V
Ä
K
I
4/2021 – Leikki
Päätoimittajat Cecilia Sippel Maija Karakoski Sabriina Hietaniemi Toimituskunta Anni Juvonen Gloria Kärki Johanna Wiens Julia Räisänen Lassi Laakso Linnea Sirén Kuvat ja kuvitukset Axel Lyytikkä Julia Orpana My von Reiche Paavo Kärki Petra Laurila Kannet Maija Karakoski & Sabriina Hietaniemi Julkaisija Väki Ry Paino
Picaset Oy
Painos
75 kpl
Ota yhteyttä s-posti: vakilehti@gmail.com ig: vakimagazine Verkkolehti vakimagazine.tumblr.com Väki saa HYY:n ainejärjestölehtitukea.
Numero 4/4 2021
5
Päätoimittajilta
6
7
Toimitus fiilistelee: pikkuprojektit
Ennustusten sanasokkelo
8
koirakivenniemi
10
15
Leikkiä ikä kaikki
Leikki yhteiskunnallisena polkuna
18
Kaunis peli
22
Leikin loppu
27
Koirapuisto
Päätoimittajilta
T
ervetuloa pelaamaan! Säännöt ovat seuraavat. Ensimmäisenä vuorossa ovat alkukarsinnat, joissa on neljä erilaista karsintaryhmää, kaikissa eri säännöt. Mukaan varsinaiseen peliin valitaan 68 parasta pelaajaa. Tämän jälkeen pelin ensimmäisellä tasolla on kolme kierrosta, tarpeen vaatiessa useampi. Pelaajien tavoitteena on kerätä pisteitä eli “noppia” erilaisia tehtäväkokonaisuuksia suorittamalla. Jos “noppia” ei kerry tavoitetahtiin, saattaa pelaaja rangaistukseksi joutua palauttamaan pankkiin hänelle jaettuja pelimerkkejä. Kun pelaaja on onnistunut keräämään 180 pistettä sekä selvinnyt “kandidaatintutkielmana” tunnetusta viimeisestä haasteesta voittajana, hän on valmis siirtymään seuraavalle tasolle. Siellä peli jatkuu pienin sääntömuutoksin. Toiselta tasolta selvittyään pelaajan on mahdollista jatkaa vielä kolmannelle ja viimeiselle tasolle, jonka läpäisijä palkitaan hauskalla hatulla. Pidätämme oikeuden sääntömuutoksiin. Onnea matkaan! Tältä yliopistossa opiskelu usein tuntuu: peliltä, jossa edetään enemmän tai vähemmän mielivaltaisten sääntöjen mukaan, kilpaillen sekä aikaa että omien voimavarojen rajallisuutta vastaan. Ja kuten peleissä valitettavan usein käy, pelaamisen ilon syrjäyttää tarve suoriutua ja pelata peli loppuun kunnialla. Vain siirtyäkseen sukkuloimaan seuraavan pelin sääntöviidakkoon, jota työelämäksikin kutsutaan. Yliopistoon pyrkimisen motivaattorina on yleensä vahva kiinnostus ja innostus omaa tieteenalaa kohtaan. Opintojen edetessä ne tuppaavat hautautumaan syvälle kiireen ja kasaantuvien deadlinejen alle. Ryppyotsaisen nopanmetsästyksen uuvuttamana itseään joutuu tasaisin väliajoin muistuttamaan siitä, miksi tähän leikkiin oikeastaan tulikaan ryhdyttyä. Kiireen ohella innostusta latistaa tehokkaasti myös homman totisuus. Tiede on vakava asia, ja akateeminen arvokkuus on säilytettävä – vaikka sitten oman oppimisen kustannuksella. Luennoitsijan esittämä kysymys “onko kysyttävää” saa yleensä vastaansa syvän hiljaisuuden. Kuka nyt uskaltaisi myöntää, ettei tajunnut? Ympäristössä, jossa keskustelu perustuu hiotuille argumenteille sekä hienoille termeille ja teorioille, ei tunnu olevan tilaa tyhmille kysymyksille tai keskeneräisille ajatelmille, saati epäonnistumiselle. Vaikka juuri ne yleensä ovat avainasemassa oppimisen kannalta. Miten tässä näin on päässyt käymään? Vaatimaton väitteemme on, että opiskelusta puuttuu leikkiä. Mutta hetkinen, hetkinen. Eikö opiskelua juuri äsken verrattu peliin? Jep, näin tehtiin. Peli ja leikki eivät kuitenkaan ole synonyymejä, vaikka niitä erottava viiva ehkä onkin veteen piirretty. Pelejä määrittävät säännöt, eteneminen ennalta määrätyn kaavan mukaan sekä kilpailu. Leikin maailma puolestaan rakentuu neuvottelun, kokeilun ja vuorovaikutuksen kautta. Peli muuttuu helposti suorittamiseksi. Leikki on, no, leikkisämpää. Leikki on tila, jossa on sallittua ottaa erilaisia rooleja, kokeilla ja mokailla. Ehkä juuri siksi leikki on myös tärkeä oppimisen työkalu – paitsi lapsille, myös aikuisille. Miksei opiskelu siis voisi muistuttaa kilpailullisen pelin sijaan enemmän vapaata leikkiä? Leikin läpi myös niitä tyhmiä kysymyksiä saattaisi olla helpompi esittää. Mitä jos tää aatteliskin näin? Leikillisyyden ei tarvitse tarkoittaa pihaleikkejä tai pakotettua hassuttelua. Esimerkiksi väittelyt voivat olla hyvä tapa testata uusia näkökulmia erilaisten roolien suojista. Antropologian opintojen kohdalla leikin potentiaali on erityisen helppo nähdä, onhan keskeinen osa alan tutkimusta etnografinen metodi, jossa kehollisuuden, tilallisuuden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli on ohittamaton. Leikin kautta tutkimuksenteon käytäntöjä voitaisiin harjoitella turvallisessa ympäristössä. Millaisia asioita vaikkapa sosiaalisissa tilanteissa kannattaa havainnoida? Miltä haastatteleminen tuntuu? Entä haastateltavana oleminen? Kasaantuvien kurssitehtävien, jälleen kerran huonontuneen pandemiatilanteen, pimeyden ja kylmyyden sekä epävarmojen tulevaisuudennäkymien keskellä leikkisyys tuntuu kaiken kaikkiaan olevan kortilla. Juuri siksi halusimme valita vuoden viimeisen numeron teemaksi leikin. Tämäkään lehti ei silti ole pelkkää auringonpaistetta ja sateenkaaria. Leikki voi herättää myös vaikeita tunteita, ja toivotamme ne kaikki tervetulleiksi tämän lehden sivuille. Väen vuoden 2021 päätoimitus kiittää ja kuittaa! Lämpimät kiitokset kaikille kirjoittajille, kuvittajille, editoijille sekä tietysti lukijoille. Rentouttavia lukuhetkiä,
Cecilia, Maija ja Sabriina
5
PIKKUPROJEKTIT Toimitus fiilistelee:
Animal Crossing Oma intohimoprojektini sijaitsee virtuaalisella pohjoisella pallonpuoliskolla ja on pienen neliskanttisen saaren muotoinen. Monen muun tavoin olen hurahtanut Animal Crossing: New Horizons -peliin, joka ilmestyi Nintendon Switch -pelikonsolille sopivasti juuri kun korona patisti ihmiset koteihinsa. Kun muut innostuivat huonekasvien kasvattamisesta, juurileivän leipomisesta tai kombuchan valmistamisesta, minä käytin useimmat hereilläolotuntini juoksemalla ympäri pientä lomasaarta vahvistaen jo Sims-pelin aikoinaan luomaa gamer girl -identiteettiäni. Ja kun sanon käytin, tarkoitan, että käytän edelleen. Jokin tuossa pelissä, jossa ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään, viehättää. Animal Crossing on utopia, jossa velka ei kasva korkoa, deadlineja ei ole ja jossa jokainen voi rauhassa keskittyä kulloinkin valitsemaansa aktiviteettiin, kuten kukkien risteyttämiseen, nikkarointiin, muiden saarilla vierailuun tai vaikkapa osakekaupan käymiseen retiiseillä. Oma lempipuuhani liittyy juuri saaren rakentamiseen. Tarkkaan harkitun esteettisen teeman mukaisesti rakennan ja somistan saareni eri kolkkia, istutan kasveja ja hion asemakaavaa. Ja kun työni tulos alkaa uhkaavasti näyttää valmistumisen merkkejä, saan kriisin katseltuani sosiaalisessa mediassa muiden käyttäjien täydellisyyttä hipovia mestarillisia saaria ja päädyn vetämään suurimman osan rakentamastani maan tasalle ja aloittamaan alusta. Se ei sinänsä haittaa, sillä minulle pelissä on lopulta enemmän kyse itse prosessista, kuin lopputuloksesta. – Julia Räisänen
Sipsit Syksy 2021 ja sen mukana muutto ison kauppakeskuksen naapuriin. Ison kauppakeskuksen pohjakerroksessa sijaitsee K-Supermarket. Supermarketti on jokseenkin työläs lähikaupaksi. Saapuessa kampukselta kotikulmille huomaa jo matkalla metrosta pohjakerrokseen, että päällä on liikaa vaatetta ja häpeällisen epäergonomisessa kangaskassissa liikaa tavaraa. Kaupassa navigointi kestää aina toivottua kauemmin, vaikka kuinka jo luulee tuntevansa oman marketin hyllyt. Aikaa minulla lähtökohtaisesti riittää, rahaa taas ei niinkään. K-kaupan käytävillä kuljeskelu voi koitua kohtalokkaaksi opiskelijabudjetille. Siispä pyrin suosiolla keskittämään heräteshoppailuni yhdelle valitulle hyllylle: sipsihyllylle. Kämppiksetkin allekirjoittivat tämän hankkeen, ja niinpä kotimme yhteisöllisyyttä on tänä syksynä edistänyt perunalastujen arvosteluprojekti, joka jatkui aina viime sunnuntaihin asti. Silloin allekirjoittaneella iski kohtalokkaan heikko hetki tutuksi käyneen hyllyn äärellä; erehdyin laajentamaan projektimme kategorian käsittämään myös valmispopkornit. Lopputulos ei ollut kehumisen arvoinen. Ymmärrettävää kyllä, yhteisönikin katsoi minua vinoon. Sinä iltana keittiönpöydän ääressä teimme yhteisen päätöksen sipsisyksyn päättämisestä. Seuraava muuttoni tuleekin vastaan kahden viikon päästä. Jos onni suo, tammikuussa löydän itseni Lidlin vierestä. – Cecilia Sippel
6
Ennustusten sanasokkelo Näin vuoden vaihtuessa on usein tapana laatia erilaisia ennustuksia seuraavalle vuodelle. Säästä itseltäsi tällä kertaa mehiläisvahan valamisen ja korttipakan pläräilyn vaiva, ja katsahda sanasokkeloon! Ensimmäiset löytämäsi sanat kuvaavat ensi vuottasi – tai sitten eivät.
