken oleskelusta seudulla on todisteena myös valokuva, jossa hän poseeraa ratsailla luostarin pihassa. Myös Talo Džeršinskajan varrella (1942) kuuluu niihin romaaneihin, joiden miljööstä kirjailijalla on omia kokemuksia. Se sijoittuu rintamaoloihin Äänislinnaan ja sisältää sotapropagandaa. Sivuhenkilönä

sillä niissä vilisee ulkomaalaisia sekä maailmaa nähneitä suomalaisia. Muualta tulleiden ja maailmalta palanneiden paljous ei näytä ainakaan suoranaisesti liittyvän Suomen vetovoimaisuuteen elinympäristönä, joten kyse lienee tällaisen henkilötyypin helposta muokattavuudesta erottuvaksi ja mielenkiintoiseksi. Suurin osa Karma-romaanien ulkomaalaisista on kunnon väkeä, mutta joukkoon mahtuu muutama huomattava roistokin. Rötöstely kotimaan rajojen ulkopuolella kohottaa myös suomalaiskonnasta omaa luokkaansa olevan suurkonnan. Seura-lehden julkaisemassa “Jännityskirjailijan oppaassa” kirjailija toteaa vuonna 1948, että erityisesti kreikkalainen pääkonna tuntuu vakuuttavalta. Karma-romaanien etnisesti kirjava konnagalleria ei kuitenkaan sisällä yhtään kreikkalaista.

Haapakoski Ontrosovan luostarin portilla syksyllä 1941.

romaanissa esiintyy rintamakirjeenvaihtaja ja jännityskirjailija Henrik Horna, Haapakosken alter ego. Horna kuuluu Haapakosken tunnetuimpien salanimien joukkoon. Hän käytti sitä kirjailijanimenään muun muassa Karma-romaanien käännöksissä. Lisää käännöksiä ja uusi kustantaja Sairaudesta selvittyään Haapakoski ahersi jälleen kirjoitustyössä. Loput Karma-romaaneista valmistuivat viimeistään vuonna 1944, mutta Otava otti tuotantoon vain kolme. Niissä rauhallista suomalaiselämää on piristetty suuren maailman lainahöyhenillä – Helsingin Kruunuhaassa pidetään huumeluolaa, Porvoontien varressa on epäilyttävä parantola ja ruumisarkkuliikkeen uskovainen neiti paljastuu salaseuran jäseneksi. Sotavuosina joitakin Karma-romaaneja ajateltiin levittää myös Eurooppaan, mutta vireillä olleet hankkeet niiden kääntämisestä saksaksi, flaamiksi ja ranskaksi kariutuivat. Sitä vastoin tanskalaisten kanssa yhteistyö sujui. Vuonna 1945 kööpenhaminalainen Skandinavisk Bogforlag julkaisi neljä Karma-sarjan aloitusvuoden romaania. Tanskalaiskäännösten kansiteksteissä Karma saa kunnian olla “Finlands berömte detektiv”. Suomessa viimeiset Karma-romaanit julkaisi Mantere vuonna 1948, joskin kirjai-

lija oli antanut joidenkin niistä ilmestyä jo aikaisemmin jatkokertomuksina Seuralehdessä. Kustantajan vaihtumisesta huolimatta sarjan graafinen ulkoasu säilyi lähes entisellään, ja joidenkin teosten sisällöt muistuttavat vielä kirjoitusajankohdan sotavuosista. Viimeisten Karmakirjojen ilmestyessä Outsiderin tähti oli ehtinyt lähteä entistä suurempaan nousuun sankarimatkailijakaksikko Korkin ja Lipposen seikkailujen myötä. Karmaromaanien vaiheisiin 1940-luvun jälkeen kuuluvat joidenkin teosten uudet laitokset. Eniten niitä julkaisi Seaflower 1990-luvulla. Kotimaista ja kansainvälistä Karma-kirjojen kirjoittajana Haapakoski esiintyi Outsiderina. Jo 1930-luvun puolivälistä saakka käytössä ollut nimimerkki oli tullut tutuksi laadun takeeksi lukuisien lehdissä julkaistujen jännitysnovellien myötä. Karma-romaanien ilmestymisaikaan kotimaisen salapoliisituotannon tasoa koskevia ennakkoluuloja ei olisi enää tarvinnut torjua vierasperäisillä salanimillä. Syystä tai toisesta Haapakoski kuitenkin harrasti niitä hamaan hautaan saakka. Karma-sarjan osalta illuusio ulkomaalaisesta kirjailijasta torjutaan jo avausromaanin takakannessa, jossa Outsiderin kerrotaan olevan suomalainen ja tapahtumien sijoittuvan Suomeen. Karma-romaaneista ei silti puutu kansainvälisyyttä,

Keräilijä ja museomies Maailmaa nähneiden lisäksi olennaisia Karma-romaaneissa ovat originellit tyypit – vanha ja moneksi muuntuva kirjallinen hahmo, jolta sopii odottaa erikoisia edesottamuksia ja harrastuksia. Kirjailija etsiskeli tyyppejä myös elävässä elämässä ja pyysi vaimoaankin katsomaan sellaisen osuessa näköpiiriin. Yhdellekään Karma-romaanien originelleista ei silti liene ilmoittautunut todellista esikuvaa Haapakosken aikalaisten joukosta. Kirjailijan keräilyharrastus ulottui kirjalliseksi materiaaliksi muokattavien henkilöiden ja kokemusten lisäksi myös aseisiin ja kirjoihin. Hänen kotikirjastonsa sisälsi koti- ja ulkomaisia salapoliisiromaaneja sekä runsaasti kriminalistiikan alaan kuuluvaa aineistoa meiltä ja maailmalta – aina harvinaisuuksiin asti. Kokoelmien kohtalo ei ole täysin selvillä, mutta aseet lienevät kirjailijan vanhimman pojan leskellä Saksassa. Paljon matkustellut Haapakoski tunsi hyvin Berliinin, Pariisin ja Lontoon kriminaalimuseot. Suomessa hän ilmoitteli Kansallismuseoon kiintoisista esineistä, joita kohtasi reportaasimatkoillaan. Vuonna 1941 kirjailija hakeutui Sotamuseon järjestämän sotamuistonäyttelyn materiaalinhankkijaksi. Hän katsoi sopivansa tehtävään, koska tunsi hyvin rintamaseudut ja sieltä löytämänsä materiaalin alkuperän. 

Ahlforsin aseverstaan kunnostusprojekti Pirkko Pilvinen Hämeenkyrön kansalaisopiston rehtori

FK Antti Kirmo Hämeenkyrössä Herttualan historiallisessa rivikylässä on Ahlforsin vanha aseverstas. Alkuperäisessä pihapiirissä olivat asesepän verstas ja asuintalo, aiemmin myös yhden sian ja lehmän kokoinen navetta, huusi sekä vaate- ja ruokapuorista koostunut puori. Kyläsepän takopaja oli tien toisella puolella kylän yhteisellä tontilla. Ruokapuorin seinä oli sopivasti verstaaseen päin, joten aseet kohdistettiin siinä olleeseen ampumatauluun.

avetta purettiin 1950–1960 ja puori sekä huusi 2000-luvun alussa. Jäljellä ovat siis alun perin sepän asuntonakin toiminut verstas sekä 1870-luvulla vanhoista, paikalle tuoduista ruotusotamiehen asumuksen hirsistä huoneen ja keittiön kokoiseksi rakennettu asuinrakennus. Sittemmin tyhjilleen jääneitä ra-

kennuksia on kunnostettu vaiheittain. Ensi kesänä jatketaan pihamaan kunnostuksella, mihin kunnostustoimilla pyritään? Seppiä monessa polvessa Mouhijärveläinen Malakias Manunpoika (1844–1909), myöhemmin Ahlfors, muutti Herttualaan renkivuosiensa jälkeen itselliseksi ja kyläsepäksi 1870-luvun alkuvuosina. Kyläsepän toimen ohessa hän alkoi valmistaa myös aseita. Aseverstas oli toiminnassa 1960-luvulle saakka. Hänen sepäntyötään jatkoi poikansa Väinö Ahlfors (1885–1969), joka alkoi aseiden valmistuksen ja korjauksen lisäksi koota ja kunnostaa polkupyöriä. Väinö Ahlforsin lapsista Ilmari (1918–2011) teki uransa vielä aseiden parissa, mutta ei enää toiminut aseseppänä isänsä verstaalla. Ilmari Ahlfors lunasti kiinteistön sisaruksiltaan ja vuokrasi sen 50 vuodeksi Hämeenkyrön kunnalle nimellistä vuokraa

Ahlforsin asepaja vasemmalla, asuinrakennus oikealla. Piha-alueella keskustelevat Pirkko Pilvinen ja Hämeenkyrön kiinteistötoimen edustaja.

ja kunnostusvelvoitetta vastaan vuonna 2000. Jo tätä ennen sisarukset olivat vuonna 1985 vuokranneet Seppä-nimisen kiinteistön rakennuksineen Herttualan VPK:n kylätoimikunnalle 10 vuodeksi. Kunnostusta vaiheittain Rakennuksia on kunnostettu 1980-luvulta alkaen hitaaseen tahtiin. Herttualan VPK:n kylätoimikunnan aktivistit kunnostivat verstasrakennusta 1980-luvulla. He laittoivat rakennukseen peltikaton, uusivat ikkunat ja etelänpuolisen ulkovuorauksen sekä oikaisivat rakennuksen. Vuonna 2001 Länsi-Pirkanmaan koulutuskuntayhtymän Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat salaojittivat työssäoppimisjaksollaan rakennusten ympäristöt sekä nostivat ja kengittivät verstaan. Harjoittelun päätyttyä heille tarjottiin mahdollisuus tehdä opintojensa lopputyönä asuinrakennuksen nosto ja kengitys. Työ valmistui keväällä 2002. Savinen ja vetinen asepajan piha-alue Tapani Koiranen

