Page 1

VÄKI

3/2016 Aistit


Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti. Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2016. Etukansi: Yathin S Krishnappa,Wikimedia Commons (CC-BY-SA-3.0) Malli: Chamaeleo namaquensis Takakansi: Federico Peccari (https://unsplash.com/ - CC0) Väki 3/2016 Päätoimitus: Anni Huttunen, Eemi Nordström Taitto: Maria Mölsä, Helmi Räisänen Oikoluenta: Heidi Saarinen Tämän numeron toimituskunta: Bruno Gronow, Milla Heikkinen, Jenna Honkanen, Anni Huttunen, Eemi Nordström, Sanna Rauhala, Heidi Saarinen, Janne Vasarainen

VÄKI 2


VÄKI 3/2016

4. Pääkirjoitus 5. Only in India 6. Äänirajoille - menneisyyden kuulemisesta 12. Aistikokemuksia Red Hot Chili Peppersin keikalta 13. Aistien antropologiaa - tuulahdus Itä-Suomen yliopistosta 14. Tunteita ja tuoksuja 16. Solmussa 18. Äänet päässämme 19. Anonyymi antropologi 20. Aisteja Linnanmäen Valokarnevaaleilla 22. Tekstaripalsta

VÄKI 3


Pääkirjoitus ANNI HUTTUNEN & EEMI NORDSTRÖM

Mitä jos jokin aisteistasi olisi vaurioitunut, mutta saisit sen ruumiiseesi asennetun koneen avulla takaisin hieman toisenlaisena? Brittiläis-katalonialaiselle taiteilija Neil Harbissonille kävi näin. Äärimmäisestä värisokeuden muodosta kärsivän Harbissonin kalloon asennettiin antenni, jonka ansiosta hän voi muun muassa kuulla värejä. Hänen tekemänsä kuvataide rikkoo konventionaalisia aistirajoja, sillä se on taiteilijalle kuuloon perustuvaa, mutta näyttäytyy värinäön omaaville kuvina. Harbisson on tullut tunnetuksi maailman ensimmäisenä valtiollisesti tunnustettuna kyborgina. Taiteilijan omien sanojensa mukaan hänestä tuli kyborgi sillä hetkellä, kun hänen ruumiinsa ja antenninsa yhtyminen loi hänelle uuden aistin. Kyborgin käsitteestä on runsaasti antropologista kirjallisuutta saatavilla (erityisesti Donna Harawaylta), mutta se ei ole teemamme tässä numerossa. Sen sijaan teemana on näön, tunnon, kuulon, hajun ja maun muodostama viisikko. Länsimainen käsitys viidestä aistista vakiintui jo varhain antiikin aikoina (liekö selityksenä ihmiskäden sormien lukumäärä?), ja tätä lukua on historian aikana haastettu vaihtelevalla menestyksellä. Jo Aristoteles pyrki supistamaan aistien lukumäärän neljään, jotta niitä olisi saman verran kuin elementtejäkin: hänen mukaansa maku oli vain yksi tuntoaistin osa-alue. Wikipediassa viisi aistia luokitellaan hieman hupaisasti ”perinteisiksi aisteiksi”, kun taas non-traditional -kategoriaan kuuluu sellaisia kuin tasapainoaisti ja lämpötilatuntemus. Kirjallisuudentutkija Steven Connorin mukaan keskiajan kristillisessä kosmologiassa aistien kurissa pitäminen oli olennainen osa hurskasta elämää. Sielu nimittäin kuvattiin kaupunkina, jossa oli viisi porttia: yksi jokaiselle aistille. Erilaiset ulkopuoliset aistihoukutukset pyrkivät jatkuvasti murtautumaan tähän kaupunkiin, joten ihmisen oli pidettävä sielunsa portinvartijat alati tarkkaavaisina. Aisteille vapautuminen nähtiin eläimellisenä, mutta paradoksaalisesti eläinten aisteja on ihailtu, ylistetty ja kadehdittu läpi länsimaisen taiteen ja tieteen historian, kuten Connor tekstissään The Menagerie of the Senses käsittelee. Näkö on esimerkiksi yhdistetty milloin ilvekseen ja milloin kärpäseen, koira taas

hajuun tai kuuloon, apina makuun ja tunto vaikkapa hämähäkkiin, kilpikonnaan tai yksisarviseen. Eläimiä tosiaan käytetään ihmisaistien täydentäjinä, kuten opaskoirista voi huomata, mutta koneet tekevät sitä yhä kasvavissa määrin. Teknologia on mahdollistanut niin sanottujen ei-inhimillisten aistien – kuten kaikuluotauksen, infrapunanäön ja sähköaistin – olemassaolon havaitsemisen, ja ne on pyritty valjastamaan koneiden avulla. Koneilla niitä voi myös iskostaa ihmiseen itseensä, muodostaen kyborgin. ”Varo kyborgia” -repliikki sysäsi koko juonen liikkeelle vuoden 2002 elokuvassa Aarreplaneetta. Selvästi visuaaliset koneellisuuden merkit ihmisessä herättävät toki vielä hämmennystä, ja tähän Harbisson onkin ottanut aktiivisesti kantaa. Mutta jos koneet ja muut ei-ihmiset saavat kerran aistikatraamme laajenemaan paljon vanhaa viisikkoa laajemmalle, niin millaisilta tulevaisuuden aistivertauskuvat tulevat näyttämään? Lepakon kaikuluotaus, aksolotlin raajaregeneraatio, sitruunahain sähköaisti… Viisikko kuitenkin jatkaa vielä seikkailujaan, ja tässä numerossa olemme halunneet esitellä aisteja laidasta laitaan. Haluaisimmekin haastaa lukijat: lukiessasi tämän Väen antia yritä keskittyä aisteihisi ekstratarkasti ja kokea ilmiselvä aistihavainto jonkun toisen kautta. Miltä maistuu RHCP tai miltä kuulostaa Intia? Kuka tietää, jos meille annetun fyysisyyden aktiivinen kyseenalaistaminen vaikka poikisi meille uuden aivoantennin? Nauttikaa tästäkin Väestä kaikin aistein!

Anni Huttunen

Eemi Nordström

Lähde Connor, Steven 2005. The Menagerie of the Senses: a lecture given at the sixth Synapsis conference, I cinque sensi (per tacer del sesto), Bertinoro, Italy, 1 September 2005. Steven Connorin kotisivut [www-lähde]. URL <http://stevenconnor.com/menagerie/> (haettu 5.9.2016

VÄKI 4


Only in india JENNA HONKANEN

kautta kulkeneen. Heittelen laattapusseja rautateiden kiitäjän ikkunasta kuin kostoksi kaikkeudelle aistishokeerauksen aiheuttamasta agoniasta. Yli neljäänkymmeneen kivunnut kuumuus kärventää ihoni vallankumouksen väriseksi. Porotus saa kehoni hätääntymään ja vuodan ulos kaikki ruumiini nesteet. Päivästä toiseen kuljen toiseksi ihoksi minuun liimautuneissa, hikikarpaloitteni kostuttamissa kauhtanoissa. Väentungoksissa luvatta nipistellään pyllyn poskia. Jatkuvia tuijotuksia, katkaisemattomia katseita. Kiivaita kysymyksiä, hervotonta huutelua. Suitsukkeita ja kookoscurrya. Tragikoominen seikkailuni saavuttaa kliimaksinsa. Olen osa ympärilläni kiitävää hallitsematonta kaaosta. Aistittavien synerginen liikatarjonta on tehnyt tehtävänsä. Olen turta. Odotukseni ovat täyttyneet odottamattomalla tavalla. Unelmoin lakkaamatta paluusta rauhaisaan maisemaan, raikkaan viileään ilmaan ja jokapäiväisen puuron äärelle. •

VÄKI 5

Tragikoominen seikkailuni saavuttaa kliimaksinsa. Olen osa ympärilläni kiitävää hallitsematonta kaaosta. Kuva: AxelBoldt (Wikimedia Commons, Public Domain)

