Viime vuosisadan tekniikka vaatii omanlaistaan osaamista

Porvoolaisen perinnealuksen puikoissa on monitaitoinen kippari.

Ted Lönnroosilla ja M/S J.L. Runebergilla alkoi 38. yhteinen vuosi.

teksti ja kuvat Sirpa Sutinen

Kun työmaana on 111 vuotta sitten rakennettu laiva, on kapteenin ja konepäällikön pestit hoitavalla porvoolaisella

Ted Lönnroosilla kädet täynnä työtä ympäri vuoden. Vaikka M/S J.L. Runeberg seilaa vain kesäkaudet, äitienpäivästä syyskuulle, riittää yhdelle miehelle urakkaa laivan huollossa ja varustamon pyörittämisessä sesongin ulkopuolellakin. Toki kesäaikaan on apuna miehistöä.

Huhtikuisena arkipäivänä Lönnroosin tapaa Porvoonjoen rannalla talven yli seisovan laivan konehuoneesta.

”Ostimme aluksen Ingmar Gustafssonin kanssa vuonna 1986. Yhtiökumppani täyttää pian 89 vuotta ja jää pikkuhiljaa eläkkeelle. Olen ottanut hänen tehtävänsä kontolleni. Alussa olin pari kolme kuukautta vuodesta niin sanotusti oikeasti merillä, isoilla laivoilla. Nyt teen tätä ympäri vuoden.”

Konemestarina Lönnroos vastasi ensimmäiset vuosikymmenet koneesta, Gustafssonin kipparoidessa alusta.

”Aloitin konemestarina, mutta suoritin myös vahtiperämiehen tutkinnon”, Lönnroos tarkentaa merenkulkualan opintojaan.

Isojen laivojen konehuoneisiin Lönnroos myöntää vielä aina joskus kaipaavansa. Viimeisestä pestistä on kulunut kolme vuotta.

Konehuoneen tarinaa

Öljynvaihto vuonna 1965 asennettuun koneeseen on tehtävä tekniikan historiaa kunnioittaen.

”Tämän tyyppiset moottorit otettiin käyttöön 1930-luvulla ja ne kaipaavat modernin öljyn sijaan vanhantyylistä öljyä”, selittää Lönnroos.

Runebergilla ja Lönnroosilla on alkamassa 38. yhteinen kesä. Voi sanoa, että hän tuntee aluksen ja sen moottorin kuin omat taskunsa.

”Joskus kehuin tuntevani jokaisen neliösentin tästä laivasta, mutta vielä löytyi jotain mitä en tiennyt. Kun purimme ruokasalin seinää, löytyi luukku, josta oli päässyt entiseen höyrykattilaan.”

Vuonna 1912 rakennetun aluksen höyrykone vaihdettiin dieselmoottoriin vuonna 1962. Muutaman vuoden palvelleella ensimmäisellä dieselkoneella oli silläkin tarinansa, joka vei aina Normandian maihinnousuun asti.

”Nykyinen kone on 6-sylinterinen saksalainen nelitahtimoottori MAN. Tehoa sillä on 400 hevosta.”

Runebergin kippari Ted Lönnroos naurahtaa, että vanha ruori komentosillalla on käytössä pääasiassa, kun matkustajat haluavat ottaa kapteenista kuvan. Automaattiohjaus ja joystick eivät matkustajille näy.

Laivan pieni konehuone on siisti. Entisen höyrykoneen ja kattilan vaatimista tiloista on saatu tilaa keittiölle. Hauska yksityiskohta on, että käytävältä on ikkuna konehuoneeseen. Ohi kulkiessaan voi katsoa kuinka kone värisee käydessään.

”Trafi haluaisi ikkunan pois, mutta matkustajista on hauskaa nähdä konehuoneeseen.”

