Valtiotieteellinen ylioppilaslehti vuodesta 1964
Haastattelussa Jarno Limnéll @toolon_keskikettera & @reps.kuvat Bitcoin
Mayotte – Unohdettu osa EU:ta Intian valtamerellä Keskustelu Rafe Pomerancen kanssa Vieraskynässä Anni Pokela & Alku Sirén
2/2025
Päätoimittaja: Sakari Valhas
Kirjoittajat: Sakari Valhas, Julius Kukkonen, Justus Lehtisaari, Anni Pokela, Alku Sirén, Aino Orava, Leevi Väisänen, Remu Karhulahti, @toolon_keskikettera, @reps.kuvat, Olavi Pääjärvi & Karoliina Leppänen
Kuvitukset: Aliisa Peltoniemi
Logo: Aura Savolainen
Kansi: Aliisa Peltoniemi
Julkaisija: Kannunvalajat ry
Paino: Picaset Oy
ISSN: 2670-0697
YHTEYSTIEDOT
Instagram / @tutkain
LinkedIn / Tutkain tutkainlehti.fi tutkainlehti@gmail.com
“Meitä istuu täpötäydessä luentosalissa. Toisilla on eväät, toisilla ei ollut varaa. Yksi huokaisee, kun opintotuki ei riitä kattamaan vuokraa ja ruokaa. Samaan aikaan keskustelemme budjettileikkauksista, jotka tehdään meidän nimissämme. Miksi opiskelijan ääni yhä kuuluu niin hiljaa, vaikka meitä on niin monta?”
Tässä oli ChatGPT:n vastaus, kun kysyin, mikä olisi paras tapa voittaa lukijan sympatia ja huomio valtiotieteellisen ylioppilaslehden pääkirjoituksessa. Nyt kun nämä ovat voitettu, niin haluaisin jakaa muutaman ajatuksen, joka on lehteä tehdessä lipunut ohi oman mielen.
Emme ole voittaneet luontoa, vaan vieraantuneet siitä. Emme etenkään omaa luontoamme. Emme ole valloittaneet historiaa, vaan äimän käkenä osa sen jatkumoa. Vaikka Fukuyama on joutunut jalkapuuhun jo kauan aikaa sitten, käytän silti häntä tuttuna esimerkkinä korostaen kuitenkin samalla, että tarvitsemme hänen kaltaisiaan rohkeita ajattelijoita.
Historian loppu ja viimeinen ihminen-teoksen ilmestyessä nähtiin, että liberaali demokratia oli sanonut viimeisen sanan ja sodat julistettiin sodituiksi. Tällaisen julistuksen tehdessä voi melkein olla varma, että on kohdattu piste, josta edellä mainittu voitto lähtee jo luisumaan käsistä. Maailmanpolitiikka ei ole shakkia — peli ei pääty yhden osapuolen erävoittoon, vaan se jatkuu ja varmaa on, että altavastaaja kehittelee hiljaisuudessaan jo seuraavaa liikettään edellisen voittajan juhliessa. Shakkianalogia on huono, sillä maailmanpolitiikassa pelaajien määrä voi paisua hyvin suureksi, eikä sääntöjäkään oikeastaan ole. Kenties pokeri olisi parempi analogia — siinä tapauksessa, että pelaajat bluffaamisen lisäksi keskittyisivät pelin ulkopuolisten avulla selvittämään vastapelaajiensa kortit samalla, kun osa pelaajista luo pelimerkkejä peliin tyhjästä mielensä mukaan. Pelin hengessä on tunnuttu siirtyvän Fukuyaman ajatuksista eteenpäin vaiheeseen, jossa thymos manifestoituu jälleen uusissa muodoissa. Kuinka nokkimisjärjestystä tullaan murroksissa luomaan ja millä tasolla tälle on tarvetta? Se on epävarmaa. Käydäänkö kamppailua valtioiden välillä vai niiden sisällä? Sukupolvien välillä? Maailman n. 8 miljardin ihmisen resursseja
Kuva: Marko Nevanperä
hal
linnoi
arvion mukaan nykyään vain noin 10 000 ihmistä, eli n. 0.0001% kaikista meistä. Tällainen pehmeän harvainvallan sosiaalinen rakenne on kai väkisinkin altis haavoittuvuuksille. Kenties oman luonteemme sisäistynyt kyky sopeutua äärimmäisiinkin olosuhteisiin sumuttaa meitä siltä faktalta, että olemme äärimmäisyyksien äärellä. Tässä Tutkaimen numerossa pohditaan mm. jalkaväkimiinojen paluuta Suomeen, sotateknologian kehitystä, merenpinnan nousua, bitcoinia vaihtoehtona nykyiselle rahajärjestelmälle, demokratian tilaa sekä uuskolonialismin koukeroita. Onko tämä numero omistettu siis kissanpäiviä viettäville doomereille, jotka odottelevat tuomiopäivää mehustellen lukuisia nykyajan uhkakuvia? Ei.
Tässä numerossa kannustetaan yhtä lailla jahtaamaan suuria hassuja tunteita, vaalimaan demokratiaa ja — jälleen — suhtautumaan yhteiskunnallisiin asioihin varauksettomalla uteliaisuudella. Turvallisuus itseisarvona on antiteesi sellaiselle elämälle, joka on elämisen arvoisen elämän ytimessä. Turvallisuuden ja teknologian teemoja pohditaan tässä numerossa siinä valossa, että ne voivat edistää ja puolustaa sellaista järjestelmää, jossa tuo elämä pääsee kukoistamaan.
Kesää kohti kulkiessa voimme kaikki valtsikalaiset maailman onnellisimman kansan edustajina tunnustella, että missä se perimmäisen elämänmaun substanssi piilee ja rakentaa ymmärrystä ruohonjuuritasolta. Kipinä voi löytyä maastojuoksulenkkipolulta, aamuyöllä Juicen biisien riveiltä niitä kaatokännissä tapaillessa Landolalla kesämökin kuistin reunalla, mullasta sateessa tulppaaneita kylväessä, Kuppalabileistä ihastuksen silmistä tai vuoden toisen Tutkaimen sivuilta. Ikinä ei tiedä, että mistä kipinän löytää, mutta onneksi varmaa on se, että se sen löytää, joka uskaltaa etsiä. Paras turva on sen kipinän tuoma yhteyden ja tarkoituksen tunne väijyvän entropian kukistajana.
Hyvää kesäaikaa!
Sakari Valhas, päätoimittaja
MAR-A-LAGON KOHTALO JA DIGITAALINEN TUVALU - KESKUSTELU ILMASTOPOLITIIKAN KONKARIN RAFE POMERANCEN KANSSA
TURPOA JA TEKNOLOGIAA 2020-LUVULLA - HAASTATTELUSSA JARNO LIMNÉLL
JA RAKKAUDESTA HIRVIÖN VATSASSA - VIERASKYNÄSSÄ ANNI POKELA & ALKU SIRÉN
–
KUVITUS: ALIISA PELTONIEMI
Arkeni Tukholmassa vakiintui nopeasti verrattuna aiemmin kokemiini maisemanvaihdoksiin. Tukholman yliopiston laaja kansainvälisten opiskelijoiden verkosto järjestää kiitettävästi mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin ja yliopistolta vuokraamani yksiö huokuu kotoisaa ruotsalaista käytännönläheisyyttä.
Asuttuani viimeisen puolen vuosikymmenen aikana neljässä eri maassa, viidessä eri kunnassa ja kolmessatoista eri osoitteessa, voin osaltani todeta maisemanvaihdoksen merkitsevän tietynlaista myönteistä egon kuolemaa. On lähes mahdotonta – ja epäilemättä ei-toivottavaa – esittää kaikkitietävää haparoidessaan tuntemattomassa ympäristössä ventovieraiden seassa ruokakauppaa tai kuntosalia paikantaen. Epävarmuus on toivotettava tervetulleeksi, sillä harva ulkoinen tekijä pysyy ennallaan.
Sama pätee henkilöön itseensä. Identiteetti ja minäkuva ovat alituisessa muutostilassa. Vieraalle seudulle asettuminen ensimmäistä kertaa konkretisoi kyseisen väittämän poikkeuksellisella tavalla. Kieli vaihtuu ja todellisuudentaju horjuu. Minun on pitänyt omaksua, etten ole tänään se, kuka olin eilen – ja päinvastoin. Kliseistä, mutta totta. Maisemanvaihdoksissa sitkeys on valttia. Alkusoinnun epävireisyyteen kannattaa suhtautua pilke silmäkulmassa.
Edellä mainittua totuttautumisvaihetta vähemmän puhutaan mielestäni kotiinpaluun kompastuskivistä. Helsingin yliopisto luettelee sekavuuden, eristäytymisen, tylsistymisen, epävarmuuden, väärinkäsitykset, muutokset suhteissa ja koetun juurettomuuden merkeiksi käänteisestä kulttuurishokista, mutta mistä ilmiö johtuu? Vain muutamassa, vuodelta tuntuvassa kuukaudessa kokoat ensin pelikorteista korttitalon, jonka puhallat sitten kumoon. Kotiin palatessasi vasta-alkaneet ihmissuhteet ja muistot säilyvät, mutta paljosta on luovuttava. Eivätkä rattaat ole seisahtuneet kotipuolessakaan.
Maisemanvaihdos voi myös edustaa eskapismia, käsittelemättömien tunteiden välttelyä. Joku saattaa haikailla unohtumattomien kokemusten perään, toinen on turtunut arkeensa, kolmas kenties pakenee jotakin. Mitä jos ruoho onkin vihreämpää aidan toisella puolen? Eräs saattaa olla aidosti kiinnostunut kohdemaan kulttuurista ja elämänrytmistä tai nähdä kansainvälistymisen keinona edetä urallaan. Oli veruke mikä tahansa, lähdön syyt ja paluun haasteet ovat sidoksissa toisiinsa. Kumpiakaan ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä.
TEKSTI: JUSTUS LEHTISAARI
KUVITUS: ALIISA PELTONIEMI
Osallistuin maaliskuussa Kanadan Vancouverissa paneelikeskusteluun yhdysvaltalaisen Rafe Pomerancen kanssa, joka kampanjoi sen puolesta, että merenpinnan nousuun suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin maapallon keskilämpötilaan, ja se rajoitettaisiin “pienimpään mahdolliseen”. Hänen mukaansa “Mar-a-Lagon kohtalo riippuu Grönlannin kohtalosta”.
Voisiko merenpinnan nousuun suhtautuminen samalla tavalla kuin maapallon keskilämpötilan nousuun vauhdittaa ilmastopolitiikan tekoa, ja avata uusia mahdollisuuksia onnistua myös keskilämpötilan nousun rajoittamisessa?
lmastopolitiikka on pitkään perustunut maapallon keskilämpötilan rajoittamisen nousuun. Pariisin ilmastosopimuksessa raja-arvoiksi ovat valikoituneet niin 1,5 kuin 2 celciusastetta, joiden alla ihmiskunnan tulisi pysyä. Nyt suunta on kuitenkin lähempänä kolmea celsiusastetta. Vuosikymmenten aikana järjestetyt ilmastokokoukset ja kansainväliset sopimukset eivät ole onnistuneet pysäyttämään kasvihuonpäästöjä ja lämpötilojen nousua. Tämä on saanut osan ilmastopolitiikan tekijöistä pohtimaan, voisiko ilmastonmuutoksen hillintää lähestyä toista kautta.
Yksi näistä ihmisistä on Rafe Pomerance, joka on toiminut Yhdysvalloissa aktiivisesti ilmastopolitiikan parissa 1970-luvulta lähtien. Ihan nuoresta kaverista ei siis ole enää kyse. Nyt jo 80 ikävuotta lähestyvä Pomerance on urallaan ollut mukana neuvottelemassa useita kansainvälisiä ilmastosopimuksia, kuten otsonikerrosta suojelevaa Montrealin protokollaa, sekä kasvihuonopäästöjä vähentävää Kyoton ilmastosopimusta. Pomerance on myös ehtinyt toimia Bill Clintonin hallituksessa vanhempana ilmastopoliittisena neuvonantajana vuosien 1993 ja 1999 välillä. Pomerance on sitä ikäluokkaa, joka muistaa Angela Merkelin Saksan ympäristöministerinä.
Vaikka Pomerance on käyttänyt elämästään suuren osan lämpötilojen nousun hillitsemiseksi, on hän viime vuosina alkanut lähestyä ilmastonmuutosta toista kautta. Nykyään Pomerance kampanjoi aktiivisesti sen puolesta, että merenpinnan nousu huomioitaisiin ilmastopolitiikassa samalla tavalla kuin maapallon keskilämpötilan nousu. Kun Pariisin sopimuksessa on määritelty lämpenemiselle turvalliset ylärajat, haluaisi Pomerance myös nähdä vastaavanlaiset merenpinnan nousulle.
Pomerancen mukaan merenpinnan nousu on usein ihmisille helpommin ymmärrettävä kuin keskilämpötilan nouseminen, jolloin sillä voi olla suurempaa painoarvoa poliittisessa päätöksenteossa ja ilmastoneuvotteluissa. Lämpötilan nouseminen ei vättämättä ole suora eksistentiaalinen uhka esimerkiksi pienille saarivaltioille, mutta merenpinnan nouseminen on. Viime vuosien aikana esimerkiksi Tuvalu on aloittanut digitaalisen varmuuskopion rakentamisen itsestään, sillä valtio on vaarassa jäädä nousevan merenpinnan alle.
Merenpinnan nousemiselle on kuitenkin vaikea laittaa täysin stoppia, muun muassa merten lämpölaajenemisen ja mahdollisten mannerjäätiköiden keikahduspisteiden ylittymisen takia. Pomerancen mukaan merenpinnan nouseminen tulisi rajata “pienimpään mahdolliseen”, vahvempien ilmastotoimien ajamiseksi.
Pomerancen lähestymistapa ei ehkä sinänsä ole vallankumouksellinen, mutta se mahdollistaa ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun lähestymisen toista kautta. Kun yleensä ajatellaan, että lämpeneminen tulisi pysäyttää muun muassa merenpinnan nousun pysäyttämiseksi, nyt asiaa lähestytään toisinpäin: jotta merenpinnan nousu voidaan pysäyttää, täytyy ilmaston lämpenemiselle pistää stoppi. Lähestymällä politiikkaa konkreettinen ongelma edellä, voisi neuvotteuluissa saada myös enemmän aikaiseksi. Näin Pomerance ainakin uskoo.
Pomerancen mielestä juuri nyt on oikea aika ajaa merenpinnan nousua osaksi ilmastonmuutoksen mittareita, keskilämpötilan nousun lisäksi.
Yksi suurimmista merenpinnan nousun aiheuttavista tekijöistä tällä hetkellä on Grönlannin mannerjäätikön sulaminen. Nyt kun Yhdysvaltojen hallinnon huomio on kiinnittynyt Grönlantiin, on Pomerancen mukaan täydellinen hetki kiinnittää huomio Yhdysvaltojen oikeaan ongelmaan Grönlannissa - mannerjäätikön sulamiseen.
Pomerancen mukaan “Mar-a-Lagon kohtalo riippuu Grönlannin kohtalosta”. Jos Trump myöntää, että hänen Floridassa sijaitsevan talonsa uhkaa joutua merenpinnan alle, joutuu hän julkisesti myös hyväksymään ilmastonmuutoksen. Jos Trump taas ei hyväksy asiaa, saa ilmastonmuutos vähintään julkisuutta Yhdysvalloissa. Joka tapauksessa, Trump täytyisi Pomerancen mukaan jollain tapaa saada ottamaan ilmastonmuutokseen kantaa - joko kielteisesti tai myönteisesti. Tähän Grönlanti tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden, uskoo Pomerance.
Tutkain
Kun keskustelin Pomerancen ideoista muiden ilmastopolitiikan parissa työskentelevien kanssa, oli joidenkin vaikea ymmärtää mitä lisäarvoa merenpinnan nousun rajoittaminen “pieneimpään mahdolliseen” toisi ilmastopolitiikkaan. Eikö tämä jo nyt ole yksi ilmastopolitiikan tavotteista, vaikka sitä ei virallisesti olisi mihinkään kirjattu?
Toisaalta merenpinnan nousun ajattelemisesta samalla tavalla kuin maapallon keskilämpötilan noususta olisi tuskin vahinkoa. Kuten Pomerance argumentoi, se voisi auttaa hahmottamaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia konkreettisemmin, erityisesti niiden keskuudessa joiden rantahuvilat ja golfkentät uhkaavat jäädä nousevan merenpinnan alle. Tuvalussa tämä on jo varmasti ymmärretty. Ehkä digitaaliseen Tuvaluun voitaisiin varata tontti uudelle Mar-a-Lagolle? Ihan vain varmuuden vuoksi.
