Museokello 2009 by Museokeskus Vapriikki

P ir k a n m a a n m u s e o u u t i s e t 2 0 0 9 kulttuuriympäristö arkeologia paikalliskulttuuri rakennusperintö perinnerakentaminen museo kulmakunta kylä identiteetti kulttuuritahto kivikausi silta puistolapinraunio kampaleima eräsija koekuoppa tulipesäke torppa kiuas mylly rajakivi iskos tynnyriholvi, lähde kotiseutu tarinapaikka

Pääkirjoitus Kuulumisia kulttuurimaakunnasta

alvikausi on takana ja Museokello herättelee jälleen lukijoita lehden pariin. Kevään kiiriessä kohti kesää museokenttä alkaa aktivoitua paikallismuseoiden avatessa oviaan. Pirkanmaalaista aktiivisuutta kasvattaa osaltaan lehden ilmestymisen aikoihin Museokeskus Vapriikissa järjestettävä Maakunnallinen museopäivä. Päivän kokoavaksi teemaksi valikoitui suunnitelmallisuus museossa sisältäen muun muassa luennon museoiden kokoelmahallinnasta erityisesti paikallismuseoiden näkökulmasta. Suunnitelmallisuuden piiriin kuuluu myös esimerkkiesitys koskien Hämeenkyröä, jonne ensimmäisessä vaiheessa laadittiin kaikkia kunnan museoita koskeva museosuunnitelma. Seuraavaksi entisessä viljamakasiinissa toimivaa kotiseutumuseota varten tehtiin perusnäyttelyn uudistamista koskeva näyttelysuunnitelma. Hanketta on sittemmin toteutettu pala kerrallaan. Nyt alkavan kolmannen kesän päättyessä pitäisi olla valmista ja näyttelyn uudistettu rakennuksen molemmissa kerroksissa. Paikalliskulttuurityön saralta Museokellon tässä numerossa esitellään maakuntamuseon työnä tehdyt viimeisimmät kirkolliset inventoinnit. Kyseessä ovat seurakuntien hallussa olevan kirkollisen esineistön inventoinnit. Inventointien laatiminen perustuu Kirkkohallituksen seurakunnille aiheesta antamaan suositukseen. Museon toimesta kyseisiä inventointeja on tehty Urjalassa ja Kurussa. Kirkollisia inventointeja ovat myös hautausmaainventoinnit. Tampereen hiippakunnan alueella olevia hautausmaita on inventoitu vuodesta 1988 alkaen noin 20. Tuorein on viime kesänä tehty Urjalan hautausmaan inventointi. Urjalaan liittyy lisäksi lehden kotiseutuaiheinen juttu, jossa kerrotaan laajalti vaikuttaneesta museoneuvoja Arvo Kytölästä. Artikkelissa Rakennussuojelu nyt! arvioidaan maakuntamme rakennussuojelun ilmiöitä ja ulottuvuuksia muutamien mielenkiintoisten esimerkkien kautta. Lisäksi rakennusperinnön aihepiiriin kuuluen valotetaan, mikä on Tiitolan kokoelma ja miten se päätyi museoon. Arkeologian alaan puolestaan

kuuluu artikkeli, jossa analysoidaan maakuntamuseon suojelutehtäviin kuuluvaa muinaisjäännösten lausuntotyötä. Lehden viime numerossa kerrottiin Pirkanmaan maakuntamuseon tuolloin käynnistymisvaiheessa olleesta Adoptoi Monumentti -hankkeesta eli tavoitteesta osallistaa kansalaisia hoitamaan yhteisöllisesti kulttuuriympäristöä, etupäässä kiinteitä muinaisjäännöksiä. Käsillä olevassa numerossa lukijat saavat tietää, mitä hankkeelle nyt kuuluu samoin kuin mistä ensi vuonna toteutumassa olevassa JOY-kulttuuriympäristökampanjassa on kyse. Lehdessä esittäytyy kaksi hyvinkin erityyppistä Pirkanmaalla sijaitsevaa museota, viime vuonna ovensa avannut valtakunnallinen poliisimuseo Tampereella ja nykyisessä Sastamalassa sijaitseva Suodenniemen kotiseutumuseo. Tässä numerossa on viimekertaista laajemmin tietoa erilaisista museotyöhön haettavista avustuksista. Lisäksi pohditaan, mikä olisi hyvä nimi museolaitokselle, jonka antikvaarisiin tehtäviin kuuluu kulttuuriperinnön vaaliminen monitahoisesti koko maakunnassa – eli maakuntamuseo nimiviidakossa! Saatavilla olevista kiertonäyttelyistä saa tietoa artikkeleista, joista toisessa kerrotaan Pirkanmaan aluetaidemuseon vilkastuneesta kiertonäyttelytoiminnasta. Toinen artikkeli kertoo melko tuntemattomaksi jääneestä kuvittaja Poika Vesannosta ja hänen kiehtovasta tuotannostaan, joka sisälsi muun muassa kansisuunnittelun Mika Waltarin salapoliisiromaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Museokello sen sijaan selvittää artikkelissa Vaaksa vaaraa – museo vaatii tuvallisuussuunnitelman, minkälaisia vaaratilanteita museotyöntekijä saattaa työssään kohdata..... …..tässä muutamia aiheita lehden tämänkertaisesta tarjonnasta - aurinkoista kesää kaikille Museokellon lukijoille!

Kirsi Kaivanto

Sisällys Kuulumisia kulttuurimaakunnasta Kirsi Kaivanto Suuri kulttuuriympäristökampanja toteutumassa 2010 Tuija-Liisa Soininen Muinaisjäännösten lausuntotyön analysointia Ulla Lähdesmäki Arvo Kytölä - neljänkymmenen museon mies Valo Saikku Maakuntamuseo nimiviidakossa Tuija-Liisa Soininen Rakenussuojelu nyt! Hannele Kuitunen Ensimmäiset muinaisjäännösten adoptointisopimukset on allekirjoitettu Aino Nissinaho Koskisen Marjo Kulttuuriympäristöyksiköstä, terve! Miinu Mäkelä Uusia yhteistyön muotoja ja kaupunkikehityksen työkaluja etsimässä Jenni Partanen Poliisimuseo – valtakunnallinen erikoismuseo Hervannassa Maritta Jokiniemi Tiitola-projekti – rakennusmestarin arvoituksellinen piirustusaineisto Marko O. Saarinen Inventoinnit kirkon kulttuuriperinnön vaalimisen lähtökohtana Miinu Mäkelä Poimintoja Pirkanmaalta Kirsi Kaivanto ja Miinu Mäkelä Vaaksa vaaraa – museo tarvitsee turvallisuussuunnitelman Marjo Koskinen ja Miinu Mäkelä Valokuvakokoelmat digitaaliseen muotoon Marika Tamminen Suodenniemen kotiseutumuseo Sastamalassa Pekka Koskinen Poika Vesanto - käyttökuvan mestari Outi Peninkangas Mitalivauvoja, Miehiä työssä ja Amerikan Anna – Pirkanmaan aluetaidemuseon lainattavissa kiertonäyttelyissä elämän kirjoa koko kaarelta Marja-Liisa Linder Asiaa avustuksista Kirsi Kaivanto

2 4 6

Julkaisija: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo Vastaava toimittaja: Tuija-Liisa Soininen

10 12

Toimittajat: Kirsi Kaivanto ja Miinu Mäkelä

16 Taitto: Lasse Honkanen 14 21

Etukansi: Kuokkalan museoraitti Lempälässä. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot Takakansi: Aurejärven kirkon kellotapuli. Kuva: Maija Ojala, Pirkanmaan maakuntamuseo Painopaikka: Hämeen Kirjapaino Oy 2009 Painos: 1100

ISSN-L: 3786-3314 ISSN: 3786-3314

37 40 42 43

44 46

Suuri kulttuuriympäristökampanja toteutumassa 2010 Tuija-Liisa S oi ni nen Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön päällikkö

Kansalaisjärjestöt järjestävät julkisten organisaatioiden tuella ensi vuonna laajan kampanjan kulttuuriympäristön arvostuksen ja hoidon parantamiseksi. Kampanjaa koordinoi Suomen kotiseutuliitto. Tarkoitus on lisätä kansalaisten, viranomaisten ja päättäjien tietoa ja tietoisuutta arkipäiväisestä ympäristöstä.

ulttuuriympäristö on syntynyt ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksessa. Se koostuu rakennetusta ympäristöstä, maisemasta ja kiinteistä muinaisjäännöksistä. Rakennettu ympäristömme muodostaa noin kaksi kolmasosaa koko kansallisvarallisuudestamme. Kiinteitä muinaisjäännöksiä on Suomessa 23 000 ja lisää löytyy vuosittain. Kulttuuriympäristö on kaikkien yhteistä perintöä ja vaatii myös kaikkien yhteistä huolenpitoa! Kampanjan taustalla on tieto, että julkisen hallinnon voimavarat kulttuuriympäristön vaalimiseen tulevat jatkossa niukkenemaan ainakin valtion osalta. Kuntien työpanoksesta ei ole tällä hetkellä vielä ennusteita. Sen vuoksi on erittäin tärkeää saada kansalaisjärjestöt heräämään vakavaan tilanteeseen. Järjestöjen työn ja asiantuntemuksen merkitys kulttuuriympäristön vaalimisessa tulee kasvamaan. Jostain syystä esimerkiksi luonnonympäristön suojelussa kansalaisjärjestötyötä pidetään itsestään selvänä asiana. Jos kyse on arvostuksesta, kulttuuriympäristön arvostus on nostettava samalle tasolle! JOY kulttuuriympäristökampanjan helmassa järjestöt tulevat valmistelemaan myös yhteistä strategiaa kulttuuriympäristöasioiden edistämiseksi! On tarkoitus, että mahdollisimman moni järjestö allekirjoittaa sen vuoden 2010 alussa järjestettävässä kampanjatapahtumassa. Erityisenä tavoitteena on myös koota rivit yhteen ja

parantaa kaikkien alalla toimivien, niin järjestöjen ja viranomaisten keskinäistä yhteistyötä. Kampanjavuonna järjestetään monia suuria ja pieniä, paikallisia ja valtakunnallisia tapahtumia, toimintoja, hankkeita ja koulutusta sekä tuotetaan aiheeseen liittyviä aineistoja eri tarkoituksiin, artikkeleita tiedotusvälineille ja julkaisuja. Hankkeisiin haetaan rahoitusta säätiöiltä ja julkishallinnolta. Jo nyt on suunnitteilla Jokamiehen kulttuuriympäristöopas, Kulttuuriympäristöopas kuntien luottamushenkilöille ja kaunokirjallisempi Esseekokoelma ihmisen suhteesta kulttuuriympäristöönsä. Erityisenä tavoitteena on myös koota rivit yhteen ja parantaa kaikkien alalla toimivien, niin järjestöjen ja viranomaisten yhteistyötä. Koska julkisen hallinnon voimavarat pienenevät, kansalaisjärjestöjä tarvitaan työhön entistä enemmän. Kampanjaan on jo ilmoittautunut mukaan suuri määrä toimijoita, niin valtakunnalliselta kuin alueelliseltakin tasolta. Jos oman järjestösi toimintaan kuuluu ympäristöarvojen ja kulttuuriperinnön vaaliminen, kannattaa nyt hakeutua mukaan yhteiseen toimintaan. Määritelläkseen kuinka ja miten tarjota apuaan ja asiantuntemustaan, järjestöjen kannattaa ottaa yhteyttä Suomen kotiseutuliittoon

joy@kotiseutuliitto.fi. Lisää tietoa kampanjasta saa Suomen kotiseutuliiton sivuilta www.kotiseutuliitto.fi. Ilmoittaudu mukaan ja tee oma kampanjasi!

Taustakuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

Muinaisjäännösten lausuntotyön analysointia Ulla Lähdesmäki Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologiasta vastaava tutkija

Lausunnot ovat museoviranomaisen kommunikointia maankäyttäjien ja suunnittelijoiden, muiden viranomaisten ja alueellisten yhteisöjen kanssa. Niistä välittyy tietoa suojeluongelmista, säilymisuhasta, hallinnon toimintamenetelmistä ja suojelukäytännöistä. Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikössä on valmistunut arkeologisen ympäristön hallinnollisen suojelun strategiatutkimus. Se antaa tietoa arkeologista ympäristöä käsitelleiden lausuntojen määrästä, niitä koskeneista maankäyttöhankkeista ja lausuntojen vastaanottajista vuosina 1996–2008, jona aikana museolla on ollut voimassa hallinnon hajautussopimus Museoviraston kanssa.

Tampereen Kirjastonpuiston seurantatutkimus, jossa valvotaan koneellista maan kaivamista muinaisjäännösalueella. Kirjastonpuistossa sijaitsee uusimpia Tampereella todettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä, Koskenkylänja markkinapaikka ja Tammerkosken kartanonpaikka. Kuva: Aino Nissinaho, Pirkanmaan maakuntamuseo

Suojelulausunnot – paperinmakuisesta hallinnosta kiinnostavaksi tietolähteeksi Kun yksityiset tai julkisyhteisöt suunnittelevat rakentamista ja ympäristön käyttöä jollakin tavoin, hankkeessa mukana olevat tutustuvat maankäytön ohjaukseen ja valvontaan. Monet saavat ensimmäisen kontaktinsa tällä tavoin myös kulttuuriympäristön suojeluun. Ympäristö on monen tekijän summa. Muiden ominaisuuksien ohella siellä on kulttuuriympäristön arvoja, esimerkiksi lailla suoranaisesti rauhoitettuja arkeologisia jäännöksiä. Pirkanmaa on tiheästi asuttu ja intensiivistä maankäyttöä on samoilla alueilla kuin muinaisina aikoinakin. Nykyisten taajamien ja haja-asutusalueiden maati-

Virtain Majasaaren inventoinnissa todettu uunin jäännös. Inventointi liittyi rakennuslupa-asian käsittelyyn maakuntamuseossa. Kuva: Kalle Luoto, Pirkanmaan maakuntamuseo

lakeskusten alla ovat keskiaikaiset kylät. Soranotto, tiestö, voimaperäinen peltoviljely suosivat samoja maasto- ja maaperätyyppejä kuin kivikautinen pyyntiväestö asuinpaikkoja valitessaan. Muinaisen ja nykyisen maankäytön päällekkäisyydestä on paljon esimerkkejä, tunnetaanhan Pirkanmaalta runsaat 1500 muinaisjäännösaluetta, joiden laajuus vaihtelee kymmenkunnasta neliömetristä jopa muutamiin hehtaareihin. Nykyaikainen rakennustoiminta on massiivista, tekniikaltaan ja vaikutuksiltaan järeää ja vahvasti ympäristöä muuttavaa verrattuna esimerkiksi 1700- ja 1800-luvun vaihteen isonjaon kaltaiseen, aikanaan suureen maankäytön muutokseen. Maankäyttö sisältää usein luonnostaan ristiriitoja, mistä seuraa intressien punnintaa. Pirkanmaalla lisääntynyt maankäyttö on johtanut välillisesti myös uusien muinaisjäännösten löytymiseen. Kun erilaiset maankäyttötarpeet ovat lähivuosina kiivaasti kasvaneet ja rauhoitettujen arkeologisten alueiden määrä on 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2005 lisääntynyt vuosittain keskimäärin 40 muinaisjäännösalueella, arkeologista ympäristöä suojellaan melkoisissa paineissa ja haasteissa. Käytöstä jääneinä raunioina tai lähes näkyvistä hävinneinä muinaisjäännöksiin kohdistuu monia vahingoittumisuhkia ja säilymistä vaarantavia riskejä. Suojelussa tarvitaan erilaisia menetelmiä. Koska maankäytön paineet aiheuttavat tarkan tiedon tarvetta jäännösten laajuudesta ja säilymistilasta, arkeologisia tutkimuksia tehdään säännöllisesti. Omaehtoiseen suojeluun sitouttavaa toimintaa edistetään. Suojeluviranomaisen toimintatavat perustuvat kuitenkin aina myös selkeästi säädeltyihin normeihin, säädöksiin ja ohjeisiin. Niitä tarvitaan esimerkiksi silloin, kun muinaisjäännökset rajoittavat konkreettisesti omistusoikeutta, estävät tai muuttavat rankastikin suunnitelman totuttamista halutulla tavalla ja suojelu aiheuttaa lisäkustannuksia hankkeen suunnitteluvaiheessa tutkimustarpeiden johdosta. Suojeluhallintoon kuuluvat museoviranomaisen

antamat lausunnot, jotka välittävät maankäyttäjille täsmällistä tietoa ja perusteltuja dokumentoituja toimintaohjeita. Muinaismuistolakiin kirjatut periaatteet johtavat monissa maankäyttösuunnitelmissa kirjalliseen kommentointitarpeeseen. Lausunto on suojeluhallinnon kannanotto, museoviranomaisen kommunikointia maankäyttäjien ja suunnittelijoiden, muiden viranomaisten ja alueellisten yhteisöjen kanssa. Lausunto voi olla informaatiota muinaisjäännöksestä ja rauhoituksen vaikutuksesta yleensä tai erityisesti tietyissä tapauksissa. Muinaismuistohallinnossa on tehty pitkään lausuntotyötä, ja Pirkanmaan maakuntamuseo on antanut lausuntoja muinaisjäännösten suojeluasioissa runsaat 12 vuotta. Lausunnot eivät ole vain hallinnon liturgiaa vaan niiden tarkastelu pitkällä aikajänteellä on kiinnostavaa, koska nämä kirjalliset kommentit ovat keskeisiä vaikuttamisen välineitä ja niistä välittyy tietoa suojeluongelmista, säilymisuhasta, hallinnon toimintamenetelmistä ja suojelukäytännöistä. Kulttuuriympäristöyksikkö käynnisti vuonna 2007 arkeologisen ympäristön hallinnollisen suojelun strategiatutkimuksen. Sen puitteissa vuodenvaihteessa valmistui raportti maakuntamuseon arkeologista ympäristöä käsitelleiden lausuntojen määrästä, niitä koskeneista maankäyttöhankkeista ja lausuntojen vastaanottajista v. 1996–2008, jona aikana museolla on ollut voimassa hallinnon hajautussopimus Museoviraston kanssa.

Muinaisjäännökset mukana monessa maankäytössä Runsaan 10 vuoden aikana maakuntamuseo on antanut lähes 2000 viranomaislausuntoa maankäytöstä (keskiarvo 162 lausuntoa vuodessa). Muinaisjäännöksiin näissä lausunnoissa on koko tarkasteluajanjaksona otettu kantaa 76 %:ssa (n. 1500 lausuntoa). 2000-luvulla maankäyttölausuntoja on annettu vuosittain n. 200–300 ja myös arkeologisten kannanottojen määrä on noussut tasaisesti. Vain osa arkeologista ympäristöä kommentoivista lausunnoista on liittynyt ongelmallisiin

Arkeologista ympäristöä käsitelleiden lausuntojen osuus kaikista Pirkanmaan maakuntamuseon maankäyttölausunnoista v. 1996–2008. Lausunnoissa käsitellyt maankäytön muodot

Kommentoituja hankkeita ja suunnitelmia

kaavoitus

maakuntakaavoitus, yleis- ja asemakaavoitus, suunnittelutarveratkaisut

liikennerakentaminen

yleisten ja yksityisten teiden rakentaminen ja parantaminen, kevyen liikenteen väylät, vanhojen siltojen korjaaminen, ratarakentaminen

energiarakentaminen

sähkölinjojen rakentaminen, maalämpörakentaminen, maakaasuputket ja muu energiarakentaminen

tietoliikennerakentaminen

matkapuhelinten tukiasemat, telekaapeliyhteyksien rakentaminen

rakentamisen luvat ja ilmoitukset, maaainesluvat

rakennus-, poikkeamis- ja purkuluvat, toimenpideilmoitukset, maaainesten ottoluvat

alustavat tiedustelut ja yhteydenotot rakennussuunnitelmaa tehtäessä

mm. omakotitalojen ja vapaa-ajan asuntojen alustavat rakentamissuunnitelmat, joista pyydetään kommentteja ennen lupakäsittelyä

vesihuoltorakentaminen

vesi- ja viemärilinjojen runko- ja kiinteistöputkistot, pumppaamot ja muut maanpäälliset rakenteet

vesialueilla tapahtuva rakentaminen

uomien ruoppaus, koskien uomien ja rantojen kalataloudellinen kunnostus, laiturit ja muut rantarakenteet

katurakentaminen

katuverkoston kunnostaminen ja rakentaminen

puistot ja viheralueet

erilaiset kunnostus-, rakennus- ja hoitotyöt puistoissa ja viheralueilla

maa- ja metsätalous

erilaiset metsänkäyttötoimet (hakkuut, kantojen nosto, auraus, laikutus, istutus)peltojen salaojitus

maisemanhoitoohjelmat ja kehittämishankkeet

maiseman ja kulttuuriympäristön hoitosuunnitelmat ja ohjelmat

ja vaativiin suojelutapauksiin, mutta sellaisten osuus on useiden eri tekijöiden vaikutuksesta myös kasvanut vuositasolla 30 lausunnosta lähes sataan lausuntoon. Muinaisjäännösten suojelu on selvästi hyötynyt kulttuuriympäristön laajasta, kokonaisvaltaisesta toimintakehyksestä ja rakennetun ympäristön suojelun käynnistymisestä (2000-luvun alusta lähtien). Lausunnoissa kommentoidut maankäyttösuunnitelmat edustavat laajasti infrastruktuuria ja erilaisia rakentamisen ratkaisuja. Tämä on merkinnyt kasvavaa haastetta arkeologin koulutuksen saaneiden tutkijoiden argumentoidessa suojelutapauksissa suunnittelijoiden kanssa ja sovittaessa erilaisia maanrakennushankkeita arkeologiseen ympäristöön. Runsaat puolet arkeologiaa koskeneista lausunnoista on annettu kaavahankkeista (näistä 80 % asemakaavoja), jotka tulevat melko kattavasti lausunnolle. Muissa hankkeissa yleisiä ovat varsinkin vesihuolto- ja tierakentamisen erilaiset suunnitelmat. Suhteellisen vähän museo on voinut lausunnoilla ottaa kantaa yksityisten pieniin rakennushankkeisiin, joita ohjataan ja valvotaan erityisesti kuntien rakennusvalvontatoimessa. Tämä muodostaa erään ongelman muinaisjäännösten suojelussa, koska muinaismuistolaki ei varsinaisesti säätele yksityisistä työhankkeista. Lausuntotarkastelusta ilmenee, että viime vuosina useita muinaisjäännöksiä on rikkoutunut erityisesti yksityisten rakennushankkeissa. Nämä tapaukset liittyvät rakennuslupiin ja suunnittelutarveratkaisuihin. Lausunnot nostavat esille esimerkiksi tällaisen ongelmaryhmän.