A
O
L
U
T
I
S
V
A
R
I
O
U
R
A
T
A
U
T
A
M
E
A
B
I
D
A
A
R
R
E
I
K
I
S
A
I
L
S
I
S
V
I
U
U
A
K
I
T
S
A
K
Ä
O
I
P
O
T
E
S
E
A
D
L
S
U
I
T
A
I
K
A
Ä
J
I
A
U
S
I
O
E
I
E
L
S
T
T
A
U
K
O
V
N
U
S
L
I
U
K
E
I
I
T
S
R
E
F
O
R
M
I
D
N
H
Y
E
S
T
K
O
S
L
O
H
L
M
L
M
E
M
E
O
E
L
I
O
A
I
A
N
K
E
X
I
T
P
I
I
O
O
P
U
A
A
A
U
K
N
I
S
E
E
U
T
P
A
K
O
B
E
R
T
Y
T
I
N
K
A
L
K
I
S
O
J
T
U
N
U
I
A
O
S
L
I
T
K
O
A
U
M
Ä
T
N
O
I
S
S
O
U
I
A
K
L
I
T
U
J
I
S
T
H
Y
R
B
U
I
K
Ö
P
T
E
T
Ä
O
P
E
A
I
T
I
U
S
E
L
K
K
A
U
S
P
R
I
T
K
E
N
H
L
E
E
N
A
D
I
N
K
I
N
E
N
A
U
Y
I
I
K
O
M
S
A
L
S
Y
L
I
I
H
Ä
N
T
I
Ö
S
K
E
R
U
O
L
I
S
Ä
S
U
U
R
S
I
I
V
O
U
S
N
E
I
K
K
A
Ä
I
K
O
N
E
I
T
U
E
S
I
K
O
S
U
N
U
A
L
O
P
A
N
T
I
N
A
I
K
O
P
E
I
N
E
P
T
Y
A
I
E
R
E
F
L
E
K
T
I
O
A
I
T
S
I
P
U
S
U
P
E
L
O
S
A
T
I
N
O
M
I
V
E
I
K
O
S
S
I
N
7
koirakivenniemi tässä, missä pallon kaartuvan pinnan voi kuvitella lipovan aavistuksen ylös tyhjentyneen hiililaivan usvaista hahmoa
laskeutui appelsiininokka
palavasilmäinen meriharakka
sata vuotta sitten tai tuhannen päästä
tämä kaupunki on ollut ja on oleva niin monen muun
maan ja taivaan rajalla sen ruskeatäpläinen muna
kasvoi kattojen tasalle
punatiilet punatiilten päälle asetellut kahahtivat hauraampina
Teksti Anni Juvonen Kuvitus Sabriina Hietaniemi
8
9
LEIKKIÄ IKÄ KAIKKI Teksti Maija Karakoski
Kuvat Petra Laurila
Aikuisten suhde leikkiin on usein hieman hankala. Mutta kyllä aikuisetkin leikkivät, vaikkakin usein tavoilla, joita ei välttämättä leikiksi tunnisteta tai tunnusteta, aikuisten lelusuhteita tutkinut Katriina Heljakka kertoo. Leikkiin liittyy paljon tabuja ja stigmaa, mutta viime vuosikymmeninä myös sen hyödyt on alettu tunnistaa paremmin. Leikki on löytänyt tiensä niin opetukseen, palvelumuotoiluun kuin startup-firmojen toimistoillekin. Ennen kaikkea leikki kuitenkin tuottaa leikkijälle iloa ja nautintoa – iästä riippumatta.
10
V
UONNA 2008 Katriina Heljakka huomasi Flickr-kuvapalvelussa kiinnostavan ilmiön. Kuvapalvelu täyttyi valokuvista, joissa esiintyi kustomoituja leluja erilaisissa konteksteissa, osana tarinallisia tilanteita. Leluja oli esimerkiksi viety baariin hengailemaan. Nyt eivät selvästikään olleet lapset asialla. Tässäpä herkullinen maailma tutkittavaksi, jatko-opintojensa suuntaa pohdiskellut Heljakka tuumi. Tutkimusaihe on kantanut pitkälle. Vuonna 2013 Heljakka väitteli tohtoriksi Aalto-yliopistosta aiheenaan aikuisten lelusuhteet, ja viime vuodet hän on toiminut lelu- ja leikintutkijana Turun yliopistossa. Siellä hän on johtanut leikin monitieteistä tutkimusryhmää, Pori Laboratory of Playta. Tämän vuoden elokuusta Heljakka on työskennellyt leikin asiantuntijana Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Lelujen pariin Heljakan johdattivat oikeastaan pelit. Heljakan isoisä toi aikanaan Kimble-lautapelin Suomeen, ja pelin ympärille kasvoi nykyään nimellä Tactic Games tunnettu lelu- ja pelialan yritys. Heljakka kasvoi pelien ja lelujen ympäröimänä. Myöhemmin hän työskenteli perheyrityksessä pelisuunnittelijana, ja teki myös visuaalisen kulttuurin opintojensa lopputyön pelisuunnittelusta. Pelitutkimus oli tuolloin kovassa nosteessa, mutta leluja ja leikkiä koskevaa tutkimusta tehtiin vähemmän. Lelututkimus tuntui siksi luontevalta aluevaltaukselta Heljakalle, jota lelut ovat aina kiehtoneet. Leikin asiantuntija kertoo myös itse omistavansa leluja. Tässä suhteessa hän on eräänlainen poikkeus. Leikkijäksi ei yleensä haluta tunnustautua julkisesti.
“Moni aikuinen yhdistää leikkiin regression pelon”, Heljakka kertoo. “Pelätään sellaista taantumuksellisuutta, ja ajatellaan, ettei leikki ole osa vastuullista aikuisuutta.” Tehokkuusajattelun lävistämässä suoritusyhteiskunnassa leikki näyttäytyy helposti hidasteena. “Ajatellaan, että leikkisä kepeys vie uskottavuutta, vakuuttavuutta ja tehokkuutta pois. Tällöin leikkijäksi leimautuminen nähdään puhtaasti stigmatisoivana asiana.” Aikuisten suhde leikkiin on toisin sanoen usein hieman hankala. Mutta kyllä aikuisetkin leikkivät, mitä moninaisimmin tavoin – ja hyvä niin. “Leikki on aikuiselle voimavara, niin kuin se kaikenikäisille on”, Heljakka toteaa.
"Ajatellaan, ettei leikki ole osa vastuullista aikuisuutta."
LEIKKIÄ on Heljakan mukaan länsimaisessa ajattelussa totuttu lähestymään ensisijaisesti lapsuuteen kuuluvana ilmiönä. Leikki on lapsen työtä, sanontakin kuuluu. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Agraariyhteiskunnassa leikittiin luontevammin eri sukupolvien kesken, osana arjen askareita. Teollistumisen ja kaupungistumisen kaltaisten kehityskulkujen myötä leikki rajautui pois aikuisten maailmasta. Myös vapaa-ajan ja työn välisen erottelun syntyminen on vaikuttanut siihen, millaisiin tilanteisiin ja tiloihin leikin koetaan sopivan, Heljakka kertoo. Jos leikki ei lähtökohtaisesti kuulu aikuisuuteen, niin työpaikalle se nyt ei ainakaan sovi.
11
"Leikki on vapaan tekemisen ja toiminnan paineeton tila, ja se voi tapahtua missä tahansa, missä ikäryhmässä tahansa."