Aavistelen aistivani väriloistoa, eksoottisten mausteiden läpitunkevia tuoksuja sekä ihollani päivästä toiseen viipyvää uskollista lämpöä. Alkuun vieraan todellisuuden edessä hymy ei ota hyytyäkseen, vaan eipä osaa pilke silmäkulman ennakoida koettelemuksia tulevaisia. Katujen karkelot: silmänkantamattomiin ihmisiä, lehmiä, riksoja. Erinäiset rykelmät toisensa perään laahautuvat kohti keskipäivän armottomassa helteessä. Betoni ei ole sijannut maankamaraa, hiekka pöllyää askelten kosketuksesta. Sarveiskalvojeni pintaa nipistelee. Seuraavan sarastuksen koittaessa mustanpuhuva aamurähmä on kyseenalaistamaton todiste hienoisesta tomukerrostartunnasta. Löyhähtää. Monimuotoiset yhdisteet tunkeutuvat lupaa kysymättä sieraimiini. Täpötäyteen ahdetussa maanalaisessa erotan kuonollani, että kaikki kanssamatkustajani ovat kuin keskinäisestä sopimuksesta lyöneet laimin kainalotököttimen raikastuksen. Saniteettitilojen vähäisyys kostautuu julkisiin tiloihin toimitetun ihmislannan muodossa. Keltaiset ruiskaukset ovat jättäneet lemujäljen loihtimillaan kitkerien haisujen variaatioilla. Au naturel. Jo korkeaksi kärjistynyttä stressitilaa ei helpota korviin kantautuva liikenteen pauhu. Monenkirjavien peltikotteroiden kuljettajat ottavat oikeudekseen ilmaista olemassaoloaan toistuvilla äänitorvien kiekauksilla kuin herkeämättömän kiihtymyksen tilassa. Kansanriehojen kuuluu käydä selväksi desipelikommunikaation keinoin. Ja alituiseen jollakulla täällä miljardin joukossa on syytä juhlaan. Devanagari pompahtelee edessäni kuikkien. Valitsen katuruokalan menusta summamutikassa intuitiolla, luottaen voimiin korkeampiin, etten nielisi tänäänkään mitään kuolettavaa. Suussani ilakoitsee päivästä toiseen polttavia kekäleitä makujen sijaan. Tottumus tulisuuteen tapahtuu toistojen myötä, mutta tuo ruumiin ravinto osoittautuu selkäänpuukottajaksi, katalaksi kumppaniksi. Minua etoo sietämättömästi. Vastenmielinen tilani saa minut ylenantamaan kaiken ruokatorveni


Äänirajoille – menneisyyden kuulemisesta EEMI NORDSTRÖM “Jos tunnistat sävelmän, se vie sinut sävellyksen syntyaikaan. Koska sen alkulähteenä olevat värähtelyt eivät koskaan katoa, ne herättävät henkiin syntyhetkensä aikakauden.” Hugo Pratt: Corto Maltese: Mu – kadonnut manner Aikaa on jokseenkin vaikea havaita aistein. Visuaalisin tulkintakeinoin yliladattu länsimainen maailmankuva käyttää silti kuuloaistiin liittyvää retoriikkaa menneisyyttä käsitellessään: historian lehdet havisevat ja menneisyys puhuu ja kaikuu näennäisestä hiljaisuudestaan huolimatta. Mutta miltä mennyt maailma sitten kuulostaa? Tässä kirjoituksessa pyrin tarkastelemaan kolmea niin sanottua ääntä menneisyydestä, jotka kaikki kertovat varsin kiehtovia tarinoita suhteestamme historiaan, nykyhetkeen, ihmisiin ja ei-ihmisiin. Argumenttini on, että tällaiset liminaalista rajatilaa asuttavat menneisyyden äänet auttavat meitä käsittämään muuten etäsiksi jääviä entiteettejä elävinä toimijoina. Valitettavasti paperilehti ei vain ole kovin hyvä formaatti äänitteiden toistamiselle, mutta onneksi kaikki käsitellyt esimerkit ovat saatavissa internetin syövereistä. Niiden tarkemmat sijainnit löytyvät tekstin lopusta, ennen lähdeluetteloa. Tapaus 1: Huian viimeinen laulu ”The old order changeth” – Walter L. Buller: Supplement to the “Birds of New Zealand” (1905) Ensimmäiseen tarkastelemaamme ääneen törmää usein Uudessa-Seelannissa, ja itse kuulin sen ensimmäistä kertaa Rotoruan kaupungissa. Tämän Pohjoissaaren maorikulttuurin keskuksen kävelykatujen kaiuttimista soitetaankin kiintoisan kuuloista linnun laulua. Erään talon seinälle laitetussa infoplakaatissa mainitaan äänen olevan sukupuuttoon kuolleen huialinnun viserrystä vuodelta 1949. Äänitteen synty on jo tarina itsessään, mutta ensin lienee syytä kertoa, miten lintu katosi. Huia (Heteralocha acutirostris) oli ainutlaatuinen lintu. Niinkin ainutlaatuinen, että sana huia tarkoittaa kirjaimellisesti arvokasta maoriksi. Se oli tunnettu pariuskollisuudestaan koiraiden ja naaraiden liikkuessa miltei aina yhdessä. Huian seksuaalinen dimorfismi oli myös ainutlaatuista: millään muulla linnulla ei tunneta samanlaisia nokan eroja

Huia (Heteralocha acutirostris). Kaarevanokkainen naaras on koirasta ylempänä. J.G. Keulemansin maalaus vuodelta 1873.

sukupuolten välillä, joiden avulla koiraat ja naaraat pystyivät pyydystämään toukkia samasta puusta eri menetelmin. Linnun erikoiset tavat ja näyttävä ulkonäkö luultavasti olivat pääsyinä sen arvokkuuteen maorien keskuudessa, ja vain päälliköillä oli tarpeeksi manaa huian kauniiden valkopäisten pyrstösulkien käyttämiseen. Huia ei ollut kovin yleinen, joten maorit pyrkivät suojelemaan sitä rahui-tabujen avulla, eli asettamalla väliaikaisia metsästyskieltoja ja määrittämällä rahuin alaisia alueita pappien ja päälliköiden huomatessa lintukantojen harvenevan. Mutta kun hui’ien pyydystäminen oli sallittua, niitä kutsuttiin matkimalla niiden ”pehmeää, melodista ja huilumaista” laulua. Matkiminen onnistui linnultakin, ja joidenkin kesyjen hui’ien legendaarisia puhetaitoja ylistettiin lauluissa vielä kauan lajin kuoltua sukupuuttoon. Ainutlaatuisuus koituikin lopulta huian kohtaloksi maorien arvokäsitysten kohdatessa eurooppalaisen rahalla määriteltävän arvon. Viktoriaanisessa Englannissa erikoisen näköinen, natiivien

VÄKI 6


suuressa arvossa pitämä lintulaji oli kuin kissanminttua keräilijöille, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla tuhansia yksilöitä rahdattiin merentakaisiin museoihin, yliopistoihin ja kuriositeettikabinetteihin. Raha syrjäytti rahuin monien huomatessa huiansulkien arvon olevan mainio keino kiivetä sosiaalisessa hierarkiassa, ja lisäksi linnun suosimia alankometsiä raivattiin nopeasti maatalouskäyttöön. Maoripäälliköiden kannanotoista huolimatta hallitus heräsi huian suojelutoimiin liian myöhään, ja viimeinen ornitologinen havainto linnusta tehtiin vuonna 1907. Miten sitten on mahdollista, että Rotoruassa kuultava äänite tehtiin 42 vuotta viimeisen varman huiahavainnon jälkeen? No, laulu ei tarkalleen ottaen ole itse linnusta peräisin, vaan se on maori Henare Hamanan viheltämää. Uuden-Seelannin hallituksen 1900-luvun alussa toimeenpanemiin epäonnistuneisiin huianetsintäretkiin osallistunut Hamana oli äänityshetkellä eräs viimeisiä elossa olevia henkilöitä, jotka vielä osasivat huian kutsumisen taidon. Brittitaustaisen paikallishistorioitsija Robert Batleyn nauhoittamaa äänitettä on sittemmin soitettu useasti Radio New Zealandissa, ja internetin myötä se on nyt kuunneltavissa kaikkialla. Mielenkiintoisesti äänitteellä on myös osansa nykyisissä ympäristökeskusteluissa: biologi ja kirjailija Julianne Warren käsittelee tätä huian viimeistä laulua eräänä antroposeenin, ihmisen ympäristövaikutusten määrittämän kiistellyn geologisen kauden, ilmentymänä sen ollessa ”ääniraita sukupuuttoon kuolleiden lintujen pyhistä äänistä, joka kaikuu kuolleesta miehestä, joka kaikuu koneesta tämän päivän maailman läpi kaikuen.” Huian laulun on sanottu, Warren huomauttaa, muistuttavan englannin kysymystä ”Who are you?” tai maorin sanaa huihui; ’kerääntykää’. Koneistettu, lajien- ja aikainvälinen viesti herättääkin monenlaisia kysymyksiä ihmisen ympäristövaikutuksista ja suhteista muihin lajeihin ainutlaatuisella tavalla.