Laaja verkosto suojelun viranomaistyössä Lausunnot ovat yksi osa museoviranomaisen kommunikaatiosta maankäytön ohjauksessa. Lausuntojen välityksellä maakuntamuseolla on hyvin laaja verkosto muinaisjäännösten suojelussa, mutta on selvää, että tässä muodossa kontaktit jäävät monissa tapauksissa melko ohuiksi. Suojeluviranomainen kommunikoi lausuntojen muodossa erityisesti Pirkanmaan kuntien kanssa (68 % lausunnoista kuntien omia hankkeita, erityisesti kaavoitusta), mutta myös eri alojen suunnittelukonsultit ovat edustuneet lausunnoissa hyvin. Lausuntotyön verkostoon kuluvat lisäksi mm. yksityiset maanomistajat, tiehallinto, ympäristökeskus, vesihuoltoosuuskunnat, metsäalan organisaatiot, ratahallinto ja seurakunnat. Näiden osuus lausuntojen vastaanottajissa on kuitenkin selvästi vähäisempi. Tampereen aluetta koskevat lausunnot muodos-

Maakuntamuseon kontaktiverkostoa muinaisjäännösten lausuntotyössä 1996–2008.

tavat kaikista arkeologisista lausunnoista vain n. 10 % valtaosan lausunnoista suuntautuessa muualle maakuntaan (Tampere: 178 arkeologista lausuntoa 12 v. aikana, muut kunnat 1325). Määriin vaikuttavat mm. rakentamisen vilkkaus mutta myös muinaisjäännösten määrä. Kiinnostava yksityiskohta on esimerkiksi Vammalan (nyk. Sastamalaa) ja Nokian kaupunkien lausuntomäärien merkittävä ero: Kummastakin on tunnettu eniten muinaisjäännöksiä kaikista Pirkanmaan kunnista ja molemmissa on ollut vilkasta maankäyttöä tarkastelujaksona. Vammalaa koskevia arkeologisia lausuntopyyntöjä on käsitelty runsaassa kymmenessä vuodessa yli 100, Nokiaa vastaavasti 45. Lausunnoista välittyy hyvin rakentamisvolyymin ja -muotojen kasvu 12 vuoden aikana. Samoin se, että suunnitelmat ovat yhä useammin edellyttäneet

arkeologisia tutkimuksia. Historiallisen ajan muinaisjäännösten suojeluperiaatteiden kehittyminen heijastuu lausunnoista monella tavalla. Lausunnot osoittavat myös, että maankäyttösuunnitelmat ovat muinaisjäännösten säilyttämisessä entistä haastavampia. Tämä on johtunut osaksi Pirkanmaan aseman vahvistumisesta kasvukeskuksena. Viime vuosien lausutuista hankesuunnitelmista välittyy myös aineellisten arvojen ja samalla jonkin asteinen suojelukielteisyyden vahvistuminen. Tämä saattaa ilmetä esimerkiksi siten, että muinaisjäännöksen rauhoitusta ei koeta velvoittavana; sitä saatetaan pitää suunnitelman hidasteena mutta ei esteenä, ja rakentamista suunnitellaan liian lähelle muinaisjäännösaluetta tai, informaatiosta huolimatta ja lain vastaisesti, jopa sellaisen kohdalle.

Arvo Kytölä – neljänkymmenen museon mies Valo Saikku Kirjoittaja on urjajalainen tietokirjailija

Hämeen museoseuran kokoelmat avattiin yleisölle 100 vuotta sitten 1908, ja samana vuonna syntyi Urjalassa Arvo Johannes Kytölä (vuoteen 1929 Mäkinen). Jostain syystä Kytölän ja Hämeen museoseuran tiet eivät tiettävästi koskaan yhtyneet, vaikka Hämeen Heimoliiton museoneuvojana intendentti Kytölä on ollut vaikuttamassa ainakin 66:een museoon Hämeessä, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Keski-Suomessa, Pohjanmaalla ja Uudellamaalla.

rvo Kytölän elämäntyö oli todella mittava. Museotyön lisäksi hän osallistui moniin kotiseudullisiin elokuviin avustajana, asiantuntijana ja kirjoittajana. Hyvänä kertojana häntä on nauhoitettu arkistoihin toistakymmentä tuntia. Hän oli monitaitoinen juhlien ja ohjelmien järjestäjä. Arvon työstä kertoo runsas tallennettu aineisto Hämeenlinnan maakuntamuseossa. Hän toimitti jo

eläessään sinne runsaasti materiaalia. Kaikkiaan hänen kirjallinen jäämistönsä käsittää lähes kaksi hyllymetriä järjestettynä 27 arkistokansioon. Elinaikanaan Kytölä oli innokas muisto- ja rauhoituslaattojen toimeksipanija ja ideoija. Kesällä 2008 Urjala-Seura kiinnitti Arvo Kytölän muistolaatan Urjalan museon yli 200-vuotiaan päärakennuksen seinään ”ARVO KYTÖLÄ 1908–2008”. Arvo Kytölä syntyi 19.1.1908 Urjalan Välkkilässä. Samana vuonna Leena, Kaisa ja Oskari Kytölä ottivat hänet kasvatiksi. Vartuttuaan hän kävi Jokioisten Pienviljelijäkoulun 1927 ja osallistui sekä talvi- että jatkosotiin. 1942 hänet ylennettiin ylikersantiksi. Sodan kestäessä hän avioitui Liisa Pourun kanssa 1942. Avioliitosta syntyi yksi poika. Kotiseutu- ja museotyöhön Arvo Kytölä paneutui tultuaan vuonna 1942 Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen hallitukseen, missä hän sittemmin oli yli 20 vuotta. Hämeen Heimoliiton museoneuvojana hän toimi vuodesta 1961 aina eläkepäiviinsä asti. Hän opasti Hämeen paikallismuseoita niiden järjestelytöissä ja suoritti niissä museotarkastuksia. Hän myös perusti useita kirkkoja pitäjämuseoita. Ikaalan Isotalon museota Urjalassa pidetään hänen merkittävimpänä työnään. Kaikkiaan Arvo Kytölä on perustanut tai uudelleen järjestänyt noin 40 museota. Urjalan museon hoitajana hän toimi kuusi vuotta. Erityisesti hän oli aloitteentekijänä kirkkotekstiilien ja kirkkoasuun kuuluvien muiden varusteiden hankinnassa. Hän pani myös alulle Urjalan kansallispuvun uudelleen tutkimisen. Arvo Kytölä on kirjoittanut useita museo-oppaita. Lisäksi hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluvat mm. Urjalan Välkkilän kansakoulun historiikki, Urjalan kirkkojen vaiheita, Urjalan muistomerkit, Urjalan vierasrakennuksen kehitys, Ihmisen viimeinen matka, Urjalalaisten vaatetuksesta, Urjalalaisten keinutuolinikkareiden historiaa, Kylämeijereiden ajoilta ja Urjalan Perhon rukoushuone ja sen perustaja. Arvo Kytölän työn laajuudesta kertoo seuraava luettelo, jossa on paikkakunnittain mainittu ne kohteet, joissa Arvo on käynyt joko perustamassa museoita tai järjestelemässä esineistöä tai vain neuvontamatkoilla. Kirkko ja kirkkomuseot: Akaa, Aura, Kortesjärvi, Kylmäkoski, Orivesi, Pälkäne, Pöytyä, Ruovesi, Tammela, Tyrväntö, Urjala, Vesilahti, Vihti.

Urjalan museo. Kuva: Eija Haapalainen, Urjalan kunta

10 10

Museoneuvoja Arvo Kytölä tarkastaa Asikkalan kotiseutumuseon kokoelmaa vuonna 1964. Kuva: Jorma Niemi, Pirkanmaan maakuntamuseo

Talomuseot: Kalvolan Lähteenmäki ja Mäyrän Mikkola, Kylmäkosken Ammeenmäki ja Uusi-Hautaa, Oriveden Hörtsänä, Pälkäneen Salimäki, Suodenniemen Koskela, Urjalan Isotalo, Mikkola ja Tiirinkoski. Ulkomuseot: Hattula, Janakkalan Laurinmäki, Kuru. Kotiseutumuseot: Asikkala, Hausjärvi, Juupajoki, Jämijärvi, Koski Hl, Loppi, Nokia, Nurmo, Orivesi, Pusula, Somero. Pitäjämuseot: Forssa, Hauho, Hämeenkyrö, Kalvola, Kangasala, Kustavi, Kärkölä, Lammi, Lappi, Lapinjärven Porlammi, Luopioinen, Nastola, Nokian Hinttala, Padasjoki, Parkano, Sääksmäki, Tyrväntö, Vanaja, Virrat, Ypäjä. Erkoismuseot: Hämeenkyrön Myllykolu, Ida Ahlbergin museo Janakkalassa, Juupajoen Kallenaution Kievarimuseo, Mustialan museo Tammelassa, Hämeen Härkätie-museo Rengossa, Tuuloksen Museo-Eerola, Tyrvännön Järvikalastus ja Kartano-museo, Urjalan Pikku-Matin tupa ja Urjanpirtti ja Karhukorsu. Erikoisuutena mainittakoon myös Oskari Tokoin huoneen liittäminen Kannuksen museoon. Parhaimpina töinään Arvo piti Lammin Pellava- ja Sahtimuseota ja Janakkalan Laurinmäkeä. Sillanpään Myllykolun ja Kaarlo Sarkian sekä Ida Ahlbergin lapsuuden kotien entistämisessä Arvo oli myös mukana ja joutui perehtymään näiden kulttuurihenkilöiden elämänvaiheisiin ja tuotantoon laajasti. Kenties juuri tämänkaltaiset työt veivät Arvon silloin tällöin toisenlaisenkin harrastuksen pariin. Urjalan Sanomat kirjoitti hänestä 70-vuotishaastattelussa: ”Jos joku luulee, että hän on vain museomies, erehtyy. Arvo Kytölä loikkasi yllättäen TV 2:n filmiin, esiintyen luontevasti mm. Viidan Moreenissa ja eri-

tyisen lupsakkana porsaskauppiaana Jaakko Kaapon samannimisen näytelmän filmatisoinnissa. – Myin 15 elävää ja yhden kuolleen porsaan, riemuitsi Arvo hänelle ominaisella tavalla. – Inhosin osaani, olisin tahtonut olla kreivi, mutta siihen valittiin synnynnäinen aristokraatti. Siksi välimme kreivin kanssa pysyivät viileinä. – Olin mukana toisessakin Kaapon filmissä ”Kylä elää”. Filmiurani olisi jatkunut, minulle kyllä tarjottiin uusia osia, mutta terveydellisistä syistä oli työ liian rasittavana jätettävä. 6–7 kertaa Kamera kiertää ohjelma tehtiin Urjalassa. Kerran mm. keitettiin viinaa museolla ja toisen kerran torilla. – Sen jälkeen menetinkin paikkani kirkkovaltuustossa, jossa olin neljä vuotta ollut”. Arvo Kytölä tutki monia asioita ja kirjoitti niistä. Lounais-Hämeen bibliografia luettelee häneltä 25 julkaisua kotiseudusta, museoista ja kirkoista. Tunnustuksia Arvo ei eläissään liiemmin saanut. Ehkä se johtuu paljolti hänen kansanomaisesta rehevästä elämäntyylistään. Muutamia sentään on merkitty jäämistöön. 1956 hän sai Kotiseutuliiton Kunniapalkinnon, 1962 Suomen Kulttuurirahaston apurahan, 1970 Emil Aaltosen säätiön apurahan, 1971 Esko Aaltosen muistorahaston apurahan ja 1973 Nuoren Voiman liiton kultaisen ansiomerkin. Edellisenä vuonna tasavallan presidentti oli myöntänyt hänelle intendentin arvonimen. Arvo Kytölä rakasti kaikkea vanhaa. Kerrottiin, että hän rakasti vanhojen rakennusten ohella niiden ympäristössä lenteleviä naakkojakin. Perinnettä hän rakasti järjestämällä useita vanhoja juhlia, mm. nyt jo unohtunutta ”toussujoulua”.Toussuaminen oljilla oli vanha hämäläinen juhla, jossa leikittiin erilaisia joululeikkejä. Arvo olisi pitänyt syksyisen juhlapäivänkin nimen entisenä pyhäinmiestenpäivänä, mutta niin vain kävi että hänen kuolinpäivänsä, marraskuun ensimmäinen 1980, oli jo ehditty 24 vuotta aiemmin muuttaa pelkäksi pyhäinpäiväksi! Kaikkea vanhaa hän ei kuitenkaan hyväksynyt. Siitä kertoo Urjalan entinen kappalainen Antti Mikkola: –Tapasin Arvo Kytölän ennen hänen kuolemaansa Iltala-nimisessä vanhusten talossa Laukeelassa. AK kysyi minulta: Mitä se on latinaksi, kun sanotaan, että nimi on enne? Vastasin: Nomen est omen. AK ei pitänyt vanhusten talon nimestä. Siinä hän oli psykologisesti oikeassa sikäli, että asiat, jotka luonnostaan ovat ihmiselle läheisiä, eivät kaipaa jatkuvaa toistamista. – AK tunsi ihmiselämän syöverit. Edellä mainitussa tapauksessa oli luonnollista, että ikinuoren ihmisen sydämessä nousi vastustusta. AK rakasti vanhaa. Hänellä oli suhteellisuudentajua loppuun asti niin paljon, että kaikki asiat eivät ole keskenään yhteismitalliset. Aamuaurinko hänestä paistoi.

Maakuntamuseo nimiviidakossa Tu ija-Liisa S o i ni nen Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön päällikkö

Pirkanmaan maakuntamuseo, Museovirasto ja Tampereen museot – Vapriikki, Hämeen museo ja Museopalvelut. Kuka kukin on?

ikä olisi hyvä nimi museolaitokselle, jonka antikvaarisiin tehtäviin kuuluu kulttuuriperinnön vaaliminen monitahoisesti koko maakunnassa? Sen perustehtäviin kuuluu maakunnan kulttuuriympäristöä koskeva tutkimus, opetus ja vaaliminen paitsi perinteisenä museo-organisaationa myös maankäyttö- ja rakennuslain ja muinaismuistolain mukaisena asiantuntijaviranomaisena. Sen työhön kuuluu ohjata maakunnan paikallismuseoiden toimintaa. Sillä on maakunnanlaajuinen valokuva-arkisto ja esinekokoelmat. Se sisältää useita pienempiä museoita ja tuottaa paitsi maakunnanlaajuisia näyttelyitä omista kokoelmista myös kansainvälisesti tärkeitä näyttelyitä. Useimmiten laitoksen rahoittamisesta vastaa pääosin kaupunki, kuten Pirkanmaan maakuntamuseosta Tampereen kaupunki. Jotta kaupunki näkisi maakunnanlaajuisen toiminnan perusteltuna, Opetusministeriö myöntää sen ylläpitämälle museolle 10 % korotettua valtionosuutta maakunnallisten tehtävien hoitamiseksi. Toisaalta Opetusministeriö myöntää 37 % valtionosuutta museolle myös sen kaupunginlaajuisten, yleisten museotehtävien toteuttamiseen. Näihin valtionosuusprosentteihin ja erityisesti siihen, mistä kuluista prosentit lasketaan liittyy lukuisia parantamistarpeita. Yleisesti voidaan sanoa, että tukimuodot harvoin riittävät niiden maakunnallisten tehtävien hoitamiseen, jotka museon tehtäviksi on sovittu museoasetuksen tai valtion kanssa tehtyjen sopimusten perusteella. Samanaikaisesti museot joutuvat keskittämään toimintojaan taloutensa ja usein myös näkyvyytensä tehostamiseksi. Turun maakuntamuseo muutti vuoden alussa nimensä Turun museokeskukseksi, kun Turun maakuntamuseo, Wäinö Aaltosen museo sekä Turun kulttuurikeskus yhdistyivät. Jotta nimien ja toiminnan yhdistämiseen liittyisi edelleen haastetta, Turun kulttuurikeskuksen toiminta jatkuu kuitenkin Vanha Suurtori -nimen alla. Turun museokeskuksen

hallinnollisen organisaation alaisuudessa toimivat jatkossa edellä mainitun lisäksi Turun linna, Luostarinmäen käsityöläismuseo, Apteekkimuseo, Qwenselin talo, Biologinen museo, Kuralan Kylämäki, Wäinö Aaltosen museo sekä myös Varsinais-Suomen maakuntamuseo. Viimeksi mainittu täytyi perustaa, koska maakuntamuseo-nimi katosi organisaation päänimestä ja kuitenkin museon täytyy harjoittaa maakunnallista toimintaa. Nyt myös Museoviraston nimeä esitetään muutettavaksi Suomen kulttuuriperintökeskukseksi, joka kuvaisi paremmin viraston laajaa tehtäväkenttää. Tämä liittyy laajempaan Museoviraston organisaation ja tehtävän kehittämisprosessiin, jonka tulosohjauksesta vastaa Opetusministeriö. Suomen kulttuuriperintökeskukseen tullaan kokoamaan kulttuuriperintöalan valtakunnalliset viranomaistehtävät, asiantuntemus ja keskeiset kokoelmat. Suomen kulttuuriperintökeskuksen tehtävänä on vastata alan valtakunnallisista asiantuntija- ja kehittämistehtävistä sekä toimialansa alueellisen toiminnan koordinoinnista. Alueellinen toiminta koostuu sekä Suomen kulttuuriperintökeskuksen omista alueellisista toiminnoista että muista alueellisista yhteistyötahoista, joista keskeisimpiä ovat maakuntamuseot ja alueelliset ympäristökeskukset. Museoviraston omasta museotoiminnasta tulee huolehtimaan Suomen kansallismuseo. Aikaansaako Museoviraston nimimuutos tulevina vuosina ehdotuksia, joissa kaupungit muuttavat maakuntamuseoidensa nimiä maakunnallisiksi kulttuuriperintökeskuksiksi? Pirkanmaalla maakunnallisesti toimivan museoorganisaation nimi on yhä virallisesti Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo, miksi se vuonna 1982 muodostettiin. Sen jälkeen on perustettu Museokeskus Vapriikki, joka on siis talo, jonka katon alle sijoittuu monia, sekä maakunnallisia että paikallisia toimintoja. Organisaatioon kuuluvat niin Pirkanmaan maakuntamuseo ja Tampereen museot kuin Tampereen taidemuseokin. Rakennuskokonaisuuksina mukana ovat Vapriikin lisäksi esimerkiksi Hämeen museo, Amurin työläismuseokortteli, Tam-

MuseokeskusVapriikin julkisivu. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

pereen taidemuseo sekä TR1 Finlaysonin alueella. Jos taas lasketaan, kuinka monta museoksi kutsuttua museokokoelmaa organisaatioon kuuluu, niitä on paljon: esim. edellä mainitun Hämeen museon lisäksi esim. Kenkämuseo, Kivimuseo, Nukke- ja pukumuseo, Nykytaiteen museo, Muumilaakso ja Mediamuseo Rupriikki. Lisäksi museo-organisaation alta löytyy vielä ns. vanhojen museoiden kokoelmia, jotka aiemmin olivat museoita: esim. Tampereen teknillinen museo, Tampereen kaupunPirkanmaan maakuntamuseo

Antikvaarinen museotoimija erityisesti kulttuuriympäristön suojelussa ja viranomaistehtävissä, tehtäväalue maakunnan laajuinen.

Museokeskus Vapriikki

Talo, jossa museo toimii ja jossa on pääosa museon näyttelyistä.

Tampereen museotoimi tai Tampereen museopalvelut

Tampereen kaupungin sivistyspalveluiden organisaation osa.

Tampereen museot - Pirkanmaan maakuntamuseo

Virallinen museo-organisaation nimi, mutta koettu pitkäksi ja jäykäksi normaaliviestinnässä.

Tampereen museot

Lyhennelmä pitkästä nimestä, käytetty toisinaan Tampereen sisäisissä museoasioissa.

Hämeen museo

Yksi kaupungin museotoimen museorakennuksista, aikanaan Suomen ensimmäisiä maakuntamuseoita toimialueenaan koko Häme. Museorakennus toistaiseksi suljettu.

Museovirasto

Kulttuuri- ja tutkimuslaitos sekä suojeluviranomainen, joka toimii Helsingistä käsin. Se vastaa museoalan valtakunnallisesta kehittämisestä Opetusministeriön tulosohjauksessa. Museoviraston nimi on esitetty muutettavaksi piakkoin Suomen kulttuuriperintökeskukseksi.

gin museo ja Suomen koulumuseo. Tuore Tekstiiliteollisuusmuseo taas on osa Tampereen kaupungin museo-organisaatiota sekä Työväen keskusmuseota. Suomen Jääkiekkomuseokin on löytänyt kodin Vapriikista, vaikkei se kuulukaan kaupungin museoorganisaatioon. Virallisessa kaupunkiorganisaatiossa museo-organisaatio sijoittuu Sivistyspalveluiden alle Kulttuuri- ja vapaa-aikapalveluihin. Museotoiminnat luetaan tässä väljästi kulttuurin osa-alueeseen ja tarkemmin se nimetään museotoimeksi. Museotoimea kutsutaan myös muodikkaasti museopalveluiksi uudessa tilaaja–tuottaja -mallissa. Periaatteessa kuusi tilaajalautakuntaa voi ostaa palveluita museopalveluilta, jotka kuuluvat tässä mallissa siis tuotanto-organisaatioon. Pirkanmaalla maakunnallisesti toimiva museoorganisaatio on tullut siihen tulokseen, että se käyttää maakunnallisesti toimivassa kulttuuriympäristötyössään (esim. viranomaistyö, lausunnot, tutkimukset, opetus, paikallismuseoiden ohjaus) nimeä Pirkanmaan maakuntamuseo. Nimi on koettu lyhyydessään ja ymmärrettävyydessään asiakasystävälliseksi. Tampereen museopalveluiden tai museotoimen lausuntoja Ylöjärven kaava-asioista saattaisi herättää kummastelua. Vielä enemmän kysymyksiä saattaisi tuottaa se, että lausunnonantajana olisi Museokeskus Vapriikki. Silti nimiviidakko tuo toisinaan sekaannuksia. Posti tuo käsittämättömän usein kirjeitä Pirkanmaan Museovirastolle, Hämeen maakuntamuseolle, Pirkanmaan kulttuuriyksikölle tai pelkälle Kulttuuriympäristöyksikölle. Aina posti tosin on kuitenkin löytänyt tiensä perille. Nyt kun Museoviraston nimi on muuttumassa, vitsinä on toisaalta heitetty, tulisiko maakuntamuseon nimi muuttaa Museovirastoksi, jonka toiminnaksi ainakin antikvaarinen, erityisesti kulttuuriympäristön suojeluun liittyvä museotoiminta maakunnassa on aina mielletty, hoitipa sitä sitten kuka tahansa. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

13 13

Ensimmäiset muinaisjäännösten adoptointisopimukset on allekirjoitettu A i n o N i ssi n a h o Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön museolehtori

Suomessa toistaiseksi ainutlaatuinen toimintamuoto on päässyt alkuun. Adoptoi monumentti -hanketta ryhdyttiin valmistelemaan viime vuonna. Nyt on ensimmäisten adoptointisopimusten allekirjoittamisen aika.

doptiotoiminnalla halutaan saattaa muinaisjäännökset lähemmäs ihmisiä ja ihmiset lähemmäs muinaisjäännöksiä. Muinaisjäännöksethän ovat kaikkien kansallista kulttuuriperintöä, ja adoptointi tässä yhteydessä nähdäänkin omistamisena henkisessä mielessä. Muinaisjäännöksiä ei omita vaan paremminkin niille omistaudutaan. Adoptoijat sitoutuvat muinaisjäännösten konkreettiseen hoitotyöhön ja vaalimiseen. Käytännössä se tarkoittaa muinaisjäännösten ympäristöjen siivoamista, vesakon poistoa ja niittämistä. Päätavoite on kuitenkin, että muinaisjäännöskohteet tulevat ”käyttöön” ja ihmisten elämänpiiriin. Sitä kautta niiden kulttuurinen merkitys ja arvo saadaan laajempaan tietoisuuteen. Adoptoinnin toimintamalli on nyt saatu valmiiksi. Muinaisjäännösten hoito pääsee käyntiin kesällä. Vetovastuussa on Pirkanmaan maakuntamuseo. Museovirasto on vahvasti mukana yhteistyössä. Se myöntää kohteille hoitoluvat ja osaltaan valmistelee hoitosuunnitelmat sekä ohjaa ryhmiä varsinaisessa hoitotyössä. Maanomistajatkin ovat hankkeessa mukana siinä mielessä, että adoptointiin ei ryhdytä ilman maanomistajan suostumusta. Pääosassa ovat kuitenkin adoptoijaryhmät. Ajan mittaan adoptoijista muodostuu muinaisjäännösaktiivien verkosto, jonka puitteissa muutkin toimintamuodot ovat mahdollisia. Arkeologiaa ja esihistoriaa voi soveltaa monipuolisesti harrastuksena. Luontevasti verkostoon linkittyykin arkeologian harrastajien yhdistys Sarsa ry, joka on tarjonnut erilaisia harrastusmahdollisuuksia jo kymmenen vuotta. Tässä vaiheessa kymmenen muinaisjäännöstä eri puolilta Pirkanmaata on valmisteltu adoptoitavaksi. Tarkempia tietoja löytyy hankkeen nettisivuil-

ta www.vapriikki.net/adoptoimonumentti. Sivujen kautta voi myös ilmoittautua, jos on kiinnostunut adoptoimaan jonkun jo valmiista kohteista tai muun asuinpaikkansa lähellä olevan muinaisjäännöksen. Neljälle Tampereella sijaitsevalle kohteelle on löytynyt ottovanhemmat. Pispalan raja-aitaa ovat ryhtyneet hoitamaan aktiiviset pispalalaiset Pispalan Moreeni Ry:n ja Pispalan Vesa ry:n puitteissa. Mustavuoressa sijaitsevasta puolustusvarustuksesta on valikoitu kaksi aluetta, joista toisen on adoptoinut Suomi–Venäjä -seura. Lielahden koulu on adoptoinut Lentävänniemessä sijaitsevan lapinraunion. Läheisen Reuharinniemen rauniokohteen sai hoitaakseen ryhmä naisia, jotka ovat perustaneet asialle yhdistyksen.

