Kirsti Wikman, Pirkko Kelemen, Christa Rajanti ja Mervi Heiskanen suunnittelevat vesakon poistoa Reuhariniemen röykkiöllä. Kuvasta puuttuu yhdistyksen jäsen Terttu Nordström.
Kuva; Aino Nissinaho, Pirkanmaan maakuntamuseo
– Tänne on tultu ilojen ja surujen kanssa. Tänne on tultu rauhoittumaan ja rentoutumaan. Tämä on ollut meille oma paikka jo kauan. Muinaiset haudat vetävät puoleensa. Ne liittyvät elämän kiertokulkuun. Kuoleman ajatuskin tuntuu täällä normaalimmalta, Pirkko pohtii. Christalle historia oli koulussa lempiaihe mutta koulutus ja työ ovat vieneet aivan muuhun suuntaan. – Tässä projektissa löytyi vanha kiinnostuksen kohde uudestaan. Paikka henkii jatkuvuutta. Ehkä tähän on haudattu meidän esi-isiämme. Haluan ehdottomasti kertoa lapsilleni, että näin haudattiin ennen, sanoo Christa. Luonnossaolo ja käsillä tekeminen ovat hyvää vastapainoa arjen kiireelle ja suorituskeskeisyydelle. Se on yhtä terapeuttista kuin rikkaruohojen kitkeminen mutta tässä on vielä se ulottuvuus, että pääsee pois kotoa. Reuhariin pääsee helposti ja nopeasti, ei tarvitse lähteä Lappiin asti luontoelämysten perässä. Muinaisjäännösten hoitoajatus on käynyt naisten mielessä jo aikaisemmilla Reuharin retkillä, kun on huomattu, että röykkiöt ovat alkaneet pusikoitua. Adoptointimahdollisuus tuli siis aivan kuin tilauksesta. Pirkko, Christa ja Mervi toimivat mielenterveysalalla. He ajattelivat hyödyntää kohdetta myös työelämässä. Reuharinniemi sopii mainiosti heidän asiakkaidensa retkikohteeksi. Yhteistyötä on suunniteltu Mannerheimin lastensuojeluliitonkin kanssa. Yhdistyksen perustajajäseniä ovat lisäksi Kirsti Wikman ja Terttu Nordström. Kirsti innostui adoptoinnista, koska historia kuuluu hänen harrastuksiinsa. Hän kuuluu Tawastia Navalis -yhdistykseen, jonka tehtävänä on kartoittaa ja tutkia Kokemäenjoen vesistön vedenalaisia kohteita. Ne ovat tähän mennessä olleet pääasiassa alusten hylkyjä. Kirsti on keskittynyt ennen kaikkea pinnan päälliseen toimintaan eli kohteiden taustatietojen hankkimiseen. − Menneisyys kiehtoo, koska vaikka saisimme siitä kuinka paljon tietoa, aina jää paljon ikuisiksi ajoiksi selvittämättä. Aarrearkku on pohjaton. Reuharinniemi on luonteva valinta.
Näsijärven vesistön rannat ovat minulle veneilijänä ja luonnossa paljon liikkuvana muutenkin tutut, joten miksi en ryhtyisi katselemaan järveä tästäkin näkökulmasta, varsinkin kun maisema kohteesta on näyttävyydessään pysäyttävä. On helppo ymmärtää, miksi senaikaiset ihmiset ovat valinneet tämän jonkun viimeiseksi leposijaksi. Tällainen paikka herättää kysymyksiä: Haudattiinko kaikki silloin näin näyttäviin paikkoihin vai olivatko nämä vainajat yhteisössään poikkeuksellisen merkittäviä? Mitä senaikaiset ihmiset mahtoivat tarkkaan ottaen arvostaa maisemassa? Mitä he ajattelivat, kun he katselivat maisemaa tältä rannalta? Oliko Tammerkoski silloin jo puhkaissut tiensä Pyhäjärveen? Millä tavoin maisema oli erilainen kuin nyt? Mitä sellaisia kuolemaan liittyviä uskomuksia heillä mahtoi olla, joita emme tuosta noin vain nykyään enää osaa kuvitellakaan? Voisivatko tähän haudatut ihmiset olla minun esi-isiäni suoraan ylenevässä polvessa? Mitä lopulta tapahtui? Miksi he muuttivat täältä pois? Tunnen jonkinlaista etäistä yhteenkuuluvuutta näiden ihmisten kanssa, koska olemmehan valinneet asuinpaikaksemme saman seudun. En panisi pahakseni, jos minutkin aikanaan haudattaisiin tämännäköiseen paikkaan. Tertulle arkeologia on vanhastaan tuttua. Hän on toiminut pitkään arkeologian harrastajayhdistys Sarsassa ja ollut mukana Reuharin kaivaustutkimuksissakin. Hänelle, niin kuin Pirkollekin, kohde on läheinen myös, koska he asuvat lähellä. Tertulle ”ottovanhemmuus” on sydämen asia ja iloinen asia. – Se on käytännön tapa pitää huolta siitä, että historialliset paikat säilyvät tuleville sukupolville. Samalla se on tapa osoittaa kunnioitusta meitä ennen eläneille ihmisille. Kun katseeni kiertyy lapinrauniolta järvelle, voin kuvitella, miten muinaiset ihmiset tekivät samoin, ajattelivat, tunsivat, elivät alkeellisissa olosuhteissa omaa uskoaan tunnustaen selviytyäkseen huomiseen päivään ja siitä eteenkinpäin. Minuakaan ei olisi ilman heitä, esi-isiämme ja -äitejämme.
15