Tapaus 2: Mitä sorsalisko sanoo? “As they watched, one of the parasaurs lifted its head, and stared across the river. It honked mournfully, a long musical note.” – Michael Crichton: The Lost World (1995) Palatkaamme huiaan taas hetken kuluttua, sillä sukupuuttoon kuolleista linnuista voimmekin sujuvasti siirtyä hieman toiveikkaampaan, mutta huomattavasti spekulatiivisempaan aiheeseen: hirmuliskojen ääntelyyn. Näiden lintujen lähisukulaisten vokalisaatioon viittaava paleontologinen aineisto on aivan viime vuosia lukuun ottamatta ollut niukkaa, joten mesotsooinen äänimaailman mielikuvien luonti on jäänyt populaarikulttuurin harteille. Kuinka ollakaan, elokuvissa dinosaurukset kuvataan usein karjuvina kolosseina kuin mytologiset hirviöt konsanaan. Vielä on mahdotonta sanoa, kuinka laajasti linnuille tunnusomaista syrinksiä tai siihen verrattavaa äänielintä esiintyi sukupuuttoon kuolleilla hirmuliskoilla. Hiljattaiset tutkimukset lintujen ääntelyn evoluutiosta ovat todenneet jonkinlaisen vokalisaation olleen todennäköistä kenties laajoillakin hirmuliskoryhmillä, mutta tutkimustietoa on vielä toistaiseksi vähän. Tällaisen piirteiden periytyvyyteen perustuvan niin sanotun fylogeneettisen lähtökohdan lisäksi on toinenkin tapa tutkia sukupuuttoon kuolleiden organismien ääntelyä: biomekaaninen mallintaminen. Koska äänielimet mätänevät muun pehmytkudoksen kanssa varsin nopeasti eläimen kuoleman jälkeen, ovat mallintamisen lähtökohdat hyvinkin haastavat. Kuitenkin äänen tuottamiseen liittyvät fysiologiset piirteet voivat fossiloitua, kuten sorsaliskojen luuharjoista voi huomata. Sorsaliskojen heimon (Hadrosauridae) näyttävien luuhelttojen toimimista äänenvahvistimina ehdotettiin oikeastaan jo 1930-luvulla, ja tämä on

Parasaurolophuksen koko urosihmiseen verrattuna. (CC BY-SA 2.5)

VÄKI 7


Parasaurolophuksen virtuaalinen kutsuhuuto onkin matalaa ja metallista sekä toismaailmallisen rauhoittavaa. nykyään tunnetuin – muttei suinkaan hyväksytyin – kaikista harjan funktion hypoteeseista. Eri sorsaliskojen kalloista löydetyt kammiot ja käytävät ovat mietityttäneet paleontologeja pitkään, mutta niiden tarkempi tutkiminen tarkoitti aiemmin fossiilien tuhoisaa läpileikkaamista. Tietokoneiden yleistyessä ja niiden tehon kasvaessa tietokonemallinnuksen paleontologiseen potentiaaliin tartuttiin pian. Kun New Mexicosta vielä löydettiin poikkeuksellisen hyvin säilynyt Parasaurolophus tubicen -sorsaliskon kallo, tekivät paleontologi Tom Williamson sekä tietojenkäsittelytieteilijä Carl Diegert jotain ennenkuulumatonta: vuonna 1997 he antoivat yhdysvaltalaisessa Sandia-ydinaselaboratoriossa sorsaliskolle äänen. Olisi rikollista jättää tämä tapahtuma romantisoimatta, sillä se on kuin paraskin luomiskertomus: uuden aikakauden kynnyksellä, kylmän sodan päätyttyä, tutkijat astuivat entiseen tulevaisuuden ilmentymään, ydinaselaboratorioon, herättämään henkiin kauan sitten kadonnutta muinaista elämänmuotoa uuden teknologian avulla. Supertietokone loi olennolle keuhkot, joiden kautta skannattujen fossiloituneiden kaikukäytävien virtuaalimallinnoksen kautta kulki henkäys ensimmäistä kertaa 75 miljoonaan vuoteen. Aika menetti merkityksensä, kun jumalallinen sorsalisko julisti paluutaan puhumalla, laulamalla, ylistämällä uutta olemassaolon tasoaan orgaanisen, geologisen ja virtuaalisen materian lapsena… Vaikkei tapahtuman ympärille rakennettukaan (vielä) uskontoa, tutkimus oli uraauurtava todiste tietotekniikan tuomista mahdollisuuksista paleontologiseen tutkimukseen. Samalla se oli myös näppärä keino houkutella lisää väkeä laitokseen, joka ei salaisia tutkimuksiaan voi paljoa suurelle yleisölle jakaa. Kaikkien mallinnettujen pehmytkudosten, kuten kurkun, perustuessa valistuneisiin arvauksiin tulokset olivat kuitenkin hyvin spekulatiivisia, ja monet pitävät harjan äänitoimintoa jonkinlaisena bonuksena: Parasaurolophuksen harja oli todennäköisesti pääosin visuaaliseen lajitunnistukseen perustuva. Silti vastaavat tutkimukset Parasaurolophuksen sukulaisten kalloista ovat antaneet tukea

aiemmille hypoteeseille sorsaliskojen sosiaalisuudesta, jossa äänellä on tärkeä osa: sorsaliskoilla oli (dinosaurusten mittapuulla) poikkeuksellisen suuret aivot ruumiin kokoon suhteutettuna, minkä lisäksi niiden kuuloaistista kertovat piirteet hyvin säilyneissä kallossa kielivät erikoistumisesta matalataajuisiin ääniin. Parasaurolophuksen virtuaalinen kutsuhuuto onkin matalaa ja metallista sekä toismaailmallisen rauhoittavaa. Sen ääni tuo etäisesti mieleen valaan, ja saa olennon vaikuttamaan enemmän eläimeltä kuin muinaiselta hirviöltä. Tapaus 3: Ääni kuolemalle “An nochipa tlalticpac: zan achica ye nican.” (”Ei ikuisuutta maan päällä; vain hetken täällä.”) – Nezahualcoyotl (1402-1472) Mutta antaa hadrosaurien huutojen hautua vielä hetki, sillä pääkallosta saamme mainion aasinsillan kolmanteen esimerkkiimme. Tämä ei niinkään kerro kadonneesta lajista, vaan kadonneesta kulttuurista ja kosmologiasta – silloin, kun se ei kerro itse kuolemasta. Keski-Meksikon asteekkien uhrilahjoista sekä haudattujen ihmisuhrien parista löydettiin aikoinaan pieniä, pääkallon muotoisia esineitä, jotka ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle aivan viime vuosiin asti. Tarkempien havaintojen myötä nämä pienoispatsaat paljastuivatkin pilleiksi, jotka päästivät hyvin erikoista ääntä: soittimeen puhaltaminen saa aikaan paniikissa huutavaa ihmistä muistuttavan kiljaisun. Näistä niin sanotuista kuolonpilleistä (”death whistle”) innostuneet meksikolaiset perinnemuusikot ovat saattaneet tätä lähes täysin unohdettua soitinta suuren yleisön tietoisuuteen, ja omien kuolonpillien valmistusohjeita löytää jo helposti netistä. Soittimen suosioon nähden kuolonpillejä koskevaa tutkimustietoa onkin harmillisen vähän. Asiaa vaikeuttaa entisestään se, ettei kuolonpillistä – toisin kuin monista muista mesoamerikkalaisista soittimista – ole lainkaan varmaa etnohistoriallisia materiaalia. Täten tulkinnat kuolonpillien muinaisista käyttötarkoituksista nojaavat arkeologiseen kontekstiin, pillien mallinnuksiin sekä ennestään saatuun tietoon mesoamerikkalaisesta musiikista (pillien tuottamasta

VÄKI 8

Soittimeen puhaltaminen saa aikaan paniikissa huutavaa ihmistä muistuttavan kiljaisun.


Elämän ja kuoleman vastakkainasettelu kuvattuna keskimeksikolaisessa Borgian koodeksissa: vasemmalla Mictlantecuhtli ja oikealla Ehecatl. Kuva: www.flickr.com/photos/lacambalam (CC BY-SA 4.0)

äänestä nyt puhumattakaan). Musiikin konsepti ei tietenkään ole universaali, ja lähin ”musiikkia” vastaava termi asteekkien klassiseksi nawatliksi lienee cuicatlamatiliztli, ’laulun taide’; asteekeille soittimista tuleva ääni kun oli laulua siinä missä ihmisäänikin. Musiikki yhdistettiin ”näkymättömyytensä” kautta kukkien tuoksuun, ja kukat puolestaan yhdistettiin sykkivään sydämeen ja siten sen ”poimintaan”, eli ihmisuhraukseen. Yhden asteekkipanteonin tärkeimmän jumalan Tezcatlipocan kunniaksi pidettyyn Toxcatl-juhlaan kuului kukkien muotoisten huilujen uhraaminen yhdessä vuoden verran jumalaa esittäneen ja huilua ahkerasti soittaneen ”jumalnäyttelijän” kanssa. Kenties kuolonpillien käyttöön on liittynyt samankaltainen rituaali, sillä pillejä on löydetty haudattujen ihmisuhrien

käsistä. Eräs uhri löytyi tuulen jumala Ehecatlille tiedetyksi kuuluneen temppelin ääreltä, missä on mielenkiintoisia viittauksia mesoamerikkalaiselle kosmologialle keskeiseen dualismin käsitteeseen: kuolonpillissä yhdistyy luurankohahmoisen kuoleman jumala Mictlantecuhtlin sekä elämää symboloivan tuulen jumala Ehecatlin välinen vastakkainasettelu ja harmonia pilliin puhaltamisen kautta. Eri puolilla Mesoamerikkaa on varsinkin puhallinsoittimilla pyritty toistamaan erilaisia ympäristön ääniä tuulen ujelluksesta lintujen lauluun ja jaguaarin karjahduksiin, tehden näin ympäristön entiteeteistä animistisia toimijoita antamalla niille ”laulu”. On houkuttelevaa ajatella, että kenties kuolonpillin on tarkoitus esittää itse kuolema yhtä lailla elävänä olentona.

