Page 1

museo kello P ir k a n m a a n m u s e o u u t i s e t 2 0 0 8 k u l ttuuri ym pä r i s t ö a r k e o l o g i a p a i k a l l i s k u l t t u u r i r a k e n n u s p e r i n t ö perinnerakent am inen m useo kulm akunt a kylä ident it eet t i k u l ttu u r i ta h to k iv i k a usi si l t a p u i s t o l a p i n r a u n i o k a m p a l e i m a e r ä s i j a k o e k u o p p a t ulipesäke t orppa kiuas m ylly rajakivi iskos t ynnyriholvi, lähde ko ti s e u tu ta r i n a p a i k k a

1


Pääkirjoitus Kuulumisia kulttuurimaakunnasta M

useokello soi jälleen ja kutsuu lukijoita

päälässä, joka kuuluu Tampereen seutukuntaan.

lehden pariin vuoden tauon jälkeen. Hiljais-

Tänä vuonna jatketaan Ylä-Pirkanmaalla, Virtain

elo lehden osalta ei suinkaan tarkoita museotoi-

Perinnekylässä. Paikalliskulttuurityöhön liittyen

minnan olleen unessa. Päinvastoin, sillä etenkin

Museokello esittelee mitä ja kenelle suunnattua

menneen talven ja kevään aikana Tampereen

on Museoviraston harkinnanvarainen valtionapu.

museoilla on ollut edessään sekä uusia haas-

Tänä vuonna avustuksen saajiin kuulunut Kangasalan museo valottaa, mitä mielenkiintoista avustusrahoilla aiotaan tehdä.

teita että mittasuhteiltaan erikokoisia hankkeita toteutettavanaan. Lehden ilmestymisen aikoihin koko pirkanmaalainen museokenttä on aktiivisim-

Vapriikin näyttelytarjonnasta mainittakoon

millaan, kun kesän myötä paikallismuseot ovat

ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvat näyttelyt Tiibet

avanneet ovensa.

ja Tampere 1918. Jälkimmäistä teemaa lähesty-

Maakuntamuseon kulttuuriympäristötyön

tään lehden tässä numerossa kolmen kirjoittajan

osalta merkittävä asia on ollut kuluvan vuo-

panoksella kolmesta näkökulmasta, joista yksi on

den maaliskuun alusta alkaen voimaan astunut

vuosi 1918 ja Hämeen museo. Hämeen museota

sopimus Museoviraston ja Pirkanmaan maakun-

– kaikkien tamperelaisten museoiden alkujuur-

tamuseon yhteistyöstä ja työnjaosta kulttuuriym-

ta – sivuaa lisäksi kuvapohjainen juttu koskien

päristön vaalimisessa koskien sekä arkeologista

Hämeen Museoseuraa. Seura täytti viime vuonna

että rakennettua kulttuuriperintöä. Kulttuuriympä-

kunniakkaat 100 vuotta, jota juhlittiin 8. marras-

ristötyön saralta lehden tässä numerossa valote-

kuuta komeasti ensin kaupungin vastaanotolla

taan arkeologian tutkimusohjelmaa ja kerrotaan

Raatihuoneella, mistä siirryttiin juhlaillalliselle

Tampereella sijaitsevan, 1950-luvulla syntyneen

ravintola Finlaysonin Palatsiin.

kaupunginosan – Kissanmaan – rakennusinven-

Tampereen museoiden uusista työntekijöistä

toinnista. Lisäksi lukijat saavat tietää mitä ovat

lehdessä esittäytyvät viime vuoden lopulla työnsä

Adopt -projekti ja Open space.

aloittanut luonnontieteellisen museon amanuens-

Maakuntamuseon tehtäväkenttään kuuluen

si ja alkuvuodesta virkaansa astunut taidemuseon

paikallismuseoiden henkilöstöä koulutetaan

johtaja. Lisäksi saadaan tietoa Ikäihmisten museo

Pirkanmaalla vuosittain järjestämällä koulutus-

-hankkeesta ja sukelletaan museopedagogiikan

päivä museotyön eri osa-alueista. Käytännössä

alueelle tutustumalla TAITE -toiminnan nykyhet-

samasta aihepiiristä järjestettävä koulutuspäivä

keen.

kiertää vuorollaan kaikissa maakunnan seutu-

2

kunnissa. Viime vuonna aloitettiin uusi kierros

Kaunista museokesää ja mielenkiintoisia

teemalla tekstiilien hoito ja puhdistus. Koulutus-

lukuhetkiä Museokellon parissa!

päivä järjestettiin Kuokkalan museoraitilla Lem-

Kirsi Kaivanto


Sisällys Pääkirjoitus – Kuulumisia kulttuurimaakunnasta

2

Kirsi Kaivanto Kansainvälinen Tampereen teollinen keskusta

4

Tuija-Liisa Soininen Miten saada kokoelmat kuriin?

6

Ritva Palo-oja Maakuntamuseon arkeologinen tutkimusohjelma – miksi kannattaa tutkia Pirkanmaan arkeologista perintöä?

9

Ulla Lähdesmäki Kissanmaan kaupunginosassa näkyvät yhä suomalaisen 1950-luvun asuinaluesuunnittelun ihanteet

12

Miia Hinnerichsen Adoptoisinko monumentin?

16

Tuija-Liisa Soininen ja Aino Nissinaho Eka kertaa Pirkanmaalla

19

Taina Myllyharju Avointa tilaa – dialogi suojelun edistäjänä

20

Aino Nissinaho Miten jättää muistijälki tuhannelle oppilaalle?

23

Miinu Mäkelä Hämeen museoseura 100 vee

26

Miinu Mäkelä Luonnontieteellisen museon kuulumisia

27

Tomi Kumpulainen Hämeen museo sodan puristuksessa

Vastaava toimittaja: Tuija-Liisa Soininen Toimittajat: Kirsi Kaivanto ja Miinu Mäkelä

28

Toimi Jaatinen Sovinnon päivä Tampereella – uuden löytämistä ja opetusta

Julkaisija: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

30

Taitto: Lasse Honkanen

Timo Malmi Vanhuus tulee – oletko valmis?

34

Marja-Liisa Linder Jäätä murtamassa

36

Janina Ahlfors Tiibet

37

Marjo-Riitta Saloniemi Tampere 1918

Virpi Tuomisto-Blomberg Terveiset Virtain perinnekylästä Elina Klemola Konservaattorin neuvontapäivä paikallismuseossa Arja Koskinen Pirkanmaan maakuntamuseo ja Museovirasto sopivat yhteistyöstä Tuija-Liisa Soininen Asiaa avustuksista – harkinnanvaraiset valtionavustukset Kirsi Kaivanto

Painopaikka: Hämeen Kirjapaino Oy 2008

38

Kimmo Antila Kangasalan kotiseutumuseon nukkeprojekti

Kansien kuvat: Lasse Honkanen

Painos 1100 40 42

ISSN 0786-3314

44

46 47

3


Kansainvälinen Tampereen teollinen keskusta K

riittisimmät voivat jo tähän todeta, että selvittäminen tapahtuu liian myöhään. Onhan Tammerkosken varrelta purettu 1970-luvulla suuri osa Verkatehtaan rakennuksista, Tampellan alueesta liki puolet on muuttunut asuntoalueeksi ja vain muutama vuosi sitten purettiin osa Finlaysonin värjäämöstä. Näistä menetyksistä huolimatta pitäisi pystyä kääntämään katse myös hetkeksi siihen, miten mittavasti Tampereen teollista keskustaa on pystytty suojelemaan ja vaalimaan. Vastikään teolli-

Tammerkosken teollisella maisemalla sellaisia kansainvälisiä arvoja, jotka puoltaisivat sen ehdottamista UNESCON maailmanperintökohteeksi. Selvitystavoite on listattu myös hiljattain hyväksyttyyn Tampereen arkkitehtuuripoliittisen ohjelmaan. Tammerkoski ympäristöineen on nimetty suomalaiseksi kansallismaisemaksi, mutta olisiko se myös maailmanlaajuisesti merkittävä teollisuusympäristö?

T u i j a - Li i sa S o i n i n e n Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön päällikkö

Alavoimala ja Ilves.

Takoa Laukontorin äärellä.

Kuva: Tuija-Liisa Soininen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Kuva: Tuija-Liisa Soininen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Takon tehtaat. Kuva: Mikko Järvi

4

Tampereen kaupunki on selvittämässä, onko


suusperinteen kansainvälinen yhteistyöjärjestö TICCIH (The international committee for the Conservation of the Industrial Heritage) on ottanut Tampereen teollisen kulttuurimaiseman mukaan listaukseensa, joka toimii vertailuaineistona maailmanperintökohteita määritettäessä. Luettelossa Tammerkosken alue on tuotu esiin erityisesti kansainvälisesti merkittävänä, hyvin säilyneenä tekstiilikulttuurimaisemana, johon liittyy myös muuta teollisuutta. Selvityksessä Tammerkosken alue katsotaan hyvin säilyneeksi johtuen hyvin toteutetuista uudelleenkäytöistä. Jo tätä ennen – Verkatehtaan purkutöiden jälkeen – 1992 valmisteltiin kansainvälisiä foorumeita varten pohjoismaisena yhteistyönä esitys viidestä tärkeimmästä suomalaisesta teollisuushistoriallisesta kohteesta. Näiden joukossa on Tampereen koskikeskusta. Kansallisissa listauksissa alue Tammerkoski on mm. määritelty kansallismaisemaksi (1992) edustamaan kaikkia maan teollisuusalueita ja lisäksi se on erikseen listattu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi ympäristöksi (1993). Tammerkosken varren teollisuusrakennusten uudelleenkäytöt ovat saaneet kansainvälistä tunnustusta ja palkintoja on voitettu myös valaistuksen suunnittelussa. Tätä ei käy kieltäminen. Museoviraston entinen pääjohtaja professori Henrik Lilius, joka toimi pääjohtajakaudellaan Unescon maailmanperintökomitean puheenjohtajana, toteaa 11.3.2008 Tampereen kaupungille antamassaan lausunnossa, että Tampereen teollisella keskustalla on edellytykset täyttää maailmanperintösopimuksen kriteerit. Euroopan museofoorumin puheenjohtaja, professori Massimo Negri, joka toimii aktiivisesti Euroopan teollisuusperintöverkostoissa on vastikään todennut, että Tampereen

teollisesta keskustan kaltaisia, hyvin säilyneitä ja kompakteja kokonaisuuksia on hyvin vaikea löytää Euroopasta tai esim. Pohjois-Amerikasta. Lisäksi hän toteaa, että Tampereen kertoma teollinen tarina toimii paitsi suomalaisena myös eurooppalaisena esimerkkinä kansainvälisesti. Erityistä arvoa Negri näkee myös Tammerkosken kulttuurimaiseman luettavuudella ja hyvin onnistuneilla uudiskäytöillä. Tampereen teollinen keskusta esittäytyi viime syksynä kutsuttuna näytteillepanijana kansainvälisessä teollisuusperintötapahtumassa Venetsiassa, jossa muita esittelyyn pyydettyjä kohteita olivat esim. Ruhrin alue ja Manchester. Ulkomailla Tampereen teollisen keskustan arvot siis tunnustetaan, mutta näemmekö itse myös sen kansainväliset arvot? Tampereen kaupunki on ottanut askeleen selvittääkseen arvoja, paitsi itselleen, myös muille. Pormestari Timo P. Nieminen kirjoittaa opetusministeriölle osoittamassaan kirjeessään, että Tampereen kaupunki haluaa kehittää Tammerkosken miljöötä kansainvälisenä nähtävyytenä sen kulttuurihistoriallista arvoa kunnioittaen. Lisäksi hän toteaa, että Tammerkoski on yli kaksisataa vuotta toiminut kaupungin kehityksen moottorina. Koskivoiman varteen rakentuivat tehtaat, joiden valossa Tampere on kasvanut ja vaurastunut. Tuo 1800-luvulla syntynyt tehdasmiljöö on kaupunkimme sydän ja tamperelaisuuden perustava identiteetti, jota kaupunki haluaa suojella ja vaalia. Näistä lähtökohdista kysytään siis tänä keväänä opetusministeriön alaisen UNESCON maailmanperintökomitean Suomen neuvottelukunnalta, tulisiko Tammerkoski nähdä UNESCON globaalistrategian mukaisena teollisena kulttuurimaisemana, jonka mahdollinen maailmanperintöarvo tulisi selvittää. o

Finlaysonin ”Siperia” keskustorilta. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

5


Miten saada kokoelmat kuriin? Kokoelmat ovat museotyön kulmakivi, mutta tänä päivänä niistä on hyvää vauhtia tulossa myös sen kompastuskivi. Näin käynee, jos museot eivät pikaisesti löydä uutta, työnjakoon perustuvaa valtakunnallista toimintamallia tallennuksen hallitsemiseksi. Työnjaosta ja muista kokoelmahallinnan ajankohtaisista aiheista keskusteltiin Kokoelmahallinnan Ajankohtais-seminaarissa Helsingissä 14.–15.4.2008.

SAMDOK Suomeen – olisiko se mahdollista? Tutkija Risto Hakomäki Suomen kansallismuseosta puhui valtakunnallisesta tallennusvastuusta ja sen koordinoinnista. Kaksikymmentä vuotta sitten Ruotsin siirryttyä SAMDOK-systeemiin nykyajan kulttuuriperinnön tallentamisessa, tallennusvastuu nousi esiin myös Suomen museolaitoksessa. Tällöin todettiin, että vastaavanlaista järjestelmää ei ollut syytä luoda Suomeen, vaan työnjakoa pyrittiin toteuttamaan vapaaehtoisen erikoistumisen pohjalta. Silloin laadittua erikoistumisjakoa noudatettiin vaihtelevasti, joissakin museoissa aina 1990-luvulle saakka. Mutta yhteydenpidon ja seurannan puuttuessa ei kuitenkaan muodostunut suomalaista tallennusta ohjaavaa toimintamallia. Tämän kevään kokoelmaseminaarissa todettiin, että tallennusvastuun työjako ja koordinointi on ajankohtaisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Museoiden tulee vihdoin löytää työnjako alati kasvavilla objektien markkinoilla. Museovirasto

R i t va Pa l o - o j a Kirjoittaja on Tampereen museoiden kokoelmayksikön päällikkö

on mieltänyt oman asemansa tallennuksen työnjakoon johtavan toiminnan koordinaattorina. Jos ymmärsin oikein, Museovirasto tulee vielä tämän vuoden aikana lähettämään kyselyn museoille niiden tallennuksen painopistealueista. Vastausten pohjalta museoiden yhteinen, tätä tehtävää varten perustettava, työryhmä työstää ehdotukset ja suositukset museoille. Yhteydenottoa odottaessamme voimme pohtia paikkakuntamme historiasta ja identiteetistä käsin omia keruun painopistealueita ja rajauksia ja kirjata niitä kokoelmapoliittiseen ohjelmaan. SAMDOK on toiminut Ruotsissa yli 20 vuotta. On vaikea uskoa, etteikö vastaavanlainen järjestelmä voisi soveltua myös suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamiseen - kunhan vain yhteistä tahtoa löytyy. ● Voiko minun museoni erikoistua vain jonkin ilmiön tallentamiseen? Jos valitsemme yhteiskunnasta tietyn tai tietyt ilmiöt, joita tallennamme, rajaammeko samalla toimintaedellytyksiämme tutkimus-, näyttely- ja opetustoiminnassa? ● Mistä saamme esineellisen materiaalin näyttelyyn, jonka teema ei kuulu museomme keruutoiminnan piiriin, mutta on tärkeä näyttelytoiminnan kannalta? ● Muodostavatko lainauksen toimintamallit, konservointitoimenpiteet, lainaus- ja vakuutusmaksut esteen kulttuuriperinnön liikkumiselle paikkakunnalta toiselle? Kokoelmayksikkö hioi arvoluokitusjärjestelmäänsä Kokoelmaklinikalla helmikuussa 2008. Esiliinaryhmän kriteerejä ja arvoluokkia pohtimassa kokoelmayksikön päällikkö Ritva Palo-oja, museoamanuenssi Paula Leinonen ja tutkimustyöntekijä Anne-Mari Lehto. Kuva: Tiina Paavola,Tampereen museot

6


Ilmiökohtaista dokumentointia vuonna 1918. Hämeen museon johtaja Gabriel Engberg toteutti välittömästi Tampereen valtauksen jälkeen taistelutantereelle jääneiden dokumenttien tallentamisen. Näihin kuului myös Lempäälän punakaartilaisen päähine. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Näiden kysymysten ratkaisemiseen on löydettävä toimiva yhteistyömalli. Se on ehdoton edellytys kokoelmakartunnan järkiperäistämiselle valtakunnallisella tasolla.

Arvoluokitus kokoelmahallinnan työkalu Vanhalle Varmuuden vuoksi -tallentamiselle asettaa nykyään rajat museoiden säilytysresurssit. Suomalaisia kokoelmia on tallennettu aktiivisesti yli sadan vuoden ajan. Nyt ovat tulleet monenkin museon varastoseinät vastaan. Mikä ratkaisuksi? Rajoitetaanko kartuntaa tai peräti lopetetaan? Tämä ratkaisu olisi helppo ja houkutteleva, mutta näin päädyttäisiin luomaan kokoelma, jossa painottuu väärin eri aikakausien kulttuuriperintö. Eikö kartutuksen tulekin heijastaa yhteiskuntam-

me esineellisessä kulttuuriperinnössä tapahtuvia muutoksia, trendejä, innovaatioita ja kehitystä? Tämä mahdollistuu vain jatkamalla aikakauden ilmiöiden ja valittujen kartutuskohteiden tallentamista. Olemassa olevista kokoelmista on karsittava epäoleellinen materiaali, jotta tulee tilaa uudelle. Mutta miten karsia kokoelmaa eettisesti oikein ja kokoelman kulttuuriperintöarvoa kunnioittaen? Tämän problematiikan hallintaan Tampereen museot loi yli kymmenen vuotta sitten arvoluokitusjärjestelmän, joka esiteltiin Suomen museoille kokoelmaseminaareissa ja alan julkaisuissa. Ajatus museoesineiden asettamisesta eriarvoiseen asemaan jakoi mielipiteitä. Jotkut samankaltaisten resurssiongelmien kanssa painivat museot näkivät kuitenkin arvoluokituksessa mahdollisuuden. Nämä museot lähtivät kehittämään järjestelmää edelleen. Tämän kevään

Dora Jungin teollisten mallien tunnistusseinä on toteutettu opetuskokoelman tekstiileillä. Tuntumaa pellavan lumoon museovieras saa koskettamalla erilaisia pellavapintoja. Tämän on mahdollistanut teollisten kokoelmien arvoluokittaminen. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

7


Tamperelaista huippuosaamista. Naisten varsikenkä vuodelta 1919. Valmistaja: Tampereen Kenkäteollisuus Oy. Kenkä kuuluu Tampereen museoiden teollisten jalkineiden kokoelmaan, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta. Kuva: Reetta Tervakangas, Vapriikin kuva-arkisto

lennettu museoiden pääkirjoihin. Mitä yhteisölle merkitsee museokortin tieto, että vati on muodoltaan soikea, materiaaliltaan peltiä ja maalattu tummansiniseksi? Vilkunan mukaan museoiden kokoelmatyötä vaivaa objektibulimia ja objektien kontekstittomuus. Kun kokoelmiin otetaan liikaa objekteja, niitä ei ehditä dokumentoida tasokkaasti. Vilkuna painotti, että laatu korvaa aina määrän. Siksi kartunnassa tulisi panostaa hyvin dokumentoituihin harvoihin objekteihin, joiden kontekstit tiedetään ja kirjataan huolella. Lisäisin tähän vielä sen, että valittaessa objektia usean samanlaisen ja samantasoisen objektin joukosta, kannattaa päätyä objektiin, jolla on eniten ja monipuolisimmin konteksteja, jolloin mahdollistuu objektin monipuolinen käyttö museotoiminnassa. Jos valintatilanteessa ei näe objektille mitään esittely-yhteyttä, on syytä epäillä objektin sopivuutta museon kokoelmaan.