Mikä muinaisjäännöksen adoptoinnissa kiinnostaa? Sitä kysyttiin Reuharinniemen adoptoijilta. Pirkko Kelemenille, Christa Rajantille ja Mervi Heiskaselle Reuharinniemi on rakas paikka. Ystävykset ovat käyneet muinaishaudoilla jo syksystä 2003 lähtien.

”Jonkin alueen kulttuuriperintö on mielestäni ihmisen toiminnan jatkumo ko. alueella. Aikaisempi vaikuttaa seuraavaksi tulevaan, ja lopulta on päädytty siihen, missä ollaan nyt. Tietenkin matkan varrella on monia entisiä asioita painunut syrjään ja unohtunut, mutta ne ovat aikanaan vaikuttaneet tavalla tai toisella niiden jälkeen tapahtuneeseen. Kulttuuriperinnön voisi ajatella olevan pitkä kettinki, jonka toista päätä ei enää näy, mutta tämä pää on meillä nyt kädessä.” Kirsti Wikman

Kirsti Wikman, Pirkko Kelemen, Christa Rajanti ja Mervi Heiskanen suunnittelevat vesakon poistoa Reuhariniemen röykkiöllä. Kuvasta puuttuu yhdistyksen jäsen Terttu Nordström.

Kuva; Aino Nissinaho, Pirkanmaan maakuntamuseo

– Tänne on tultu ilojen ja surujen kanssa. Tänne on tultu rauhoittumaan ja rentoutumaan. Tämä on ollut meille oma paikka jo kauan. Muinaiset haudat vetävät puoleensa. Ne liittyvät elämän kiertokulkuun. Kuoleman ajatuskin tuntuu täällä normaalimmalta, Pirkko pohtii. Christalle historia oli koulussa lempiaihe mutta koulutus ja työ ovat vieneet aivan muuhun suuntaan. – Tässä projektissa löytyi vanha kiinnostuksen kohde uudestaan. Paikka henkii jatkuvuutta. Ehkä tähän on haudattu meidän esi-isiämme. Haluan ehdottomasti kertoa lapsilleni, että näin haudattiin ennen, sanoo Christa. Luonnossaolo ja käsillä tekeminen ovat hyvää vastapainoa arjen kiireelle ja suorituskeskeisyydelle. Se on yhtä terapeuttista kuin rikkaruohojen kitkeminen mutta tässä on vielä se ulottuvuus, että pääsee pois kotoa. Reuhariin pääsee helposti ja nopeasti, ei tarvitse lähteä Lappiin asti luontoelämysten perässä. Muinaisjäännösten hoitoajatus on käynyt naisten mielessä jo aikaisemmilla Reuharin retkillä, kun on huomattu, että röykkiöt ovat alkaneet pusikoitua. Adoptointimahdollisuus tuli siis aivan kuin tilauksesta. Pirkko, Christa ja Mervi toimivat mielenterveysalalla. He ajattelivat hyödyntää kohdetta myös työelämässä. Reuharinniemi sopii mainiosti heidän asiakkaidensa retkikohteeksi. Yhteistyötä on suunniteltu Mannerheimin lastensuojeluliitonkin kanssa. Yhdistyksen perustajajäseniä ovat lisäksi Kirsti Wikman ja Terttu Nordström. Kirsti innostui adoptoinnista, koska historia kuuluu hänen harrastuksiinsa. Hän kuuluu Tawastia Navalis -yhdistykseen, jonka tehtävänä on kartoittaa ja tutkia Kokemäenjoen vesistön vedenalaisia kohteita. Ne ovat tähän mennessä olleet pääasiassa alusten hylkyjä. Kirsti on keskittynyt ennen kaikkea pinnan päälliseen toimintaan eli kohteiden taustatietojen hankkimiseen. − Menneisyys kiehtoo, koska vaikka saisimme siitä kuinka paljon tietoa, aina jää paljon ikuisiksi ajoiksi selvittämättä. Aarrearkku on pohjaton. Reuharinniemi on luonteva valinta.

Näsijärven vesistön rannat ovat minulle veneilijänä ja luonnossa paljon liikkuvana muutenkin tutut, joten miksi en ryhtyisi katselemaan järveä tästäkin näkökulmasta, varsinkin kun maisema kohteesta on näyttävyydessään pysäyttävä. On helppo ymmärtää, miksi senaikaiset ihmiset ovat valinneet tämän jonkun viimeiseksi leposijaksi. Tällainen paikka herättää kysymyksiä: Haudattiinko kaikki silloin näin näyttäviin paikkoihin vai olivatko nämä vainajat yhteisössään poikkeuksellisen merkittäviä? Mitä senaikaiset ihmiset mahtoivat tarkkaan ottaen arvostaa maisemassa? Mitä he ajattelivat, kun he katselivat maisemaa tältä rannalta? Oliko Tammerkoski silloin jo puhkaissut tiensä Pyhäjärveen? Millä tavoin maisema oli erilainen kuin nyt? Mitä sellaisia kuolemaan liittyviä uskomuksia heillä mahtoi olla, joita emme tuosta noin vain nykyään enää osaa kuvitellakaan? Voisivatko tähän haudatut ihmiset olla minun esi-isiäni suoraan ylenevässä polvessa? Mitä lopulta tapahtui? Miksi he muuttivat täältä pois? Tunnen jonkinlaista etäistä yhteenkuuluvuutta näiden ihmisten kanssa, koska olemmehan valinneet asuinpaikaksemme saman seudun. En panisi pahakseni, jos minutkin aikanaan haudattaisiin tämännäköiseen paikkaan. Tertulle arkeologia on vanhastaan tuttua. Hän on toiminut pitkään arkeologian harrastajayhdistys Sarsassa ja ollut mukana Reuharin kaivaustutkimuksissakin. Hänelle, niin kuin Pirkollekin, kohde on läheinen myös, koska he asuvat lähellä. Tertulle ”ottovanhemmuus” on sydämen asia ja iloinen asia. – Se on käytännön tapa pitää huolta siitä, että historialliset paikat säilyvät tuleville sukupolville. Samalla se on tapa osoittaa kunnioitusta meitä ennen eläneille ihmisille. Kun katseeni kiertyy lapinrauniolta järvelle, voin kuvitella, miten muinaiset ihmiset tekivät samoin, ajattelivat, tunsivat, elivät alkeellisissa olosuhteissa omaa uskoaan tunnustaen selviytyäkseen huomiseen päivään ja siitä eteenkinpäin. Minuakaan ei olisi ilman heitä, esi-isiämme ja -äitejämme.

Rakennussuojelu nyt! Hannele Kuitunen Kirjoittaja on PIrkanmaan maakuntamuseon rakennustutkija

Viimeiset yhdeksän vuotta Pirkanmaan maakuntamuseon rakennustutkijana antavat hyvän lähtökohdan arvioida maakuntamme rakennussuojelun ilmiöitä ja ulottuvuuksia. Nostan tässä artikkelissa niistä esiin muutamia mielenkiintoisia, vaikkakin toisistaan jossakin määrin irrallisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi kaupan uudelleenjärjestelyn rakennetun ympäristön muuttajana, kaupunkien rakennussuojelun, korjausrakentamisen ajankohtaiset haasteet ja suojelutoiminnan uudet piirteet niin viranomaisen kuin kansalaisen näkökulmasta.

Mikä rakennussuojelu? Suomessa on noin 1,5 miljoonaa rakennusta, joista erilaisin päätöksin suojeltuja on vain 0,10 %. Suojelu yksittäistä rakennusta koskevana toimintana, siis juridisena päätöksenä, on tässä valossa marginaalista liikehdintää yhteiskunnallisesti. Tosiasiassa rakennussuojelua ei voi arvioida vain suojelupäätösten määrän valossa, sillä kyse on laajemmasta ilmiöstä. Rakennussuojeluna voidaan pitää toimintaa, joka johtaa rakennetun ympäristön arvokkaiden piirteiden säilymiseen tuleville sukupolville. Rakennussuojelua on siten keskustelu lehtien palstoilla, nimien kerääminen rakennusten säilyttämistä koskeviin vetoomuksiin, vanhan hirsiseinän maalaaminen punamultamaalilla, viranomaisneuvottelu tai koululuokalle järjestetty tutustumiskäynti Tampereen raatihuoneella. Rakennussuojelun tuloksia ei voi arvioida pelkästään säilyneiden rakennusten määrän perusteella vaan säilyneinä merkityksinä koko rakennetussa ympäristössä. Merkitykset voivat sisältyä rakennusten lisäksi käyttöjen jatkuvuuteen, infrastruktuuriin tai olla vaikkapa kollektiivinen, paikkaan kiinnitetty mielikuva.

Automarketeista kirkonkylien ostosparatiiseihin Kauppa hakeutuu jälleen kylien keskustoihin ja taajamiin, sinne missä ihmiset ovat. Tällä ilmiöllä on kaksi puolta: toisaalta taajamien pitää säilyä elävinä, vain siten rakennukset säilyvät käytössä.

Toisaalta uudet marketit, edellisellä kierroksella 1970-luvulla rakennettuja huomattavasti suurempina, valtaavat kokonaisia kortteleita ja levittävät ympärilleen parkkikenttiä. Olemassa olevan rakennuskannan ja uuden liikerakentamisen yhteensovittaminen on yhtä vaikeaa kuin se oli 1960- ja 1970-luvuilla. Pirkanmaalla kauppa palaa mm. Pälkäneellä kirkon viereen, Orivedellä ja Valkeakoskella ydinkeskustaan. Argumentit kauppojen puolesta ovat kaikkialla samat: ihmisten työllistyminen, palveluiden parantuminen, maankäytön tehostuminen, elinvoimaisuuden kasvu. Harva uskaltaa näitä perusteluita kyseenalaistaa, vaikka uuden kaupparakennuksen alta jouduttaisiin purkamaan vanhaa rakennuskantaa. Oriveden keskusta modernisoitui sotien jälkeisessä rakennemuutoksessa ja kyläkeskusta uudistettiin rakentamalla 1960-luvulla virtaviivainen uuden ajan itsepalvelulle perustuva liikerakennus keskelle vanhaa taajamarakennetta. Nyt sama keskusta uudistuu uudelleen ja vanhan marketin tilalle ollaan sijoittamassa entistä suurempi yksikkö laajoine parkkialueineen. Vanha liikerakennus, 1960-luvun ”ympäristörikos”, nähdään tänä päivänä kuitenkin myös arvona, vaikka arvojen perustelu ei ole helppoa. On vaikeaa tehdä ymmärretyksi rakennuksen merkitystä suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumisen kuvastajana; rakennemuutoksen, autoistumisen, modernin kaupankäynnin ja 60- ja 70-lukujen suomalaisen tehokkuuden yhteiskunnan fyysisenä esimerkkinä. Tämä osa rakennusperintöämme on selvästi uhanalainen, joten laajempi keskustelu sen merkityksestä tulee aloittaa juuri nyt.

Korjausrakentamista ja restaurointia – Mistä löytyy sivistynyt korjaaja? Korjausrakentamisella on yhä suurempi osuus suomalaisesta rakennustoiminnasta ja siten kysymykset rakennusten oikeista korjaustavoista tulevat entistä tärkeimmiksi. Rakennusten korjaamisen tapaa koskevissa keskusteluissa nouseekin yhä use-

Uusi market nousee valtakunnallisesti arvokkaaseen rakennettuun kulttuuriympäristöön. Rakennuksen alta purettiin osa 1920- ja 1930-lukujen kirkonkyläkeskustaa. Kuva: Miinu Mäkelä, PIrkanmaan maakuntamuseo

Maaseutumme modernien laatikkotaajamien peruselementti: suorakaiteen muotoinen itsepalvelumyymälä. Oriveden entinen Centrumin tavaratalo 1960-luvulta. Kuva: Miinu Mäkelä, PIrkanmaan maakuntamuseo

ammin esiin toive, että meillä Suomessa rakennusten korjaamisen parissa työskentelisi yhä suurempi joukko ”sivistyneitä korjaajia”. Sivistynyt korjaaja pohtisi aidosti, miten rakennusten ominaispiirteet voitaisiin säilyttää ja mikä merkitys esimerkiksi vanhoilla rakennusosilla on kulttuurihistoriallisen merkityksen rakennusaineina. Sivistyksen lisääminen on hidasta ja vaikeaa, mutta mahdollista. Asenteet muuttuvat hitaasti, ja joillakin alueilla alueen historian painolasti aiheuttaa vieläkin vaikeuksia ymmärtää esimerkiksi vanhan rakennuksen merkitystä nimenomaan vanhana rakennuksena. Museon rooli tällaisen sivistyksen kasvattajana on suuri. Helsingin rakennusvalvontaviraston virastopäällikkö Lauri Jääskeläinen esitteli rakennusmääräyskokoelman soveltamista korjausrakentamisessa rakennusperinnön hoidon ja korjausrakentamisen

neuvottelupäivillä maaliskuun lopussa Helsingissä. Soveltamisohjeista ollaan julkaisemassa opasta. Jääskeläinen korosti, että rakentamismääräykset koskevat uudisrakentamista ja korjausrakentamiseen niitä sovelletaan tarpeen mukaan. On syytä myös muistaa, että maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää kaikessa korjaustoiminnassa rakennuksen ominaispiirteiden huomioimista. Samassa seminaarissa keskusteltiin myös suojeltujen rakennusten korjaamisesta suhteessa ”ei suojeltujen” rakennusten korjaamiseen. Tärkeäksi kysymykseksi nousi, pitäisikö kaikkia rakennuksia kohdella ominaispiirteitä säilyttävällä asenteella vai kiinnitetäänkö huomio vain suojelumerkinnällä varustettuihin rakennuksiin? Tuleeko yksittäisistä suojelukohteista ja niiden korjausprosesseista ”outoja lintuja”? Riittävätkö voimavarat korjaamiseen, ohjaamiseen ja valvontaan? Museovirasto on julkaisemassa rakennushistoriaselvityksiä koskevan oppaan, joka toivottavasti tulee ohjaamaan suunnittelijoita ja rakennuttajia aiempaa enemmän paneutumaan rakennusten ominaispiirteisiin, myös arvojen ja historian näkökulmasta. Arkkitehdit NRT Oy on vastikään julkaissut oppaan, joka käsittelee korjaushankkeen dokumentointia. Opas esittelee tavan tallentaa korjaamisen eri vaiheet ja asiakirjat sellaiseen muotoon, että tieto on myöhemmin mahdollisimman helposti kenen tahansa saatavilla. Kummankin näistä oppaista toivoisi tulevan aktiiviseksi työkaluksi korjausrakentamisen arjessa.

”Tuolla naapurin pihalla on hieno aitta...” – Oikeus rakennettuun kulttuuriperintöön Meillä kaikilla on perustuslain mukaan oikeus hyvään elinympäristöön ja samaan aikaan vastuu sen vaalimisesta. Yhteinen kulttuurinen perintömme näkyy kaikkialla ympärillämme fyysisinä rakenteina ja rakennuksina. Kenen tehtävä on pitää niistä huolta? Museoon tulee usein yhteydenottoja, joissa toivotaan että ”Museovirasto suojelee” jonkun rakennuksen. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Museot eivät suoraan suojele mitään, mutta niiden tehtävänä on toiminnallaan edistää rakennusten suojelun toteutumista. Museot tekevät asiantuntijakäyntejä ja -lausuntoja, antavat korjausneuvontaa, vaikuttavat kaavaratkaisuihin tai viime kädessä tekevät rakennussuojelulain mukaisen suojeluesityksen jostakin uhanalaisesta kohteesta. Myös kaavoista valittaminen on mahdollista. Pirkanmaan maakuntamuseo on toiminut Museoviraston kanssa solmitun yhteistyösopimuksen mukaisesti viimeisen vuoden ajan kulttuuriympäristön viranomaistehtävissä ja käyttänyt järeämpiä

Rakennuksia voi korjata vanhaa kunnioittaen tai hävittäen. Löydätkö eroavaisuudet? Kumpaankin on syynsä. Kuva: Hannele Kuitunen, PIrkanmaan maakuntamuseo

Ruoveden entinen Pekkalan koulu sai purkuluvan maakuntamuseon vastustuksesta huolimatta. Sen arvoa ei kiistetty, mutta korjaaminen katsottiin kohtuuttoman suureksi rasitukseksi omistajalle. Kuva: Hannele Kuitunen, Pirkanmaan maakuntamuseo

suojelutyökaluja kerran: valittamalla Valkeakosken Apian koulun alueen asemakaavan vahvistamispäätöksestä. Kaava mahdollisti Apian monessa vaiheessa rakennetun koulukompleksin purkamisen. Hämeenlinnan hallinto-oikeus kumosi museon valituksen ja piti Valkeakosken kaupunginvaltuuston päätöksen voimassa. Museo teki myös oikaisukehotuksen Ruoveden Pekkalan 1800-luvulla rakennetun koulurakennuksen purkamista koskevasta viranhaltijapäätöksestä, ja purkaminen jouduttiin perustelemaan lautakuntatasolla uudelleen. Yhtä hyvin vaikuttamisen mahdollisuuksia ei syntynyt Hyhkyn Pättiniemenkatu 20:ssä olleen, alueen vanhinta rakennetun ympäristön kerrostumaa edustavan pikkutalon suojeluasiassa. Rakennusta ei suojeltu rakennussuojelulailla. Asiasta päätöksen tehnyt Pirkanmaan ympäristökeskus totesi kuitenkin rakennuksen arvon, ja asemakaavan muutos olisi ollut paikallaan. Rakennus paloi ennen kuin museo ehti paikalla asiasta neuvottelemaan. Edellä mainitut tapaukset päättyivät eri polkuja pitkin samaan lopputulokseen: rakennusten tuhoutumiseen. Jos viranomainen ei edellä mainituissa tapauksissa voinut vaikuttaa rakennusten säilymiseen, niin kuka sitten voi? Tampereen keskustassa, rautatieaseman lähellä, seisoo kaksi mielenkiintoista rakennusta: rautatieläisten hirsirunkoinen asuinrakennus 1800-luvulta sekä 1900-luvun alussa rakennettu seuraintalo ”Morkku”. Rakennukset joutuivat purkuuhan alle ratavarren maankäytön suunnittelun käynnistyttyä, ja niille haettiin purkulupaa, vaikka kaavallista ratkaisua ei oltu vielä löydetty. Purkuasian esiintulo nostatti vilkkaan kansalaiskeskustelun, jonka johdosta purkulupahakemus vedettiin pois. Nyt saatu aikalisä mahdollistaa alueen uusien käyttöjen etsimisen – kunhan vain pidetään huoli etteivät rakennukset tärvelly ilkivallan vuoksi, pala tai pääse huonoon kuntoon. Tämä polku päätyy toivottavasti alueen kehittämiseen vanhat rakennukset säästäen, osoittaen että myös uusia, luovia ratkaisuja voi löytyä. Museo toimii asiassa asiantuntijaviranomaisena, mutta voisiko se lausuntojen

lisäksi muilla keinoin vahvistaa käsitystä kyseisten rakennusten arvosta?

Älkää kehittäkö kaupunkia kuoliaaksi! Arkkitehti Panu Lehtovuori puhuu rakennusten karismasta, joka syntyy luovan toiminnan ja rakennusperinnön kohtaamisesta. Voiko tällaisesta ”karismaattisesta” rakennuskannasta syntyä karismaattinen ja vetovoimainen kaupunki? Kaupunki on monikerroksinen, elävä, muuttuva ja usein vaikeasti hallittava. Kaupunkia hallitsevat liike ja kohtaamiset, ilman niitä kaupunki ei ole oikea kaupunki, vaan kulissi. Voiko rakennussuojelulla tukea kaupungin säilymistä kaupunkina? Tai toisin päin: voivatko toiminta ja liike, kohtaamiset ja jännitteet tukea rakennussuojelua? Vastaus kumpaankin on kyllä. Kaupunkeja halutaan jatkuvasti kehittää. Yksi esimerkki viime aikojen kiinnostavista kehittämisprojekteista koski Tampereen ydinkeskustaa. Pormestarin asettama työryhmä rakensi keskustasta tulevaisuuskuvaa, jossa rakennettu ympäristö esiintyi pitkälti hyödykkeenä, paikkana, johon voi sijoittaa ravintoloita tai jota voi ihailla turistin silmin. Toivottavasti kehittämistyö laajenee koskemaan keskustan monimuotoisuutta myös muista näkökulmista, esimerkiksi moniarvoisuuden tai koetun kaupunkitilan näkökulmasta. Suuri virhe olisi nähdä kaupunki vain fyysisinä rakenteina joita tulee ”kehittää”, ja unohtaa, että kyse on ihmisten luomasta ja käyttämästä kulttuuriympäristöstä. Hyvä esimerkki luovasta toiminnasta ja tilan käytöstä näkyi huhtikuussa ”takakonttikirppiksenä” Keskustorilla ja on ollut esillä tyhjilleen jääneessä teollisuushallissa Tampellan alueella. Tampellan veturihalli, joka pitää sisällään yhden kaupunkimme vaikuttavimmista sisätiloista, on avattu taiteelle ja kulttuuritoiminnalle. Avajaisillan reggaevetoinen, rento tunnelma ja esillä oleva taide yhdistettynä valtavirrasta poikkeavaan yleisöön esitteli meille toisenlaisen Tampereen. Entäpä jos tällä tavoin pitkään tyhjillään olleelle tilalle löytyisi käyttöä? Voisiko veturihallista

Veturihalli sai väliaikaisen käyttäjän kun Artveturit toi sinne taiteen. Tila tarjoaa mahtavat puitteet kulttuuritoiminnalle ja on ”raakana” tilana vaikuttava kokemus. Kuva: Hannele Kuitunen, PIrkanmaan maakuntamuseo

syntyä karismaattinen rakennus, joka loisi karismaa myös Tampellan hieman hiljaisille kulmille?