Asuinrakennuksen keittiö ennen kunnostusta. Tapani Koiranen

Asepajasta museoksi 1990-luvun alussa Ilmari Ahlfors tyhjensi verstaasta sinne rakennuksen hiljaiselon vuosikymmenten aikana kertyneet turhat tavarat ja laittoi verstaan varsinaiset tavarat niille paikoille, joilla ne ”isän aikana aina olivat”. Siivoustyön jälkeen irtaimisto luetteloitiin maallikkomenetelmällä: jokaiseen esineeseen laitettiin teippi ja siihen esineen numero sekä alaviite, joka kertoi, oliko esine aseiden vai polkupyörien valmistukseen vai johonkin muuhun toimintaan tarkoitettu. Ilmari Ahlfors kertoi, mikä esine on, ja kirjuri kirjoitti nämä tiedot lehtiöönsä. Myöhemmin näin koottu satojen esineiden luettelo on siirretty Microsoft Access 97 –ohjel-

Tapani Koiranen

aiheuttaa rakennusten perustusten routimista ja liikkumista. Niinpä asuinrakennus oikaistiin ja kulmakivat laitettiin paikoilleen uudemman kerran vuonna 2009. Rakennuksen ympärillä olevat maamassat muotoiltiin uudelleen, jotta routa ei enää liikuttelisi rakennusta. Oikaisun jälkeen uusittiin myös asuinrakennuksen huopakate ja verstasrakennuksenkin kattoa kunnostettiin. Vuonna 2012 saatiin rakennusten kunnostus tällä erää loppusuoralle. Edelleen noudatettiin tapaa kunnostaa vain se, mikä on välttämätöntä. Pirtin katto puhdistettiin pinkopahvien nauloista, seinistä poistettiin pinkopahvit ja pari kerrosta tapettia ja lattiat puhdistettiin. Aiotusta seinien uudelleen tapetoinnista luovuttiin, kun esiin tulivat komeat hirret ja tuulensuojana käytettyä sanomalehteä. Nyt vanhoista tapeteista muistuttaa enää niistä koottu pieni taulu. Lattiakin näytti puhdistettuna hyvältä, maalattuna se olisi ollut helposti liian korea. Sekä pirtin että keittiön muuri kalkkimaalattiin ja luukut kunnostettiin. Keittiön ensopahvit saatiin lopulta varsin kohtuulliseen kuntoon kevyellä puhdistuksella. Vuoden lopulla remontti viimeisteltiin ränneillä ja syöksytorvilla. Kaikki korjaukset on tehty Pirkanmaan maakuntamuseon perinnerakennusmestari Tapani Koirasen tuella ja ohjauksessa. Ensi kesänä siirrytään rakennuksista pihamaalle toteuttamaan vuonna 2003 laadittua Ahlforsin asepajan pihapiirin yleissuunnitelmaa.

Antti Kirmo tarkastelee asuinrakennuksen ulkovuorauksen kuntoa.

maan. Nyt se odottaa siirtoa Pirkanmaan maakuntamuseossa käytössä olevaan Siiri-tietokantaan, tarkemmin sanottuna sen paikallismuseoita varten muokattuun versioon. Verstaan esineistöstä on suurin osa alkuperäisessä kunnossa, pieni osa niistä on öljytty ja numeroitu yhteistyössä paikallisen ammattioppilaitoksen ja Ikaalisten Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijoiden kanssa.

Kesällä 2012 asesepän asunnon irtaimistoa kävivät arvioimassa ja kunnostusta ohjeistamassa Pirkanmaan maakuntamuseon asiantuntijat. Kaikki tekstiilit ja huonekalut puhdistetaan ohjeiden mukaan. Olemassa olevasta irtaimistosta ja sitä täydentävästä esineistöstä sisustetaan pirtti ja keittiö pyssymestarin aikakauden henkeen. Tavoitteena on avata verstas asuntoineen ryhmille vuonna 2014. 

Puori Sanalla puori tarkoitetaan aittarakennusta. Käyttötarkoitukseltaan puori on voinut olla esimerkiksi viljan tai vaatteiden säilytyspaikka. Aitat ovat aikanaan muodostaneet oleellisen osan perinteisen talonpoikaistalon pihapiirin rakennuskannasta.

Adoptoi rakennus Pirkanmaan maakuntamuseo on ensimmäinen kulttuuriympäristön adoptointimallin toteuttaja Suomessa. Pirkanmaalla Adoptoi monumentti -toiminta on ollut käynnissä kohta viisi vuotta. Adoptoinnin tavoitteena on välittää tietoa kulttuuriperinnöstä, antaa siihen liittyviä elämyksiä ja tukea kulttuuriperinnön suojelua. Työ aloitettiin arkeologisen kulttuuriperinnön parissa. Vuosina 2013–2014 toimintaa laajennetaan Adoptoi monumentti. Rakennusperintö omaksi -hankkeella. Jatkohankkeeseen on saatu rahoitusta Opetus- ja kulttuuriministeriöltä, ja sen tavoitteena on innostaa pirkanmaalaisia osallistumaan paikallisen rakennetun ympäristön vaalimiseen.

doptoi monumentti -toiminnan tärkein painopiste on yleisen kulttuuriympäristötietoisuuden ja sitä kautta henkisen elämänlaadun parantaminen. Käytännön toiminnan tavoitteena on adoptoitujen kohteiden asianmukainen hoito ja niiden säilymisedellytysten turvaaminen. Adoptoi monumentti. Rakennusperintö omaksi -hanke avaa pirkanmaalaisille myönteisen ja konkreettisen vaikuttamisen kanavan rakennettujen kulttuuriympäristöjen vaalimiseen. Lakisääteinen suojelu ei yksin riitä turvaamaan kulttuuriperinnön säilymistä, vaan tärkein tekijä sen vaalimisessa on paikallisten ihmisten ja yhteisöjen oma tahtotila. Rakennuskannan hoitoon tarvitaan kansalaislähtöistä hoitotyötä. Adoptointimallissa toteutettava kulttuuriympäristön suojelu- ja hoitotyö on luonteeltaan ennaltaehkäisevää ja toimii hyvänä esimerkkinä omalla alueellaan. Adoptoi monumentti -hankkeen tavoitteena on oppia kulttuuriympäristön vaalimista omakohtaisen toiminnan ja osallistumisen kautta. Adoptointiprosessin toiminnallisia tavoitteita ovat tiedonkeruu ja tietosisältöjen välittäminen, käytännön taitojen omaksuminen kansalaisvaikuttamisessa sekä sosiaalisten ja kädentaitojen käyttö kulttuuriperinnön hoidossa. Kulttuuriperintökohteiden adoptointi perustuu molemminpuoliseen sitoutumiseen. Tavoitteena ovat pitkäikäiset adoptointisopimukset ja toiminnan vakiintuminen osaksi Pirkanmaan maakuntamuseon tehtäviä ja paikallisyhteisöjen kulttuurielämää.

Miten mukaan adoptoimaan? Adoptoijana voi olla iso tai pieni yhdistys, 22

esimerkiksi kylä- tai kaupunginosayhdistys, kotiseutuyhdistys, sukuseura, urheilu- tai harrastusseura tai adoptointia varten perustettu yhdistys. Toinen tärkeä adoptoijaryhmä ovat julkisyhteisöt, erityisesti koulut. Adoptoijina voivat toimia myös yritykset. Pirkanmaan maakuntamuseo on jo neuvotellut muun muassa muutamien Pirkanmaan kuntien kanssa kumppanuudesta Adoptoi monumentti -toiminnan uudessa vaiheessa. Yhteistyökumppaneiksi ovat tällä hetkellä sitoutuneet Metsähallitus, Kangasalan kunta ja Kihniön kunta. Adoptioprosessin valmistelevaan työhön kuuluu soveltuvien kohteiden ja halukkaiden adoptoijien etsiminen. Pirkanmaan alueelta selvitetään tutkimustiedon perusteella adoptoitaviksi sopivia rakennetun ympäristön kohteita. Tavoitteena on, että adoptiokohteet muodostaisivat alueellisesti, ajallisesti ja laadullisesti monipuolisen, pirkanmaalaista rakennusperintöä kuvaavan valikoiman: kohteita niin maaseutu-, taajama- kuin kaupunkiympäristöstä. Lisäksi Adoptoi monumentti -ohjelmaan haetaan kohteita, jotka edustavat alueen erilaisia historiallisia arvoja: kylämaisemaa, maatalousympäristöä, kaupunkirakentamista, sivistyshistoriaa, liikenteen historiaa, teollisuushistoriaa, liikunta- ja virkistysympäristöjä. Adoptoitavan kohteen tulisi sijaita kohtuullisesti saavutettavalla paikalla, jolla on myös maisemallista merkitystä. Kohteen on suotavaa olla alueeltaan pienikokoinen, jotta sen hoitotoimet pysyvät kohtuullisina resursseihin nähden. Adoptoitavista kohteista voi tehdä aloitteita Pirkanmaan maakuntamuseolle. Adoptointi perustuu sopimukseen,

Anna Lyyra-Seppänen Kirjoittaja on työskennellyt tutkijana Pirkanmaan maakuntamuseossa

Miinu Mäkelä Kirjoittaja työskentelee tutkijana Pirkanmaan maakuntamuseossa

Miia Hinnerichsen

Monumentti tarkoittaa kulttuuriympäristössä sijaitsevaa kohdetta, johon sisältyy historiallisia, rakennushistoriallisia tai maisemallisia arvoja. Adoptoitavaksi sopiva monumentti voi olla kiinteä muinaisjäännös, rakennus, muistomerkki tai näiden yhdessä muodostama kultturiympäristökokonaisuus. Pälkäneen rauniokirkkoyhdistyksen adoptoima Pälkäneen keskiaikainen kirkko on hyvä esimerkki moniarvoisesta kohteesta.

jonka sopijapuolia ovat adoptoijayhteisö ja Pirkanmaan maakuntamuseo, joka käy tarvittavat neuvottelut kiinteistönomistajien kanssa. Samanaikaisesti sopimusneuvottelujen kanssa laaditaan adoptoitavan kohteen hoitosuunnitelma. Suunnitelma sisältää kohteen yleistiedot ja sijainnin, kuvauksen kohteen historiasta ja nykytilasta sekä konkreettiset hoitotoimet, joihin voi kuulua peruskunnostusta tai ylläpitoa. Hoitosuunnitelmassa huomioidaan kohteen kulttuurihistorialliset arvot, kohteen säilymisen kannalta keskeiset tekijät sekä adoptoivan tahon resurssit. Lisäksi määritellään kohteen tuleva käyttötarkoitus.