Janne Vilkuna haastoi museot: kokoelmaseminaarissa esittelin Tampereen museoiden arvoluokitusjärjestelmää ja sen soveltamista tämän päivän kokoelmatyöhön. Amanuenssi Heidi Pekkala kertoi Mobilian arvoluokituksesta ja sen kehitysnäkymistä. Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén valotti arvoluokituksen yllätyksellisen pitkää historiaa ja peilasi kulttuurihistoriallisten museoiden järjestelmää taidemuseoiden kokoelmiin. Hänenkin puheenvuorostaan paistoi huoli kartutuksen ja säilytystilojen välisestä suhteesta ja aikaisempien vuosien kartutuksen tasosta. Seminaarissa oli havaittavissa selkeästi avoin ilmapiiri arvoluokitukselle, joka nähtiin yhtenä käyttökelpoisena työkaluna suurien kokoelmamassojen hallitsemisessa ja tarkoituksenmukaisessa karsimisessa.

Laatu korvaa määrän Jyväskylän yliopiston museologian professori ja yliopiston museon johtaja Janne Vilkuna toi esiin omassa puheenvuorossaan suomalaisten museoiden kokoelmien tilan. Hänen mukaansa suomalaisten museoiden kokoelmissa on paljon lahoa, millä hän tarkoitti muuta kuin fyysistä lahoa (sitähän museoiden kokoelmissa myöskin on). Objektin museoarvo perustuu siihen, onko sillä kerrottavana yhteisöllisesti merkittävää tietoa. Vilkuna totesi, miten vähän tällaista tietoa on tal-

8

”Ehdotan, että ainakin kukin vakituisin voimin ylläpidetty museo digitoisi alkuun kymmenen ”helmeään” riittävin kontekstein ja asettaisi ne näytteille verkkoon. Koska meillä on yli 300 päätoimisesti ylläpidettyä museokohdetta, saisimme jo näin pienillä talkoilla verkkoon 3000 museoidemme välittämää tarinaa kulttuuri- ja luonnonperinnöstämme.” Tähän haasteeseen kannattaa tarttua. Lupaan, että Tampereen museot tulee laajoista kokoelmasiirroistaan huolimatta lähtemään näihin talkoisiin mukaan vielä tämän vuoden puolella. Kokoelmahallinnan Ajankohtaisseminaarin suunnittelutyöryhmässä nousi esiin uudenlainen visio nykyajan dokumentoinnin järkiperäistämiseksi. Se perustuu tosiasiaan, että teollisesti valmistettu tuote on samanlainen niin Rovaniemellä ja Turussa kuin Tampereellakin. Heitimme ilmaan kysymyksen: Voisiko nykyajan teollisesti valmistettu objekti kertoa monta erilaista tarinaa? Esimerkiksi tietoliikenteen tallentamisesta vastaava museo ottaisi kokoelmaansa tietyntyyppisen Nokian kännykän ja museot ympäri Suomea liittäisivät sen tietoihin paikkakunniltaan käyttäjätarinoita ja kontekstikuvia. Näin suomalaisessa kulttuuriperinnössä olisi satojen samantyyppisten kännyköiden edustajana yksi, joka voisi kiertää näyttelyissä ympäri Suomea. Utopististako vai pohtimisen ja kehittämisen arvoista? o


Maakuntamuseon arkeologinen tutkimusohjelma – miksi kannattaa tutkia Pirkanmaan arkeologista perintöä? Ulla Lähdesmäki

Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologiasta vastaava tutkija

Pirkanmaan esihistoriallisen tutkimuksen pitkät perinteet ja uusi informaatioteknologia antavat hyvät lähtökohdat jatkotutkimuksen aiheiden ja tarpeiden määrittelyyn. Tämä on johtanut maakuntamuseon arkeologisen tutkimusohjelman laatimiseen. Tutkimusta tarvitaan sekä suojelutyön perustaksi että yleisen tietovarannon lisäämiseksi.

Yli 1200 arkeologista maastokohdetta Pirkanmaan runsaaseen tuhanteen, tiedossa olevaan arkeologiseen kohteeseen on tallentunut suuri määrä tietoa aikansa ihmisistä ja heidän elinolosuhteistaan. Valtaosa näistä paikoista on rauhoitettu muinaisjäännöksinä, joiden arvo on liittynyt erityisesti kahteen ominaisuuteen. Ne ovat usein ainoita tietolähteitä ajastaan ja lisäksi ne säilyttävät konkreettista muistoa tavoittamattomiin hävinneestä ajasta. Suomessa on virallisin ohjein tai määräyksin pyritty dokumentoimaan ja säilyttämään muinaisjäännöksiä 1660-luvulta lähtien, johdonmukaisemmin ja länsimaisten sivistysvaltioiden tapaan erityislainsäädännöllä vuoden 1886 muinaismuistoasetuksesta ja vuoden 1996 muinaismuistolaista lähtien. Suomen antikvaarinen hallintohistoria ja -järjestelmä on taannut sen, että esimerkiksi

Pirkanmaalla on säilynyt nykypäiviin ainakin 1270 paikkaa, johon on tallentunut tieto ja muisto aikaisemmasta asutuksesta. Muinaisjäännösten suojelun tiedostaminen ja niistä kiinnostuminen voi perustua omaehtoiseen mielenkiintoon ja paikkakunnalla säilyneeseen perimätietoon. Arkeologien tekemät inventoinnit ja tutkimukset lisäävät tietoa kohteista. Muinaisjäännös tai muu arkeologinen paikka tarvitsee kuitenkin aina tulkkia, sen sisältämän ”koodin” avaajaa. Arkeologisten kenttätutkimusten seurauksena Pirkanmaalla on syntynyt melko hyvä kokonaiskuva muinaisjäännöksistä, joiden syvempi tuntemus ja ymmärtäminen vahvistuu arkeologisen ja poikkitieteellisen tutkimuksen tuloksista. Tiedon esille ottaminen muinaisjäännöksistä ja tiedon analysointi ja tulkinta edellyttävät kaivausten lisäksi muuta tutkimusta.

Arkeologisen tutkimuksen painotukset ja tavoitteet Pirkanmaalaisia muinaisjäännöksiä on tutkittu tieteellisin kaivauksin ainakin vuodesta 1864 lähtien. Arkeologinen tutkimus on perustunut aina merkittävästi kaivaustutkimusten aineistoihin. Täällä sijaitsevat esimerkiksi Suomen esihistorian tutkimuksessa keskeiset paikat kuten Kangasalan

9


Tuoreimpia kaivaustutkimuksia tehtiin mm. Vammalan Tyrväänkylän keskiaikaisella kylänpaikalla vuonna 2007. Kuva: Vadim Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

Sarsan asuinpaikkakompleksi, Vammalan Kaukolan ja Tyrväänkylän röykkiökalmisto, Valkeakosken Sääksmäen Rapolan muinaislinna ja kalmistot, joiden kaivaukset ovat alkaneet viimeistään 1900-luvun alussa. Kenttätutkimukset ovat käsittäneet sekä inventointeja, kaivauksia ja koekaivauksia sekä työhankkeiden valvontaa. Vaikka osa arkeologisesta kenttätutkimuksesta ja sen materiaalista on jo vanhaa, aineistot antavat mahdollisuuden uuteenkin tutkimukseen. Uutta tutkimusmateriaalia on myös tallentunut jatkuvasti 1990-luvun alusta lähtien johdonmukaisesti toteutettujen inventointien ja kaivausten johdosta. Lisäksi Pirkanmaalla on 2000-luvulla luotu muinaisjäännöstietokannat (MapInfo- ja ympäristöSIIRI -tietokannat), jotka mahdollistavat esimerkiksi alueellisten, typologisten ja tietyllä tarkkuudella myös kronologisten tarkastelujen tekemisen. Maakuntamuseossa on 2000-luvun puolivälin jälkeen ollut hyvät lähtökohdat hallita muinaisjäännösaineistoja koskevaa yleis- ja osin perustietoa ja määritellä tieteellisen tutkimuksen teemoja ja tarpeita. Tämän pohjalta museo on laatinut arkeologian tutkimusohjelman, joka tulee jakeluun tänä vuonna. Tutkimusohjelma on dokumentti ja selvitys maakunnassa tehdystä arkeologisesta tutkimuksesta. Siinä määritellään muinaisjäännösaineistojen, tutkimustason, alueen historiallisten ja muiden ominaisuuksien perusteella relevantteja teemoja ja aineistoja tulevalle arkeologiselle tutkimukselle. Osa tutkimuksesta edellyttää kenttätutkimuksia, mutta paljon voidaan tutkia jo käytettävissä oleva aineiston perusteella. Teemoissa edustuvat esihistoria, historiallinen aika, muinaisjäännösten tunnistamisen, tulkinnan ja arkeologisen suojelun metodiikka ja käytännöt. Milloin Pirkanmaalle tulivat ensimmäiset

10

asukkaat, keitä he olivat ja miten elivät? Suomen kivikauden ns. pioneeriasutustutkimus ei ole vielä mainittavasti ulottunut tälle alueelle. Neoliittisen vasarakirveskulttuurin varhaisten maahanmuuttajien kulttuurinen vaikutus ja sulautuminen on täällä kulttuurin pohjoisella esiintymisvyöhykkeellä vielä vähän tutkittu. Näkyvimpiin muinaisjäännöksiin kuuluvat Pirkanmaan järvialueille ominaiset lapinrauniot. Niistä toistaiseksi saadut ajoitukset sijoittuvat selkeästi rautakaudelle. Ryhmä on jonkin verran hajanainen ja sisältää nykyisellään myös muusta syystä kuin haudoiksi rakennettuja röykkiöitä. Lapinraunioiden edustaman asutuksen kronologia, luonne ja suhde muuhun samanaikaiseen asutukseen on mielenkiintoinen kokonaisuus, jota olisi perusteltua tutkia poikkimaakunnallisestikin. Tutkimusohjelmassa on hahmoteltu useita tutkimusaineistoja ja aiheita, joita tässä ei eritellä tarkemmin, mutta jotka pyrkivät käsittelemään monipuolisesti täkäläisen arkeologisen aineiston ja asutuksen problematiikan. Näkökulmina ovat asutushistorian lisäksi mm. liikenne-, elinkeino ja sotahistoria. Museo on ohjelman puitteissa aloittanut oman arkeologisen ympäristön suojelustrategiaa koskevan tutkimuksen ja pyrkii suunnitelmallisesti myös selvittämään tutkimuksen rahoitusmahdollisuuksia ja edistämään tutkimusohjelman teemojen tutkimuksen käynnistymistä. Viime kädessä rahoitus ratkaisee, mitä teemoja tulevina vuosina voidaan tutkia. Yksi merkittävä toteutusmalli on aihepankki, josta museo tarjoaa eritasoisten ja eri alojen opinnäytetöiden tekijöille tutkittavaa ja jossain määrin aineistoja. Kysyin alussa, miksi kannattaa tutkia Pirkanmaan arkeologista perintöä. Yleisölle tutkimus tuottaa aina kiinnostavaa tulosta, tiedollisesti avartavia ja elämyksellisiäkin näkökulmia maas-


Vammalan Tyrväänkylän kaivauksissa löytynyt pronssinappi Kuva: Vadim Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

tossa säilyneisiin rakenteisiin. Tutkimukseen perustuvalla sisältötiedolla on museoissa tarvetta; tulkinta, kertominen, elävöittäminen näyttelyjen, julkaisujen ja vastaavien muodossa ovat luotettavia ja uskottavia, kun ne perustuvat tieteelliseen tutkimukseen. Maakuntamuseon antikvaarisen viranomaisen tehtävien onnistunut ja luotettava hoitaminen edellyttää jatkuvaa tutkimusta. Se on myös arkeologisessa suojelussa jo 12 vuotta tehdyn viranomaistyön laadun tae. Osallistuminen suojeluhallintoon antaa yhden kiinnostavan näkökulman tutkimukseen. Eräät tutkimusohjelmassa määritellyt aiheet ovat Suomessa käytännössä vielä kokonaan tutkimatta. Vaikka Ylä-Satakunta ja Häme ovat vanhoja kulttuurialueita ja asutuksen jäännöksiä on tunnettu täältä pitkään, jopa esihistoriallisen arkeologian

alalla on yksistään asuinpaikkojen ja kalmistojen osalta useita perustutkimuksen aukkoja ja esihistorian kuva perustuu monessa kohdassa analogiamalleihin ja enemmän tutkittujen alueiden tulosten rinnastuksiin. Keskiajan ja sitä nuoremman historiallisen ajan arkeologiassa kaikki tieteellinen tutkimus on tarpeen esimerkiksi suojelumenetelmien ja arvottamisen avuksi. Maakuntamuseo on tarttunut tutkimusohjelmallaan edellä kuvattuihin tutkimuksen tarpeisiin. Ohjelma on kova haaste omalle työlle. Kaikki tutkimus on kuitenkin tervetullutta ja palkitsevaa.o Valtaosa maakuntamuseon nykyisistä kaivaustutkimuksista johtuu maankäyttöhankkeiden selvitystarpeista. Kuva Vammalan Tyrväänkylän tutkimuksista 2007. Kuva: Vadim Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

11


Kissanmaan kaupunginosassa näkyvät yhä suomalaisen 1950-luvun asuinaluesuunnittelun ihanteet Mi i a H i n n e ri c h se n Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön tutkija

Kissanmaa on yksi Tampereen 1950-luvulla syntyneistä asuinalueista. Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikössä tutkittiin kaupunginosan rakennettua ympäristöä vuonna 2007. Kissanmaan todettiin edustavan esimerkillisellä tavalla suomalaista 1950-luvun asuinaluesuunnittelua. Yhtenäisenä säilyneellä asuinalueella on merkittävää kulttuurihistoriallista ja rakennushistoriallista arvoa.

T

ampereen kaupunki toteuttaa vuosina 2008-2009 Kissanmaan kaupunginosan asemakaavoituksen, jonka tarkoituksena on turvata

alueen rakennetun ympäristön arvojen säilyminen. Kaavoituksen pohjaksi laadittiin vuonna 2007 Maankäyttö- ja rakennuslain edellyttämä rakennetun ympäristön perusselvitys. Selvitys tehtiin projektityönä Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikössä. Tutkijoina toimivat Kirsi Kaivanto ja Miia Hinnerichsen. Työn ohjauksesta vastasi rakennustutkija Hannele Kuitunen. Kissanmaan rakennetun ympäristön inventoinniksi nimetyssä selvityksessä eriteltiin Kissanmaan kulttuurihistoriallisesti ja rakennushistoriallisesti arvokkaat ominaispiirteet, jotka tulisi huomioida alueen tulevassa asemakaavoituksessa ja muutoshankkeissa. Selvitystyö kohdistui alueen 1940-luvun lopun ja 1960-luvun alun välisenä aikana rakennettuihin asuinrakennuksiin. Tätä vanhempaa rakennuskantaa Kissanmaalla ei ole säilynyt ja uudempaakin rakennuskantaa alueella on melko vähän. Kissanmaan kaupunginosan raja piirretty punaisella ja tutkimusalue sinisellä. Tutkitut kiinteistöt on merkitty värillisillä palloilla.

Kartta: Tampereen kaupungin mittausosasto Muokkaus: Hannele Kuitunen, Pirkanmaan maakuntamuseo

12


Kuvat: Miia Hinnerichsen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Inventointityöhön kuuluivat esiselvitykset, arkistotyöskentely, kenttätyöt alueella sekä alueen dokumentointi digitaalivalokuvaamalla. Lähdemateriaalina käytettiin Tampereen kaupungin rakennusvalvonnan arkiston rakennus- ja muutoslupapiirroksia, kirjallisuutta, kartta-aineistoja ja haastattelutietoja. Työn päätteeksi tulokset koottiin loppuraportiksi, minkä lisäksi inventoinnin tuloksena syntyi digitaalinen kartta-aineisto ja yksityiskohtaiset kohdeinventointikortit jokaisesta 162:sta inventoidusta kiinteistöstä ja 187:stä rakennuksesta. Kiinteistökohtaisissa inventointitiedoissa luetellaan rakennus- ja korjausvuodet sekä pääasialliset rakennusmateriaalit. Lisäksi niissä kerrotaan lyhyesti kohteen historiatiedot, kuten rakentajan nimi ja myöhemmät omistajanvaihdokset. Lopuksi kohdetiedoissa kuvataan rakennusten ulkomuotoa ja nykytilaa sekä arvioidaan kohteen kulttuurihistoriallisia arvoja. Jokaisesta kohteesta tehtiin myös havainnollistava kuva- ja karttaliite. Kissanmaa on muodoltaan kolmiomainen kau-

Alkuperäisessä asussaan säilynyt ryhdikäs 1950-luvun rapattupintainen omakotitalo.

Bertel Strömmerin vuonna 1954 suunnittelema rivitalo on ensimmäinen tamperelaisrakennus, jonka rakentamisessa hyödynnettiin valmiita betonielementtejä.

Kissanmaankatu on nykyisin kaupunginosan pääkatu. Sitä reunustavat kaksi- ja kolmikerroksiset asuinkerrostalot, joiden kellarikerroksissa on vieläkin liiketiloja.