Tampereen Kaleva ja modernin arkkitehtuurin suojelun problematiikka Modernin, tarkoittaen tässä lähinnä sotien jälkeisen, arkkitehtuurin suojelu on noussut ajankohtaiseksi kysymykseksi kaikkialla Suomessa. Pirkanmaalla modernin rakennetun ympäristön hyvää hallintaa ei ole vielä juurikaan harjoitettu ja erilaiset kehityshankkeet tai ympäristön muutossuunnitelmat on tehty melko lailla tyhjän paikan periaatteella. Uudemman arkkitehtuurin arvottamisen sanasto on vielä kadoksissa, samoin on usein laita hyvien korjaamisen tapojen. Aiheesta järjestettiin Vapriikissa mielenkiintoinen seminaari syksyllä 2008 yhteistyössä Museoviraston kanssa. Aihetta pohdittiin myös Pirkanmaan perinnepoliittisen yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa pääkirjasto Metsossa. Onko keskustelu aiheesta viimeinkin käynnistynyt myös täällä meillä? Sotien jälkeisen arkkitehtuurin pirkanmaalaisista esimerkeistä monumentaalisin löytyy Tampereelta, Kalevan kaupunginosasta. Alue on syntynyt modernin kaupunkisuunnitteluideologian perustalle: avoimien kortteleiden periaatteella, asiallista, eksistenssiminimiä hakevaa rakennussuunnittelua mukaillen. Vanhalle niitty- ja peltomaalle rakennettu asuinalue on nykytilassaan vaikuttava ja monin tavoin alkuperäiset piirteensä säilyttänyt kokonaisuus. Sammonkadun varren liiketilat luovat alueelle eloa ja jopa urbaanin kaupunkitilan tuntua. Vastapainona suurille rakennusmassoille toimivat kauniit puistot, jotka polveilevat veistoksellisesti rakennetun tilan välissä. Kalevan rakennuskanta on

tullut korjausikään; kaikkialla on meneillään putkija julkisivuremontteja, taloyhtiöt ovat vaikeuksissa kustannusten kanssa ja hakevat rahoitusmahdollisuuksia lisärakentamisesta ja uusien myytävien neliöiden sijoittamisesta vanhaan rakenteeseen kuten pihoille ja rakennuksiin. Myös hissien rakentaminen vilahtaa aina aika ajoin keskustelussa. Alueen asukaspohja on yksipuolistunut ja pienet asunnot eivät vedä puoleensa lapsiperheitä. Pysäköintikysymykset ovat akuutteja, vaikka alue sijaitsee lähestulkoon keskustassa. Parvekekorjaukset, lämpörappaamalla mittasuhteensa kadottavat rakennusmassat ja uudet alumiinipintaiset ikkunat nakertavat alueen tunnelmaa, mutta suurempi uhka on kuitenkin herkän kaupunkirakenteen hallitsematon muutos. Muutos saattaa ilmetä parkkikenttien leviämisenä talojen ympärille, hissitornien liittämisenä rakennusten kylkeen tai jopa rakennusten purkamisena ja korvaamisena uusilla, suuremmilla. Myös toimintojen yksipuolistuminen, kivijalkakauppojen häviäminen tai asukasrakenteen yhä jatkuva yksipuolistuminen saattavat olla uhka tulevaisuudessa. Juuri nyt olisi oikea aika luoda visio siitä, miten Kalevan rakennettua ympäristöä tulisi vaalia tulevaisuudessa, samalla huomioiden, että alueen tulee kasvaa, elää, muuttuakin.

Muuttuuko rakennetun ympäristön suojelun paradigma? Maailmanlaajuisen, historiallisten rakennusten ja alueiden suojelua, tutkimusta ja restaurointia edistävän asiantuntijajärjestön ICOMOSin Suomen osasto (maisema- ja kaupunkikomiteat) järjesti kaupunkiympäristön muutosta koskevan seminaarin Helsingissä syksyllä 2008. Seminaarin asiantuntija-

19 19

Kalevan tornit seisovat alueen maamerkkinä kirkon rinnalla. Alue huokuu arvokkuutta, mutta talojen välissä, puistoissa ja kaduilla kuhisee elämä. Kuva: Hannele Kuitunen, PIrkanmaan maakuntamuseo

puheenvuoroista oli aistittavissa, että ilmassa on muutosta rakennetun ympäristön suojeluun liittyvässä toiminnassa. Asiantuntijalähtöisestä ja -johtoisesta suojelusta ollaan hakeutumassa lähemmäs vuorovaikutteista prosessia. Museoviraston rakennushistorian osaston yli-intendentti Mikko Härö esitti kysymyksen, voiko asiantuntija asettua yhdeksi keskustelijaksi muiden toimijoiden joukkoon silloin kun osallistumisessa on kyse ns. ” avoimen tilan ” käytöstä? Härö korosti eri toimijaosapuolten keskinäistä luottamusta, vuorovaikutusta ja avoimuutta. Samaan teemaan viittasi myös arkkitehti Karin Lisitzin Göteborgin yliopistosta. Hän korosti läpinäkyvyyttä (transparency), oikeudenmukaisuutta ja selkeyttä vuorovaikutuksessa ja piti tärkeänä, että keskusteluun osallistuvien tulee tuntea, että dialogista on hyötyä. Keskusteluun osallistuvilla tulee Lisitzinin mukaan olla myös relevantti suhde paikkaan: paikka itsessään ei määrää, vaan osallisten suhde siihen. Professori Maunu Häyrynen esitteli kriittisin sanankääntein suojelun ongelmia ja toi esille ajatuksen suojelusta vallankäyttönä, joka saattaa yhdenmukaistaa kohteensa. Kohteesta tulee ikään kuin paikaton. Häyrysen mukaan suojelu monopolisoi suojeluasiantuntemuksen ja luo välittyneen suhteen paikkaan rakentaen samalla uuden merkityskerrostuman. Samassa alustuksessaan Häyrynen esitti myös keinoja kuinka suojelutoiminnan ongelmia voidaan välttää. Paikan tunnistaminen ja pienessä mittakaavassa toimiminen (katse lähelle) minimi-intervention muodossa ohjaavat hänen mukaansa suojelua uusille urille. Samaan aikaan tulee tukea ympäristötietoisuutta, sitouttaa paikallisia ja mahdollistaa suora vaikuttaminen delegoimalla asiantuntijavaltaa paikallisille yhteisöille. Julkinen keskustelu arvoista lisää suojelun yhteiskunnallista oikeutusta. Mielenkiintoista on myös pohtia miten Häyrysen esiin tuoma paikallisen yhteisön voimaannuttaminen voi toimia suojelutyössä. Yhtenä esimerkkinä edellä kuvattujen kysymysten ajankohtaisuudesta voi nostaa esiin Tampereen Pispalan rakennussuojelukeskustelun, joka parhail-

laan käy kiivaana alueen asemakaavan laadinnan yhteydessä. Pispalan tulevaisuutta on rakennettu tiiviissä yhteistyössä alueen asukkaiden, kiinteistönomistajien ja viranomaisten kesken. Keskustelua arvoista on käyty mahdollisimman avoimesti, ja erilaisia selvityksiä on tehty ja esitelty perusteellisesti ja laajasti. Vastakkain ovat silti edelleen ”museointia” vastustavat kiinteistön omistajat ja viranomaiset suojelutavoitteineen. Tarkemmin katsoen konfliktissa tuntuu kuitenkin olevan joku ihan muu syy. Onko kyse vuosikymmenien taistelusta Pispalan puolesta viranomaisia vastaan? Kun puhutaan rakennussuojelun puolesta tai sitä vastaan, onko taustalla kuitenkin joku ihan muu vaikutin, jonka vuoksi rakennussuojelua käytetään ikään kuin välineenä? Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen Ympäristöministeriölle laatimassa tutkimuksessa vuodelta 2006 on selvitetty maankäytön konfliktien piirteitä Suomessa. Useimmissa konflikteissa kyse on kommunikointiongelmasta, esimerkiksi tulehtuneista henkilösuhteista tai lukkiutuneesta neuvottelutilanteesta. Tutkimus päätyykin esittämään sovittelumenettelyä yhtenä ratkaisumallina vaikeissa ristiriitatilanteissa – olisiko tälle tarvetta myös Pispalassa tai Pirkanmaalla laajemmin? Kaupunki ei ole vielä valmiiksi suunniteltu, onneksi. Tampereen entisen kulkutautisairaalan alue odottaa kehittäjiä. Kuva: Hannele Kuitunen, PIrkanmaan maakuntamuseo

Koskisen Marjo Kulttuuriympäristöyksiköstä, terve!

Koko museotoimessamme on myös kehitteillä uusi arkistonmuodostussuunnitelma. Toivottavasti se saa lopullisen muotonsa vielä tämän vuoden aikana. Henkilöstöasioiden puolella ongelmia aiheuttavat työtilamme. Lisätilan tarve olisi ehdottoman välttämätön tällä henkilöstömäärällä. Ajankohtaisia terveisiä?

Toimistosihteeri Marjo Koskisen ääni on tuttu kaikille maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikköön soittaneille. Mutta minkä näköiset kasvot ääneen yhdistyvät? Ja mitä muuta Marjo työpäivänsä aikana puuhastaa kuin neuvoo, kysyy ja kuuntelee? Keskeiset työtehtäväsi ja tyypillinen työpäiväsi? Viranomaislausuntotyö vie suurimman osan työajastani. Sen lisäksi toimin sihteerinä erilaisissa palavereissa, arkistoin, perehdytän uuden henkilöstön talon tavoille, palvelen asiakkaita sekä vastaan työyhteisömme hyvinvoinnin edistämisestä ja työturvallisuudesta. Tyypillistä sihteerin työpäivää ei taida ollakaan. Aamu alkaa kahvinkeitolla ja lehden haulla, sitten on järjestelyjä, lausuntoihin liittyviä taustatöitä sekä niiden kirjoittamista, asiakaspalvelua, postin avaamista sekä mahdollisia maastokäyntejä. Siitä se päivä pikku hiljaa muotoutuu. Useinkaan se ei ole sellainen kuin olin aamulla miettinyt. Parasta työssäsi? Mukavat työtoverit ja työn vaihtelevuus, itsenäinen työajan suunnittelu ja toteutus. Toisinaan pääsen maastokäynneille tutkijoiden ja perinnerakennusmestarin mukana, toisinaan käyn myös itsenäisesti kuvaamassa jonkin lausunnolla olevan kohteen. Työ on saanut enemmän sisältöä, kun tiedän mitä tutkijat maastossa tekevät ja miten oma työni liittyy tähän kaikkeen. Olen myös yksikön yhdyshenkilönä tekemisissä päivittäin monien ihmisten kanssa.

Itselläni museohistoriaa tulee tänä vuonna täyteen 20 vuotta, josta nykyisessä työssäni olen toiminut viisi vuotta. Tässä ajassa lausuntopyyntöjen määrä on kasvanut ja työtahti tiivistynyt, tänä vuonna lausuntopyyntöjä kertyy varmaankin 350–400. Lausunnon pyytäjille laittaisinkin terveisiä, että varautukaa keskimäärin neljän viikon lausuntoaikaan siitä kun pyyntö diarioidaan meille saapuneeksi. Joskus aika saattaa olla pidempikin riippuen siitä, paljonko tutkimus- ja taustatyötä joudutaan tekemään. Eli kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Juuri nyt olen päivittämässä yksikkömme turvallisuussuunnitelmaa, joka pohjautuu koko Vapriikin suunnitelmaan. Sen on tarkoitus olla lopullisessa, hyväksytyssä muodossaan huhtikuun aikana. Myös uuden henkilöstön perehdystystä on tiedossa, koska lähi viikkoina ja kuukausina alkaa muun muassa arkeologian kenttätyökausi ja myös uusia projekti-ihmisiä on tulossa töihin. Mitä teet vapaa-aikanasi? Ajan ja tilanteen salliessa otan omaa aikaa ystäville, jumpalle tai sauvakävelyyn, ja nyt kesän tullen pyöräilen esimerkiksi työmatkat. Uusioperhe, johon kuuluvat miesystäväni, neljä teini-ikäistä nuorta sekä kaksi kilpikonnaa, pitää osaltaan huolen siitä ettei aika ehdi käydä muutenkaan kovin pitkäksi ja joutilaaksi.

Haasteellisinta työssäsi? Haasteellisinta on ollut ja on edelleen oppia työni mahdollisimman hyvin, oppia tietämään miksi ja mitä teen. Mitä tarkoittaa kulttuuriympäristö, entä sen hoitaminen ja vaaliminen? Tämä on työnä täysin erilaista kuin aiemmat talous- ja henkilöstöhallinnon sihteerintehtäväni. Asiat saattavat vaatia nopeaakin reagointia ja kykyä joustaa tilanteesta toiseen. Kuva: Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto

21 21

Uusia yhteistyön muotoja ja kaupunkikehityksen työkaluja etsimässä Jenni Partanen

Kirjoittaja on Tampereen teknillisellä yliopistolla tutkijana toimiva arkkitehti

Tänä päivänä kaupunkien ja seutujen kilpaillessa keskenään alueellinen identiteetti osataan jo nähdä niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti merkittävänä tekijänä, jota suunnittelussa tulee tukea ja vahvistaa. On ensiarvoisen tärkeää kyetä tunnistamaan ne muuttujat, jotka mahdollistavat alueen dynaamisen kehittymisen myös jatkossa. Pispalassa päätettiin aloittaa asemakaavan uudistaminen vuonna 2007. Ennen varsinaista kaavan laatimista haluttiin kuitenkin hahmotella alueen kokonaisuuden kannalta olennaisia piirteitä tulevan kaavoitustyön pohjaksi. 2008 aloitetun KaOs (Kaupungin Osat) -projektin tavoitteena oli löytää tällaisia keskeisiä, alueen identiteettiin ja dynamiikkaan vaikuttavia tekijöitä yhdessä asiantuntijoiden, paikallisten ihmisten ja viranomaisten kanssa.

KaOs – mikä ja miksi? Pispalan omaleimaisuus rakentuu useille osin jo kadonneille tai uhanalaisille toiminnallisille, sosiaaliKuvat: Riikka Pylvänen ja Jenni Partanen

22 22

sille ja rakentamiseen liittyville periaatteille. Näiden prosessien tunnistamisesta ja tukemisesta tulee huolehtia, jottei pahimmillaan menetetä sellaisia arvoja, joita halutaan varjella: monimuotoisuutta, kerroksellisuutta, joustavuutta ja toiminnallisuutta. Oikeansuuntaisen kehityksen salliminen ja ohjailu tiukan kontrollin asemesta voi mahdollistaa rikkaan ja elävän kaupunkikulttuurin myös jatkossa. KaOs-projekti toteutettiin Pispalan kaavoitushankkeen kaupunkikuvallisten ja toiminnallisten tavoitteiden hahmottelemiseksi vuoden 2008 aikana Tampereen kaupungin toimesta yhteistyöprojektina. Projektiin osallistuivat kaupungin eri hallintokunnat, TTY:n Yhdyskuntasuunnittelun tutkimuslaboratorio Edge sekä laaja joukko paikallisia asukkaita ja toimijoita. Projekti käynnistyi joulukuussa 2007 kaikille tamperelaisille avoimella Kaupunginosakonferenssilla. Siellä muodostuneiden työryhmien työskentely yhdessä asiantuntijatyön kanssa jatkui vuoden ajan, marraskuussa 2008 järjestettyyn toiseen Kaupunginosakonferenssiin

saakka. Projekti oli luonteeltaan virallista osallistumista täydentävä, ei sitä korvaava. Kaavan virallinen osallisprosessi luonnollisesti jatkuu edelleen, koko kaavan laatimisen ajan. Iso osa varsinaisesta työskentelystä tapahtui asukkaiden ja muiden paikallisten toimijoiden taholta omaehtoisesti teemoittain muodostuneissa ryhmissä. Ryhmät tuottivatkin paljon arvokasta tietoa, jonka saaminen muutoin olisi ollut vaikeaa. Myös ryhmissä syntyneet moninaiset kehitysehdotukset olivat usein sekä luovia että paikallisista tarpeista nousevina realistisia. Itsenäisen työskentelyn lisäksi tehtiin asiantuntijoiden kanssa ohjattua yhteistyötä materiaalin keräämiseksi sekä vaihtoehtojen pohjaksi. Tässä tehtävässä toimivat arkkitehti Jenni Partanen ja arkkitehtiopiskelija Riikka Pylvänen TTY:ltä toukokuusta 2008 tammikuulle 2009. He myös tuottivat eri vaiheissa suuren määrän karttamateriaalia sekä vaihtoehtojen kuvitusta.

Analyysivaihe Työskentelyn aluksi järjestettiin asiantuntijatapaamisia jokaisen työryhmän kanssa ja kerättiin ryhmien työskentelyn tuloksia koosteiksi. Niiden pohjalta tuotettiin karttamateriaalia Pispalan sekä Tahmelan fyysisistä alueista sekä näihin alueisiin kohdistuvista toiveista, peloista sekä ehdotuksista. Tämä analyyseiksi nimetty materiaali toimitettiin nähtäväksi internetissä oleville KaOs-projektin sivuille. Analyysejä kommentoitiin runsaasti ja niihin tehtiin päivityksiä useasti työskentelyn edetessä. Ryhmien näkemykset suurista linjoista ovat olleet yllättävän

yhdenmukaisia. Esimerkiksi mielipiteet liikenteestä, turismista, palveluiden kehittämisestä, kasvimaiden tulevaisuudesta tai rakentamisesta eivät suuresti poikenneet toisistaan. Ryhmät ovat tutkineet työssään muun muassa seuraavia asioita: - liikenneturvallisuuden parantaminen, kevyen liikenteen edellytyksien parantaminen ja esteettömyyden huomiointi - alueelle sopivien ja olemassa olevaan rakenteeseen tukeutuvien (yksityisten) kulttuuri- ja muiden palveluiden mahdollistaminen - matkailun edistäminen ja sitä tukevien kaupallisten palveluiden syntyedellytysten paraneminen (sallivuus) - rakennusoikeuden määrittyminen, tasapuolisuus ja kannustimien käyttö rakennuskannan vaalimisessa suojelun reaalisena vaihtoehtona - kaupunkikuva ja alueelle soveltuva rakentamisen tapa - maisemat ja säilytettävät vapaa-alueet - ranta-alueen virkistyskäytön kehittäminen kokonaisuutena

Kehityspolkuvaihtoehdot Työskentelyn toisessa vaiheessa työskentelyä työryhmien kanssa jatkettiin. Työryhmät sekoitettiin keskenään ja uudet ryhmät kokosivat prosessin aikana esitetyistä sekä itse ehdottamistaan kehitysvaihtoehdoista toivomansa kehityspolkuvaihtoehdon. Kun vaihtoehdot oli saatu kasaan, polkujen yhteenvetoa jatkettiin tiivistämällä ja eriyttämällä

23 23

niitä toisistaan. Polkujen tueksi tuotettiin mielikuvia herättävää kuvitusta. Sekä analyysivaiheen että polkuvaiheen aikana työtä esiteltiin myös viranomaisille. Asukasryhmien lisäksi saatiin siis palautetta myös viranomaisilta, mikä osaltaan lisäsi ehdotusten toteuttamiskelpoisuutta sekä avasi keskustelua kumpaankin suuntaan.

Pispalan palapeli Toisessa kaupunginosakonferenssissa, Pispalan Palapelissä, osallistujista muodostetut työryhmät valitsivat työstetyistä polkuvaihtoehdoista mieleisimmät. Näihin työryhmiin osallistui lähinnä Paikallisia asukkaita sekä viranomaisia, mutta myös muutamia muita konferenssiin saapuneita osanottajia. Viikonlopun tuloksena syntyi kahdeksan erilaista polkuvaihtoehtoa Pispalan kehityskuvaksi.

Kokemuksia Paikallisten toimijoiden mukanaolo varhaisessa vaiheessa tarjosi mahdollisuuden näkemysten ilmaisuun jo ennen varsinaisen kaavaprosessin käynnistymistä. Tällä tavoin voitiin näkemyksiä huomioida itse kaavasuunnittelussa, ei vain mielipiteen ilmaisuna myöhemmässä vaiheessa. Samalla kyettiin hankkimaan sellaista paikkaa koskevaa tietoa, jonka keruu muulla tavoin ei kenties olisi lainkaan mahdollista. Tavoitteena on ollut myös kehittää keskustelun tapoja viranomaisten ja paikallisten toimijoiden välillä. Tätä pyrkimystä onkin toteutettu mm. työryhmissä toimineiden viranomaisten avulla. Pispalan KaOs-projekti avasi kiinnostavan mahdollisuuden tarkastella uusia tapoja hahmottaa kaupunginosan ominaispiirteitä. Samalla voitiin kehittää yhteistyömalleja viranomaisten ja paikallisten toimijoiden välillä jo ennen varsinaista suunnitteluvaihetta. Projektin moniulotteinen ja Kuvat: Riikka Pylvänen ja Jenni Partanen

prosessuaalinen luonne sekä riittävän väljä toiminnan kehys osoittautuivat monin paikoin toimiviksi lähtökohdiksi. Näin saatiin matkan varrella tuotua mukaan sellaisia elementtejä, joita alussa ei välttämättä osattu suunnitella, kuten yhteistyö Pispan koulun kanssa. Projekti kykeni myös mukautumaan eri vaiheiden tarpeisiin, mikä oli tärkeää sen kokeilevan luonteen vuoksi. Keskeisenä päämääränä tulisi jatkossa olla kokemuksista oppiminen ja käytettyjen toimintatapojen potentiaalin oikea hyödyntäminen. Kehittämällä toimintamallia sopivasti on tulevaisuudessa mahdollista luoda uusia työkaluja kaupunkisuunnittelijan, viranomaisen ja päättäjän palettiin. Projektin toimivuuden kannalta tulisi Pispalassa saatujen kokemusten valossa kiinnittää huomiota erityisesti projektin vaiheiden aikatauluttamiseen. Tämä osoittautui keskeiseksi muuttujaksi niin asiantuntijatyön, yhteistyökuvioiden kuin etenkin asukasryhmien orientoitumisen suhteen: Ryhmien työskennellessä pitkään yksin oli myöhemmin ongelmana laajempaan kontekstiin sitoutuminen ja sen hyötyjen ymmärtäminen. Prosessia on myös mahdollista kehittää kokeilemalla vielä laajemmin erilaisten yhteistyötahojen mukanaoloa – kenties tiiviistikin. Useampien oppilaitosten ja yliopistojen mukanaolo saattaisi tuoda näkökulmiin lisää laajuutta ja syvyyttä, kumppaneiden vaihdellessa kohteesta riippuen. Lisäksi prosessissa olisi tärkeää tukea jo alkuvaiheessa teematyöryhmien ehdottavan ja rakentavan identiteetin syntymistä. Jollekin ryhmälle mahdollisesti muodostuva voimakkaan vastustava identiteetti voi olla uhkana koko projektin onnistumiselle. Luovan ja innovatiivisen hengen tukeminen ulkopuolelta voi kuitenkin tämän kaltai-

sessa, vapaaehtoisuuteen perustuvassa työskentelyssä olla vaikeaa. Pispalan KaOs-projektia voidaan siis pitää eräänä kehityskelpoisena, joskin keskeneräisenä tapana tarkastella tämän päivän kaupunkisuunnittelun joitain ongelmakohtia. Tulosten esittelyssä ei lopulta nähty tarkoituksenmukaisena pyrkiä yhteen sitovaan tai sitouttavaan visioon, vaan haluttiin kuvata prosessin monisäikeisyyttä ja mahdollisuuksien kirjoa. Projektin puutteista huolimatta lopputuloksissa näyttäytyy uskottavalla tavalla alueen keskeinen, kaupunkikuvallinen ominaispiirteistö. Työryhmissä esiintynyt mielipiteiden kirjo avautuu myös laajasti, kun esiin pääsevät muutkin kuin äänekkäimmät tai näennäiseen yhteisymmärrykseen väkisin pyrkivät näkemykset. Projektin avulla oli mahdollista koota eräänlainen alustava katsaus kaavoittajan työkaluksi. On huomioitava erityisesti se, että lopputulos ei kuitenkaan ole täydellinen kuvaus yleisestä mielipiteestä tai arvoista, vaan nimenomaan tämän prosessin tuote. Sellaisena se on kuitenkin arvokas. Projektin loppumisesta huolimatta varsinainen prosessi on vasta alussa. Erilaiset jatkoprojektit, kaavatyö ja osallistuminen jatkuvat edelleen, ja luovat toivottavasti niin paikallisesti kuin järjestelmän tasolla uusia tapoja huolehtia omasta elinympäristöstä luovalla ja vastuullisella tavalla. KaOs-projekti oli Tampereen kaupungin ja Pirkanmaan ympäristökeskuksen kautta Euroopan aluekehitysrahaston (EAKR) ja Suomen valtion rahoittama projekti, jota hallinnoi Tampereen kaupungin Suunnittelupalvelut. Projektin osatoteuttajana toimii Pispalan kumppanuusverkosto/Pispalan kirjastoyhdistys ry.