HAASTATTELU & TEKSTI: SAKARI VALHAS
KUVAT: ANNI LEHTONEN
Turvallistaminen on terminä kokenut jonkinlaisen renesanssiin valtsikassa viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien myllerryksen myötä. Tutkain tavoitti Jarno Limnéllin eduskunnan kahvilan kabinetissa ja pohdinnan kohteena oli muiden muassa turvallistamisen teema, joka 2000-luvun alussa oli Limnéllin väitöskirjan aiheena.
Limnéll on kansanedustaja, LinkedInin mukaan Suomen kovin kyberturvallisuuden puolestapuhuja, sotatieteiden tohtori ja — viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä — valtsikan alumni.
Näin ollen mahdollisuutena oli keskustella monialaisesti eri teemoista, jotka kuulemma ovat vaarassa jäädä eduskunnassa vähälle huomiolle: teknologiasta ja turvallisuudesta ja siitä, missä nämä teemat tapaavat taitekohdissa.
Kirjoitit Tutkaimen vieraskynän 2019 keväällä. Kirjoitit teknologian kehityksestä ja mainitsit, että Suomessa sivistys ja innovatiivisuus olivat vahvuuksiamme. Teknologia on ottanut mittavia harppauksia, mutta onko Suomi pysynyt mukana tahdissa?
Kyllä mun mielestä on. Täytyy sanoa, että mä innostun aina kun aletaan puhumaan teknologiasta, koska, juuri kuten sanoit, teknologia kehittyy nyt nopeammin ja radikaalimmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Ja tuntuu, että vauhti vaan kiihtyy.
Ystäväni Siilosmaan Risto on sanonut, että tämän päivän politiikkaa ei voi tehdä ilman riittävää teknologista ymmärrystä. Täällä eduskunnassakin huomaa, että puhutaan sitten mistä tahansa yhteiskunnan osa-alueesta, niin teknologia on vahvasti läsnä puheissa — jatkossa yhä enemmän. Uskon, että meidän suomalaisten valtti on siinä, mitä on korvien välissä, sillä me ollaan innovatiivisia ja toivottavasti tulevaisuudessa.
Omasta mielestäni se, että Suomi irtautuu tästä Ottawan sopimuksesta on hyvä ja oikea päätös. Tässä pitää pitää mielessä erityisesti kaksi asiaa. Minä poliittisena päättäjänä koen, että minun tärkein tehtävä on huolehtia Suomen ja suomalaisten turvallisuudesta. Esimerkiksi siitä, ettei Suomi joudu koskaan sotaan, joka on aivan järkyttävä asia.
Jotta me ei jouduttaisiin tällaiseen tilanteeseen tarkoittaa, että meillä pitää olla mahdollisimman
’’...Suomi voi sanoa, että se on vastuullinen miinoittaja, joka huolehtii omasta turvallisuudestaan’’
nykyistäkin rohkeampia teknologian kehittämisessä.
Ollessasi teknologian ja erityisesti turvallisuuden asiantuntija voi puheeksi ottaa sen, että kaksi päivää sitten tuli uutisia siitä, että Suomi aikoo irtautua Ottawan sopimuksesta. Punainen risti on tehnyt kansainvälisesti tutkimusta hiljattain, jonka mukaan jalkaväkimiinan sotilaallinen hyöty on pienempi, kuin niistä aiheutunut humanitäärinen haitta (ICRC:n blogissa 13.3.). Millainen vaikutus tällä konkretiassa voi olla Suomen turvallisuuspolitiikalle?
uskottava oma puolustuskyky, eli käytännössä sellainen pelote, että tänne ei kannata lähteä hyökkäämään. Yksi alue tämän päivän puolustuksessa ja tämän päivän sodankäynnissä ovat nämä jalkaväkimiinat, niin kuin nähdään Ukrainassa. Tämä täydentää meidän puolustuskykyä ja on mielestäni oikea viesti tähän turvallisuustilanteeseen.
Sitten on se toinen erittäin tärkeä asia. Kyllä, olen samaa mieltä, että miinat voivat tehdä siviileille erittäin ikäviä asioita, niinkuin me maailmalta nähdään. Nyt meillä Suomessa on aivan toisenlainen toimintaperiaate, kuin Afrikassa tai Ukrainassa, jossa niitä miinoja niin sanotusti levitellään ihan sikin sokin sinne tänne ilman mitään järjestelmällisyyttä. Ja nyt entisenä upseerina sa-
non sen — ja silloin kun minä viimeksi olin upseeri niin oli vielä miinat käytössä — kun Suomi miinoittaa, niin ne hyvin tarkasti suunnitellaan, että mihin nämä miinat laitetaan. Ne asennetaan sen mukaisesti ja niistä tehdään tarkat dokumentit. Tämä tarkoittaa sitä, että tiedämme, missä meidän miinoitteet on.
Lisäksi luulen — kun aikaisemmin jo puhuttiin teknologiasta — että meillä tulee tulevaisuudessa olemaan sellaisia sakaramiinoja ja putkimiinoja, jotka voidaan esimerkiksi etäkäyttää. Ne voidaan aktivoida ja deaktivoida etäkäytön avulla, eli Suomi voi sanoa, että se on vastuullinen miinoittaja, joka huolehtii omasta turvallisuudestaan.
Voiko sopimuksesta lähteminen horjuttaa uskoa kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään, josta Suomi lähtökohtaisesti pienenä valtiona hyötyy?
Minä näen jopa päinvastoin, eli se on Suomelle maine-etu, että Suomi huolehtii turvallisuudestaan. Nyt kannattaa pitää mielessä se, että Suomen itäraja on itäraja myös Natolle ja Euroopan unionille. Kyllä tuolla Nato-keskusteluissa ja kansainvälisissä keskusteluissa — kun noita käydään läpi kollegojen kanssa — meille ymmärrystä on kun olemme suoraan tämän pitkän itärajan takana. Samanaikaisesti on tottakai todella tärkeää, että Suomi huolehtii siitä, että sopimuspohjainen maailmanjärjestys, jossa meillä on sopimuksia, joissa ollaan tai ei olla, toimii. Nyt tämän miina-asian osalta esimerkiksi meillä ei ryhdytä ennen mihinkään toimenpiteisiin, kun tämä asia on sopimusteknisesti saatu päätökseen.
Tää ei olekaan ihan helppo kysymys. Olen itse aikaisemmin kritisoinutkin, että kaikki nähdään turvallisuuteen liittyvänä. Näin turvallisuus kokee teemana vähän niinkuin inflaation. Nyt kun katsotaan sinne 90-luvulle ja sinne, mitä sen jälkeen on tapahtunut, niin turvallisuus on laajentunut ihan valtavasti. Tuntuu, että trendi vain jatkuu. Kaikesta puhutaan turvallisuutena.
Toisessa ääripäässä on se, että millaisen kustannuksen liukastumiset aiheuttaa yhteiskunnalle arjen turvallisuuden kannalta ja toisaalla puhutaan jopa kolmannesta maailmansodasta ja ydinaseista ja kaikesta siltä väliltä. Lisäksi ennen turvallisuuden yksikkö oli ikään kuin valtio, mutta nykyään mennään aina yksilöstä maailmanjärjestelmän tasolle. Näin turvallisuus on laajentunut ja syventynyt entisestään.
’’...tietyllä tavalla turvallisuuden voi nähdä kaikkeen toimintaan liittyvänä asiana. Erityisesti nyt kun eletään tätä sodan ja rauhan välimaastoaikaa.’’
Sitten tullaan siihen hyvin tärkeään kysymykseen, että mitkä kaikki asiat kuuluvat siihen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja turvallisuuspolitiikan alle? Rajaa ei ole kovin helppoa vetää. Jos mä ajattelen esimerkiksi turvallisuuden tunnetta meillä suomalaisilla, ja kun me ihmisiä ollaan, niin turvallisuus on hyvin keskeinen asia, niin tähän vaikuttaa suuresti arjen toimintaympäristöt, rutiinit ja ihmiset. Toisaalta ajattelen, että turvallisuudessa on paljon ympäristöön liittyviä kysymyksiä. Ilmastonmuutos on koko ihmiskuntaa koskeva eksistentiaalinen uhka. Eli ei ole kovin helppo kysymys vastattavaksi.
Turvallistaminen on termi, joka on selkeästi esillä väitöskirjassasi ja lisäksi termi, joka trendaa valtsikassa vahvasti. Kuinka väikkärin ajoista turvallistamisen pohdinta on muuttunut, esimerkiksi somen ja sen tuoman mahdollisen disja misinformaation myötä?
Taas täällä eduskunnassa huomaa, että politiikan puolella ollaan hyvin pragmaattisia sen suhteen, että tietyllä tavalla turvallisuuden voi nähdä kaikkeen toimintaan liittyvänä asiana. Erityisesti nyt kun eletään tätä sodan ja rauhan välimaastoaikaa.
Verohallinnolta tuli eilen tiedote, että vuonna 2024 on kotiutettu entisvuosia enemmän voittoja kryptovaluutoista. Samassa tiedotteessa arvioitiin, että noin 300 000 suomalaisella on krypto-omistuksia. Esimerkiksi Saksassa ja Portugalissa on yli vuoden kryptosijoituksille verottomat tuotot. Mitä tulee Suomessa ottaa huomioon kryptojen osalta, jos halutaan lisätä teknologista innovaatiota?
Kaksi asiaa ensinäkin. Ensimmäinen liittyy kaikkeen teknologiaan, sillä se taipuu ihmisen käsissä sekä hyvään että pahaan. Huomaan itse tuolla kryptopuolella sen, että siellä on hyviä luotettavia toimijoita, mutta on siellä sitten huijauksia ja onnenonkijoitakin. Tämän kanssa saa ihmiset olla tosi tarkkana. Eli yleisesti kannattaa olla hyvin tarkkana siitä, mihin kryptovaluuttaan sijoittaa niitä omia rahojaan.
Uskon, että tässä tulee jollain aikataululla enemmän ihan kansainvälistä säätelyä. Tulee tiettyjä sertifikaatteja ja tiettyjä viranomaistarkastuksia, jolloin oikeellisuus toiminnassa voidaan paremmin vahvistaa. Luulen, että nämä ovat sellaisia asioita, jotka tulevat määrittymään ihan tämän vuosikymmenen aikana.
Olen hiljattain lueskellut MIT:stä 2023 tulleeseen Jason P. Loweryn väikkäriin ‘Softwar’, jossa hän pui Bitcoinin takana olevaa teknologiaa strategisena ilmiönä. Hän näkee, että proof-of-work-teknologia on nykyaikaisen informaatiosodankäynnin
kannalta oleellisin uusi teknologia. Hän vertaa tätä teknologiaa mustaruutiin, sillä meni vuosisatoja, että sen merkitys sodankäynnin kannalta ymmärrettiin. Onko Bitcoin uusi mustaruuti, vai pitäisikö resurssit laittaa muualle?
Erilaisista virtuaalivaluutoista on puhuttu kyberalalla varsin pitkään. On ehkä odotettukin sitä, että mitkä virtuaalivaluutat tulevat olemaan niitä ehkä koko maailmanjärjestelmän keskeisimpiä valuuttoja. Sitähän me ei olla vielä nähty. Uskon kuitenkin, että jonkinlainen kansainvälinen kryptovaluutta, tai ylipäätään virtuaalivaluutta, tulee ottamaan enemmissä määrin osaa tästä maailmanjärjestelmästä jatkossa. Omissa ajatuksissa en nää tätä niin käänteentekevänä tässä teknologiakehityksessä tai maailmassa kun vaikka tätä tekoälyn kehitystä — kaikkea, mitä se tuo tullessaan — ja sitähän me ei vielä tiedetä.
Kenraali ja sotateoreetikko Clausewitz esitti, että sodankäynti on maailman alkukantaisimpia ilmiöitä, joissa organismit muodostavat nokkimisjärjestyksen maapallon rajallisten resurssien saamisen suhteen. Nyt voidaan tulkita että ollaan tilanteessa, jonka Tesla esitti tulevan, eli aseet on liian tuhoisia, jotta niillä voisi jatkaa resurssien jakamista.
Tesla näki, että nokkimisjärjestys voidaan selvittää eri järjestelmillä sähköisesti, eli esim. kybersodankäynnillä. Vaikka ns. Konventionaalinen sodankäynti on tehnyt nyt paluun Eurooppaankin, niin uskotko, että sivilisaatioina
pystytään joku päivä siirtymään kokonaan pois konventionaalisesta sodankäynnistä?
No ensinäkin erittäin hyvä kysymys. Jos olisin oikein idealisti niin vastaisin, että toivottavasti nämä sota-asiat voitaisiin jättää omien lasteni ja lastenlasteni elämässä kokonaan sivulle, mutta se ei ole realismia. Valitettavasti. Kun katsotaan maailmanhistoriaa taaksepäin niin valitettavasti näyttää siltä, että kerran-kaksi vuosisadassa Euroopassa soditaan. Euroopassa mielestäni on nyt tehtävä kaikkensa, ettei tällaista pääse tapahtumaan, mikä on tapahtunut Ukrainassa. Oli mielestäni hyvä nosto, sillä nyt Ukrainassa käytävässä sodassa on aika monenlaisia elementtejä. Siinä mielestäni yhdistyy ensimmäisen maailmansodan elementtejä, jossa käydään hyvin perinteistä tuhoamissotaa, jossa vyörytetään taisteluhautoja ja ollaan siellä rintamalinjalla, niin kuin sata vuotta sitten. Toisaalta on myös elementtejä niin
hienosti sanottuna kognitiivinen kybersodankäynti — tulee voimistumaan tulevaisuudessa ja siinähän jokaisen korvien välissä kulkee etulinja.
Nyt teknologiakilpa on kärjistynyt todella. MAGA-liikkeen voidaan tulkita siirtyneen kohti Big Tech-oligarkiaa ja investointeja menee runsaasti myös Kiinassa kehitykseen. Voiko tämän tulkita olevan samanlaista, kun Kylmän sodan aikana, eli ollaanko menossa kohti sotaa, vai taistellaanko nyt jo globaalisti uudenlaista sotaa?
Näin entisenä aktiiviupseerina ja sotatieteiden dosenttina olen tosi varovainen käyttämään sota-sanaa, koska se on äärimmäisen julma asia. Silloinhan me puhutaan siitä, että pyritään tappamaan ihmisiä, tuhoamaan ihmiskuntia ja tuhoamaan jopa kulttuureja. Sen takia tänä päivänä sodasta puhutaan aika paljon, joten välttäisin ehkä sota-sanaa.
’’Eli luulen, että yritysten rooli kansainvälisissä teknologiakamppailuissa tulee olemaan jopa merkittävämpi, kuin valtioiden rooli. Sen takia — jos ajatellaan vaikka Suomen turvallisuutta — nämä keskeiset teknologiayhtiöt ovat myös keskeisiä strategisia kumppaneita, kun mietitään meidän yhteiskunnan turvallisuutta teknologian näkökulmasta tulevaisuudessa.’’
sanotusti kolmannesta maailmansodasta. Mukaan tulee tämä moderni teknologia. Kaikista tappioista Ukrainassa — rintaman molemmin puolin — noin 75% tuotetaan drooneilla, eli näillä miehittämättömillä ilma-aluksilla. Uskon kyllä, että kun teknologia menee eteenpäin ja maailma digitalisoituu, että tämä kybermaailma ja siellä käytävät taistelut tulevat olemaan yhä keskeisempi osa. Siellä kyse ei ole ainostaan siitä, että koetetaan murtautua tietojärjestelmiin, kaataa ohjelmistot tai lukita jotkut tietyt järjestelmät. Uskon, että kaikkein merkittävimmät kyberturvallisuuden taistelut me tullaan käymään ihmisten mielistä — siis meidän mielikuvista, tunteista ja siitä, miten me tätä maailmaa hahmotetaan. Uskon siihen, että tällainen informaatioajan kybersodankäynti —
Mutta siinä olen kanssasi ihan samaa mieltä, että kun katsotaan niitä maailmanpolitiikan kilpailualueita ja sitä, että miten eri maat ja alueet tulevat määrittämään tulevaisuuden paikkaansa maailmassa, niin sanoisin, että teknologian kysymykset tulevat olemaan siinä aivan keskiössä. Nyt tullaankin siihen mielenkiintoiseen pohdintaan, josta mielelläni lukisin valtsikan tutkimuksiakin lisää, on se, että nämä innovaatiot ja teknologian uudet aallot eivät synny valtion virastoissa tai julkishallinnossa. Ne syntyvät yksityisen sektorin yrityksissä.