Historiallisten kehityskulkujen myötä syntyneet ajatukset leikistä ovat löytäneet tiensä myös julkiseen puheeseen ja viralliseen kielenkäyttöön. Ne puolestaan vahvistavat edelleen käsityksiä siitä, minne leikki kuuluu ja minne ei. Esimerkiksi leikki-ikä määritellään lähteestä riippuen kutakuinkin toisen ja kuudennen ikävuoden välille. Tämän jälkeen leikki-ikäisestä tulee kouluikäinen – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että halu tai tarve leikkiä todellisuudessa loppuisivat. Ikäkausien kaltaisten kategorisointien kautta pyritään määrittämään sitä, millainen toiminta missäkin kontekstissa on ”normaalia”. Erotteluun perustuvia luokittelujärjestelmiä tutkineen antropologi Mary Douglasin mukaan tällaiset luokittelujärjestelmät auttavat jäsentämään maailmaa ja ylläpitämään sosiaalista järjestystä. Kalat asuvat vedessä, linnut lentävät. Lapset leikkivät, aikuiset eivät. Todellisuudessa maailma ei asetu siististi ihmisen luomiin lokeroihin. Kategorioiden väliin jää harmaita alueita, eivätkä asiat aina tyydy toimimaan normaaliksi määritellyillä tavoilla. Kalat lentävät, linnut uivat ja aikuiset leikkivät. Uhmatessaan luokittelujärjestelmän sääntöjä tällaiset epäselvyydet uhkaavat myös erotteluun perustuvan yhteiskuntajärjestyksen pysyvyyttä, Douglas väittää. Epäselvyyteen sisältyy vaara, jota pyritään ihmisyhteisöissä
12
hallitsemaan erilaisin tavoin. Usein luokkiensa rajoja uhmaavat asiat asetetaan erilaisten rajoitusten eli tabujen alaisiksi, joiden rikkominen tuo mukanaan sosiaalisen tuomion, stigman. Stigmatisoinnin pelko saa yksilön välttämään tabun alaista toimintaa. Tabun käsite voi auttaa ymmärtämään myös leikkijäksi leimautumisen pelkoa sekä sitä, miksi leikistä on usein vähän vaikea puhua. Tabun kun ajatellaan rajoittavan toiminnan lisäksi myös kielenkäyttöä – usein tavoilla, joita puhuja ei itse tiedosta. Leikillistä pedagogiikkaa opetuksessaan hyödyntävä Heljakka on esimerkiksi huomannut, että opiskelijoiden on helpompi puhua vaikkapa leikillisistä lähestymistavoista kuin leikistä itsestään. Aikuiset puhuvat leikistä käyttäen ilmaisuja, joiden avulla voidaan kiertää stigmatisoivana pidettyä sanaa leikki. Leikin sijaan saatetaan siis puhua leikillisyydestä, peleistä tai harrastuksista. Aikuisten maailmassa leikki saa muutenkin usein muotoja, joita ei välttämättä aina leikiksi tunnisteta. Esimerkiksi keräilyssä on Heljakan mukaan usein kyse juuri leikistä. Keräilyesineitä tarinallistetaan, niille annetaan merkityksiä ja niiden kanssa puuhaillaan konkreettisesti: tutkaillaan, asetellaan esille, ehkä valokuvataan. Juuri mielikuvituksen käyttö, tarinallistaminen sekä fyysinen toiminnallisuus erottavat keräilyn mekaanisesta tavaran haalimisesta ja tekevät siitä leikkiä, Heljakka selittää. Harva ke-
räilijä silti kuvailisi harrastustaan leikiksi. VAIKKA aikuisen leikkiin liittyykin ajatuksia tabuista sekä stigmatisoinnin pelkoa, eivät ne ole koko totuus asiasta. Ajatus siitä, että ihmiset stigmatisoisivat toisiaan leikkimisen takia, on Heljakan mukaan ainakin osin harhaluulo. Ihmiset nauttivat leikillisyydestä ja sen tuottamasta vuorovaikutuksesta, joka voi ilmetä vaikkapa huumorin tai sanaleikkien kautta. Runoudelle ja musiikkisanoituksille tyypillinen kielellinen leikittely on hyvä osoitus siitä, että leikki voi olla hyvinkin älyllistä, nokkelaa ja luovaa toimintaa. Leikin ja luovuuden yhteys on kiinteä, ja luovilla aloilla leikin merkitys onkin Heljakan mukaan tunnistettu aina. Jotta mitään uutta voidaan luoda, on uskallettava kokeilla ennakkoluulottomasti erilaisia asioita ja hyväksyttävä, että joskus vastaan tulee myös epäonnistumisia. Leikki tarjoaa tähän turvallisen tilan. ”Leikin ajatukseen liittyy vahvasti se, että on mahdollisuus kokeilla ja epäonnistua”, Heljakka toteaa. “Leikki on vapaan
tekemisen ja toiminnan paineeton tila, ja se voi tapahtua missä tahansa, missä ikäryhmässä tahansa.” Leikki on edellytys luovuudelle ja innovaatioille, ja siten välttämätön osa inhimillistä kulttuuria. Ajatus voidaan viedä pidemmällekin. Varhainen leikkiteoreetikko ja leikin kulttuuriantropologisen tutkimuksen edelläkävijä Johan Huizinga esitti jo vuonna 1938 ilmestyneessä Homo Ludens -teoksessaan leikin olevan kaiken inhimillisen kulttuurin perusta. Huizingan mukaan niin myyteissä, kielessä kuin rituaaleissakin on pohjimmiltaan kyse leikistä. Ajatus leikin keskeisyydestä kulttuurissa ei siis suinkaan ole uusi. Keskustelu leikin merkityksestä on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kuitenkin saanut uusia ulottuvuuksia. Teknologisen kehityksen myötä leikki on enenevässä määrin löytänyt tiensä myös sellaisiin tiloihin, joihin sen ei perinteisesti olla ajateltu kuuluvan. Leikillisiä lähestymistapoja on alettu hyödyntää niin opetuksessa, palvelumuotoilussa kuin työelämässäkin. 1990-luvun lopulta alkaen on
13
puhuttu kulttuurin “leikillistymisestä”. Nykykeskustelussa käsite liittyy Heljakan mukaan ennen kaikkea teknologisoituvaan ja verkottuvaan leikkiin. Teknologia mahdollistaa luovan ja leikillisen toiminnan koneiden kanssa, ja helpottaa myös aikuisten heittäytymistä leikkiin. Teknologian ohella kyse on kuitenkin myös kasvaneesta ymmärryksestä siitä, että ihminen tarvitsee leikkiä myös aikuisiällä. “Siksi on hyvä sisustaa esimerkiksi yliopistolle jokin leikillinen tila, niin kuin Pori Laboratory of Playssa ollaan tehty”, Heljakka havainnollistaa. Leikillistymiskeskusteluun liittyy ajatus siitä, että tämänhetkinen ajanjakso olisi jollakin tapaa leikille erityisen otollinen. Heljakka ei ole tästä aivan vakuuttunut. Sen sijaan varmaa on, että sosiaalinen media on tehnyt leikistä entistä näkyvämpää. Tämä saattaa luoda kuvan siitä, että leikkiä olisi enemmän kuin ennen. Myös aikuisten leikistä on sosiaalisen median myötä tullut näkyvämpää. Heljakan lelututkimuksen tielle johdattaneet Flickr-kuvapalvelun lelukuvat ovat tästä hyvä esimerkki. Näkyvyyden myötä aikuisten leikistä on tullut entistä yhtei-
söllisempää, ja ehkä samalla myös hyväksytympää. Meitä on muitakin. LEIKIN arvostus näyttäisi ylipäätään viime vuosikymmeninä kasvaneen, ja esimerkiksi sen hyvinvointia tuottavat vaikutukset tunnistetaan entistä paremmin. Moni aikuinen lähestyy leikkiä nimenomaan hyvinvoinnin ja hyödyn näkökulmasta, ja oikeuttaa näin leikin itselleen myös aikuiselle sopivana toimintana, Heljakka kertoo. Leikki nähdään tapana vähentää stressiä, lisätä luovuutta ja kehittää itseään. Myös esimerkiksi IT-alalla ja startup-maailmassa leikin mahdollisuuksiin on tartuttu innokkaasti. Yritysten parissa työskennelleen Heljakan mukaan leikki näkyy työpaikoilla leikillisten tilojen rakentamisena, mutta myös uudenlaisena organisaatiokulttuurina, joka on entistä avoimempi leikille. Heljakka antaa esimerkin IT-yrityksestä, jonka maskotiksi nostettiin kumiankka. Kyseessä oli IT-alan sisäpiirivitsi: rubber duck tarkoittaa IT-slangissa bugia, järjestelmävirhettä. Sanaleikistä alkunsa saanut leikittely ei jäänyt kielen tasolle, vaan kumiankka löysi tiensä työpaikalle myös muovisen lelun muodossa. Tällainen leikillisyyden tavoittelu voi helposti näyttää päälleliimatulta “pöhinältä” tai laskelmoivalta tavalta lisätä työntekijöiden luovuutta ja tehokkuutta. Vaikka leikillisissä lähestymistavoissa onkin toisinaan kyse strategisista valinnoista, on leikin lähtökohta Heljakan mukaan usein spontaani ja orgaaninen. Myös työpaikoilla leikki tuottaa leikkijöil-
le ennen kaikkea iloa ja nautintoa. Hyvinvointihyödyt ja työtehon mahdollinen kasvu tulevat mukavana sivuvaikutuksena. “Leikkiin voi kannustaa ja kutsua, mutta siihen ei voi pakottaa”, Heljakka muistuttaa. Jos leikillisyyttä halutaan hyödyntää vaikkapa työpaikoilla, olisi ennen kaikkea pyrittävä vapauttamaan tilaa ja aikaa luovalle, itseohjautuvalle ja avoimelle leikille. Sellaiselle, jonka hyötynäkökulmia ei välttämättä voida edeltäpäin ennustaa. “Johonkin se aina silti johtaa”,
altruismista, jopa leluaktivismista”, Heljakka selittää. Leikissä ei siis ole kyse pelkästään individualistisesta itsensä kehittämisen projektista. Tämä on tärkeä huomio. Jos ihmiset ymmärtäisivät paremmin leikin yhteisöllistä luonnetta, sitä myös arvostettaisiin enemmän, Heljakka uskoo. LEIKKI tuottaa huvia ja hyötyä, yhteisöllisyyttä ja luovuutta. Pitääkö sen merkitystä tämän enempää perustella? Leikkimään siitä! Se saattaa kuitenkin olla helpommin sanottu kuin tehty. Varttuneemmalla iällä itsetietoisuus ja häpeä, sisäistetty tehokkuusajattelu sekä ajatukset leikkiin liittyvästä stigmasta ja tabuista voivat vaikeuttaa leikkiin heittäytymistä. Peli ei kuitenkaan ole vielä menetetty. “Jos epäilee leikkisyyden puutosta itsessään, niin pitää vain lähteä kokeilemaan herkkyyttään leikkiin eri tavoin, ja löytää ne omat leikkimieltymykset”, Heljakka neuvoo. Perään hän luettelee joukon vaihtoehtoja, joista kokeilemisen voi aloittaa: pakohuone, geokätköily, lelukeräily, sanaleikit, lautapelit, cosplay, roolipelit, urheilulliset leikit, keppihevoset... “Näitä esimerkkejä on niin paljon”, hän naurahtaa. “Ihan varmasti joku leikin muoto puhuttelee itse kutakin meistä.”