VÄKI 9


Analyysi: kuunnelkaamme kahtiajakoja “There is nothing for you to say. You must Learn first to listen. Because it is dead” – W.S. Merwin: Learning a Dead Language

VÄKI 10

Kuva: Teoksesta “Tidens naturlære” (Nature of time) 1903, Poul la Cour. (Public Domain)

Teoksessaan Silencing the Past antropologi MichelRolph Trouillot kertoo historian narratiivin syntyprosessissa syntyvien hiljaisuuksien olevan aivan yhtä tärkeitä kuin se, mitä narratiivissa lopulta sanotaan. Oman aikansa historiallisen tarinankerronnan päälle rakentamisella on kauaskantoisia vaikutuksia, ja menneisyyden hiljaisuuksien rikkominen voi sekä horjuttaa dominoivaa narratiivia että luoda lisää hiljaisuuksia. Ollakseen uskottavia, tulevaisuuden historianarratiivien on perustuttava sosiohistoriallisen prosessin materiaan, eli esimerkiksi arkeologisiin kohteisiin. Rauniot, pyramidit ja linnat kielivät menneisyydestä ja vangitsevat meidät massiivisuudellaan, mutta aikajatkumon välissä olevan hiljaisuuden myötä meiltä jää kokonaan puuttumaan tarttumapinta menneisyyden toimijoihin: jottei historia jäisi etäiseksi, sen on oltava jonkun historiaa. Mutta voisiko ääni antaa tällaisen tarttumapinnan? Äänellä onkin erikoinen kyky elävöittää elotonta. Michael Taussig käsittelee englannin sanalla humming kuvattavaa ilmiötä eräänlaisena kahden maailman välisenä, liminaalisena siltana. Suomeksi sanan voi kääntää vaikka huminaksi tai hyräilyksi, ja Taussigin mukaan sen etymologiset juuret ovat mielenkiintoisesti kimalaisen liikkeeseen viittaavassa hollanninkielisessä termissä. Humina on liikettä, rytmiä, ääntä, värinää, väriä ja kaikkea muuta hiljaisuuden ja näkymättömyyden tyhjiön täyttöainetta aistien välimaastossa. Eräänlaista huminaa on irokeesien orenda, mystinen voima, joka manifestoituu ympäristön eri entiteeteissä omien ääntensä kautta: esimerkiksi tuulen ujellus on kieltä,

joka kertoo tuulen elollisuudesta. Ecuadorin runakansaa tutkineen Janice B. Nuckollsin mukaan runat käyttävät onomatopoeettisia sanoja ja ideofoneja – eli esimerkiksi ympäristön ääniä matkivia äänteitä – hyvin samankaltaisin keinoin ympäristön entiteettien animismin tunnustamissa. Matkimalla puun kaatumisen ääntä peltohakkuusta kertovan tarinan aikana kertoja kuvailee näin puun itkua, antaen ei-ihmiselle toimijuuden: kuten Taussigin humina, ääni tulee liikkeestä ja rikkoo ihmisten ja ei-ihmisten rajan. Samanlaista ideofonien käyttöä tunnetaan erilaisissa animistisissa kosmologioissa ympäri maailman. Taussig ehdottaa huminan toimivan mediaattorina myös luonnon ja kulttuurin klassisessa kahtiajaossa, viitaten Bronislaw Malinowskin havaintoon Trobriandsaarten kabwaku-linnusta. Linnun helposti tunnistettavaa huutoa toistetaan eräässä peltoseremoniassa, eikä Malinowski kabwakun laulua toistavaa rituaalia kuunnellessaan ollut varma, edustiko se ”luontoa vai taidetta.” Huian laulun tapaus on samankaltainen ei-ihmisen äänen yhdistyminen traditioon, joskin huian kutsunnan taito on kadonnut lajin mukana. Runat taas kertovat lintujen laulun olevan lajirajat ylittävää vastavuoroista puhetta, jolla nämä esimerkiksi varoittavat ihmisiä jaguaarin läsnäolosta. Metsässä liikkuessaan ja äännellessään runat käyvät jatkuvaa vuoropuhelua lintujen kanssa: keskustelu lintujen ja ihmisten välillä onnistuu muutenkin kuin niille ihmiskieltä opettamalla. Linnut ovat niin trooppisissa kuin lauhkean vyöhykkeen metsissä yhdessä sammakkojen ja hyönteisten kanssa kaikkein kovimmat meluajat, ja laulu on piirre, johon linnut usein välittömästi yhdistetään. Tim Ingoldin käsittelemä maiseman piirteiden kertoma jatkuvan muutoksen tarina on täysin sovellettavissa äänimaiseman tarkasteluun: harjaantuneelle korvalle eläinten äänet kertovat ääntelevän lajin lisäksi muiden muassa ympäristön vuorokaudenajasta, säästä ja sijainnista. Parasaurolophuksen rekonstruoitu ääni, oli se kuinka spekulatiivinen tahansa, antaa meille yhden liitukautisen äänimaiseman komponentin, luoden kyseisestä ympäristöstä kuvan elävänä ekosysteeminä geologisten muodostelmien ja fossiilien välittämän hiljaisuuden sijaan. Sorsaliskon mallinnettu huuto niin ikään täyttää tuon 75 miljoonan vuoden välimatkan aikaansaaman hiljaisuuden koneistetulla huminalla. Koneellisuuden aspekti onkin mielenkiintoinen osa äänen tutkimista. Steven Connor ehdottaa, että monesti pelätyn ”luonnosta” vieraantumisen sijaan koneet vievätkin ihmisen lähemmäksi muita eläimiä laajentaessaan inhimillistä aistispektriä en-


tistä suurempiin sfääreihin. Äänitysteknologia onkin esimerkiksi mahdollistanut äänimaiseman ekologian omaksi tutkimusalakseen, ja äänimaisemia tutkimalla pystymme havainnoimaan ympäristöllisiä muutoksia kauan ennen kuin ne tulevat näkyviksi. Koneet itsessään ovat tärkeä osa äänimaisemaekologiaa, ja niiden tekemiä ääniä kutsutaan antropofoneiksi. Mutta kuka onkaan tällöin toimijana: ihminen vai kone? Latinan sana animalis viittaa henkäykseen, ja henki on länsimaissa yhdistetty elämiseen. Henkäys on kuultavissa (sekä nähtävissä esimerkiksi kylmällä ilmalla), joten henkäyksen voi myös käsittää huminana. Kone antoi virtuaaliselle Parasaurolophukselle henkäyksen, samoin huia huutaa edelleen

koneen kautta edesmenneen Henare Hamanan äänessä. Ympäristön äänimaisemaa uudelleen luovat mesoamerikkalaiset puhaltimet antavat henkäyksen myös kuolemalle. Mikä tosiaan on ihmistä ja mikä eläintä, konetta, tuulta tai kuolemaa? Äänessä on jotain jumalallista, jotain näkymättömien toimijoiden maailmaan johtavaa. Varhaisessa kristillisessä aistien hierarkiassa kuulo oli yksi niin sanottuja korkeampia aisteja, sillä se mahdollisti tottelun lisäksi ymmärryksen. Kuuntelemalla historian huminaa pystymmekin ymmärtämään sen alkulähdettä huomattavasti elävämmin äänen rikkoessa rajan nykyhetken ja menneisyyden välillä. •

Äänessä on jotain jumalallista, jotain näkymättömien toimijoiden maailmaan johtavaa.

Äänitteet Kiitos internetin, tekstissä käsitellyt äänet löytänee helpoiten esimerkiksi hakusanoilla kuin ”huia call”, ”Parasaurolophus sound” tai ”Aztec Death Whistle”. Tässä kuitenkin linkit itse käyttämiini alkuperäislähteisiin:

Ingold, Tim 1993. The Temporality of the Landscape. World Archaeology 25 (2): 152–174.

-Robert Batleyn alkuperäinen äänite Henare Hamanan huia -vislauksesta, Nga Taonga Sound and Vision: http://www.ngataonga.org.nz/ collections/catalogue/catalogue-item?record_id=198333 -Diegertin ja Williamsonin Parasaurolophus -äänirekonstruktio, Sandia National Laboratories: http://www.sandia.gov/media/audio/dinosaur. mp3 -Roberto Velázquez Cabreran kokeiluja erilaisista kuolonpillien mallinnuksista, Tlapitzalli - Instituto Virtual de Investigación Tlapitzcalzin: http://www.tlapitzalli.com/sonidos/ruidos.mp3

Macfarlane, Robert 1.4.2016. Generation Anthropocene: how humans have altered the planet for ever. The Guardian [www-lähde]. URL <https://www.theguardian.com/books/2016/apr/01/generation-anthropocene-altered-planet-for-ever> (haettu 6.10.2016)

Johnston, Sarah 12.5.2016. Te Karanga a te Huia | The Call of the Huia. Nga Taonga Sound & Vision [blogikirjoitus]. URL <http://www.ngataonga.org.nz/blog/nz-history/the-call-of-the-huia/> (haettu 5.10.2016)

Malinowski, Bronislaw 1966 [1935]. Coral Gardens and Their Magic. Vol. 1, soil-tilling and agricultural rites in the Trobriand Islands. Lontoo: Allen & Unwin. Monson, Clark S. 2005. Cultural Constraints and Corrosive Colonization: Western commerce in Aotearoa/New Zealand and the extinction of the huia (Heteralocha acutirostris). Pacific Studies 28 (1/2): 68–93. Nuckolls, Janice B. 2010. The Sound-Symbolic Expression of Animacy in Amazonian Ecuador. Diversity 2 (1): 353–369.