Adoptoi rakennus

Elämää monumentin adoptoijana Adoptoi monumentti -toiminnan tavoitteena on pysyvä adoptiosuhde, joka edesauttaa kulttuuriperinnön pitkäjänteistä hoitoa. Pirkanmaan maakuntamuseo tukee ja neuvoo adoptoijia adoptointisopimuksen ja hoitosuunnitelman teon jälkeen. Neuvontaan kuuluu sekä yksilöllistä kohteenmukaista koulutusta että yleistä, koko adoptoijayhteisölle suunnattua koulutusta. Maakuntamuseo myös valvoo hoitosuunnitelman toteutumista. Adoptoi monumentti -toiminnasta ei voida osoittaa rahoitusta konkreettiseen kunnostus- ja hoitotyöhön, mutta Pirkanmaan maakuntamuseo ohjaa adoptoijia hakemaan Museoviraston ja ELY-keskuksen hallinnoimia valtion avustuksia kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten korjauksiin.

Adoptoijien tärkein tehtävä on ottaa adoptoitu kohde omaan elämäänsä. Adoptoijat välittävät omassa yhteisössään tietoa adoptointikohteestaan edistäen näin kulttuuriympäristön tuntemusta ja ymmärrystä kohteen arvosta. Konkreettisena tehtävänä adoptoinnin käynnistyttyä on tarkkailla oman rakennuskohteen kuntoa ja huolehtia hoitosuunnitelman toteuttamisesta. Pirkanmaan maakuntamuseo tuottaa uusiin adoptointikohteisiin yhtenäiset opastaulut. Opastauluissa on tietoa kohteen historiasta ja arvoista, adoptoijayhteisöstä ja adoptiotoiminnasta. Sisältö tuotetaan yhteistyössä museon ja adoptoijien kanssa. Adoptoidut kohteet esitellään myös Adoptoi monumentti -verkkosivuilla sekä hankkeen paperiesitteessä ja painetussa julkaisussa. 2014 laaditaan opaskirja, joka esittelee adoptointitoiminnan periaatteet, Pirkanmaan maakuntamuseon pilottiluonteisen hankkeen sekä ajankohtaiset kohteet ja adoptoijayhteisöt. Adoptoi monumentti -toiminnassa syntyy myös adoptoijien verkosto, johon voivat adoptoijayhteisöjen lisäksi liittyä yksittäiset kansalaiset, jotka ovat kiinnostuneet konkreettisesta vaikuttamisesta paikkakuntansa rakennettuun

ympäristöön esimerkiksi osallistumalla adoptiokohteilla järjestettäviin yksittäisiin talkoisiin ja muihin tapahtumiin. Adoptoi monumentti. Rakennusperintö omaksi -hanke osallistuu myös Tampereen museoiden kokoelmapalvelujen vuorovaikutteisuuden kehittämiseen. Tampereen museoiden ja pirkanmaalaisten paikallismuseoiden kokoelmissa on paljon esineitä, arkistoaineistoa ja valokuvia, jotka liittyvät paikallisiin rakennusperintökohteisiin. Museokokoelmien saavutettavuuden kehittämiseksi kokoelmapalvelut suunnittelee parhaillaan digitaalista, vuorovaikutteista kokoelmapalvelua. Tavoitteena on löytää toimiva muoto yhteisölliselle tiedonkeruulle esimerkiksi valokuva- ja rakennuskohdetietojen yhdistämiseksi. Pirkanmaan maakuntamuseo järjestää syyskuussa 2013 Euroopan rakennusperintöpäivän yhteydessä Adoptoi monumentti -tapahtuman, jossa esitellään adoptointitoimintaa sekä mukana olevia yhteisöjä ja kohteita. Tapahtuma järjestetään museokeskus Vapriikissa ja sisältö tuotetaan yhdessä adoptoijayhteisöjen kanssa. Tervetuloa katsomaan, mitkä ovat Pirkanmaan ensimmäiset adoptoidut rakennukset! 

Adoptointi tarkoittaa kulttuuriympäristökohteen ottamista osaksi omaa elämänpiiriä ja paikallista, elävää elinympäristöä. Adoptoijien odotetaan omaksuvan ja kartuttavan tietoa adoptoimastaan kohteesta ja välittävän sitä omissa yhteisöissään ja sidosryhmissään. Pispalan raja-aidan adoptoineet Pispalan Moreenin aktiivit talkoissa vuonna 2010.

Yhteiset taidekokoelmamme Marja-Liisa Linder Kirjoittaja on museoamanuenssi Tampereen taidemuseossa

Erityistä myrkkyä varsinkin paperipohjaiPirkanmaan kuntien veronmaksajat sille ja tekstiiliteoksille on suora auringonovat myös taidekokoelmien omistajia. Koulujen, terveyskeskusten, kirjastojen valo. Jos haluaa päästä vesivärimaalaja muiden julkisten tilojen seinillä olevat maalaukset, piirustukset ja grafiikantyöt sekä sisätiloissa tai ulkona sijaitsevat veistokset ovat merkittävä omaisuus, josta kannattaa pitää huolta.

uksesta eroon, keino on varma. Aurinko haalistaa teoksen peruuttamattomasti, eikä korjaaminen ole mahdollista. 

ampereen taidemuseolla on Pirkanmaan aluetaidemuseona lakisääteinen tehtävä antaa asiantuntija-apua toimialaansa liittyvissä kysymyksissä. Aluetaidemuseon puoleen voi kääntyä, kun haluaa tietää taideteosten oikeasta käsittelystä, säilytysolosuhteista ja mahdollisesta konservointitarpeesta. Erittäin painokkaasti mainittakoon, että kysyä kannattaa jo käsittelystä ja säilytysolosuhteista, jos on hiukankin epävarma: tapahtuneen vahingon korjaaminen on hidasta ja yleensä hintavaa. Taidemuseolla on taidekonservointilaitos Tampereen Ruskossa sijaitsevassa Museoiden kokoelmakeskuksessa. Siellä työskentelee kolme konservaattoria, joista yksi on erikoistunut paperiteoksiin. He tarjoavat neuvontapalvelua pirkanmaalaisille yhteisöille ja yksityisille henkilöille. Sopimuksen mukaan voi tulla tutustumaan konservointilaitokseen ja nähdä käytännössä oikeita toimintatapoja ja suositeltavia materiaaleja. Samoin sopimuksen mukaan konservaattori voi tulla paikan päälle tutustumaan taideteosten olosuhteisiin ja antamaan neuvoja mahdollisista parannuksista sekä arvioimaan mahdollista konservointitarvetta. Museon konservaattoreilta saa tietoja myös asianmukaisen materiaalin hankintapaikoista ja suositeltavista konservointiyrityksistä. Seuraavassa muutama pieni käytännön vinkki, joilla voi edistää teosten säilymistä tai tuhoutumista. Maalaukset ja paperiteokset eivät pidä muutoksista, varsinkaan lämmön ja kosteuden vaihtelusta. Erityisen vahingollisia ovat nopeat olosuhteiden muutokset.Tämän vuoksi aluetaidemuseon alkuperäisteoksista koostuvia kiertonäyttelyitä ei lainata lämmittämättömiin tiloihin, joissa sää pääsee heilauttelemaan olosuhteita äärimmäisyydestä toiseen. Tällaisissa tiloissa kannata säilyttää omiakaan teoksia.

Paperipohjaisella teoksella on yleensä taustapahvi ja passe-partout-kehys, joka estää kuvapintaa koskettamasta lasiin. Niiden pitää olla hapotonta materiaalia – hapollinen pahvi kuvioi ajan kuluessa teokseen omat lisäyksensä. Niin tekee vääränlainen kiinnityskin.

Vuosikymmeniä esillä ollut maalaus saattaa muuttua hyvin hillityn väriseksi yksinkertaisesti siksi, että se likaantuu. Kuvapinnan puhdistamiseen ei ole olemassa tee-se-itse-konstia, vaan se on aina ammattitaitoisen konservaattorin työtä. Muutos onkin sitten melkoinen, kuten puoliksi puhdistetusta Aarne Nurmisen ”Kevättä telakalla” -maalauksesta näkyy. Taideteoksista ja niiden hoidosta voi ottaa yhteyttä suoraan konservaattoreihin tai aluetaidemuseoamanuenssiin. Tervetuloa soittelemaan tai sähköpostailemaan – asia on yhteinen.

Paperikonservaattori Eija Kangasmäki-Kurtti Puh. 040 0237 917 Taidekonservaattori Riitta Fager Puh. 050 3650 323

Taidekonservaattori Sirpa Saari Puh. 050 5317 151

Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@tampere.fi

Museoamanuenssi Marja-Liisa Linder Puh. 040 8016 873

Kuinka runoteos sai nimensä?