Nyt näillä yksityisen sektorin yrityksillä ja näiden innovaatioilla on hieman erilainen logiikka, kun Hobbesilainen realismi, kuin näillä valtioilla, jotka näyttävät voimaa, ottavat alueita
haltuun ja harjoittavat jatkuvaa kilpailua. Yrityksillä logiikka perustuu siihen, että ne saavat mahdollisimman paljon voittoja ja kassavirtaa itselleen. Eli luulen, että yritysten rooli kansainvälisissä teknologiakamppailuissa tulee olemaan jopa merkittävämpi, kuin valtioiden rooli. Sen takia — jos ajatellaan vaikka Suomen turvallisuutta — nämä keskeiset teknologiayhtiöt ovat myös keskeisiä strategisia kumppaneita, kun mietitään meidän yhteiskunnan turvallisuutta teknologian näkökulmasta tulevaisuudessa.
On klisee, että Suomi voi toimia kokoaan suurempana valtiona maailmalla. Mitä Suomi voi tehdä, että se pysyy teknologiakilvan myllerryksessä innovaation harjalla ja kilpailukykyisenä?
Kaksi asiaa — ensinnäkin, tulee todella huolella valita kumppanimme, että kenen kanssa toimitaan. Ja nyt viittaan esimerkiksi siihen, että millainen riski muodostuu siitä, jos me rakennetaan digitaalista infrastruktuuria vaikka kiinalaisilla ratkaisuilla. Nämä pitää todella tarkasti miettiä.
Samaan aikaan Suomen vahvuus on siellä osaamisessa ja innovatiivisuudessa. Siinä meidän pitää totta kai pienenä kansakuntana valita ne taistelut, mihin lähdetään. Ei me voida kaikessa olla maailman paras. Jos katson esimerkiksi Naton määrittelemää yhdeksää tulevaisuuden kärkiteknologiaa, niin siellä on ainakin kolme kohtaa, jossa me voidaan olla maailman kärkiluokkaa. Niihin meidän pitää panostaa.
Ne kolme ovat siis kvanttiteknologia, avaruusteknologia ja seuraavan sukupolven tietoliikenneverkostot. Meidän pitää löytää ja hankkia luotettavia kumppanuuksia ja erikoistua niihin aloihin, joissa me oikeasti voidaan olla maailman huippuluokkaa.
NATO-jäsenyydestä on käyty paljon keskustelua, mutta miten Trumpin paluu ja puheet voivat vaikuttaa NATO:n sisäiseen dynamiikkaan ja täten Suomen turvallisuuteen?
Ensinäkin se tarkoittaa sitä, että olemme puolustusliiton jäsen, emmekä enää ole yksin. Se on se kaikkein tärkein asia. Jos tässä maailmanpoliittisessa tilassa emme olisi puolustusliiton jäseniä,
niin me oltaisiin paljon turvattomammassa tilanteessa. On ihan totta, että Trump ja Trumpin hallinto luovat painetta Eurooppaan ja viestii, että huolehtikaa paremmin omasta turvallisuudesta. Mun mielestä se on ihan oikea viesti. Näen sen tällä hetkellä positiivisena, että useammat Euroopan maat, ei kaikki, mutta useat, panostavat siihen omaan turvallisuuteen ja puolustukseen.
Samaan aikaan kun Yhdysvallat näyttäytyy olevan eri asemassa, kuin Bidenin aikana, niin se on saanut myöskin positiivista liikehdintää meidän turvallisuusympäristössä. Nostan erityisesti nämä JEF-maat, eli Britit, Alankomaat, Baltian maat ja Pohjoismaat, jossa Suomi on mukana, esille, sillä niissä tapahtuu selkeätä liittoutumista ja selkeätä yhteistyön syventämistä. Suomi ei olisi näissä neuvottelupöydissä, jos emme olisi Naton jäseniä.
Uhkakuvista puhumisen vasstapainoksi: Suomi on kahdeksatta vuotta putkeen ollut maailman onnellisin maa. Millä eväillä lähdetään politiikan keinoin pitämään putkea yllä?
Tuntuu, että kaikki muut uskoo tuon, paitsi me suomalaiset. Kaksi elementtiä mulle tulee mieleen. Olin tuossa aamulla tänään Kallion pelastusasemalla. Siellä oli viranomaisten pelastusseminaari, jossa oli palo- ja pelastuslaitos, puolustusvoimat, poliisi ja rajavartiolaitos. Esimerkiksi se, miten meidän viranomaiset toimii ja se, miten meidän viranomaisiin luotetaan lähes sataprosenttisesti, on sellainen seikka, jonka näen vakaan ja toimivan yhteiskunnan yhtenä selkeänä elementtinä. Se tekee meistä myöskin onnellisia.
Toinen, joka tekee meistä hyvin vahvasti onnellisia on luonto ja tämä suomalainen ympäristö, jossa me eletään. Uskon hyvin vahvasti tutkijankin näkökulmasta siihen, että kyllä se onnellisuus tulee niistä arjen kohtaamisista ja toisista ihmisistä. Meidän jokaisen turvallisuudentunteeseen vaikuttaa vahvasti se, että miltä tuntuu siinä omassa elinympäristössä. Arkipäivässä — muiden ihmisten seurassa. Eli sanoisin, että suomalaiset yhdessä luo sen onnellisuuden.
VIERASKYNÄSSÄ ANNI POKELA JA ALKU SIRÉN
Valokuva: Jacques Von Appel
’’Gonna get rowdy
Gonna get a little unruly
Get it fired up in a hurry
Wanna get dirrty
It’s about time that I came to start the party’’ Christina Aquilera
O’’Let’s face it. We’re undone by each other. And if we’re not, we’re missing something.’’ Judith Butler
ikeistolaisilla näyttää olevan hauskaa. Uuskonservatiivien tarinassa vasemmistolainen ideologia on hegemonisoitunut sortavaksi kulttuuriksi, josta he saavat nyt kapinoivina, ilakoivina teineinä rimpuilla irti. Pahesignalointi on korvannut hyvesignaloinnin. Vasemmisto on jäänyt kauhistelevien vanhempien rooliin. Meille jää ainoaksi mahdollisuudeksi vetäytyä kysymään kiikkustuolista ujeltavin äänin: “Mikä meitä vaivaa?”
Jos katsomme yhteiskuntiemme suuria valtarakenteita, kaiken järjen mukaan vasemmistolaiset ovat aitoja kapinallisia, oikeamielisiä sotureita taantumuksellisuutta vastaan. Mutta miksi se ei tunnu siltä juuri nyt? Missä on vasemmistolainen edistys ja innovointi? Miten tulla jälleen vallankumouksellisiksi?
Edistyvä on petturi. Hän karkaa väärinteollaan kaikkea määrittävän ja kaikelle merkityksen antavan jumal-isän tahdon alta. Vain sopimattomasti toimimalla syntyy uutta. Se, joka luo jotain aidosti uutta, on tuhma ja hirviö: vain outo, karvainen ja sarvia päästään puskeva on se, joka kykenee viiltämään todellisuutemme pintaan reiän ja murtautumaan toiselle puolelle raittiiseen ilmaan.
Aattellisten yhteisöjen klassinen reaktio tällaiseen petturuuteen on pelko menetyksestä ja heikentymisestä. Uudella tavalla ajattelevan, hegemoniasta karkaavan hirviön arvellaan radikalisoituvan ja
Tutkain
ajautuvan väärään leiriin.
Yhteisön vanhurskaat ottavat suurennuslasinsa esiin ja etsivät epäilyttävyyttä ja korruptiota, etenkin niistä jotka ovat lähimpänä heitä. Mikään ei heidän mielestään ansaitse tulla koetelluksi julmemmin, kuin heidän puoluetoverinsa. Koska toisessa leirissä pelaava on jo kadotettu, he kiinnittävät koettelunsa omiinsa. “Voimmeko luottaa kehenkään?” Puhtauden kultti on tarttuvan epävarmuuden ja epäluottamuksen haurastuttava toiste keskuudessamme. Kaikkiin sotkuisen nykyisyyden koneistoihin turvautuminen on tälle epäilyttävää. Käyttääkö tuo toimija kenties jonkun suuren säätiön rahoja? Hän ei siis kellu omin avuin veteen sidottuna heitettynä? Noita! Näin kulkee heikkenevän sisäsiittoinen mieli.
Todellisuudessa jos joku olisi oikeasti huolestunut petturin paon suunnasta tai radikalisoitumisesta, olisi tämä kiinnostunut ja utelias hänen ajattelustaan. Petturia pyrittäisiin ymmärtämään. “Sinä et kuulu tänne” on kuolevan voiman viimeinen korahdus. Puhtauden ja oikeaoppisuuden valvonta on haurastuvan liikkeen ominaisuus.
Haurastumisen vanhentamalle mielelle on totta samaan aikaa se, että kärsii heikentymisestään, se, ettei tarvitse apua, ja, että maailma on vaarojen karikko. Hän on kuin surunsa masentama ja epätoivostaan järkensä menettänyt hallitsija, Lord of the Ringsin Denethor, jolle ajatus oman valtakuntansa tappiosta ja alistumisesta on niin liikaa, että itsetuhosta ja elämänkielteisyydestä tulee vaihtoehto.
Vasemmiston vanhurskaiden inkivisitio perustelee itseään kamppailulla. Logiikka kai menee niin, ettei voi kamppailla, jos muututaan vain kaikki samaksi libismössöksi. Väärä dilemma. On mahdollista samaan aikaan sekä sekoittua että kamppailla. Itseasiassa kamppailu ei ole mahdollista muuten kuin lähietäisyydeltä sekaantuen ja sekoittuen. Thainyrkkeily on juuri siksi erityisen intensiivistä ja räjähtävää, että siinä ollaan erityisen lähellä vastustajaa. Kohtaamisen ja vaikutuksen voi varmistaa vain kun näet Toisen silmämunat. Instagramin kaikukammiossa ortodoksiaa järjestävä sanoma onnistuu järjestämään vain omia rivejä suoraksi. Vain sellaisessa painissa, jossa on laittanut itsensä peliin, voimien
’’Vasemmiston vanhurskaiden inkivisitio perustelee itseään kamppailulla. Logiikka kai menee niin, ettei
voi kamppailla, jos muututaan vain kaikki samaksi
libismössöksi. Väärä dilemma.’’
laadut testaantuvat, polku eteenpäin perustetaan ja toisenlainen huominen tulee mahdolliseksi. Minkälaista kamppalua se on, ettei kohtaa poliittisia vastustajiaan autenttisesti, niin kuin he ovat tässä maailmassa, niin kuin he elävät, vaan vain turvallisten irvikuvien etäisyydeltä? Tämä tekee sosiaalisen median hiekkalaatikoissa tapahtuvasta poliittisluontoisesta uhoamisesta varjonyrkkeilyä. Ei ole mahdollista kamppailla tosissaan ilman kaukopartiotoimintaa linjojen takana. Millaisia vastustajat todella ovat? Ehkä vasemmisto voisikin oppia tiedustelutoiminnasta ja lobbareilta: läheisiin tekemisiin kohteen kanssa pääsee vaikka yhdessä karaokessa juopuen. Ymmärryksen kehittyminen on korruptoitumisen prosessi. Kylmän erottaa kuumasta vain työntämällä sormensa soppaan.
Kun mitään ei testata kohtaamisissa Toisten kanssa, ei voi myöskään muuttua varmaksi mistään. Mitään ei selviä. Todellisuus ei pääse vetämään rukseja minkään vaihtoehdon päälle. Seuraa vain loputonta mutustelua, loputonta itseä heikentävää kritiikkiä. Vatvova jää aina vaihtopenkille kaunaisena seuraamaan, kun muut painivat. Jälkeenpäin toki voi yrittää selittää painineensa: osallistuihan hän kuuliaisesti oikeisiin mielenosoituksiin (jotka joku muu järjesti), muistihan hän kuunnella oikeat podit,
seurata oikeat tilit, tuomita oikeat asiat ja ihmiset ja lausua illalla kiltisti iltarukouksen.
Edistyksellistä politiikkaa voi ajaa taantumuksellisesti. Sitä voi ajaa kurottelemalla menneisyyteen ja tekemällä traumastaan fetissin ja toisaalta pakenemalla utopioihin, joissa nykyisyyden kivut ja ristiriidat ovat kaikonneet selittämättömästi. Se on ymmärrettävää, sillä nykyhetki tuntuu usein suurinpiirtein siltä, että sulamme meidät syöneen hirviön vatsalaukussa. Mutta toivo ja epätoivo ovat molemmat passiivisia ja lopulta konservatiivisia näkökulmia.
Niiden sijaan meidän on asemoiduttava nykyisyydessä uudella tavalla, ja se tarkoittaa käsiemme likaamista. Emme nimittäin voi erottaa itseämme hygienisesti nykyisyytemme kauhuista ja sotkuista. Emme voi irrottautua oikeiston noususta, emme teknologian kiihtyvästä kehityksestä, emme verorahojemme veritahroista. Näihin asioihin vaikuttaakseen täytyy toimia likaisessa maailmassa ja löytää voimansa hirviön vatsassa. Niin kutsutun seksivasemmiston menestyksen kuntavaaleissa mahdollisti Instagram ja meemikulttuuri – siis Metan informaatiomonopolin toimintalogiikoiden valjastaminen eli niihin sekoittuminen, sekä vanhoihin kaavoihin väsyminen. Tämä ei tarkoita kritiikittömyyttä vaan toimintaa ristiriitojen keskellä ja jopa niistä kummuten. Tällaista muutosvoimaa herää vain villissä leikissä.
’’Haarniska
Tanssivassa väenpaljoudessa voi unohtaa vakiintuneet roolinsa ja olla hetken ei kukaan ja mitä vaan, ja mikä väkevintä: kenen kanssa vaan. Uuden kukoistuksen tielle ei pääse, jos ei ole löytänyt itseään väärästä sängystä väärästä seurasta. Juhlien ja todellisen transgression jälkeen aamulla ei voi herätä niin, että kykenee lakaisemaan tapahtuneen ylilyönnin maton alle. Edistys on kohtaavaa ja vaikuttuvaa, mutta siinä ei ole mitään konsensuaalista. Selkeä ja puhdas yhteisymmärrys pitää tartuttaa saastalla eli jollain, joka on joutunut irti oikealta paikaltaan.
Kehityksen vavisuttaessa rakenteita asiat eivät enää pysy oikeilla hyllyillä tai löydä tietään takaisin vanhoihin rasioihinsa. Tätä vanhurskaat kurinpitäjät oikealla tai vasemmalla eivät ymmärrä kehityksestä: kehitys ei ole ylväs, puhdas superyksilö. Kehitys ei ole optimointia. Kehitys ei ole yhteisön puhtauden kyttäämistä. Kehitystä ei voisi vähempää kiinnostaa kenen joukoissa seisot. Aatteellinen hygienia on taantumuksellinen, konservatiivinen arvo, sillä sen tavoite on tislata asiat puhtaimpaan muotoonsa ja pitää ne paikallaan. Kehitystä ei kiinnosta diagnostiikka, ei “mikä meitä vaivaa”, sillä kehitykseltä ei puutu mitään, vaan se pursuaa ylimäärää, pursuaa halua. Kehitys ei muista vaivojaan keskellä hervotonta toiseksi muuttumisen ekstaasia. Kehitys on näin perustavanlaatuisesti eroottinen ilmiö. Se, joka kehittyy, kohtaa Toisen ja kykenee lumoutumaan tästä Toisesta siinä määrin, että se tirskahtaa ulos omasta, itsensä kiveen kapaloivasta kuoresta. Ulos minne? Maailmaan! Maailmaan, joka ei tottele Vanhan järjestyksen, vanhan pelin rooleja ja sääntöjä.
Sitä rakastuminen on. “Minä itseasiassa rakastan korianteria ja kiipeilyä!” Yhteyden luominen on likaavaa ja asettaa oman koherentin minän välittömästi vaaraan. bell hooksin sanoin: rakkauden harjoittaminen ei tarjoa turvapaikkaa. Rakkaudessa riskeeraamme menetyksen, loukkaantumisen, kivun. Riskeeraamme sen, että hallintamme ulkopuoliset voimat vaikuttavat meihin.
Riippuvuus toisistamme, kytkeytyminen toisiimme tekee meistä väistämättä haavoittuvaisia,
äärellisiä, ja luo samalla kaiken perustan eettisille suhteille ja politiikalle. Me emme täydennä toisiamme vaan teemme toisemme vajaiksi, kaipaaviksi, maailmaan ja Toisen luokse kurottautuviksi – siis kehittyviksi. Siksi kysymyksen ei pitäisi olla mitä me olemme, tai kenen joukoissa seisomme, vaan mitä ja keitä meidän suhteissamme syntyy. Tai niinkuin Levinasilla: “Toinen asettaa minut kyseenalaiseksi, tyhjentää minut itsestäni ja löytäen minusta aina uusia voimavaroja, ei lakkaa minua tyhjentämästä. En tiennyt olevani näin rikas, mutta minulla ei enää ole oikeutta pitää itselläni mitään.” Elämä herää huomatessaan toisen, toisin sanoen se on jatkuvassa heräämisen tilassa. Vastuullisuus sijaitsee ja avautuu elävänä kysymyksenä meidän välillämme, eikä sitä voi vangita seinille ripustettuihin periaatteisiin.