Yhteistyö viranomaisten kanssa saa kipparilta monta kriittistä komment- tia. Isoille aluksille soveltuvat säädökset ja määräykset eivät useinkaan ole tarkoituksenmukaisia pienelle, rajoitetulla reitillä liikennöivälle alukselle. Silti määräyksiä on noudatettava.

”Katsastus on joka vuosi, mutta valitettavasti luottamus katsastukseen murenee vuosi vuodelta.

Katsastajilta puuttuu ymmärrys siitä, mikä on tärkeää tämmöisellä pienellä aluksella.”

Käsillä tekemisen taito Öljynvaihdon lomassa Lönnroos kertoilee viime kevään epäonnisesta koneremontista.

”Alun perin oli tarkoitus vaihtaa koko moottori. Ensin koronan, sitten sodan takia toimitusajat muuttuivat epävarmoiksi. Päätimme tutkia moottorin ja purimme sen osiin. Se olikin paremmassa kunnossa, kuin osasimme odottaa. Vaihdoimme vain kolme osaa.”

Koneremontti ei kuitenkaan sujunut ihan suunnitelmien mukaan.

”Päälaakeria piti odottaa heinäkuulle saakka. Aloitimme viime kesänä liikenteen vasta heinäkuun lopulla.”

Runeberg käy telakalla ennen sesongin alkua.

”Monena vuonna olemme käyneet Nauvossa telakalla. Se on meille paras paikka, siellä voimme tehdä kaiken itse.”

Lönnroos myöntää, että itse tekeminen on avainsana aluksen olemassaololle. Aivan yksin ei homma hoidu. Vuosien mittaan on Runebergin ympärille kokoontunut joukko osaajia, joilta apua saa tarvittaessa. Lönnroos murehtii, että käsillä tekemisen taito alkaa olla katoava luonnonvara.

”Vanhat äijät, jotka osaavat tehdä käsillään kaikkea! Kun he katoavat, katoaa suuri määrä osaamista ja kokemusta.”

Pienellä aluksella on jokaisen osattava vähän kaikkea.

”Voimme kouluttaa kansimiehiä omalle linjalle. Miehistö osaa ravintolan ja kannen työt, jopa ohi kulkiessaan katsoa, että koneessa on kaikki hyvin.” kesäisin Porvoon ja Helsingin sekä Porvoon ja Loviisan välillä. Alus saa ottaa 220 matkustajaa, vaikka enemmänkin mahtuu. ”Kun laiva vuonna 1941 ajoi Kotkan Suursaaresta evakuoituja sotilaita mantereelle, oli matkustajina 650 sotilasta reppuineen”, kertoo Ted Lönnroos.

Kesämiehistöä kippari kertoo Runebergille löytyneen mukavasti.

”Muutamat ovat olleet monena kesänä.”

Aluksella on syttynyt monta merenkulkualan opintoihin johtanutta kipinää.

”Viisi entistä kesätyöntekijää on opiskellut merikapteeniksi. Kolmesta on tullut laivanvarustajia.”

Tunnelmalliset puitteet

Matkustajille tarkoitettujen tilojen tunnelmalliset puitteet tekevät vaikutuksen, vaikka kevätpäivän viileys viipyy käytävillä. Perinnealusrekisteriin kuuluvalle aluskaunottarelle uhrattu aika palkitsee monella tavalla. Sesonki on miehistölle kiireinen. Laiva liikkuu aamusta iltaan.

”Jos kuljettaisimme tavaroita, olisimme lopettaneet ajat sitten. Mutta meillä on matkustajina ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tapahtuu koko ajan kaikenlaista, mikä pitää mielenkiinnon yllä.

Saamme valtavasti hyvää palautetta.”

Kesäisillä reiteillä on paljon vakioasiakkaita.

”Moni on täällä tavannut elämänkumppaninsa”, tietää Lönnroos kertoa.

Vanhan ajan matkustajalaivan leppoisaa tunnelmaa on vaikea kuvailla, se täytyy kokea. ò