Tuulikki Sillanpää-Janssen Kirjoittaja on perehtynyt Karl Gustaf Polvianderin henkilöhistoriaan ja kirjoittanut julkaisun Vänrikin tarina.

Empiretuoli 1820-luvulta vänrikki Stoolin tuvasta.

Vänrikki Stoolin tupa -museo

Vänrikki Stool ja Runeberg. Albert Edelfeltin kuvitusta Vanrikki Stoolin tarinoihin.

Vänrikki Stoolin tupa -museo

Vänrikillä ei ollut peukalo keskellä kämmentä Karl Gustaf Polviander (1788–1876), Porin rykmentin lipunkantaja, oli äärettömän taitava käsistään. Metsällä käydessään hän toi mukanaan näkemiään sopivia puunrunkoja ja oksia eri tarkoituksin.

Niitä oli aina parrun päällä kuivamassa, ja niistä hän valmisti sopivat kiväärinperät pyssyihinsä sekä erilaiset taloustavarat kuten kauhat ja leipälaatikot. Suurella energialla ja erinomaisella kauneudentajulla vänrikki antautui valmistamaan myös omat huonekalunsa tyhjään tupaansa. Vänrikillä oli kahdesta avioliitostaan yhteensä 17 lasta. Suurta perhettään varten vänrikki valmisti 1820-luvulla männystä kaksitoista puhdaslinjaista myöhäisempiretyylistä ruokapöydän tuolia, joista yksi on jäljellä Stoolin tuvassa Kurussa. Aikoinaan syvän turkoosin siniseksi maalattujen tuolien jalat kapenevat sirosti alaspäin, ja loivassa selkänojassa on sydämenmuotoinen kaari. Lieneekö Porin rykmentin sininen väri inspiroinut vänrikkiä? Näillä tuoleilla vänrikki joka vuosi

Karl Gustaf Polviander oli nuori upseeri, kun hän palasi Suomen sodan taisteluista Kuruun 1809. Vänrikki, joka oli tuolloin vielä poikamies, asettui asumaan Kiviojan torppaan. Sen lähellä oli Hainarin puustellin pieni paja. Tässä pajassa hän valmisti muun muassa omat metsästyspyssynsä ja pyydyksensä. Entä miten hänen taidokkaat käsityönsä liittyvät Runebergin kuuluisaan runoteokseen?

Albert Edelfelt/ Vänriki Stoolin tarinat , WSOY 1922

Vänrikki Stoolin tupa -museo

Morsiustuoli ja tuolin selkänojan sydämenmuotoinen kaiverrus.

Haiharasta, jossa hän oli perheineen kesälomaa viettämässä. Kun Runeberg tuli tupaan, hän ihmetteli, miksi kukaan ei istu tuolissa. Anna-Kaisa aviomiehensä taidoista ylpeänä vastasi: ”Siksi, että se on fänriks stol.” Perimätieto kertookin, että juuri tämä tuoli innosti Runebergiä antamaan Suomen sodan taisteluja kuvaavalle, 1848 julkaistulle runoteokselleen nimen Vänrikki Stoolin tarinat. Sydänkuviot kuuluivat perinteisesti morsiustuoleihin, jotka olivat aina erittäin koristeellisia sulhasmiehen taidonnäytteitä. Rakastunut vänrikki valmisti koristeellisen tuolin nuoren, hoikan vaimonsa Anna-Kaisan kokoiseksi. Tuolin kaiverrukset selkänojassa sointuvat erinomaisesti sydänkuvioiseen tuolinkarmiin ja käsinojien sirosti ulospäin kaartuviin linjoihin, jotka jatkuvat tuolin kissamaisen notkeissa jaloissa. Tuolin selustassa on kustavilaisen ajan tuoleissa paljon käytetty lukkokuvio, mutta tässä se on kaksoislukko. Vänrikin tekemässä morsiustuolissa onkin romanttista symboliikkaa: avain miehen sydämeen ja avaimet talon emännyyteen.

kodikkaasti vastaanotti Kallen päivilleen tulleet lähiseudun Porin rykmentin sotakaverinsa verestämään yhteisiä sotamuistoja. Porilaiset saapuivat muutamien räiskyvien kiväärinlaukausten ja hurraahuutojen saattelemina rykmentin värikkäisiin asepukuihin pukeutuneina. Lasien ääressä sitten haasteltiin menneiden aikojen sotatapauksista. Näissä tuoleissa Polvianderin perheen ruokapöydässä istui usein myös vänrikin luona vieraillut ylioppilas J.L. Runeberg vänrikin sotamuistoja kuuntelemassa.

Morsiustuoli ”fänriks stol” Vänrikin tekemistä huonekaluista huomatuimmaksi on muodostunut hänen 1832 tekemänsä erittäin koristeellinen morsiustuoli. Ihailun kohteena ollut tuoli oli pitkän aikaa vain koristeena kotituvassa punaisenruskeaksi maalattuna. Kukaan ei saanut istua siinä, jotta sen puuleikkaukset ja kaiverrukset pysyisivät kauniina. Vänrikin nuoren puolison tuoli herätti myös Runebergin huomion, kun hän elokuun lopulla 1833 saapui vänrikin luo kalastusmatkalle Tampereen

Pinnasänky ja kirjoituslipasto Kurussa käydessään Runeberg yöpyi Hainarin puustellin salikamarissa. Siellä hän nukkui vänrikin tekemässä tyypillisessä kustavilaisessa pinnasohvassa. Huoneessa oli myös vänrikin tekemä kaunis kirjoituslipasto eli ”sekretääri”. Sen päällä ylioppilas Runeberg kirjasi muistiin vänrikin kertomat jännittävät Suomen sodan tarinat. Juttu luisti kuin siivillä usein pikkutunneille asti. Näin hahmottui Runebergin kynästä vanhan vänrikin lipaston kirjoituspöydällä Vänrikki Stoolin tarinat, kynttilöiden ja öljylampun valossa

Kuinka runoteos sai nimensä?

Tuulikki Sillanpää-Janssen

hyvän illallisen jälkeen rupatellessa. Vänrikin tekemä kirjoituslipasto on tyypillinen 1800-luvun monikäyttöinen huonekalu, jossa samaan tilaan saatiin mahtumaan piironki ja kirjoituspöytä. Mäntypuusta valmistettu huonekalu on maalattu jäljittelemään mahonkipuuta, samoin kuin sen viilutettuja listoja jäljittelevät reunat. Jaloissa ja lipaston sisällä olevien laatikkojen reunoissa on ajalle tyypilliset kaarteilevat koristeleikkaukset. Laatikoissa on kauniit rokokootyyppiset vetimet ja lukot. Saranoilla toimiva klaffipöytä avautuu kirjoitustasoksi, jonka laatikot olivat oivallisia säilytystiloja kirjekuorille ja papereille. Niissä on todennäköisesti säilytetty myös hartsipuikkoja ja sinettiä, joilla kirjeet tuolloin suljettiin. Pienten laatikostojen keskellä oli myös pieni lukittava kaappi, jonka molemmin puolin oli ”koristepylväät”, jotka kätkevät taakseen oivalliset salalokerot tärkeitä asiakirjoja varten. Vänrikin kuoltua hänen tyttärensä Loviisa sai perintönä isänsä kirjoituslipaston. Lipasto on säilynyt perintönä hänen jälkeläisillään, muistona nuoren ylioppilas Runebergin ja vänrikki Polvianderin Suomen sotaa käsitelleistä lukuisista tarinatuokioista. Vänrikin tarina -kirjaa myydään Stoolin tuvan toiminnan hyväksi mm. Stoolin tuvassa kesäisin. Lisäksi kirja on saatavilla luettuna äänitteenä Näkövammaisten Keskusliitosta. 

Kurun ulkomuseo ja Vänrikki Stoolin tupa Poikeluksentie 60, Ylöjärvi (Kuru) Avoinna 2.7.– 31.7.2013 ti–pe klo 12–18 la klo 13–17 Muulloin sopimuksesta, tiedustelut Minna Sarvijärvi puh. 0500 742 698 Kirjoituslipasto vuodelta 1810, keskellä ulosvedetyt salalokerot.

Kahvihuoneen tarinoita

Museokulttuuria Piirros: Stina Riikonen

Lasse Honkanen

oimistossa oli taas kahvitauon aika, kahvihuone alkoi täyttyä. Suurolakin myyntiosastolta oli päässyt paikalleen ja saanut mukinsa täyteen. ”No, kuinkas viikonloppu meni?” hän aloitti vakiokysymyksellään. ”Kiitos hyvin, harrastimme museokulttuuria”, vastasi projektipäällikkö Mielonen. ”Oho! Minä se harrastan vain ruumiinkulttuuria.” ”Niinhän sinä. Me käytiin koko perhe museokierroksella.” ”Kyllä mäkin museoissa käyn”, puuttui nuori Pasi puheeseen. ”Taisi olla viime syksynä viimeks, mutta siellä oli tylsää, ei nähny kuin muita ihmisiä.” ”Sehän outoa”, ihmetteli Irma laskutusosastolta.”Sattuiko se olemaan Tampere-päivä?” ”Tietysti, silloinhan pääsee ilmaseks. Kuka nyt museoon muulloin menee?” ”Esimerkiksi me”, sanoi Mielonen. ”Meillä oli oikein mukava museosunnuntai. Lapsetkin tykkäsivät. Eikä edes maksanut paljon.” ”Lehdissä on kirjoiteltu paljon Tampereen taidemuseoiden tilantarpeesta”, sanoi Kaisa kirjanpidosta.”On pohdittu, pitäisikö taidetta laittaa vanhaan tehtaaseen vai rakentaa uusi museorakennus.” ”Minulla on asiasta idea!” kiirehti Suurola sanomaan. ”Jossain jutussa mainittiin, että uuden museorakennuksen pitäisi olla monumentti, joka tuo turisteja kaupunkiin. Mieleeni tuli New Yorkin Guggenheimin museo. Siinähän on jonkinlainen spiraalimainen kävelyramppi. Rampin seinällä riippuu taideteoksia, joita