13


Katumaisema Sudenkadulla on hyvin kaupunkimainen.

punginosa, jonka kulmiin ja reunoille on sijoitettu julkiset rakennukset, kuten koulu, lastentalo ja päiväkoti. Muutoin asuintonteiksi kaavoitetun alueen keskuksena toimii Kissanmaan aukio. Asuinrakennukset sijoittuvat kaupunginosaan tyypeittäin. Edustettuina ovat asuinrakennusten neljä perustyyppiä, omakotitalot, paritalot, rivitalot ja kerrostalot. Lyhyessä ajassa rakennetut talot ovat tyylillisesti yhtenäisiä, ja ne ovat muutoksista ja korjauksista huolimatta yhä selvästi tunnistettavissa aikakautensa edustajiksi. Alueen rakennuskanta kertoo aikakautensa arkkitehtuurista, rakennusperinteestä ja rakennustekniikasta, kuten käsityötaidosta ja jo orastavasta elementtirakentamisesta. Kissanmaan rakennuskannan alkuperäisen ilmeen ja arkkitehtuurin säilymiselle on keskeistä rakennusten muodon ja julkisivujen yleisilmeen säilyminen. Valtaosa asuintaloista on muodoltaan satulakattoisia selkeitä suorakaiteita, eikä tätä muotoa tulisi muuttaa esimerkiksi laajennuksilla. Julkisivujen yleisilme pitäisi säilyttää ajalle tyypillisenä, pelkistettynä ja koristelemattomana. Rakennuksia korjattaessa olisi käytettävä perinteisiä materiaaleja. Olisi myös huomattava, että ajan henki näkyy myös pienissä yksityiskohdissa, kuten alkuperäisissä portaissa, kaiteissa, räystäänalusissa, ikkunoissa, ovissa, ovikelloissa ja ovenkahvoissa. Tällaisten pientenkin yksityiskohtien säilyminen on kokonaisuuden kannalta merkittävää. Alueen kaupunkikuvan ominaispiirteisiin kuuluvat ajan asuinaluesuunnittelun ihanteiden mukaiset kaartuilevat ja luonnonmuotojen mukaisesti nousevat ja laskevat kadut, selvästi pensasaidoin rajatut katutilat ja pihapiirit, vehreät puutarhat, puistoalueet sekä tontin kokoon nähden melko pienikokoiset asuinrakennukset. Pihoille tyypillisiä elementtejä ovat perinteiset kasvilajit, laajat

14

Tyypillinen kaksiosainen ikkuna 1950-luvun omakotitalossa.

Kaunismuotoinen metallipinnakaide 1950-luvun kerrostalon porraskäytävässä.

Tampereen puun valmistamia m-paneelipintaisia puuovia on säilynyt Kissanmaalla vielä muutamia.


Puutalo Oy:n suunnittelema ja rakennuttama kahdeksan rivitalon ryhmä Majavakadulla on tyyppiesimerkki 1950-luvulla orastaneesta teollisesta asuinrakentamisesta.

nurmialueet, loivat pengerrykset, hiekkapintaiset ajotiet sekä kevyesti liuskekivin tai nelikulmaisin betonilaatoin päällystetyt polut. Yhtenäisen ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen säilyminen kiteytyy luonnollisesti sekä ympäristön että alkuperäisen rakennuskannan ominaispiirteiden säilyttämiseen. Selkeästi rajautuva, kasvillisuudeltaan rehevä ja nykymittapuun mukaan väljästi rakennettu Kissanmaa on viihtyisä asuinalue, jonka tulevaisuutta tulisi kehittää alueen omista arvoista lähtien. Kehityksen tulisi pohjautua alueen historiaan ja elävään perinteeseen, eikä kulloinkin vallalla

oleviin muoti-ilmiöihin. Nykypäivän ja tulevaisuuden asumisen vaatimukset olisi pyrittävä toteuttamaan siten, että Kissanmaan omaleimainen identiteetti ja yhtenäinen ilme säilyvät. o

Omakotialueen kaupunkikuva muodostui yhtenäiseksi 1950-luvun tiukkojen rakennusmääräysten vuoksi; omakotitalot oli sijoitettava tonteilleen päädyt kadulle päin ja kattokulman oli oltava kaikissa taloissa sama.

15


Adoptoisinko monumentin?

Hoidon jälkeen muinaisjäännösten ymmärrettävyys paranee huomattavasti. Kuvassa röykkiö Valkeakosken Rapolan muinaisjäännösalueella. Kuva Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo

T u i j a - L i i s a S o i ninen j a A i n o N i ssi n a ho Pirkanmaan maakuntamuseo on käynnistämässä Adoptoi Monumentti -hanketta. Sen tavoitteena on osallistaa kansalaisia hoitamaan yhteisöllisesti kulttuuriympäristöä, etupäässä kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta hankkeen edetessä myös esim. historiallisia rakenteita.

S

kotlannissa on käynnissä hanke nimeltään Adopt a monument. Sitä rahoittaa kansalaislähtöinen the Council of Scottish archaeology (CSA) ja tukee Historic Scotland, paikallinen Museovirasto. CSA:ssa on noin 85 yhteisö- tai yksityisjäsentä ja sitä johtaa vapaaehtoisista ammattilaisista ja harrastajista koostuva hallintoneuvosto. Skotlantilainen hanke on keskittynyt arkeologisten kohteiden hoitamiseen. Työ alkoi 2006 ja hoidettavia kohteita on tällä hetkellä 13. Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologeilla on ollut mahdollisuus tutustua hankkeen filosofiaan ja menetelmiin viime vuoden puolella. Ne jättivät käsityksen, että samankaltainen hanke olisi hyödyllistä käynnistää myös Suomessa. Adoptoi monumentin kaltaisessa hankkeessa viehättää erityisesti se, että siinä pyritään osallistamaan kansalaisia kulttuuriperinnön hoitamiseen ja tietyllä tavalla henkiseen adoptoimiseen. Adoptointia voi olla monenlaista. Adoptoiminen ei tässä tarkoita sellaista omistajuutta, joka estäisi muiden pääsyä paikalle. Päinvastoin, adoptoinnilla pyritään välittämään tietoa lähiympäristön kohteista asukkailta toisille. Rauman kouluissa ja taidemuseossa oli 1990-luvulla käynnissä ”Koulu adoptoi monumentin”- hanke, jossa koululaiset adoptoivat Rauman vanhaa kaupunkia piirtämällä ja maalaamalla. Työt saivat fooruminsa museon järjestämässä taidenäyttelyssä. Kertokoon tämä siitä, että adoptointi voitaisiin käsittää myös laadultaan lähinnä henkiseksi, vaikkakin nyt käynnis-

16

tettävässä projektissa toivotaan siihen liittyvän myös käytännön hoitotoimenpiteitä. Yrityksistä huolimatta emme ole keksineet Pirkanmaan maakuntamuseon ja Museoviraston suunnittelemalle hankkeelle edistyksellisempää nimeä kuin suoraan käännöstä Adoptoi monumentti. Toisaalta se kertoo reilusti siitä, mistä impulssi hankkeen suunnittelulle on saatu; Edinburghista. Monumentti-sana pitää sisällään myös monia mahdollisuuksia; niin muinaisjäännöksiä kuin historiallisia rakenteita, jopa rakennuksia. Sivistyssanakirjan mukaan monumentti tarkoittaa muistomerkkiä. Tarkoittakoon se tässä myös merkkiä siitä, että haluamme muistaa.

Kuka sopii adoptoijaksi? Adoptoijien laadulle ei haluta tässä vaiheessa asettaa suuria vaatimuksia. Yhteisöt ja ryhmät olisivat tietysti erinomaisia hoitajia, mutta pienen kohteen adoptointi pitäisi olla mahdollista yhdellekin vapaaehtoiselle. Erilaiset porukat ovat tervetulleita mukaan toimintaan. Perinteisesti kulttuurikohteita, kuten paikallismuseoita, ovat hoitaneet kotiseutuyhdistykset, mutta nyt osallistujakaartia halutaan laajentaa. Kaveriporukat, harrastajaryhmät, perheet, muutaman naapurin ryhmittymät jne. voisivat ryhtyä adoptoijiksi. Adoptoiminen voisi olla erityisen hyödyllistä kouluille, jotka voisivat hyödyntää kohteiden informaatiota opetuksessaan, toimia tiedon välittäjinä ja opettaa lapsia yhteisvastuuseen ympäristöstä. Kohteiden itsensä kannalta koulujen mukaantulo merkitsisi erityistä jatkuvuutta hoidolle. Hyviä esimerkkejä koulujen adoptointi- tai kummitoiminnasta on Ruotsista. Esimerkiksi Näsåkerin koulu on adoptoinut Nämforsenin kalliopiirrosalueen Norrlannissa. Hankkeessa ovat olleet mukana myös maakuntamuseo ja Stiftelesen Nämforsen. Hanke kuului Ruotsin


Riksantikvarieämbetetin hankkeeseen ”Adoptera ett framtidsminne”. Koulutyössä muinaisjäännösaluetta käytettiin monipuolisesti opetuksessa tutustumalla mm. kivikauden elämäntapaan ja arkeologiseen tutkimukseen. Vastaavia hankkeita on muitakin esimerkiksi Jämtlannissa ja Gotlannissa. Joihinkin hankkeisiin on saatu mukaan myös paikallisia yrityksiä. Adoptiokohteina muinaisjäännösten sijaan on ollut myös rakennuskohteita tai kokonaisia kulttuuriympäristöjä (esim. Adoptera ett framtidsminne; Anderson 2003). Olennaista on, että hoitaminen perustuu hoitosuunnitelmaan, joka laaditaan Pirkanmaan maakuntamuseon tai Museoviraston toimesta. Hoitosuunnitelma on eräänlainen kohteen ”käyttöohjekirja”, jonka turvin työtä on hyvä jatkaa sittenkin, jos alkuperäinen hoitaja vaikkapa muuttaa muualle. Kohteen todellinen hoitovastuu säilytettäneen museoviranomaisilla, joka ohjaa, auttaa ja tarvittaessa myös valvoo. Työhön saa koulutuksen. Lisäksi tarkoituksena on järjestää vuositapaamisia adoptoijille. Hankkeen internet-sivun tarjoavat paitsi tietoa, myös yhteisöllisyyttä. Työstä ei ole tarkoitus antaa rahallista korvausta. Hyvän mielen voi saada

siitäkin, että saa uuden harrastuksen tai osallistuu itselleen tärkeänä pitämänsä menneisyyden jäljen vaalimiseen.

Minkälainen on hyvä hoitokohde, voiko sellaista ehdottaa itse? Pirkanmaan muinaisjäännöksistä on vara valita; täällä on runsaasti erilaisia muinaisjäännöksiä kivikauden asuinpaikoista 1. maailmansodan puolustusvarustuksiin. Kyläyhdistykselle voisi hyvin sopia saman kylän vanhempi, sittemmin autioitunut kylätontti. Maanomistaja voi itse alkaa hoitaa omalla maallaan olevaa muinaisjäännöstä. Extremepatikoijaporukka voisi ottaa tehtäväkseen tarkastaa vuosittain kaukana korpimailla sijaitsevia vanhoja rajapyykkejä tai muita kohteita. Kasveista kiinnostunut harrastajaryhmä voisi hoitaa rautakauden kalmistoaluetta. Monessa tapauksessa niihin on vuosisatojen kuluessa kehittynyt monipuolinen ketokasvillisuus, joka säilyäkseen vaatii myös hoitoa. Sotahistoriasta kiinnostuneille sopisivat 1. maailmansotaa varten tehdyt puolustusvarustukset, joita on eri puolilla Pirkanmaata. Museo on paraikaa luomassa rekisteriä hoitokohteista, jotka on hoidettavissa kohtuullisin

Vihattulan autioitunut kylätontti kaipaisi adoptoijaa. Heinikon niittämisen jälkeen vanhan kylän rakennusten pohjat tulisivat paremmin näkyviin. Kuva: Aino Nissinaho, Pirkanmaan maakuntamuseo

17


Esimmäistä maailmansotaa varten tehtiin puolustusvarustuksia mm. Kalkun Mustavuoreen Tampereelle. Kuva: Vadin Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

hoitotoimin, sijaitsevat hyvien kulkuyhteyksien varrella ja joiden osalta maanomistaja on halukas adoptointiin. Olennaista onkin, että hoitamisesta ei aiheudu harmia kenellekään. Maanomistajan toiveet ovat ensisijaisia. Jokaisen hoidettavan kohteen osalta tehdään sopimus, paitsi adoptoijan myös maanomistajan kanssa. Tämä ei toisaalta estä sitä, etteikö museolle voisi ehdottaa hoidettavaa kohdetta. Museolle on jo nyt tullut hyviä ehdotuksia hoitokohteista; kiviröykkiöistä, muistokivistä. Paras lähtökohtahan on, että hoidettavat monumentit ovat adoptoijalle jo jollakin tavalla tärkeitä. Museo kuitenkin käy kohteista

KUVA

maanomistajaneuvottelut ja varaa itselleen mahdollisuuden hyväksyä tai hylätä kohteen. Museo myös varustaa kohteet tutkimustiedolla. Rekisteri hoitokelpoisista monumenteista ilmestyy internetiin kesän aikana. Samalle internet-sivustolle on tarkoitus lisätä kohteiden adoptoijat.

Hoidon tavoitteet? Adoptoi monumentti -hankkeen päätavoitteena ei ole saattaa arkeologisten kohteiden hoitoa mahdollisimman kattavaksi, vaan luoda verkosto, jonka avulla yleistä kulttuuritahtoa voidaan kohottaa kestävällä tavalla. Erityisesti arkeologisten kohteiden kohdalla suojelun ja vaalimisen suurin este on tiedonpuute. Ilman riittävää tietoa kohteita ei ”ymmärretä” eikä voida kokea omaksi kulttuuriperinnöksi. Ennen kaikkea tarkoitus on herättää näkemään, miten merkityksellisiä paikkoja voi olla aivan lähiympäristössä. Kauan sitten ihmiskäsi on luonut jotakin, joka oli tekijälleen merkityksellinen. Paikka voi olla merkityksellinen nykyihmisellekin ja toisaalta muistuttaa ihmisen elämänkaaresta. Työn merkitys ei häviä, mikäli tiedon ketjuna välittyvä traditio ei katkea. o

Vanhan kirkon suojeluyhdistys hoitaa Pälkäneen rauniokirkkoa ja on jo tavallaan adoptoinut kohteen. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

18


T a i n a My l l y ha rj u Kirjoittaja on Tampereen taidemuseon – Pirkanmaan aluetaidemuseon johtaja.

EKA KERTAA PIRKANMAALLA V

uonna 1931 perustettu Tampereen taidemuseo on tullut minulle aiemmin tutuksi vieraita kulttuureja esittelevistä ja suuren suosion saavuttaneista näyttelyistään sekä Vuoden nuori taiteilija -tapahtumasta. Juuri muuta en tiennytkään ennen kuin viime vuoden elokuussa saavuin Vapriikin saunakabinettiin Tampereen kulttuuri- ja vapaaaikatoimen johtokunnan haastateltavaksi haettuani Janne Siréniltä vapautunutta Tampereen taidemuseon johtajan virkaa. Sittemmin minulle on selvinnyt, että Tampereen taidemuseo on osa Tampereen kaupungin museotointa, pitää sisällään sen minulle jo aiemmin tutuksi tulleen taidemuseorakennuksen lisäksi myös Metsossa sijaitsevan Muumilaakson ja maankuulun kaupunkitaidetapahtumistaan tunnetun Nykytaiteen museon. Eikä siinä vielä kaikki. Vuodenvaihteessa töihin tultuani majoituin yksikseni taidemuseon vieressä sijaitsevaan Pikku taloon, pähkäilin mistä löytäisin itselleni sihteerin, kun edellinen oli ottanut ja lähtenyt miehen perässä Italiaan ja etsiskelin henkilökuntaani eri toimipisteistä ympäri Tampereen keskustaa. Oli siinä aluksi ihmettelemistä. Kolmessa kuukaudessa olen kuitenkin paikkani löytänyt, saanut pätevän ja huumorintajuisen assistentin, jonka kanssa olemme uudelleenkalustaneet (lue: raivanneet ja tyhjentäneet) taidemuseon johtajan Pikku talon, osannut kaikkiin hallinnoimiini toimipisteisiin ja löytänyt kaikki eksyneet lampaanikin. Niin ja alkanut jo pikkuhiljaa käsittää mitä Tampereen kaupungin omaleimainen ja kovasti kehuttu tilaaja-tuottaja -malli oikein pitää sisällään. Viimeksi mainitusta saa kyllä totisesti kiittää viime huhtikuussa alkanutta Tampereen kaupungin tarjoamaa koulutusta, jonka tarkoitusta alunperin, jo pelkästään nimen perusteella epäilin kovasti. Varsinkin kun Kalle-poikani, kohta 9 v, oli kovasti

kiinnostunut äiskän uusista ”salaisista” tiedoista ja taidoista, kun hän näki koulutuksesta saamani Akentti 08 -kassin. Kolmen kuluneen kuukauden aikana Tampereen kaupungin organisaatio ja hallintomallikin on käynyt jo kovasti tutuiksi, samoin tamperelaiset kaupat ja kuppilat ja jopa taiteilijakunta. Olen ottanut oikein työkseni käydä näyttelyiden avajaisissa ja tutustua eri paikkoihin ja ihmisiin ja alan kovasti pitää uudesta kotikaupungistani. Ja niin pitää Pikku-Kallekin, joka Amurin koulun englanninkielisen opetuksen lisäksi nauttii Sara Hilden -akatemian kuvataideopetuksesta ja Nozomin aikido-treeneistä. Yhä Oulussa asuva toimittajajazzkriitikko-rotissööri-miesystävänikin suunnittelee vakavasti Tampereelle muuttoa kunhan saa työnsä järjestettyä lähimaisemiin. Tampereen taidemuseon tulevaisuuttakin olen jo alkanut visioida. Vuoden nuori taiteilija -tapahtuma saa totta kai jatkua, ei vähintään siksi, että tämän vuoden taiteilija Samuli Heinonen teki niin sanotusti pohjat eli VNT-näyttelyiden yleisöennätys rikkoutui. Nykytaiteen museonkin aion pitää hengissä, maksoi mitä maksoi –hyvää brändiä kun ei mielestäni kannattaisi ihan vielä haudata. Vieraiden kulttuurien näyttelyille aion etsiä jatkoa ja jotain omaakin lisätä soppaan, se mitä, jää vielä nähtäväksi. Ehkä ripaus science fictionia ja rock´n rollia olisi paikallaan! Niin ja pieni kauppa taidemuseoon tehdään varmasti, ehkä baarikin. Ja tullaan ulos laitoksesta eli liikutaan ja näytään aikaisempaa enemmän koko Pirkanmaan alueella. Sen velvoittaa Museoviraston kanssa tehty nelivuotinen sopimuksemmekin. Nettisivutkin tullaan uudistamaan ja pidetään huolta henkilökunnasta niin, että saadaan aikaan niin sanottu hyvä meininki. Mutta sehän taitaa täällä Tampereella olla jo ihan tuttua, täällä Pirkanmaallahan on jo muutenkin mukavaa? o

19


AVOINTA TILAA - dialogi suojelun edistäjänä? A i n o N i ssi n a h o Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön museolehtori

Avoimen tilan menetelmä, ns. open space -menetelmä, voidaan nähdä kahdella tavalla. Sitä voidaan käyttää pelkästään erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi yhteistyöllä, mutta toisaalta voidaan painottaa myös menetelmään liittyvää taustaideologiaa, joka perustuu voimakkaasti osallistujien tasavertaisuuteen. Soveltuisiko tämä demokraattiseen dialogiin tähtäävä toimintamalli myös kulttuuriympäristön suojelun edistämiseen?