Hygienisen aatteen tai vanhan pelin sääntöjen perään kaihoaa se, jolta on päässyt jotain karkuun. Ja karkulainen on aina paimenta nopeampi: se on jo karannut otteesta. Meni jo. On löydettävä uusi peli; uusi suhde, ja uuden suhteen voi löytää vain muuttuneista asemista käsin. Vanhaan ei ole paluuta, eikä enkelistä voi aloittaa. Ensimmäinen siirto, ensimmäinen muoto, on aina muotopuoli.
Jos haluamme uudelleenajatella nykyisyytemme, meidän täytyy antaa itsemme mutatoitua rumiksi tuhmeliineiksi. Get dirrty. Ensimmäiset vanhan ymmärryksen ylittävät ideat ovat aina hävettäviä kyhäelmiä. Jos ei edes vähän hävetä, et ole luonut uutta. Jos synnytyskanavasta ei puske ulos Minotaur tai Khimaira, olet väärällä tiellä.
Kehittyvä tuottaa itselleen ja rakkaimmilleen vaikeita tunteita – villejä tunteita, joiden kesyttämisen matka on vahvistumisen tie. Jos vasemmistohaluaa voimistaa ja kasvattaa yhteisöään, sen tulisi kysyä hirviöiltään: “Miten me voisimme tehdä tästä sellaisen kodin, että sinäkin voisit elää täällä?” Meidän täytyy kiinnostua siitä, miten rakentaa ristiriidoista lähtöisin – kitkasta syttyen. Tarvitsemme toisistaan eroavien liittoja, emme inkvisitiota.
Jotta voimme rakentaa yhteisöjä, jotka vahvistuvat hirviöistään, meidän täytyy tarjota sydämemme tallottaviksi. Haarniska päällä on huono panna. Tie edistykseen ja rakkauteen on sotkeutumisen ja itsensä kadottamisen tie. Meidän on vastustettava houkutusta eristäytyä norsunluisiin vartiotorneihin. Meidän on liattava lippumme. Jos haluat voittaa – jos haluat rakentaa koalitioita, uusia liittolaisuuksia, yhteisen rintaman; jos haluat vetää ihmiset ulos kivettyneistä maakuopistaan: sinun täytyy pettää kuoppa, josta nouset. Sille, joka ei laita itseään peliin, ei selviä itsestään eikä maailmasta mitään. Hän ei muuta mitään. Kokeileva on petturi, ja vain kokeileva luo tietoa, eikä vain opettele ulkoa katekismusta. Ota riski, hullaannu. Karkaa isiltä. Kato lähteekö se perään. Tee vahinkolapsi jonkun aivan väärän kanssa. Puhkaise maakuopan kattoon reikä. Vavisuta ja vapise. Hirviön vatsa sikiää maailmoja, kun annat itsesi Toiselle – jos et ole käytössä, menet hukkaan. Voih, tee minusta epätäysi, ime mut tyhjiin; vie minulta aivan kaikki eli tee minusta rikkaampi kuin koskaan. Hirviöksi muuttuva löytää rakkautta ja hekumaa, elämää ja ekstaasia sieltä, missä muut näkevät vain kitkerää tuhkaa. Vaikka maailma palaa, hirviöksi muuttuvalle tämäkin hetki on kiihtyvien suudelmien kevät.
’’Kuuntele hänen syntymistään; niin kuin salama purkautuu ukkospilven pimeydestä, samalla tavalla murtautuu [hän] vakavuuden kuilusta, salamaa nopeampana, horjuvampana mutta kuitenkin yhtä vakaana; kuule kuinka hän sukeltaa alas elämän moninaisuuteen, kuinka hän heittäytyy sen vakaita muureja vasten, kuule näitä kevyitä tanssahtavia viulun säveliä, kuule vihjettä ilosta, kuule halun riemua, kuule nautinnon juhlavaa aututta, kuule hänen villiä lentoaan; hänen kiirehtiessä jopa itsensä ohitse, yhä nopeammin ja yhä kiihkeämmin, kuule intohimon hillitön kaipuu, kuule rakkauden kohina, kuule kiusauksen kuiskaus, kuule viettelyn pyörre, kuule silmänräpäyksen hiljaisuus.’’
Søren Kirkegaard, Mozart-esseet
TEKSTI: AINO ORAVA
KUVITUS: ALIISA PELTONIEMI
Kaukana Intian valtamerellä piskuinen Mayotte keikkuu Euroopan unionin reunalla. Ranskan kiistellyssä departementissa asuvat myös kaikista köyhimmät ranskalaiset, joiden kotisaari on lukuisten haasteiden hampaissa.
Pieni Mayotte itäisellä Intian valtamerellä on osa Komorien saaristoa ja yksi Euroopan unionin kaukaisimmista kolkista. Mosambikin ja Madagaskarin välissä sijaitseva saari on noin 374 neliökilometrin, eli noin 1,2 Espoon maa-alan kokoinen. Viimeisimmän tammikuussa 2024 tehdyn arvion mukaan Mayottella asuu virallisesti 321 000 henkeä, eli lähes saman verran kuin Espoon kaupungissa. Suuren koralliriutan ympäröimä Mayotte muodostuu kahdesta pääsaaresta, Grande- ja Petite-Terrestä, jotka tunnetaan myös nimillä Mahoré ja Pamanzi.
Mayotte on ollut osa Ranskaa vuodesta 1841 saakka, jolloin Mayottea hallinnut sulttaani Andriantsoly myi saaren Ranskalle, tehden siitä täten ranskalaisen siirtomaan. Myöhemmin Ranska haali itselleen myös muut Komorien saariryhmän saaret – Iso-Komorin, Mohélin ja Anjouanin. Vuonna 1974 saarikohtaisesti järjestetyssä kansanäänestyksessä kaikki saaret Mayottea lukuun ottamatta äänestivät lähes yksimielisesti itsenäisyyden puolesta, reilun 63 prosentin mayottelaisista äänestäessä ranskalaisuuden puolesta. Seuraavana vuonna itsenäistynyt Komorit piti Mayottea omana alueenaan, mutta Ranskan valtion tukemana Mayotte pysyi ranskalaisena ja vuonna 2011 saaresta tuli virallisesti Ranskan 101. departementti.
Ranskan merentakaisena alueena ja departementtina Mayotten asukkaat ovat sekä ranskalaisia että EU-kansalaisia. Siinä missä väestön keski-ikä Ranskan metropolialueella – niin sanotussa Heksagonissa – on 41 vuotta, on vastaava lukema Mayottella vaivaiset 23. Mayotten väkiluku myös kasvaa nopeammin kuin juuri missään muualla Ranskan alueista: Mayottella syntyi vuonna 2023 jokaista naista kohden 4,5 lasta, kun metropolissa lapsia syntyi samana vuonna yhtä naista kohden vain 1,6. Korkean syntyvyyden ohella Mayotten asukaslukua kasvattaa siirtolaisuus erityisesti naapurisaarilta Komoreilta.
’’Ranskan merentakaisena alueena ja departementtina Mayotten asukkaat ovat sekä ranskalaisia että EU-kansalaisia.’’
Kaikista Ranskan departementeista Mayotte on paitsi nuorin, myös köyhin – vuonna 2018 puolet Mayot-
ten väestöstä tienasi alle 3140 euroa vuodessa. Lisäksi Mayotte on Ranskan alueista heikoimmin koulutettu: vuonna 2017 vähintään 15-vuotiaista koulutuksen ulkopuolella olevista mayottelaisista 69 prosentilla oli hallussaan korkeintaan peruskoulun päättötodistus, ja vain 10 prosenttia oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Vuonna 2021 vain 30 prosentilla työikäisistä mayottelaisista oli työpaikka.
Verrattuna naapuriinsa Komoreihin Mayottella menee kuitenkin suhteellisen hyvin. Ranska tukee Mayottea taloudellisesti, ja esimerkiksi ranskalainen sosiaaliturva koskettaa myös mayottelaisia – tämä houkutteleekin vuosittain tuhansia komorilaisia meren yli naapurisaarelle Mayottelle korkeamman elintason toivossa. Lähes puolet Mayotten asukkaista on syntynyt muualla, ja asumisolosuhteet ovat heikot: noin 40 prosenttia saaren asumuksista on aaltometallihökkeleitä. Ranskan sisäministeriön mukaan
Mayottella on noin 100 000, joidenkin viranomaisten mukaan jopa 200 000 paperitonta maahantulijaa, pääosin Komoreilta.
Mayotte nousi taas maailmankartalle, kun Chido-sykloni teki saarella tuhojaan joulukuussa 2024. Chido oli tuhoisin Mayotteen iskenyt sykloni 90 vuoteen: noin 100 000 henkeä jäi vaille suojaa ja juomakelpoista vettä. Viranomaisten mukaan kuolleita saattoi olla satoja, jopa tuhansia, vaikka virallinen lukema jäikin vain reiluun 30:een. Sykloni iski erityisen rajusti saaren hökkelikyliin, joista monet se puhalsi maan tasalle. Tavallista voimakkaamman syklonin taustalla lienee ilmastonmuutos, jonka seurauksena Mayottea ympäröivä Intian valtameri oli poikkeuksellisen lämmin.
”–– olette tyytyväisiä, että olette Ranskassa. Koska jos tämä ei
olisi Ranskaa ––, olisitte 10 000 kertaa syvemmällä paskassa.
Intian valtamerellä ei ole muuta paikkaa, joka olisi saanut yhtä paljon apua.” -Emmanuel Macron
Pian luonnonkatastrofin jälkeen Ranskan presidentti Emmanuel Macron julisti kansallisen surupäivän Mayotten uhrien puolesta ja matkusti paikan päälle katsastamaan saaren tilannetta. Apu- ja jälleenrakennuslupauksista huolimatta Macron joutui kohtaamaan tuohtuneita kansalaisia, jotka kokivat, ettei Ranskan hallitus ymmärrä heidän hätäänsä. Puhutellessaan joukkoa mayottelaisia Macron totesi: ”––olette tyytyväisiä, että olette Ranskassa. Koska jos tämä ei olisi Ranskaa ––, olisitte 10 000 kertaa syvEmällä paskassa. Intian valtamerellä ei ole muuta paikkaa, joka olisi saanut yhtä paljon apua.”
Mayotte on vain pieni saari kaukana Ranskan metropolialueesta. Kuitenkin nämä pienet, ympäri maailman meriä ripotellut Ranskan osaset ovat Ranskalle tärkeitä, sillä ne mahdollistavat maailman mittakaavassa vaatimattoman kokoiselle valtiolle aseman aidosti globaalina toimijana. Ranskalla onkin hallussaan Yhdysvaltain jälkeen maailman toiseksi suurin merialue. Kyseeseen tulee myös esimerkiksi Ranskan sotilaallinen valta. Paitsi entisissä siirtomaissaan ympäri Afrikkaa, on Ranskalla sotilaallinen tukikohta myös pienellä Mayottella. Lisäksi Ranskan läsnäolo maailman jokaisella mantereella ilmentää kulttuurista valta-asemaa: 13 merentakaisen territorion ohella Ranska on virallinen kieli 27 itsenäisessä valtiossa, joista 20 on afrikkalaisia. Täten useissa maissa kulutetaan ranskalaisia medioita ja katsotaan maailmaa sini-valko-punaisten linssien lävitse.
On huomattavaa, että kansainvälisen, valtioiden suvereniteettia ja koskemattomuutta koskevan
lainsäädännön nojalla Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous mitätöi Ranskan hallituksen 1970-luvulla järjestämät kansanäänestykset Mayottella ja tuomitsi ankarasti ranskalaisen läsnäolon saarella, minkä se katsoi loukkaukseksi Komorien kansalliselle yhtenäisyydelle. Myös Afrikan unioni pitää Ranskaa Mayotten ”laittomana miehittäjänä”.
Mayottea tuetaan metropolista käsin, mutta silti Ranskan köyhimmässä kolkassa kytee kriisi. Paperittomien maahantulijoiden tulva, alhainen koulutustaso ja työttömyys riivaavat pientä Mayottea, ja vaikka sen asukkaat ovat ranskalaisia, ei etäisyys Heksagonin päättäjiin liene pitkä ainoastaan maantieteellisesti.
TEKSTI: LEEVI VÄISÄNEN
Lausahdusta ”vaalit ovat kansanvallan eli demokratian juhlaa” voinee kutsua Suomessa jo kliseeksi, jota poliitikoilla on vaali toisensa jälkeen tapana toistella. Se on kliseinen siksi, että sanonnan totuuspohja erityisesti kuntavaaleissa on jäänyt viime vuosituhannen puolelle.
Kuntavaalien äänestysaktiivisuus oli huipussaan vuonna 1964, jolloin se oli 79,4 prosenttia. Sen jälkeen äänestysprosentti on lähes poikkeuksetta laskenut vaali vaalilta ja vuonna 2021 kuntavaalien äänestysprosentti oli vain 55,1. Laskua vuoden 2017 kuntavaaleihin oli 3,8 prosenttiyksikköä, ja matalaa äänestysaktiivisuutta selitettiin koronapandemialla ja kesäkuulle pikavauhdilla siirretyillä vaaleilla.
Tämän kevään kunta- ja aluevaaleja eivät varjostaneet korona tai muut poikkeusolot, mutta silti äänestysaktiivisuuden lasku vain jatkuu – kun-
tavaalien äänestysprosentti oli 54,2. Aluevaaleissa kasvua oli sentään hieman. Ensimmäisissä aluevaaleissa äänestysprosentti oli 47,5, kun se nyt oli 51,7. Tänä vuonna kunta- ja aluevaalit järjestettiin ensimmäistä kertaa samaan aikaan, mikä todennäköisesti nosti jälkimmäisten äänestysaktiivisuutta. Mikäli vaalien äänestysprosentti olisi jäänyt alle 50, olisi lopputuloksen edustuksellisuus hyvin kyseenalainen.
Helsingin yliopiston valtio-opin apulaisprofessori ja politiikan tutkija Hanna Wass vieraili lauantaina 12.4. Ylen Ykkösaamussa kommentoimassa demokratian tilaa Suomessa. Wassin keskeinen huomio vaalijärjestelmän ongelmista on äänestäjäryhmien jakautuminen epätasaisesti: tällä hetkellä ikääntyneet äänestävät suhteellisesti eniten, jolloin Suomeen uhkaa syntyä “geriatrinen luokkayhteiskunta”. Lisäksi hyvätuloiset ja korkea-
Tutkain
koulutetut äänestävät kaltaisiaan ehdokkaita, jolloin monien heikossa sosioekonomisessa asemassa olevan ihmisten ääni jää kuulumattomiin. Tämä näkyy erityisesti sote-kysymyksissä. Sosiaalipalvelut ovat kriisissä, mutta niistä ei puhuta riittävästi, koska ne eivät kosketa tärkeitä äänestäjäryhmiä samalla tavoin kuten esimerkiksi vanhustenhoito.
Mikä neuvoksi äänestysaktiivisuuden alhoon?
Wass ehdotti Ykkösaamussa yleistä äänestysikärajan laskua. Ikäraja tulisi laskea 16-vuoteen kaikissa vaaleissa, jolloin nuoret saataisiin opetettua äänestämisen pariin esimerkiksi toisen asteen oppilaitoksissa. Tämän avulla voitaisiin parantaa äänestystuloksen edustavuutta, jos nuoret äänestäisivät aktiivisemmin.
le oli kunta- ja aluevaalien ehdokasnumeroiden sekoittuminen keskenään. Esimerkiksi Vantaalla alue- ja kuntavaaleille oli omat äänestyskoppinsa, mutta sekään ei merkittävästi vähentänyt hylättyjen äänten määrää. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Vestman (kok) pitää asiaa ”yhteiskunnallisesti merkittävänä ja vakavana” ja on ehdottanut, että valiokunta teettäisi selvityksen aluevaalien hylättyjen äänten määrästä (HS.fi, 16.4.). Vestmanin lisäksi lukuisat puoluesihteerit ovat vaatineet asiasta selvitystä. Oikeusministeriö onkin luvannut selvittää, mistä tuplavaaleissa hylättyjen äänten räjähdysmäinen kasvu johtuu ja arvioida yhdistelmävaalien hyötyjä ja haittoja. Hylättyjen äänten määrä annetuista äänistä aluevaaleissa arvioitiin
’’Kuntavaalien äänestysaktiivisuus oli huipussaan vuonna 1964, jolloin se oli 79,4 prosenttia. Sen jälkeen
äänestysprosentti
on lähes poikkeuksetta laskenut vaali vaalilta’’
’’Mikäli vaalien
äänestysprosentti olisi jäänyt alle 50, olisi lopputuloksen edustuksellisuus hyvin kyseenalainen.’’