KaOs-projekti internetissä http://www.kaosprojekti.net/ Analyysit http://www.kaosprojekti.net/syyskuu/KaOs_ analyysit_290908a.pdf http://www.kaosprojekti.net/syyskuu/KaOs_ analyysit_290908b.pdf kehityspolut http://kaosprojekti.net/syyskuu/pispalan_kehityspolut_19_11_08.pdf pispalan kehityskuva http://www.kaosprojekti.net/KaOs-Edge-loppuraporttinetti.pdf

25 25

POLIISIMUSEO – valtakunnallinen erikoismuseo Hervannassa Maritta Jokiniemi Kirjoittaja on Poliisimuseon apulaistutkija

Poliisimuseo avautui syyskuussa 2008 Tampereen Hervannassa. Se on museoammatillisesti hoidettu valtakunnallinen oman alansa erikoismuseo, jonka toiminnan rahoittaa sisäasiainministeriö. Toiminnasta vastaavat historia-alan koulutuksen saaneet tutkijat. Poliisimuseossa työskentelevät intendentti Aimo Aitasalo, tutkijat Tiina Tuulasvaara-Kaleva ja Panu Rissanen, apulaistutkija Maritta Jokiniemi sekä hallintosihteeri Leena Rocklin. Tämän viisikon vastuulla ovat näyttelyt, kokoelmahallinta ja yleisönpalvelu.

Monipuoliset kokoelmat – luvista pommirobottiin Poliisimuseon kokoelmat sisältävät esineitä, valokuvia ja filmejä. Lisäksi museo kerää museaalista arkistomateriaalia, kuten pienpainatteita ja julisteita. Laajimpia yksittäisiä kokonaisuuksia ovat Poliisin tekniikkakeskuksen, liikkuvan poliisin ja suojelupoliisin lahjoittamat aineistot. Kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä noin 6 000 esinettä, 60 000 valokuvaa ja 950 filmiä. Poliisimuseo kerää esinekokoelmiinsa ennen kaikkea poliisin työssään käyttämää välineistöä. Laajoja esinekokonaisuuksia ovat viestilaitteet ja virkapuvut. Lisäksi museossa on monipuolisesti Tiina Tuulasvaara-Kaleva ja 1960-luvun poliisiauto, ns. Tarvaauto. Kuva: Panu Rissanen, Poliisimuseo

aineistoa liikenteenvalvonnan välineistä lupahallinnon esineistöön. Poliisimuseon valokuvakokoelmat sisältävät aineistoa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle, lasinegatiiveista digikameran kuvatiedostoihin. Suurimpia kuvakokoelmia ovat liikkuvan poliisin ja poliisioppilaitosten kuva-aineistot sekä sisäasiainministeriön poliisiosaston valokuvat. Museon arviolta 60 000 valokuvasta noin puolet on käytettävissä digitaalisessa muodossa. Vanhimmat Poliisimuseon kokoelmiin kuuluvat filmit ovat 1920-luvulta ja uusimmat 1990-luvulta. Aineistoa on 16 ja 8 millimetrin filmeistä eri formaattien videonauhoihin. Poliisimuseon arkistokokoelmiin kuuluu painotuotteita, poliisin käyttämiä blanco-lomakkeita ja yksityisten ihmisten lahjoittamia poliisin myöntämiä lupatodistuksia sekä poliisikoulutukseen liittyvää aineistoa eli aineistoa, jota arkistolaitos ei säilytä.

Paljon nähtävää ja koettavaa kaiken ikäisille Poliisimuseo on kaikille avoin museo ja ainoa laatuaan Suomessa. Poliisin ammatin perinteiden ja historian tallennus on tärkeä osa poliisien ammattiidentiteettiä. Poliisimuseo laajentaa myös suuren yleisön perspektiiviä poliisin työhön. Tavoitteena Pokelan poliisikammarilla voivat pikkupoliisit joutua putkaan. Kuva: Pentti Visa, Poliisimuseo

Hämeen museoseura perustettiin 1907 ja kokoelmat avattiin yleisölle Hämeen museossa 1908.

Helsingin poliisilaitoksen koiranohjaajia 1910-luvulla. Kuva: Poliisimuseo

on, että museossa vierailee 20 000–30 000 kävijää vuodessa. Katsottavaa ja koettavaa on tarjolla niin miehille kuin naisille, lapsille, koululaisryhmille ja vanhemmalle väelle sekä nykyisille ja tuleville poliiseille. Poliisimuseo on jo nyt suosittu ja kiinnostava uusi vierailukohde Tampereella. Poliisimuseon perusnäyttely tuo ensimmäistä kertaa Suomen poliisitoimen historian yhtenäisenä esityksenä suuren yleisön nähtäville. Näyttely kuvaa Suomen poliisin kehittymistä 900-vuotisen ainutlaatuisen historiansa ajalta: aina keskiaikaisesta Ruotsin maakunnasta nykypoliisin erilaisiin toiminta-alueisiin. Näyttelytekstit ovat luettavissa kolmella kielellä ja niitä täydentävät ajankuvan mukaiset univormut, kulkuvälineet, valokuvat ja harvinaiset filmit. Perusnäyttely kertoo Suomen historian tapahtumien valossa, miten poliisi on kehittynyt sellaiseksi kuin se nykyään on. Lisäksi näyttelyssä voi perehtyä poliisin tehtävien kehityskaareen. Kronologisen historian lisäksi poliisin tehtävät esitellään teemoittain: yleinen järjestys ja turvallisuus, lupahallinto, rikostorjunta, liikenne ja ennaltaehkäisevä työ. Poliisimuseon kävijäryhmistä lapset on otettu erityisesti huomioon. Leikki ja omakohtainen kokeileminen ovat tärkeitä lapsille. Museossa on oma lastenosasto, poliisikamari Pokela, jossa lapset voivat esimerkiksi pukea päälleen pienen, oikean mallin mukaan tehdyn poliisihaalarin. Haalari on ollut niin suosittu, että monet haluaisivat sellaisen omaksi. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista, sillä Pokelan pikkupoliisin haalaria voi käyttää vain Poliisimuseossa ja museovieraat voivat saada oikean poliisihaalarin hakeutumalla Poliisiammattikorkeakoulun opiskelijaksi (www.poliisiammattikorkeakoulu.fi).

Sen sijaan kaikki voivat saada muistoksi vierailusta Pokelan poliisisuikan. Lapsiryhmille järjestetään myös työpajoja yhteistyössä Lasten ja nuorten kulttuurikeskus PiiPoon kanssa.

Toukokuussa avautuu uusi erikoisnäyttely Perusnäyttelyn lisäksi Poliisimuseossa on esillä 1–2 kertaa vuodessa vaihtuvia erikoisnäyttelyitä. Toukokuussa 2009 avautuu poliisikoirien toimintaa esittelevä näyttely ”Haista ite” - Suomen poliisikoirat 100 vuotta. Näyttely esittelee poliisikoirien monipuolista ja haasteellista työkenttää. Kävijä voi perehtyä esimerkiksi koirien hankintaan, koulutukseen ja erikoispoliisikoirien tehtäviin. Lisäksi voi testata oman hajuaistinsa tarkkuutta, kuunnella tarinoita sankarikoirista sekä nähdä poliisikoiran koko tie pennusta tottelevaiseksi ja taitavaksi poliisin apulaiseksi. Tapaamisiin Poliisimuseossa Hervannassa!

Poliisimuseo on avoinna tiistaista perjantaihin 10–15 ja lauantaisin 12–17. Museoon on helppo tulla sekä julkisilla että yksityisillä kulkuneuvoilla eikä Poliisimuseoon ole sisäänpääsymaksua. Ainoastaan museon henkilökunnan tilauksesta järjestämät opastuskierrokset ovat maksullisia. Poliisimuseo Vaajakatu 2, Tampere p. 071 878 3900 www.poliisimuseo.fi

Tiitola-projekti – rakennusmestarin arvoituksellinen piirustusaineisto Marko O. Saarinen Kirjoittaja työskenteli museologian harjoittelijana Pirkanmaan maakuntamuseossa

Rakennusmestari Heikki Tiitolan nimissä kulkenut piirustusaineisto kulkeutui monien vaiheiden jälkeen Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikköön. Piirustusaineisto oli lahjoitus nimettömänä pysyttelevältä henkilöltä Tampereen museoille. Kulttuuriympäristöyksikön tehtäväksi jäi selvittää aineiston merkittävyys ja samalla sen säilyttämisen tarpeellisuus.

llessani vuoden 2008 loppupuolella työharjoittelussa Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikössä sain tehtäväksi kyseisen piirustusaineiston alustavan inventoinnin ja arkistoinnin. Työharjoittelu kuului Tampereen yliopiston museologian opintoihini. Sekalaisen oloinen piirustusaineisto lojui pääsääntöisesti rulliksi käärittyinä kuudessa eri laatikossa Vapriikin kellarissa. Alustavan tarkastelun jälkeen jaoin piirustusaineiston viiteen eri kategoriaan aineiston iän ja käyttötarkoituksen mukaisesti. Tätä seuranneen tarkemman tutkimuksen jälkeen alkoi selvitä aineiston mielenkiintoinen monimuotoisuus niin kuvien kuin niiden tekijöidenkin osalta. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot.

Tiitolan piirustusten mukaan rakennettu rukoushuoneen talo vuonna 2009.

Piirustusaineiston monimuotoisuus Piirustusaineistosta löytyi yhteensä 666 piirustusta, joista 24 kappaletta oli erinäisiä karttoja ja asemakaavapiirroksia. Aineistoon sisältyi 114 eri rakennuskohdetta, joiden piirustukset ajoittuivat vuosien 1892 ja 1980 väliin. Tekijöitä piirustuksille löytyi yhteensä 44, joista yrityksiä oli kahdeksan kappaletta. Mukana aineistossa oli alkuperäisiä piirroksia, kopioita, kuultopapereita, pahveja sekä sinisiä papereita. Piirustuksista 12 kappaletta oli ruotsinkielisiä ja 10 kappaletta pahvisia mallikuvia, jotka olivat kotoisin Berliinistä ja Wienistä. Piirustusten monimuotoisuus näkyi myös niiden kunnossa. Aineistosta löytyi lähes uutta vastaavassa kunnossa olevia ja myös kahteen osaan repeytyneitä piirustuksia. Mukana oli muutamia erittäin hienoja alkuperäisiä, värillisiä, noin sata vuotta vanhoja piirustuksia, joista löytyivät niin leimat, merkit kuin kaikki hyväksynnätkin allekirjoituksineen. Osa piirustuksista oli äärimmäisen taiteellisesti ja tarkasti viimeisteltyjä. Aineiston joukkoon mahtui myös kopioita, kopion kopioita, laskelmapapereita ja hahmotelmia, joista ei juurikaan selvää saanut.

Piirroksien käyttötarkoitukset Yli kuusisataa rakennuspiirustusta jakautui karkeasti viiteen eri kategoriaan. Näistä määrällisesti suurin kategoria oli teollisuusrakennukset, johon liittyi 266

piirustusta. Toiseksi suurin ryhmä oli yhteiskunnallisten rakennuksien piirustukset, joita oli 235 kappaletta. Yhteiskunnallisiin rakennuksiin laskettiin tässä kohtaa kirkot, koulut, terveys- ja kunnantalot, hotellit sekä pankit. Asuinrakennukset tulivat piirustusaineistossa ehkäpä yllättäen vasta kolmanneksi suurimmaksi kategoriaksi 86 piirustuksella. Neljäntenä ryhmänä olivat 64 kappaleella sekalaiset paperit, joihin kuuluivat esimerkiksi kartat, asemapiirrokset, hahmotelmat ja mallikuvat. Viimeiseen ryhmään kuuluivat vanhimmat 1800- ja 1900-luvun vaihteen rakennuspiirustukset, joita löytyi 15 kappaletta. Suurin yksittäinen rakennussuunnitelma määrällisesti oli Syrjänen Oy:n teollisuusrakennus, johon kuului 128 rakennuspiirustusta. Seuraavana tuli Wiksbergin kartano, josta oli 67 erittäin hienoa piirustusta, ja kolmanneksi eniten piirustuksia kuului Haapamäen kirkolle. Teollisuusrakennuksista mielenkiintoisempia Syrjänen Oy:n lisäksi olivat Pyynikin panimon, Hatanpään- ja Salmisen nahkatehtaiden, Sarvis Oy:n ja Aamulehden rakennuspiirustukset. Kaikki nämä kohteet löytyivät läheltä Tampereen keskustaa. Kirkko- ja koulurakennukset olivat edellisestä poiketen lähes poikkeuksetta Tampereen ulkopuolelta. Tampereen keskustasta löytyi ainoastaan Heikki Tiitolan vuonna 1914 suunnittelema Rukoushuoneen piirustus sekä yhdistetyn Tampereen Taidemuseon ja Piirustuskoulun luonnokset vuodelta 1925. Muista kouluista esimerkkeinä voidaan mainita Vilppulan, Virtain, Mänttän, Ruoveden ja Akaan koulujen piirustukset. Lopuista rakennuspiirustuksista mielenkiintoisimpia olivat Hospiz Emmauksen piirustukset vuosilta 1935–1939, Laukontorin kivirakennuksen piirustukset vuodelta 1907 ja Woiman rakennuksen piirustukset vuodelta 1928.

Piirtäjien runsaus Tutkimuksen alussa piirustusaineisto kulki nimenomaan rakennusmestari Heikki Tiitolan nimissä. Tutkimuksen edetessä selvisi kuitenkin pian, että piirroksilla oli myös muita tekijöitä. Heikki Tiitolan

Akaan Pappilanpiirin Kansakoulu.

Bertel Strömmerin suunnitelma J. N. Salminen O.Y:n Epilän tehtaan lisärakennukseksi vuodelta.1934. nimi löytyi tekijän paikalta vain 13 piirroksessa, ja näiden lisäksi hänen nimensä näkyi myös hyväksyjän paikalla muutamissa piirustuksissa. Heikki Tiitolan Rakennustoimisto oli allekirjoittajana 40 piirroksessa. Tiitoloista myös Paavo, Martti ja Jaakko olivat signeeranneet piirustuksia. Näistä Paavo Tiitolan tekemiä oli jopa 163 piirrosta, eli eniten koko 44 tekijän ryhmästä. Tiitoloiden lisäksi merkittäviä piirtäjiä olivat Bertel Strömmer, Birger Federley, Frans Jousi, Kaarlo Lindroos, August Krook, Kare Backström ja Väinö Salmela. Näistä ainakin Bertel Strömmer ja Birger Federley toimivat aikanaan Tampereen kaupunginarkkitehteina. Piirustusaineistosta löytyi signeerattuja töitä yhteensä 338 kappaletta. Näistä yritysten signeeraamia piirustuksia oli 58 kappaletta. Yrityksistä merkittävimmät Heikki Tiitolan Rakennustoimiston lisäksi olivat Velj. Helander Vesi- ja Lämpöjohtoliike ja Verlag von Ernst Wasmuth Berlin W 8 Markgrafenst kumpikin kuudella piirustuksella. Oman mielenkiintonsa herättivät Berliinissä ja Wienissä tehdyt, muista poikkeavat mallikuvat, joiden tarkoitus oli mitä ilmeisimmin tuoda uusia tyylisuuntauksia Suomeen. Tiitola-projektin tekemisen hauskuus ja mielenkiintoisuus perustuivat nimenomaan sen monimuotoisuuteen. Piirustuksien erittäin pitkä aikaväli, tekijöiden runsas lukumäärä ja piirustuskohteiden monipuolisuus yhdistettynä niiden historian tietämättömyyteen loivat tietyn arvoituksellisuuden koko aineistolle. Ehkäpä seuraava tutkija pidemmällä ajankäytöllä pystyy aukaisemaan epätietoisuuden lukot ja selvittämään, miksi juuri tällainen nippu piirustuksia oli kerääntynyt samaan paikkaan. Heikki Tiitolan rukoushuoneen suunnitelma Tampereen Sukkavartaankadulle vuodelta 1914.

Inventoinnit kirkon kulttuuriperinnön vaalimisen lähtökohtana

Miinu Mäkelä Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon tutkija

Seurakuntien hoidossa on merkittävä osa maamme kulttuuriperintöä. Kirkon rooli kulttuurin vaalijana on osa seurakuntalaisten hyvinvointia, ja seurakunnat toimivatkin hyvänä esimerkkinä kulttuuriympäristön ja -perinnön arvostavasta hoidosta. Kirkollisen esineistön ja hautausmaiden inventoinnit ovat pienoishistoriikkeja, jotka tallentavat tietoa ja osoittavat kokonaisuuksien helmet.

Esineet kantavat elävää historiaa Rautakautisten röykkiöiden ja kotiseutumuseoon talletetun 1800-luvun talonpoikaisesineistön väliin jää pitkä ajanjakso, jonka osalta pitäjän vaiheista kertovat usein vain kirkkorakennus sisustuksineen, sakastiin säilötty 1700-luvun messukasukka sekä paikallisen merkkimiehen lahjoittama hopeinen kynttilänjalka. Koska seurakunnan esineistö on ollut vuosisatoja mukana paikkakuntalaisten elämän juhlahetkissä, nykyisilläkin asukkailla on elävä suhde esineisiin. Monilla kirkon esineillä on arvoa myös maakunnallisesti ja valtakunnallisesti. Kirkollinen esineistö ei tarkoita vain kirkkohopei-

ta, -tekstiilejä ja alttaritaulua. Kun kirkkoon, kappeliin, seurakuntasaliin tai leirikeskukseen hankitaan esimerkiksi pöytäliinoja, ne valitaan huolella pyrkien saamaan sisustus järjestettävien tilaisuuksien arvon mukaiseksi. Seurakunnalle tehdyt hankinnat kuvastavat kunkin ajan tyyliä ja ihanteita, ne ovat osa kulttuuriperinnettä. Esineet ovat aina valinnan seurausta, jolloin myös henkilökunnan vaikutus näyttäytyy hankinnoissa. Esimerkiksi käsityötä arvostava kirkkoherra suosii kotimaisilta taitajilta tilattuja kirkkotekstiilejä ja ehtoollisastioita. Seurakuntien käytössä on myös usein kirkkoherrojen läksiäislahjarahoilla hankittuja esineitä, jotka tuovat seurakunnan eläkkeelle jääneet palvelijat osaksi nykytoimintaa. Hyvin tärkeä osa on seurakuntalaisten ja paikallisten järjestöjen lahjoituksilla, joissa ikiaikainen perinne lahjoittaa kirkolle taide-, käyttö- tai koriste-esineitä jatkuu elävänä.

Inventoinnista pohja omatoimiseen esinetiedon hallintaan Seurakunnilla on lakisääteinen velvollisuus huolehtia kulttuuriperinnöstämme. Osana tätä työtä Kirkolliskokous on edellyttänyt seurakunnilta esineistön kattavia inventointeja, koska esineiden kokonaisuuden ja yksittäisten esineiden historian tunteminen on perusta niiden arvon määrittelylle. Kun työ Arvoa ei mitata rahalla. Kurun Lammasniemen leirikirkon karun kömpelöt kalusteet muodostavat kirkollisen kokonaisuuden. Arvoa lisää se, että tunnelmallinen leirikirkko on lukuisten seurakuntalaissukupolvien rippikoulumuistojen ja uskoon sitoutumisen tyyssija. Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo

Kurun leirikirkon ehtoollispikarit on valmistanut nimenomaan rippikoululaisten käyttöön seurakunnassa kesäteologina työskennellyt keraamikko. Uniikin käsityön jälki näkyy, eikä sarjasta löydy kahta samanlaista astiaa. Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

tehdään yhteiseen tietokantaan, Kirkkohallituksessa on toivottavasti jonakin päivänä rekisteri kaikkien Suomen seurakuntien esineistöstä. Kirkkohallitus suosittelee inventointityön teettämistä museoalan ammattilaisilla, jolloin maakuntamuseot ovat luonteva yhteistyökumppani seurakunnille. Museoalalle koulutettujen henkilöiden osaamisalueeseen kuuluvat nimenomaan dokumentointi, tiedonhallinta sekä kulttuurihistorian ja esineiden tutkimus. Kirkollisen esineistön inventoinnissa kustakin kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi katsotusta, inventoitavasta esineestä laaditaan oma lomakkeensa, jossa esine kuvaillaan ja johon merkitään sen historia sekä valmistus- ja käyttötiedot. Lisäksi esineistä otetaan valokuvia. Inventointitietokantaan voidaan seurakunnassa jatkossa liittää uudet hankinnat, koska luonnollisesti myös uudet ehtoollisastiat, kasukat yms. ovat arvokas osa kirkon esineistöä ja esineen tietojen tallettaminen on helpointa suorittaa heti hankinnan jälkeen. Lisäksi tietoja päivitetään ja täydennetään tarpeen mukaan esimerkiksi siirrettäessä jokin esine seurakunnan toiseen kirkkoon, kunnostettaessa virsinumero-

taulua tai käytettäessä tiettyä stolaa seurakunnan historialle merkittävässä tilaisuudessa. Inventointiraportti kokoaa inventoidun esinekokonaisuuden ominaispiirteet ja historian, jolloin saattaa selvitä myös unohduksiin joutunutta tietoa. Esimerkiksi Kurun seurakunnan esineinventoinnissa kävi ilmi, että Kansallismuseossa on Kurusta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lahjoitettu, aiemmin Teiskon seurakunnassa käytetty silkkidamastinen messukasukka vuodelta 1704. Kasukka oli siirtynyt Kuruun 1781, samana vuonna kun Kurun uusi kirkko vihittiin käyttöön. Kasukka lienee siis Kurun nykyisen kirkon valmistumiseen liittyvä arvokas lahja naapuriseurakunnasta. Se tuo uuden piirteen myös nyt jo Tampereeseen liitetyn Teiskon ja Ylöjärveen liitetyn Kurun suhteisiin. Aikana jolloin maantiet olivat vaikeakulkuisia, luonnikas yhteistyö syntyi vesistön nykyään erottamien alueiden välille.