"Leikkiin voi kannustaa ja kutsua, mutta siihen ei voi pakottaa."
Heljakka toteaa. “Pitää luottaa siihen, että leikki kantaa.” Monissa leikin määritelmissä toistuvaa ajatusta leikistä tuottamattomana toimintana Heljakka ei allekirjoita: “Leikki tuottaa meille ideoita, kehitystä ja oppimista, iloa ja mielihyvää sekä osaamista suhteessa maailmaan, itseen ja toisiin.“ Kaiken edellämainitun lisäksi leikki tuottaa myös sosiaalista arvoa, yhteisöllisyyttä. Pandemia-aika on Heljakan mukaan tuonut leikin yhteisölliset ulottuvuudet esiin aivan erityisellä tavalla. Koronapandemian alkuaikoina ihmiset esimerkiksi asettelivat nalleja ikkunoihin ohikulkijoiden iloksi. “Siinä oli kyse sellaisesta yhteiseksi hyväksi leikkimisestä, leikin empatiasta, solidaarisuudesta ja
14
*
Leikki
yhteiskunnallisena polkuna
Leikit heijastelevat yhteiskunnallisia normeja ja rakenteita. Lapset kykenevät kuitenkin myös muokkaamaan ja uudistamaan niitä leikkiessään, varhaiskasvatuksen dosentti Jonna Kangas kertoo. Johanna Wiens haastatteli Kangasta leikin suhteesta yhteiskunnallisiin normeihin sekä kysyi ystäviltään Jorgelta ja Maurolta, miten ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa leikkeihin heidän kotimaissaan Dominikaanisessa tasavallassa sekä Chilessä. Teksti Johanna Wiens Kuva Cecilia Sippel
K
IINNOSTUIN leikistä yhteiskunnallisena ilmiöinä ja tahdoin tutkia, miten eri leikit ilmentävät ihmisyyttä Latinalaisessa Amerikassa. Haastattelin Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen dosenttia Jonna Kangasta leikin tärkey- destä sekä kahta aiempien opiskelijavaihtojen kautta tutuksi tullutta ystävää, Jorgea ja Mauroa heidän suhteestaan leikkeihin sekä siitä, miten ympäröivä yhteiskunta niihin vaikuttaa.
“Jos mietimme ihmistä lajina tai peräti eliömuotona, niin synnymme hyvin keskeneräisinä verrattuna muihin lajeihin. Ihminen on ainoa laji, joka leikkii ja toimii leikkien pitkään”, toteaa Kangas. Hänen mukaansa leikki on tärkeää ihmisille, sillä hänen mukaansa olemme ainoa laji, joka unelmoi ja pystyy kuvittelemaan tulevaisuutta. Jos emme pystyisi mielikuvittelemaan eli leikkimään, ei ihmisellä olisi keinoja kehittää itseään tai ihmis-
15
kuntaa. Mielikuvittelu on ihmisyyden ydin: se on leikkiä ajatuksilla. Ratkaisujen tekeminen, havainnoiminen ja leikkiminen ovat niin syvällä meissä, että meidän on vaikea kiinnittää niihin erityistä huomioita. Ilmiöistä ei myöskään välttämättä puhuta sanalla “leikkiminen”, vaan esimerkiksi sanoilla innovaatio, vastuunotto ja ideointi, jotka ovat populaarikulttuuriin kuuluvia, mediaseksikkäitä käsitteitä, eli niin sanotusti
Mielikuvittelu on ihmisyyden ydin: se on leikkiä ajatuksilla.
vakavasti otettavia termejä. Kangas selventää, että näkemys lapsen kasvamisesta täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi leikkien kautta on vanhanaikainen. Esimerkkinä hän mainitsee autoleikit, missä kysymys on liikkeen, siirtymisen ja ajamisen suuremmista ja hankalammin määriteltävistä merkityksistä, kuten äänestä ja liikkeen tunnusta. Tutkimuksessa on todettu, että jo kahdeksankuinen lapsi hahmottaa leikin kautta sellaisia käsitteitä kuten voima, liike ja kallistuskulma; lapset tarkastelevat, hahmottavat ja kuvittelevat haastavia ilmiöitä leikkien. Koti- ja lääkärileikeissä lapsi harjoittelee inhimillistä hoivaa ja empaattista kiintymystä, siis ihmisyyttä. Lapset siis imitoivat ympäröiviä yhteiskuntarakenteita, mutta eivät suoraan kopioi niitä leikeissään. Kangas mainitsee itse tahtovansa tutkia leikkiä kasvatuksen kontekstissa, koska häntä kiinnostaa se, mitä arvoja siirrämme lapsille ja miten arvojen siirtäminen toteutuu tehokkaimmin. Lapset eivät sulaudu arvoiltaan ja toimintatavoiltaan aikuisten tapoihin, vaan mahdollisesti ymmärtävät niitä syvällisemmin leikillisesti oppimalla. Lapset kykenevät tulkitsemaan ja uudistamaan ympäröivää kulttuuria, sen sääntöjä ja rakenteita aktiivisina toimijoina. Tähän toimintaan viittaa William Corsaron kehittämä termi “tulkitseva uusintaminen”. Kangas on tehnyt urallaan kahden tyyppistä tutkimusta: empiiristä ja
teoreettista. Ensimmäisessä tyypissä lapsen ääni tulee kuuluviin. Tutkimuksessa he kertovat omista kokemuksistaan ja käsityksistään. Toisessa tyypissä keskitytään teoreettiseen mallinnukseen ja tutkimukseen, jossa tarkastellaan alan kirjallisuutta ja opetussuunnitelmatutkimusta. Yksi keskeinen löydös tehtiin vuonna 2019 julkaistussa artikkelissa, missä tultiin siihen lopputulokseen, että leikki on "sosiaalinen polku" (societal path). Lausahdus ilmaisee sitä, miten leikkiminen on sosiaalistumisen, sosiaalisen kasvun, yhteenliittymisen ja olemisen toimintatapa lapsen arjessa. Se on Kankaan mukaan hyvin teoreettinen ja filosofinen ilmaisu, mutta myös tarkka lähestymistapa leikkiin – siihen, mitä sen pitäisi olla ja miten sitä tulisi arvottaa ja kunnioittaa yhteiskunnassa. Leikki kiinnittää lapset arvoista ja asenteista siihen yhteiskuntaan, minkä aikuiset ovat luoneet aikaisemmin. Kankaan mukaan suuri väärinkäsitys leikissä liittyy lausahdukseen “leikki on lapsen työtä”. Hän alleviivaa sen haitallisuutta, koska tällöin hukataan leikin olemassaoloon liittyvät kysymykset ja oikeutetaan lasten leikkiminen viittaamalla työhön. Tällainen suhtautuminen leikkiin on lapsille selkeä merkki siitä, ettei se ole arvokasta. Leikistä puhuttaessa varhaiskasvatuksen ammattilaisilla ja tutkijoilla on tarve korostaa leikkimisestä saatavia, opiskelu- ja työmaailmaan liittyviä hyötyjä.