O

pen space -menetelmä tai -teknologia kuuluu dialogisiin metodeihin, jotka perustuvat vuorovaikutteisuuteen ja korostavat tasavertaisuutta. Sen eri sovellutuksia ovat esimerkiksi kaupunkikonferenssi ja työkonferenssi, joita on käytetty erilaisissa yhteyksissä. Monien sovellutuksien tavoitteena on ollut parantaa demokratian toteutumista ja hallinto-organisaatioiden ja väestön välistä vuorovaikutusta ja yhteisymmärrystä. Tasavertaiseen vuoropuheluun kuuluu, että… ● Keskustelu

on vuorovaikutteista; väitteitä ja vastaväitteitä esitetään ● Kaikilla, joita asia koskee, on mahdollisuus osallistua. ● Mahdollisuus osallistua ei riitä, kaikkien on myös osallistuttava. ● Ryhmän osallistujat ovat keskustelussa yhden veroisia virka- tai muusta asemasta riippumatta. ● Keskusteluun osallistutaan oman työ- tai muun kokemuksen perusteella. ● Lähtökohtana on se, että osallistujien kokemuksia pidetään tosina. ● Kaikkien on voitava ymmärtää, mitä käsitellään. ● Kaikkia perusteluja, jotka koskevat käsiteltäviä asioita, pidetään oikeina. ● Keskusteluissa käsitellään vain osallistujien esittä- miä näkemyksiä ja perusteluja. ● Jokaisen

osallistujan täytyy hyväksyä, että jonkun toisen perustelu voi olla omaa pätevämpi.

20

● Erilaisten

käsitysten sietokyvyn täytyy kasvaa. täytyy tuottaa yhteisymmärrystä, jonka pohjalta voidaan toimia käytännössä. Suomessa menetelmän sovellutuksia on käytetty työpaikoilla erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi tai muutosprosessien suunnittelussa ja läpiviemisessä. Työkonferenssi on ryhmätyömenetelmä, joka toimii kehittämisen foorumina. Työkonferensseissa hyödynnetään ryhmissä tapahtuvaa vuorovaikutusta ja ideoiden tuottamista. Menetelmä perustuu siihen, että eri tahot kuten eri ammattiryhmät, johto, työntekijät, virkamiehet, poliittiset tahot ja asiakkaat keskustelevat keskenään erilaisissa ryhmissä. Tällä tavalla saadaan esille kaikkien näkemykset keskustelun kohteena olevasta teemasta. Yleensä työkonferenssin tavoitteena on saada aikaan erilaisista näkemyksistä yhteisesti hyväksytty, konkreettinen toimintasuunnitelma, jonka mukaan hankkeessa edetään. Työkonferenssi on myös oppimisen foorumi, sillä se mahdollistaa osallistujille tasaveroisen vuoropuhelun opettelun ja toteutumisen. Käsittääkseni työkonferenssia on sovellettu selkeiden tavoitteiden läpiviemiseen, kun taas avoimen tilan menetelmässä korostetaan osallistujalähtöisyyttä. Tämä tarkoittaa, että sisällön osalta tavoitteita ei määritetä ennalta. Vain mielenkiintoinen ja tärkeä yleisteema tarvitaan. Tavoitteet luodaan prosessin aikana. Työskentely etenee tietyn selkeän kaavan mukaan, mutta työskentelyn periaatteet korostavat vapautta, viihtymistä, tasa-arvoisuutta, yhteistyötä, ja vastuutakin (ks. open spacen neljä periaatetta ja yksi sääntö esim. Lisa Heftin nettisivuilta). Avoimen tilan tapahtumilla on vetäjä, moderaattori, joka ei osallistu keskusteluun käsiteltävien asioiden sisällöstä, vaan hänen tehtävänään on viedä prosessia eteenpäin. Sanotaan, että menetelmä soveltuu ● Vuoropuhelun


Kaupunkikonferenssin osallistujat esittivät ensin yhden tärkeänä pitämänsä ajatuksen muiden kuunnellessa. Ajatukset kirjoitettiin lapuille, jotka kiinnitettiin seinälle ajatusten torilla. Samankaltaisista ideoista muodostetaan teemakokonaisuuksia, joita työstetään jatkossa työryhmissä. Kuva: Outi Paloranta

hyvin, jos käsiteltävä teema on mielenkiintoinen ja tilanne konfliktiherkkä. Huonosti se soveltuu, kun se taho (organisaatio, henkilö), jolla on valtaa, haluaa kontrolloida, miten tehdään tai millaisia tuloksia saadaan. Avoimen tilan menetelmiä on sovellettu myös hankkeissa, joissa yhtenä kehittämisen alueena on kulttuuriympäristö. EU:n Kulttuuri 2000 kuuluvan CIPECH-projektin Latvian osuudessa menetelmää kokeiltiin yhden Rigan puutaloasuinalueen ympäristön ja yhteisön kehittämishankkeessa. Projektin tavoitteena oli kansalaisosallistumisen edistäminen kulttuuriympäristöasioissa. Pirkanmaalla vastaavia kokeiluprojekteja ovat olleet ns. AKKU-projekti Akaassa sekä Pispalan pamaus ja sitä seurannut KaOs-projekti, jotka liittyvät Pispalan asemakaavan uudistamiseen. Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikkö on ollut mukana ko. hankkeissa kulttuuriympäristön asiantuntijaroolissa. AKKU-projekti oli Akaan kaupungin osallisuushanke, joka ajoittui Toijalan ja Viialan yhdistymisen aikaan. Projekti lähti käyntiin Toijalan asemanseudun kaavatyön yhteydessä ja liittyi väljästi kaavoituksen osallisuus- ja arviointiprosessiin. ”Akku-hankkeen työtapa perustuu verkostoihin, joten ryhmätoiminta kuvaa parhaiten hankkeessa käytettyjä metodeja. Hankkeen sisältö syntyy yksityishenkilöiden muodostamissa paikallisryh-

missä, jotka perustettiin kaupunkikonferenssitapahtumassa. Hankkeen suunnittelu ja hallinnointi on puolestaan toteutettu moniammatillisen hanketyöryhmän kautta. Ryhmätoiminnan ohella tiedotus on hankkeen keskeisimpiä työkaluja.” (AKKU-projektin loppuraportti). Hanke toimi hyvin kansalaismielipiteen kanavana ja osallisuuteen aktivoijana. Se antoi uuden väylän osallistua viralliseksi koettujen poliittisten väylien sijaan. Myös ne, jotka eivät ole kiinnostuneet politiikasta, voivat osallistua yhteiskunnan ja nimenomaan oman asuinalueensa kehittämiseen. Yhtenä menetelmän (kaupunkikonferenssi) parhaimmista puolista nähtiin kyky kiteyttää asiat kohtalaisen suuresta aloitemäärästä muutamiin aihekokonaisuuteen. Parannettavaa sen sijaan olisi työryhmätyöskentelyn ohjauksessa, jotta tavoitteet saavutettaisiin ja tulokset olisivat yhteismitallisia. Projektin tuloksena pidetään nimenomaan kansalaisten tietoisuuden paranemista kulttuuriympäristöasioissa ja omaehtoisen toiminnan lisääntymistä. Hyvänä puolena nähtiin myös kiinteä toiminta kaupungin hallinnon yhteydessä. AKKU-hankkeessa kulttuuriympäristö nähtiin laajasti asuinympäristönä ja kiinnekohta tuntuu olevan paremminkin tulevaisuudessa ja toiminnallisuudessa, ei niinkään kulttuuriympäristön vaalimisessa. Kulttuuriympäristön suojelun kannalta tätä voidaan pitää heikkoutenakin. Kuva: Miia Hinnerichsen, Pirkanmaan maakuntamuseo

21


Toisaalta hankkeessa oli laajasti tiedotustoimintaa (lehti, näyttelyitä, tapahtumia yms.), joissa esiteltiin kulttuuriympäristön arvoja eri näkökulmilta. Tällaisen toiminnan vaikutukset voivat näkyä vasta pitkän ajan kuluttua. Pispalan asemakaavan uudistamistyön yhteydessä aloitettiin kansalaisten osallisuustoiminta, joka sai nimekseen Pispalan pamaus. Työskentely aloitettiin kaupunkikonferenssilla, jota veti konsultti Jonas Büchel Tampereen kaupungin Kuntademokratiayksikön toimeksiannosta. Asemakaava-arkkitehti Sakari Leinosen mukaan työskentelyllä tavoitellaan asukkaiden yleisnäkemystä, joka antaisi asemakaavan teolle suuntaa. Prosessissa pyritään tavoittamaan näkemystä Pispalan erityislaadusta ja sen säilyttämisestä. Keskeisimpinä tulevat olemaan kysymykset rakennussuojelusta ja rakentamisen tavasta. Kaupunkikonferenssissa työstettiin osallistujien tärkeiksi kokemat teemakokonaisuudet: Pispalan ilme, Pohjoisrinne, Rakennusoikeus, Keskustelu/tiedotus, Liikenne, Ranta ja kasvimaa, Yhteinen ympäristö ja tilat ja Monimuotoisuus. Osallistujat jakaantuivat teematyöryhmiin, jotka työskentelevät v. 2008 loppuun saakka. Useimmissa ryhmissä käsitellään kulttuuriympäristöä ja siihen vaikuttavia asioita. Tähän mennessä Rakennusoikeus-työryhmä on esittänyt kannanottoja ja vision, joihin sisältyi mm. rakennusinventoinnin arviointia. Kulttuuriympäristön suojelu perustuu lainsäädäntöön, jonka pohjalta viranomaiset valvovat yleistä etua. Suojelutapauksissa syntyy ristiriitoja yleisen ja yksityisen edun välillä. Lait säätelevät kompromissien rajat, joiden ylittäminen ei ole mahdollista. Tätä lähtökohtatilannetta ei voida sinällään muuttaa. Keskusteluyhteyden luominen osallisten välillä oletettavasti kuitenkin parantaa yhteisymmärrystä. Avoimen tilan menetelmän tuloksia kulttuuriympäristön kannalta on vaikea arvioida, koska jo toteutuneissa projekteissa ei ole ollut seurantaa. Jos hankkeet ovat voimakkaasti paikallisdemokratiaa kehittäviä, sisällölliset tulokset saattavat jäädä toissijaiseen asemaan. Hyvänä tuloksena nähdään jo se, että asukkaita on saatu aktivoitua ja organisaatioiden ja asukkaiden välinen dialogi on parantunut. AKKU-projekti ja Pispalan pamaus ovat kaavoitukseen liittyviä hankkeita ja niiden avulla on hoidettu, ainakin osittain, maankäyttö- ja rakennuslain edellyttämää, osallisuusmenettelyä. Pispalan kohdalla

22

työskentely jatkuu. Hyvä keskusteluyhteys asukkaiden ja viranomaisten välillä on saavutettu ja suojelun tavoitteista on yhteisiä näkemyksiä kun puhutaan laajemmista aluekokonaisuuksista. Aika näyttää, saavutetaanko yhteisymmärrystä myös suojelun kannalta aivan keskeisistä yksityiskohdista kuten rakennusoikeudesta ja vanhojen rakennusten laajentamisperiaatteista. o Kirjallisuutta: Akku. Kulttuuriympäristöhanke Akku. Toimintaraportti 2006-2007. Toimittanut Anna Lyyra-Seppänen. Akaan kaupunki, Pirkanmaan liitto, Vaske. Helsinki 2007. Alasoini, T., Korhonen, S.-M., Lahtonen, M., Ramstad, E., Rouhiainen, N. & Suominen, K. (toim.): Tuntosarvia ja tulkkeja. Oppimisverkostot työelämän kehittämistoiminnan uutena muotona. Helsinki 2006. Blåfield Henna, Teittinen Outi 2006: Palvelufoorumit. Alueellisen osallistumisen suunnitteluraportti. Tampereen kaupunki, Päätösvalmisteluyksikkö/Kuntademokratia. Büchel Jonas 2005: The Social Approach in the Preservation of Wooden Build Hertiage in Riga – a special Inquiry Case Study from Latvia. Museokello. Pirkanmaan museotiedote 2/2005. Dialogisten menetelmien opetusaineistoja Teknillisessä Korkeakoulussa, Työpsykologian ja johtamisen laboratorio. Owen, Harrison 1997: Open Space Technology: A User’s Guide. Published by Berrett-Koehler Publishers Inc. San Francisco. Heft, Lisa: Internetsivut Open space-menetelmästä. http:// www.openingspace.net/openSpaceTechnology_method.shtml. Leinonen, Minna 2007: Työkonferenssimenetelmä sukupuolisensitiivisessä tarkastelussa. Teoksessa: Elise Ramstad, Tuomo Alasoini (toim.): Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa. Lähestymistapoja, menetelmiä, kokemuksia, tulevaisuuden haasteita. Helsinki 2007. Open space -sivusto.http://www.openspaceworld.org/ Pispala visio. Pispalan asemakaavan muutosta pohjustavan Rakennusoikeustyöryhmän julkaisu 2008. ISBN 978-952-67061-1-5 Vartianen E. & Pulkkis A. 2004: Työkonferenssi työelämän tutkimuksessa ja kehittämisessä. Teoksessa Leinonen J. (toim.) Työkonferenssi Suomessa. Vuoropuheluun perustuva työyhteisöjen kehittämismetodi. Raporttisarja 1/2004. Työturvallisuuskeskus. Helsinki. Artikkeli perustuu kirjoittajan tekemään avoimen tilan menetelmien arviointiin, jonka yhteydessä haastateltiin seuraavia henkilöitä: AKKU-projekti projektipäällikkö Anna Lyyra-Seppälä AKKU-projektissa toiminut konsultti Jonas Büchel Kaavoituspäällikkö Johanna Karelahti, Akaa Ent. kaavoituspäällikkö Mari Hietamäki-Pulkki, Akaa


Miten jättää muistijälki tuhannelle oppilaalle? Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöopetuksen osana on vuodesta 2002 lähtien toiminut Muistijälki-projekti, jonka tavoitteena on jättää Tampereen koulujen viidensien luokkien oppilaille positiivinen muistijälki museoista ja kulttuuriympäristöstä. Vuonna 2007 katsottiin aiheelliseksi selvittää, millaisia tuloksia opetus on tuottanut.

M

uistijälki-projektissa pyritään antamaan mahdollisimman monille koululaisille lyhyt, mutta tehokas tietoisku kulttuuriympäristöstä tai siihen liittyvästä teemasta. Tampereella on noin 2.000 viidesluokkalaista, joista puolet osallistuu nykyään projektin opetukseen. Käytännössä opetustapahtumat ovat olleet oppitunnin mittaisia opetushetkiä museon auditoriossa, johon mahtuu kerralla neljä koululuokkaa. Lisäksi joinakin vuosina on järjestetty työpajoja, joiden aiheina on ollut esim. kivikausi tai vanhojen rakennusten kunnostaminen. Muistijälki-projektin opetus on kouluille maksutonta. Opetukseen on kahdeksan vuoden aikana osallistunut kaikkiaan noin 6.300 oppilasta, joista noin 2.000 on osallistunut myös työpajaopetukseen.

90 % vastasi myöntävästi kun heiltä kysyttiin, oliko oppitunti hyvä tapa oppia asioita. Työpajoissa olleista tätä mieltä oli 96 %. Kysyttäessä mikä oppitunnissa oli hyvää, vain oppitunnille osallistuneet kehuivat erityisesti uusien asioiden oppimista, jonka mainitsi jollakin tavalla lähes puolet oppilaista. Työpajoissa käyneistä kolmannes piti hyvänä työpajoihin liittyneitä toimintoja ja lähes yhtä moni uuden oppimista. Oppiminen museokäynnin tuloksena korostuu vastauksissa. Vaikka oppituntia tai työpajaa olisi pidetty pitkästyttävänä tai siinä olisi koettu muita huonoja puolia, lähes kaikki pitivät annettua opetusta hyvänä tapana oppia asioita. Uuden oppiminen oli myös vastauksissa mainittu useimmiten käynnin hyvänä puolena, ja reilusti yli puolet oppilaista oli kokenut oppineensa uutta. Oppimisen kokemukset lisääntyvät merkittävästi, mikäli oppilaat ovat osallistuneet myös työpajoihin. Osittain oppimisen esiintuominen voi liittyä

Museossa kuuluu oppia Muistijälki-projektissa pyrkimys mahdollisimman suuren oppilasmäärän tavoittamiseen on johtanut luennoivaan opetusmenetelmään, joka on kohderyhmän vuoksi jossain määrin ongelmallinen. Yleensä nykyisessä museopedagogiikassa painotetaan lapsiryhmien kohdalla tutkivaa tai tekemällä oppimiseen pohjautuvaa menetelmää. Yleisistä oletuksista huolimatta pelkästään oppitunneille osallistuneista viidesluokkalaisista Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

23


Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

museokäyntiin kouluopetuksen osana – koulussa kuuluu oppia, ja se mitä koulun kanssa tehdään liittyy voimakkaasti opetuspyrkimyksiin – mutta ilmiö leimaa laajemminkin museoihin kohdistuvia odotuksia. Museoliiton vuonna 2003 tekemässä valtakunnallisessa tutkimuksessa koko väestöstä 60% koki museot ensisijaisesti tietolähteenä. Muistijälki-projektin oppitunti on selvästi jäänyt oppilaiden mieleen, koska he pystyivät useita kuukausia museokäynnin jälkeen palauttamaan tapahtumaan muistiinsa ja kommentoimaan sitä. Kun lähes kaikki pitivät oppituntia oppimisen kannalta onnistuneena, voidaan sanoa, että opetuksesta jäi positiivinen muistijälki.