Lähteet Both, Arnd Adje 2002. Aztec Flower-Flutes: the symbolic organization of sound in late postclassic Mesoamerica. Teoksessa Hickmann, Ellen; Kilmer, Anne D. & Eichmann, Ricardo (toim.). Studien zur Musikarchäologie III. Rahden: Verlag Marie Leidorf. 279–289.

Riede, Tobias; Eliason, Chad M.; Miller, Edward H.; Goller, Franz & Clarke, Julia A. 2016. Coos, Booms, and Hoots: the evolution of closedmouth vocal behavior in birds. Evolution 70 (8): 1734–1746.

Both, Arnd Adje 2009. Music Archaeology: some methodological and theoretical considerations. Yearbook for Traditional Music 41 (1): 1–11. Byland, Bruce E. 1993. Introduction and Commentary. Teoksessa Díaz, Gisele & Rodgers, Adam. The Codex Borgia: a full-color restoration of the ancient Mexican manuscript. Dover Publications. xiii–xxxii. Connor, Steven 2005. The Menagerie of the Senses: a lecture given at the sixth Synapsis conference, I cinque sensi (per tacer del sesto), Bertinoro, Italy, 1 September 2005. Steven Connorin kotisivut [www-lähde]. URL <http://stevenconnor.com/menagerie/> (haettu 5.9.2016) Diegert, Carl F. & Williamson, Tom E. 1998. A Digital Acoustic Model of the Lambeosaurine Hadrosaur Parasaurolophus tubicen. Journal of Vertebrate Paleontology 18 (3): 38A.

Sandia National Laboratories 5.12.1997. Scientists Use Digital Paleontology to Produce Voice of Parasaurolophus Dinosaur. Sandia National Laboratories [www-lähde]. URL <http://www.sandia.gov/media/dinosaur.htm> (haettu 5.9.2016) Taussig, Michael 2015. Humming. Teoksessa The Corn Wolf. Chicago: The University of Chicago Press. 31-54. Trouillot, Michel-Rolph 1995. Silencing the Past: power and the production of history. Boston: Beacon Press. Velázquez Cabrera, Roberto 18.9.2011. The ‘Death Whistle’. MexicoLore [blogikirjoitus] <http://www.mexicolore.co.uk/aztecs/music/ death-whistle> (haettu 2.10.2016)

Evans, David C.; Ridgely, Ryan & Witmer, Lawrence M. 2009. Endocranial Anatomy of Lambeosaurine Hadrosaurids (Dinosauria: Ornithischia): a sensorineural perspective on cranial crest function. The Anatomical Record 292 (1): 1315–1337.

Warren, Julianne 2.11.2015. The Poetry Lab: “Hopes Echo” by author Julianne Warren. The Merwin Conservancy [blogikirjoitus]. <http:// www.merwinconservancy.org/2015/11/the-poetry-lab-hopes-echoby-author-julianne-warren-center-for-humans-and-nature/#> (haettu 6.10.2016)

Farina, Almo 2014. Soundscape Ecology: principles, patterns, methods and applications. Dordrecht: Springer.

Weishampel, David B. 1997. Dinosaurian Cacophony: inferring function in extinct organisms. BioScience 47 (3): 150-159.

VÄKI 11


Aistikokemuksia red hot chili peppersin keikalta JANNE VASARAINEN

musiikin kokee aivan eri tavalla kuin Spotifyn kautta, varsinkin, jos lähtee rakentamaan keikasta samanlaista aistien tykitystä kuin Red Hot Chili Peppers kiertueillaan harjoittaa. Katosta roikkuvat valolamput laskevat ja nousevat rytmikkäästi. Lavan takana olevat jättimäiset screenit välkkyvät biisien tahtiin tuottaen visuaalista ärsykettä. Hartwall Areenan permannolla pomppiessa eivät aistiärsykkeet rajoitu pelkkään artistien luomaan tilanteeseen. Tuhansien ympärillä pomppivien ihmisten läheisyys ja heidän luomansa kuumuus, hiki ja muut mieluisat hajut luovat uuden ulottuvuuden kokemukseen. Ne eivät kuitenkaan haittaa itse tilanteessa millään tavalla, vaan hienkin hurmaava aromi tuntuu konkretisoituvan nenässä vasta keikan päätyttyä ja adrenaliinin laskettua. Ovatko konsertit siis kokonaisvaltaisia aistikokemuksia kokijalleen? Musiikki itsessään kattaa jo kuulon ja tuntoaistin. Ympäristö iskee sekä tuntoon että hajuun. Musiikin ympärille rakennettu show vastaa visuaalisesta puolesta. Ja, jos ei viimeistään lähes joka keikalla paidaton Flea herätä katsojassa mitään aisteja eloon, on jotain missattu. Ihmisen viidestä perusaistista tuntuvat täyttyvän kaikki paitsi makuaisti. Tämäkin korjaantuu helposti lähes obligatorisella after concert -huurteisella, jonka äärellä on hyvä kerrata äskeinen elämys ja laskeutua takaisin normaaliin, paria viime tuntia hieman tylsempään arkeen. •

VÄKI 12

Kuva: Helmi Räisänen

Pimeydestä ja hiljaisuudesta alkaa nousta yksittäisten soitinten ääniä. Flean basso ja Josh Klinghofferin kitara kiihdyttävät vauhtia ja Chad Smith yhtyy rummuilla mukaan. Näistä muodostuu äänien sekamelska, joka jättää kuulijansa hämmentyneenä odottamaan, mitä siitä muodostuu. Yhtäkkiä basso alkaa soittaa rytmikkäästi tutun biisin alkutahtia, johon kitara liittyy mukaan – rummut niitä seuraten. Yleisö nappaa kiinni tästä heti, kun Anthony Kiedis huutaa toistakymmentä vuotta vanhan klassikon Around The Worldin tutun alkukarjaisun. Näin on katsomo napattu täysillä mukaan heti ensimmäisillä sekunneilla tulevaan audiovisuaaliseen spektaakkeliin. Kun ihmisille puhutaan keikoista, tai musiikista ylipäätään, on yleensä ensimmäinen ajatus aistien kannalta kuulemisesta. Musiikki onkin meille ihmisille ja meidän kulttuureilleimme ominainen viestinnän ja taiteen muoto, joka välittyy lähettäjältä vastaanottajalle ääniaaltojen avulla. Vastaanottajana kehossamme, kuten toivottavasti kaikki tähän mennessä ovat huomanneet, toimivat korvamme. Musiikki siis usein yhdistetäänkin loogisesti vain tähän yhteen aistimukseen, joka päteekin melko hyvin esimerkiksi korvanapeilla musiikkia kuunneltaessa. Musiikki kuitenkin on pohjimmiltaan vain ääniaaltoja, jotka ihminen kykenee yhtä hyvin tuntemaan kuin kuulemaankin. Tämä tulee parhaiten esille, kun ääniaaltojen välittäminen yhdistetään keikkatilanteeseen, jossa musiikin välittäjät ja vastaanottajat ovat samassa tilassa. Kukaan ei voi sanoa, ettei joskus olisi tuntenut basson jytkytystä rinnassaan (varsinkaan, jos on sattunut kuulemaan sen Flean soittamana.) Sama tapahtuma pätee myös arkisimmissa tilanteissa, kuten metron saapuessa tunneliin tai ison rekan ajaessa ohi. Ääni siis saa meissä kaksi aistia heräämään, mutta onko keikkatilanteessa mahdollista kokea jotain muutakin? Keikkatilanne eroaa musiikin soittamisesta siinä, että sillä ei haluta välttämättä välittää pelkkää ääntä, vaan myös kokemusta. Tällöin kuullun