Baseballiin liittyy myös mahdollisuus sosiaalisesta liikkuvuudesta, ja monella on jo lapsena unelma baseballtähteydestä Yhdysvalloissa. 16
Baseball on täydellinen metafora Dominikaanisessa tasavallassa mikään peli tai urheilulaji ei ylitä kansallislajin, baseballin, asemaa. Laji saapui maahan mutkan kautta 1800-luvulla Yhdysvalloista, missä se levisi nopeasti läpi yhteiskuntaluokkien. Pelille kehittyi paikallisia värejä viimeistään 1950-luvulla, jolloin latinalaisamerikkalaisille pelaajille kehittyi omanlainen pelityyli: tyylikkyyttä ja ketteryyttä suosittiin amerikkalaisen brutaalin voimankäytön sijaan. Myös Jorge, 28, pelasi nuorena baseballia aktiivisesti paitsi huvin vuoksi ystäviensä kanssa, myös kilpailuun tähtäävänä joukkuepelinä. Pelityyli kuvastaa hyvin Jorgen kuvailua Dominikaanisen tasavallan kulttuurista, jota kuvastaa hänen mielestään parhaiten nokkeluus ja kekseliäisyys. Yksi suosittu baseballin muoto edelleen on la vitilla, yleensä kadulla pelattava peli joka noudattaa baseballin sääntöjä, mutta pelivälineinä toimivat harjanvarsi ja ison vesipullon korkki. Jorgen kokemuksen mukaan esimerkiksi psykologian tieteenala vaikuttaa siihen, miten leikit nähdään ja minkälaisia leikkejä vanhemmat kannustavat lapsiansa leikkimään. Esimerkiksi pianon tai jonkin muun musikaalisen instrumentin soittamiseen ei kannusteta sen itseisarvon vuoksi, vaan koska soittaminen auttaa saavuttamaan muita asioita, kuten parempaa koulumenestystä. Baseballiin liittyy myös mahdollisuus sosiaalisesta liikkuvuudesta, ja monella on jo lapsena unelma baseball-tähteydestä Yhdysvalloissa. Dominikaaninen tasavalta on erittäin perhekeskeinen, kollektivistinen kulttuuri, jossa esimerkiksi suosikkijoukkue valitaan suhteessa lähisukuun. Jollain tasolla kuitenkin ilmenee myös individualistisia asenteita, erityisesti mitä tulee elämässä pärjäämiseen. Jorge toteaa, että baseball on itse asiassa täydellinen metafora Dominikaaniselle tasavallalle: molemmissa yhteisöissä pelataan tiimeissä, kollektiivisena voimana. Ilman joukkueita baseballia ei voi pelata. Toisaalta baseball alleviivaa kulttuurin henkilökeskeistä ja individualistista osaa sen tuoman mahdollisen menestyksen
vuoksi, jota pelaajat pyrkivät osaltaan saavuttamaan.
Jalkapallon pelaajat ovat gladiaattoreita Moderni jalkapallo levisi eurooppalaisten maahanmuuttajien ja chileläisen eliitin parista keski- ja alaluokkiin 1800-luvun lopulla, jolloin siitä tuli olennainen osa chileläistä populaarikulttuuria. Tämän johdosta perustettiin erilaisia urheiluker-
aura. Mahdollisuus pelata ammattilaistasolla tulevaisuudessa motivoi lapsia ja nuoria pelaamaan. Kuten Dominikaanisen tasavallan tapauksessa, myös chileläisen kulttuurin perhekeskeisyys näkyy suosikkijoukkueiden valinnassa. Mauro vertaa ilmiötä uskontoon, joka siirtyy perintönä eteenpäin. Mauro itse kannattaa hänen perheensä suosikkia vastaan kilpailevaa tiimiä, mistä leikkimielisesti puhutaan petturuutena. Hän itse kokee, että useimmiten nuoret valitsevat itselleen joko
Useimmiten nuoret valitsevat itselleen joko suvun lempijoukkueen osoittaakseen yhteyttä perheeseensä tai vastakkaisen joukkueen osoittaakseen itsenäisyyttä.
hoja, jotka olivat tapa ilmaista naapurustojen identiteettejä. Tämä on Mauron, 30, mukaan edelleen totta, sillä lähes jokaisella naapurustolla eli barriolla on edelleen oma jalkapallokerho. Jalkapallo on Chilen suosituin laji, jota pelataan jo nuoresta lapsesta lähtien leikillisessä mielessä, ja joka myöhemmin voi muuttaa muotoaan vakavammaksi urheiluksi. Mauron mukaan ihmistä lähes vieroksuttaisiin, jos hän kertoisi, ettei koskaan ole pelannut jalkapalloa, sillä sitä todella pelataan joka paikassa ja koko ajan. Mauro tiivistää chileläisen kulttuurin kuvailemalla sitä auttavaiseksi, empaattiseksi ja solidaariseksi. Tässä ympäristössä jalkapallon viehätys perustuu myös joukkuepelien tuottamaan iloon ja yhteisöllisyyden tunteeseen. Mauron mukaan vuoden 1962 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen jälkeen jalkapallokulttuurissa tapahtui merkittävä muutos. Chilen menestyksen jälkeen jalkapallojoukkueiden pelaajat alettiin nähdä urheina gladiaattoreina, joilla on samankaltainen mysteerisyyden, tähteyden ja taloudellisen menestyksen
suvun lempijoukkueen osoittaakseen yhteyttä perheeseensä, tai vastakkaisen joukkueen osoittaakseen itsenäisyyttä.
Baseballin ja jalkapallon maalaamat polut Ympäröivä yhteiskunta on molemmissa maissa antanut virikkeitä kuvitella parempaa tulevaisuutta. Niin baseballin kuin jalkapallonkin tapauksessa niitä pelaavat lapset ja nuoret oppivat Kankaan mainitsemia elintärkeitä taitoja: yhteistyökykyä, sinnikkyyttä, suunnitelmallisuutta, ratkaisujen tekemistä ja mahdollisen epäonnistumisen käsittelemistä. Pelin lomassa käsitteet kuten voima, liike, lyönti- ja potkukulma tulevat tutuiksi. Lapset ja nuoret tulee nähdä aktiivisina toimijoina, jotka voivat luoda uusia merkityksiä peleille. Kankaan mukaan keskeinen näkökulma leikkiin korostaa ajatusta siitä, että “leikkiessään lapset ovat aktiivisia toimijoita, tuntijoita ja ajattelijoita. Leikissä lapsi on aina päätään pidempi.”
*
17
Artikkelissa on käytetty lähteinä muun muassa seuraavia artikkeleita ja teoksia: Brenda, Elsey. 2011. Citizens and Sportsmen: Futbol and Politics in Twentieth-Century Chile. Klein, Alan. 1995. Culture, Politics and Baseball in the Dominican Republic. Corsaro, William A. 2011. The sociology of childhood. Kangas, J., Harju-Luukkainen, H., Brotherus, A., Kuusisto, A., & Gearon, L. 2019. Playing to Learn in Finland: Early childhood Curricular and Operational Context. Teoksessa: S. Garvis, & S. Phillipson (toim.), Policification of Early Childhood Education and Care: Early Childhood Education in the 21st Century Volume III.
KAUNIS PELI
Jalkapalloa kutsutaan kauniiksi peliksi. Pelin ja voittamisen ohella siihen kuuluu oleellisesti myös palloilu, pyöreän ja pomppivan muodon mahdollisuuksien tutkiminen. Onko kaunis peli kaunista siltä osin kuin se on leikkisää? Teksti Lassi Laakso
J
ALKAPALLO on peli, jonka peliväline on pallo ja jossa vain maalivahti saa koskea palloon käsillä. Näin määrittelisin jalkapallon kysyttäessä. Joukkueen tai maalien olemassaolo ei nähdäkseni ole välttämätöntä, sillä jalkapalloa on eittämättä myös pallon potkiminen yksin koulun seinään. Määritelmä kuulostaa yksiselitteiseltä: pallossa, käsissä ja maalivahdissa ei ole paljoakaan tulkinnanvaraa. Pelin käsite sen sijaan tuntuu hankalammalta – eikä ihme. Kielifilosofi Ludwig Wittgenstein demonstroi pelin käsitteen avulla ajatustaan perheyhtäläisyydestä. Hänen mukaansa ei ole mitään sellaista, joka olisi yhteistä kaikille peleille, eikä näin ollen ole mahdollista muotoilla välttämättömiä ja riittäviä ehtoja sille, että jotakin aktiviteettia voidaan kutsua peliksi. Sen sijaan pelit ovat keskenään perheyhtäläisiä. Peleillä, samalla tavalla kuin perheenjäsenillä, on yhteneviä piirteitä mutta mikään tietty piirre ei tee pelistä peliä tai perheenjäsenestä perheenjäsentä. Julkean nyt kuitenkin puhua Wittgensteinia vastaan. Näkisin, että peleihin – toisin kuin leikkeihin – kuuluu aina jonkinlainen tavoite. Oli se sitten
Kuvat Paavo Kärki
maalin tekeminen, taulun keskelle osuminen, korteista eroon pääseminen, matin tekeminen tai sanan selittäminen, jokin ennalta määrätty päämäärä ohjaa aina pelin kulkua. Leikillä ei sen sijaan välttämättä ole päämäärää: kotileikin päämääränä ei ole rakentaa taloudellisesti tuottavaa asumisyksikköä eikä autoleikeissä pyritä välttämättä olemaan maalissa ennen toisia autoja. Joku voisi kysyä, miksi sitten leikimme, mihin voisi vastata kysymällä, miksi sitten elämme. Leikillä, kuten elämälläkään, ei ole ennalta määrättyä päämäärää, vaan merkitys löytyy jostain sen sisältä. Ulkopuoliselle leikki saattaakin näyttää järjettömältä, ja vasta leikkijä ymmärtää sen merkityksen.