voi kulkiessaan katsella. Mikä on meillä sellainen pyöreä rakennus, jossa riittää seinää ja johon voi spiraalimaisesti ripustaa taideteoksia?” Suurola katseli innostuneesti ympärilleen. ”Näsinneula tietysti!” hän kiljaisi ennen kuin kukaan ennätti edes miettiä. ”Sehän on jo monumentti, joka vetää turisteja ja siinä on tietysti hissin lisäksi raput. Ripustetaan taulut tornin rappuun. Siinäpä vasta oiva spiraaligalleria! Yleisö voi mennä hissillä ylös ja tulla rappuja alas ja ihailla samalla hienoa taidetta! Kovakuntoisemmat voivat tehdä reissun toisinpäin. Ei tarvitse tehdä kallista rakennusta eikä rempata vanhaa tehdasta. Säästyvät veronmaksajien rahat ja Näsinneulakin saa aivan uutta käyttöä!” ”Mihinkäs ne veistokset laitetaan?” kysyi Kaisa. ”Niitähän voi laittaa Näsinneulan aulaan, olihan siellä pitkän aikaa se puinen Kekkosen ETYK-naamakin. Ja akvaariota ja planetaariota voitaisiin piristää parilla veistoksella. Vanhaan hyljealtaaseenkin voitaisiin laittaa jokin vedenkestävä veistos, jota olisi mukava katsella akvaarion lasi-ikkunasta. Pari ruminta veistosta voisi laittaa huvipuiston kummitusjunaan. Ja onhan se delfinaariokin! Delfiinithän voisivat hypätä …” ”… ja sinä voisit hypätä sinne delfiinialtaaseen vähän viilenemään”, jatkoi Irma Suurolan lausetta. ”Älähän nyt Irma, minähän vasta ideoin! Etkö kuullut firman kursseilla luovuuskonsultin sanovan, että ideoiden pitää ensin virrata vapaasti ja sitten vasta ruvetaan karsimaan.” ”Me karsimme ideasi jo tässä vaiheessa”, totesi Mielonen. 

Muistoksi jäi vain avain Anna-Maija Kallio Kirjoittaja on Kangasalan Karjalaseura ry:n varapuheenjohtaja

Kangasalan Karjalaseura ry:n omistamassa Äijälä-talossa on mahdollisuus tutustua Karjalan historiaan. Talon yläkertaan kunnostetussa näyttely-tilassa kerrotaan menetetystä Karjalasta ja erityisesti siirtokarjalaisesta kulttuuriperinteestä. Muutama vuosi sitten seura sai lahjoituksena melkoisen nipun viipurilaisten evakkojen avaimia. Avaimet olivat evakkomatkalla lähes 70-vuotta, ennen kuin Kangasalan emeritus kirkkoherra Pentti Hytönen sai tehtäväkseen luovuttaa ne Kangasalan Karjalaseura ry:lle muistoksi eräästä Suomen historian raskaasta vaiheesta.

T Vieläköhän ovet aukenesivat vanhojen viipurilaisten avaimilla nykysessä Viipurin kaupungissa?

alvisodan syttyessä 30.11.1939 ja edetessä Kannaksella tuli monelle viipurilaiselle äkkilähtö kotikaupungistaan vihollisen tykkien jylinän saattelemana. Kaupungin monien asukkaiden oli jätettävä koko omaisuutensa koteihinsa, sillä tärkeintä oli saada siviilit evakuoitua

nopeasti turvaan sodan jaloista. Viipurin kaupunginhallituksen tekemän päätöksen mukaan luvattiin vapaaehtoisesti asuinpaikastaan jo aikaisemmin lähteneille sekä pakkoevakuoiduille viipurilaisille lähettää jälkikäteen muun muassa liina-, makuu- ja pitovaatteita sekä muuta omaisuutta perheen koosta riippuen korkeintaan 75 kilon kuorma. Lähtijät täyttivät viranomaisia varten lähetysmääräyskaavakkeen, jonka mukaan tuli liittää kodin avaimet kirjekuoressa. Avaimiin piti sitoa lujalla nuoralla osoitelappu, jossa luki henkilön nimi, Viipurin asunnon osoite sekä evakuointipaikkakunnan osoite. Viipurissa toimivan suojeluskunnan

– äkkilähtö Viipurista

huoltotoimiston henkilökunta oli määrätty yhteistyössä lottien kanssa toimittamaan evakkojen tavarat pois kaupungista. Luvattuja ajoneuvoja ei koskaan kuulunut. Ilmapommitukset, kova pakkanen sekä vihollisrintaman nopea eteneminen Karjalankannaksella sotkivat laaditut suunnitelmat. Vilkas ja eloisa Viipuri oli muutamassa kuukaudessa muuttunut kolkoksi, sotilaiden miehittämäksi kaupungiksi. Kangasalan Karjalaseuralle lahjoitettujen avaimien omistajat oli määrätty evakkoon Hämeeseen silloiseen Luopioisten kuntaan. Moni evakoista jatkoi sieltä matkaansa kuka minnekin päin Suomea. Viipurilaisten avaimet kulkeutuivat myöhemmin Luopioisten Vapaan huollon puheenjohtajalle, rovasti Toivo Miettiselle, joka taltioi ne. Seurakunnalla ei kuitenkaan ollut voimavaroja ryhtyä selvittämään evakkojen uusia osoitteita, sillä sodan loppuvaiheessa viipurilaiset olivat hajaantuneet noin sadan kunnan alueelle Hangosta Ouluun. Avaimet yhteystietoineen käskettiin myöhemmin hävittää. Eräs luopioislainen,

Tällaisen lähetysmääräyksen lähtijät joutuivat täyttämään viranomaisia varten. Mukaan tuli liittää kodin avaimet kirjekuoressa.

kulttuuritietoinen kartanon emäntä otti kuitenkin osan niistä talteen. Hän yritti myöhemmin tavoittaa avaimien omistajia, mutta tuloksetta. Lahjoittaessaan avaimet Kangasalan Karjalaseuralle emäntä toivoi, että ne asetettaisiin esille, ja edes joku näyttelyvieras tunnistaisi oman sukunsa avaimen ja saisi sen omaksensa.

Toistaiseksi vain yksi avain on tunnistettu, ja näinerään perheen avain löysi tiensä Rovaniemelle. Avaimet matkaavat huhtikuussa Lahteen ja ovat esillä Lahden historiallisessa museossa Viipuri monamour -näyttelyssä 17.5.2013–16.3.2014. 

Kangasalan Karjalainen Kulttuurikeskus Äijälä Liuksialankuja 33 36200 Kangasala Avoinna sopimuksen mukaan ja kesäkaudella sunnuntaisin 12–16 www.karjalanliitto.fi/kangasalankarjalaseura Lahden historiallinen museo Lahdenkatu 4 Avoinna ti–pe 11–17 , la–su 11–17 www.lahdenmuseot.fi 31

Miksi vanhoja taloja suojellaan? Puheenvuoro rakennussuojelun puolesta Miia Hinnerichsen Kirjoittaja ja kuvaaja on Pirkanmaan maakuntamuseon projektitutkija

Valtakunnallisesti arvokas rakennettu kulttuuriympäristö, Tampereen Pispala, on saamassa uuden suojelupainotteisen asemakaavan. Kaavatyön pohjaksi tuon maailman korkeimman jääkauden muodostaman soraharjun rakennuskantaa on tutkittu Pirkanmaan maakuntamuseolla useassa vaiheessa vuodesta 2001 alkaen. Itse olen työskennellyt Pispalan rakennusten parissa kevättalvesta 2008 alkaen aina ajoittain tehdessäni alueen kolmivaiheista täydennysinventointia. Selvitystyön yhteydessä rakennustutkijalta on usein kysytty, mitä rakennussuojelu oikeastaan on? Miksi vanhoja taloja pitäisi suojella? Mikä niissä on arvokasta? Miksei vanhaa, ehkä huonokuntoistakin taloa voisi purkaa ja tilalle rakentaa uutta samanlaista? Miksi vanhaa taloa muistuttava ”uusvanha” talo ei rakennustutkijan mielestä ole yhtä arvokas kuin vanha? Miksei vanhojen talojen suojelemisen sijaan keskitytä vaalimaan asuinalueen henkeä tai maisemaa? Kysymykset ovat kaikki hyviä, täysin ymmärrettäviä ja rakennussuojelun kannalta erittäin olennaisia, siksi yritänkin vastata niihin parhaani mukaan.

loitetaan uusvanhasta, sillä siihen kysymykseen on verrattain helppo vastata. Rakennustutkijan näkökulmasta vanhalla ja uusvanhalla talolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, paitsi rakennuksen ulkomuoto. Valaistaanpa asiaa esimerkillä. Kuvitellaan, että jossakin päin Tampereen Pispalaa olisi Kustaa Niemisen 1911 rakentama puutalo. Ensin on rakennettu pieni, hirsi1910-luvulla rakennetun pikkutalon kauniisti kunnostettu kuisti.