Näissä vaaleissa ongelmat eivät kuitenkaan valitettavasti jääneet ainoastaan äänestysaktiivisuuteen vaan ilmeni uusi ongelma: vaaleissa oli valtava määrä hylättyjä ääniä. Kevään 2025 aluevaaleissa mitätöitiin lähes 84 000 ääntä ja kuntavaaleissa lähes 42 000 ääntä. Aluevaalien hylättyjen äänien lukumäärä melkein kaksitoistakertaistui ja kuntavaalien lähes nelinkertaistui edellisistä vaaleista.
Selvästi yleisin syy äänen hylkäämisel-
olleen noin 4 prosenttia. Se on niin valtava määrä, että sillä olisi voinut olla vaikutusta vaalien lopputulokseen.
Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok) ehdotti Ylen Aamussa (17.4.), että aluevaltuustot ja -vaalit tulisi lakkauttaa ja kuntavaalituloksen perusteella nimittää hyvinvointialueille hallitukset. Hylättyjen äänten lisäksi Zyskowicz perusteli ehdotustaan aluevaltuustojen vähäisellä vaikutusvallalla: rahoitus tulee valtiolta ja kun rahaa ei ole, toimivat aluevaltuustot lähinnä kumileimasimina.
Zyskowiczin toiveesta huolimatta nämä tuskin jäävät ainakaan vielä viimeisiksi tuplavaaleiksi. Selvää kuitenkin on, että tuplavaalien toteutus ja vaalijärjestelyistä etukäteen tiedottamisen tulee olla parempaa. Lisäksi äänestysaktiivisuuden nostamiseksi tulisi tosissaan kehittää ratkaisuja, joista yksi voisi olla Wassin ehdotus äänestysikärajan laskemisesta. Toimiva demokratia on suomalaisen yhteiskunnan perusta, ja sitä tulee vaalia kaikin mahdollisin keinoin.
TEKSTI & KUVA: REMU
KARHULAHTI
Bitcoinilla on kiistanalainen maine, mutta väitän tässä esseessä, että bitcoin on oikeastaan aika siisti juttu — sitä voisi luonnehtia jopa digisukupolvien hippi-liikkeeksi.
Valtavirtalehtien jutut kuvaa bitcoinia usein puhtaana spekulaationa ja hintaliikkeistä tehdään lööppejä, tai bitcoinia mustamaalataan ympäristön tuhoajaksi. Usein se on julistettu kuolleeksi ja kuopatuksi, ja joka kerta kun se on noussut kuolleista, sen on taas kehystetty äärimmäisen riskialttiiksi ja epäilyttäväksi kokonaisuudessaan. Sitten on taas niitä, jotka pitävät lohkoketjuja yleisesti kiinnostavana, mutta väittävät bitcoinia vanhentuneeksi, ja että se korvataan pian uudella kryptovaluutalla (jota kirjoittava taho itse hallinnoi tietysti).
Pysähdytään hetkeksi pohtimaan, miksi juuri bitcoin on mielenkiintoinen ja miten se tosiaan voi ajaa laajaa yhteiskunnallista muutosta kuten hippiliike aikoinaan.
Bitcoin on vertaisverkossa toimiva globaali hajautettu rahajärjestelmä. Lähes koko ihmiskunta elää rahataloudessa, joten ei liene vaikea kuvitella, että rahajärjestelmän uudistus vaikuttaisi suuresti yhteiskuntiin niiden eri osa-alueilla. Bitcoin poikkeaa nykyrahasta tietyillä uniikeilla ominaisuuksilla: se on niukkaa, neutraalia, hajautettua ja täysin lupavapaa. Bitcoinilla ei ole takanaan mitään yksittäistä tahoa kuten yritystä, joka sitä kehittäisi ja markkinoisi, eikä se voi siten korruptoitua.
Se on avoin digitaalinen verkko kuten internet. Takaavan keskitetyn tahon puuttumisen ja orgaanisen syntyhistorian vuoksi bitcoin voidaan mieltää hyödykkeeksi, kun taas muut kryptovaluutat arvopapereiksi, joita voidaan verrata osakkeisiin. Bitcoin on hajautettu, mikä tekee siitä (geo)poliittisesti neutraalin. Se perustuu keskusjohdon sijasta ennalta määriteltyihin muuttumattomiin sääntöihin. Kukaan yksittäinen taho maailmassa ei enää kykene omavaltaisesti vaikuttamaan päätöksentekoon bitcoin-verkossa. Tämä näyttäytyy etuna varsinkin ajankohtaisesti, jos seuraa maailmanpolitiikkaa ja suurvaltojen arvaamattomia johtajia. Luvanvarattomuus ja siitä kumpuava sensuurin-
sietokyky ovat epävakaissa oloissa elävien yksilöiden kannalta ilmeisen tärkeitä ominaisuuksia. Bitcoinia käytetään rahankeruuseen poliittisesti vainotuille aktivisteille tai hyväntekeväisyyteen alueilla, joissa rahajärjestelmä on aseistettu poliittisten vastustajien nujertamiseen tai maasta pakenemisen estämiseen. Nämä ovat seikkoja, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi länsimaissa, joissa vastaavia haasteita ei joudu kohtaamaan. Kaiken lisäksi maailmanpankin arvion mukaan maailmassa on yhä 1,5 miljardia ihmistä vailla pääsyä minkäänlaisiin pankkipalveluihin.
Tarkastellaan sitten louhinnan ympäristökysymyksiä uudesta perspektiivistä. Bitcoinin konsensusmekanismi edellyttää energiankulutusta, eikä tästä ominaisuudesta voida luopua, tai edellisessä kappaleessa kuvatut hyödyt menetetään. Louhinta on ainoa tapa varmistaa, että kukaan ei voi kaapata bitcoin-verkkoa tai saada
lupavapaana eli ihmisten mielivallasta riippumattomana.
Bitcoinin liikkeellelaskuun osallistui alussa satunnaisia nörttejä ympäri maailmaa, jotka louhivat sitä harrastuksenaan opiskelijasähköllä makuuhuoneistaan. Sen takia bitcoinin leviämistä voidaan sanoa orgaaniseksi, verrattuna siihen, että sen olisi perustanut joku tarkasti organisoitunut sisäpiiri (joka tyypillisesti olisi laatinut itselleen etuoikeuksia ennen lanseeraamista).
Mikäli energiankulutus nähdään kuitenkin huolestuttavana, olisi parasta luoda regulaation kannalta parhaat mahdollisuudet tehdä louhintaa Suomessa, jossa yli puolet energiantuotannosta tulee jo uusiutuvista lähteistä. Nykyaikaiset louhijat ovat yksinkertaistettuna datakeskuksia. Louhijoilla on kuitenkin yksi uniikki ominaisuus, sillä ne voivat säätää sähkönkulutustaan portaattomasti ja välittömästi ilman viivettä. Tämä luo synergiaa uusiutuvan energian
’’Köyhien koko omaisuus on usein käteisessä, eli säästöissä, jotka vettyvät inflaation vaikutuksesta kuin teininä vanhempien kaapista lainattu Leijona-pullo.’’
etuoikeutettua asemaa siinä. Näin bitcoin pysyy neutraalina protokollana, eli joukkona sääntöjä ilman johtajia. Sitä ei hallita kuten yritystä hallitaan vain omistamalla osakkeita. Louhijat saavat oikeuden kirjata transaktioita bitcoinin tilikirjaan todistamalla tehneensä työtä oikeuden eteen, jatkuvasti. Tämä työntodisteeksi nimitetty algoritmi on myös osasyy sille, miksi bitcoinilla on niin orgaaninen levinneisyys. Jos uusien transaktioiden kirjaaminen olisi ilmaista, kohtaisimme samantapaisen ongelman kuin roskapostin kanssa: vaihtoehtoja seuraavaksi transaktioiksi olisi loputtomasti.
Olisi mahdotonta saada yksimielistä selvyyttä siitä, mitkä ehdotetuista transaktioista olisi virallisesti päätynyt osaksi hajautettua tilikirjaa. Louhinta on tavallaan huutokauppa seuraavien transaktioiden lisäämiseksi, ja hintana on kulutettu energian määrä. Energian käyttö tähän tarkoitukseen on ainoa tapa saada louhinta globaalisti hajautetuksi pitäen toiminta samalla avoimena ja
tuotantoon, jonka tarjonnassa on paljon heiluntaa. Tämä louhijoiden tarjoama kysyntäjousto luo oivat insentiivit investoida yhä enemmän uusiutuvan energian tuotantolaitoksiin. Louhijat voivat sitoutua pitkiin projekteihin viime käden kuluttajiksi, jotta investoinneista uusiutuviin saadaan ennakoitavia ja kannattavia. Lisäksi muiden datakeskusten tavoin, louhijat tuottavat lämpöä sivutuotteena. Ajatusleikkinä ne voidaan myös mieltää lämpölaitoksiksi, joiden sivubisneksenä on turvata bitcoin-verkkoa. Lämpöä Suomessa luonnollisesti tarvitaan joka tapauksessa vuoden ympäri.
Tämä kokonaisuus sähköverkon tasapainottamisesta ja hukkalämmön talteenotosta olisi avain Euroopan energiaomavaraisuuteen. Eikö olis nastaa, jos energian perässä tehty nöyristely fossiilivalloille voitaisiin lopettaa? Ikävä kyllä nykyinen hallitus on osoittanut ymmärtämättömyyttä näistä positiivisista ulkoisvaikutuksista esittäessään suunnitelmia sähköveronkiristyksistä.
’’Maailman ihmisoikeussäätiö The Human Rights Foundation (hrf.org) käsittelee julkaisuissaan syvällisesti
fiat-rahajärjestelmän ja uuskolonialismin yhteenkietoutuneisuutta ja on puoltanut bitcoinia osaksi ratkaisua.’’
Niin sanottu fiat-rahajärjestelmä ansaitsee kritiikkiä myös länsimaissa, vaikka sen valuviat eivät ole yhtä ilmeiset kuin muualla. Se on siis nykyinen rahajärjestelmä, jossa tietyt etuoikeutetut tahot säätelee rahan liikkellelaskua ikään kuin pyhällä sanalla, johon termi fiat (mahtikäsky) viittaa. Järjestelmä synnyttää ja ylläpitää epätasa-arvoa salakavalasti.
Cantillion-efekti on taloustieteellinen ilmiö, jossa uutta rahaa lähellä olevat toimijat hyötyvät kauempana olevien kustannuksella. Se miten lähelle rahanpainokonetta pääsee, määrittyy luottoluokitusten ja lainaehtojen muodossa, koska fiat-raha on aina velkaa. Cantillion-efekti on trickle down -teorian irvikuva, jossa yhteisen valuutan ostovoiman menetys valuu alaspäin. Inflaation seurauksena kovat omaisuuserät kuten asunnot, jalometallit ja osakkeet kallistuvat ihan samalla tavalla kuin ruoka kaupassa kallistuu. Näin rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy entisestään. Köyhien koko omaisuus on usein käteisessä, eli säästöissä, jotka vettyvät inflaation vaikutuksesta kuin teininä vanhempien kaapista lainattu Leijona-pullo. Inflaation syyksi pyhitetään yleensä joku yksittäinen kriisi, mutta pitkällä (vuosikymmenten) aikavälillä siihen vaikuttaa voimakkaasti juuri monetaarinen inflaatio, eli rahaperustan paisuttaminen. Nobel-palkittu, erityisesti valuuttoja tutkinut ekonomisti Paul Krugman
luonnehtii kirjassaan “Satunnainen teoreetikko” inflaatiota vapaasti suomennettuna seuraavasti:
“On todella, todella vaikea leikata nimellisiä palkkoja. Vaikka taloudessa olisi vain vähän inflaatiota, työvoiman hinnan korjaaminen halvemmaksi edellyttäisi suuren osan työläisistä hyväksyvän palkan leikkauksia. Siksi korkeampi inflaatio johtaa korkeampaan työllisyyteen.”
Kukaan ei siis halua luopua palkastaan nimellisesti joten palkan arvoa pitää alentaa reaalisesti heikentämällä valuuttaa, jossa palkka maksetaan. Inflaatio siis efektiivisesti leikkaa palkkoja, tai toisin sanoen tekee työvoimasta halvempaa. Tämä on yksi keskeisimpiä syitä, miksi inflaatiolla on “piristävä” vaikutus talouteen. Tuntuu kuitenkin vähän epäreilulta, että työntekijät subventoivat työnantajan työvoimakustannuksia uusien palkkausten mahdollistamiseksi, vai mitä? Puhumattakaan siitä epäreiluudesta, jota globaali etelä kohtaa uuskolonialismin muodossa, jonka keskeisimpiä aseita on cantillion-etujen hyväksikäyttäminen reservivaluuttojen kuten yhdysvaltain dollarin tai ranskan frangin kautta. Kyse on täysin samasta kuviosta ketaluokkaa suuremmassa kaavassa. Maailman ihmisoikeussäätiö The Human Rights Foundation (hrf.org) käsittelee julkaisuissaan syvällisesti fiat-rahajärjestelmän ja uuskolonialismin yhteenkietoutuneisuutta ja on puoltanut bitcoinia osaksi ratkaisua.
Inflaatiota voi kritisoida myös ympäristön näkökulmasta. Inflaatio kun nostaa aikapreferenssiä, eli kannustaa aikaistamaan hankintoja, ostopäätösten lykkäämisen sijaan. “Ylimääräinen raha polttaa taskuissa” kuten Krugman totesi samaisessa kirjassaan. Inflaatio siis lisää kulutusta ja vähentää harkintaa. Se on talouden kerosiinia. Jos ympäristön näkökulmasta toimeliaisuutta olisi hyvä maltillistaa, niin ensiksi voitaisiin lakata syöttämästä bensaa liekkeihin.
Inflaation vaikutusta sukupolvien välisessä eriarvoistumisessa ja nuorten kohtaaman taloudellisen epävarmuuden osasyynä ei tuoda esiin lähes koskaan. Boomerit ovat saaneet osakseen tämän vuonna 1971 Nixon shokista käynnistyneen trendin positiiviset vaikutukset, kuten
varallisuuden kertymisen asuntoihin ja inflaation kiihdyttämät talouden nousukaudet. Zoomerit taas saavat tehtäväkseen korjata nykysysteemin ongelmat tai he joutuvat etsimään itselleen pelastusveneen.
Bitcoin syntyi osana pitkää kehitysjatkumoa vastarintamielisten koodareiden cypherpunkkien, eli salauspunkkareiden, keskustelufoorumeilla. Se on osa internetin historiaa ja nimenomaan vastakulttuuria. Bitcoinin ympärillä pyörii yhä ruohonjuuritasolla toimivia aktivisteja ja omaehtoisia yhteisöjä, jotka ovat ilmapiiriltään vastaanottavaisia ja innostavia, mutta ennenkaikkea toiveikkaita, mikä tuntuu harvinaiselta tänä päivänä. Vaikka vuosi sitten ETF-rahastojen käynnistämä pukumiesten ja perinteisten rahoitusjättien ryntäys bitcoinin pariin saattaa otsikoissa antaa bitcoinista opportunistisen ja tylsän vaikutelman, sen historiaan ja skeneen kaivautuessa bitcoinsfääristä löytää yhä kiehtovia kulmia tai uusia tasoja.
Vaikka lopultahan bitcoin on vain rahaa. Sillä on kaikki rahan määritelmään vaadittavat seitsemän ominaisuutta: se on helposti jaettavissa, siirrettävissä, tunnistettavissa, se on kestävää, fungiibelia, yhdenmuotoista ja sen vastaanottaminen on yksinkertaista. Se on pohja, jonka päälle rakentaa koodarit ja start-up pöhisijät, mutta myös poliitikot ja finanssisedät, niin kuin aktivistit ja anarkistitkin. Ainut oikeasti yhteinen nimittäjä laajalle kirjolle erilaisia bitcoinaajia on uteliaisuus eli avoimuus uusille ajatuksille. Se vaatii vain kykyä nähdä uudessa vaihtoehdossa potentiaalia, kykyä antaa mahdollisuus perusteelliselle muutokselle. Bitcoin itsessään on maailman inklusiivisin järjestelmä, sillä sen käyttäjiä on kirjaimellisesti mahdotonta marginalisoida tai sulkea ulos. Bitcoin on työkalu rauhanomaiseen ja vapaaehtoiseen yhteistyöhön, jonka koodissa väkivalta ja manipulaatio on tehty mahdottomaksi. Aika punk juttu, keskellä polarisoitumisen ja vastakkainasettelun aikaa, vai mitä?