Aistien antropologiaa - tuulahdus itä-suomen yliopistosta JENNA HONKANEN “Fyysiseen antropologiaan liittyviä tutkimusrettion jälkeen hän huomasi vahvan sukupuolittuneen kiä tehtiin jo 1800-luvun lopulla. Muun muassa Paodotuksen tavassa koskettaa toista ihmistä. Erityipua Uudessa-Guineassa kuvattiin ja mitattiin ihmisiä sesti suomalaisessa kontekstissa miehinen ja miesten yrittäen päästä selville fyysisen villin mysteeristä. välinen kosketus on paljon säädellympi kuin naisten. Tämän päivän näkökulmasta toiminta kuulostaa Kulttuurisesti oikeaoppinen mieheys voidaankin rasistiselta, mutta oli siinä muitakin sävyjä. Antronähdä osittain tapahtuvan tietynlaisten kulttuurisesti pologit toivat nimittäin ensimmäisinä esille havainhyväksyttyjen kosketustapojen kautta.” non siitä, ettei ihminen aistimellisesti ole kulttuuKinnunen on tutkinut suomalaista kosketuskultrinen vakio. He puhuivat usein rasistista diskurssia tuuria ja kirjoittanut aihetta laajasti tarkastelevan vastaan esittämällä havaintoja ihmisryhmistä, jotka vuonna 2013 ilmestyneen teoksen Vahvat yksin, olivat erittäin älykkäitä esimerkiksi tuntoaistin suhheikot sylityksin: Otteita suomalaisesta kosketuskultteen. Uusi-guinealaiset kykenivät havainnoimaan tuurista. Aihepiiri on siis hänelle hyvin tuttu: “Ei vain sellaisia asioita ympäristöstään, jota luonnosta ermiesten kesken, vaan Suomessa yleensäkin on erityikaantunut yläluokan britti ei osannut tavoittaa”, sen tarkasti säädellyt rajat sille, miten julkisesti on valaisee filosofian tohtori, dosentti ja Itä-Suomen säädyllistä ja soveliasta koskettaa toista ihmistä. Toki yliopistossa toimiva kulttuuriantropologian lehtori, kosketus on kaikissa kulttuureissa säädeltyä tavalla tai Taina Kinnunen aistiantropotoisella, mutta Suomessa ollaan logian historian alkutaipaletta, varsin pidättyväisiä verrattuna ja jatkaa: lähes mihin tahansa muuhun Voidaan ajatella, että “Antropologit kykenivät kolkkaan. Koska ruumiin ja ympäristön välinen maailman siis todentamaan, etteivät aistit kosketuksen merkitys on kultole mitenkään universaaleja. suhde on tietyllä tapaa koko tuurisesti tuotettua, jaettua ja Eri kulttuureissa aistien hyösukupolvelta toiselle siirtynytkulttuurin perusta. dyntäminen jokapäiväisessä tä, on kosketusta relevanttia elämässä vaihtelee hyvin tarkastella nimenomaan kultdramaattisesti, ja aistit laitetaan toisistaan poiktuuristen sopimusten valossa.” keaviin tärkeysjärjestyksiin informaation hankkimiKinnunen liputtaa laajan aistiantropologisen sessa. Länsimaisessa arkiajattelussa jaottelemme tutkimuksen puolesta: “Aistiympäristömme ovat aistit viiteen, mutta tosiasiassa on kyse kulttuurisesta muuttuneet kiivaalla tahdilla muun muassa teknolosopimuksesta. Useissa kulttuureissa jaottelu tapahtuu gisoitumisen, kaupungistumisen ja elinkeinoelämän eri tavoin.” muutosten myötä. Kaikki tämä kulttuurinen muu“Riippuu hyvin paljon sellaisista kulttuuria muotos vaikuttaa siihen, mitä ja miten havainnoimme vaavista tekijöistä kuin elinympäristön, työn ja soympäristöstä aistiemme avulla. Voidaan ajatella, siaalisten suhteiden luonteesta, millaisia kulttuurisia että ruumiin ja ympäristön välinen suhde on tiesopimuksia aistien suhteen tehdään”, listaa Kinnunen tyllä tapaa koko kulttuurin perusta. On valtavan eri kulttuuripiireissä aistien tärkeysjärjestykseen oppimisprosessin tulos, miten opimme käyttämään vaikuttavia tekijöitä, ja korostaa myös aistien vahvaa aistejamme. Marcel Mausskin tähdensi, että ihmisestä sukupuolittuneisuutta monissa kulttuureissa: “Sekä tulee yhteisönsä täysivaltainen jäsen nimenomaan aistilliset elämykset että aistit itsessään saatetaan ruumiillisia tekniikoita harjoittamalla.” erotella selkeästi feminiiniseen ja maskuliiniseen. Itä-Suomen yliopistossa alkaa tuota pikaa Esimerkiksi ruoka-aineet ja niiden maut, saati sitten aistiantropologian kurssi, jolla Kinnunenkin aikoo parfyymiteollisuuden tuoksut, sukupuolitetaan usein luennoida: “Saan tukivoimikseni äänimaisemaa ja vahvasti. Myös tavoilla, joilla käytämme aistejamme, hajuihin perehtyneitä eksperttejä. Aistien tutkimukkuten esimerkiksi katsetta tai kosketusta, luomme sessa korostetaan niiden tarkastelua nimenomaan kulttuurisesti uskottavia sukupuoliesityksiä. Eräässä sidoksissa toisiinsa. Jaottelu ei ole koskaan yksitutkimuksessani yksi haastattelemani henkilö oli oikoinen, mutta toimii silti analyyttisen operoinnin korjauttanut sukupuolensa ja kertoi, kuinka operaavälineenä.” • VÄKI 13


Tunteita ja tuoksuja SANNA RAUHALA

Rauhoitu hetkeksi. Sulje silmäsi ja vedä syvään henkeä. Anna ajatustesi lipua menneisyyteen. Mikä on varhaisin muistosi? Mitä aistikokemuksia siihen liittyy? Muistatko kesäpäivän

kirkkaat värit, maistatko pakkasenkirpeän rautapylvään sen napatessa kielesi vangikseen vai haistatko kenties vastaleikatun ruohon tuoksun?

Älä huoli, jos mikään näistä aisteista ei nouse Syitä sille, miksi tuoksut ovat meille usein niin heti päällimmäiseksi mielessäsi. On vaikeampi erityisen tärkeitä muistojen yhteydessä, on monia. herättää aistikokemuksia muistelemalla, kuin jouYksinkertaisimmillaan – jos näin voi sanoa – sen tua ennalta arvaamatta tutun tuoksun väijyttämäkvoi tiivistää vain neurobiologisiin faktoihin: kaikista si. Hajumuistot ovat usein hyvin tunteellisia ja vahaisteistamme haju on se, joka on suoraan yhteyvoja kokemuksia, joiden kuvailemisen yrittämidessä mantelitumakkeeseen. Tämä aivojemme osa nen voi muodostua lopulta jopa puolestaan on vastuussa sekä imeläksi. Tunnistan ainakin henmuistoistamme että emotionaakilökohtaisella tasolla itseni ja Se, joka haisee pahalta, lisista reaktioistamme. Vaikka on tapani kokea hajuja vahvasti toki vaikeaa todistaa, että hajuon paha, ja se, joka on erään etnografisen tutkimuksen muistojen tunteellisuus johtuisi paha, haisee pahalta. kuvauksesta: juuri tästä yhteydestä, on se silti ”Lempituoksuni on erikoimielenkiintoinen ja vakuuttava nen, mutta paras mitä suinkin lisä teoriaan. Kokemusta ei tovoin keksiä. Se on minun oman ihoni tuoksu, mutta sin kannata typistää vain pelkkään biologiaan, sillä vain tietyssä tilanteessa. --- Tämä tuoksu esiintyy vain hajuilla on valtava merkitys myös identiteetille ja erityisen lämpimänä kesäpäivänä, kun olen viettänyt toiseuttamiselle. Jos pysähdyt hetkeksi miettimään, aikaa ulkona järvellä ja aurinkorasvan jäänteiden, voit varmasti erotella heti tiettyjä tuoksuja ”pahaan” suolan, hien, ruohon ja raikkaan veden tuoksut ovat ja ”hyvään.” Tämä tuoksujen dikotomia vallitsee kaikki sulautuneet yhdeksi ihollani. Luulen olevani paitsi jatkuvasti läsnä olevassa, henkilökohtaisessa erityisen kiintynyt tähän tuoksuun siksi, että se esiintyy maailmassamme, myös vähemmän arkipäiväisissä nykyään niin harvoin, sekä siksi, että esiintyessään se kohtaamisissa. muistuttaa minua lapsuuden huolettomista päivistä, Vahvat ja epämiellyttävät hajut yhdistetään jolloin tämä tuoksu oli jokapäiväinen ilmiö kuukausien usein alempiin yhteiskuntaluokkiin, kuten Corbin ajan.” (Waskul et al 2009:11) kertoo hajujen historiikissaan. Tämä ei päde vain VÄKI 14


Kuva: Tim Horton (CC BY-SA 2.5)

aristokratiaan ja rahvaaseen, vaan myös ihan meihin tavallisiin tallaajiin. Voitko rehellisesti sanoa, ettet automaattisesti pyri siirtymään kauemmas, jos vahvasti hieltä tai virtsalta tuoksahtava henkilö asettuu viereesi raitiovaunussa? Millainen reaktio syntyy, kun kohtaat yllättäen mielestäsi epämiellyttävän hajuisen ihmisen? ”Se, joka haisee pahalta, on paha, ja se, joka on paha, haisee pahalta.” (Low 2005: 401) Yllä on typistettynä kaikessa yksinkertaisuudessaan se, miten hajut meihin voivat vaikuttaa. Koska hajuja kuvaillaan useimmiten hyvinä tai pahoina, myös niiden lähteet aina esineistä ihmisiin luokitellaan usein samanlaisiin lokeroihin. Kaikesta tästä huolimatta koemme ”hyvinä” tuoksuina usein sellaiset asiat, jotka assosioituvat positiivisiin muistoihin tai joihin olemme lapsesta saakka tottuneet. Tarkoittaako tämä siis automaattisesti sitä, että poikkeavassa hajumaailmassa elävä ihminen on ”paha”? Jokainen pieni antropologinalku tietänee jo vastauksen tähän. Voimakas ja vihamielinen reaktio vieraisiin tuoksuihin johtuu usein juuri siitä, että ne ovat vieraita. Oudot tuoksut eivät kuulu totuttuun maailmaamme, joten ne voivat pahimmillaan herättää turvattomuuden tunnetta. Mitä pienempi ”hajupiirimme”

on, sitä useampi tuoksu on ulkona mukavuusalueeltamme. Kansainvälistyvä maailma, matkustamisen jatkuva kasvu ja globalisaatio tuovat kuitenkin lähellemme jatkuvasti vahvempia hajukokemuksia ihmisten, mausteiden, ruokien, kasvien ja minkä tahansa vieraan aineksen muodossa. Jatkuvat aistikokemuksemme paitsi tuovat pintaan vanhoja muistoja, myös auttavat ylläpitämään sitä kuvaa itsestämme ja ympäröivästä maailmasta, mihin olemme tottuneet. Maailmassa liikkuminen kasvattaa myös aistihavaintojen pankkia. Vaikka lempituoksujani ovat yhä lapsuuden muistoihin tiukasti kietoutuva nuotion tuoksu, tuore pulla ja lämmin kaakao, ovat turvallisuuden tunnetta myöhemmin nousseet lisäämään myös mausteinen curry ja kirpeä syysilma. Sanotaan, että ihmisen tulee nähdä maailmaa. Itse suosittelen pelkän näkemisen sijaan ulottamaan sinne kaikilla aisteilla. •