Huolellisesti rakennuksen piirteet huomioiden kunnostettu asuinrakennus Mäkikadulla.

runkoinen huoneen ja keittiön mökki, jota on 1920-luvun nousukaudella kahteen otteeseen laajennettu perheen ja varallisuuden kasvaessa. Muurit on käynyt tekemässä paikallinen mestari, välillä on turvauduttu naapuriapuun, mutta suurelta osin rakennustyöt on tehty itse. Toinen laajennuksista on tehty rankorakenteisena, joko säästösyistä tai kenties Kustaan kokeilunhalusta. Purueristeinen rankorakenne oli tuohon aikaan rakennustekninen innovaatio, jotakin uutta ja ennennäkemätöntä. Rakennustarpeet saatiin lähiympäristön sahoilta, naulaverstaalta ja omalta tontilta. Lisäksi Nieminen oli pellavatehtaassa töissä ja sai monenlaista käyttökelpoista materiaalia tehtaalta edullisesti tai jopa ilmaiseksi. Pellavarivettä on käytetty yläpohjan eristeenä ja puretuista puulaatikoista on tehty laudoitusta sinne tänne. Vanhimman osan ikkunat ovat vähän erityyliset kuin laajennuksissa, eikä vatupassiakaan ole aina välitetty käyttää, mutta tukeva talo on kasvavalle perheelle saatu rintee-

seen rakennettua. Kustaalta talo siirtyy hänen pojalleen, Juhani Niemiselle, joka muuttaa vaimoineen takaisin kotitaloonsa 1950-luvun puolivälin tienoilla. Tiemestarina työskentelevältä Juhanilta hommat sujuvat kätevästi. Niinpä normaalien kunnostustöiden lisäksi taloon vedetään vesijohdot ja viemärit ja rakennetaan moderni kylpyhuone. Tuolloin valetaan myös pihan betoniportaat. Niille tehdään komeat, metalliputkesta taivutetut porraskaiteet ja samantyylinen porttikin kadun reunaan. Juhanin lapset kasvavat ja lähtevät maailmalle. Kun kukaan heistä ei halua kodikseen isoisän rakentamaa puutaloa Pispalassa, perikunta myy talon 1970-luvun lopulla. Uudet omistajat, sähköinsinööri Virtanen sairaanhoitaja vaimoineen, hakevat edullista lainaa ja tekevät taloon perusparannuksen. Seiniin ja lattioihin lisätään sisäpuolelle eristettä, laitetaan sähkölämmitys, puretaan muutamia väliseiniä ja pari vanhaa tulisijaakin. Keittiö

tietenkin ajanmukaistetaan ja sisäseiniin saadaan uudet pinnat ja kauniit tapetit. Kylpyhuone ja sauna rakennetaan kellariin. Taas kelpaa talossa perheen asua ja elää. Sitten tulee 2010-luku. Viimeisestä remontista on jo aikaa, ja ylläpitokorjauksistakin on tullut vähän laistettua. Vanha talo vaatisi kipeästi korjauksia, aivan ensimmäiseksi uuden pellin katolle ja maalia ulkoseiniin, mutta kannattaako näin vanhaa taloa enää lähteä korjaamaan? Sehän on jo yli satavuotias! Ollaan tultu tienhaaraan – pitäisikö korjata vanhaa vai rakentaa uusi? Virtaset eivät enää innostu korjaamaan eivätkä rakentamaan, vaan myyvät talon sellaisenaan nuorelle pariskunnalle, suunnittelija Lehtoselle ja opettaja Laaksoselle. Lehtosen-Laaksosen pariskunta on ihastunut tontilta aukeaviin pispalalaisiin maisemiin, mutta rakennuttaisi korjaamisen sijaan tontille mieluummin samannäköisen uuden talon. Niin puretaan huonokuntoiseksi todettu Kustaa Niemisen rakentama ja laajentama, Juhani Niemisen ehostama ja Virtasten peruskorjaama talo ja rakennetaan uusi Lehtosen-Laaksosen talo. Talo on samalla paikalla ja samanmuotoinen kuin vanha, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Uuden talon rakentamisessa on käytetty 2010-luvun teollisesti tuotettuja materiaaleja, koneita ja tietenkin myös sitä vatupassia. Perustus on kestävää teräsbetonia, runko kauttaaltaan rankorakenteinen, eristeenä mineraalivillaa ja julkisivuissa sahattua vaakapaneelia. Ja eihän talon ikkunoiden sovi olla erimallisia; ikkunatyyliksi on valittu talon ensimmäinen T-mallinen ikkunatyyppi ja ikkunatehdas on valmistanut mittojen mukaan uudet, korkeimman mahdollisen energialuokan ikkunat, joiden ulkopuitteet ovat huoltovapaata, kiiltävänvalkoista alumiinia. Sisätiloissa on kuin missä

Puheenvuoro rakennussuojelun puolesta

kulttuurihistoriallinen arvo perustui siihen, millainen se pienimpiä yksityiskohtiaan myöten oli. Talo oli arvokas, koska se kertoi sadan vuoden mittaisen tarinan muun muassa pispalalaisesta rakentamisen tavasta, entisajan tinkimättömästä käsityötaidosta, eri aikojen rakennus- ja korjaamistyyleistä, perheiden asumisen ja elämisen tavoista sekä suomalaisen elintason muutoksesta. Rakennustutkijan näkökulmasta uusvanha talo on kuin kopio mittaamattoman arvokkaasta taideteoksesta. Sillä ei ole kulttuurihistoriallista arvoa, koska kulttuurihistoriallinen arvo muodostuu hitaasti pitkän ajan kuluessa ja kiinnittyy kunkin rakennuksen materiaan. Kun rakennusmateriaalit menetetään, menetetään myös kulttuurihistorialliset arvot. Kulttuurihistoriallisten arvojen kannalta paras vaihtoehto olisi ollut, jos T-mallinen ikkuna, jonka yläruutu on jugendtyylisesti jaettu pystypuilla pienemmiksi ruuduiksi.

tahansa uudessa omakotitalossa: suoraa, avaraa, kiiltävää ja kaunista. Lehtosen-Laaksosen rakennuttaman uusvanhan talon ympäristö toki säilyy melko lailla entisellään, joskin purku- ja rakennustöissä tuhoutuu osa vanhaa pihapiiriä. Muutama vanha omenapuu ja sireenipensas täytyy kaataa ja Juhanin valamat betoniportaat hajottaa, jotta perheen autot mahtuvat pihaan. Samalla saadaan myös ennen niin hankalasti viettävä piha mukavasti tasattua ja pintaan laitetaan käyttömukava betonilaatoitus. Vielä vähän rullanurmea mullan päälle ja muutama timanttituija ja peikonpähkinä istutuksiksi. Koristekiviä tuonne ja värjättyä puuhaketta tänne. Näin alkaa talon tarina alusta. Vanhan talon purkamisen myötä menetettiin kuitenkin peruttamattomasti sen kulttuurihistorialliset arvot. Kustaan talon

Kauniisti säilyneen asuinrakennuksen julkisivuissa on nähtävissä uusrenessanssin ja puujugendin tyylipiirteitä.

pariskunta Lehtonen-Laaksonen olisi rakennuttanut uuden talonsa jollekin uunituoreelle omakotialueelle. Silloin heidän uusi talonsa olisi saanut myös rehellisemmän, ajanmukaisen ulkoasun. Ilman purkamiskustannuksia rakentaminen olisi todennäköisesti tullut jopa edullisemmaksi. Vanhan Kustaa Niemisen talon olisi voinut ostaa toinen nuori pariskunta, vaikkapa toimittaja Ojanen ja yrittäjä Salonen, jotka olisivat halunneet säilyttää vanhan talon, korjata, remontoida ja ehkä jopa laajentaa sitä, mutta kuitenkin harkiten ja muutokset rakennuksen ilmeeseen sovittaen. Vanhan talon tarina voisi jatkua, saada uusia sävyjä ja piirteitä. Nykyasumisen vaatimukset voi saavuttaa suojellussakin vanhassa talossa kadottamatta jokaista Kustaan seiniin lyömää laudanpätkää, Juhanin valamaa betonirappua tai Virtasen sisustusratkaisua. Eikä sen tarvitse edes maksaa yhtä paljon kuin uuden talon rakentamisen. Rakennussuojelu tähtää siis materiaan sitoutuneiden kulttuurihistoriallisten arvojen säilyttämiseen. Kun näkökulmaa laajennetaan rakennuksista pihapiireihin, katunäkymiin ja edelleen kokonaisiin kaupunginosiin, puhutaan kulttuuriympäristön suojelusta. Ympäristössä havaittavat historialliset piirteet, kuten vanhat kulkureitit, jotka ovat hitaasti muotoutuneet teiksi ja kaduiksi, markkinapaikat, torit, aukiot, puistot sekä tietenkin rakennukset yhdessä, kertovat alueen historiasta ja kehityksestä. Pispalan arvo valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä perustuu siihen, miten alueen piirteissä on nähtävissä sen historia: kehitys pienestä keskiaikaisesta maalaiskylästä tiiviisti rakennetuksi työväen asuinalueeksi ja lopulta nykyisenkaltaiseksi monimuotoiseksi kaupunginosaksi. Kuten yksittäisissä rakennuksissa, myös laajemmissa alueissa pienetkin yksityiskohdat ovat tärkeitä. Siksi jokainen vanha

rakennus on merkittävä osa kokonaisuutta ja vastaavasti jokaisen rakennuksen purkaminen vähentää kokonaisuuden arvoa. Siksi alueen hengen tai maiseman suojelu ei yksin riitä; se on kulttuurihistorian näkökulmasta yhtä pinnallista kuin vanhan rakennuksen korvaaminen uudella samannäköisellä. Rakennusten tai kulttuuriympäristön suojelua ei tule kuitenkaan käsittää museoimiseksi tai esteeksi kehitykselle. Pispalan, kuten kaikkien muidenkin asuinympäristöjen, tulee edelleen elää ja kehittyä. Väistämätön totuus on sekin, että mikään rakennusmateriaali ei ole ikuista. Ei edes tiili, vaikka mainoksessa niin takavuosina uskoteltiinkin. Keskeistä kulttuurihistoriallisten arvojen säilymiselle on muutosten toteutustapa. Muutokset tulisi toteuttaa harkiten, alueen tai rakennuksen piirteet huomioiden, lähiympärisPyöreiden pilareiden kannattamat sisäänkäyntien katokset edustavat 1920-luvun puuklassismia. Ja mikä parasta, vaikka asunnot on yhdistetty, molemmat sisäänkäynnit on säilytetty.