Mikäli haluat lukea aiheesta lisää, suosittelen lähteiksi Thomas Brandin ylläpitämää suomennettujen artikkelien kirjastoa osoitteessa https:// medium.com/brandin-kirjasto, sekä seuraavia kirjoja:
2/25
Alden, L (2024) Raha on rikki: Miksi rahoitusjärjestelmämme on pettänyt meidät ja miten voimme korjata sen. Konsensus Network.
Bhatia, N (2021) Kerrostunut raha: Kullasta ja dollareista bitcoiniin ja keskuspankkien digitaalisiin valuuttoihin. Konsensus Network.
Bailey, A. M., Rettler, B., & Warmke, C. (2024). Resistance money: A philosophical case for Bitcoin. Routledge.
Gladstein, A. (2022). Check your financial privilege: Inside the global Bitcoin revolution. Bitcoin Magazine Books.
Maier, J. (2023). A progressive’s case for Bitcoin: Why and how to embrace the world’s most popular cryptocurrency. Independent.
Kirjoittaja on Helsingissä järjestettävän Bitcoin-konferenssin järjestäjä, sekä Suomen Bitcoin-yhdistyksen perustajajäsen ja varapuheenjohtaja. Lisätietoja tapahtumasta osoitteesta: btchel.com
Tutkain tavoitti kaksi meemitilin ylläpitäjää, jotka tiliensä kautta tavoittavat satoja tuhansia suomalaisia joka viikko. Nämä ylläpitäjät ovat myös molemmat valtiotieteilijöitä. Tässä meemispesiaalissa keskustellaan Töölön Keskiketterän (@toolon_keskikettera) ja reps.kuvien (@reps.kuvat) kanssa tilien suosiosta, suosion takana piilevistä meemeistä ja meemien roolista yhteiskunnallisena ilmiönä.
Töölön keskiketterä on valtsikasta lähtöisin oleva meemitili, joka toimii Instagramissa. Tilillä on yli 15 tuhatta seuraajaa ja sitä ylläpitää yksi Töölössä kasvanut ja valtsikasta jokin aika sitten valmistunut mies.
Milloin tili sai alkunsa ja mikä motivoi perustamaan sen?
Tili sai alkunsa loppuvuodesta 2020. Olin siviilipalveluksessa ja pandemian aiheuttama harmaa etäaika vaati toimenpiteitä. Huonoja, hetkessä syntyviä assosiaatioihin perustuvia vitsejä ei päässyt päivittäin laukomaan kavereille kasvokkain, joten syntyi ajatus tällaisesta kanavasta, johon tuutata se kaikki aivoihin kasaantuva kuona.
Millaista sisältö oli alunperin ja ketkä sivua seurasi?
Vastaavia ”original contenttia” tuottavia kotimaisia ”dänkkejä” meemitilejä oli IG:ssä kourallinen, ja otin niistä paljon inspiraatiota: kiitos siis Ketamiini-Markku, vainnonniihjutut, huumori.h, pehmopoju_destroyer_69 ja monet muut. Alkuun omat meemini kierrättivät näiden estetiikkaa: hieman vääristyneitä kuvia, kömpelösti aseteltuja tekstejä, kielioppivirheitä ja niin edelleen – mitään kovia selkeää linjaa ei ollut. Töölö ja etenkin sen baarit toistuivat monissa meemeissä, mutta sisältö ei silloin eikä myöhemmin rajoittanut ko. alueeseen, josta ei kuitenkaan ihan loputtomasti saa omaperäistä huumoria revittyä. Tuolloin tämän tyyppisessä meemiskenessä monet vitsit liittyivät muistaakseni Kallion
seutuun, joten koin Töölön kautta tuovani hieman erilaisen näkökulman ”skeneen” – ovathan kyseiset kaupunginosat stereotyyppisesti jokseenkin erilaiset.
Seuraajia kertyi aluksi muista meemitileistä ja niiden yleisöistä, muistan iloinneeni jokaisesta seuraajasta.
Kuinka tili kasvoi? Oliko matkan varrella joitakin murroksia, jotka edesauttoivat kasvua?
En aluksi kertonut tilistä kenellekään kaverilleni, koska ajattelin heidän pitävän juttua varmaankin tyhmänä, mutta kun kaverit yksi kerrallaan alkoivat tunnistaa meemeistä minun juttujani ja esimerkiksi lähettivät minulle omia meemejäni, tunnustin asian. Myöhemmin olen myös proaktiivisesti asiasta läheisilleni kertonut. Missään vaiheessa en kuitenkaan esimerkiksi siviilitililläni ole puffannut omia meemejäni, joten sinänsä seuraajakunta kertyi IG:ssä ns. orgaanisesti. Julkaisutahti oli varsin kova, ensimmäisen kuukauden aikana tykittelin viitisenkymmentä postausta, joten julkaisukynnys taisi olla hyvin, hyvin matala.
’’Ei sitä koko ajan jaksaisi postailla myöskään ”varman menestyksen meemejä”, kuten jotain snäppikuvia Saulista ja Mika Aaltolasta.’’
Selvä murros tapahtui 40. meemin kohdalla, kun hoksasin käyttää presidentti Niinistön varsin väsynyttä selfietä ja liittää siihen Snapchatilla horinaa koronasuosituksista ja lähestyvästä
joulusta. Muut meemit olivat keränneet siihen asti pääsääntöisesti muutamia kymmeniä, enintään 150 tykkäystä, mutta tuo singahti nopeasti yli tuhannen.
Seuraajamäärien kasvusta en oikein muista, mutta yksittäisten meemien suosion välillä näkyi selviä eroja: paskimmat olivat kyllä todella paskaa, ja suurimpia tykkäysmääriä saivat sekä oivaltavimmat läpät että alimpaan yhteiseen nimittäjään perustuvat huiskaukset (= Niinistö hupsu, graavilohi hyvää, pehmopojut cringejä jne.).
Sitä mukaa kun seuraajamäärät kasvoivat useampiin tuhansiin, postauskynnys myös kohosi, ja aihevalikoima tiivistyi jonkin verran selkeämmäksi. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että postaamisesta syntyvien hyvänolonhormonien osalta toleranssi oli noussut niin kovaksi, ettei huonoimpia juttuja tehnyt enää mieli julkaista –harmi sinänsä!
Ei sitä koko ajan jaksaisi postailla myöskään ”varman menestyksen meemejä”, kuten jotain snäppikuvia Saulista ja Mika Aaltolasta. Nykyisin se, sekä väsyttävät päivätyöt ja muutenkin kiireinen elämä ovat valitettavasti vähentäneet inspiraatiota siinä määrin, että hyvä jos kuukauden välein jaksaa jotain julkaista.
Mikä on seuraajien demografia? Keille tilin huumori uppoaa?
Seuraajakunnasta arvelisin noin kahden kolmasosan olevan miehiä. Noin puolet kaikista seuraajista on 25–34-vuotiaita, neljäsosa 18–25-vuotiaita, ja merkittävä osa on varmasti pääkaupunkiseudulta, mutta myös muista isoista kaupungeista. Tilin huumorista nauttivat varmasti Helsinkiä tuntevat, ajankohtaisia aiheita seuraavat, internetissä kasvaneet ja sivistyneet suomalaiset.
Sinulla oli Merkki-museon Meemikujalla näyttely — millaisia reaktioita ja millaista palautetta näyttely sai?
Oli mahtava juttu saada kunnia järjestää ensimmäisenä meemiadminina yksityisnäyttely Meemikujalla! Pidin kavereille avajaiset, joissa kaikenlaiset kommentit lämmittivät. Muuten sain IG:ssä joitakin mukavia palautteita, minkä lisäksi museossa kertaalleen vieraillessani koetin
salakuunnella kanssavierailijoiden kommentteja kujalla. Selvästi eivät läpät kaikille auenneet!
Meemit
Millainen on meeminluomisprosessisi? Mistä se alkaa, ja mitä se vaatii?
Useimmiten lähteenä on mieleen juolahtava sana-assosiaatio tai puujalkavitsi, joka saattaisi sopivalla kuvalla toimia myös ”painetussa muodossa”, taikka sitten jokin internetissä tai muussa mediassa huomiota saavuttanut mediateksti. Joskus (nykyään harvoin) jaksan heti kyhätä Picsartilla homman kasaan, useimmiten lisään idean muistiinpanosovelluksessa olevan pitkän listan jatkoksi, ja palaan siihen sitten paremmalla hetkellä, jos palaan.
Enemmän työtä vaativat meemi-ideat –kuten monen kuvan ajan jatkuva läppä – vaativat sitten ihan kunnolla alas istumista.
Onko jotakin niche-meemiä, joka yllättäen saavuttikin suuren suosion?
Sinänsä meemityyppinä tämä on hyvin suosittu, mutta arvelin kuvassa olevan Johtajan olevan pienempi nettijulkkis kuin tykkäysmäärä antaisi ymmärtää.
Onko jotain meemiä, mitä itse pidit hyvänä, mutta joka floppasi?
Nämä kolme:
Mikä on kantaaottavin meemisi?
Arvelisin tilini olevan sisällöltään vähemmän poliittisesti kantaaottava ja sikäli ”vakava” kuin monet muut saman viiteryhmän tilit, vaikka silloin tällöin räikeimpiä Orpon hallituksen sekoiluja jaksan meemeissä hyödyntää. Suoremmin kantaaottavia meemejä on kyllä ollut - esim.
mutta ehkä tässä ”kokopitkässä” kantaaottavuus yhdistyy parhaiten Töölön Keskiketterän muuhun tyyliin:
Väsyttävässä ja informaatioähkyisessä nettiympäristössä olen omaksi roolikseni humorististen kevennysten suoltamisen, mutta arvosten suu-
resti ihmisiä ja tilejä, jotka jaksavat ottaa asioihin aktiivisesti kantaa.
Miten eri meemejäsi on otettu vastaan? Onko tullut vastaan, että eri ihmiset olisivat nähneet niissä erilailla?
Usein omat meemini ovat aika yksiselitteisiä: joko naurattaa tai sitten ei. Intertekstuaalisia viittauksia käytän usein, joten vastaanotto vaihtelee suuresti sen mukaan, kuinka hyvin viittaus tunnetaan. Mutta ei tule mieleen tapausta, jossa meemiä olisi radikaalisti tulkittu eri tavoin. Lihan syömistä tai armeijaa kritisoivissa meemeissä on toki kommenttiosioissa nähty ujoa meuhkausta.
Missä koet, että tilisi huumori ‘’asuu’’ temaattisesti?
Satiiri lienee ihan hyvä termi kuvaamaan niitä julkaisuja, joihin olen eniten jaksanut nähdä vaivaa. Satirisoinnin kohteina ovat muun muassa erilaiset mediat, tekstilajit, ajankohtaiset poliittiset aiheet sekä merkityksettömät kulttuuriset keskustelut (esim. näkkileivän voitelupuoli). Valtaosa sisällöstä kuitenkin lienee luokiteltavissa puujalkahuumoriksi, ja monet läpät perustuvat lähinnä yllättävään yhdistelmään.
Postmodernismin astetta voisi kyllä lisätäkin! Jonkinlaisen kuilun kuitenkin näen jo Töölön Keskiketterän ja nuoremman z-sukupolven sekä vielä nuorempien alfojen välillä. (Yhtenäinen) esteettisyys on adminin arvoasteikoissa melkolailla pohjamudissa.
Toistuvia aiheita ovat olleet luonnollisesti Töölö, mutta myös yleisemmin Helsinki, helsinkiläiset, ajankohtainen pop-kulttuuri ja yhteiskunnallinen keskustelu, kulttuurituotteet, kirjallisuus, mediakulttuuri, hassu sanaleikit. Kokonaisuus on siis melkoinen tilkkutäkki.
Meemit yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä
Koetko, että meemit ovat uskottava poliittisen diskurssin väline? Miksi/miksei?
Uskon kyllä, että meemisfäärissä voidaan luoda uskottavaa poliittista liikehdintää ja vaikuttaa julkisuuksiin, vaikkakin sitten kuplautuneemmas-
sa todellisuudessa. Olihan pikakahvimemegirlin alias Alma Tuuvan läpipääsy Helsingin kaupunginvaltuustoon kova osoitus siitä, että meemitilikin voi oikein brändättynä ja huolella toteutettuna tavoittaa hyvin suuren yleisön ja sitouttaa sitä jopa somen ulkopuolella. Itselläni jaksamista tällaiseen määrätietoiseen politikointiin meemitilin kautta ei ole.
Paljon on omasta mielestäni kyse siitä, millä tavoin meemeillä tehdään politiikkaa. Autenttisuus lienee trendisana nykyään kaikilla läpi yhteiskunnan, mutta kyllä ainakin itselleni poliittiset meemit näyttäytyvät kiinnostavampina ja voimakkaampina, mitä ”aidompia” ja ympäristöönsä sopivampia ne ovat. Kiteytettynä siis paskapostausestetiikka päihittää etabloituneiden poliitikkojen tahi pääasiallisesti muilla foorumeilla politiikkaansa tekevien ihmisten ”ammattimaiset” ja siten usein kuivat poliittiset meemit. Rakkaus lajiin näkyy, ja se on helppo tunnistaa. Meemien ”pakottamista” en siis kannata, koska vaikutelma on usein jotenkin falski – ja tylsä.
Ajatteletko, että meemit heijastelevat kulttuuria vaiko luovat sitä?
Varmaankin sekä että, vaikea kysymys. Visuaalisestihan meemit ovat elimellisesti kulttuurituotteiden lainaamista, joten kai ne yleisemmin kulttuurista ja sen hengestä kumpuavat, en tiiä!
Miksi mielestäsi suomalaiset pitävät meemeistä ja samaistuvat niihin niin paljon? Onko rooli juuri huumorissa, vai onko taustalla jotakin syvempää?
En usko, että suomalaisilla on mitään erityissuhdetta meemeihin. Luulen että kyse on globaalista ilmiöstä, ja somen ollessa valtava juttu aikalailla kaikkialla myös siellä tykiteltävät meemit miellyttävät.
Koetko, että sinulla on joskus suuren näkyvyyden kautta ollut sivun puolesta vaikutusvaltaa tai vastuuta meemien teossa?
Vaikka postauskynnys on ollut matala, kyllä melko pian aloittamisen jälkeen aloin pohtia tarkemmin, minkälaisia juttuja kehtaa julkaista. En ole koskaan ollut mikään kovin edgyn huumo-
rin ystävä, joten sinänsä ei ole itsesensuuria tarvinnut harjoittaa, vaan ”hyvät” läpät ovat tulleet aika luonnostaan.
Joskus vaihdan siviilitililtä meemitilille jakaakseni tarinoissa jaettua jonkin infografiikan/ poliittisen viestin tai kutsun esimerkiksi allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, koska tiedostan pystyväni levittämään tärkeäksi kokemaani sanomaa siten huomattavasti isommalle yleisölle kuin siviilitililläni. En tietenkään tiedä, onko tällaisella loppupeleissä mitään merkitystä.
Silloin on tullut lievää oloa jonkinlaisesta vaikutusvallasta, kun on nähnyt valtakunnanpoliitikkojen tai muiden merkkihenkilöiden aloittavan tilin seuraamisen, kommentoivan, tykkäävän tai jakavan omia juttujani, etenkin jos niissä on sattunut olemaan jokin kantaaottavampi kulma. Tililläni on varsin pitkään ollut noin 15 000 seuraajaa – postaustahti on hiljentynyt, joten määrä on aikalailla jämähtänyt tuohon. Joskus Huuhkajien matsissa Olympiastadionilla (kapasiteetti noin 30 000) on tullut hymähdettyä ajatukselle, että tästä väkimäärästä puolet seuraa meikäläisen paskapostauksia. Sen verran epäyhtenäinen linja ja epäaktiivista on kuitenkin ollut adminointini, etten omaa seuraajakuntaani ole koskaan mitenkään kovin sitoutuneeksi kokenut – mitään osallistamista esimerkiksi stoorien tai kyselyboksien kautta olen tehnyt hyvin vähän.
Voivatko meemit haastaa perinteistä mediaa viestinviejänä?
Kyllä varmasti jossain määrin. Meemit voivat täydentää perinteisessä mediassa esiintyneitä näkökulmia ja saada uutisaiheelle uutta yleisöä, joka ei muuten asiasta olisi kuullut tai kiinnostunut. Ehkä ajankohtaisaiheista ammentavat meemit voisi nähdä samantyyppisenä tekstilajina kuin kolumnit tai pakinat – parhaimmillaan ne naurattamisen lisäksi tarjoavat myös jotakin uutta ajateltavaa. Aivan parhaiden meemien näen itse lähentyvän tekstilajina jopa esseetä: yllättävät yhdistelmät, hallittu estetiikka ja mahdollisuus käsitellä kaikkia mahdollisia aiheita täsmäävät nähdäkseni molempiin lajityyppeihin. Meemit ovat kuitenkin varsin hetkellisiä
mediatekstejä, joiden elinkaari on useimmissa tapauksissa hyvin lyhyt – vaikka ikivihreitä ja siten usein ajankohtaisia meemejä tietysti myös syntyy.