Luettavaa: Classen, C. et al (1994): Aroma: The Cultural History of Smell Corbin, A. (1986): The Foul and the Fragrant Low, K. (2005): Ruminations on Smell as a Sociocultural Phenomenon Waskul, D. et al (2009): The Aroma of Recollection

VÄKI 15


Solmussa MILLA HEIKKINEN

Kuva: Helmi Räisänen

Ceci laittaa kämmenensä selkääni vasten. Kommunikoimme vain kosketuksen välityksellä, suljen silmäni ja yritän olla tiedostamatta muuta tilaa. Keskityn hengitykseeni ja päästän irti ajatuksista ja odotuksista. Ajatuksista irti päästäminen ja mielen hiljentäminen tuntuu aina olevan yhtä vaikeaa ja huomaan, että joudun muistuttamaan itseäni keskittymään vain tähän tilanteeseen ja antaa kaiken muun pudota pois. Ceci sitoo käteni ristiin rinnalleni ja kietoo köyden ylävartaloni ympärille useita kertoja. Ajantajuni on kadonnut, Ceci kääntelee minua varmoin ottein asennosta toiseen riippuen siitä, mitä kohtaa hän on sitomassa. Hän sitoo vielä suljetut silmänikin köydellä, jonka paineen pystyy tuntemaan toisissa kohtaa kehoa voimakkaammin. Jossain vaiheessa huomaan käteni puutuvan ja siirtelen sormiani. Kuulen edelleen musiikin ja aistin muut ihmiset, jotka ovat samassa tilassa. Pystyn koko ajan aistimaan Cecin läheisyyden ja on mielenkiintoista tutkailla, kuinka hän työskentelee vaihdellen tempoa. Köydet eivät tunnu kovilta ja karkeilta ihoa vasten, kuten olin kuvitellut. Vasen jalkani on sidottu koukkuun

ja sääreen kohdistuva paine alkaa aiheuttaa kipua, tutkailen sitä ja mietin alkuun, haluanko lopettaa tähän, mutta kipu saa minut keskittymään hetkeen, haluamaani tuntoaistiin. Muut ihmiset, musiikki ja tila ovat kadonneet, keskityn vain kipuun. Pystyn seuraamaan, mihin Ceci on minua viemässä: hän nostaa jalkani ylös ja laittaa sen kiinni katosta roikkuvaan renkaaseen. Paine ja kipu sääressä ja reidessä lisääntyvät ja joudun hengittämään syvään kipua kohden ja antaa vartaloni rentoutua, sillä en halua taistella kipua vastaan. Ceci muuttaa sidontoja, ja jossain vaiheessa nostaa toisenkin jalkani kiinni renkaaseen. Sitten hän päästää vasemman jalkani irti ja paine ja kipu hellittävät hieman, kun hän laskee minut jälleen alas. Tunnen, että jalkani on puutunut, ja vapauttaessaan köysiäni hän myös painaa ja hieroo kipeytynyttä reittäni, ja tämä sattuu taas uudella erilaisella tavalla. Jossain vaiheessa huomaan nauravani, sitä enemmän mitä enemmän hän tuottaa kipua, nauramme yhdessä. Hän sitoo kipeytyneen sääreni karheammalla, kovemmalla köydellä, naurahtelen ja kiroilen riippuen siitä, minkälaista kipu on. Otteet ovat selkeästi koventuneet: hän painaa, puristaa ja

VÄKI 16


Muut ihmiset, musiikki ja tila ovat kadonneet, keskityn vain kipuun. sitoo köysiä kireämmälle eri tahdissa. Loppua kohden tempo taas muuttuu rauhallisemmaksi, kun hän purkaa sidontoja pikku hiljaa. Olen päässyt kokeilemaan minulle jotain täysin uutta, joka oli hauskaa ja rentouttavaa eri tavalla, kuin olin olettanut. Ensimmäinen kosketukseni shibariin oli tapahtunut aiemmin kesällä työpajassa, jota Ceci veti. Silloin harjoittelimme pareittain solmujen tekemistä ja ylläpitämään jännitettä köydessä sidottaessa. Minusta mielenkiintoisinta on se kuinka lähelle toisen ihmisen, tässä tapauksessa ihmisen, jota ei tunne, haluaa tai uskaltaa päästää ja se miltä tuntuu antaa toiselle valtaa päästäen irti omasta kontrollistaan. Tuntoaisti tuntuu olevan mahdoton erottaa psyykkisestä kokemuksesta ja halusin lähteä tutkailemaan oman kokemuksen kautta miten niitä pystyy erottelemaan, mutta ennen peer rope -iltaa istuessamme juttelemassa huomaan jo, että fyysiset tunteet nivoutuvat ainakin tämän aiheen ympärillä vahvasti mentaalisiin kokemuksiin. Shibari, joka on saanut alkunsa Japanista, on levinnyt voimakkaasti ainakin Eurooppaan. Vaikka sidontaan voi liittyy voimakkaasti erotiikka voi se olla myös hauskaa ja leikkisää riippuen sitojan ja sidottavan suhteesta. Ennen yhteistä sessiotamme Cecin kanssa seurasin sivusta kun ihmiset harjoittelivat erilaisten solmujen ja sidontojen tekemistä. Julius opasti kuinka alkuun voi aloittaa kokeilemalla miten toista voi ohjata köyden avulla ja tunnustella missä rajat menevät minkälainen yhteinen kommunikaatio on mikä tuntuu luontevalta ja haluaako pari vaihtaa rooleja. Tärkeimpänä korostuu selkeästi se, että kommunikaation parin välillä on toimittava: jos yhteyttä ei

synny ei kannata lähteä leikkimään. Tästä on yhtä mieltä Jere, Ceci ja Lena kenen kanssa istuin keskustelemaan loppuillasta. On vaikea lähteä niin intiimiin tilanteeseen jos tuntuu ettei voi luottaa toiseen ihmiseen, välillä voi käydä myös jostain syystä niin, että vaikka kommunikaatio alkuun tuntuu toimivan toisen tapa työskennellä köysillä onkin täysin vieras eikä osaa antautua tilanteeseen. Ennen kuin sidontaa voi aloittaa on käytävä läpi yhteisiä toiveita ja tunteita, onko kehossa kipukohtia tai asentoja joita ei voi tehdä, kohtia joihin ei halua koskettavan, mikä on suhde kipuun… Vain avoimella kommunikaatiolla tilanteen saa toimimaan. Vaikeinta on jos toinen ei reagoi mitenkään. Hyvässä kommunikaatiossa voi koetella yhdessä rajoja kun ei yritä miellyttää tai tietoisesti reagoida niin kuin kuvittelee, että pitäisi reagoida. Jokaisen sidonnan jälkeen on hyvä käydä tilanne yhdessä läpi, mitä siitä voi oppia ja miten se vaikutti. Toisille tulee esiin traumoja, joita he pystyvät käsittelemään ollessaan sidottuina: ne eivät välttämättä näy ulospäin. Tärkeää on tuntea omat rajansa ja haluaako pysytellä niiden sisällä vai haluaako koetella niitä. Itse rakastan kokeilla omia rajojani ja oppia samalla uutta muista ihmisistä. Vaikka minulla oli hieman käsitystä shibarista halusin mennä avoimin mielin kokeilemaan ennen kuin kyselin muiden tuntemuksia. Aiheesta on helpompi omien tuntemusten kautta ymmärtää mistä toiset puhuvat, vaikka jokainen kokemus on hyvin erilainen riippuen vain siitä kenen kanssa, missä tilanteessa tai mikä oma mielentila on. Sitominen on oppimiskokemus molemmille. •