Työpajallinen museo paras museo Vain oppitunnilla olleille paras osa käynnistä oli ollut omatoiminen tutustuminen museossa, kun taas työpajoihin osallistuneet mainitsivat vastauksissaan useimmin työpajat ja niiden tehtävät. Työpajakäynti tarjosi myös useammin ajatuksia museokäynnin jälkeiseen pohdintaan. Merkittävin ero työpajoihin osallistuneiden ja vain oppitunnilla käyneiden luokkien välillä oli kuitenkin siinä, mitä museota he pitivät parhaana. 40 % työpajoissa käyneistä piti elämänsä parhaana museokäyntinään jotakin Vapriikin näyttelykäyntiä, kun vain oppitunnille osallistuneiden keskuudessa tätä mieltä oli 15 % oppilaista. Osa luokista palasi

24

koululle heti luennon jälkeen eikä vieraillut samalla käynnillä näyttelyissä, mutta todennäköisesti nämäkin luokat olivat käyneet Vapriikissa jollakin aiemmalla kouluretkellä. Museokokemuksia tiedusteltaessa huomiota herättivät suuret erot eri koulujen välillä. Joidenkin koulujen oppilaista hyvin suurella osalla oli vaikeuksia mainita parasta museokäyntiään ja mainitut museot olivat tamperelaisluokkien todennäköisimpiä käyntikohteita. Joissakin kouluissa hyvin monilla oppilailla oli puolestaan kokemusta myös muun Suomen ja Euroopan museotarjonnasta, eikä mukavimman museokokemuksen ilmoittaminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Tämä korostaa koulun roolia museokasvattajana. Monille lapsille koulun retket ovat ainoita mahdollisuuksia museovierailuihin, joten niiden muodostuminen positiiviseksi kokemukseksi on ensiarvoisen tärkeää, mikäli museoiden toivotaan tulevaisuudessa toimivan koko kansan käyntikohteina.

Suhde muinaisjäännöksiin – opittu vaan ei omaksuttu Kulttuuriympäristöyksikön tavoite on vaikeasti mitattavan ja määriteltävän kulttuuritahdon ja -myönteisyyden nostattaminen. Kulttuuriympäristöopetuksessa pyritään ympäristön kerrosten lukutaidon oppimiseen, mihin liittyy myös Muistijälki-projektissa tutkimusvuonna annettu esihistorian opetus. Perimmäinen tavoite on muokata kansalaisten identiteettiä paikkoihin sitoutuneeksi. Tästä syystä tutkimuksessa haluttiin selvittää, mitä viidesluokkalaiset tietävät arkeologisten kohteiden ja löytöjen suojelemisesta ja miten he niitä arvottavat. Arvottaminen liittyy siihen, millaisena oppilaat näkevät itsensä ja historiansa välisen suhteen.


Tutkimuslomakkeessa asia kohdistu kahteen kysymykseen. Toisessa oli kuva hiidenkiukaista, ja kysymys: ”Mitä viereisessä kuvassa on? Ovatko ne tärkeitä? Miksi?” 60% oppilaista tunnisti kuvasta hiidenkiukaat ja tiesi niiden olevan hautoja. Vastaus riippui selvästi siitä, kauanko asian käsittelystä koulussa oli kulunut tai oliko sitä käsitelty ollenkaan. Joillakin luokilla vain muutama oppilas tunnisti kivilatomukset haudoiksi, joillakin luokilla kaikki vastasivat oikein. Hiidenkiukaiden tärkeyden syyksi mainittiin yleisimmin niiden rooli hautana. Näistä maininnoista kolmannes painotti niitä erityisesti merkittävien ihmisten hautoina. Lähes yhtä usein tärkeyden syyksi mainittiin hiidenkiukaiden sisältämä tietoaines, ja useita mainintoja sai myös se, että ne ovat vanhoja. Vain muutama oppilas oli sitä mieltä, että hiidenkiukaat eivät ole tärkeitä. Pääsääntöisesti nämä oppilaat kokivat hiidenkiukaat nimenomaan hautoina ja pitivät niitä hyödyttöminä. Yksikään vastaus ei nostanut esille omakohtaisia merkityksiä, vaan tärkeys perustui opittuihin faktoihin. Toisen kysymys keskittyi irrallisiin esinelöytöihin. Kysymyksessä oli kuva pronssikautisista miekoista ja kysymys kuului: ”Jos löydät viereisen kuvan esittämiä esineitä maasta, mitä sinun pitää tehdä ja miksi?” Vastausten valossa muinaismuistolain periaatteet on esinelöytöjen osalta sisäistetty erittäin hyvin, kun 88% vastanneista toimisi tilanteessa oikeaoppisesti ja lisäksi 5% siirtäisi toimintavastuun vanhemmilleen tai poliisille. Toiminnan syissä korostuu tutkimuksen merkitys: Useimmin mainittiin esineiden tiedollinen merkitys, seuraavaksi yleisimmin arvokkuus, tärkeys tai vanhuus. Lisäksi moni vastaaja yksinkertaisesti totesi miekkojen ”kuuluvan” museoon. Esihistorian opetuksessa esineitä tarkastellaan nimenomaan

arkeologian tietolähteinä. Tutkimuslaitoksen lisäksi museo näyttäytyy vastauksissa vanhojen, arvokkaiden esineiden säilytyspaikkana. Tämän kyselytutkimuksen vastauksissa ei kuitenkaan ole viitteitä siitä, että nuoruuden kynnyksellä olevien, opetukseen osallistuneiden oppilaiden suhde ympäristöönsä olisi muuttumassa henkilökohtaisemmaksi, osaksi arjen elämyksiä. Kiinteitä muinaisjäännöksiä edustaneiden hiidenkiukaiden merkitykseksi mainittiin useimmiten se, että ne ovat hautoja, mikä arvojen tasolla toki tukee tämän muinaisjäännöstyypin suojelua, mutta ei perustu kohteen arvoon muinaisjäännöksenä. Esimerkiksi luokkien sisällä vastaukset olivat sangen homogeenisiä. Osittain kyse on varmasti siitä, että yksinkertainen kyselytutkimus, johon on ympätty useita erilaisia kysymyksiä, ei ole oikea tapa selvittää hienosyistä ja henkilökohtaista ympäristösuhdetta. Mutta tämä on myös asia, johon museon opetus voisi tarttua entistä voimakkaammin esimerkiksi painottamalla henkilökohtaisiin elämänhistorioihin, arkeen, elämänkaareen ja paikallisuuteen, liittyviä tekijöitä. Myös opettajat toivoivat opetukselta entistä paikallisempaa otetta. o

Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

Mi i n u Mä k e l ä Artikkeli perustuu kirjoittajan Jyväskylän yliopiston museologian oppiaineen metodiseminaariesitelmään ”Muistijälki kulttuuriympäristöstä Tampereen viidesluokkalaisille – Tampereen museoiden Muistijälki-projektin vastaanotto ja viidesluokkalaisten suhtautuminen museoon”. Lukuvuosi 2006–2007.

25


Hämeen museoseura 100 vee Kuvat: Vapriikin kuva-arkisto

Taiteilija Gabriel Engberg 40-luvulla museon Museoseuran perustaja Julius Ailio puhuu Tampereella 1930 järjestettyjen museopäikirkkosalissa. Engberg toimi museonhoivien retkeilijöille Kangasalan Liuksialassa. tajana 1908–52 ja oli erityisen kiinnostunut ryijyistä.

Museoseura sai 50-luvulla arvokkaan testamenttilahjoituksen Maria Dunderbergiltä. Museoseuran hallituksen Dunderberg-salissa järjestettyyyn kokoukseen vuonna1961 osallistuivat Arvo Jutila, Lauri Santamäki, Arvo Valanto, Lauri Kuusanmäki, Esko Sarasmo ja Harry Schreck.

Kansatieteellistä esineistöä museon yläkerrassa 50-luvun taitteen tapaan esiteltynä.

Savupirtti on ollut museon vetonauloja vuosikymmenestä toiseen. Kattoa koristellaan jouluksi 1928.

Hämeen museon 50-vuotisjuhlaväkeä kokoontuneena kaupungin pienoismallin ympärille.

Kuva: O. Ahola, Vapriikin kuva-arkisto

Hämeen museoseura perustettiin 1907 ja kokoelmat avattiin yleisölle Hämeen museossa 1908.

26


To mi Kumpula i nen Kirjoittaja on Tampereen luonnontieteellisen museon amanuenssi Kuvat: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Monet tamperelaiset muistavat luonnontieteellisen museon vanhat näyttelyt kirjastotalo Metson alakerrassa ja Metson paikalla aiemmin olleessa rakennuksessa. Ihmisten mielipiteet näistä vanhoista näyttelyistä vaihtelivat, mutta siitä monet ovat viime aikoihin olleet samaa mieltä, ettei Tampereella enää ole luonnontieteellistä museota. Eikä sellaista ollutkaan, ennen marraskuuta 2007.

V

iime vuoden lopulla museokeskus Vapriikissa aloitti luonnontieteellisen museon uudeksi amanuenssiksi valittu Tomi Kumpulainen. Samalla Tampereen luonnontieteellinen museo ilmestyi takaisin maakunnan museokartalle, tosin näin alkuvaiheessaan lähinnä kokoelmien, asiantuntijapalveluiden ja tulevien toimintojen suunnittelun muodossa. Mutta pinnan alla tapahtuu paljon jo nyt, ja kaupungin museotoimella ja luonnontieteellisellä museolla onkin kauaskantoisia suunnitelmia. Niihin kuuluu niin uusia näyttelyitä kuin kokoelmia, tapahtumia ja muuta yleisöpalvelua. Juuri nyt luonnontieteellisessä museossa on käynnissä kaksi merkittävää hanketta, jotka koskevat sekä museon kokoelma- että näyttelytoimintoja. Museon kokoelmat, kuten muutkin Tampereen kaupungin museoiden kokoelmat, ovat saamassa uudet ja asianmukaiset tilat jo käynnistyneen kokoelmakeskus-hankkeen myötä. Tähän liittyen luonnontieteellinen museo on aloittanut vanhojen kokoelmiensa inventointi- ja kunnostustyön. Viime vuoteen asti varastoituina olleita kokoelmia ovat hoitaneet luonnontieteelliset yhdistykset museon tarjotessa niille taustatukea ja tiloja. Nyt kokoelmien tulevaisuutta suunnitellaan aiempaa tiiviimmässä yhteistyössä museon ja yhdistysten kanssa. Myös luonnontieteelliset näyttelyt tulevat

takaisin Tampereelle. Kokonaan uuden perusnäyttelyn suunnittelu on jo alkanut, ja sen ensimmäisten osioiden odotetaan valmistuvan museokeskus Vapriikin tiloihin parin – kolmen vuoden sisällä. Loput näyttelystä avattaneen muutama vuosi myöhemmin. Uusien näyttelyiden pohjana tulevat olemaan Pirkanmaan luonto ja sen erityispiirteet. Tampereen luonnontieteellinen museo tarjoaa jo nyt yleisölle asiantuntijapalveluitaan erityisesti seudun luontoon ja luonnontieteellisiin kysymyksiin liittyen. Museon kautta voi saada mm. apua lajinmääritysongelmiin tai lisätietoa luonnontieteellisistä ilmiöistä. Museo ottaa myös mielellään vastaan ideoita tulevan toimintansa kehittämiseksi. Museon tavoitteena onkin kehittyä merkittäväksi maakunnalliseksi luontotietouden keskukseksi, jollaiselle Pirkanmaalla selkeästi näyttäisi olevan tarvetta. o

27


HÄMEEN MUSEO SODAN PURISTUKSESSA Tampereen taistelut koettelivat 1918 Hämeen museota monin tavoin. Tapahtumat ovat Suomen museohistoriassa poikkeuksellisen dramaattisia. Sotakevät aiheutti korvaamatonta vahinkoa kokoelmille, mutta myös kartutti niitä ainutlaatuisilla, sisällissodan melskeestä talletetuilla esineillä.

S

odan alettua museo joutui sulkemaan ovensa kun rakennus otettiin Punaisen Ristin sairaalakäyttöön. Ennen Tampereen piiritystä punaiset tekivät museonhoitaja Gabriel Engbergin asuntoon Näsilinnaan monta tarkastuskäyntiä. Häntä epäiltiin valomerkkien antamisesta viholliselle ja langattoman lennättimen piilottamisesta. Kaupungin jouduttua valkoisten piirittämäksi kaupungin hallinnan kannalta strategisesti sijaitsevaan Näsilinnaan sijoitettiin punaisten tukikohta ja rakennuksen kummallekin puolelle tykit. Punaisen Ristin ja talon asukkaiden oli poistuttava. Engberg pyrki evakuoimaan museoesineistön Näsilinnasta, mutta vain kaksi kuormallista arvokkainta esineistöä saatiin siirrettyä museosta ennen kuin punakaartilaiset estivät pääsyn rakennukseen kokonaan. Tampereen valtauksen yhteydessä Hämeen museo joutui keskelle taisteluja. Huhtikuun 3. päivä-

nä punaisten linjojen läpi kaupunkiin murtautunut valkoisten E.G. Melinin komppania valtasi Näsilinnan. Rakennuksessa majaili parisensataa miestä ja naista, mutta se vallattiin nopeasti. Punaiset aloittivat takaisinvaltauksen illansuussa. Tykistötuli ja vastahyökkäykset pakottivat lopulta Melinin komppanian vetäytymään Näsilinnasta. Seuraavana päivänä rakennus vallattiin valkoisten toimesta uudestaan voimakkaan tykkitulen jälkeen. Nimettömäksi jäävä valkoisten puolella taistellut ruotsalainen upseeri kirjoittaa Tukholman Krigsarkivetista löytyneessä dokumentissa sotatunnelmista Hämeen museossa: ”Näin me olimme saapuneet linnamaiseen Näsilinnaan, rakennuksena tasakattoinen arkkitehtoninen mestariteos. Rakennuksen ympärillä oli suunnilleen 40 punaisen ruumiit. Sisällä salien lattioita peittivät valkoiset haavoittuneet ja muutama punainenkin, eivätkä suomalaiset vilkaisustani pitäneet. Taulut, huonekalut, tuhannet esineet, kaikki merkittäviä kulttuuriarvoiltaan, makasivat viskottuina sikin sokin keskellä tiiliskivien, hiekan ja kalkkipölyn. Kaikki tämä oli mahdotonta poimia pois tai siirtää sivuun, sitä pystyi ainoastaan varoen sysäämään jalallaan sivuun, ettei tulisi turhaan rikottua entistä enemmän.

Ruumita Näsilinnan itäpuolella. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

28


To imi Jaatinen Kirjoittaja on Tampereen kaupungin museotoimenjohtaja

Masentunein mielin kuljin siellä tätä kaikkea katsellen. Museoesineiden joukossa oli myös useita punaisten ruumiita. Kolikko- ja mitalikokoelmat olivat olleet punaisten mieleen, sillä kaikki kulta- ja hopeakolikot tai mitalit olivat poissa. Pronssi- ja kuparimitaleja oli vielä jäljellä huomattavia määriä.” Museoesineet kelpasivat myös valkoisille. Gabriel Engbergin mukaan museoesineiden varkauksiin syyllistyivät erityisesti Svenska Brigadenin miehet. Ehkä he samaistivat itsensä niihin suurvaltaajan ruotsalaisiin upseereihin, jotka kartuttivat ruotsalaisia yksityis- ja museokokoelmia sotaretkillä Euroopassa. Tampereen valtauksen jälkeen Hämeen museon aineellisia tuhoja päästiin tutkimaan. Rakennuksen ympäristössä ja itse rakennuksessa lojui kymmeniä kaatuneita. Ulkoseiniin oli osunut yli 4 000 erilaista ammusta ja sirpaletta, ja 404 ikkunaruudusta vain 13 oli säilynyt ehjänä. Lähes kaikki ovet ja kaakeliuunit olivat rikkoutuneet. Myös osa sisäseinistä oli vaurioitunut pahoin. Museon kannalta korvaamattomin vahinko tapahtui kuitenkin esineistölle. Suuri määrä museoesineitä vahingoittui tai katosi, ja monista esineistä katosi lisäksi museonumero ja siten myös tärkeät kontekstitiedot. Suuri osa kivi- ja rautakauden esineistä, ostjakki- ja vogulilaiskokoelmista ja muista ulkomaisista museoesineistä oli tuhoutunut. Katolinen kirkkosali säästyi suuremmilta tuhoilta, mutta luterilaisessa kirkkosalissa esineistö oli vaurioitunut pahasti. Myös Tampereen taideyhdistyksen näyttelyä varten Näsilinnaan kootut taideteokset kärsivät pahoin. Mutta kokoelmia myös kartutettiin. Hämeen museoseura pyrki aktiivisesti keräämään sodan muistoista kertovaa aineistoa ja oli jopa huolissaan siitä, miten museon tilat riittävät uusien hankintojen esittelyyn. Gabriel Engbergillä oli lupa kerätä esineitä mm. sotasaalisvarastoista ja hänen aktiivisuutensa ansiosta museolle kertyi arvokkaita esineitä ja muuta aineistoa sotakeväältä. Tämä yhdessä museon kärsimien vahinkojen aiheuttaman lisätyön kanssa sai Engbergin useaan otteeseen toivomaan palkankorotusta.

Näsilinnan korjaus kesti lähes vuoden 1918 loppuun. Työtä ja rahankeruuta sitä varten jatkettiin vielä 1919. Tärkeä keino taloudellisen tuen hankkimiseen oli pitää esillä sponsoreiden mieltä herkistäviä museon tuhoista kertovia valokuvia Kahvila Mokassa. Hämeen museo aukaisi jälleen ovensa yleisölle huhtikuun 4. päivänä 1920. Museoseuran suunnitelma sodan muistojen esittelemiseksi laajasti Hämeen museossa ei toteutunut, ja kerätty aineisto on pysynyt yleisöltä piilossa 90 vuotta. Kokoelma on esillä ensimmäistä kertaa Vapriikissa 24.4. avatussa Tampere 1918 -näyttelyssä. o

Taistelujen jälkeisiä tuhoja Hämeen museon näyttelysaleissa. Kuva: Vapriikin kuvaarkisto

Lähteet: Hämeen museoseuran asiakirjat Nimettömän ruotsalaisen Suomen sotaretki, Stridsrapport (Krigsarkivet). Käännös ja toimitus Robert Alftan Erik Tirkkonen: Hämeen museoseuran perustaminen ja toiminta 1904-1952, käsikirjoitus

29


Sovinnon päivä Tampereella - uuden löytämistä ja opetusta Sovinnon päivä Tampereella 1918 suuren spektaakkelin ja historiallisen kulkueen keinoin toi esiin sisällissodan tarinaperinnettä ja opetti historiaa.