töä ja maisemaa unohtamatta. Rakennussuojelu vaatii kompromisseja ja ennen kaikkea yhteistyötä. Yksikään tutkimus, viranomaisen päätös tai laki ei yksin takaa rakennuksen tai alueen säilymistä. Siihen tarvitaan asukkaiden, kiinteistön omistajien, viranomaisten, yhdistysten ja muiden toimijoiden suojelutahtoa. Olemme kaikki yhdessä vastuussa oman kulttuuriperintömme säilymisestä. Jokaisella talolla on oma tarinansa. Annetaan tarinoiden jatkua. Huomautan vielä lopuksi, että artikkelin tarina on kuvitteellinen, eikä liity mihinkään yksittäiseen rakennukseen Pispalassa. Kuvituksena on käytetty täydennysinventoinnin aikana ottamiani valokuvia kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista Pispalassa ja Tahmelassa. 

Pispalalaispihan 1950-luvun betoniportaat punaiseksi maalattuine metalliputkikaiteineen.

Terrakottasoturit ma Emmi Marttinen Kirjoittaja on museokeskus Vapriikin vs. viestintäsuunnittelija

Kiinan ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin hautapaikka löytyi sattumalta vuonna 1974, kun eräs talonpoika kaivoa kaivaessaan iski lapionsa terrakottasotilaan päähän. Arkeologisissa kaivauksissa paljastui lähes 8 000 soturia, jotka oli haudattu sodankäyntioppien mukaisiin muodostelmiin. Niillä kaikilla on yksilölliset kasvonpiirteet ja hiuslaitteet. Tutkimustyöt alueella jatkuvat edelleen.

Shaanxi Cultural Heritage Promotion Centre

arssivat Vapriikkiin

errakotta-armeijan vartioimaa hautakompleksia on kutsuttu maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, ja se kuuluu UNESCOn maailmanperintölistalle. Kuten muutkin muinaiset kiinalaiset ylimyshaudat, tämä hauta on valtava rakennelma, jonka varusteluun on käytetty runsaasti aikaa ja varoja. Muinaiset kiinalaiset uskoivat elämän jatkuvan tuonpuoleisessa entiseen tapaan. Vainajan hyvinvoinnin ajateltiin myös vaikuttavan hänen jälkeläistensä onnellisuuteen. Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet -näyttely on Vapriikin historian suurin. Tarunomaisten, luonnollista kokoa olevien sotureiden lisäksi näyttelyssä on esillä muita upeita hautalöytöjä ja keisarien aarteita Qin- ja Han-dynastioiden ajalta: keisarin pronssivaunut, aseita, koriste-esineitä, pelejä sekä jade-, pronssi- ja kultaesineitä. Näyttelyn tieteellinen asiantuntija on tunnustettu muinaisen kiinalaisen kulttuurin asiantuntija Carol Michaelson Lontoosta, British Museumista. Kiinassa näyttelyjärjestäjinä ovat Shaanxi Cultural Relics Bureau ja Shaanxi Cultural Heritage Promotion Centre. Näyttely on avoinna 14.6.–1.12.2013. 

37 37

Minä muis

Muistikuvia lapsuudesta ennen muovileluja ja peruskoulua

Pirkanmaan maakuntamuseossa on valmistunut yhteistyössä Vapriikin kuvaarkiston kanssa toteutettu lainattava kuvapaketti. Paketti on kooltaan 37 x 28 x 15 senttimetrin ko-koinen kannellinen laatikko, jonka sisällä on kuusi kansiota, joista kukin sisältää 11 A4-kokoista valokuvaa. Ensio Kauppila, Vapriikin kuva-arkisto

aketin kuvat ovat Pirkanmaalta ja ajoittuvat 1900-luvun alusta vuosisadan puoliväliin. Lapsiaiheisissa valokuvissa poseeraavat niin rusettikutriset tytöt kuin syvälle vedettyjen lippalakkien alta kurkistelevat pojat. Paketin kaikilla kuudella kansiolla on oma, lasten elämään liittyvä teemansa. Teemoja ovat Neljä vuodenaikaa, Juhlapäiviä ja päivänsankareita, Opintiellä, Auttamassa ja ansaitsemassa, Leluja ja lemmikkejä sekä Liikuntaa ja leikkejä. Kuvapaketin kansioissa on yhteensä 66 laminoitua kuvaa. Kunkin kuvan kääntöpuolelta löytyvät tiedot valokuvauksen ajankohdasta, kuvauspaikasta ja kuvaajan nimestä. Kääntöpuolella on lisäksi yksi tai kaksi kuvaan liittyvää sanariviä. Ylemmät sanat liittyvät kuvan sisältöön. Sen sijaan alemmat, kursivoidut sanat saattavat kuvasta riippuen viitata siihen, mitä muuta kuvaan olisi voinut ikuistua, tai mitä vastaavassa tänä päivänä otetussa kuvassa näkyisi. Kursivoidut sanat voivat viitata myös kuvauspaikkaan tai kuvausaikaan liittyviin seikkoihin. Kuvapaketti on suunniteltu ensisijaisesti niille, joilla on omia muistoja ja

Vapriikin kuva-arkisto

kokemuksia valokuviin ikuistetulta ajalta. Lisäksi kuvat sopivat mainiosti myös lasten katseltaviksi – valaisevathan ne heidän isovanhempiensa lapsuusaikaa. Kuvapaketti soveltuu monenlaisiin tiloihin ja tilanteisiin, sillä kuvia voi katsella yhtä hyvin ryhmässä kierrättäen kuin yksin. Kuvien katselutilanne voi olla ohjattu, mutta niihin voidaan paneutua myös itsenäisesti ilman ohjaajaa. Tilanteesta riippuen katsottavaksi voi valita vain yhden tai useamman kansion. Valinnat ja luovuus ovat siis sallittuja etsittäessä kuvien ikuistamaa kadonnutta aikaa!

stan

Kalle Havas, Vapriikin kuva-arkis

Vapriikin kuva-arkisto

채 n i M n a t s mui

Veikko Kanninen, Vapriikin kuva-arkisto

Vapriikin kuva-arkisto Ensio Kauppila, Vapriikin kuva-arkisto

Kuvapakettia koskeviin tiedusteluihin vastaa ja varauksia ottaa vastaan paikalliskulttuuritutkija Kirsi Kaivanto, puh. 0500 830 130. Kuvapaketin lainaaminen on maksutonta. 40

Museokompassi johdattaa maakunnan museoihin ja Siiri-tietokanta museoiden kokoelmiin Miinu Mäkelä

Miinu Mäkelä

Pirkanmaan maakuntamuseon paikallismuseoiden kehittämishanke Museot verkossa on saatu päätökseen. Kolmen vuoden työn tuloksena kaikki pirkanmaalaiset museot pääsevät esille Museokompassi -portaalissa ja 15 museon kokoelmat tallennetaan Siiri-tietokantaan.

irkanmaan maakuntamuseo vastaa alueensa paikallismuseoiden neuvonnasta ja työn ohjaamisesta. Maakuntamuseon paikalliskulttuuritutkija käy pyydettäessä neuvontakäynneillä museoissa ja antaa ohjeistusta myös puhelimitse ja sähköpostilla. Lisäksi järjestetään vuotuinen museopäivä ja julkaistaan mm. tätä Museokellolehteä. Tämän perustyön kehittämiseksi maakuntamuseolla oli vuosina 2010–2012 Pirkanmaan liiton rahoittama Museot verkossa -hanke, jonka tuloksena koottiin kaikille pirkanmaalaisille museoille yhteinen nettiportaali [kursiivi: Museokompassi], avattiin Tampereen museoiden Siiri-tietokanta luettelointityökaluksi alueen museoille sekä luotiin Pirkanmaan museoväelle yhteinen keskustelufoorumi internetiin. Jatkossa näiden toimintojen ylläpito on osa maakuntamuseon paikalliskulttuurityötä. Museokompassissa on tällä hetkellä mukana 85 museota. Jokaisella museolla on portaalissa oma sivunsa, jolla perustietojen lisäksi on myös sen 10 kiinnostavimmasta esineestä koottu verkkonäyttely. Esittelytekstit on käännetty englanniksi samoin kuin pääosa verkkonäyttelyiden teksteistä. Käännöstyötä jatketaan maakuntamuseon budjetin sallimissa rajoissa. Museokompassissa on sen olemassaolon aikana vierailtu liki 40 000 kertaa. Erityisen aktiivisesti sivuilla käy tamperelaisia ja helsinkiläisiä verkkosurffareita. Teemoista kävijöitä kiinnostavat erityisesti

Elina Linkopuu aloittelemassa Siiri-digitointia Akaan Kylmäkoskella sijaitsevassa Kinnarin kotimuseossa. Työn alkajaisiksi juotiin pääsiäiskahvit.