VÄKI 17


Äänet päässämme BRUNO GRONOW

Stanfordin yliopiston antropologian professori, Tanya Luhrmann, joka taannoin kävi puhumassa Helsingissä järjestetyssä Wild or Domesticated -konferenssissa, on tutkinut äänten kuulemisen kokemusta eri kulttuureissa. Skitsofreniaa sairastavat Ghanasta, USA:sta ja Intiasta olivat tämän vertailevan tutkimuksen kohteina. Luhrmann haastatteli kollegoineen kuuttakymmentä aikuista, joilla kaikilla oli diagnosoitu skitsofrenia: näiltä kysyttiin kuinka monta ääntä he kuulivat, kuinka usein, mistä he luulivat äänten olevan peräisin, ja minkälaisia äänet olivat. Heiltä kysyttiin myös, että tiesivätkö he, kuka heille puhuu, ja vastasivatko he näille äänille. Tämän lisäksi oli tärkeää tietää, pitivätkö haastateltavat ääniä pelkästään ikävinä vai oliko heillä myös positiivisia kokemuksia niistä. Luhrmannin mukaan äänten kuulemisen kokemus vaihtelee henkilöstä riippuen ja on monimutkainen prosessi, mutta tämän lisäksi hänen uusi tutkimuksensa osoittaa, että äänten kuulemisen kokemus on myös osittain sidottu kulttuuriseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Psyykkiset sairaudet, tai niistä juontuvat kokemukset, varioivat siis jonkin verran eri kulttuurien välillä. Vaikka äänten kuulemisen kokemukset olivat hyvin samankaltaisia kaikissa tutkimuskohteissa, huomattavin ero Ghanaan ja Intiaan verrattuna löytyi USA:sta. Siinä missä afrikkalaiset ja intialaiset haastateltavat kertoivat monista positiivisista äänikokemuksista, yksikään amerikkalainen ei raportoinut muuta kuin negatiivisia assosiaatioita äänten kuulemiseen. Amerikkalaiset pitivät ääniä useammin vihaisina ja väkivaltaisina ja viittasivat äänten kuulemiseen jonkinlaisena ”pommituksena”, sekä yhdistivät sen vaihtelevasti traumaan tai fyysiseen viallisuuteen. Äänet kannustivat myös usein satuttamaan muita ihmisiä tai itseään; kuten eräs haastateltava sanoi: ”usein se on kuin ihmisten kiduttamista, heidän silmien uloskaivamista lusikalla tai jonkun pään irti leikkaamista ja heidän veren juomista, todella karseita juttuja.”(oma suomennos.) Amerikkalaiset eivät myöskään suurimmaksi osaksi tunnistaneet ketään kuulemistaan äänistä.

Intiassa yli puolet haastatelluista kertoi, että kuullut äänet olivat perheenjäseniä, jotka komensivat heitä tekemään erinäisiä asioita; usein äänet miellettiin vanhemmiksi ihmisiksi, jotka neuvoivat nuorempiaan. Intialaiset pitivät ääniä usein positiivisina, jopa leikkisinä, henkien tai jonkinlaisen taian omaavina, ja jopa viihdyttävinä. Intiassa ei myöskään puhuttu äänistä samalla tavalla lääketieteellisin tai psykiatrisin termein kuin USA:ssa. Ääniä pidettiin hyvin fyysisinä: eräs mies kertoi raahaavansa helvetissä kituvia ääniä mukanaan, kun hän lähti ulos, ja kertoi tämän satuttavan niitä. Samat äänet saattoivat myös oksentaa seksin aikana. Ghanassa äänet olivat huomattavasti vähemmän tämän kaltaiseen fyysisyyteen liittyviä. Ghanalaisten parissa pidettiin normaalina, että ruumiittomat henget voivat puhua, joten ääniä ei kuvailtu lähes lainkaan esimerkiksi aivojen viallisuuden kautta. Ghanassakin kymmenen ihmistä kertoi äänien olevan enimmäkseen positiivisia, ja kuusitoista ihmistä selitti kuulevansa jumalan selvästi. Luhrmannin tulkinnan mukaan kokemusten väliset erot ovat selitettävissä länsimaisen individualismin kautta. Afrikkalaiset ja intialaiset yhdistävät vahvemmin käsityksen mielestä ja itsestä muihin ihmisiin määritellen nämä sosiaalisten suhteiden kautta, kun taas amerikkalaiset näkevät itsensä enemmän yksilöllisen identiteetin omaavina. Tämän takia ghanalaiset ja intialaiset kokivat myös kuulemansa äänet eräänlaisina sosiaalisina suhteina ja tämän takia positiivisempina, kun taas amerikkalaiset patologisoivat kokemuksensa. Tutkimus siis osoittaisi, että väkivaltaiset, ikävät äänet, jotka ovat tavallisia länsimaissa, eivät ole välttämättä väistämätön osa skitsofreniaa. Skitsofrenian kulttuurispesifit aspektit ovat vahvoja, ja tällä voisi olla suuri merkitys annettavan hoidon kannalta. • Lähde: Luhrmannin et. al. artikkeli Differences in voice-hearing experiences of people with psychosis in the USA, India and Ghana: interview-based study http://bjp.rcpsych.org/content/early/2014/06/17/bjp.bp.113.139048.full. pdf+html

VÄKI 18


Anonyymi antropologi POHDINTAA KRAPULASTA JA AISTEISTA

Sanotaan että krapula on luova tila.

Kankkunen. Missä muussa tilassa ihminen voi kokea täydellistä kauheutta kaikkien aistien välittämänä. tyneet kokevat synestesiaa, mutta hermoradat, jotka mahdollistavat kokemuksen karsiutuvat aivojen kehittyessä. Jotkin psykoaktiiviset huumausaineet, kuten LSD voi mahdollistaa synestesiakokemuksen. Mutta nyt Anonyymi antropologinne on keksinyt huumeita halvemman ratkaisun ongelmaan. Kankkunen. Missä muussa tilassa ihminen voi kokea täydellistä kauheutta kaikkien aistien välittämänä. Näköaistini havainnot tuntuvat kipuna, kuulen äänet väreilevänä kuvotuksena alavatsassa ja makuaistini ylikuormitus paskanmaun johdosta tuntuu kimeänä tinnityksenä korvissani. Ehkä krapulassa on sittenkin luovaa? •

VÄKI 19

Kuva: the British Library’s collections, 2013 (Public Domain)

Tämä saattaa olla suurin valhe mitä ihmiskunnan historiassa on koskaan kerrottu, jos ei oteta lukuun kakaroille keksittyä hammaskeijua. (Miksi ihminen palkittaisiin siitä että hampaat lähtee?) Tätä mietin herätessäni kammottavaan keskiviikkoaamuun. Hajuaistiini kantautuu minä, jokainen poltettu rööki ja vanha viski lemuavat huokosistani. Vaikka pidän silmät kiinni värikäs liskodisko bailaa verkkokalvoillani kuin viimeistä päivää. Ajatukseni ajautuvat tähän tekstiin, jonka deadline oli monta päivää sitten. Perkele. Vaivoin avaan koneen ja makuaistiani hellii kuolleen näädän pikantti maku. Joku oksettavan toimelias ihminen leikkaa puskia ja ikkunan alla vihlova ininä kantautuu vaivaamaan kuuloaistiani. Opiskelijakämpän paperiohuiden seinien läpi kantautuu kiimainen ulina kun teekkari saa rönttöstä. Että voi ihmistä vituttaa, kun jokainen aisti on tukittu jonkun asteisella – itse tai muiden aiheuttamalla – saasteella. Tässä sitä ollaan. Kirjoittamassa synestesiasta. Se tarkoittaa aistien sekoittumista. Silloin aistiärsyke aiheuttaa toisen aistin alaan kuuluvan aistimuksen. Klassikkoesimerkki on musiikin kokeminen väreinä. Siinä se. Mieletön ilmiö eikö? Nyt sitten sinä darrainen saamaton paska kirjoitat jotain kiinnostavaa aiheesta. Tärisevin käsin koitan helpottaa tuntoaistini havainnoimaa kuivaa suuta. Silloin pamahtaa ymmärrys. Krapula on synestesiaa! Useiden tutkimusten mukaan vastasyn-


Aisteja linnanmäen valokarnevaaleilla HEIDI SAARINEN

Haju Tunto

Näkö

VÄKI 20


Kuulo

Maku VÃ&#x201E;KI 21


Tekstaripalsta

Heräsin aamulla kuumeessa ja huomasin että kämpän vesi on pantu poikki. Luikin silti mayasodankäynnin luennolle kahekstoista, jolloin huomasin unohtaneeni kotiavaimet. Mitäpä sitä ei mayahieroglyfien tähden tekisi? - nimetön

Vittu mikä itkufestivaali - anonyymi manalainen Kehon vujuilla

Vujujen kantava teema oli Indiana Jones. Tuomiojan temppeli, Kristallijallun valtakunta ja Viimeinen nistiretki.

- E. Nordström Kehon vuvujen jälkeen

HALOO - näin se meni.

- nimetön

VÄKI 22


Mikä Tekstaripalsta? Manan kauan odotettu ja hypetetty TEKSTARIPALSTA on nyt täällä! Vapaamuotoisia ja mitä tahansa kannanottoja, ajatuksia, känniavautumisia, onnellisia tai onnettomia hetkiä saa jakaa numeroon

046 937 4407. Parhaat palat näistä julkaistaan

Väki-lehdissä. Tekstareita voi jättää nimellä tai nimimerkillä.

Ei muuta kuin numero talteen ja raapustelemaan!

Turner vois haistaa ripulin - 2016 - nimetön

Siis mullahan on ihan vitun iso perse. - anonyymi manalainen Kehon vujuilla

VÄKI 23


Väki 3/2016  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you