T

ampereen valtauksen muistopäivänä 6. huhtikuuta Tampereen halki marssi historiallinen kulkue. Sen kärjessä kannettiin Haavoittunutta enkeliä, joka on kuvattuna kuuluisassa Tampereen tuomiokirkon freskossa. Hahmosta on tullut Tampereen suojeluspyhimys. Enkeliä seurasivat kaikki sotaan osallistuneet tahot: valkoiset, punaiset, venäläiset, saksalaiset, kaupungin porvarit, maaseudun pakolaiset. Kaikille oli kirjoitettu aito elämäkerta. Lähteenä oli käytetty uusinta tutkimusta ja projektin aikana esiin tulleita kertomuksia. Teatteri Siperia esitti Finlaysonin alueella parikymmentä kuvaelmaa pysähtyneet kuvat -tekniikalla. Niiden avulla kerrottiin piiritetyn Tampereen vaiheista. Ajankohdaksi oli valittu punaisen kaupungin viimeiset päivät, joiden tapahtumista voitiin nostaa esiin paljon ennen tuntematonta materiaalia.

T imo M a l m i Kirjoittaja on Päivä Tampereella 1918 -draaman käsikirjoittaja.

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto

30

Haavoittunut enkeli -saattokulkueeseen osallistui Sovinnon päivänä tuhansia tamperelaisia. Enkeliä esitti Sini Hangaslampi. Kuva: Jyrki Nisonen


tui Viialassa. Hän osallistui myös talvisotaan ja haavoittui Tolvajärvellä. Aarne lähti kolmanteen sotaansa jatkosotaan syksyllä 1941. Hän kaatui vuonna 1942 Kuokkalassa Ollilan koulun pihassa. Hänen veljensä Samuli kävi kadettikoulun ja oli jo kaatunut talvisodassa. Veli Eino kaatui Lintulan luostarin kohdalla vuonna 1941. Pispalalainen Anton Leinonen valittiin Ikaalisten rintaman komentajaksi. Ennen sotaa hän työskenteli kirjansitojana ja oli osoittanut olevansa osaava ja luotettava johtaja. Korkeana upseerina hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kun hänen nimeään Kohtaukset kertoivat nuorista rakastavaisista, Kalevankankaan taistelusta, nuoren punakaartilaisen surmasta, sairaalasta, missä punainen ja valkoinen makasivat viereisillä sängyillä, pohjoisen rintaman esikunnan mystisestä Hugo Salmelan kuolemasta, pohjalaisten valmistautumisesta hyökkäykseen, naiskaartilaisista, vankileiristä, kenttäoikeudesta, terrorista ja valkoisten valmistautumisesta Tampereen valtaukseen.

Uusia kertomuksia Järjestäjille tuli monia uusia tarinoita. Valkoisia ja punaisia kertomuksia oli suvussa säilytetty useita vuosia. Lapset olivat kantaneet vanhempiensa surua. Eräs soittaja sanoi mummunsa itkeneen usein punaisten sairaanhoitajana toimineen 15-vuotiaan ystävättärensä kuolemaa. Valkoiset ampuivat hänet. Toimme esiin uusia unohdettuja hahmoja mm Kansainvälisen punaisen ristin lääkärin Nikolai Steingausin, jonka sairaala oli sijoitettu Tampereen reaalilyseoon. Hän pelasti piirityksen alussa Yleisen sairaalan ylilääkäri Backmanin kuolemalta. Backman taas pelasti Steingausin valkoisten kiväärien edestä sodan lopussa. Pastori Kaakinen siunasi Kalevankankaan joukkohautaan haudatut kesällä 1918, kun Saksa oli romahtanut. Hän soitti siunauskappelin uruilla Marseljeesin ja harjoitutti vangituista työväen mieskuorolaisista laulajat siunaustilaisuuteen. Matti Heinivahon isä Aarne Heinivaho syntyi suojeluskuntavääpeli Jussi Heinivahon perheeseen Messukylään. Jussi oli kieltäytynyt palveluksesta tsaarin armeijassa. Aarne ja veljet Samuli ja Eino kuuluivat suojeluskuntaan. Aarne pakeni Näsijärven yli valkoisten puolelle. Vilppulasta hän lähti hyökkäämään kohti Tamperetta ja haavoit-

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuvaarkisto

31


VäinÜ Linnan aukio oli muuttunut Kalevankankaan taistelukentäksi.

Sodan aikana Punaisen ristin sairaala toimi mm. Johanneksen

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto

32

koululla.


huudettiin, kukaan ei rivistössä paljastanut päällikköä. Hän vapautui Tammisaaresta 1924. Vaimo oli odottanut kuusi vuotta. Miehellä oli tuliaisina esperanton kielen taito. He perustivat Pispalaan leipomon, joka jatkaa nyt Aallon leipomona. Leinonen oli Tahmelan Vesan voimistelutähtiä. Eversti Grigori Bulatsel toimi Hugo Salmelan avustajana. Eversti oli Japanin sodan sankareita niin kuin Mannerheimkin. Rouva Bulatsel kävi punaisten tappion jälkeen Mannerheimin luona pyytämässä miehensä vapauttamista. Kun Bulatsel oli ammuttu Saarioisten tontilla, sai vaimo ylipäälliköltä luvan haudata miehensä siunattuun maahan. Kalevankankaalla lepäävät isä ja kaksi upseeripoikaa. Kirjailija Erkki Lepokorpi lunasti haudan. Se on nyt seurakunnan hoidossa, mutta kolme tuijaa, joita rouva Bulatsel istutti ovat kadonneet. Punakaartilainen Tyyne Leivo, sittemmin ministeri ja ensimmäinen naissuurlähettiläs Tyyne Leivo-Larsson, osallistui pohjoisen rintaman ja Kalevankankaan taisteluihin 16-vuotiaana. Hänet muistaa runoilija, Tampereen Eino Leinon, Kössi Kaatran Jenny-vaimo iloisena ja aina taisteluvalmiina nuorena, joka uskalsi luotisateessa kuljettaa haavoittuneita. Tyyne lienee ollut Jennyn mukana, kun joukko murtautui piiritetystä kaupungista. He lähtivät Pispalasta Näsijärveä pitkin ja kiersivät lännen kautta Toijalaan. Mary Lavonius toimi Klassillisen lyseon sidonta-aseman ylihoitaja. Potilaat olivat punaisia ja valkoisia. Pakolais-

ten täyttämästä Tuomiokirkosta haettiin hoitajaa apuun, sillä synnytys oli käynnistynyt. Mary asettui heti käytettäväksi ja Matti Kivekäs lääkintämiehenä tarjoutui saattamaan häntä. Satakunnankatu oli ristitulessa. Mary Lavonius auttoi kirkon sakastissa maailmaan Marjaana Käpysen yhdeksännen lapsen, joka seuraavana päivänä kastettiin ja sai nimekseen Rauha. Orivesiläinen torpan tyttö, Fanny Viitanen katosi Tampereen raatihuoneella. Isä kuoli vankileirillä, veli ja talon kaksi kasvattipoikaa selvisivät Kalevankankaan leiristä. Viitanen oli kotoisin Oriveden Naappilan kylän Manu Malinin torpasta. Viimeinen tieto Fannista on, että hän tulitti Raatihuoneen ikkunasta koskelle päin. Hänen kuolemastaan ei ole tietoja Oriveden kirkonkirjoissa eikä prof. Heikki Ylikankaan sotasurmaprojektin luetteloissa.

Miltä he näyttivät Projektin yhteydessä valokuvaaja Jyrki Nisonen loi kaikista em. Tampereen sankareista visuaaliset hahmot. Kuvat on nähtävissä osoitteessa www. tampere1918.fi. Siellä on myös luettavissa laajemmin tilaisuudesta. Myös sivusto www.keskustori.fi kertoo draaman ja asiantuntijan kautta piiritetystä kaupungista. Tärkein tavoite oli rakentaa sovintoa osapuolten välille. Kaikilla on oikeus kertoa kokemuksistaan ilman pelkoa. Sivuillemme voi yhä kirjoittaa tunteistaan, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin. o

Tampereen sovitus. Kuva: Jyrki Nisonen

33


Vanhuus tulee – oletko valmis?

Jussi Mäntysen vanha karhupariskunta omalla pitkällä tiellään veistoksessa Kultahäämatkalla vuodelta 1929. Kuva: Tampereen Nykytaiteen museo

Mar ja-L i i s a L i n der Kirjoittaja on Pirkanmaan aluetaidemuseon amanuenssi

Syksyllä 2008 Tampereen taidemuseo suuntautuu tulevaisuuteen, kun siellä avautuu vanhenemista ja vanhuutta pohtiva näyttely Pitkältä tieltä – Vanhenemisen ja vanhuuden kohtaamisia. Se katsoo aihettaan sekä sisältä, iäkkäiden taiteilijoiden teosten valossa, että ulkoa: millaiseksi kuvataide on näyttänyt ja näyttää vanhenemisen ja vanhuuden.

N

äyttely alkaa omakuvista, joista tunnetuimmat Suomen taiteessa lienevät Helene Schjerfbeckin pysähdyttävät maalaukset ja piirustukset hänen viimeisiltä vuosiltaan. Tamperelaistaiteilijoista Gunnar Pohjola on tutkaillut omaa hahmoaan pienin keinoin mutta syvän inhimillisesti, huumorin ja tragiikan herkällä rajalla. Mutta iäkkäiden taiteilijoiden tuotanto on myös dramaattista abstraktiota niin kuin Liisa Rautiaisella, kimaltavia maisemia ja henkilökuvia niin kuin Sigrid Schaumanilla tai runollisia mielikuvitusnäkyjä niin kuin Ellen Thesleffillä – tai valoa ja väriä säteileviä näkymiä elämästä dementiahoitokodissa, kuten Rafael Wardilla. Vanheneminen ja vanhuus kuvataiteen aiheena ei ole yksioikoinen. Ei edes vastaus kysymykseen kuka on vanha? – jo Suomen taidehistoriasta löytää hienoja, arkkityyppisiä vanhusmuotokuvia, joiden malli on ollut viisissäkymmenissä. Kuva vanhuudesta vaihtelee ajan, yhteiskunnallisen aseman ja sukupuolen mukaan. Tilatun muotokuvan malli on usein iäkäs ja arvovaltainen mies: eläköityminen korkeasta virasta on monesti syy muotokuvan tilaa-

34

miseen. Kansanvanhuksia – hakoukkoja, kehrääjämummoja, runonlaulajia – on puolestaan kuvattu yksinkertaista elämää ja sitkeyttä ihannoiden tai köyhyyttä ja avuttomuutta korostaen. Traditio jatkuu 1970-luvun osallistuvan taiteen kuvissa vanhoista työläisistä. Inhimillinen yhteys perheessä ja parisuhteessa heijastuu esimerkiksi Arvid Liljelundin vanhoja pariskuntia ja isovanhempia ja lastenlapsia esittävissä maalauksissa 1800-luvulla sekä nykytaiteessa, jossa monia taiteilijoita on koskettanut heidän omien vanhempiensa ja isovanhempiensa vanheneminen. Taiteilijan vanhemmat, varsinkin taiteilijan äiti, on kuvatyyppi, jolla on vuosisatainen historia. Pitkältä tieltä –näyttelyssä sitä edustavat esimerkiksi Eero Järnefelt ja Tyko Sallinen. Vanheneminen on myös mitä fyysisin tapahtuma ja vanheneva ruumis kuvataiteessa ollut sekä lempeän ja että säälimättömän katseen kohde. Nykytaide on lähestynyt vanhuuden kokemusta myös esineellisen nostalgian keinoin, hyödyntämällä ”mummolamaista” materiaalia ja työskentelytekniikkoja. Vaikka vanhuus kohtaa kaik-


kia, jotka eivät kuole nuorina, ja vaikka se varsinkin ajankohtaisessa keskustelussa on jo pitkään ollut polttava aihe, sen esittämistä kuvataiteessa on toistaiseksi pohdittu vähän. Yksittäiset taiteilijat, tunnetuin heistä omana aikanamme varmaankin Rafael Wardi, ovat käsitelleet vanhenemista ja vanhuutta omissa näyttelyissään, mutta edellinen ja ehkä ainoa teemanäyttely Suomessa on Kultakauden vanhuksia Turun taidemuseossa vuonna 1977. Kuitenkin yhä useampia odottaa pitkä ikä ja sen mukana pitkä vanhuus. Keski-ikäinen sukupolvi on jo nyt kohdannut oman vanhempiensa vanhenemisen eri tavalla kuin aikaisemmat – ainakin asiaa käsittelevän kaunokirjallisuuden määrästä päätellen. Aihe on myös herkkä, eivätkä näyttelyn keski-ikäiset suunnittelijat pääse katsomaan sitä ulkopuolisina. Kun lähtökohtana on inhimillisen kokemuksen ja näkemisen kirjo, näkymät vaihtelevat riipaisevista humoristisiin - aivan kuin Ragni Malmsténin Riepumatossa. Pitkältä tieltä -näyttelyn yhteydessä järjestetään erilaisia tapahtumia ja julkaistaan kirja, jonka kirjoittajista mainittakoon professorit Riitta Konttinen ja Antti Hervonen, dosentit Tutta Palin ja Sinikka Vakimo sekä fil. toht. Margareta Willner-Rönnholm. Yleisinhimillisen vanhenemisen teeman käsittely sopii erityisen hyvin Tampereelle, koska yhteistyökumppanimme Tampereen yliopiston gerontologian oppiala on tutkimuksen keskuksia Suomessa. Pitkältä tieltä – Vanhenemisen ja vanhuuden kohtaamisia -näyttely on avoinna Tampereen taidemuseossa 6.9.–16.11.2008. o

Palkittu Velomania Vapriikissa 1.4.2007 - 3.8.2008 esillä olevalle, pyöräilyn historiasta kertovalle Velomania-näyttelylle on myönnetty Vuoden 2007 Urheiluhistoriallinen teko -tunnustus taidokkaasta toteutuksesta sekä yhteistyöstä eri sidosryhmien kanssa. Lisäksi näyttelyn julkaisu on saanut Tieliikennehistorian Mobilia-palkinnon ja kunniamaininnan Vuoden urheilukirja -kilpailussa.

Tervetuloa pitkälle tielle!

35


Jäätä murtamassa J anina Ahlfor s Kirjoittaja on TAITEn kulttuuriohjaaja, jonka työtehtäviin kuuluu sisällön suunnittelu ja ohjaustoiminta Kuvat: Susanna Lyly, Vapriikin kuva-arkisto

Taide- ja liikuntakasvatusta antavan TAITEn keväässä toteutettiin uudenlainen museopedagoginen projekti. Sara Hildénin taidemuseossa oli esillä 23.2.-27.4.2008 Ilya ja Emilia Kabakovin näyttely Lumen alla. Yksi näyttelyn pääteemoista oli Kabakovien teos Ship of Tolerance eli Suvaitsevaisuuden laiva.

T

aiteilijapari on kehittänyt idean fantasialaivasta, joka rakennetaan aina uudelleen eri puolilla maailmaa yhteistyössä paikallisten lasten kanssa. Laiva levittää suvaitsevaisuuden ja ystävyyden sanomaa ympäri maailmaa. Projektia on toteutettu mm. Siwassa Egyptissä vuonna 2006. Tampereella ison laivan rakentaminen keskellä talvea osoittautui mahdottomaksi, joten yhden suuren laivan sijaan päätettiin rakentaa useita pieniä teoksia. Teosten tekijöiksi kutsuttiin TAITEn kohderyhmiä eli koulupolun nivelkohdissa olevia luokkia. Mukaan tuli 6. luokkia Tammelan, Liisanpuiston ja Raholan kouluista sekä esikouluryhmiä Jussinkylän, Sorilan ja Kalevan päiväkodeista.

36

Jokainen ryhmä aloitti projektinsa suvaitsevaisuustunnilla, jossa syvennyttiin toiminnallisten harjoitusten ja keskustelun kautta eri kulttuureihin, erilaisuuteen ja alkavaan projektiin. Tämän jälkeen ryhmät aloittivat työpajatyöskentelyn, jonka lopputuloksena syntyi 7 upeaa laiva- ja suvaitsevaisuusaiheista teosta. Teokset tulivat esille Sara Hildénin taidemuseoon osaksi Lumen alla –näyttelyä. Sara Hildénin taidemuseolla vietettiin 19.4. monitaiteista perhepäivää. TAITEn toiminnallisten kierrosten vieraiksi saapuivat Tampere Biennalesta Lotta Wennäkoski, Petri Bäckström ja Heikki Nikula. He esittivät kierroksen lomassa Wennäkosken säveltämää musiikkia ja unkarilaisia kansanlauluja. Päivän tuotto lahjoitettiin lyhentämättömänä Unicefille. Suvaitsemattomuuden jäätä murrettiin projektin myötä niin asenteiden, käytäntöjen kuin työtapojenkin suhteen. Kuinka usein taidemuseossa pääsee ihailemaan lasten teoksia osana maailmankuulun taiteilijaparin näyttelyä nykymusiikin soidessa? o


Ma rj o - R i i t t a S a l o n i e mi Kirjoittaja on Tampereen museoiden amanuenssi ja näyttelypäällikkö

TIIBET

Vapriikin TIIBET -näyttely avaa ikkunan perinteiseen tiibetiläiseen kulttuuriin. Esillä on kulttuurin koko kirjo, kylien maanviljelijät ja aron paimentolaiset munkkeja ja muita luostareiden asukkaita unohtamatta.