Hautamuistomerkki on aina viesti Rakennusten ja esineistön lisäksi seurakunnilla on vastuullaan erityislaatuinen osa yhteistä kulttuuriympäristöämme, hautausmaat. Hauta-alue on jo käyttönsä vuoksi mielissämme rauhoitettu elävien ja kuolleiden yhteisön jäsenten kohtaamispiste, mutta usein hautausmaat palvelevat lähiseudun asukkaita myös hiljentymisen ja luontokokemusten paikkoina. Hautausmaiden uudistukset, esimerkiksi hautapaikkojen palauttaminen seurakunnalle tai istutusten ja reunakivien muutokset, herättävät yleensä julkista keskustelua. Hautausmaille kiinnittyy aimo annos paikallista historiaa: hautausmaan oma historia mm. hautausmaan paikan ja hautojen iän kertomana, tunnettujen sukujen ja henkilöiden historiaa heidän hautojensa merkitseminä sekä eri aikojen hautauskulttuuria. Kristillisen ajattelun mukaan maallisen elämän muistomerkin asema on ikuisen elämän rinnalla toissijainen; hautakiven säilyttämiselle riittää muutaman sukupolven aika. Hautausmaat on kuitenkin 1900-luvun alusta lähtien nähty myös kansallisen sivistyksen osana. Yksittäistenkin hautojen säilyttäminen on tärkeää hautausmaan historiallisten kerrostumien tallentamiseksi. Haudat ovat aina osa hautausmaan kokonaisuutta, eikä muistomerkin siirtäminen ”museoriviin” riitä kulttuuriarvojen vaalimiseksi. Hautamuistomerkki on nimenomaan haudan paikan osoitin ja vain osa hautakokonaisuudesta; hautaan kuuluu myös hauta-alue pintoiPaikalliset olot näkyvät kirkollisessa esineistössä. Kuru on tunnettu kivilouhoksistaan. Kirkon sisustuksessa se näkyy saarnatuolin pallograniittiaiheisissa koristemaalauksissa. Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo

Sankarihaudat toivat hautausmaille kunniakäynnit ja -vartiot sekä kynttilöiden polton omaisten haudoilla. Laajat sankarihauta-alueet ovat suomalainen perinne, ja sankarihautojen suunnitteluun käytettiin huomattavia voimavaroja ja arvostettuja suunnittelijoita. Urjalan Halkivahan sankarihaudan suunnittelussa on hyödynnetty siirtolohkaretta. Kuva: Lila Heinola, Pirkanmaan maakuntamuseo

neen, reunakivineen, aitoineen ja kasveineen. Se on arvokkaampi aktiivisessa käytössä kuin elävästä ympäristöstä poistettuna, museoituna. Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli on 1980-luvun lopulta lähtien inventoinut alueensa hautausmaakulttuuria. Lisäksi joillakin paikkakunnilla inventointi on suoritettu seurakunnan kustannuksella. Inventoinnissa kuvaillaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi katsotut rakennelmat, aidat, portit, muistomerkit, reunakivet, hautojen aidat, istutukset ja muu kasvillisuus. Tavoitteena on tallentaa hautausmaalla ilmenevää kulttuurihistoriaa sekä antaa virikkeitä hautojen ja muistomerkkien säilymistä ja käyttöä edistäviin hoitotoimiin. Inventoinnissa kuvaillaan sekä hautausmaata eri alueineen että yksittäisiä hautoja muistomerkkeineen mm. kirjaamalla ylös kaikki hautakiviin merkityt tekstit. Kohteet kuvataan ja niiden tiedot tallennetaan tietokantaan. Lisäksi inventoinnista ja sen tuloksista laaditaan raportti, hautausmaan lyhyt historiikki.

Paikallisen kulttuurin vaaliminen on kiinteä osa seurakunnan toimintaa, ja kirkon rooli perinteiden jatkajana ja kulttuurin tuottajana on osa sen jäsenten hyvinvointia. Koska seurakuntien hallussa on huomattava osa kulttuuriperintöämme, ne toimivat alueellaan hyvänä esimerkkinä kulttuuriympäristön ja -perinnön arvostavassa hoidossa.

Paikallisen kulttuurin vaaliminen on museon ja seurakunnan yhteinen kiinnostuksenkohde Pirkanmaan maakuntamuseo on tehnyt yhteistyötä Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin kanssa ja vastannut useiden hautausmaiden inventointityöstä. Lisäksi maakuntamuseo on tehnyt kirkollisen esineistön inventointeja seurakuntien tilauksesta. Yhteistyö on arvokasta myös museolle, koska se liittyy maakuntamuseon ydintehtäviin kulttuuriympäristön säilyttäjänä, kulttuuriperintöön liittyvän tiedon tuottajana ja asiantuntijana. Inventoitujen hautausmaiden osalta museolta voi esimerkiksi pyytää lausuntoa siitä, miten täyteen tulleen hautamuistomerkin ja uusien hautausten suhteen olisi parasta menetellä. Kuluvana vuonna maakuntamuseo selvittää, missä laajuudessa Tampereen hiippakunnan hautausmaat ja kirkollinen esineistö on inventoitu ja kuinka paljon jatkossa on tarvetta inventoinneille tai vanhojen inventointien täydennyksille.

Muistomerkkiin kirjattu ammattinimike kertoo paikkakunnan elinkeinojen historiasta ja ammatteihin kohdistuvasta arvostuksesta eri aikoina. Tällainen muistomerkki on aina kulttuurihistoriallisesti arvokas. Kuva: Anne-Riitta Lampinen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Poimintoja Pirkanmaalta Maakuntamuseotutkijoiden ja Museoviraston tapaaminen

useovirasto järjesti viime huhtikuussa tapaamisen, jossa maakunnallisesta museotyöstä vastaavien tutkijoiden ja viraston edustajien oli mahdollisuus keskustella ajankohtaisista paikallismuseotyöhön liittyvistä aiheista. Museoviraston tiloissa Helsingin Nervanderinkadulla tupa eli neuvotteluhuone oli täynnä ja kuulemiemme esitysten jälkeen keskustelu kävi vilkkaana, kun lähes kaikki 20 maakuntamuseotutkijaa olivat paikalla. Tapaamisen aikana käsiteltyjä aiheita olivat paikallismuseoiden avustusasiat, museoiden arviointimallin pohjalta rakennettava laatutyökalu pienille museoille, alueellinen museotyöhanke sekä pienet museot ja kokoelmanhallinta. Päivä aloitettiin viime mainitulla, tällä hetkellä erittäin ajankohtaisella aiheella. Tietohallintopäällikkö Vesa Hongisto esitteli kokoelmanhallintajärjestelmien nykytilaa sekä suurimpien järjestelmien, erityisesti Museoviraston kehittämän ja ylläpitämän Musketin, tarjoamia mahdollisuuksia paikallismuseoille. Seuraavana asialistalla oli ”pienten museoiden laatutyökalu”. Kyseessä on tekeillä oleva uudenlainen maakunnalliseen museotyöhön liittyvä toimintatapa. Tavoitteena on luoda ei-ammatillisesti hoidetuille museoille toiminnan kehittämisen väline sekä auttaa ja innostaa paikallismuseoita kehittymään niiden omista lähtökohdista käsin. Varsinaiseen museoiden arviointiin tai arvottamiseen työkalulla ei kuitenkaan pyritä. Tähän mennessä mallia ovat kehittäneet maakuntamuseotutkijat Eeva Mikola Turusta, Ulla Teräs Helsingistä ja Pirjo Sojakka Jyväskylästä. Jatkossa mallia kehitetään laajemmin maakuntamuseotutkijoiden keskuudessa ja yhteistyössä Museoviraston kehittämisyksikön kanssa. Kokeiluvaiheessa työkalu saattaa olla tämän vuoden lopulla. Koordinaattori Eeva Kukko kävi läpi tänä vuonna museoille jaettujen harkinnanvaraisten valtionavustusten lopputulosta (aiheesta lisää lehden lopussa). Esityksessä tuotiin esiin jakoperusteisiin liittyviä

K i rsi K a i va n t o j a Mi i n u Mä k e l ä linjanvetoja kuten päätös, ettei avustusta myönnetä enää kokoelmien manuaaliseen luettelointiin. Ennakoivasti kuultiin myös, että syksystä 2010 alkaen avustuksia voi hakea ainoastaan sähköisesti. Tämä tarkoittaa, että paperilomaketta voi käyttää vielä tämän vuoden syksyllä haettaessa avustusta ensi vuodelle. Kehittämisyksikkö lupasi laatia avustusten hakemista ja avustusten selvityksiä koskevan ohjeen, mitä pidettiin kannatettava. Päivän päätteeksi kehittämispäällikkö Pirjo Hamari esitteli aluillaan olevaa hankeajatusta, joka liittyy alueelliseen museotyöhön ja ei-ammatillisesti hoidettuihin museoihin. Hankkeen yleisinä tavoitteina on pienten museoiden toiminnan ja toimintaedellytysten kehittäminen, alueellisen museotyön vaikuttavuuden todentaminen sekä resurssien oikea kohdentaminen toiminnan vaikuttavuuden lisäämiseksi. Hanketta koordinoi Museovirasto, ja se käynnistyy selvityksellä pienten museoiden toiminnasta ja toimintaedellytysten kehittämistarpeista. Hankeajaksi on ajateltu vuosia 2009–2011. Aiheesta käydyssä keskustelussa todettiin yleisesti ottaen olevan positiivista, että pienten museoiden toimintaa ja toimintaedellytyksiä ollaan nostamassa laajempaa keskusteluun. KK

Kotiseutumuseoiden huollettavana 230 rakennusta

uomen Kotiseutuliitto ja maakuntamuseot ovat kartoittamassa mahdollisuuksia kotiseutumuseoiden rakennuskannan kunnostusavustusjärjestelmän tehostamiseen. Monilla paikkakunnilla arvokas

Oriveden Paltanmäen museo. Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo

kulttuuriperintö on tuhoutumassa, kun museorakennusten kunnostamiseen ei saada riittävää rahoitusta. Työ on aloitettu keväällä 2009 kartoittamalla kaikkien Suomen kuntien tai yhdistysten ylläpitämien, ei-ammatillisten museokohteiden rakennuskanta. Pirkanmaalla tällaisia museoita on 42, ja niihin kuuluu yhteensä 230 rakennusta. Joidenkin museoiden toiminta rajautuu yhteen rakennukseen, joidenkin hoidossa on kymmeniä eri rakennuksia. Monissa museoissa on myös huomattavan iäkkäitä rakennuksia. Esimerkiksi Kurun ulkomuseossa, Ruoveden kotiseutumuseossa, Urjalan museossa ja Luopioisten kotiseutumuseossa vanhimmat rakennukset ovat 1600-luvulta. Selvityksessä mukana olleista museorakennuksista noin puolet on siirretty, puolet on alkuperäisellä paikallaan. MM

Arkeologisen menneisyyden jäljillä syyskuussa

altakunnalliset arkeologian päivät järjestetään 4.–5.9.2009. Ensimmäisen tapahtumapäivän, perjantain, ohjelma on omistettu ennen kaikkea koululaisille ja lauantai kaikenikäiselle muulle yleisölle. Päivien tarkoituksena on herättää kiinnostusta menneisyyteen ja jakaa kansantajuista tietoa arkeologiasta erilaisin tapahtumin. Pirkanmaan alueen tapahtumatiedot löytyvät Museoviraston verkkosivuilta www.nba.fi MM

Kunnantalot rakennusperintöpäivien teemana

uroopan rakennusperintöpäiviä vietetään tänä vuonna 11.–13.9., ja teemaksi on nostettu kunnan- ja kaupungin talot. Ne heijastavat paikallista historiaa, arkkitehtonisia ihanteita sekä poliittisia tavoitteita. Aihe on erityisen ajankohtainen kuntaliitosten jättäessä kaupungintaloja tyhjilleen tai vaatiessa niiden laajentamista tai uudisrakentamista. MM Pirkanmaan alueen tapahtumatiedot löytyvät osoitteesta www.rakennusperinto.fi

Oriveden kaupungintalo. Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo

Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

Kuntaliitokset lisäävät museoiden yhteistoimintaa

iime vuosien kuntaliitokset näkyvät Pirkanmaan museokentällä. Erityisesti kuntien omistamissa museoissa tämä on lisännyt yhteistyötä saman omistajan alaisuuteen päätyneiden museoiden välillä, ja muutamilla paikkakunnilla myös yhdistymisavustuksia on käytetty museoiden hyväksi. Suodenniemen, Mouhijärven, Vammalan ja Äetsän yhdistyttyä Sastamalaksi kaupungin omistamia museoita alueella ovat Sastamalan seudun Museo ja sen alaisuudessa toimiva Suodenniemen museo. Osa Sastaman yhdistymisavustuksesta korvamerkittiin Suodenniemen museon rakennusten kunnostukseen ja ylläpitoon. – Yhdistymisavustus on ollut suuri apu, ilman sitä korjaustyöt olisivat paljon vaikeammin toteutettavissa, toteaa museon amanuenssi Maria Pietilä. Muut Sastamalan alueen museot ovat yksityisten tai yhdistysten omistamia, joten niiden toimintaan kuntaliitos ei suoranaisesti vaikuta. Jonkinlaista yhteistyön tiivistämistä Sastamalassa toimivien museoiden välille on kuitenkin suunnitteilla. Toijalan ja Viialan muodostamassa Akaassa Viialan museo siirtyi kuntaliitoksen aikoihin kotiseutuyhdistykseltä kunnan hoitoon. Akaassa valtiolta saatua yhdistymisavustusta käytettiin Viialan museon kehittämiseen ja toiminnan tehostamiseen, ja Toijalan Veturimuseon hoitajan Terhi Tasasen ammattitaito otettiin myös Viialan museon käyttöön. Näin saatiin rahoitus museon työntekijän aiempia vuosia pidemmälle työsuhteelle. Kokemuksen perusteella Terhi Tasanen suosittelee ohjaamaan kuntaliitosrahoja alueen eniten apua tarvitsevalle kohteelle, jossa pienilläkin summilla saadaan selkeää kehitystä aikaiseksi. – Kun museon toiminnassa on havaittavissa uusi, aktiivinen ote, ovat perusteet jatkorahoituksellekin helpommin esitettävissä ja museo huomata tärkeäksi osaksi oman kunnan palveluita, hän sanoo. Uudessa Mänttä-Vilppulassa ei ole kaupungin omistamia museoita, joten hallinnollisesti tai

Pälkäneen tuulimyllymuseo. Kuva: Anja MattilaTolvanen

taloudellisesti kuntaliitos ei ole vaikuttanut museoiden toimintaan. Mäntän ammatillisesti toimiva G. A. Serlachius -museo ja Vilppula-seuran hoitama Vilppulan kotiseutumuseo ovat kuitenkin omassa toiminnassaan tarttuneet uuden kotiseutuidentiteetin haasteisiin ja aloittaneet kiinteän, mutkattomasti sujuvan yhteistyön. – Olemme perinteisesti halunneet olla jonkinlainen ”mänttäläisten yhteinen olohuone”, jonne kaupunkilaisten on helppo tulla esimerkiksi erilaisiin tilaisuuksiin ja tietysti ihan vain tutustumaan omaan historiaansa. Nyt haluamme laajentaa tätä toimintaamme Vilppulan puolelle, kertoo G. A. Serlachius -museon johtaja Pauli Sivonen. Kevätkaudella on järjestetty Mäntän ja Vilppulan yhteisiin vaiheisiin paneutuva luentosarja ja historiapiiri, ja syksyllä Mäntässä aukeaa Vilppulaa ja sen historiaa esittelevä näyttely, jonka esineistö koostuu pitkälti Vilppulan kotiseutumuseon kokoelmista lainatuista esineistä. Pälkäneen ja Luopioisten yhdistyessä uudeksi, laajaksi Pälkäneen kunnaksi, Luopioisten kotiseutumuseo oli kunnan omistuksessa ja Pälkäneen Salimäen kotiseutumuseota kuten myös Tuulimyllymuseota ja Vesitehdasmuseota hoiti Pälkäne-Seura. Tilanne on kuntaliitoksen jälkeen jatkunut museoiden osalta ennallaan, eli kunta palkkaa Luopioisiin kesätyöntekijän 1,5 kuukaudeksi ja Pälkäne-Seura hoitaa omat kohteensa. Kunnan panostus museoihin on kuitenkin siltä osin pienentynyt, että nykyään Pälkäneen nuoriso- ja kulttuurisihteeri vastaa yksin selvästi aiemmasta laajentuneen kunnan kulttuuriasioista. Ylöjärveen on liitetty ensin Viljakkala, jossa ei ole kunnan hallinnoimia museoita, ja vuoden 2009 vaihteessa Kuru. Kurun ulkomuseon toimintaa ollaan nyt kehittämässä Ylöjärven kotiseutumuseolla hyväksi havaittuun suuntaan. Kurussa museon avoinnaoloaikaa pidennettiin ja pääsymaksu poistettiin. Yhteistyö Ylöjärven museon kanssa mahdollistaa myös jouston Kurun museon työntekijän työaikoihin, kun Ylöjärven museon toi-

nen työntekijä voi tarvittaessa käydä tuuraamassa kurulaista kollegaansa, kertoo Ylöjärven kaupungin kulttuurisihteeri Minna Vallin. Kesän ohjelmaan kuuluvat laulelmatapahtumat, ja syksyllä on tarkoitus aloittaa Ylöjärven museolla suositut lapsille suunnatut museokierrokset myös Kurussa. Joitakin museoita Pirkanmaalta on myös hävinnyt kuntaliitosten seurauksena. Entisen Längelmäen kotiseutumuseo ja korsumuseo jatkavat kyllä toimintaansa tuttuun tapaan, mutta ne kuuluvat nykyään Jämsään ja näin ollen Keski-Suomeen. Pirkanmaan puolelle, Orivedelle, jäi Längelmäen kirkolla sijaitseva, nykyään Oriveden seurakunnan hallussa oleva hieno kirkkomuseo. MM

Kulttuuriympäristöyksikön tutkimustoiminta 2008

aakuntamuseo tekee vuosittain huomattavan määrän erilaisia tutkimuksia Pirkanmaan alueella. Kulttuuriympäristöyksikön oman toiminnan kehittämiseksi laadittiin viime vuonna asiakastyytyväisyystutkimus perinnerakennusmestarin toiminnasta. Museon perinnerakennusmestari Tapani Koiranen kiertää rakennusten omistajien pyynnöstä maksutta Pirkanmaan alueella ja antaa ohjeita vanhojen rakennusten kunnostajille. Vuonna 2008 Koiranen kävi 200 kohteessa, minkä lisäksi hän vastasi satoihin puhelimitse ja sähköpostitse esitettyihin kysymyksiin. Tutkimuksen mukaan rakennusmestarin käynti oli vastannut asiakkaiden odotuksia yli 80%:ssa käynneistä, ja yhtä moni oli saanut riittävästi tietoa perinnerakennusmestarilta. Kokonaisarvosanaksi palvelu sai 4,2 (asteikolla 1–5). Perinnerakennusmestarin käynnistä oli ollut apua myös materiaalien, rahoituksen ja työntekijöiden hankkimiseen, mutta näistä toivottiin myös monesti enemmän tietoa. Osittain tarpeeseen vastaavat maakuntamuseon julkaisut Hyvä tästä vielä tulee – perinnerakennusmestarin parhaat vinkit ja Taitajarekisteri, johon tänä kesänä päivitetään jälleen Pirkanmaan alueella toimivien perinnerakentamisen ammatti-

Perinnerakennusmestari Tapani Koiranen auttaa, antaa neuvoja ja palvelee. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

laisten yhteystiedot. Museota kiinnostivat myös toiminnan vaikutukset siihen, miten asiakkaat suhtautuvat kulttuuriympäristön vaalimiseen. Puolet vastaajista suhtautui kulttuuriympäristöön käynnin jälkeen aiempaa myönteisemmin, ja kolmannes koki suhtautuneensa jo valmiiksi myönteisesti. Perinnerakennusmestari Tapani Koirasen työn saama tunnustus kulminoituu seuraavaan kommenttiin: ”Olin erittäin tyytyväinen Koirasen käyntiin ja häneltä saamiini neuvoihin. Kirjasta luettu tieto ja käytännön tekeminen ovat kaksi aivan eri asiaa, ja perinnerakennusmestari antoi juuri käytännön neuvoja ja ohjeita. Tietoa tuli kerralla niin paljon, että puolet on ehtinyt unohtua muistiinpanoista huolimatta.” Eräs yleisesti toivottu kehitysaskel toimintaan olikin kirjallisen koosteen saaminen oman rakennuksen korjausohjeista, nykyisellä neuvontakohteiden määrällä kun siihen ei yhden ihmisen työaika riitä. MM

Muita vuoden 2008 aikana suoritettuja tutkimuksia olivat: Hämeenkyrö Sasin arkeologinen inventointi

Kangasala

Analyysi- ja konservointitutkimukset Rauniokirkon löydöistä Kuulialan kylän Vesalan tilan rakennetun ympäristön inventointi

Sastamala Järventaan kylänpaikan seurantatutkimus Karkun seurantatutkimus rautakautisten muinaisjäännösten johdosta Suodenniemen arkeologinen inventointi Tyrväänkylän Pakilantien seurantatutkimus Tyrväänkylän pelastuskaivaukset rautakautisella ja keskiaikaisella muinaisjäännösalueella

Tampere Finninmäenkatu 6 ja 10:n rakennetun ympäristön inventointi Idmanin huvilan rakennushistoriaselvitys Kirjastonpiston arkeologinen inventointi

Analyysi- ja konservointitutkimukset Apajapohjan pronssi-

Pispalan arkeologinen inventointi

kauden lopun verkkolöydöstä

Pispalan asemakaavoituksen ensimmäisen vaiheen

Kisarannantien seurantatutkimus kivikautisten asuinpaikko-

rakennetun ympäristön inventointi

jen johdosta

Takahuhdin Huunalankadun seurantatutkimus

Suomatkan seurantatutkimus keskiaikaisella kylänpaikalla

rautakautisen kalmiston vieressä

Vääksyn koekaivaus ja seurantatutkimus kartanonpaikan

TAYS:n alueen arkeologinen inventointi

alueella

TAYS:n alueen rakennetun ympäristön inventointi

Vääksyn pelastuskaivaus kartanonpaikan alueella

Kylmäkoski Tipurin arkeologinen inventointi

Lempäälä

Urjala Urjalan hautausmaainventointi Urjalan keskusta-alueen arkeologinen inventointi

Valkeakoski

Analyysi- ja konservointitutkimus Aimalankankaan metalli-

Analyysi- ja konservointitutkimukset Vanhakylän kylätontin

kautisista ja keskiaikaisista aineistoista

aineistoista

Nokia Kehon koekaivaus rautakautisella ja keskiaikaisella muinaisjäännösalueella Nokian kappelinpaikan kaivaukset

Orivesi Längelmäen arkeologinen inventointi

Pirkkala Pirkkalankylän koekairaus rautakautisella ja keskiaikaisella muinaisjäännösalueella

Pälkäne

Vanhakylän koekaivaus ja seurantatutkimus kylänpaikalla

Virrat Majasaaren arkeologinen inventointi

Ylöjärvi Kurun seurakunnan kirkollisen esineistön inventointi

Vaaksa vaaraa – museo vaatii turvallisuussuunnitelman Marjo Koskinen ja Miinu Mäkelä Asiakkaiden ja työntekijöiden turvallisuuden kannalta on oleellista, että museon työntekijät tunnistavat vaaranpaikat ja tietävät miten hätätilanteessa tulee toimia. Kaikkien työntekijöiden tulisi tuntea turvalliset työtavat sekä osata toimia tapaturmaja sairauskohtaustilanteissa, tulipalon syttyessä ja asiakkaiden taholta tulevissa uhkatilanteissa. Oleelliset turvallisuusohjeet sisältyvät turvallisuussuunnitelmaan, joka palvelee museoissa erinomaisesti työntekijöiden perehdyttämistarvetta.