- - Mitä tämä sitten tarkoittaa jalkapallon kannalta? Ensi silmäyksellä jalkapallo vaikuttaa olevan pelin prototyyppi: siinä on tavoite (anglismien pilaama nuoriso kutsuisi sitä ehkä maaliksi) ja tarkasti määritellyt säännöt. Jalkapalloa pelataan eikä leikitä. Lajiin liittyy kuitenkin oleellisesti myös toisenlaista merkitystä kantava ver-
18
bi: palloilla. Pelivälineen nimen perään on lisätty päämäärättömyyteen viittaava -lla-pääte, tyyliin juoksennella tai oleilla. Palloilulla ei ole ennalta määriteltyä päämäärää, mutta se on silti – sitä ehkä yritän tällä esseellä alleviivata – merkityksellistä ja loputtoman innostavaa. Minä olen palloillut ja pelannut jalkapalloa yhdeksänvuotiaasta asti. Ensimmäinen kenttäni oli ystäväni takapihalla, jossa maalit olivat pyykkitelineen päätykehikot ja minä pelasin laitalinkkiä, koska olin kavereitani pidempi ja keskellä pelatessani pääni osui pyykkinaruihin. Takapihalta siirryin pelaamaan Puotinkylän Valttiin, jossa pelasin 17-vuotiaaksi asti. Lukion ajan lähinnä palloilin, kunnes viime kesänä päätin palata seurafutiksen pariin ja liityin Helsingin Ponnistukseen. Lisäksi olen viettänyt futis-youtubessa tuhansia tunteja, minkä luulen olevan oleellista palloiluinnostukseni ja -tuntemukseni kannalta. Monelle jalkapallo tuo mieleen nurmikentän, suuret stadionit, suuret rahat, Ronaldon ja Messin. Nuo ovat jalkapallon kansainväliset kasvot, ja paikoittain hyvin rumat sellaiset, mutta futista voidaan harrastaa lukemattomilla muil-
Joku voisi kysyä, miksi sitten leikimme, mihin voisi vastata kysymällä, miksi sitten elämme. lakin tavoilla. Yritän nyt parin esimerkin avulla valottaa sitä, mitä muuta jalkapallo voi esimerkiksi olla. Ehkä tämän voi ajatella olevan kurkistus oman kymmenen vuotta kestäneen kenttätutkimukseni tuloksiin. Youtubeen on rakentunut jalkapalloyhteisö, jota yhdistää erityinen kiinnostus vapaapotkuihin. Tässä skenessä virallisesta jalkapallosta on irrotettu yksi elementti, vapaapotku, ja sen ympärille rakennettu kokonainen kulttuuri. Ison kentän jalkapallossa joukkue saa vapaapotkun, jos joukkueen pelaajaa rikotaan eli vaikkapa potkaistaan jaloille. Vapaapotku potkaistaan paikasta, jossa rike on tapahtunut, ja vastustajajoukkueen pelaajien on oltava vähintään 9,15 metrin päässä pallosta. Potkaiseva pelaaja saa näin rauhan suunnitella laukauksensa tai keskityksensä tarkkaan, mikä ei pelitilanteissa ole käytännössä koskaan mah-
dollista. Tämä mahdollistaa laukauksen hiomisen huippuunsa uudella tavalla. Vapaapotku-youtubessa ei olekaan kysymys maalin tekemisestä, vaan hiotusta tekniikasta ja kauniista lentoradasta. Maalin yli leijaillut laukaus voi olla videolle laittamisen arvoinen, jos se täyttää kauniin laukauksen tunnusmerkit, kun taas niin sanotut rumat maalit jäävät koosteiden ulkopuolelle. Erityisen ihastuttavana pidetään knuckleballiksi kutsuttua laukausta, jossa palloa potkaistaan niin että se ei pyöri ilmassa lainkaan. Alun perin baseball-syöttäjien kehittämän knuckleballin idea on se, että täysin kierteettömänä lentävä pallo on vaikkapa alakierteistä palloa herkempi reagoimaan tuulenvireeseen tai pieniin epätasaisuuksiin pallon painojakaumassa, minkä vuoksi sen lentorata on maalivahdille tai baseballissa lyöjälle vaikeampi ennakoida. Taustalla on sama fysiikan ilmiö,
Voisin verrata erityisen hienon knuckleball-laukauksen aiheuttamaa tunnetta kauniin melodianpätkän, jännitteisen rumpufillin tai messevän soinnun kuulemiseen liittyvään esteettiseen kokemukseen. 19
jonka seurauksena polkupyörällä on helpompi pysyä tasapainossa, kun sillä ajaa tarpeeksi lujaa – tai oikeastaan kun sen pyörät pyörivät tarpeeksi nopeasti. Voisin verrata erityisen hienon knuckleball-laukauksen aiheuttamaa tunnetta kauniin melodianpätkän, jännitteisen rumpufillin tai messevän soinnun kuulemiseen liittyvään esteettiseen kokemukseen. Tuntemus on fyysinen ja siihen on hyvin vaikea olla reagoimatta keholla ja kasvonilmeillä. Mikä knuckleballissa on niin kaunista? Knuckleball on maalivahdille vaikea torjua ja se on näin ollen tietyissä tilanteissa tehokas tapa tehdä maaleja. Näin se ei ole suurten stadionien jalkapallonkaan kannalta pelkkä kuriositeetti, vaan myös jalkapallon pelaamisen päämäärän kannalta hyödyllinen. Onko tällä merkitystä sen tuottaman, miltei esteettisen kokemuksen kannalta? Olisiko knuckleballin ympärille muodostunut videoita tekevien ja katsovien ihmisten yhteisöä, jos se olisi vain erikoinen tapa potkaista palloa? Uskoisin, että osa potkun viehätyksestä liittyy sen tehokkuuteen saavuttaa arvossa pidetty päämäärä, tietynlaiseen välinearvoon. Se, että olen jalkapalloilijana sitoutunut ajatukseen maalinteon tavoiteltavuudesta, varmasti vaikuttaa siihen, miten koen ja näen knuckleballin arvon. Kokemuksessa on silti oltava kyse muustakin, sillä liukutaklausten tai kentälle sijoittumisen ympärille ei ole muodostunut samanlaista kulttuuria, vaikka ne ovat pelin päämäärän kannalta knuckleballia oleellisempia.
Onko pallon k ie r t e e t t ö mässä lennossa sitten jotain universaalin kaunista? Jokainen ihminen on nähnyt pallon lentävän ilmassa ja osaa odottaa sen liikkuvan tiettyjen säännönmukaisuuksien mukaan. Knuckleball haastaa tämän ajatuksen pallon yksinkertaisesta mekaniikasta käyttäytyessään tyystin arvaamattomasti. Pallon lentoon on
taisen ilmiön: sävellajiin kuulumattomat sävelet tai kappaleen muuten tasaista poljentoa rikkovat rytmit tuntuvat jännittäviltä. Ehkä tällaisilla yllättävillä ja oivaltavilla yhdistelmillä on tiettyä kauneusarvoa. Kurkistetaan vielä toiseen jalkapallon alalajiin. Katujalkapallo tarkoittaa laajassa mielessä kaikkea
Katujalkapallon tapauksessa pelin kauneudessa on kyse helppouden ja vaikeuden välisestä ristiriidasta. totuttu yhdistämään tietynlaisia liikkeen muotoja, paraabeleja ja tasaisia kaaria, kun taas knuckleball muistuttaa parhaimmillaan lepakon poukkoilemista ilmassa lentävien hyönteisten perässä. Jos nyt mietin musiikkia, voin nähdä samankal-
20
kadulla pelattavaa jalkapalloa. Tämä määritelmä sisältää valtavan määrän erilaisia pelaamisen ja palloilun tapoja, joita en voi mitenkään väittää tuntevani. Katujalkapallosta puhuttaessa viitataan usein kuitenkin tietynlaiseen jalkapalloilun tapaan, jossa oleellisessa asemassa ovat temput, joilla pyritään jollain tavalla nöyryyttämään vastustaja. Näihin kuuluvat näyttävät kikat, joissa palloa tasapainotellaan pään tai niskan päällä kesken pelin, erilaiset taikatemppua muistuttavat liikkeet, joilla pallo kadotetaan vastustajalta, sekä hyvin oleellisesti ”panna” eli pallon laittaminen vastustajan jalkojen välistä. Peleissä on usein pienet maalit ja nimellisesti pelin tavoite saattaakin olla maalinteko. Tosiasiassa ottelun tuloksella ei kuitenkaan ole erityisen keskeistä merkitystä, vaan oleellista on kaunis, taidokas ja kekseliäs palloilu. Voisin väittää, että suuri osa katujalkapalloa tai sen ympärillä olevaa youtube-skeneä seuraavista ihmisistä myös pelaa jalkapalloa. Seuraajille on tämän vuoksi selvää, miten pitkän harjoittelun takana monet peleissä tehtävät kikat ovat. Toisaalta katujalkapallon ilmeeseen kuu-
luu monesti rento vaatetus ja tietty helppouden illuusio. Ajattelisinkin, että tässä tapauksessa pelin kauneudessa on kyse helppouden ja vaikeuden välisestä ristiriidasta. Ensiksi ajattelin käyttää vertailukohtana kitarasooloa, sillä sen esteettinen arvo perustuu usein tekniseen taituruuteen. En kuitenkaan erityisesti pidä kitarasooloista, ja tarkemmin ajatellessani ymmärsin niistä puuttuvan helppouden illuusion. Siinä missä karikatyyrimäinen kitarasoolo väännetään hiki hatussa lavalla, katufutiskikat tehdään kuin ei tehtäisikään.
- - Ajattelisinkin, että olisi kapeaa tarkastella jalkapalloa vain pelinä. Jaloilla ja pallolla voidaan pelata ja kilpailla, mutta yhtä hyvin myös leikkiä ja palloilla. Nämä kaksi ulottuvuutta eivät ole myöskään täysin erotettavissa toisistaan. Messit ja ronaldot ovat hakeneet jalkapallo-oppinsa katufutiksesta, ja vaikka managerit yrittävät takoa heistä voittavia pelaajia, ovat monet heidän ratkaisunsa kentällä puhdasta palloilua – ja hyvä niin. Vihreän veran
Jaloilla ja pallolla voidaan pelata ja kilpailla, mutta yhtä hyvin myös leikkiä ja palloilla.