T

iibet on maailman kattona tunnettu ylänkö, se käsittää maailman suurimman vuoristoalueen ja siellä ovat maailman korkeimmat lumipeitteiset huiput. Tiibet on kaukana valtameristä, mutta Aasian suurimmat joet saavat sieltä alkunsa. Tiibet on kiehtonut länsimaalaisten mielikuvitusta vuosisatojen ajan. Tiibetiläiset ovat yksi maailman uskonnollisimmista kansoista. Pyhä ja arki kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa ja taide on pyhän ilmenemistä jokapäiväisessä elämässä. Pyhä taide auttaa ymmärtämään sellaistakin mihin kieli ei riitä. Uskonnollinen symboliikka näkyy kaikkein arkisimmissakin esineissä. Tiibetin buddhalaisuus on omintakeinen buddhalaisuuden muoto, jonka olennainen ilmentymä ovat luostarit ja niiden oppineet munkit eli lamat. Tiibetin perinteinen hallintojärjestelmä perustuu myös uskontoon, siinä maallinen ja hengellinen valta keskittyy uudelleen syntyville uskonnollisille johtajille, joista ylimpänä on Dalai-lama. Tiibetistä on kehittynyt selkeä ja omaleimainen kulttuurialue, jolla on hyvin vanha kirjakieli. Tiibet on ollut sekä yhtenäinen suurvalta että itsenäinen kansallisvaltio, mutta myös hajanainen joukko erillisiä heimoalueita ja pieniä kuningaskuntia. Tiibet voidaan jakaa varsinaiseen Keskus-Tiibetiin

ja sitä ympäröiviin alueisiin, jotka nykyään kuuluvat Kiinaan, Nepaliin, Intiaan ja Pakistaniin. Ainoastaan Bhutan on itsenäinen tiibetiläinen valtio. Tiibetiläiset rakastavat rikkaasti koristeltuja esineitä ja kirkkaita värejä. Vaurautta esitellään mieluusti käyttämällä arvokkaita ja kauniita koruja. Vaikka monet alueet ovat hyvin eristyneitä ja vuoristosolat talvisin kulkukelvottomia, on kulttuurivaihtoa ollut aina; esimerkiksi Kiinasta Tiibetiin on kulkeutunut silkkiä, posliinia ja lakkatöitä munkkien, lamojen ja kauppiaiden mukana. TIIBET -näyttelyn esineet on saatu lainaksi suomalaisista museoista ja yksityiskokoelmista. Mukana on paljon ennen näkemätöntä materiaalia: rikkaasti koristeltuja loisteliaita rituaaliesineitä, veistoksia, thangka-maalauksia, upeita koruja, mattoja ja huonekaluja. Osa esineistä on kerätty kenttätyömatkoilla kuluneen vuoden aikana ja ne tulevat suoraan esille Vapriikin näyttelyyn. Vapriikin TIIBET -näyttelyn yhteydessä julkaistaan suomeksi ja englanniksi laaja ja runsaasti kuvitettu Tiibetin kulttuuria ja historiaa valottava teos, Muuttuva Tiibet, jonka artikkeleista vastaavat alan eturivin tutkijat. Syksyllä 2008 Vapriikissa järjestetään Tiibet -luentosarja, katso tarkemmat ohjelmatiedot www. tampere.fi/vapriikki. Näyttely on avoinna 13.6. 2008–11.1. 2009. o

37


Tampere 1918 Tampereen kauhujen keväästä on kulunut tänä vuonna tasan 90 vuotta. Sisällissotaa ja sen jälkeen jättämiä traumoja on lähestytty kaupungissa kokonaan uusilla tavoilla. Aika oli kypsä myös teeman esittämiselle laajassa museonäyttelyssä. Tampere 1918 on Vapriikin ja Tampereen yliopiston historiatieteen ja filosofian laitoksen suuri yhteinen hanke, joka tuotti näyttelyn lisäksi myös laajan ja paljon ennennäkemättömiä valokuvia sisältävä kirjan.

V

uotta 1918 on esitetty museonäyttelyissä toki jo aiemmin, muun muassa Työväen keskusmuseo laati jo 1990-luvun alussa aiheesta näyttelyn. Myös sotamuseon näyttelyissä erityisesti valkoisen armeijan toimet ovat olleet esillä. Aiheen tuoreelle ja monista eri näkökulmista asiaa valottavalle näyttelylle on kuitenkin ollut selvä kysyntä – etenkin Tampereella, jossa sota jätti monia avonaisia haavoja. Näyttelyn tavoitteeksi asetettiin esittää vaikeat teemat uuteen tutkimukseen perustuen, molempia sodan osapuolia sekä sodan jalkoihin joutuneita siviileitä ymmärtäen. Sota on aina suuri tradegia ja julma tapahtumasarja, johon sisältyy taistelevien osapuolien ja siviilien urhoollisuutta, kärsimystä ja kostonhimoa. Tämän vuoksi teemaa oli lähestyttävä rohkeasti ja nostettava näyttelyssä esille myös hankalia teemoja: punainen ja valkoinen terrori, lapsiuhrit, jälkiselvittelyt ja vankileirit.

Ainutlaatuinen esineistö Näyttelyn esineiden suhteen työryhmällä oli edessään erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus.

Tampereen museoiden kokoelmiin kuuluu keväällä 1918 taistelupaikoilta, kaupungin kaduilta ja sotasaalisvarastoista silloisen museonhoitaja Gabriel Engbergin keräämä kokonaisuus, joka oli odottanut esillepanoaan museon varastoissa 90 vuotta. Sodasta todistusvoimaisesti kertovat esineet olivat fragmentaarisia ja hajanaisia, mutta mielenkiintoisia. Ne kertoivat tavallisten ihmisten sodasta. Mukana oli kontteja, saappaita, pakkeja, mukeja, lusikoita, panosvöitä, hylsyjä, shrapnellien palasia, räjähtäneitä kranaatteja jne. Myös tekstiiliaineistoa oli runsaasti. Vaikka oma kokoelma oli merkittävä, oli täydennyksiä haettava useista eri museoista. Projektin aikana luotiin laaja yhteistyökumppaneiden verkosto, jonka avulla saimme aikaan mielenkiintoisen kokonaisuuden. Myös monet yksityiset henkilöt ja asianharrastajat olivat ratkaisevassa roolissa täydennettäessä näyttelyn esineistöä. Militääriaineisto ja aseet vaativat myös asiantuntijoiden käyttämistä.

Ideoista näyttelyksi Mikään näyttely ei synny ilman osaavaa ja asiaan paneutuvaa työryhmää. Hankkeen parissa työskenteli noin vuoden ajan tiivis työryhmä, jossa yliopistolta olivat mukana asiantuntijoina professori Pertti Haapala, dosentti Marko Tikka ja FT Tuomas Hoppu. Viimeksimainittu toimi näyttelyn ydinryhmässä ja toimitti yhteistyössä kanssamme näyttelyn upean kirjan. Vapriikin puolesta sisältötuotannon päävastuun kantoivat Kimmo Antila, Mari Lind, Minna Honkasalo ja Antti Liuttunen. Konservaattorit Anne Makkonen, Hanna Tuokila, Maija Pennanen ja Arja Louhivuori ja heitä avus-

Tampereen taistelun kulkua ja tapahtumapaikkoja voi näyttelyssä tutkia kosketusnäytöltä.

38


tanut väki teki suuren urakan esineistön parissa. Näyttelyverstas Merja Vedenjuoksun johdolla vastasi haastavasta rakennushankkeesta. Näyttelyarkkitehdiksi valittiin useita suurnäyttelyitä Tampereella ja muualla Suomessa suunnitellut Taina Väisänen, valosuunnittelijaksi Jaakko Kiukkanen, graafikoksi Kaarina Marttila ja äänisuunnittelijaksi Niklas Vainio. Ensimmäisistä ideoista ja yliopiston väen aihetta käsittelevistä ja lopulta kirjan artikkeleiksi muotoutuneista käsikirjoituksista lähdettiin syksyllä 2007 muokkaamaan näyttelykokonaisuutta. Taina Väisäsen hieno ajatus avarasta katumaisesta tilasta ja lattiavitriinien käytöstä toivat kokonaisuuden visuaaliseen ilmeeseen mielenkiintoisen, mutta samalla rakenteellisesti haastavan perusajatuksen. Lukuisista käsikirjoituksissa esiinnousseista teemoista ja aiheista ryhdyttiin karsimaan ja keskittymään olennaiseen ja yhteisesti ryhmässä miettimään olennaisia seikkoja, joita voitaisiin myös esittää käsillä olevalla materiaalilla. Halusimme saada ihmiset pohtimaan myös itse sitä, mitä itse olisivat tehneet vuosien 1917 ja 1918 kohdalla. Näyttelyn alkuun valittiin porvaris- ja työläiskotien peilit, joista kävijä peilaa itseään nykyhetken ja historian rajapinnassa. Sotaosioon tuotiin puolestaan valokuvausateljee, jossa kävijä voi asettua punakaartilaisen asemaan. Näyttelyn äänispotit puolestaan kertoivat yksittäisten ihmisten kohtaloista sodan melskeissä; esillä ovat niin nuori koulutyttö, sairaanhoitaja kuin ruotsalainen vapaaehtoinen sotilas tai sodan jälkiselvittelyjä arvioiva tamperelainen rehtori Kaarlo Tiililä. Näyttelyn käsikirjoittaminen oli pitkä urakka, jossa tasapainottelu erilaisten näkökulmien välillä oli haastavaa. Halusimme kylmän viileästi kertoa mitä Tampereella tapahtui ja millaisia totuuksia eri osapuolilla tapahtuneesta oli. Näyttelyn päätekstit kirjoitettiin preesensissä, jossa tapahtumat etenevät kronologisesti esinäytöksestä kohti loppukevättä 1918. Visuaalisesti ajan kulku haluttiin kertoa näyttelyn lattiassa, jossa on graafisesti kuvattu siirtymä talvesta kevääseen. Näyttelyn tekniikka vaati erityistä paneutumista, lattiavitriinien led-valot, äänikalvot, tietokoneet, kosketusnäytöt ja dataprojektorit olivat aikamoinen kokonaisuus. Av-teknikko Harri Vallius osoitti projektissa osaamistaan asian parissa. Mediakettu Jari Peurajärvi laati yhteistyössä kanssamme

Sodan kaoottisuus on pyritty näyttelyssä tuomaan vaikuttavasti esille visuaalisen ilmeen, äänien ja esineiden avulla.

uudenlaiset infopisteet ja hienon interaktiivisen kartan Tampereen taisteluista ja sodan tapahtumapaikoista. Niklas Vainion kanssa mietimme eri osioille taustaäänet ja ihmiskohtaloita valottavat äänispotit, jotka tuovat näyttelyyn kokonaan uudenlaisen elämyksellisen tason. Erityinen huomio projektissa pantiin valokuviin. Vapriikin kuva-arkisto etsi uutterasti uusia kuvia ja päivitti vanhojen kuvien tietoja. Sekä näyttelyn että kirjan osalta tällä työllä oli todella suuri merkitys.

Näyttelyn anti Näyttely herää todella henkiin vasta yleisön tullessa näyttelyyn, tutustuessa eri osioihin ja kommentoidessa näkemäänsä. Vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Vapriikin näyttely on selvästikin osoittanut tarpeellisuutensa sisällissodan ja Tampereen vaikeiden hetkien esittelyssä. Näyttely päättyy sodan muistoon ja tulkintaan, jossa myös sodan omin silmin nähneet Kauko Lindell ja Rauha Lauren ovat äänessä. Oli koskettavaa nähdä näyttelyn avajaisissa miten vuonna 1918 otetussa kuvassa esiintynyt kahdeksanvuotias utelias lippalakkipäinen poika oli edelleen 98-vuotiaana virkeänä ja asiasta selvästi liikuttuneena 90-vuoden takaisten tapahtumien äärellä. Näyttelyn päätöksessä jälkipolvien nuorin kommentaattori, 6.4. tapahtumassa haavoittunutta enkeliä esittänyt Sini Hangaslammi taas toteaa näyttelyn videoesityksessä kuin kaiken summana: asia on ymmärrettävä ja käsiteltävä, että tällaiset tapahtumat eivät enää toistuisi. o

K i mm o A n t i l a Kirjoittaja on Tampereen museoiden amanuenssi ja projektipäällikkö Kuvat: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

39


Kangasalan kotiseutumuseon nukkeprojekti Kangasala-Seura ry:n ylläpitämä kotiseutumuseo täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Perusnäyttelyn uudistaminen on ollut suunnitteilla jo pitkään, sillä paikkakunnan historiaan läheisesti liittyvät nukkeryhmät ovat olleet huolen aiheena vuosia. Nyt uudet nuket vihdoin asetetaan näytteille Museoviraston avustuksen tukeman projektin tuloksena.

K

Kuva: Tuula Talli

angasalan kotiseutumuseon ovet avattiin yleisölle kesäkuussa 1958, kun esineistöä oli kerätty jo kymmenkunta vuotta. Museo on pitäjän entinen viljamakasiini, joka on professori OttoIivari Meurmanin piirustusten mukaan muutettu museoksi. Rakennuksessa on kolme kerrosta. Perusnäyttelyn lisäksi järjestämme vaihtuvia pienoisnäyttelyitä. Aukiolo keskittyy kesäkauteen, mutta vielä syyskuussa otetaan vastaan ryhmiä mahdollisuuksien mukaan. Maakuntamuseon tekstiilikonservaattori Maija Pennanen totesi museon nukkejen huonon kunnon jo 1980-luvulla. Ryhmät on valmistettu taiteilija Birgit Rydmanin

Vi rp i T u o mi st o - B l o m b e rg Kirjoittaja on Kangasalan kotiseutumuseon hoitaja ja Kangasala-Seura ry:n sihteeri

luonnosten pohjalta 1960-luvulla. Ei siis ihme, että nuket ovat tulleet tiensä päähän. Pohdimme, miten voisimme saada uudet nuket vaurioituneitten tilalle. Oli selvää, että hanke muodostuisi niin kalliiksi, että rahallista tukea olisi pyydettävä. Käännyimme Museoviraston puoleen. Mietimme kovasti mahdollisia valmistajia: taideteollisissa oppilaitoksissa hanke olisi edennyt liian hitaasti, jos ollenkaan, Kangasala Opistossa ei ollut sopivaa tekijäryhmää… Lopulta kuulimme kangasalalaisesta Tuula Tallista, joka on työskennellyt 32 vuotta TV2:n somistamossa. Hän on oikea monitaituri. On mainittava, että hän on kaavoittanut ja leikannut mm. suosiota saavuttaneen Hovimäki-sarjan vaatetuksen. Hän on taitava

Kuva: Mari Lind

40


Kuva: Tuula Talli

ammattilainen luonnostelemaan ja toteuttamaan meidän museomme nukkeprojektin. Nähtävänä ovat olleet Kangasalan historiaan liittyvät hahmot kuten Kaarina Maununtytär ja Kaarina Hannuntytär. Tuula Talli tutustui tarkasti esillä olleisiin pian 50 vuotta vanhoihin hahmoihin. Hän päätti ottaa suunnittelun ja valmistuksen vastuulleen. Sovimme, että työ vitriinien sisällön uusimiseksi tehdään vähin erin. Tuula Talli aloitti työnsä tutustumalla tuon ajankohdan historiaan ja tyylisuuntauksiin. Lähdeteoksia on ollut melko hyvin saatavissa, joten Tuulan tietämys Kaarinoitten ja muitten kyseessä olevien ihmisten vaatetuksesta on melkoinen. Rahoitus on pienten museoitten alituinen pelon aihe, mutta päätimme palkata Tuula Tallin tuomaan nukkeryhmät uuteen kukoistukseen, sillä ne

Vanhat Kaarinat. Kuva: Mari Lind

ovat muodostuneet yleisön jatkuvan mielenkiin- Kuva: non kohteeksi. Harva muualta tuleva kävijä edes Mari Lind tietää Ruotsin entisen kuningattaren asuneen Kangasalla. Tuulan käsissä syntyneet nuket omaavat puisen rungon, jonka muoto riippuu siitä, ovatko ne istuvia vai seisomassa. Pää muotoillaan savesta, joka poltetaan kaksi kertaa 1000 asteisessa uunissa yön yli ja lasitetaan. Kädet valmistetaan samalla menetelmällä. Tuula Tallille mieleisintä on ollut pukujen suunnittelu ajan henkeen. Historiallisen puvun tekeminen aluspukuineen vie muutaman työpäivän, kun otetaan mukaan suunnittelu ja luonnostelu. Valmis nukke syntyy noin viikossa. Vaatteisiin on käytetty samettia, silkkiä, organzaa ja eri tavoin käsiteltyjä puuvillakankaita. Peruukit on valmistettu erilaisista villalangoista. Korut on ostettu monelta taholta ja myös lahjoituksia on tullut. Nuket ovat näyttäviä, ylväitä naisia ja miehiä. Työ on osoittautunut erittäin haastavaksi, mutta myöskin kiinnostavaksi ja tyydytystä tuovaksi. Vaikeinta on ollut materiaalien hankinta. Mainittakoon, että TV2:n ompelimo on sponsoroinut projektia hienoilla kankailla. Tuula Talli on onnistunut tehtävässään todella hyvin. Olen käynyt tutustumassa nukkejen valmistukseen ja nähnyt uurastuksen kauniita tuloksia. Uudet Kaarina-vitriinit on tarkoitus paljastaa yleisölle Kangasalan kotiseutumuseon 60-vuotisjuhlassa 29. kesäkuuta 2008. Tervetuloa ihastumaan entisajan Suomen edustusnaisiin ja heidän läheisiinsä! o

41


Terveiset Virtain Perinnekylästä! Perinnekylä on maatalous- ja metsätyöperinnettä esittelevä monipuolinen kulttuurikohde, jossa on panostettu erityisesti lapsiin ja nuoriin. Draama- ja seikkailupedagogiaa hyödyntävä ”Leipä loppuu talosta” -ohjelma yhdistää museoopetuksen ja nuorisotyön tavoitteet.

P

erinnekylässä on neljä museokohdetta: Rajalahden talomuseo pihapiireineen (1840-luvulta), Halin metsäkämppämuseo (1940-luvulta), Merenkulkulaitoksen ylläpitämä Herraskosken kanavamuseo ja Veteraanien museohuone. Alueella on myös yritystoimintaa ja etenkin kesän matkailukaudella Perinnekylässä järjestetään erilaisia näyttelyitä, työnäytöksiä ja tapahtumia.

Kulttuuriperintöopetusta kehittämässä Virtain kaupungin omistama ja Nuorisokeskus Marttisen hallinnoima Perinnekylä toimii myös ennen kaikkea kulttuuriperintöopetuksen oppimisympäristönä. Perinnekylän välittömässä läheisyydessä sijaitseva Nuorisokeskus Marttinen on yksi kymmenestä valtakunnallisesta nuorisokeskuksesta Suomessa. Vuosittain Marttisessa vierailee lähes satakunta leirikoulua ja useampi kymmenen rippileiriä sekä lukuisa määrä erilaisia järjestöjen leirejä. Museolehtorin johdolla toteutettu kulttuuriperintöopetus on Marttisen erityisosaamisaluetta, jota nuorisokeskuksessa aktiivisesti kehitetään edelleen. Alueen museot ja rikas historia antavat ainekset monipuolisiin opetusohjelmiin. Tällä hetkellä Marttinen tarjoaa seitsemää erilaista lapsille ja nuo-

42

Halin metsäkämppä. Kuva: Elina Klemola

rille suunnattua kulttuuriperintöopetusohjelmaa. Ohjelmissa perehdytään maatalous- ja metsätyöperinteeseen sekä entisajan elämään aidossa ympäristössä. Yksi suosituimmista opetusohjelmista on ”Elämää metsäkämpällä”, joka sijoittuu Halin metsäkämppämuseolle. Metsäaiheinen ohjelma on kehitetty vuonna 2005 yhteistyönä G. A. Serlachius- museon kanssa ja osa on ”Metsäkämpältä paperitehtaalle” -ohjelmakokonaisuutta. Alun perin vuonna 1948 Orivedelle rakennettuun Halin kämppäyhdyskuntaan kuuluu 25 miehen kämppä, sauna, työnjohtajan asunto ”teräväpää”, kuuden hevosen talli, varasto ja maakellari. Kämppä ja sen näyttely kuvaavat 1950–1960 -lukujen taitetta, jolloin elettiin metsätyön murroskautta. Ensimmäiset koneet tulivat tuolloin käyttöön ja muuttivat metsätyön luonnetta. Metsäkämppä antaa nuorille mahdollisuuden tutustua heille usein entuudestaan tuntemattomaan aiheeseen, joka ei kuitenkaan ajallisesti ole kaukana historiassa. Virtain osuudessa lapset kokeilevat metsäkämpällä mm. halkomotin kokoamista ja propsin kuorimista. Näin he tutustuvat aiheeseen toiminnallisesti, tekemisen kautta. Yleensä metsäkämpältä lähdetään ohjelman jälkeen yhtä kokemusta rikkaampana ja joskus hieman pihkantuoksuisenakin.

