Sain Päin seiniä -näyttelyn kuratointiin yhden erityisen ehdon. Jokaisen teoksiaan tarjoavan on tärkeää olla mukana näyttelyssä vähintään yhdellä teoksella. Ehto on hyvä, sillä näin on saatu näyttelyssä kokonaisvaltaisesti esiin, kuinka tärkeä paino Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan toiminnassa annetaan taiteilijalähtöisyydelle. Taiteilijoihin on mahdollisuus tutustua myös tiedekunnan kotisivulla otsakkeella Taiteilijamme. Myös henkilökuntaan kuuluvien taiteilijoiden määrä osoittautui näinä perusteettomien supistusten aikana yllättävän suureksi. Kuraattorin sähköpostiin tipahteli kuva- ja tekstilähetyksiä lähes päivittäin. Juuri kun ajattelin, että nyt lienee kaikki kasassa, niitä tulvahti vielä toinen mokoma lisää. Näyttelyyn osallistuu 25 taiteiden tiedekunnan henkilökuntaan kuuluvaa taiteilijaa. Ehtoa täyttäessään kuraattori joutui luonnollisesti tasapainottamaan auktoriteettiaan, mutta usein niin omantunnontuskaisen kriittisyyden sijaan oli mahdollisuus myös keskittyä näyttelyn monimuotoisuuden täsmentämiseen. Mukana on perinteisten taiteenlajien lisäksi media-, ympäristöja yhteisötaiteen sekä tekstiilitaiteen ja muotoilun edustajia. Aloitin urani kuvataidekriitikkona 1970-luvun lopulla. Jos siihen aikaan olisi rakentanut tämänkaltaisen näyttelyn, olisi varmasti saanut kritiikkiä sekavuudesta ja kuvataiteen ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi valokuva- ja tekstiilitaide hyväksyttiin perinteisten taiteenlajien yhteyteen vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja muotoilun kanssa tekee tiukkaa välillä nykyäänkin. Näyttelyn nimen Päin seiniä voi tulkita liittyvän taiteilijoille rajattuun ehtoon. Koska Arktikumin galleriatiloissa on näyttelyn aikana useita tapahtumia, lattiatila on varattu niille. Toisaalta nimen voi ymmärtää myös metaforisesti. Kun modernismi luotti avantgardeen taiteen uudistajana, nykytaiteessa uudistuminen tapahtuu laji- ja
tyylipuhtaudesta riippumattomien yhdistelmien ja rajojen ylitysten seurauksena. Rohkea asenne sisältää aina uhan suistua päin seiniä!, mutta sellainen riski on otettava, jotta tapahtuisi kehitystä johonkin aivan uuteen. Näyttelyn kliimaksikohta löytyy juuri tästä. Päin seiniä -näyttely on tiedekunnan taiteilijoiden yhteisöllinen ja keskinäisesti voimauttava kohtaaminen. Samalla se viestii, että taide on kaikessa tiedekunnan toiminnassa luovia riskejä pelkäämätön keskus, siirryttiinpä sitten luentosaleista työhuoneisiin tai tutkimuskammioihin. Usein taiteilijat ovat kertoneet, kuinka opetustyö ravitsee myös heidän omaa taiteellista luovuuttaan. Kuten Päin seiniä -näyttelyssä on aistittavissa, taiteiden tiedekunta henkii kahden työn välisen liitoksen hedelmällisyyttä. Työ saattaa kuitenkin muodostua myös niin haasteelliseksi ja kiireiseksi, että aika omassa ateljeessa niukentuu ja äärimmillään se poistuu päivä- ja viikkorytmistä. Nykypäivään sisältyvät, usein vääristyneiksi osoittautuvat tehokkuuspaineet saavat herkäksi virittyneen taiteilijaidentiteetin säröilemään. Sillä on suora vaikutus paitsi työssä jaksamiseen myös siihen sisältyvien ihanteiden toteutumiseen. Näyttelyn ripustamisessa tarvitaan aina välillä silmien tueksi vatupassia. Huomaan, että näyttelyn tarkastelussa on hyvä käyttää myös henkistä vatupassia, jolla voi tarkistaa edellä kuvattujen osatekijöiden välistä suhdetta. Kuraattorin/kriitikon vatupassissa on pientä värähtelyä. Jos hän huomaa luopua roolistaan ja siirtyä valistuneen taideyleisön joukkoon, hän on näkemästään ja kokemastaan pelkästään tyytyväinen.
HANNU CASTRÉN Kuraattori