Kuinka näet meemien ja meemikulttuurin kehittyvän tulevaisuudessa?
Pelkään, että muskiaaninen Twitter botteineen ja tekoäly-engagementeineen johtaa alimpaan yhteiseen nimittäjään (= vihaan maanantaita, pizza on hyvää, pomo tyhmä jne.) pohjautuvan huumorin suosion lisääntymiseen, mutta varmasti pienempiäkin julkisuuksia ylläpidetään. Onneksi kasvokkaiset kohtaamiset tulevat aina tarjoamaan mahdollisuuden irl-paskapostaamiseen.
Varmaankin myös videomuotoiset meemit ovat tulleet jäädäkseen.
Mikä on tällä hetkellä kaikkien aikojen lempimeemisi?
Videomuotoisista valitsisin tämän, mutta kuvista aivan mahdoton tehtävä:
Hygieniapasi-tilin videossa godzilla liukuu häntäänsä käyttäen Pojun Poika saunookappaleen tahtiin, kun Godzilla-vaimo on ilmoittanut saunan olevan päällä.
Reps.kuvat on Instagramissa toimiva meemitili, jota ylläpitää yksi valtsikalainen mies. Tili on ollut aktiivinen vuodesta 2018, ja on nauttinut noin 13 tuhannen seuraajan kulttisuosiota vuosien ajan. Reps.kuvat saa myös tänä keväänä Meemikuja-näyttelyssä oman näyttelynsä, jota voi käydä katsomassa 6.5.-29.5. Merkkimuseossa.
Milloin tili sai alkunsa ja mikä motivoi perustamaan sen?
Tili sai alkunsa jo vuonna 2018. Silloin meemiskene oli Instagramissa hyvin erilainen, eikä tilejä ollut vielä tullut kuin sieniä sateella. Tiktok ei ollut vielä räjähtänyt, eikä Instagramissa ollut vielä keloja ollenkaan. Näin meemit olivat still-kuva-muodossa, joka vaikutti sisältöön formaatin kautta.
Suomalainen internet oli kuitenkin tällöin jo äärimmäisen hedelmällinen meemien kannalta. Suomalaisilla tuntuu olevan erityinen taipumus luoda inside-läppiä, lentäviä lauseita ja meemejä, joiden kautta samaistutaan muihin ja rakennetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin meemit kulkivat jo runsaasti eri formaateissa kuvalaudoilla ja someissa ja olivat osa minun ja monien kavereiden päivittäistä vuorovaikutusta. Olen jo lapsesta katsellut Sinätuubapaskoja ja muita ja näin aina ymmärtänyt meemien tarinankerronnan metodin. Lisäksi olen aina kiinnostunut kokeilemaan itseilmaisullisia mahdollisuuksista moninaisesti. Tätä kautta meemien tekeminen tuli itselle aika luontevasti mukaan kokeiluksi ja oli hauska nähdä, kuinka sisältöön alettiin reagoimaan.
Millaista sisältö oli alunperin ja ketkä sivua seurasi?
Aluksi postailin tilillä puujalkavitsejä, joihin vain lisäsin paintilla reaktiokuviksi clipart- ja stock-kuvia. Kuitenkin perimmäinen trendi, jota halusin konkretisoida, oli aikanaan ‘reps kops’-termiin affilioitunut tahanomainen huonosti sanoitettu
huumori, joka parodioi suomalaista työmieshuumoria ja Facebookissa levinneitä kitsch-motivaatiokuvia. Oli hedelmällistä lähteä tavoittelemaan selkeästi tuota tyyliä, joten kuvissa alkoi nopeasti konkretisoitumaan tietty resepti. Reseptiin kuului comic sans, räikeät värit ja huonoresoluutioiset clipart-hymiöt. Tämä onkin osoittautunut hyväksi. Aluksi lähipiirissä muutamat kaverit seurasivat sivua. Sivu oli kuin inside-läppä ja kuvia kommentoitiin omaksi iloksi. Porukalla ymmärrettiin kuitenkin sivun perimmäinen juoni, joten sitä oli helppo jatkaa. Mukaan tuli kaverien kavereita ja pian myös satunnaisesti muita, jotka uskollisesti kommentoivat ikään kuin larpaten huonoa kielioppia käyttävää Facebook-setää ja näin tili sai performatiivisen ulottuvuuden. Seuraajat olivat aika nuoria.
’’Silloin adminit edustivat vastavirtakulttuuria. Nykyään ylläpitostatus on luovaan tiedostavaan luokkaan kuulumisen symboli, jota voi käyttää vaikka työnhaussa tai vaalikampanjassa hyödyksi.’’
Kuinka tili kasvoi? Oliko matkan varrella joitakin murroksia, jotka edesauttoivat kasvua?
Tili kasvoi orgaanisesti vuosien varrella aika tasaiseen tahtiin. Ensimmäisenä vuonna tili kasvoi ehkä pariin sataan seuraajaan ja meininki oli pienen piirin hauskanpitoa. Seuraajat olivat tosi uskollisia jo silloin ja painatin jo ensimmäisenä vuonna reps.kuvat-joulukortteja, joita lähettelin muutamille aktiivisille seuraajille.
Minua ei kiinnostanut paljonko seuraajia oli ja olin päättänyt että sivun idea kukoistaa, kun en mieti yhtään sitä, mitä postaan. Heitän aivot narikkaan ja laitan kuvat linjoille. Tämä naiivistinen ja jopa nihilistinen mindset varmaan välittyi myös muille ja toimi vastapainona syntyvälle influensseri-instituutiolle, jossa somea käytettiin hyvin tavoitteellisesti ja utilitarisesti.
Alkuaikoina oli jo muutama isompi meemisivu, jotka lähinnä saattoivat repostata muualta
internetistä sisältöä. Näiden näkyvyys oli kuitenkin suuri ja pariin näistä sivuista huumorini upposi erityisesti. He jakoivat kuviani, ja seuraajamäärä alkoi kasvaa eksponentiaalisesti vuosien varrella tiettyyn pisteeseen asti. Meillä oli näiden adminien kanssa aikanaan ryhmäkeskustelukin, jossa oli tällaisia levotonta ja nihilististä huumoria edustaneita sivuja. Huuli pyöreänä katselin, kuinka sinne postattiin päihteiden käyttöön ja muihin paheisiin liittyvää edgyä sisältöä ja näin, kuinka tämä ryhmä selkeästi edusti jonkinlaista anti-lifestyle-skeneä. Silloin adminit edustivat vastavirtakulttuuria. Nykyään ylläpitostatus on luovaan tiedostavaan luokkaan kuulumisen symboli, jota voi käyttää vaikka työnhaussa tai vaalikampanjassa hyödyksi.
Mikä on seuraajien demografia? Keille tilin huumori uppoaa?
Seuraajista suurin osa on 25-34-vuotiaita ja moni 18-24-vuotiaita. 70% on Instagramin mukaan miehiä ja 30% naisia. 21% seuraajista on Helsingistä ja loput aika tasaisesti muualta Suomesta. Sisältö
mukailee aina tekijäänsä ja näin heijastuu myös seuraajiin.
Tilin huumori uppoaa aika moniin. Harvakseltaan olen tavannut ihmisiä, joille se on liian levotonta tai jotka eivät ymmärrä sen konseptia. Olen itse joskus nähnyt ihmisten reaktioita, kun on tullut maininneeksi sivusta, mutta ainoastaan parissa tapauksessa reaktio on ollut hämmentynyt
huvittuneen sijaan. Suurimmalle osalle kuvissa on ollut ainakin jotakin mihin tarttua ja näin huumori on uponnut.
Joskus olen näyttänyt tilin vanhemmille ihmisille, ja yllätykseksi reaktio on ollut hyvin suopea. Kuvat ovat edustaneet heille 90-luvun Suomen letkautuskulttuuria ja asennepaitoja. Myös erään keikan jälkeen eräs vanhempi suomirokkari kertoi, että heillä on treeniksellä tulostettuna reps.kuvia. Toisaalta olen useammin saanut viestiä, jossa on kerrottu, että lukion opiskelijahallituksen tms. seinälle on printattu Reps.kuvia, eli ehkä ikä ei ole määrittävä asia Reps.kuvien ymmärtämisen kannalta.
Tilillä on ollut aina poikkeuksellisen uskollinen fanikunta, joka sen ytimen on muodostanut. Se on ollut hienoa nähdä. Nämä seuraajat ovat tehneet omia Reps.kuvat-mukeja, piirtäneet omia Reps.kuvia ja lähetelleet runsaasti asukuvia Reps.kuvat t-paidat päällä. Niitä paitoja tuli myytyä satoja joskus muutama vuosi sitten.
Valtsikassa eräällä tuoreella tuttavalla oli sellainen paita päällä joskus ilman, että tuttava tiesi minun olevan tilin takana. Siitä tuli hieno
fiilis, kunnes asia tuli tunnustettua yöllä ruotsinlaivan kannella.
Näin ollen huumori tuntuu uppoavan vähän sinne sun tänne. Joskus tiliä tulee uteliaisuudesta näytettyä ulkomaalaisille vieraille, mutta kielimuuri tekee kuvista lähes mahdottomia ymmärtää muille, kuin suomalaisille. Kuvissa on niin spesifejä kulttuuriviittauksia, että myös ne sulkevat pois suuren demografian. Reps.kuvien
väärinkäytettyä suomen kieltä tehokeinona on analysoinut eräs tyyppi kandissaan Jyväskylän yliopistossa. Tämä tehokeino varmasti lisää tasoja, eikä vastaavaa tehdä muualla samalla tavalla kovinkaan paljoa.
Sinulla on Merkki-museon Meemikujalla näyttely toukokuussa — mitä näyttelyltä voi odottaa?
Näyttelyltä voi odottaa sellaisia kuvia vuosien varrelta, jotka ovat erityisesti olleet merkittäviä tilin matkan varrella ja tietty sellaisia, jotka mielestäni kiteyttävät parhaiten tilin olennaisimman substanssin. Koetetaan saada museon kanssa myös museokauppaan lisää t-paitoja vuosien jälkeen, sillä niitä vieläkin jengi tasaiseen tahtiin haikailee inboxissa. Lämpimästi tervetuloa kaikille valtiskalaisille ja muillekin näyttelyyn.
Meemit
Millainen on meeminluomisprosessisi? Mistä se alkaa, ja mitä se vaatii?
Prosessi alkaa siitä, että kuulee tai näkee jonkun jutun, joka omassa mielessä yhdistyy potentiaalisesti sopivaan formaattiin. Se on yleensä
yksityisviestillä ja kavereiden suusta varta vasten. Keräilen noita juttuideoita ylös kokoajan, että sopivan paikan tullessa voi sitten ryhtyä tekemään. Kun idea on valmis menen painttiin ja läiskin clipartteja ja fontteja mahdollisimman raflaavasti ja ajastan postauksen seuraavalle päivälle. Näin seuraajille on aamulla piristystä tarjolla kahvikupin ääressä ja kuvat ajavat niitä tarkoitusperiä, joita myös ne kuvat, joita tili parodioi. Prosessi ei vaadi ihan hirveästi konkretiassa, mutta siinä tulee olla ymmärrys siitä, kuinka kuviin saa sisällytettyä ytimekkäästi sen läpän, jonka jo näkee päässään. Usein tämä onnistuu hyvin ja formaatti on anteeksiantava.
Tahallisen naivismin kautta on voinut tutustua turvallisesti eräänlaiseen luovaan prosessiin, joka kuitenkin on ollut palkitseva. On myös tilejä, kuten Hieronyymi, joilla on toisinaan samankaltaisia ideoita sanaleikkeihin yms. liittyen, mutta joilla on selkeästi laitettu Photoshop-työskentelyyn runsaasti aikaa ja jälki on huoliteltua. Tunnen monia meemiadmineja, jotka ovat oikeassa elämässä luovien alojen ammattilaisia. Näin ollen meemien tekeminen vaatii myös luovuutta ja kipinän muuttaa jokin ajatus tai vitsi meemikerronnan muotoon.
Oma formaattini mahdollisti sen, että kuvia saattoi räiskiä useampia viikossa kuukausia putkeen. Postasin pitkään kolme kertaa viikossa — maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Maanantaisin useimmin saattoi tulla joku kahviin liittyvä, keskiviikkoisin jokin muu ja perjantaisin ihmiset tykkäsivät jakaa kaljan- ja viinanjuontiin kannustavia kuvia. Tätä kun jaksoi systemaattisesti tehdä, niin sivu saavutti katselijoita. Näin ollen myös kärsivällisyys on vaatimus, sillä sisältöä pitää olla runsaasti.
sanaleikki tai puujalkavitsi, mutta voi olla myös mitä tahansa muuta. Toisinaan ideoita tulee myös
Onko jotakin niche-meemiä, joka yllättäen saavuttikin suuren suosion?
Vaikea sanoa. Aiheet menevät laidasta laitaan, mutta koetan pitää formaatin sellaisena, että kuvat ovat helposti ymmärrettävissä. Ehkä:
Onko jotain meemiä, mitä itse pidit hyvänä,
mutta joka floppasi?
Suosio on aika tasaista ja vastannut seuraajien määrää. Kyllä siellä varmaan joku on, mutten ole ollut hirveän aktiivinen seuraamaan sitä, että mikä toimii ja mikä ei tykkäysten perusteella. Jos tulee mietittyä liikaa sommittelua tai jutun asettelua, niin ihmiset tuntuvat aistivan sen ja näin kuva voi flopata.
Mikä on kantaaottavin meemisi?
Vuoden 2019 joulukuusta ‘’reps kuvat pukki tunnistus ohje 2019 !!’’. Siinä on ‘’SAHA PUKKI’’, ‘’JOULU PUKKI’’ ja ‘’VALE PUKKI’’ niin, että valepukin alla on Antti Rinteen kuva.
En sitä aikanaan sen suuremmin miettinyt poliittisena niinkään, kuin parodiana suomalaisten syvien rivien taipumuksesta aina sitkeästi haukkua poliitikkoja laidasta laitaan. Olen Facebookissa vielä useammissa huumoriryhmissä, joissa jaetaan sellaista sisältöä, jota parodioin. Usein siellä haukutaan sitä poliitikkoa, joka nyt Iltalehden kanteen on sattunut milloinkin päätymään. Jutut eivät ole usein edes yhtään nokkelia. Tilin voi olla poliittinen varmaan rivien välistä tulkittuna, mutta olen koettanut aktiivisesti välttää suoraan kannanottoja. Tulkitsen tiettyjä ilmiöitä ja voin vahvistaa stereotypioita, joten
huomaamatta kantaa tulee otettua, mutta tietoisesti minua ei kiinnosta käyttää tiliä vaikuttamiseen.
Miten eri meemejäsi on otettu vastaan? Onko tullut vastaan, että eri ihmiset olisivat nähneet niissä eri asioita eri lailla?
Vastaanotto on usein hyvin samankaltainen. Puujalkavitsin voima piilee tietynlaisessa ensireaktiossa, jota tili koettaa vahvistaa lisäämällä tiettyjä mielleyhtymiä kuvien kautta. Ehkä kuvissa on se, että yksityiskohtien huomaaminen vaihtelee yksilöittäin. Esimerkiksi Tom Petty-vitsissä on Bruce Springsteenin kuva ja tällainen voi mennä joiltain ohi.
Missä koet, että tilisi huumori ‘’asuu’’ temaatti sesti?
Selkeästi tili ratsastaa räikeällä estetiikalla, ja huumori perustuu postmoderniin satiiriin. Kuten sanottu — taustalla on Facebookin kitsch-kuvat, suomalainen työmieshuumori sekä jopa ysärille vievä letkautusten ja asennepaitojen kulttuuri.
Meemit yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä
Koetko, että meemit ovat uskottava poliittisen diskurssin väline? Miksi/miksei?
Koen ja meemit ovat olleet tätä jo pitkään niin Suomessa, kuin maailmalla. Meemeillä voi välittää jotakin, johon muut voivat samaistua silloinkin, kun on hankala sanoittaa kyseistä ilmiötä. Ne ovat vallankumouksellinen formaatti, sillä sisältö on kehittynyt niin nopeasti, että valtarakenteita ylläpitävät boomerit eivät ole enää pysyneet menossa mukana. Elämme nopeatempoisemmassa ja ironisemmassa maailmassa, kuin missä boomerit ovat kasvaneet ja näin he joutuvat enemmissä määrin pilkan kohteeksi, kuin saavat sanomansa kuulluksi nuorille. Näin some sisältönsä puolesta kuuluu jo nuorille sukupolville.