Kiikkeriä tikkaita, ambulanssin tarvetta, sammuttimet museokamaa Pelastus- ja turvallisuussuunnitelma kartoittaa museotyöntekijöiden tehtäväkohtaiset riskit ja selkeyttää toimintatavan ja vastuunkannon turvallisuusohjeiden noudattamisessa. Tarkoitus on perehdyttää työntekijät toimimaan oikein ennaltaehkäisevissä pelastustoimissa ja onnettomuustapauksissa. Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön pelastus- ja turvallisuussuunnitelma on uudistettu ja ajantasaistettu keväällä 2009. Tähän artikkeliin on koottu työssä esiin tulleita seikkoja, joista voi olla yleisemminkin hyötyä laadittaessa turvallisuusohjeistusta museotyön tekijöille. Lain mukaan pelastussuunnitelma on laadittava kokoontumistiloihin, joissa on

Kuva: Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto

runsaasti asiakkaita, esimerkiksi yli 500 m² kokoisiin näyttelytiloihin, sekä yleisötapahtumiin. Pelastussuunnitelma sisältyy turvallisuussuunnitelmaan. Museon sisätiloissa tehtävät työt tapahtuvat toimistossa, näyttelytiloissa, varastossa, verstaalla tai asiakaspalvelussa. Osa työstä tehdään museon ulkopuolella neuvonta- ja tutustumiskäynneillä, inventoinneissa ja tutkimuksissa, oppilaitoksissa ja mitä moninaisimmissa muissa paikoissa metsässä ja kaupungissa, eri liikennevälineillä ja eri vuodenaikoina. Tarvittaessa onkin laadittava projektikohtaiset turvallisuusohjeet eri hankkeita varten. Tärkeää on ennakoida vaaratilanteet ja pyrkiä ehkäisemään niitä. Yleisimpiä riskejä museotiloissa ovat erilaiset tapaturmat kuten raskaiden esineiden siirtämisessä tai esineiden pudotessa tapahtuvat nyrjähdykset, murtumat ja haavat sekä putoamiset esimerkiksi tikkailta. Erityisesti kaoottiset, huonosti valaistut, pölyiset tai liukkaat tilat saattavat aiheuttaa vaaratilanteita. Tämä kuvaus sopii valitettavan monien museoiden varastotiloihin. Ensiavun antamiseksi museolla tai työntekijän matkassa tulee olla asianmukaisesti varustettu ensiapupakkaus. Samoin on huolehdittava esimerkiksi alkusammutusvälineistön ja palovaroittimien kunnosta. Tapaturmien ja vaaratilanteiden torjunta perustuu siihen, että noudatetaan työturvallisuuslakia ja käytetään työturvallisia työvälineitä: hengityssuojia, turvakenkiä, käsineitä, tikkaita ja työtasoja

Kuva: Pekka Kosonen, Vapriikin kuva-arkisto

3737

Sammutuspeitettä käytettäessä suojaudutaan itse seisomalla peitteen alareunan päällä ja suojaamalla kädet peiton sisään. Peitto lasketaan palavan kohteen ylle ja reunat kiedotaan sen ympärille, jotta palo tukahtuu. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

sekä tarvittaessa aputyövoimaa. Museoesineiden siirtämisestä on olemassa oma ohjeistuksensa, joka vaatii käyttämään suurten esineiden siirtämisessä useita kantajia ja erityistä varovaisuutta. Kyse ei ole yksinomaan työntekijän terveydestä vaan myös esineturvallisuudesta. Yleisesti ottaen näyttelyiden rakentaminen ja purkaminen sekä varasto- ja ulkotyöt vaativat erityistä harkintaa työntekijältä. Esimerkiksi tikkaille on syytä kiivetä vain silloin, kun paikalla on joku muukin henkilö. Yksin liikuttaessa on kerrottava jollekulle aikatauluistaan ja suunnitelmistaan sekä ilmoittauduttava kun tehtävät on suoritettu. Töiden hyvä suunnittelu ja aikataulutus vähentävät kiirettä ja pakkotahtisuutta ja ovat muutenkin ensiarvoisen tärkeitä työturvallisuuden lisääjiä.

Museolla vastuu asiakkaan turvallisuudesta Pienissä museoissa kohteen ja asiakkaiden turvallisuusvastuu voi levätä yhden kesätyöntekijän harteilla, jolloin hänen perehdyttämisessään on varattava riittävästi aikaa turvallisuusasioille. Esimerkisi sairauskohtaukset eivät ole ennakoitavissa, mutta niihin tulee olla varautunut. Suositeltavaa on pitää seinällä tai muulla näkyvällä paikalla hätänumero 112, ensiapu- ja elvytysohjeet sekä kohteen karttakoordinaatit pelastuslaitosta varten. Koordinaattitiedot ovat saatavissa Hätäkeskuslaitoksen internetsivulta www.112.fi.

Yleisohje onnettomuus- tai sairastapauksiin 1. arvioi tilanne (avun tarve, kiireellisyys, autettavien määrä 2. estä lisäonnettomuudet 3. pelasta hengenvaarassa olevat (älä vaaranna omaa tai muiden henkeä 4. soita 112 5. elvytä tarvittaessa Tulipalon yllättäessä naapurissakin sijaitsevalta palokunnalta menee vähintään viisi minuuttia saada tieto tapahtuneesta ja saapua paikalle. Näin ollen

oma ripeä toiminta on ensiarvoisen tärkeää. Alkusammutukseen on aikaa vain muutama minuutti. Jos palon alkua ei saada talttumaan, tilasta on poistuttava viimeistään 2–3 minuutin kuluttua palon havaitsemisesta. Kaikkien museon työntekijöiden tulee olla perillä alkusammutuskaluston (jauhesammuttimen ja/tai sammutuspeiton) sijainnista ja käyttötavasta, hätäpoistumisteistä sekä yleisistä toimintaohjeista koko museota koskevan uhan osalta. Erityisesti silloin kun rakennuksessa työskentelee useampi ihminen vakituisesti, on sovittava kokoontumispaikka jonne hälytyksen jälkeen mennään, jotta nähdään ovatko kaikki pelastautuneet. Poistumistiet on ehdottomasti pidettävä aina vapaana kaikenlaisista esineistä ja esteistä sekä merkittävä asiallisesti.

Yleisohje palotilanteisiin 1. yritä sammuttaa, mikäli mahdollista 2. poistu ulos mahdollisimman nopeasti 3. jos voit, sulje mennessäsi ovet ja ikkunat 4. tiedota muille palosta ja auta heitä poistumaan 5. soita 112 turvallisesta paikasta 6. opasta palokunta paikalle

Ongelma-asiakas rauhoittuu eleillä ja asenteella Ongelma-asiakkaita tulee ajoittain vastaan kaikissa palvelualan tehtävissä, joten heihin on hyvä varautua museoissakin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että henkilökunnalla on tietoa vaikeiden asiakastilanteiden hoitamisesta ja he ovat varautunet niihin mahdollisuuksien mukaan. Työntekijöiden on esimerkiksi hyvä pitää puhelinta taskussaan, jotta apua on saatavissa nopeasti niin asiakkaan sairastuessa kuin museon tai työntekijän turvallisuuden ollessa uhattuna. 112:een voi aina soittaa, mikäli kokee tarvitsevansa apua. Omaa tai muiden turvallisuutta ei saa riskeerata. Väkivaltatilanteet ovat kuitenkin yleisestikin harvinaisia ja museoissa erittäin poikkeuksellisia. Asiakkaan aggressiivisuus voi johtua päihtymyksestä tai jonkin tilanteen, esimerkiksi jonottamisen tai matkalla eksymisen, aiheuttamasta ärsyyntymisestä. Väkivallan käyttö on tilanteena yllättävä, eikä hyökkääjäkään ole yleensä suunnitellut sitä ennalta. Näin ollen ongelmia voi olla mahdollista estää

Näistä asiakkaista ei ainakaan ole ongelmaa. Valvojat Jorma Autio ja Tuomo Vanhatalo Jääkiekkomuseossa Vapriikissa. Kuva: Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto

etenemästä aggressiiviseen suuntaan esimerkiksi ohittamalla provosoivat puheet ja käsittelemällä häirikköä normaalina asiakkaana. Älä ryhdy väittelemään tai haastamaan riitaa äläkä käytä loukkaavia, vihjaavia tai mitään peruuttamatonta viestiviä sanoja. Puhu asiakkaalle tasaveroisena ja anna hänelle mahdollisuus sovinnolliseen ratkaisuun kertomalla, että asia on hoidettavissa ja antamalla tilaisuus ”kunnialliseen” perääntymiseen esimerkiksi ehdottamalla ongelman selvittämistä rauhassa pihalla. Puhumaan rohkaiseminen ja vastapuolen näkemyksen arvostaminen auttavat. Osoita ymmärtäväsi asiakasta ja tilannetta tai olevasi samaa mieltä. Puheen voi myös johtaa sivuraiteille, jos itse asiasta ei pystytä keskustelemaan rauhallisesti. Huumori ymmärretään helposti väärin, eli sitä ei kannata viljellä. Varsinkin kiihtyneissä kohtaamistilanteissa äänen paino ja voimakkuus, eleet, ilmeet ja asennot vaikuttavat paljon enemmän kuin sanat. Esimerkiksi pään kallistus kertoo ystävällisestä nöyryydestä. Omalla sovittelevuudellaan voi muokata toisenkin tunnetilaa. Tilanteen hallitseva ihminen on rauhallinen, luonteva, asiallinen, kiireetön ja tahdikas, joten pyri olemaan itsevarma ja rento, hengitä syvään äläkä näytä pelkoasi tai ärsyyntymistäsi. Pidä luonteva etäisyys asiakkaaseen äläkä turhaan koske häneen. Kädet on hyvä pitää esillä, jotta vastapuoli näkee ettei niissä ole mitään. Ihan kaikkea ei tarvitse ymmärtää tai sallia. Tilanteesta riippuen voit varoittaa sanallisesti ”toimikaa niin ja niin ja muistakaa, että käyttäytymissäännöt pätevät täälläkin” tai ”jos ette rauhoitu, minun täytyy…”. Mikäli haluat sanoa jotakin painokkaasti, seiso jalat harallaan, käsivarret ristissä, käytä matalaa ja vakaata ääntä sekä katso suoraan puhekumppaniisi. Tällöin viestit kaikin tavoin itsevarmuutta. Arvioi kuitenkin missä tilanteessa tähän on varaa. Uhkaavalta tuntuvan henkilön kanssa ei kannata esimerkiksi lähteä kiertämään yksin laajaa ulkomuseoaluetta tai museorakennusta. Mikäli asiakas vaikuttaa ärtyiseltä, on syytä kiinnittää huomiota

tiloihin, joissa hänen kanssaan asioi. Ympäristö voi lisätä aggressiivisuutta, joten kannattaa välttää esimerkiksi ahtaita huoneita ja umpiperiä sekä tiloja, joissa on hyvin hämärää tai häikäisevän kirkasta, kuumaa tai kylmää. Kun olet tekemisissä hankalan asiakkaan kanssa, seiso kylki kohti häntä, jolloin pääset pakenemaan nopeasti suoraan eteenpäin mikäli tilanne riistäytyy hallinnasta. Älä anna asiakkaan peittää huoneen ainoaa kulkuaukkoa, vaan katso että sinulla on vapaa ulospääsy. Älä myöskään istu jos asiakas seisoo. Lisäksi teidän välillänne on hyvä olla jokin luonteva este, esimerkiksi pöytä tai kaide.

Ongelmatilanteet vaativat jälkihoitoa Museotyössä on mahdollista kohdata myös museoesineitä varastava tai turmeleva asiakas. Lain mukaan jokaisella on oikeus ottaa kiinni rikoksentekijä tai rikospaikalta pakeneva henkilö, minkä jälkeen hänet on välittömästi luovutettava poliisille. Voimakeinoja voi tarvittaessa käyttää suhteutettuna rikoksen vakavuuteen, ja omaisuutensa saa ottaa pois varkaalta. Itseään ja museon omaisuutta saa siis puolustaa kohtuullisissa määrin. Riskejä ei kuitenkaan kannata ottaa. Mikäli sinulta vaaditaan museon kassaa, järkevintä on antaa rahat. Muutaman satasen takia ei kannata vaarantaa kenenkään turvallisuutta, ja mikäli saat varkaan tuntomerkit ylös, rahat saatetaan saada takaisin. Tässä tilanteessa toimintaa helpottaa, jos kassassa ei pidetä isoja rahasummia. Mahdolliset ongelmat eivät ole ainutlaatuisia eivätkä johdu sinusta. Mikäli kaikesta huolimatta joudut hyökkäyksen kohteeksi, puolustaudu. Käytä vaikka ”kättä pidempää”, esimerkiksi avainta. Muista, että hyökkääjäkin on usein peloissaan. Kaikki oma toimintasi on normaalia toimintaa äärimmäisen epänormaalissa tilanteessa. Ongelmatilanteiden jälkeen tarvitaan keskusteluapua ja -tilaa, joten jälkihoitoon on syytä hakeutua vaikka fyysisiä vammoja ei olisikaan. Museot kuuluvat kuitenkin pääosin positiivisten asioiden ja rennon vapaa-ajan maailmaan. Museoiden asiakaspalvelutyö perustuu hyvin pitkälti keskustelulle ja asiakkaiden kuuntelulle. Samoilla eväillä, arvostuksella, ajan antamisella ja myötäelämisellä talttuu myös kiihtyneen asiakkaan mieli. Pääsääntöisesti huonosti alkaneet asiakaskontaktit päättyvät yhteisen kielen löytämiseen ja museon työntekijällekin uusia näkökulmia avaaviin keskusteluihin.

Valokuvakokoelmat digitaaliseen muotoon

Marika Tamminen Kirjoittaja on Vapriikin kuva-arkiston valokuvaaja

Skannaajan työkaluja: kuvarajaimia erikokoisilla negatiiveille, puuvillahanskat, ilmapumppu ja mikrokuituliina. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Numeroista koostuvat jonot muodostavat kokonaisuuksia, joista pienin on bitti (bit). Kahdeksan bitin sarjaa taas kutsutaan tavuksi (byte). Tavun ja sen kerrannaisten avulla ilmaistaan tietotekniikassa kaikki tietomäärien koot, kuvankäsittelyssä tiedostojen koot sekä laitteiden kapasiteetit. Digitaalisia valokuvia kutsutaan bittikarttakuviksi, ja ne koostuvat pikseleistä (pixel, px). Resoluutio taas ilmoittaa kuvassa olevien pikselien lukumäärän pituusyksiköllä. Bittikarttakuvan resoluutio eli pikselitiheys määrittelee sen, kuinka suurena kuva voidaan tulostaa. Esimerkiksi nettikäyttöön riittävä resoluutio on 72 ppi (pikseliä per tuuma, pixels per inch), tulostukseen 150 ppi ja kirjapainatukseen 300 ppi.

Skannerit

Digitaalisen kuvan yleistynyt käyttö painostaa valokuvakokoelmien digitointiin niin museoita, arkistoja kuin yksityisiä ihmisiäkin. Sähköisten medioiden lisäksi esimerkiksi lehtitalot ja kirjapainot käyttävät pääsääntöisesti digitaalista materiaalia. Kokoelmien digitointi helpottaa myös kuvien selausta ja tuo hauraat originaalikuvat uudessa muodossa suuren yleisön ulottuville. Mutta mitä digitointi käytännössä tarkoittaa ja kuinka se toteutetaan? Minkälaista tekniikkaa ja osaamista digitointiprojekti vaatii? Miten digitaalinen kuvakokoelma säilytetään?

Digitaalinen kuva Kuvien digitointi tarkoittaa valokuvaoriginaalin siirtämistä tietokoneelle skannerin eli kuvanlukijan avulla. Tietokone ymmärtää kuvan, kuten kaiken tiedon, numeerisina arvoina: nollina ja ykkösinä.

Digitointiprojektin keskeisin työkalu on skanneri, joka lukee kuvaoriginaalista informaation ja muuttaa sen digitaaliseen muotoon. Skannereita on kahta päätyyppiä: tasoskannereita ja filmiskannereita. Yleisin skannerityyppi on tasoskanneri, joka toimii kopiokoneen tavoin: Kuvaoriginaali asetetaan skannerin lasille, jonka alla liikkuva lukupää lukee kuvan valonlähteensä avulla. Nimensä mukaisesti vain negatiivi- ja diafilmien skannaukseen tarkoitetut filmiskannerit ovat tasoskannereita erottelukykyisempiä, eli ne tallentavat kuvan informaation tarkemmin. Filmiskannerit jaetaan edelleen kahteen eri ryhmään: rumpu- ja riviskannereihin. Molempien toiminta kuitenkin perustuu siihen, että filmi kuljetetaan sille tarkoitetussa pidikkeessä skannerin sisälle, jossa valodetektorit lukevat kuvan informaation. Koska museoiden ja kuva-arkistojen valokuvakokoelmat koostuvat kovin erilaisista kuvaoriginaaleista, skannerin valinta on haastavaa. Originaalit voivat olla paperikuvia, dioja, lasi-, nitraatti- tai muovinegatiiveja. Ammattilaiskäyttöön tarkoitetut suurikokoiset rumpuskannerit tuottavat parhaimman jäljen, mutta ovat myös hinnaltaan omaa luokkaansa. Lasinegatiivien skannaukseen ainoa vaihtoehto on tasoskanneri.

Kuvakokoelmat koostuvat erilaisista kuvaoriginaaleista, tässä tarkastellaan mustavalkoista lasinegatiivia. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Skannauksen työnkulku Skannaajan työkaluihin kuuluu skannerin ja tietokoneen lisäksi puuvillahanskat, ilmapumppu, mikrokuituliina sekä erikokoisia kuvanrajaimia. Myös aikaa, huolellisuutta ja kärsivällisyyttä on hyvä olla. Kuten kaikkia museo- ja arkistoituja esineitä, kuvaoriginaaleja tulee käsitellä varoen ja aina asianmukaiset hanskat kädessä, jotta sormenpäistä ei tartu rasvaa kuvan pinnalle. Kuva puhdistetaan pölystä puhaltamalla ilmapumpulla ilmaa originaalin pinnalle, kuvapintaa ei pyyhitä naarmuuntumisvaaran vuoksi. Mikrokuituliinalla puhdistetaan tasoskannerin lasit pölystä, näin vähennetään digitaalisen kuvan jälkikäsittelyn tarvetta. Filmiskanneria varten originaalikuva on aina laitettava sille tarkoitettuun, oikeankokoiseen kuvanrajaimeen. Tällöin skanneri tunnistaa skannattavan kuvan. Tasoskannerilla tämä mahdollisuus on myös olemassa, mutta lasinegatiiveja tai vedoksia skannatessa originaali asetetaan skannerin lasille, mahdollisimman suoraan ja keskelle. Jokaisen skannerin mukana tulee skannausohjelma, jossa määritellään tulevan kuvatiedoston ominaisuudet. Tiedoston jälkikäsittelyä, kuten roskien poistoa, varten tarvitaan lisäksi kuvankäsittelyohjelma. Lähes kaikkien skannerivalmistajien ohjelmistot on tehty yhteensopiviksi Adobe Photoshop -ohjelman kanssa. Käytännössä siis skannausohjelman voi käynnistää Photoshopin sisällä ja skannauksen jälkeen kuvatiedosto aukeaa suoraan kuvankäsittelyohjelmaan jatkokäsittelyä varten. Skannausohjelmassa päätetään muun muassa kuvan rajaus, koko ja tehdään alustava sävyjen säätö. Skannausvaiheessa kuvan sävyt kannattaa säätää niin, että kaikki originaalin sisältämä sävyinformaatio saadaan talteen. Leikkaantuneita tummia ja vaaleita ääripäitä ei saa enää myöhemmin palautettua kuvaan. Sekä väri- että harmaasävykuvat skannataan värikuvina ilman terävöitystä ja automaattista pölynpoistoa, jolloin varmistetaan kaiken informaation tallentuminen.

Kuvankäsittely Kuvankäsittelyohjelmassa tiedostosta korjataan vain kuvan pinnalla näkyvät roskat, jotta digitoitu kuva vastaa mahdollisimman hyvin alkuperäistä kuvaa. Digitoitujen kuvien käsittely onkin eettinen kysymys sekä tekijänoikeuksien että kulttuuriperinnön kannalta: kuinka paljon digitoitu kuva voi erota originaalista kuvasta? Toisin kuin digitaaliset tiedostot perinteiset valokuvat ovat fyysisiä esineitä, joten muuttaako esi-

merkiksi rikkoutuneen lasinegatiivin säröjen korjaaminen alkuperäistä kuvaa merkittävästi? Skannattu kuva kannattaa tallentaa käsittelemättömänä ja mahdollisimman häviöttömällä pakkauksella, esimerkiksi TIFF-muotoon. Tästä tallennetusta kuvasta voidaan käsitellä eri tarkoituksia varten käyttökuvia. Jpg-tiedostomuotoa kannattaa välttää viimeiseen asti: sen häviöllinen pakkaustapa hävittää kuvatiedostosta informaatiota jokaisella tallennuskerralla.