21
shakissa ei ole shakkitietokonetta, joka osaisi laskea kulloisellakin hetkellä voiton kannalta optimaalisen siirron. Sen sijaan pelaajien päätökset kentällä tulevat selkärangasta: joskus koulun pihalla toiminut, youtube-videosta bongattu kikka välähtää selittämättömästi päähän MM-finaalissa. Kauniissa pelissä leikki on alati läsnä. Kuten tapamme elää ja olla maailmassa toisten ihmisten kanssa, myös tapamme pelata jalkapalloa voisi olla täysin toisenlainen. Sisäistämämme tavat pelata jalkapalloa ovat seurausta samanlaisista prosesseista kuin sisäistämämme tavat keskustella, tervehtiä tai liikkua tilassa. Kentällä minun mieleeni välähtävät ratkaisut on opittu aikojen saatossa joukkuekavereilta, ammattilaisjalkapalloilijoilta tai siltä yhdeltä brasilialaispojalta, joka tekee takapihallaan tutoriaalivideoita. Minun tapani pelata jalkapalloa on kokoelma kaikkea sitä, mitä olen joskus katsonut ja kopioinut. Palloilen jättiläisten – mutta yhtä lailla myös pienten ihmisten – harteilla tietäen, että minunkin olkapääni on jollekulle ponnistuslauta. Se on minusta kaunis ajatus.
*
Leikin
LOPPU Teksti Linnea Sirén Kuvitukset Julia Orpana & My von Reiche
Sisältövaroitus: itsetuhoisuus, mainittu itsemurhayritys, burnout
E
N usko olevani ainoa, joka olisi vielä halunnut leikkiä, kun kirkkismatsit koulun pihalla yhtäkkiä loppuivat. Leikki erotti lapset teineistä. Aikaa päättää kumpaan leiriin kuului oli muutama päivä, sen jälkeen linjavedot olivat lopulliset. Loppuuko tarve leikkiä oikeasti kuin seinään, vai pitääkö itselleen vain kertoa niin, kunnes siihen alkaa uskoa? Vanhemmilla käydessäni kuuntelen, kun veljeni pelaa sotapelejä kavereiden kanssa Discordin kautta. Se kuulostaa samalta, kuin samojen poikien leikit pihalla muutamaa vuotta aiemmin. En ehdi kuitenkaan miettiä tätä sen analyyttisemmin, ennen kuin elämä muistuttaa, minkä hintaista voikaan olla ottaa leikki liian tosissaan. —
Maaliskuussa 2021 oli vielä lunta. En muista itse asiassa mitään muuta, paitsi lumen. Kirjoitin kolmannen periodin tenttiviikon neljättä tai viidettä 15-sivuista lopputehtävää, kun minulla lopulta leikkasi kiinni. Teksti tietokoneen ruudulla aaltoili ja tärisi, vaikka istuin paikallani. En tajunnut, miten syvään jouduin hengittämään, kunnes Yasemin kysyi viereisestä huoneesta, olinko kunnossa. Vasta silloin tajusin, etten enää kuullut ikkunan taka-
22
na pauhaavaa moottiritietä, vaan ainoastaan oman sydämeni sykkeen. Jostain syystä serkun kysymys — oletko kunnossa? — sai aikaan raivon, joka kuohui välittömästi yli laitojen. Tunne oli enemmän fyysinen kuin psyykkinen, enkä ehkä juuri reaktion kokonaisvaltaisuuden vuoksi tajunnut nostaneeni tietokonettani ilmaan. Oli sekunneista kiinni, ettei se lentänyt ikkunasta ulos. Muistan lumen, koska veljeni otettua läppärini haltuun lähdin ovet paukkuen ulos t-paidassa. Juoksin pakkasessa, ja päätin etten lopettaisi, kunnes olisin rauhoittunut. Neljänkymmenen minuutin kuluttua olin taas talon pihassa ja heittäydyin hangelle, vaikka raivokas hakkaaminen päässä ei ollut laantunut ollenkaan. Makasin lumella, enkä tuntenut kylmää, tuijotin vain taivasta ja toivoin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua siitä pois. — Yritän sinnitellä pari päivää, että saisin kaikki palautukset tehtyä, mutta joka kerta kun avaan uuden välilehden Lévi-Straussia, Asadia tai Benedictiä, tuntuu, että pää alkaa taas haljeta ja valuttaa aivonesteitä silmille. Siksi minua varmaan itkettääkin. Lopulta kaveri puristaa kättäni omassaan kun soitan YTHS:lle ja saan yskittyä kaikista vaikeimman ulos. Ensimmäisenä päivänä puhun
päivystäjälle, seuraavana psykologille, kolmantena lääkärille ja neljäntenä sairaanhoitajalle. Raivo meinaa taas viedä mennessään, kun joudun neljännen kerran viikon sisään selittämään mielenterveyshistoriani. ”Miten sä yritit tappaa ittes?” ”No vittu buranalla.” Lääkäri ei ymmärrä, että auon päätä. Joudun selittelemään, ja vastareaktiona turhautumiselle minua alkaa naurattaa, mikä ei suoranaisesti auta viemään viestiä perille. Farssi. Seuraavan viikon makaan sängyssä tai sängyn vieressä lattialla. Selaan apaattisesti someja minkään kunnolla rekisteröitymättä, kunnes Koko Hubaran Instagram-stooreista aukeaa satoja tarinoita lamavuosien leikeistä Politiikka-Suomen inspiroimina. Ne kiinnittävät huomion. Hänen seuraajansa innostuvat muistelemaan, miten päiväkodin pihalla leikittiin devalvaatiota, Kyllikki Virolaista ja Paavo Lipposta ja hallituskokousta. Opettajien lomautuksetkin tuntuivat leikiltä, kun jonkun äiti vei puolukkaan oppituntien sijasta. Huvittaa, mutta samalla ihastuttaa, miten rennosti lapsi osaakaan asiat ottaa siten miten ne tulevat. Olisinpa minäkin nyt lapsi, huomaan ajattelevani tarinoiden läpi kahlatessani, että osaisin käsitellä tästä mitään. Kriisikin olisi vain pieni osa maailmaa, joka pyörii rauhassa eteenpäin huolimatta siitä, mitä minun pienessä elämässäni tapahtuu — huomenna telkkarissa on jo eri uutiset, joita imitoida kaverien kanssa välitunnilla. Harvoin leikkiessä tapahtuva muuttaa todellisuutta, jos kaikki leikkivät omaehtoisesti. Leikkiessä valtio voi mennä konkurssiin, ja ministerit riidellä ihan oikeastikin, mutta seuraavana päivänä velat on nollattu ja jos leikki jatkuu, se tehdään sovussa. Pohdin tätä, ja olen hetken toiveikas. Ehkä tuon voi vielä opetella uudelleen. Sitten tapaan taas psykologia, enkä ole enää niin toiveikas. ”Sulla taitaa
23
olla vähän vaikea suhde alkoholiin.” Hei, todella mahtavaa edistymistä kuukauden ajalta ottaen huomioon, että ensimmäinen lauseeni puhelimessa YTHS:lle oli: olen ehkä vähän huolissani alkoholinkäytöstäni. Tämä on kaikki vaan leikkiä, ajattelen epäuskoisesti, tämä ei ole edes tragikoomista enää, tämä on vain leikkiä. Naurattaa taas, kun psykologi sanoo olevansa huolissaan, ja varaa sitten ajan kolmen kuukauden päähän. Jään äidille ja isälle, koska pelkään saavani uuden hermoromahduksen yksin. Ilmoittaudun kursseille niin kuin kaikki olisi hyvin, mutten saa mitään aikaan. Päivät ovat pitkiä ja ahdistavia, kun jokainen hetki pettyy itseensä vähän enemmän. Ehkä juuri tuota pysähtyneisyyttä paetakseni suostun kokeilemaan, kun välivuotta pitävä veljeni Nikolai kysyy, tahtoisinko pelata hänen kanssaan Dark Soulsia. Mietin nuorempaa veljeä ja hänen pelejään kavereiden kanssa, ja laman lasten leikkejä. Miksi ei? Dark Souls on kolmiosainen kulttisuosion saavuttanut pelisarja japanilaiselta From Software -yhtiöltä. Vuosina 2011–2016 julkaistut pelit sijoittuvat dystooppiseen kuviteltuun maailmaan, jota jumalat ovat hallinneet vuosituhansien ajan löydettyään tulen pimeydestä. Ensimmäisen pelin alkaessa liekki on sammumassa, ja pelaajan päämäärä on löytää tiensä sen luokse. Matkalla hän tapaa useita muita hahmoja samalla asialla, osa ystävällisiä ja osa vihamielisiä, jotka kertovat näkemyksensä maailman tilasta ja ohjaavat pelaajaa miettimään, onko se, mitä maailmasta on jäljellä, enää pelastamisen arvoista. Ensimmäisen tulen luokse päästessään pelaaja saa päättää, antaako sen sammua vai palaako itse liekkiä vahvistaakseen. Elämää ylläpitävän tulen hiipuessa myös ihmisyys alkaa kadota. Tuli on tehnyt elämästä ikuista, mutta sen vai-