Firmat ovat äkillisesti Suomessa avan-
neet työpaikkoja tiktokkaajille ja somettajille, sillä ovat nähneet, että tiktokilla voidaan saavuttaa muihin viestintästrategioihin verrattuna paljon nopeita näyttökertoja. Tämä kertoo siitä, että olemme jo pisteessä, kun lyhytvideot ja meemit ovat normalisoituneet osaksi arkea ja strategiaa yksilö- ja yritystasolla. Tarjonta on jo niin suurta, että algoritmit määräävät, että mitä kukin näkee, eikä sisältö ole itsearvoisesti enää tärkeää vain sen takia, että se on meemiformaatissa.
’’ Se ei enää vuonna 2025 ole itsessään hauskaa, että tekee meemin — erityisesti jos on poliitikko.’’
Kuntavaaleista tuli hyviä esimerkkiä meemien käytöstä, jotka pistivät silmään. Oli Pikakahvimemegirl, joka valjasti sisältönsä oman kampanjansa taakse ja keräsi valtavan äänimäärän. Pikaisella katsauksella näytti siltä, että meemit perustuivat siihen keinoon, joka monia sisällöntuottajia ajaa — vastakkainasetteluun. On monia esimerkkejä, jolloin on nähty, että räväkkä ja kärjistävä sisältö saavuttaa näyttökertoja somessa (toki myös muualla mediassa ja politiikassa) ja tämä on viehättävää niin meemin tekijälle, kuin sen katselijalle. Algoritmista riippuen tällaista sisältöä tulee joko vasemmalta tai oikealta ja sitä on helppo jakaa kavereille ryhmiin ja vahvistaa asenteita näkyvästi tai näkymättömästi. Keinot ovat siis tuttuja ja turvallisia, mutta formaatti uusi ja tehokas. Pikakahvimemegirl osasi ansiokkaasti käyttää meemejä omiin tarkoitusperiinsä, mutta meemien käyttö muiden ehdokkaiden tapauksessa oli välillä vain myötähäpeää aiheuttavaa. Oli joitain esmierkkejä, missä oli vedenmakuisia väkisinväännettyjä meemiformaatteja jostain vuosien takaa. Niistä saattoi oikein aistia, että joku jakkuun pukeutunut milleniaali kamppanjatiimissä oli niitä väkertänyt, ja kuplautuneet jeesmänit ympärillä sanoivat, että hyvää kamaa.
Se ei enää vuonna 2025 ole itsessään hauskaa, että tekee meemin — erityisesti jos on poliitikko. Paskalla meemillä voi osoittaa arviointi- ja innovaatiokyvyn puutetta ja vieraannuttaa katsojaa. Pelin henki on nyt se, että tiskiin on lyötävä substanssia, sillä sisältö on niin kilpailtua. Toisaalta taantumukselliset ja banaalit meemit voivat tuoda myös varmaan sellaisille ihmisille turvan tunnetta, jotka eivät tykkää innovaatioista tai eivät luota niihin. Tästähän saisi sivutolkulla pohdintaa, ja näillä näpeillä eri meemitutkijat ja meemikonsultit tulevat varmasti nostamaankin päätään yhteiskunnassa. Tähän liittyen vielä haluan antaa propsit Keskustalle, sillä he postasivat Kaikkosesta sigma-editin. Tämä oli ihan tuoreen tuntuinen veto ja se näkyi myös jakojen määrässä.
Ajatteletko, että meemit heijastelevat kulttuuria vaiko luovat sitä?
Richard Dawkins lanseerasi 1976 termin ‘meemi’ ja hän muokkasi termin ‘meme’ kreikan sanasta ‘mimeme’ rimmaamaan sanan ‘gene’ kanssa. Tämä siksi, että hän näki meemin olevan kulttuurin kontekstissa se, mitä geeni on biologiassa. Meemit ovat kulttuuria ja ne voivat vahvistaa olemassa olevia kollektiivisia mielleyhtymiä, hajottaa niitä ja luoda myös uusia. Näiden somemeemien yms. rooli kulttuurin kannalta on tunnustettu vasta hiljattain, eikä sitä vieläkään osata sanoittaa kovin vahvasti.
Miksi mielestäsi suomalaiset pitävät meemeistä ja samaistuvat niihin niin paljon? Onko rooli juuri huumorissa, vai onko taustalla jotakin syvempää?
Hyvä kysymys. Jonkinlainen omalaatuisuus ja yhteenkuuluvuus maassamme on meemirintamalla. Koen, että olemme erityisen herkkiä omaksumaan meemien sanomia ja vahvistamaan niitä. Tästä voisi nyhtäistä jos jonkinlaista teoriaa. Voisi pohtia, että onko suomalainen identiteetti sen tarpeessa, että haemme letkautuksilla yms. yhtenäisyyden tunnetta? Esim. Kummeli osoitti hyvin se sen, että tällaiset letkautukset sopivat suomalaiseen suuhun hyvin. Jos haluaa oikein villiksi heittäytyä ja vetää johtopäätöksiä, niin onhan itämerensuomalaisilla kansoilla ollut
vahva tarinankerrontaperinne.
Huumori on myös erinomainen tapa luoda yhteyttä. Olen aina itse käyttänyt huumoria keinona sosiaalisessa kanssakäymisessä ja vamaan meemisivun avulla on saattanut kokea palkitsevia hetkiä kommunikaation tiimoilta — on saattanut kokea, että kyllä ihmiset ymmärtävät minua ja juttujani ainakin jollakin tasolla. Ryhmädynamiikassa suomalaisten kanssa voi voittaa hyvin ihmisiä puolelleen huumorin avulla, sillä sen kautta meillä on kyky samaistua toisiimme. Näin ehkä meemit voivat olla työkalu, jotka välittävät tehokkaasti fiiliksiä ja ajatuksia ilman, että niitä tarvitsee suuremmin sanoittaa. Toki samaistua voi kansainvälisellä tasolla vaikka omaan sukupolveen tai muuhun omaan viiteryhmäänsä. Silti suomalaisilla on hyvin omalaatuisensa huumori, mitä meemit välittävät. Niissä on hyvin edistynyttä ja sofistikoitunutta huumoria ja shitpost-kulttuurimme on vahva ja ollut aina edelläkävijä. Tietotekniikka on vahvuutemme ja suomalaiset ovat olleet netissä pitkään ja hartaasti, joten ehkä sitä kautta on kehittynyt omanlaisensa skene.
Koetko, että sinulla on joskus suuren näkyvyyden kautta ollut sivun puolesta vaikutusvaltaa tai vastuuta meemien teossa?
Reps.kuvat ei onneksi edusta mitään yhteiskunnallisesti vaikuttavaa ideaa tai tahoa, niin ei sen kummempaa. Kyllä alkuaikoihin verratessa sittemmin on tullut mietittyä enemmän kielenkäyttöä, vaikkei se nyt kovin karkeaa ole koskaan ollut. Näyttelyä mietittäessä pohdittiin, että onko siellä jotakin, jota ei voi laittaa näytille. Muuten ei olisi ollut, mutta sesonki osuu juuri siihen, kun museossa käy paljon lapsia vierailulla. Viinan vetämiseen ja sukuelimiin liittyvät (eli ne parhaat) kuvat piti jättää pois, mutta huumorin ydin välittyy hyvin valituista kuvista yhtä lailla. Kaiken kaikkiaan kyse on satiirista, eli ei ole tullut koettua sen suurempaa vastuuta.
Voivatko meemit haastaa perinteistä mediaa viestinviejänä?
Voivat kyllä, mutta varmasti raja tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Some teoriassa tarjoaa mahdollisuuden siihen, että käyttäjät näkevät monipuolista sisältöä, joka ei ole keskitetysti
kenenkään kontrollissa. Tähän toki käytännössä vaikuttaa käyttöehdot ja lait yms., mutta tällä hetkellä tuntuu, että some tarjoaa käyttäjille mahdollisuuksia löytää omanlaistaan sisältöä ja samaistua pienempään viiteryhmään. On ollut jo uutisia, että nuoremmat käyttäjät saavat uutisensa suurilta osin TikTokista, mikä voi haastaa suurten painotalojen narratiivit, mutta samalla tehdä käyttäjistä hyvin medialukutaidottomia ja pintapuolisesti asioista perillä olevia.
Kuinka näet meemien ja meemikulttuurin kehittyvän tulevaisuudessa?
Liikkuva kuva on tullut jäädäkseen, mutta iloksi myös meemikuvat ovat pitäneet suosionsa. Näen, että erityisesti sananvapauskysymykset, sensuuri ja suurten alustojen moderaatio voivat politisoitua entisestään ja näin myös meemien suhteen voi tulla sensuuria lisää. Myös tietty tekoäly tekee sisällön luomisesta helpompaa ja tykkäysten ja katseluiden kalastelu voi saturoitua. Lisäksi mielipidevaikuttaminen meemien avulla voi kiihtyä.
Mikä on tällä hetkellä kaikkien aikojen lempimeemisi?
Rakastan poliittiseen kompassiin ja filosofiaan liittyviä meemejä, jotka tarjoavat uudenlaista samaistumispintaa nicheihin aiheisiin Instagramin algoritmin kautta. Lisäksi wojak-meemit ovat lähellä sydäntä. Näiden wojakien tehtailijat tuntuvat reagoivan yhteiskunnallisiin tapahtumiin nopeammin kun Reutersin toimittajat. Heti on väännetty uusi soyjak tai wojak linjoille.
Esimerkkeinä ‘’consoomer’’, ‘’nothing ever happens’’ ja ‘’fell for it again award’’. Niissä on jotain raa’an hulvatonta.
Pakko silti vastata, että kestosuosikkeja ovat silti supisuomalaiset politiikkameemit. Näistä erikoishousu-Sipilä ja säätö-Sauli nousevat ensimmäisenä mieleen. Tällaisia formaattia ei ainakaan niiden syntyessä ollut muualla ja näillä luodaan poliittisiin johtajiin hyvin omalaatuista suhdetta. Mielestäni kaikista pääministereistä pitäisi keksiä virallinen meemi, samalla tavalla kuin muotokuva.
Korkeakouluopinnot ovat vuosi vuodelta yhä suurempi riski. 2010-luvulta lähtien tätä riskiä ovat lisänneet lukuisat poliittiset uudistukset. Esimerkiksi Sipilän hallitus leikkasi opintorahaa ja siirtyi lainapainotteisempaan opintotukeen. Vuonna 2017 opiskelijat palautettiin yleisen asumistuen piiriin Orpon toimiessa valtiovarainministerinä. Nyt pääministerinä hän on jäädyttänyt opintotuen indeksikorotukset ja palauttaa opiskelijat opintotuen asumislisän piiriin. Monien viime vuosina toimineiden hallitusten tavoitteena on ollut vähentää valtion roolia opintojen rahoittajana. Käytännössä vastuu koulutuksen rahoittamisesta on sysätty yksilölle. Opinnot rahoitetaan nykyisin usein joko opintolainalla, työnteolla opintojen ohella tai läheisten rahallisella tuella. Ilman lisärahoitusta harva opiskelija selviää opinnoistaan taloudellisesti. Kaikki eivät koe järkeväksi opiskella itseään kiinnostavia aloja, koska opinnot ovat pitkiä ja kalliita. Viidessä vuodessa korotetulla opintolainamallilla lainaa voi kertyä yli 40 000 euroa –ilman korkoja. On selvää, että opiskelun hintaa nostettaessa sen kannattavuus kärsii.
Vastapainoksi tarvittaisiin panostusta työoloihin ja palkkatasoon, mutta julkinen sektori nähdään toistuvasti inhottavana menoeränä. Esimerkiksi hoito- tai varhaiskasvatusalalla palkat eivät seuraa elinkustannuksia, ja työolot heikkenevät jatkuvasti muun muassa leikkausten ja henkilöstöpulan vuoksi. Myös muiden alojen vastavalmistuneiden, kuten valtiotieteilijöiden, näkymät eivät ole valoisat tällä tehostamishurmion aikakaudella.
Opintotuen vahvistaminen antaa yksilölle mahdollisuuden tarkoitukselliseen uraan ja elämään. Kouluttautumisen tulee olla kannattavaa myös yksilön näkökulmasta – osaajista hyötyy koko yhteiskunta. On myös syytä kysyä, miksi opiskelun arvo täytyy perustella taloudellisella kannattavuudella. Intohimoinen ja osaava ihminen luo arvoa alasta riippumatta. On vaikea hinnoitella mullistavaa teatterikokemusta tai koskettavaa lauluesitystä – mutta tämä ei tar-
koita, että ne olisivat hyviä leikkauskohteita. Vaikka pysyttäisiin vain taloudellisissa perusteluissa, hyödyt kattavammasta opintotuesta ovat ilmeiset: opiskelija voi keskittyä opintoihin pätkätöiden sijaan. Kun ihmiset kouluttautuvat hyvinvointivaltion kannalta keskeisille aloille –kuten terveydenhuoltoon, varhaiskasvatukseen tai kulttuurialalle – säilyy edellytykset perheiden perustamiselle ja elämän rakentamiselle Suomeen. Jos näille aloille ei enää kouluttauduta, rapautuu luottamus instituutioihin, kuten päiväkoteihin, julkiseen terveydenhuoltoon, eläkejärjestelmään ja voittoa tavoittelemattomaan mediaan. Seurauksena voi olla, että välttämättömiä palveluita saa jatkossa vain paksulla lompakolla. Paineet kohdistuvat myös korkeakouluihin. Ensikertalaiskiintiöiden painoarvo sekä kompensaatio ajallaan valmistuneista luovat insentiivin valmistuttaa opiskelijoita nopeasti ja ohjata heitä opiskelemaan alaansa suppeasti. Myös keskustelu toisen samanarvoisen tutkinnon maksullisuudesta vahingoittaisi osaamista. Nämä seikat vähentävät poikkitieteellisyyttä ja heikentävät opiskelijoiden mahdollisuuksia löytää kiinnostavia aihealueita. Voisi jopa väittää, etteivät suomalaiset korkeakoulut kykene enää täysin toteuttamaan tehtäväänsä: edistämään hyvinvointia, sivistystä ja kestävää kehitystä. Määrä ei korvaa laatua, eikä liukuhihnalta valmistuminen hyödytä yksilöä tai yhteisöä. Valmistumisen aikarajaa ei tule asettaa oppimisen ja hyvinvoinnin kustannuksella.
Opiskelu on tärkeä risteys niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin. Yksilölle se merkitsee uuden suunnan löytämistä – ehkä tietoon, ehkä ammattiin. Hyvinvointivaltiolle se on elinehto.
Olavi Pääjärvi
Opintosihteeri
Kannunvalajat ry
Karoliina Leppänen
Opintosihteeri
Kannunvalajat ry
Olemme Elo, suuri suomalainen työeläkevakuuttaja. Huolehdimme, että asiakkaamme saavat ansaitsemansa eläkkeet. Rakennamme inhimillistä työelämää ja teemme työtä nuorten tulevaisuuden ja työelämätaitojen eteen. Meille on tärkeää, että voimme tarjota nuorille ensimmäisiä kosketuksia työelämään ja auttaa heitä kehittymään heidän omilla urapoluilla.
Katso lisää elo.fi
on koulutusta vastaavassa työssä jo valmistuessaan. Me pidämme huolta valtsikalaisista kaikissa työuran eri vaiheissa.
Haluatko kehittyä kirjoittajana? Onko sinulla aihe, ajatus tai argumentti, jonka haluat pukea sanoiksi? Innostaako kuvajournalismi tai visuaalinen ilmaisu?
Tutkain etsii jatkuvasti uusia kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia. Olit sitten fuksi tai jo ännännellä vuodellasi, tervetuloa!
Paras tapa hypätä mukaan on tulla toimituskokoukseen, joita järjestetään neljästi vuodessa. Tiedon tulevasta kokouksesta löydät Tutkaimen somesta, nettisivuilta tai ottamalla yhteyttä päätoimitukseen. Vaikka kokous olisi jo mennyt, kysy rohkeasti lisää tai tarjoa juttuideaasi osoitteeseen tutkainlehti@gmail. com.
Neljästi vuodessa painettuna ja verkossa ilmestyvä Tutkain on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden* toimittama lehti. Tutkain on ilmestynyt vuodesta 1964.
Tutkainta julkaisee Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajat ry. Lehden journalistinen linja on riippumaton järjestöstä. Tutkain on puoluepoliittisesti sitoutumaton julkaisu.
Tutkaimen päätoimittaja valitaan Kannunvalajien vaalikokouksessa loppuvuodesta. Samalla voidaan valita myös lehden AD ja viestintävastaava.
*Julkaisemme toisinaan myös tiedekuntamme ulkopuolisten tekijöiden töitä. Älä epäröi tarjota ideaasi!