”Leipä loppuu talosta” – ohjelma Kesällä 2007 käynnistyi Nuorisokeskus Marttisessa uuden draamapainotteisen opetusohjelman suunnittelu. Ohjelman taustalla on halu kehittää


Emäntä tarjoili kämpällä ruoan ns. elämänluukun kautta miesten puolelle.

”Teräväpää” oli metsätyönjohtajan eli kympin asuinhuone.

Kuva: Elina Klemola

Kuva: Elina Klemola

kulttuuriperintöopetusta etenkin nuorisotyön näkökulmasta. Uutta ohjelmaa on tehty nuorisoteatteriin ja ryhmädynamiikkaan perehtyneen ohjaaja - käsikirjoittaja Janne Salmisen johdolla. Työryhmän työskentelyyn ovat myös osallistuneet Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksen nuorisotyön lehtori Elna Hirvonen, Pirkanmaan ammattikorkeakoulun yliopettaja Helena Kairamo ja Nuorisokeskus Marttisen nuorisotyöntekijöitä sekä museolehtori. 1800-luvun maalaisyhteisöön sijoittuvan ”Leipä loppuu talosta” -opetusohjelman suunnittelussa on yhdistetty draama- ja seikkailupedagogisia menetelmiä. Eri aspektit tulevat esiin mm. erilaisissa ryhmäyttämis-, luottamus - ja ongelmanratkaisutehtävissä. Ohjelmassa pyritään painottamaan toiminnallisuutta, yhteisöllisyyttä ja elämyksellisyyttä. Esiin tuodaan entisajan yhteisöllisyyttä peilaten sitä samalla nykynuorten elämään. Tavoitteena on opettaa nuoria havaitsemaan ja arvosta-

Halin metsäkämppämuseo. Kuva: Elina Klemola

maan kulttuuriympäristöä ja -perintöä sekä auttaa heitä löytämään sieltä kosketuskohtia omaan elämäänsä ja sen hallintaan. Ohjelma on edennyt jo testausvaiheeseen ja valmistuu kesäksi 2008.

Museoraitti –yhteistyö Virtain Perinnekylän museot ovat osallistuneet vuodesta 2006 lähtien Museoraitti -yhteistyöhön. Museoraitti on Suomen maatalousmuseo Saran käynnistämä maatalousteemaisten museoiden ja kokoelmien yhteistyöverkosto, jossa on tällä hetkellä 26 museota mukana. Pirkanmaalta verkostoon kuuluvat Perinnekylän lisäksi Kuokkalan museoraitti ja talonpoikaismuseo Yli-Kirra. Etenkin pienille museoille Museoraitti -verkosto on tärkeä ja Perinnekylällä onkin hyviä kokemuksia yhteistyöstä. Museoraitti -verkosto on tarjonnut mahdollisuuden maatalousteemaisten museoiden yhteismarkkinointiin ja samalla uusien kontaktien luomiseen muiden samankaltaisten museoiden kesken. Vuosittaisissa tapaamisissa on mm. suunniteltu tulevaa yhteistyötä ja saatu museoalan ajankohtaista tietoa ja neuvoja. Uusin yhteistyömuoto on Renki -luettelointisovellus, joka on jo osalla Museoraitin museoista käytössä. Rengin tiimoilta on ollut myös käynnissä yhteinen ”Koneellisen maatalouden kuvat” – kuvakeruu. Keruun tulokset tulevat esille Museoviraston Suomen Museot Online -järjestelmään. ”Koneellisen maatalouden valokuvat ” -keruuta ja digitointia varten on saatu avustusta Opetusministeriöltä. o

Elina Klemola Tuomo Puskala vispilän teossa Rajalahden talomuseossa.

Kirjoittaja on Nuorisokeskus

Kuva: Sanna Järvensivu

Marttisen / Virtain Perinnekylän museolehtori

43


Konservaattorin neuvontapäivä paikallismuseossa Ar ja Koskinen Kirjoittaja on Tampereen museoiden tekstiilikonservaattori

euvontapäivän aikana tutustutaan tekstiilien osalta niiden puhdistukseen, säilytykseen ja esillepanoon. Myös tekstiilien vaurioitumista käsitellään. Puhdistus on yksi museotekstiilien säilyttämisen kulmakivistä. Usein neuvontapäivänä tehdään osallistujien kanssa puhdistusharjoituksia, esimerkiksi pienen ryijyn imurointia. Museotekstiilien pesua sen sijaan ei käsitellä. Osallistujat voivat tuoda neuvontapäivään myös omia pienikokoisia tekstiilejään harjoituksia varten. Isokokoisia tekstiilejä, kuten ryijyjä, ei yhden neuvontapäivän aikana ehditä huoltaa. Vanhojen tekstiilien puhdistuksen harjoittelu on tärkeää, koska se antaa tekijälleen hyvän kuvan

Tampereen museoiden konservointilaitos on osallistunut jo muutaman vuoden ajan kulttuuriympäristöyksikön järjestämiin paikallismuseoiden neuvontapäiviin. Konservaattorin tehtävänä on ollut antaa neuvoja paikallismuseoiden kokoelmien hoitoon. Tekstiilien huollosta neuvoja antaa tekstiilikonservaattori ja kovien materiaalien osalta huonekalukonservaattori.

N

Neuvontapäivän harjoituksia. Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

Neuvontapäivän osallistujat vasemmalta Tiia Salo (Kuokkalan museoraitti), AnnaMaija Kallio (Saarioisten museo), Katri Kuusi (Teiskon museo), Arja Koskinen (Tampereen museot), Anna Ulvinen (Lauri Viita -museo) ja Raija Isotalo (Kuokkalan museoraitti). Neuvontapäivään osallistui lisäksi Carita Koota Kuokkalan museoraitilta. Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

44


Silkkihuivin pakkausta.

Tekstiilien imurointia.

Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

tekstiilin kunnosta ja rakenteen hauraudesta. Museotekstiilien puhdistuksessa imurointi (pienellä teholla) on hyvä perustoimenpide. Vanhoja tekstiilejä imuroidaan erilaisia apuvälineitä käyttäen tai tavallisella tekstiilisuulakkeella. Imurointia tarvitsevat lisäksi esilläpitopaikka ja säilytyspaikka. Perusajatuksena on, että puhdas tekstiili laitetaan esille puhtaalle pinnalle tai säilytykseen puhtaaseen säilytyspaikkaan. Paikallismuseoiden tekstiilien huollossa on huomioitava sekä henkilökunnan vähyys että muiden resurssien rajallisuus. Tärkeimmät toimenpiteet hoituvat kyllä pienelläkin henkilömäärälläkin hyvin tuloksin. Paikallismuseoiden hoidossa hyvällä peruspuhtaudella voidaan helpottaa museon hoitoa huomattavasti. Kun museotila ja sen esineet/tekstiilit puhdistetaan säännöllisesti esimerkiksi esineitä ja tekstiileitä tuhoavat haittaeläimet saadaan pidettyä poissa. Näihin haittaeläimiin kuuluvat mm. vaatekoi, turkis- ja museokuoriainen yms. Neuvontapäivän aikana käydään läpi myös haittaeläinten ja niiden aiheuttamien vaurioiden tunnistusta. Museotekstiilien säilytys on paikallismuseoissa usein haasteellista, koska erityisiä säilytystiloja ei

Haittaeläinnäytteitä. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

välttämättä museolla ole. Asianmukainen säilytystila on tärkeää vanhojen esineiden ja tekstiilien säilymisen kannalta. Säilytystilan minivaatimuksina ovat tasainen lämpötila ja ilmankosteus. Säilytystilan tulee myös olla puhdas. Suoraa auringonvaloa ei säilytystilaan saa tulla. Vanhojen museotekstiilien säilytys vaatii puhtaat säilytysmateriaalit. Hyviä säilytysmateriaaleja ovat esimerkiksi puhtaat, valkeat lakanat. Ne ovat monikäyttöisiä sekä pölysuojina että varsinaisina pakkausmateriaaleina. Silkkipaperia käytetään vanhojen tekstiilien säilytysmateriaalina, mutta sen hankinta on huomattava kustannus ja sitä on saatavissa rajallisesti. Erityyppisten museotekstiilien säilytyspakkausta harjoitellaan neuvontapäivän aikana. Esillepano on yksi osa museotekstiilien huoltoa. Esillä ollessaan tekstiilit altistuvat ympäristön aiheuttamille uhille, joita ovat esimerkiksi auringonvalo, haittaeläimet ja kosteus. Tekstiilien esillepanossa pitää kiinnittää huomiota siihen, ettei suora auringonvalo osu niihin. Suora auringonvalo vahingoittaa vanhoja tekstiileitä haalistamalla niitä ja haurastuttamalla kankaan rakennetta. Haittaeläimien aiheuttamia vaurioita voidaan minimoida pitämällä museon tilat puhtaana ja tarkkailemalla niitä. Museotilojen kosteuteen ei juuri voida vanhoissa taloissa vaikuttaa. Museotekstiilien säilymistä helpottaa kun niiden hoitoa varten on laadittu suunnitelma, jota kaikki kokoelman kanssa työskentelevät voivat toteuttaa. Tekstiilikonservaattorin näkökulmasta neuvontapäivä on mielenkiintoinen mahdollisuus tutustua hyvinkin erityyppisiin kokoelmiin. Jokainen kokoelma on kuva paikallishistoriasta. Tampereen museoiden konservointiosastot antavat neuvoja paikallismuseoille tarvittaessa myös muina ajankohtinakin. Konservaattorit voivat tulla myös paikanpäälle tutustumaan tilanteeseen. o

45


Tu ija-Liisa S o i ni nen

Pirkanmaan maakuntamuseo ja Museovirasto sopivat yhteistyöstä Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

M

useovirasto ja Pirkanmaan maakuntamuseo ovat vihdoin uudistaneet kulttuuriympäristön vaalimista koskevan yhteistyösopimuksensa. Uudessa sopimuksessa sovitaan yhteistyöstä ja työnjaosta sekä arkeologian että rakennusperinnön alalla. Sopimus selkiyttää toimintatapoja ja tekee kulttuuriympäristön arvoihin liittyvää asiantuntijatoimintaa ymmärrettävämmäksi. Nyt maankäyttöhankkeen kulttuuriympäristöviranomainen löytyy pääsääntöisesti läheltä. Museovirasto delegoi sopimuksella pääosan kulttuuriympäristön viranomaistehtävistä Tampereen kaupungille, jonka museotoimen alaisena Pirkanmaan maakuntamuseo toimii. Tätä ennen maakuntamuseo vastasi arkeologian asiantuntijatoiminnasta, siitäkin vain osittain. Nyt viranomaistyö on laajentunut rakennussuojeluun. Samalla museo on ryhtynyt rakennusrestauroinnin pääasialliseksi ohjaajaksi ja ottaa vastuun historiallisen ajan arkeologisten kohteiden suojelusta. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi historialliset kylänpaikat ja 1900-luvun sotahistorialliset jäänteet. Sopimuksesta voi myös lukea, että Museovirasto ja maakuntamuseo pyrkivät yhdessä löytämään uusia tapoja kulttuuriperinnön hoidon toteuttamiselle esim. yhteistyössä paikallisten sidosryhmien, yhdistysten ja maanomistajien kanssa. Siitä on seurauksena mm. juuri käynnistyvä Adoptoi monumentti –hanke, josta voidaan lukea toisaalla tästä lehdessä. Sopimuksessa käsitellään myös tutkimus-, koulutus- ja neuvontatyötä. Kulttuuriympäristön vaalimista maakuntamuseossa säätelee nyt kaksikin Museoviraston kanssa tehtyä sopimusta. Erillisen kulttuuriympäristösopimuksen lisäksi museoasetus edellyttää maakuntamuseon antavan asiantuntija-apua toimialansa osalta ja edistävän kulttuuriympäristön vaalimista. Näiden tehtävien osalta on tehty vuosille 2007-2013 erillinen alueellisen työn suunnitelma, joka on samalla tulossopimus Museoviraston kanssa. So-

46

pimustehtävien hoitamiseen museo saa korotettua valtionapua opetusministeriöltä. Pirkanmaan maakuntamuseon tähänastisesta viranomaistyön hoidosta on saatu hyviä kokemuksia. Museo on antanut vuodesta 1996 lähtien noin 2000 lausuntoa Pirkanmaalla, noin 200-300 lausuntoa vuodessa. Lausuntojen määrä odotetaan kasvavan sopimuksen myötä. Samalla museon tavoitteena on mahdollisimman laadukas osallistumisprosessi, missä kulttuuriympäristön ominaisuudet pääsisivät todellisiksi lähtöarvoiksi suunnittelussa. Museovirastolle jää yhä tehtäviä Pirkanmaalla. Se toimii maakuntamuseon tärkeänä yhteistyökumppanina ja tukena. Lisäksi Museovirasto vastaa valtakunnallisesta kehittämistyöstä ja esim. rakennusuojelulailla, kirkkolailla ja erilaisin sopimuksin suojellun rakennusperinnön viranomaistehtävistä sekä valtion omistamien rakennusten suojelusta. Sen erityistä työsarkaa on myös muinaisjäännösten hoito. Valtakunnallisesti arvokkaita kohteita koskevista tehtävistä sovitaan tapauskohtaisesti. Kulttuuriperinnön vaaliminen ja suojelu on ennen kaikkea yhteistyötä. Viranomaiset tekevät sitä työnsä puolesta, mutta eivät itseään varten. Perustuslaissakin on todettu, että vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Siihen on sisäänrakennettu ajatus, että suojelun tavoitteet ovat, ainakin pohjimmiltaan, enemmistölle yhteisiä. Tähän uskoen Pirkanmaan maakuntamuseo panostaa erityisen paljon myös tiedon tuottamiseen ja tutkimukseen. Tukeakseen tiedon saavutettavuutta museossa kehitetään uutta YmpäristöSiiri- tiedonhallintajärjestelmää. Sieltä löytyvät uusimmat tiedot arkeologisista suojelukohteista ja tutkimuksen edetessä tallennetaan myös yhä enemmän rakennetun perinnön tietoja. Selailuoikeudet pyritään avaamaan portaittain ensin viranomaisille, sitten laajemmalle yleisölle. Tietoa on yhä enemmän, erityinen haaste ja mahdollisuus on sen saattaminen entistä vaivattomammin kansalaisten käyttöön. o


ASIAA AVUSTUKSISTA

K i rsi K a i va n t o Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon tutkija

– harkinnanvaraiset valtionavustukset MIKÄ AVUSTUS Museoviraston vuosittain myöntämä harkinnanvarainen valtionavustus paikallismuseoille

MITEN HAETAAN ●

KUKA VOI HAKEA avustusta voi hakea kunnan, yhdistyksen tai säätiön ylläpitämä museo

● ●

YLEISET EDELLYTYKSET ● ●

museotoiminnan ylläpitäminen tulee kuulua sitä harjoittavan yhdistyksen tai säätiön sääntömääräisiin tehtäviin kunnan omistaman museon hallinnosta on määrätty kunnanvaltuuston hyväksymässä johtosäännössä ja että yksityisellä museolla on Museoviraston hyväksymät toimintaa ohjaavat säännöt museokokoelman säilymisen tulee olla sääntöjen perusteella turvattu yhdistyksen tai säätiön purkautuessa tai lopettaessa toimintansa museolla on oltava ainakin kesäaikaan säännöllinen aukioloaika

LISÄKSI ●

MIHIN TARKOITUKSEEN avustusta myönnetään museotoiminnan edistämiseen ja kokoelmien säilymistä turvaaviin toimenpiteisiin, avustus ei ole yleisavustus, vaan hankkeeseen myönnettävä projektiavustus muun muassa seuraaviin tarkoituksiin: ● museon kokonaissuunnitelman laatimiseen, perusnäyttelyn uusimiseen ja näyttelykalusteiden hankkimiseen ● kokoelmien luettelointiin, hoitamiseen ja konservointiin ● säilytystilojen rakentamiseen ja kalusteiden hankkimiseen ● museorakennusten kunnostamiseen, murto- ja paloturvallisuuden parantamiseen

avustusten hakuaika on vuosittain päättyen lokakuun lopussa hakemus tehdään Museoviraston lomakkeella, josta käy ilmi tarvittavat liitteet hakemus jätetään Museovirastoon haettavan avustuksen käyttötarkoituksesta olisi hyvä keskustella paikalliskulttuuritutkijan kanssa ennen hakemuksen jättämistä päätökset hakemuksista tehdään seuraavan vuoden maaliskuussa ja lähetetään kirjallisesti hakijalle päätökseen kirjataan ei-ammatillisten museoiden kohdalla, että työt tai hankinnat on tehtävä maakuntamuseon ohjeiden mukaan

myönnetyn avustuksen suuruus harkitaan tapauskohtaisesti, ollen keskimäärin n. 2500 € avustus tulee käyttää myöntämisvuoden aikana ja siihen tarkoitukseen, mihin se on myönnetty lisätietoja valtionavustuksien hakemiseen liittyvissä asioissa saa maakuntamuseosta

MYÖNNETYT VALTIONAVUSTUKSET VUONNA 2008 PIRKANMAALLA avustusta vuodelle 2008 haki Pirkanmaalla yhteensä kymmenen paikallismuseota, joista avustus myönnettiin kuudelle hakijalle: ● ● ●

● ● ●

Reipin kotiseutumuseo, Pirkkalan kunta Kangasalan museo, Kangasala-seura ry Perinnekylän Rajalahden talomuseo, Virtain kaupunki Varalan Liikuntamuseo, Varalan Säätiö Lauri Viita –museo, Pispalan Moreeni ry Viialan museo, Akaan kaupunki

47 47


48

Museokello 2008  

Pirkanmaan museoiden museo- ja kulttuuriympäristötiedote. Ilmestyy 1-2 kertaa vuodessa. Lehteä jaetaan yhteistyökumppaneille. Vanhoja numero...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you