Digitaalisen kuvakokoelman säilytys Digitaalisen kuvakokoelman tallentaminen ja säilyttäminen on digitointiprojektin epävarmin ja haastavin kohta. Kuvat tallennetaan skannauksen jälkeen yleensä tietokoneen kiintolevylle, mutta pitkäaikaisempaa säilytystä varten tarvitaan luotettavampia vaihtoehtoja. Koneelta kuvatiedostot voidaan siirtää ulkoiselle kiintolevylle, CD- ja DVD-levyille tai tiedostopalvelimelle. Näistä luotettavin vaihtoehto on tiedostopalvelin eli palvelinkone, joka tarjoaa käyttäjille (esimerkiksi yrityksen lähiverkon koneille) muistitilaa. Käyttäjät lähettävät palvelimelle tiedostoja verkon kautta, eivätkä siis ole fyysisesti tekemisissä palvelinkoneen kanssa. Ulkoisten kiintolevyjen ongelma on sama kuin tietokoneen omankin muistin: Ne kuluvat helposti ja voivat periaatteessa hajota milloin tahansa. CD- ja DVD-levyjen kohdalla säilytyksen epävarmuus liittyy niiden nuoreen ikään: ensimmäiset, äänen tallennusta varten kehitetyt CD-levyt tulivat markkinoille vasta vuonna 1982. Näiden optisten tallennuslaitteiden säilyvyydestä ei siis ole olemassa tutkittua tietoa eikä käytännön kokemusta. Digitointiprojekti on suuri mutta tärkeä työ, koska fyysiset kuvat haurastuvat ja lopulta tuhoutuvat. Digitoinnilla säilytetään valokuvaoriginaalien kulttuuriperintö, vaikka fyysistä kuvaa ei voidakaan korvata kuvatiedostolla. Koska nykypäivänä suurin osa kuvista on valmiiksi sähköisessä muodossa, säilytyksen haaste siirtyy digitaalisen kuvakokoelman hallintaan. Kuva: Mari Lind

Suodenniemen kotiseutumuseo Sastamalassa Suodenniemen kotiseutumuseo herää kesäisin eloon. Ulkoilmamuseon pihalle houkuttelevat kesäkonsertit ja pihajumalanpalvelus, museon sisällä järjestetään perusnäyttelyn lisäksi useita vaihtuvia näyttelyitä. Paikkakuntalaisilla on syytä käydä museolla useita kertoja kesässä.

uodenniemen kunta liittyi Vammalan kaupunkiin vuoden 2007 alusta lukien. Kunta, joka Historian suursanakirjan mukaan perustettiin vuonna 1916 ja joka liittyessään Vammalan kaupunkiin oli jo yli 90 vuoden ikäinen, oli kulttuurimyönteinen. Syksyllä 2006 se nimittäin myönsi 20.000 € museorakennusten kunnostamista varten. Museon, joka sijaitsee kirkon ja Mikkolan tilan välissä, oli perustanut Suodenniemen kotyiseutuyhdistys pian viime sotien jälkeen. Se on seurasaarityyppinen museo, joka koostuu neljästä rakennuksesta ja upeista maisemista. Kun kotiseutuyhdistys lakkasi toimimasta, kunta otti huolehtiakseen siitä ja mm. palkkasi joka kesä nuoren pitämään sitä avoinna. Vanhin kotiseutumuseon rakennuksista on tuulimylly, sillä se siirrettiin Koippurinmäen laelle jo 1950. Se on 1800-luvun puolesta välistä. Kahdesta aittarakennuksesta toinen on 1700-luvulta ja siten rakennusvuosia tarkasteltaessa vanhin. Vuonna 1980 alueelle siirrettiin torpparin sata vuotta aikaisemmin rakentama asuinrivi. Rakennuksen kummassakin päässä on iso huone ja niiden välissä pieni huone ja sen edessä porstua. Museon kokoelmissa on kolmattasataa esinettä, joista vanhin lienee Kalle Pohjan rakentama postipyörä. Siinä ei ole polkimia. Pohja oli pyörän takana toinen jalka telineellä ja toisella hän potki vauhtia. Kalle Pohjan postipyörä on siis yksi Suomen vanhimpia potkupyöriä ellei peräti vanhin kickbike. Suodenniemen kotiseutumuseon kesätoiminta koostuu kolmesta elementistä: kappeliseurakunnan järjestämä pihajumalanpalvelus, kesäkonsertit museon pihalla ja teemanäyttelyt. Pihajumalanpalveluksen järjestää luonnollisesti seurakunta yhteistyökumppaneinaan lähetysseura ja museo. Tällainen tapahtuma sopii erinomaisen hyvin Suodenniemen kotiseutumuseolle. Se kerää sanankuu-

lijoita ja tuo oman merkittävän lisänsä kävijätilastoihin. Kesäkonsertteja on ollut vuosina 2007 ja 2008, ja sellaisia järjestetään todennäköisesti kuluvanakin vuonna. Ensimmäisessä kesäkonsertissa kuultiin musiikkia vuohensarvella soitettuna. Kuulijat saattoivat todeta perinteisen instrumentin taipuvan moneen, sillä konsertissa kuultiin niin rokkia, jazzia kuin kansanomaista musiikkia. Tyrvään Kirkkokuoro vieraili museolla heinäkuussa 2008 ja tamperelainen trubaduuri Ilmo Korhonen myös kesällä 2008. Yleisöä on joka konsertissa ollut mukavasti – useita kymmeniä. Vuonna 2008 museolla oli historiansa ensimmäinen teemanäyttely. Taidekauppias Kari Kantolan kokoelmiin kuuluvia töitä oli esillä koko kesän ajan. Heinäkuussa avattiin lottaperinteestä kertova näyttely. Kuluvana vuonna teemanäyttelyitä tulee olemaan kolme: Hyvää kutunjuustosta kertoo perisastamalalaisesta herkusta kutunjuustosta. Vanhin maininta puheena olevasta herkusta on vuodelta 1555, jolloin Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan Olaus Magnus Gothuksen käsialaa oleva Pohjoisten kansojen historia ilmestyi. Se julkistettiin Roomassa. Todettakoon, että arkkipiispa Olaus kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Arkkipiispa Olaus antaa ylistävän arvosanan suomalaisesta kutunjuustosta. Kirjassa on myös ainesluettelo sekä maininta siitä, että 1500-luvulla kutunjuusto yleensä nautittiin kuivattuna. Muut kesän 2009 teemanäyttelyt ovat Kari Kantolan taidetta ja nakkilalaisen himmelimestarin Matti Nurmin himmelimyyntinäyttely. Päämuseolla – Sastamalan seudun Museo – Nurmin himmelit ovat esillä lähempänä joulua. Sastamalan Suodenniemen kotiseutumuseon kesä vuonna 2009 on täynnä tapahtumia. Siihen kuuluu kolme kesäistä konserttia, kolme pienoisteemanäyttelyä ja ainakin yksi jumalanpalvelus. Enempää ei pieneltä museolta oikein voi vaatiakaan. Ovelle jo kolkuttavalle kesälle Sastamalan seudun Museo, joka vastaa, tämä jäi alussa sanomatta, Suodenniemen kotiseutumuseon toiminnasta, palkkaa kesätyöntekijän, joka on paikalla perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin klo 11–15. Tervetuloa tutustumaan Suodenniemen kotiseutumuseoon!

Suodenniemen kotiseutumuseo Koippurintie 9 38510 Sastamala Avoinna 22.5.–30.8.2009 pe–su 11–15. Vapaa pääsy.

Pekka Koskinen Kirjoittaja on Sastamalan seudun Museon johtaja

42 42

Outi Penninkangas Mediamuseo Rupriikin kiertonäyttely esittelee salaperäisen mestaripiirtäjän Poika Vesannon (1908–1950), jonka tuotanto yllättää tuttuudellaan.

arjakuva elää ja voi Suomessa hyvin. Alaan liittyviä näyttelyitä ja tapahtumia on vuosittain useita, ja ne kokoavat tuhansia harrastajia. Sarjakuvaa tutkitaan kuitenkin melko vähän. Esimerkiksi Poika Vesannon tyyppisistä varhaisista käyttökuvan tekijöistä on niukasti perustietoa. Itsekin sarjakuvapiirtäjä, tamperelainen Timo Kokkila kiinnostui Poika Vesannosta kohdatessaan taidokkaan tekijän tuotantoa kirjoissa, divareissa ja kirpputoreilla. Suomen kulttuurirahasto myönsi vuonna 2008 Kokkilalle apurahan Poika Vesantoa koskevaan tutkimustyöhön ja näyttelyhankkeeseen. Timo Kokkilan, toimittaja Ville Hännisen ja Mediamuseo Rupriikin yhteistyön tuloksena avattiin tammikuussa 2009 Rupriikissa Poika Vesanto -näyttely, joka tuo esille sarjakuvapiirtäjän ja kuvittajan, joka on ollut erittäin tuottelias mutta tyypilliseen tapaan tuntematon.

Suomalaisen sarjakuvan pioneeri Sanomalehdet alkoivat julkaista säännöllisesti sarjakuvia 1900-luvun alkupuolella. Suositut sarjakuvat huomattiin nopeasti lehdissä jopa kilpailutekijäksi. Suomalaisessa lehdistössä sarjakuvat yleistyivät 1930-luvulla. Aamulehti julkaisi ensimmäisenä sarjakuvanaan ruotsalaista Adamson-sarjaa vuonna 1928. Myös Mikki Hiiri teki ensiesiintymisensä juuri Aamulehden sivuilla vuonna 1930. Aamulehden ensimmäinen kotimainen sarjakuva oli Vesannon piirtämä Eetu ja Riku. Sarjakuva julkaistiin kerran viikossa. Tampereella syntynyt ja varttunut Poika Vesanto piirsi jo 1930-luvulta alkaen sarjakuvia myös Karjala-lehteen sekä vuodesta 1933 Suomen Kuvalehteen mm. Junnua, Ollia ja Kapteenia ja Villeä. Vesannon sarjakuvissa oli poikkeuksellista amerikkalaisvaikutteinen vauhdikas piirrostyyli ja puhekuplien käyttö.

Kirjoittaja on Mediamuseo Rupriikin tutkija

vankuvittajana. Jatkosodassa hän työskenteli TK-piirtäjänä. Tänä päivänä Vesannon töistä tunnetaan parhaiten moneen kertaan uusintapainoksina nähdyt klassikot, Mika Waltarin dekkari Kuka murhasi rouva Skrofin?, sekä F.E. Sillanpään Ihmiset suviyössä. Kirjankansien lisäksi Vesanto teki myös aikakauslehtien kansikuvia. Etenkin Seuran kannet ovat värikylläisiä, kilpailijoista voimakkaasti erottuvia taideteoksia. Vesannon akvarellikannet moniin 1930-luvun ja sota-ajan Seuroihin loivat lehdelle omaa ilmettä samaan tapaan kuin Martta Wendelinin työt Kotiliedelle.

Kiertonäyttely Poika Vesanto -kiertonäyttely valottaa sarjakuvan ja käyttökuvituksen historiaa merkittävän kotimaisen taiteilijan tuotannon kautta. Kiertonäyttely on varattavissa Mediamuseo Rupriikista. Näyttely on toteutettu kymmenelle roll up -kangastulosteelle, jotka on helppo kuljettaa ja pystyttää. Niiden korkeus on 200 cm ja leveys 80 cm. Näyttelyjärjestäjä voi halutessaan lisätä aineistoa, esimerkiksi Poika Vesannon kuvittamia kirjoja, lehtiä tai postikortteja. Tiedustelut koskien Poika Vesanto -kiertonäyttelyä ja varaukset : Outi Penninkangas 050-341 3262 outi.penninkangas@tampere.fi Kirjallisuutta: Ville Hänninen ja Timo Kokkila: Poika Vesanto, käyttökuvan mestari. Tampereen museot 2009. Mika Lietzen (toim.): Laikku 05: Kotimaiset kuvasarjat 1900–1945. Asema kustannus 2005.

Tuottelias kuvittaja Poika Vesanto muutti Tampereelta Helsinkiin vuonna 1932 Veli Giovannin palkattua hänet Otavan mainospiirtäjäksi. Tuottelias Vesanto teki Otavalle kirjankansia, kirjaja lehtikuvituksia ja mainospiirroksia. Poikien seikkailukirjaston teosten kansikuvat ja kuvitukset ovat saattaneet jäädä lukijoiden mieleen jopa paremmin kuin teksti. Sotavuodet keskeyttivät Vesannon aherruksen Ota-

Poika Vesanto -näyttely Rupriikissa. Kuva: Jari Kuusenaho

43 43

Mitalivauvoja, Miehiä työssä ja Amerikan Anna Marja-Liisa Linder Kirjoittaja on Pirkanmaan aluetaidemuseon amanuenssi

Varmaan olisi vaikeaa keksiä epämääräisempää nimeä kuin ”aluetaidemuseo”. Nimikukkanen tarkoittaa Tampereen taidemuseon alueellista toimintaa ja palveluja, joita varten Tampereen kaupunki saa valtionapua ja joihin pirkanmaalaisilla on oikeus. Pirkanmaan aluetaidemuseo tarjoaa hyvin konkreettisia palveluja, joita kunnat ja muut yhteisöt ovat sydämellisesti tervetulleita käyttämään.

luetaidemuseon ikiaikaisia palveluja – tässä tapauksessa ilmaisu tarkoittaa 1970-luvulta saakka olemassa olleita – ovat olleet lainattavat kiertonäyttelyt. Niistä ei vuoden 2009 alusta ole peritty pirkanmaalaisilta lainaajilta edes näyttelymaksua, niin että kaikki mahdolliset taloudelliset esteet taiteen kohtaamisen tieltä olisivat poissa sieltäkin, josta on vaikeaa lähteä taidemuseoon tai galleriaan. Lähes olemattomia maksut ovat olleet tähänkin asti, joten laskuttamisen ja maksamisen kustannukset ovat tainneet olla suurempia kuin itse laskut. Kun aluetaidemuseo vakuuttaa ohjelmistossaan olevat näyttelyt, vain kuljetuskustannukset jäävät lainaajalle. Näyttelyn järjestäminen on muutenkin tehty niin yksinkertaiseksi, kuin se taideteosten turvallisuutta vaarantamatta vain on mahdollista. Alku vaatii vain puhelinsoiton tai sähköpostin museoamanuenssi Marja-Liisa Linderille, jonka yhteystiedot ovat jutun alla. Näyttelyaika, kuljetukset ja mahdollinen ripustusapu taidemuseosta sovitaan yksilöllisesti jokaisen näyttelynjärjestäjän tarpeiden mukaan. Jos kysymyksessä on ensimmäinen kerta, taidemuseon edustajat tulevat mielellään katsomaan näyttelytilaa. Tarjoamme mielellämme apua näyttelyn ripustuksessa, ja museolta voi myös tilata näyttelyn kuljetuksen, mutta taidemuseon omien näyttelyiden vaihdon aikaan museomestarit ovat yleensä täystyöllistettyjä. Aina on kuitenkin molemmille osapuolille sopiva aika löytynyt ja tarvittavat palvelut saatu järjestetyksi. Näyttelyn voi tilata vaikkapa päiväkotiin, kir-

jastoon tai palvelutaloon. Ne on suunniteltu muuntautuvaisiksi eri katsojaryhmille, joihinkin on mukana oheisohjelmaehdotuksia ja uusia voi ideoida yhdessä amanuenssin kanssa. Sopimuksen ja mahdollisuuksien mukaan amanuenssi voi tulla esittelemään näyttelyn avajaisissa tai muussa tilaisuudessa. Pirkanmaan aluetaidemuseon vuonna 2009 aloittaneista kiertonäyttelyistä kaksi, Petäjä ja Pohjola, 60+, 70+ ja Amerikan Anna ja takametsien miehet – Nina Korhosen ja Esko Männikön valokuvia, liittyvät vanhenemisen ja vanhuuden teemaan, jota Tampereen taidemuseo esitteli laajasti Pitkältä tieltä -näyttelyssä syksyllä 2008. Aivan elämän alkua esittelee pikkuinen Mitalivauvoja -näyttely, joka sisältää lapsen odotusta ja vauvoja käsitteleviä taidemitaleita – aiheeseen inspiroi myös se historiallinen tapahtuma, että ensimmäistä kertaa Tampereen taidemuseon melkein 80-vuotisessa historiassa museonjohtaja, Taina Myllyharju, on äitiyslomalla 16.3.–31.12.2009. Mitalivauvojen lisäksi pirkanmaalaiseen taidemuseomaailmaan putkahtikin 17.4.2009 aivan oikea vauva, pieni tyttö. Mitalivauvat vitriineissään sopisivat erinomaisesti ilahduttamaan vaikkapa neuvolaan jonottavia. Pilke silmäkulmassa elämänmenoa yleensä esittelee Tampereen taidemuseon yhdessä Visavuoren Karipaviljongin kanssa tuottama Tove ja Kari – Ajankuvia, jossa kuvan ja sanan taiturit Tove Jansson ja Kari Suomalainen kommentoivat mitä moninaisimpia teemoja. Kiertonäyttelyiden kokonaisuudesta syntyy muitakin teemasarjoja Naisenergiaa -näyttelyn pariksi valmistui keväällä Miehiä työssä, jonka nimi on suora lainaus virallisen varoitusmerkin tekstistä. Kotipuutarhasta maailmalle avautuu näyttelysarja Portti puutarhaan, Tie vain jatkuu jatkumistaan ja Sivellin ja kimono sekä Vieraan katse kameran läpi. Tampereen taidemuseon ajankohtaisia näyttelyitä, aluetaidemuseon kiertonäyttelyitä ja muita tapahtumia voi seurata kotisivuiltamme www.tampere.fi/ taidemuseo/.

Pirkanmaan aluetaidemuseon lainattavissa kiertonäyttelyissä elämän kirjoa koko kaarelta

Tulkoon vielä kerrotuksi, että Pirkanmaan aluetaidemuseo on ylittänyt valtakunnanrajan: kiertonäyttely Adolf, Josef ja sota Toven tähtäimessä – Tove Janssonin poliittisia pilapiirroksia Garmaikakauslehdestä 1930–1940-luvuilta on vuonna 2009 esillä Virossa mm. Suomen Viron-instituutin tiloissa Tartossa ja Tallinnassa, Narvan museossa ja Võrumaan pääkirjastossa.

Pirkanmaan aluetaidemuseo amanuenssi Marja-Liisa Linder Puh. 040 801 6873 marja-liisa.linder@tampere.fi

”Siinä on vielä yksi, joka on päästetty kesälaitumille.”

Tove ja Kari ovat päässeet kesälaitumille Pirkanmaan aluetaidemuseon ja Visavuoren yhdessä tuottamassa Tove ja Kari – Ajankuvia -näyttelyssä. Teokset: Tampereen taidemuseon Muumilaakso ja Visavuoren museo Kuvat: Jari Kuusenaho, Tampereen taidemuseo

ASIAA AVUSTUKSISTA Kirsi Kaivanto Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon tutkija

Vallitsevan taloudellisen niukkuuden aikana on hyvä tietää, että rahahuolien keventäjiksi on haettavissa erilaisia avustuksia. Tässä yhteydessä tarkoitetaan erityisesti paikallismuseoiden toimintaa edistäviin hankkeisiin kohdentuvia avustuksia. Seuraavassa on tietoa Museoviraston ja Hämeen Museoseura ry:n jakamista avustuksista. Lisäksi kerrotaan Pirkanmaan ympäristökeskuksen jakamista rakennusperinnön hoitoon tarkoitetuista avustuksista. Kaikki mainitut avustukset ovat haettavissa vuosittain.

Mihin tarkoitukseen

Avustukset paikallismuseotoimintaan

Miten ja milloin haetaan

MUSEOVIRASTO Harkinnanvarainen valtionavustus paikallismuseoille

•

• • •

•

Kuka voi hakea • •

•

avustusta voi hakea kunnan, yhdistyksen tai säätiön ylläpitämä museo tärkeää: säännöt, museotoiminnan ylläpitäminen tulee kuulua sitä harjoittavan yhteisön sääntömääräisiin tehtäviin, lisäksi museota ylläpitävän yksityisen yhteisön ja säätiön säännöissä tulee yhteisön/säätiön purkautumista tai toiminnan lopettamista koskeva pykälä olla muotoiltu niin, että museokokoelmat säilyvät näissäkin tapauksissa, kunnallisilta museoilta edellytetään, että vastaava kokoelmien säilymisen turvaava pykälä sisällytetään museon toimintaa ohjaaviin sääntöihin tärkeää: selvitykset, jotta uutta avustusta voidaan myöntää, mahdollista edellistä avustusta koskevien selvitysten tulee olla kunnossa, käytännössä tämä tarkoittaa avustussumman menoerittelyä ja kirjallista kertomusta avustuksen käytöstä museolla on oltava ainakin kesäaikaan säännöllinen aukioloaika

•

museotoimintaan liittyvien suunnitelmien laatimiseen, näyttelyiden uusimiseen ja näyttelykalusteiden hankkimiseen kokoelmien luettelointiin, hoitoon ja konservointiin säilytysilojen rakentamiseen ja kalusteiden hankkimiseen museorakennusten kunnostustöihin, joilla tähdätään säilytysolosuhteiden tai museotoiminnan parantamiseen museorakennusten palo- ja murtosuojauksen parantamiseen

haettavan avustuksen käyttötarkoitusta olisi hyvä etukäteen pohtia maakuntamuseon paikalliskulttuuritutkijan kanssa hakemus tehdään Museoviraston lomakkeella ”Hakemus valtionavustuksen saamiseksi”, joka on saatavissa osoitteesta www.nba.fi avustusta haetaan avustusvuotta edeltävän vuoden lokakuun loppuun mennessä - päätös avustusten jakamisesta tehdään seuraavan vuoden maalis/huhtikuussa avustusta saaneet hankkeet/hankinnat tulee tehdä maakuntamuseon valvonnassa ja ohjeiden mukaan

Kuinka myönnettiin 2009 Harkinnanvaraista valtionavustusta hakeneiden määrä koko maassa oli 201, avusta myönnettiin 138 hankkeelle. Hylätyistä 63:sta hakemuksesta 23 eli noin 1/3 hylättiin puutteellisten sääntöjen perusteella. Yksittäisen avustuksen keskimääräinen suuruus tänä vuonna oli 3700 euroa. Pirkanmaalla avustusta haki 13 paikallismuseota. Avustusta myönnettiin seuraaville kahdeksalle museolle: Viialan museo, Kallenaution kievari, Paltanmäen kotiseutumuseo, Reipin kotiseutumuseo, Vilppulan Museo, Virtain Perinnekylän museot, Ylöjärven kotiseutumuseo ja Keikyän kotiseutumu-

Kuvat: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo

seo. Kolmen hakijan hakemus hylättiin puutteellisten sääntöjen perusteella. Tehtyjen hakemusten lukumäärä (13) on vain noin neljäsosa avustukseen oikeutettujen paikallismuseoiden kokonaismäärästä Pirkanmaalla. Tässä yhteydessä onkin oiva tilaisuus patistaa museoita avustusten hakemiseen. Säännöt kannattaa kuitenkin tarkistaa, jottei hakemus kaadu tuohon aiemmin mainittuun nk. purkupykälään. – Joten säännöt kuntoon ja avustuksia hakemaan!

Avustukset rakennusperinteen hoitoon PIRKANMAAN YMPÄRISTÖKESKUS Kuka voi hakea •

hakijana voi pääsääntöisesti olla rakennuksen omistaja, kunta, kuntayhtymä tai rakennusperinnön hoitoa edistävä yhteisö, joka omistaa rakennuksen

Mihin tarkoitukseen •

HÄMEEN MUSEOSEURA ry Kuka voi hakea •

•

• •

yhdistysten ja seurojen (ei kuntien) ylläpitämät paikallismuseot pääsääntöisesti Pirkanmaan alueella, harkinnanvaraisesti myös maakunnan rajojen ulkopuolella mihin tarkoitukseen ja kuinka paljon kokoelmien luettelointiin, hoitamiseen ja konservointiin, näyttelyiden tuottamiseen sekä muihin vastaaviin paikallismuseoiden toimintaa edistäviin hankkeisiin avustusten suuruus on ollut 600–1000 euroa

Miten ja milloin haetaan •

•

hakemusta varten ei ole lomaketta, vaan se laaditaan vapaamuotoisesti perustellen, hakemukseen liitetään kopio hakijatahon kuluvan vuoden toimintasuunnitelmasta ja talousarviosta sekä edellisvuoden toimintakertomuksesta hakuaika on vuosittain päättyen toukokuun loppupuolella – (päätökset tälle vuodelle myönnetyistä avustuksista eivät ehtineet käsillä olevaan lehteen)

avustusta voidaan hakea kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden ja niiden välittömän ympäristön parantamiseen; erilaisiin rakennuksen kulttuurihistoriallisten arvojen säilymistä edistäviin korjauksiin kuten vesikaton, ulkoseinien, perustusten ja kantavien rakenteiden korjauksiin, lisäksi ikkunoiden ja ulko-ovien korjauksiin sekä ulkomaalaukseen

Miten ja milloin haetaan •

• •

avustusta haetaan lomakkeella, joka saatavissa lomake.fi-palvelusta: Avustushakemus rakennusperinnön hoitoon hakuaika on vuosittain päättyen lokakuun loppuun mennessä, avustukset jaetaan seuraavana keväänä

•

LISÄKSI Rakennusperinnön hoitoon liittyviä avustuksia myöntävät myös Museovirasto, Suomen Kotiseutuliitto ja Pirkanmaan TE-keskus. Lisätietoja rakennusperinnön hoidon rahoitusmahdollisuuksista saa muun muassa rakennusperintö.fi-palvelusta. Avustusasioissa voi olla yhteydessä myös Pirkanmaan maakuntamuseoon, asiasta riippuen joko paikalliskulttuuritutkijaan, puh. 0500-830 130 tai perinne-rakennusmestariin, puh. 040-5599 271.

•