kutuksen hälventyessä ihmiset alkavat unohtaa keitä ovat. Myös pelaaja menettää ihmisyyttään aina kuollessaan; tämä linkittää pelisarjan kolme osaa yhteen. Jokaisen premissi on melko samankaltainen, mutta jatko-osat sijoittuvat määrittelemättömän ajan päähän tulevaisuuteen, jossa hahmo on unohtanut menneen. Kolmannen osan lopussa tehdessään päätöksen maailman pelastamisesta viimeisen kerran pelaaja on kuitenkin elänyt syklin läpi jo kolmesti päättäessään, onko valmis uhraamaan itsensä maailman pelastamiseksi vai antaako sen lopulta vaipua tuntemattomaan pimeyteen. En tahdo miettiä mitään runollisia vertauskuvia sen enempää avatessani pelin ensimmäistä kertaa, mutta jo normaalisti voimakas kilpailuhenkisyyteni terästäytyy äärimmilleen, ja pelissä, vaikka leikkiä onkin, tuntuu olevan isot panokset. Dark Souls on pelisarjana tunnetun vaikea, ja minä tunnetun äkkipikainen. Yhdistelmä ei lupaa hyvää. Tunteiden kuohumista myös odotetusti tapahtuu. Ensimmäisellä kerralla haukun ohjaimen, toisella pelin, kolmannella veljeni. Usein lähden Discord-puhelusta kiroillen ja hyvästelemättä, joskus itkien. Kuitenkin aina seuraavana iltapäivänä kun kirjaudun takaisin, veli ja yhteinen ystävämme William odottavat valmiina jatkamaan seikkailua. Se hämmästyttää, ja alkaa liikuttaa jotakin muuten niin pitkissä päivissä. Opin pikkuhiljaa säännöt ja mekaniikat. Epäonnistumisia tulee silti, mutta alan ymmärtää, mistä ne johtuvat. Myös tunnepurkaukset jatkuvat, mutta opin nauramaan niille itsekin, ja pyytämään anteeksi, jos ne välillä leviävät muidenkin päälle. Välitön palaute, onnistumisissa ja epäonnistumisissa, saa sietämään oppimisprosessia, joka yliopistolla tuntuu välillä mahdottomalta tai olemattomalta. En pidä itseäni epäonnistu-
24
neena ihmisenä, kun laitan tietokoneen kiinni, en ainakaan yhtä pitkään tai yhtä syvällisesti kuin epäonnistuneen esitelmän jälkeen. Tunteet räjähtelevät pelin sisällä ja sen ympärillä, mutta kun niille on turvallinen tila jossain todellisuudesta hieman erillään, ne eivät tunnu enää niin ylitsepääsemättömiltä. Välitön ilo, jonka voi jakaa muiden kanssa, ja toisaalta turhautuminen, viha, suru — ne jäävät kaikki siihen hetkeen, eivätkä vaikuta oikeaan elämään pelin ulkopuolella. Kuin leikkiä; kuin kirkkistä, jossa joku voittaa, joku häviää, ja jota silti taas seuraavalla välitunnilla pelataan yhdessä. Samat säännöt kaikille. Ja silti se vähän hävettää. En kehtaa kertoa kuulumisten yhteydessä, että saatan käyttää tunteja tuon uuden maailman tutkimiseen, vaikka yliopiston ja baarien ollessa kiinni tämän voisi ajatella olevan erityisen hyväksyttävää toimintaa. Puhun opinnoista kunnes keskustelukumppanin silmät ovat lasittuneet. Tämä on ehkä liiankin lähellä leikkimistä, ja häpeä polttelee poskilla vielä pitkään jos vahingossa paljastan siitä jotain. Vasta näin kymmenen vuotta leikin lopun jälkeen alkaakin tajuta, miten kova raja lapsuuden ja aikuisuuden, leikin ja todellisuuden välillä sekoittaa päätä. Samoin kuin kansallisvaltioiden rajat, tuokin raja on vedetty summamutikassa, ja silti tehty ehdottomaksi. Raja luo järjestystä, jonka muotoa ei tajua kyseenalaistaa ennen kuin leikkimisen taidon on jo unohtanut. Vai onko? Miten vinoutunutta elämä onkaan ollut, kun olin enemmän huolissani siitä, että joku pitää minua lapsellisena kuin että kysyy todellisuutta peittävistä rannetatuoinneista. 138 opintopistettä 4,5 keskiarvolla elämäni raskaimmassa kahdessa ja puolessa vuodessa, ja minä pelkään, että minua pidetään laiskana tai pahempaa, tyhmänä, kun tahdon täältä
hetkeksi pois pariksi tunniksi kerrallaan. Pelko ylläpitää apatiaa, ja minä ylläpidän rajaa itsessäni. Kaikkien pitäis tajuta samaan aikaan, että tää on vaan leikkiä, ajattelen aina kun ajan bussilla ja näen vihaisen näköisiä ihmisiä. Varmaan joku utopia vaatisi nimenomaan sen. Rahan arvokin on yhteinen leikki, jonka säännöistä isot pojat saa päättää. Kuka leikkiin ryhtyy… Mutta minä en halua pelata enää. Tai, siis, tahtoisin vaan pelata ja hukkua tuohon toiseen maailmaan, kun-
nes en enää erota näitä toisistaan. Pelissä voi opetella olemaan sankari, koska säännöt ovat selvät. Sen ulkopuolella leikki on vaarallista ja utuisen epämääräistä, ja ainakaan puolina päivistä en ymmärrä sen sääntöjä tai tavoitetta ollenkaan. Olemme edenneet jo pelisarjan toiseen osaan; toiseen psykologiaikaankin on enää puolitoista kuukautta. Hetken ihailen Eloym Loycen kaunista arkkitehtuuria ja intoilen, kun ymmärrän alueen yhteyden ensimmäiseen peliin
25
kuin minkäkin arkeologisen kaivannon äärellä. Hetkeä myöhemmin huonosti suunnitellun alueen sumusta paljastuu poro, joka tappaa meidät kaikki yhdellä iskulla. ”Reindeer fuckland”, Nikolai mutisee katkerana, ja joudumme pitämään tauon kun minä ja William emme pysty lopettamaan nauramista turhautumisen jännitteen purkautuessa. Eristykselle tyypillinen etäsosialisoimisen jäykkyys on poissa, kun kaikki voivat välillä keskittyä omiin asioihinsa. Välillä, kun emme jaksa edistyä, seisomme vain rivissä kuvitteellisessa maailmassa ja vietämme aikaa yhdessä. Pelissä tavatut hahmot opettavat pelaajalle erilaisia liikkeitä, joista suosituin on ensimmäisen pelin ritari Solairen "Praise the Sun!". Siinä hahmo nostaa kätensä ylös V-muotoon ja kohottaa katseensa kiittääkseen aurinkoa, joka vielä jaksaa paistaa heikkoa valoaan pimenevään maailmaan. Usein aikaa tappaessamme toistamme juuri tuota liikettä rivissä jutellen jostain ihan muusta. Vaikkei ironia jää huomaamatta, kun kuiskaan ajatuksissani tietokoneen ruudulle yön pimeydessä praise the sun, tuo se silti jonkinlaista turvaa. Teen 21 tuntia pitkän soittolistan, joka muistuttaa minua seikkailustamme, ja kuuntelen sitä koiran kanssa ulkoillessa. Yleensä Epik High:n 수상소감 (Acceptance Speech) muistuttaa kamalista hetkistä, sydänsärystä ja niistä jotka ovat jo menneet kun minä saan vielä olla täällä, mutta auringonlaskun aikaan loppukeväästä 2021 lumi on sulanut ja minä ajattelen Solairea ja valoa, ja sitten toista lempihahmoani Artoriasta, jonka pimeys on jo korruptoinut kun hänet löytää. Yhtäkkiä mieleni tekisi mieli lähteä juoksemaan metsään ja etsiä se paikka, mihin pienenä rakensimme majoja kun leikimme Tarua sormusten herrasta. Puhdasta iloa. Kolmas ja viimeinen osa koettelee erityisesti, koska tähän mennessä olen oppinut jo kaiken ja pääsen suoraan syventymään maailmaan. Alan jo aikaises-
sa vaiheessa miettimään, minkä lopun tahdon tähän grande finaleen tehdä. Voin pelastaa tämän maailman, tai tuhota sen. Kummin tahansa, mutta tiedän, että kun kaikki vastoinkäymiset on kohdattu, saan päättää siitä itse. Yksi parhaista asioista leikkiessä on kuitenkin se, että sen voi halutessaan jättää kesken, kun se ei enää ole hauskaa. Kesä tulee vihdoin ja vapauttaa akateemisesta paineesta kunnolla. Ajan Inariin ja kiipeän tunturille. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kuuntelen soittolistaani ja hetken mielijohteesta teen sen, "Praise the Sun!" -liikkeen, oikeassa elämässä. Tiedän olevani ihan hölmö, ja on niin onnellista, ettei se pelota. Hengitän puhdasta ilmaa ja matkalla alas keksin kandiaiheen. Enää kaksi viikkoa, että pääsen taas keskustelemaan psykologin kanssa
26
siitä, mikä ahdisti kolme kuukautta sitten. Onneksi aurinko paistaa. Aikuisuuden leikkiminen saa unohtamaan, että kaikki ympärillä on oikeasti leikkiä edelleen, tai ainakin voisi tehdä välillä hyvää yrittää ajatella niin. Niin ajattelin, kun en enää itse pysynyt siinä mukana. Muutama juttu menee pieleen samaan aikaan, eikä mikään enää onnistu; välillä kaikki menee hyvin, eikä siltikään onnistu. Pitää vain mennä virran mukana ja leikkiä, että ymmärrän jotain. Eihän se ees ollut niin vaikeeta.
*
Koirapuisto / Axel Lyytikkä