taide, lapset ja erikoisuudet. Museokompassin suosituimpien museoiden joukossa on useita sellaisia kohteita, joilla ei ole omia nettisivuja, joten portaali tuntuu täyttävän tavoitteensa toimia erityisesti Pirkanmaan pienten museoiden tiedotuskanavana. Siiri-tietokantaan pystyttiin hankkeen puitteissa ottamaan mukaan 15 pirkanmaalaista museota, ja tuo määrä kiinnostuneita ilmoittautuikin mukaan melko nopeasti. Digitointityön tueksi maakuntamuseo sai Opetus- ja kulttuuriministeriöltä rahoitusta erilliseen hankkeeseen, jonka turvin pystyttiin kuhunkin uuteen Siiri-museoon palkkaamaan työntekijä kuukaudeksi aloittamaan ja opastamaan luettelointityössä. Työ on jatkunut museoiden omilla voimilla, ja tällä hetkellä Siiriin on digitoitu noin

3750 paikallismuseoiden kokoelmiin kuuluvaa objektia. Siiristä on olemassa myös kaikkien netinkäyttäjien selattavissa oleva web-versio. Nyt web-Siirissä tehdyt aineistohaut tuovat siis vastaukseksi myös Siirissä mukana olevien paikallismuseoiden kokoelmiin kuuluvia kuvia ja esineitä. Parin vuoden työn tuloksena pirkanmaalainen kulttuuriperintö ja museoiden sen eteen tekemä työ on tavoitettavissa internetistä aivan eri laajuudessa kuin aiemmin. Kiitokset tästä kuuluvat kaikille mukaan lähteneille museoille. Näiden museoiden aktiivisen, usein vapaaehtoispohjalta toimivan henkilökunnan ansiosta meille on tarjolla suuri määrä kiinnostavaa aineistoa. Käykäähän kurkkaamassa! 

Museokompassi:http://www.museokompassi.fi/ Siiri-tietokanta: http://siiri.tampere.fi/public.do 41

Mallinuket maailmalle Kirsi Kaivanto

Haiharan nukkeja pukumuseon tarpeettomiksi käyneet mallinuket olivat aikansa säilössä Hatanpään kartanon kellaritiloissa. Kun tuli aika luopua niistä, haiharalaiset halusivat nuket kiertoon ja käyttöön. Niinpä nukkeja tarjottiin pirkanmaalaisille paikallismuseoille, ehtona nouto Tampereelta Hatanpään säilytystiloista. Tiina Hirvelä

aettavia mallinukkeja oli reilusti puolensataa. Oli naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia, oli perusasennossa seisovia, istuvia sekä erilaisiin asentoihin ’jähmettyneitä’. Lisäksi jaettavana oli erivärisiä ja -mallisia peruukkeja. Jakoprosessi aloitettiin tiedustelemalla paikallismuseoiden tarvetta ja mahdollisuutta noutaa nukkeja Tampereelta. Museot saivat myös esittää toi-

veensa nukkien määrästä, sukupuolesta ym. Kyselyyn vastasi parikymmentä innokasta nukennoutajaa. Vastauksissa oli toiveita niin mallinukkien lukumäärästä kuin sukupuolesta. Eräs paikallismuseo kaipasi nukkea esittämään kylmäasentajaa. Vakoilumuseo toivoi miehekkäitä nukkeja, kun taas Kuhmalahden kotiseutumuseo toivoi saavansa miesnuken kantamaan sodanaikaista lumipukua. Mielenkiintoinen oli myös toive saada pienikokoinen naisnukke ja kookas miesnukke esittämään Mary ja Axel Gallénia Ruoveden Kalelaan. Viime vuoden elokuun aikana järjestettiin kaksi noutopäivää. Näistä ensimmäinen oli aurinkoinen loppukesän päivä, ja noutoväkeä alkoi hiljakseen kerääntyä kartanon pihamaalle. Itse jakotilaisuus oli melkoista ”härdelliä”, sillä kellaritiloissa oli pölyistä ja varustautumisesta huolimatta liian vähän valoa. Nukkien jakaminen sujui kuitenkin hyvässä hengessä, tosin pois kannettaessa mallinuket yllättivät koollaan ja painavuudellaan. Kun nuket oli saatu autoihin, kellarin ovensuuhun sijoitetusta laatikosta sai valita sopivan peruukin valitsemilleen nukeille. Koska kaikki halukkaat eivät päässeet paikalle ensimmäisenä jakopäivänä, järjestettiin heitä varten vielä toinen. Sen jälkeen lähes kaikki mallinuket oli saatu uusiin koteihin. Ehkä ensi kesäkaudella saamme tutustua uuden elämän saaneisiin mallinukkeihin Pirkanmaan paikallismuseoissa, kuten Maryyn ja Axeliin Kalelassa. Entä mitä puetaan Vilppula-Seuran noutaman pariskunnan ylle, ja mitä mahtaa Welaatan maitolaiturimuseo kehittää naispuolisen nuken ylle? 

Marketta Franck muistoissamme Kari Saaristo

Katri Pyysalo Kirjoittaja on Tampereen museoiden tutkija

Marketta Franck (vas.) on syventynyt keskusteluun ystävänsä Lady Ostapeckin kanssa. Kuva on otettu Ostapeckin valokuvanäyttelyn avajaisissa Kotkassa vuonna 2008.

arketta Franck (1944–2013) aloitti työn museonjohtajana keväällä 1982 Haiharan kartanossa. Gunvor Ekroos oli velvoittanut testamentissaan museosäätiön ylläpitämään perustamaansa Haiharan nukkemuseota ja pukukokoelmaa. Uudella museonjohtajalla oli edessään parituhatta nukkea ja pukua ja Haiharan kartanon muu esineistö odottamassa dokumentointia. Alkuvuosien sitkeä uurastus kokoelmien parissa juurrutti Marketta Franckin vankasti kiinni museoon, josta tuli hänen elämäntyönsä. Nukke- ja pukumuseo muutti vuonna 1994 Hatanpään kartanoon, jossa museo toimi vuoteen 2006 asti. Marketta Franckille esineiden esilläpito ja elämysten tuottaminen museokävijöille oli tärkeää. Hänellä oli alati uusia, omiin kokoelmiin pohjautuvia näyttelyideoita mielessään. ”Luovuus on aika pitkälle ahkeruutta. Mitä enemmän tekee töitä, sitä enemmän tulee ideoita ja oivalluksia. Toisaalta jonkin asian tutkiminen pohjaa myötä on kuin suuri seikkailu tai tutkimusmatka”, Marketta Franck on todennut. Nukke- ja pukumuseosta tuli Marketta Franckin johdossa ammatillisesti hoidettu museo. Näyttelytoiminnan lisäksi esinetutkimus ja tekstiilien konservointi saivat vahvan roolin. Dokumentointi ja kokoelmien säilytys oli huolellista. Esi-

neistöä kartutettiin suunnitelmallisesti. Nukkekokoelman tallentamisessa korostui monipuolisuus. Tekstiilikokoelma keskittyi muotipukujen historiaan, lasten pukeutumista unohtamatta. Marketta Franck oli koulutukseltaan filosofian maisteri, joka oli opiskellut kirjallisuutta, estetiikkaa ja taidehistoriaa. Luovuus ja innostus tutkimustyöhön näkyvät Nukke- ja pukumuseon kymmenissä julkaisuissa. Marketta pohti kirjoissaan muun muassa lapsuutta, nuoruutta, muotia, nuken historiaa ja leikkiä. Lapsuuden historia oli hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa. Museonjohtajan syvä kiintymys Haiharan museosäätiön kokoelmaa kohtaan säilyi hänen eläkkeelle siirryttyäänkin. Vuonna 2010 Marketta Franck osallistui Vapriikin Ladyn tyyli näyttelyn suunnitteluun. Hän tarttui tarmokkaasti uusien lahjoituserien inventointiin ja dokumentointiin. Vielä viimeisinä aikoinaan hänellä oli tekeillä uusi nukkeaiheinen kirja. Marketta Franck koki työn museonjohtajana olevan kuin päättymätön tarina, joka vei seikkailusta toiseen. ”Minulla on ollut onni toimia museonjohtajana keskellä päättymätöntä museoseikkailua, jossa yllätykset seuraavat toinen toistaan ja jossa museoesineet kertovat minulle päätähuimaavia tarinoitaan.”

arketta Franck teki tai paremminkin eli merkittävän museouran. Aloitin museoalalla vuonna 1982 kuten Markettakin. Minulla oli ilo tuntea hänet ja seurata hänen työtään vuosikymmenien ajan. Marketta kuului 1980–1990-luvuilla minun ajatuksissani vahvojen museonaisten ryhmään. Heidän rinnallaan tunsi itsensä aina aloittelevaksi harjoittelijaksi. Heillä kaikilla oli luja usko työnsä merkitykseen. Kokoelmat olivat heille kuin suurimpia henkilökohtaisia aarteita, täynnä tarinoita kerrottavaksi. Marketta oli tässä ryhmässä näkyvimpiä persoonia, kaikkien tuntema värikäs museonjohtaja Tampereelta. Nukke- ja pukumuseo oli hänen johdossaan innovatiivinen ja monia rajoja ylittänyt museo. Nykyisin pienenkin museon johtajan työajasta kuluu paljon aikaa raportointiin, tilastointiin, tuottavuuden ja vaikuttavuuden arviointiin, työkyvyn edistämiseen ja yhteiskuntasuhteiden ylläpitämiseen. Tällä kaikella on merkityksensä, mutta käytetty aika on väistämättä pois siitä mitä museossa ensisijaisesti pitäisi tehdä. Onneksi Marketta sai tehdä työnsä oikeana museoaikakautena ja hänelle oikeanlaisessa museossa. Hänen näyttelyidensä muistot ja julkaisunsa elävät vielä kauan kertomassa tekijästään ja hänen voimastaan. Tampereen kaupungin museopalvelut kunnioittaa Marketan muistoa huolehtimalla omalta osaltaan hänen työnsä jatkumisesta.

Toimi Jaatinen

PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO