Tutkain 4/2019

Ruokamurros tulee Mikko Kärnä Metsä käsissäni

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti

IV | 19 1

TOIMITUS Julkaisija Kannunvalajat ry Päätoimittaja Inka Reinola Ulkoasu & taitto Arttu Uuranmäki Elina Nyholm Iuliia Sukhodoeva Laura Kenttä Maria Roivas Toimitustiimi Emmi Vallittu Johanna Metsänheimo Katariina Mäkilä Marissa Rämänen Otto Karasvirta Toivo Qiu Tekstit Anni Poikolainen Arttu Uuranmäki Cecilia Sippel Emmi Vallittu Heta Heikkala Inka Reinola Johanna Metsänheimo Juuso Kilpinen Katariina Mäkilä Maria Malho Marissa Rämänen Otto Karasvirta Pihla Toivanen Sabriina Hietaniemi Sara Aalto-Setälä Sara Heinonen Kuvat ja kuvitukset Heta Heikkala Mii Vuorensalmi Laura Kenttä Elise Leskinen Maria Roivas Otto Karasvirta Kannen kuva Mii Vuorensalmi Paino Picaset Oy Painos 200 kpl

Verkkolehti www.tutkainlehti.fi Toimituksen sähköposti tutkain@kannunvalajat.fi Facebook Tutkain Instagram @tutkain

2

Twitter @tutkain

5 Pääkirjoitus 6 Tähtäin:

Tyhmä kysymys Gradukeilassa

Ennen | Tänään

Porthanian neljä vuodenaikaa

Mikä saa pyörät pyörimään Pummipalsta 10 Pohjolan puolustaja: haastattelussa Mikko Kärnä 14 Miksi maaseutu seuraa hiljaa vierestä, kun kaupungissa kapinoidaan elämän puolesta?

17 Kannukolumni 18 Närdemokrati och egenmakt i kultur Kuva Brandon Monroe

ISSN 0787-0035 (painos)

Sisällys

21 Tartu lautaseesi, ruokamurros tulee 24 Vieraskynä: Maria Malho – Tarvitsemme eurooppalaisen, ihmislähtöisen älykaupunkimallin 25 Kirjeenvaihtajan kuulumisia: Barcelona 26 Mielipide: Mitä iistimpää, sen siistimpää 28 Yhteisölliset opiskelutilat – prokrastinoijan pelastus?

32 Metsä käsissäni

Kuva Benjamin Cruz

36 Töissä: haastattelussa Anni Mäkeläinen 38 Kulttuuri: Näyttelyarvostelu: Caj Bremerin valokuvataidetta Teatteriarvostelu: Pieni merenneito -musikaali

3

4

Kotiseuduille Pohjois-Karjalaan?

YLE uutisoi muutama kuukausi sitten, että muuttoliike Ranskassa on suuntautunut kaupungeista maaseudulle ja kaupungistuminen on pysähtynyt ensimmäistä kertaa 1940-luvun lopun jälkeen. Tutkimuslaitos Ifopin mukaan jopa 60 % ranskalaisista haaveilee muutosta maaseudulle (YLE 13.10.2019). Muuttoliikkeen suunnan kääntymisen taustalla ovat artikkelin mukaan muun muassa halu nauttia raikkaammasta hengitysilmasta, luonnonrauha ja kaupunkien asuntojen hintojen pilviä hipovat sfäärit.

Luultavasti myös arkielämän sähköistyminen ja teknologian jatkuva läsnäolo saavat osan ihmisistä kaipaamaan jotain yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa. Näen osana ilmiötä kaupunkilaisten innostuksen joogaan, raakaruokaan, alpakkakuukävelyille tai muille luontoon ja itseen palaamisen huvituksiin. Teknologiaa voidaan käyttää välineenä luontoon paluulle: appi voi mahdollistaa esimerkiksi metsien suojelun (sivulla 32). Joillekin kaupunkielämän sivussa saatava luonnollisuusannos ei kuitenkaan enää riitä, vaan he kaipaavat radikaalimpaa muutosta ”takaisin luontoon”, kuten muuttamista jurttaan keskelle metsää tai mökkiin, jossa sähköt eivät toimi.

Maailmanpankin mukaan 54 % väestöstä asui kaupungeissa vuonna 2015. Maailmalla kaupungistuminen on riippuvaisempi maan taloudellisesta kehityksestä kuin maantieteestä, mutta Suomessa kaupunkiväestön osuus on kuitenkin BKT-tasoon nähden alhainen (Kvartti, kaupunkitiedon verkkolehti 1/2018). MDI konsulttitoimiston väestöennuste­vuodelle 2040 kertoo, että Suomen väestön ja työikäisen väestön kasvu keskittyy suurten kaupunkien työssäkäyntialueelle, mutta toisaalta joka toisessa maakunnassa on kasvava keskus. Suomen kaupungistuminen ei täten ole pelkästään Helsinkiin ja sen vieriin pakkautuvaa muuttoa, vaan elämää on muuallakin, vaikka se joskus tuppaa Helsingin keskustan kuplassa unohtumaan.

Suomi on puiden ja järvien maa, jossa pääsemme edelleen kaupungista pikaisesti metsään rauhoittumaan, pakoon saasteita ja kaupunkielämän hälyä. Helsinkiä ja Pariisia ei myöskään voi täysin vertailla keskenään – Helsinki on megakaupungissa asuneelle enemmänkin pieni ja herttainen retrokaupunki. Voin hyvin kuvitella, että siinä vaiheessa kun elämässä on ollut tarpeeksi pitkään pelkkää kiveä ja

Kuva Mii Vuorensalmi

betonia, syntyy halu palata takaisin luontoon ja aloittaa elämä uudelleen täysin eri tavalla. Ilmastonmuutoskeskustelun laajuus lisännee kierroksia tällaisiin ajatuksiin, vaikka sinänsä suosiikin kaupunkeja ja tiheää asumista.

Maaseudun ja luonnon uudesta noususta huolimatta kaupungit eivät ole katoamassa minnekään. Kaupunkielämässä, kuten kaikessa, on sekä hyviä että huonoja puolia. En itse vaihtaisi sitä, että voin piipahtaa konsertissa Musiikkitalossa arki-iltana siihen, että kuulen lintujen äänet täydessä hiljaisuudessa päivästä toiseen. On kuitenkin tärkeää, että ymmärrämme kaupunkien ja maaseudun molempien merkityksen ja tärkeyden, heikkoudet ja vahvuudet, niin globaalista kuin paikallisestakin näkökulmasta.

Teen itsekin muuttoliikkeen Tutkaimen päätoimittajuudesta kohti uusia haasteita. Oivaltavia ja mielenkiintoisia lukuhetkiä vuoden viimeisen numeron parissa!

Inka Reinola

Tutkaimen päätoimittaja 2019

5

Tyhmä kysymys Jonka esitti vuoden 2019 neljännessä numerossa Emmi Vallittu:

“Mites noi kaupungit?”

Onko kaupunki kaiken keskus, tutkija Juho Luukkonen, Kaupunkitutkimusinstituutin Geotieteiden ja maantieteen osaston Spatial policy, politics and planning -tutkimusryhmästä? ”Ranskalainen yhteiskuntateoreetikko Henri Lefebvre totesi vuonna 1970 teoksessaan La Révolution urbaine, että aikaamme tulisi kuvata jälkiteollisen yhteiskunnan sijaan urbaanin yhteiskunnan aikakaudeksi. Tällä hän viittasi siihen, että elämme urbanisoituneessa yhteiskunnassa, jossa ihmisten arjesta on tullut läpeensä urbaania kulutustottumuksia ja ajattelutapoja myöten.

Väite on provokatiivinen ja monella tapaa ongelmallinen, mutta sisältää myös totuuden siemenen.

’Urbaanista’ onkin viime vuosikymmenien aikana tullut poliittisten keskustelujen ja kamppailujen keskeinen viittauspiste ja yksi politiikkaan olennaisesti kuuluvan ystävä–vihollinen-erottelun uusista rintamalinjoista. Kaupungistumiseen viitataan, kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta, globaalista ilmastonmuutoksesta, kansantalouksien kilpailukyvystä, populismin noususta tai julkisten talouksien kestävyysvajeesta.

Suurkaupunkien pormestareille ja muille urbanofiileille kaupungit ovat paikkoja, joissa edellä mainittuja ihmiskunnan polttavimpia ongelmia ratkaistaan. Heille kaupungit ovat myös toimijoita, jotka kykenevät niitä ratkaisemaan – tehokkaammin ja oikeudenmukaisemmin kuin vaikkapa valtiot.

Rintamalinjan toisella puolella kaupungit ja kaupungistuminen ovat puolestaan juuri edellä mainittujen ongelmien lähde. Kaupungistuminen kasvattaa eriarvoisuutta, lisää kulutusta, edistää ilmastonmuutosta, rappeuttaa kansantalouden perusrakenteita ja lisää yksilöiden ahdistusta.

Poliittista keskustelua seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että joillekin kaupunki on kaiken keskus. Graalin malja tai Pandoran lipas – näkökulmasta riippuen.”

Gradukeilassa

Graduasioita selvitti Heta Heikkala

Immateriaali omistaminen poliittisen talouden näkökulmasta

Markku Heinäsenaho tutki vuonna 2018 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan immateriaalioikeuksia ja niihin liittyviä ristiriitoja ja konflikteja. Heinäsenahon mukaan omistaminen on yksi poliittisen talouden mielenkiintoisimmista ilmiöistä, johon liittyy paljon sosiaalisia normeja ja säädöksiä. Erityisen monimutkaisia ovat kysymykset liittyen immateriaaliseen omistamiseen, joka on jatkuvasti kasvava ilmiö tietoistuneessa kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Tiedon omistaminen on kategorisesti täysin erilaista kuin materiaalisen objektin omistaminen. Tietämys on osa ihmisen henkistä pääomaa, joten sen käyttämisen kontrollointi vaatii ihmisten valvomista. On myös mahdotonta tehdä objektiivista rajausta sen suhteen, mitä voidaan patentoida. Kansainvälinen immateriaalioikeusregiimi onkin kohdannut painetta muun muassa kehittyviltä mailta, jotka ovat pyrkineet edistämään kehittyvien maiden mahdollisuutta hyötyä omien alueidensa biologisista luonnonrikkauksista ja perimätiedosta, joita länsimaat haluavat pitää immateriaalisen omistuksen ulkopuolisena. Lisäksi informaatiotaloudessa tiedon jakaminen on usein voittava strategia, minkä vuoksi immateriaalisen omistamisen merkitys kilpailuetuna kaventuu. Esimerkiksi globaalit ongelmat, kuten ilmastonmuutos tai laajat pandemiat, voivat vaatia laajojen patenttien takana olevien teknologioiden siirtämistä kehitysmaihin, mikä ei nykyisten säädösten mukaan ole mahdollista.

Immateriaalisen arvon omistaminen on monin tavoin problemaattista, minkä takia Heinäsenaho palloitteleekin teoreettista ajatusta siitä, että yksityisomaisuuden merkitys taloudellisena suhteena heikkenee ja tilalle tulisi jotain paremmin informaatiotalouden kontekstiin sopivaa.

Ennen | Tänään

Havainnoijana Pihla Toivanen

”Me pystymme tekoälyllä tuottamaan rikosanalyysin erittäin vaivattomasti. Siitä saa tiedon, miten vakavasta jutusta on kyse ja aika tarkasti rikosnimikkeenkin.“ – S. Uski, HS nettiartikkeli 17.11.2019

“It is sufficient for us to observe that we can find no warrant in authority or justification or advantage from a practical point of view in the adoption of an artificial process for arriving at an appropriate sentence or any process which unnecessarily limits further the discretion of a sentencing judge. We think that the adoption of such a process is calculated to lead to error and injustice” – Young, C J., Crockett ja Nathan, JJ. kirjassa Young and others (1990), (s. 960-961), sitaatti löydetty kirjasta A. Lovegrove: The Framework of Judicial Sentencing (2006)

6

Porthanian neljä vuodenaikaa Sattuvia sitaatteja sekä pohdintoja elämästä yliopiston saniteettitilojen seiniltä.

TÄSSÄ VESSASSA ON PANTU ALULLE RAKKAUSVAUVOJA <3

Porthanian ala-aulan miesten wc, viimeinen koppi oikealta, oikea ylänurkka

Miesten saniteettitiloille tunnusomaisten poliittisen agitaation ja genitaalipiirrosten keskeltä löytyi myös pehmeämpi julistus.

Tutkain toivookin lukijoilleen rakkauden, ja miksei vauvojenkin täyteistä elämää loppuvuodeksi, sillä talven pimeyden keskellä kaikki valo on totisesti tarpeen.

Wc-antropologiaa harjoitti ja koppeja järjestelmällisesti syynäsi Arttu Uuranmäki

7

Mikä saa pyörät pyörimään?

TONI TONI RYYNÄNEN RYYNÄNEN

Koonnut Pihla Toivanen

Työskentely yliopistolla yhdistää mielenkiintoisella tavalla ajankohtaiset tapahtumat sekä pitkäjänteisen tutkimuksen tekemisen. Minut pitää liikkeellä vapaus määritellä kiinnostuksen kohteet ja tutkimusaiheet.

Lisäksi asiantunteva ja ennakkoluuloton työyhteisö – johon kuuluvat kiinteästi myös opiskelijat – sekä yhteisten päämäärien eteen ponnisteleva kansainvälinen tiedeyhteisö kannustavat eteenpäin. Akateeminen tutkimus haastaa ja välillä myös raastaa myönteisellä tavalla.

Ajankohtainen esimerkki tästä on ruokajärjestelmiin liittyvien kestävyyshaasteiden monimutkainen kokonaisuus, jota tutkimusryhmämme tarkastelee muun muassa tutkimushankkeessa “Viljelty liha tuotantoeläinten jälkeisessä biotaloudessa – ihmisten ja tuotantoeläinten muuttuvat suhteet”.

Ruokajärjestelmien kestävyyshaasteiden lieventäminen – saati sitten niiden ratkaiseminen – on monimutkainen ja hankala tehtävä. Siihen tarvitaan tutkittua tietoa nykyjärjestelmien toiminnasta, ihmisten tottumuksista ja käytännöistä sekä uuden teknologian mahdollisuuksista ja taloudellista kytkennöistä.

Toni Ryynänen työskentelee Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa vanhempana tutkijana ja johtaa Human in Digital and Sustainable Economies -tutkimusryhmää.

JOHANNA JOHANNA YLIPULLI YLIPULLI

Inspiroidun toisaalta kohtaamisista, toisaalta hetkistä, jolloin saan työstää jotain abstraktia asiaa aivan yksin ja rauhassa. Teen monitieteistä, laadullisiin aineistoihin perustuvaa tutkimusta, jonka oleellinen osa ovat tapaamiset ja keskustelut monenlaisten ihmisten ja eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Erilaisten näkökulmien kohtaamisista nouseva ihmetys ja positiivinen kitka ovat työtäni eteenpäin vievä luova voima. Samalla tavoin opettaminen yliopistolla ja opiskelijoiden kohtaaminen parhaimmillaan inspiroivat ja voimaannuttavat. Tyypillisen sosiaalisen introvertin tavoin kaipaan myös aikaa ilman sosiaalista kanssakäymistä, ja sitäkin tutkimustyö onneksi väistämättä sisältää.

Vaikka pidän huimien abstraktien teorioiden rakentelusta, minulle on myös oleellista, että tutkimuksessani on suora kosketuspinta reaalimaailmaan. Tämän vuoksi olen päätynyt tekemään paljon yhteistyötä akateemisen maailman ulkopuolisten tahojen kanssa. Tutkimustyön tulosten eläminen yliopiston ulkopuolella lisää työn mielekkyyttä.

Elämä ei pyöri pelkän työn ympärillä, ja omalla kohdallani tehokkain tapa irtautua työajatuksista on liikunta. Olen harrastanut kiipeilyä niin kauan, että voi kai puhua jo elämäntavasta. Kiipeilyseinällä tai kalliolla on pakko keskittyä vain seuraavaan liikkeeseen ja käsillä olevaan hetkeen. Pidemmät kiipeilyreissut kavereiden kanssa ovat usein parasta irtautumista arjesta – niiden aikana elämä muuttuu yksinkertaiseksi kehäksi, jossa vuorottelevat kiipeily, syöminen ja lepo, ja kaikkea ympäröi upea luonto.

Johanna Ylipulli työskentelee tutkijatohtorina informaatioverkostojen ohjelmassa Aalto-yliopistossa.

Hän tutkii teknologiaa ja kaupunkeja.

8

#1 Kaamoskalenterijuhla 21.12.2019 klo 18 alkaen @Kalasataman Vapaakaupungin tilat Kaamoksen ja pimeyden painaessa taide tekee hyvää.

Poikkitaiteellisen Kaamoskalenteriprojektin tekijät järjestävät Kalasataman Vapaakaupungin tiloissa juhlat vuoden pimeimmän päivän kunniaksi. Luvassa kalenterin tekijöiden esityksiä lavarunoudesta livemusiikkiin.

#2 Kävelyretki Uunisaareen Talven tullen idyllisessä Uunisaaressa on Eiranrannasta lähtevän ponttoonisillan ansiosta mahdollista vierailla myös jalan.

Uunisaari on mitä parhain kohde, kun kaipuu kaupungin vilinästä rauhallisempiin tunnelmiin yllättää, mutta ei ole aikaa lähteä juuri keskustaa kauemmaksi.

PUMMI-

Minne mennä ja mitä tehdä, kun taskunpohjat ovat vain nappeja täynnä?

Tutkain kokosi yhteen keskitalven maksuttomat menovinkit, sillä parhaat asiathan ovat tunnetusti ilmaisia.

PALSTA

Koonnut Sabriina Hietaniemi

#3 Kiasman ilmaispäivä 3.1.2020 Kiasman ovet avautuvat ilmaiseksi joka kuun ensimmäinen perjantai. Suuntaa siis vuoden ensimmäisenä perjantaina ihailemaan esimerkiksi tuoreen Ars fennica -voittaja Ragnar Kjartanssonin näyttelyä.

#4 LUX Helsinki 4.–8.1.2020 LUX Helsinki valotaidefestivaali saapuu taas tammikuussa valaisemaan talvi-iltoja uusilla valotaideteoksilla ja uudella reitillä.

Nappaa kaveri ja termari kainaloon ja lähde valotaiteen pariin Stadin kaduille!

#5 Talvipuutarha Kaipaatko talvea pakoon tropiikkiin, vehreyden keskelle ja kosteaan ilmanalaan?

Tropiikin tunnelmaa löytyy läheltäkin, sillä Helsingin Talvipuutarha on auki joka päivä paitsi maanantaisin ja sisäänpääsy on ilmainen.

Yli 120-vuotias Talvipuutarha on myös rakennuksena näkemisen arvoinen.

9

POHJOLAN PUOLUSTAJA 10

Lapin luonnossa viihtyvälle keskustan kansanedustaja Mikko Kärnälle elinvoimainen Suomi on maa, jossa ihminen ja luonto ovat yhteydessä toisiinsa. Kärnä tapasi Tutkaimen toimituksen kertoakseen omista näkemyksistään liittyen maaseudun ja kaupunkien tulevaisuuteen.

Teksti Otto Karasvirta – Kuvat Mii Vuorensalmi

A

urinko ei ole vielä noussut horisontin ­yläpuolelle, kun tapaamme Mikko Kärnän eduskunnan vierailijaoven luona. Sieltä hän johdattaa meidät risteilylaivan hyttiä muistuttavaan työhuoneeseensa. Katalonian itsenäisyyden ajajana tunnetun Kärnän työhuonetta hallitsee valtava Katalonian itsenäisyysliikkeen lippu, joka on ripustettu suoraan työpöydän eteen. Toisella seinällä komeilee Kekkosen isänmaallisia, maalaisliittolaisia ja neuvostoliittolaisia kasvoja esittävä teossarja. Muuten työhuone on melko askeettinen ja riisuttu paperikasoja lukuun ottamatta. Ehkä tämä turhan tavaran puute kuvastaa Kärnän juuria lappilaisena erämiehenä eikä suurkaupunkien kasvattina.

Alussa tuleekin ilmi, ettei Kärnä ole koskaan tuntenut olevansa kotona Helsingissä, ja hän jopa harmittelee syntymäpaikkansa kirjausta Espooseen.

”Tätä joutuu aina välillä selittelemään, ja täähän on yksi elämäni noloimpia asioita, että papereissa lukee syntymäpaikkana Espoo. Se tosiaan kirjoitetaan sen mukaan, että missä äiti on ollut kirjoilla silloin, kun lapsi syntyy.”

Kärnä syntyi ja varttui Pohjois-Suomessa, ja vannoo lappilaisuutta henkeen ja vereen. Kysyessäni hänen taustastaan lappalaisena hän huomauttaa, ettei saa käyttää sanaa lappalainen, vaan pitää puhua lappilaisesta.

”Tosiaan Puolangalla olen varttunut, tässä pessimismipääkaupungissa ja maailman keskipisteessä.”

Tämä lähtökohta ei kuitenkaan hidastanut Kärnän urakehitystä. Lukion hän kävi Oulun kansainvälisessä lukiossa, ja Kainuun rajavartiolaitoksessa vietetty varusmiespalvelus sai hänet valitsemaan sotilasuran. Tämän päätöksen myötä Kärnä lähti Helsinkiin opiskelemaan maanpuolustuskorkeakouluun ja sai ensimmäisen kunnollisen kosketuksen pääkaupungin elämästä.

”Kyllä mulla on aina ollut vähän vaikeaa täällä. Se oli aivan selvää, että valmistumisen jälkeen täytyi sinne pohjoiseen takasin päästä.”

Kärnä suuntasi Inariin Lapin rajavartioston varusmiesyksikköön. Vasta kuusi vuotta myöhemmin ­järjestetty

varusmiespalveluksen uudistus sai Kärnän kokeilemaan siipiään kuntapuolella, kun Lapissa ei enää ollut vapaita paikkoja upseereille. Kaksi vuotta myöhemmin hän oli jo saavuttanut Enontekiön kunnanjohtajan paikan. Tätä kautta Kärnä sai vasta varasijan, mutta löysi tiensä väliaikaisesti eduskuntaan, kun Paavo Väyrynen lähti europarlamentaarikoksi. Mikäli Kärnä olisi jäänyt vain varasijalle, eikä päässyt Väyrysen sijaiseksi, olisi hän silti ottanut osaa tämän vuoden eduskuntavaaleihin vuonna 2015 saamansa suuren äänimäärän innoittamana. Tänä vuonna hän onnistui peräti kaksinkertaistamaan äänimääränsä, ja tämän toteaminen saa ylpeän hymyn värähtämään hänen muuten melko ilmeettömillä kasvoillaan: ei ihme, että Kärnä tituleeraa itseään Lapin äänikuninkaaksi.

Kansanedustajana Kärnä toivoo tuovansa omilla toimillaan käytännönläheisiä ratkaisuja politiikkaan.

”Ennen kaikkea olen pyrkinyt tuomaan politiikkaaan maalaisjärkeä, sitä jota tuntuu aina välillä puuttuvan.

Esimerkiksi vaalilupausten suhteen mä olen molemmissa vaaleissa antanut täsmälleen yhden vaalilupauksen, ja se on se, että tulen tekemään parhaani.”

Kärnä on haalinut itselleen mittavan kirjan jäsenyyksiä ja edustajatehtäviä monelta saralta, ja näistä mainittakoon esimerkkeinä jäsenyys hallintovaliokunnassa ja maaja metsätalousvaliokunnassa, sekä puheenjohtajuus Suomen arktisen parlamentaarikkokonferenssin valtuuskunnassa.

Intohimona luonto Kärnä ei peittele intohimoaan metsästystä kohtaan, ja hän haluaisikin metsästäjäntutkinnon osaksi peruskoulun opetussuunnitelmaa. Kärnä toteaa, että keskustan eräpoliittisessa ohjelmassa tätä asiaa on valmisteltu ja se ”leviää aika hyvin nyt kulovalkean lailla Suomen kunnissa.” Miten tämä onnistuisi kaupunkien urbaaneissa ympäristöissä, joissa kaupunkikanit ja varikset ovat yleisimpiä eläimiä?

Kuka? Mikko Kärnä Ikä: 39 vuotta Kotoisin: Puolangasta Kainuun maakunnasta Koulutus: Oulun Lyseon lukio, Maanpuolustuskorkeakoulu Työskentelee: Eduskunnassa keskustan kansanedustajana Kirjasuositus valtsikalaisille: Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen.

Musiikkisuositus: Saamenkielinen hevibändi Intrique Paras tapa valmistaa naudanlihapihvi: Hiiligrillillä valmistettu medium miinus, mukana verta.

11

“

Meillä voitaisiin karjankasvatusta tässä maassa lisätä

”Ilmastonmuutoksen torjunnasta kun koko ajan keskustellaan, niin metsästyksellä saadaan käytännössä hiilineutraalia ruokaa. Riistalihassa olisi enemmän potentiaalia, mutta tietysti on niin, että koko kansaa sillä ei kyetä ruokkimaan. Kuitenkin se on merkittävä osa ratkaisua siirtymisessä kohti kestävää ruokavaliota.”

Kalastus, marjastus, sienestys ja vaeltaminen ovat Kärnän mielestä sekä hyviä luontoharrastuksia että tapoja tuottaa ruokaa. Käytännön asioihin pureuduttaessa Kärnä kuitenkin korostaa, ettei metsästäjäntutkinnon suoritus vaadi metsälle menemistä.

”Siinä varmistetaan, että ihmisellä on riittävä tuntemus metsästykseen liittyvästä lainsäädännöstä, käytänteistä, ja että lajitunnistus on kohdallaan. Monesti, kun tutkintokokonaisuuksia järjestetään, järjestetään esimerkiksi mahdollisuus käydä vaikkapa ampumaradalla. Metsästys on kyllä Suomessa koko kansan harrastus, niin maalaisten kuin kaupunkilaistenkin.”

Samaistun Kärnän ajatuksiin helposti, sillä itsekin rakastan luonnossa liikkumista ja vaeltamista. En ole kuitenkaan koskaan ampunut kilpajousipyssyä järeämmällä aseella, vaikka vanhempieni mökin lähialueilla liikkuu valkohäntäpeuroja. Todisteena tästä mökin seinälle on ripustettu urospuolisen valkohäntäpeuran pääkallo, jonka isäni irrotti kuolleena löydetystä ruhosta. Tästä puhuttaessa Kärnä vihjaa minulle: ”Ehkä sun täytyy tehdä se tutkinto ja mennä jonkin matkaa mettälle kattomaan.”

Naudanliha ympäristötekona Näistä ajatuksista on helppo siirtyä seuraavaan isoon kysymykseen: naudanlihantuotantoon. Kärnä tukee sitä täysin, koska Suomen maaperä sopii loistavasti karjan ja muidenkin eläinten kasvatukseen. Esimerkiksi Lapin poronkasvatuskulttuurin juuret juontavat ikiroutaiseen maahan. Sotilastausta näkyy siinä, että Kärnä perustelee monia kantojaan omavaraisuudella ja huoltovarmuudella. Kärnä jopa varovaisesti ehdottaa naudanlihantuotannon lisäämistä. Tämä

12

pieni epäröinti kaiken muun varmuutta huokuvan puheen keskellä juontanee naudanlihantuotannon ristiriitaiseen maineeseen, ja Kärnä harmittelee erikseen brasilialaisen tehonaudanlihatuotannon antamaa huonoa mainetta koko naudanlihatuotannolle.

”Kyllä ihmisillä on paljon lisääntynyt tietoisuus siitä, että on aivan eri asia syödä kotimaista riistaa tai naudanlihaa kuin jotakin brassinautaa, jonka laitumien edestä on hakattu valtavasti sademetsää, ja sitten se on vielä kuljetettu tänne kylmäkonteissa. Jair Bolsonaro hoiti Brasilian presidenttinä äärimmäisen huonosti sitä tilannetta näiden maastopalojen aikaan. Onhan se tilanne aika karmaiseva siellä sademetsissä.”

Kärnän mukaan Suomen pitäisi tuottaa naudanlihaa ainakin omiin tarpeisiin. Hän painottaa, että Suomen nurmiviljelyä ei oikein voi korvata millään muulla maatalouden muodolla. Lisäksi nurmet sitovat hiiltä ja naudat muuttavat nurmen ihmisravinnoksi kelpaavaksi ruuaksi.

”On kuitenkin selvää ja faktaa, että meidän tulisi syödä vähemmän lihaa, mutta olen korostanut sitä, että sitten pitää syödä parempaa ja laadukkaampaa lihaa. Meillä voitaisiin karjankasvatusta tässä maassa lisätä, sekä naudanlihaa vientimarkkinoille viedä. Mutta sen tuontilihan saaminen pois lautasilta, se olisi mun mielestäni järkevää.”

Tämä ajatus sitoutuu läheisesti Kärnän haluun pitää maaseutu asuttuna, sillä naudanlihantuotanto on maaseudulla merkittävä tulonlähde. Omilla verkkosivuillaan hän muun muassa parjaa Helsinkiä ilmasto-, lapsi- ja maaseutuvihamieliseksi, koska kaupunki päätti puolittaa naudanlihan käytön.

“

”Omasta mielestäni kaikki luontoharrastukset ovat äärettömän tärkeitä. Metsästys on vähän semmoinen, mitä ihmisellä joko on verissä, tai sitten sitä ei ole. On kuitenkin hyvä, jos kouluissa annettaisiin mahdollisuus metsästykseen. Luulen, että nuorista löytyisi paljon enemmän metsästäjiä, mikäli heille tämä mahdollisuus tarjottaisiin.”

Metsästäjäntutkinto on osa Kärnän halua siirtyä kohti hiilineutraalia lihantuotantoa, joka on asia, jota hän puoltaa suorin sanoin.

Ihmisille pitää ainakin luoda mahdollisuus siihen, että maaseudulle muutto olisi mahdollista

”Puolustan kyllä kaikkia laillisia maaseutuelinkeinoja loppuun saakka.”

Energiantuotannosta puhuttaessa Kärnä toteaa aikaisempaan huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen viitaten, että talojen lämmitystä polttopuilla pitäisi lisätä, olipa kyse harvaan asutusta maaseudusta tai lähiöistä.

”Aina voi tapahtua joku yhteiskunnallinen häiriötila ja siinä vaiheessa on aika kova juttu, että sen talon saa lämpimäksi omalla takalla tai levyllä.”

Polttopuut ovat kuitenkin vain paikallinen ratkaisu. Koko valtion tarpeista puhuttaessa Kärnä näkee suurta potentiaalia muissakin uusiutuvissa energianlähteissä, kuten tuulivoimassa, sekä lisäksi ydinvoimassa. Monet suurimman osan energiastaan uusiutuvilla tavoilla tuottavista valtiosta, kuten Norja, Etiopia tai Costa Rica, luottavat pääasiallisesti vesivoimaan. Se näyttäytyy monin tavoin tehokkaimmalta uusiutuvalta energianmuodolta, mutta mitä mieltä Kärnä on siitä?

”Vesivoima on kyllä neuvostoaikanen energiantuotantomuoto. Haaveilen siitä tulevaisuudesta, että meillä joskus saadaan Yhdysvaltojen tapaan noita patoja purettua.

Kyllä meidän täytyy tulevaisuudessa löytää parempi ratkaisu luonnon ja vesistöjen kannalta. En näe, että vesivoima on se Suomen ratkaisu. Esimerkiksi aaltovoiman potentiaalia tutkitaan ja selvitetään..”

Aaltovoima on kovasti hehkutettu mutta vielä melko kokeellinen tapa tuottaa energiaa. Uusiutuvista energianlähteistä puhuttaessa Kärnä lopulta heittää uskonsa tuulivoiman varaan.

Ihminen on osa luontoa

“

Loppua kohden etenemme polttavimpaan kysymykseen ja tämänkin numeron teemaan: kaupunki ja maaseutu, miten ne eroavat toisistaan? Kärnä on tunnettu etenkin maaseudun ja Lapin vankkumattomana puolustajana, joten tämä kysymys on varmasti suoraan hänen alaansa.

”Ihmisille pitää ainakin luoda mahdollisuus siihen, että maaseudulle muutto olisi mahdollista. Haluaisin, että aluekehitys tapahtuu suurin piirtein luonnollisessa tasapainossa, enkä halua olla vauhdittamassa ja kiihdyttämässä kaupungistumista, koska se on yksi merkittävin ilmastonmuutosta vauhdittava tekijä.”

Eikö tämä ajatus maaseudulla asumisesta mene kuitenkin ristiin sen kanssa, mitä Kärnä totesi brasilialaisen naudanlihan pitkistä tuotantoketjuista ja tavaran kuljettamisesta suurienkin etäisyyksien päähän?

”Se ei ole ristiriidassa. Meillä on ihan validia dataa, että esimerkiksi täällä pääkaupunkiseudulla ihmisten henkilökohtaiset päästöt ovat noin 30 % suuremmat kuin muualla Suomessa. Se taas johtuu pitkälti kulutustottumuksista mutta myös kerrostaloista, joita täältä löytyy.”

Liikkumisen näkökulmasta Kärnä puoltaa vahvasti vähäpäästöisempää liikennettä, muun muassa biopolttoaineita. Entä sitten julkinen liikenne ja palveluiden läheisyys kaupungeissa? Ne molemmat voivat parhaimmassa tapauksessa poistaa kokonaan yksityisautoilun tarpeen. Miten vaikkapa kierrätyksen helppous, tai viime vuosina paljon kokeillut urbaanit puutarhat ja pienviljely – ovatko nämä kelvollisia ratkaisuja?

Kärnä vastaa hieman ympäripyöreästi todeten niiden olevan hyviä ehdotuksia ja oikeanlaisia ratkaisuja, joskaan eivät koko Suomen mittakaavassa toimivia. Ekokaupungeista puhuttaessa hän puoltaa suuresti puurakentamista kaupunkisuunnittelussa uusiutuvan luonteensa puolesta. Tarkemmin hän kommentoi ainoastaan ruoantuotantoa: ”Maaseudulla tulee olemaan edelleen se merkittävin ja tärkein ruoantuotannon rooli. Suomi tarvitsee kaupunkeja, mutta kyllä se samalla tavalla tarvitsee myös maaseutua.”

Kaupunkiajatteluun sitoutuu myös ajatus elintilan jakamisesta ihmisten ja luonnon välillä. Muun muassa tänä keväänä ilmestynyt National Geographic esitteli tämän

En halua, että Pohjois-Suomesta rakennetaan reservaatti

tyylisiä ekokaupunkimalleja, jotka on rakennettu suojellun luonnon lähelle, mutta siitä erilliseksi. Kärnä sen sijaan puoltaa vahvasti ajatusta ihmisten elintilan jakamisesta luonnon kanssa.

”Olen huolissani juuri siitä ajattelusta, että luonto ja ihminen olisivat erillisiä asioita jotka täytyy erottaa toisistaan. En halua, että Pohjois-Suomesta rakennetaan reservaatti, jonne mennään vaan kulkemaan merkityllä polulla jonnekin isoon kansallispuistoon ja ihailemaan luonnon ihmeitä. Haluan, että ihmiset voivat kokea olevansa osa luontoa.”

Vaikka Kärnä antaa tukensa luonnonpuistoille, jossain määrin rakennetuille ympäristöille, hän vihjaa, ettei kuitenkaan pidä näitä yhtä aitoina luontokokemuksina kuin merkitsemättömillä poluilla liikkumista ja luonnon antimien keräilyä. Mutta mitä onkaan sitten aito luontosuhde?

13

Miksi maaseutu seuraa hiljaa vierestä, kun kaupungissa kapinoidaan elämän puolesta?

Teksti Sabriina Hietaniemi

K

uluneen puolentoista vuoden aikana olemme saaneet todistaa uudenlaisen aktivismiryhmän nousua ja kapinointia elämän puolesta. Isossa-Britanniassa keväällä 2018 syntynyt Extinction Rebellion -liike on laajentanut toimintaansa ympäri maailman, ja vuosi sitten syksyllä tämä suoran toiminnan ilmastoaktivismiliike rantautui myös Suomeen. Väkivallattoman suoran toiminnan keinoin ilmastotoimien kiireellisyyttä ajavan liikkeen päätavoitteet ovat ilmastokatastrofin ja kuudennen massasukupuuton välttäminen sekä näitä tukevien poliittisten ja rakenteellisten uudistusten vaatiminen. Uudenlaisen liikkeestä tekee sen hierarkiattomuuteen ja hajauttamiseen perustuva toimintatapa, joka pohjautuu autonomisille paikallisryhmille.

Extinction Rebellionin laajentuminen on jatkunut myös kansallisella tasolla ja liikkeen paikallisryhmiä on reilun vuoden mittaan pistetty pystyyn ympäri Suomen. Toiminta ei ole kuitenkaan levinnyt tasaisesti, vaan se on keskittynyt kaupunkeihin ja erityisesti opiskelijakaupunkeihin. Miksi huoli ilmastonmuutoksesta ei aktivoi toimimaan syrjäisemmillä seuduilla?

Tapaan Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella Elokapina-aktiivi Ville Saarisen ja istumme alas kahville.

Saarinen tekee tällä hetkellä Aalto-yliopistossa maisterintutkintoa Life Science Technologies -koulutusohjelmassa, ja oli reilu vuosi sitten mukana Extinction Rebellionin Suomen haaran, eli Elokapinan, perustamiskokouksessa. Liike ja suora toiminta kunnianhimoisempien ilmastotoimien vaatimiseksi ovat sittemmin olleet tiiviisti osa Saarisen arkea.

Juttutuokiomme aikana yritämme Saarisen kanssa pähkäillä vastausta kysymykseeni. Pohdin pitkään, onko huomioni edes relevantti vai vain mututuntumalla muodostettu yleistys, mutta itsekin maaseudulla kasvanut Saarinen jakaa käsitykseni siitä, että toiminta ilmastonmuutosta vas-

14

Kuva Brandon Monroe

taan on erilaista kaupungeissa ja maaseudulla, ja se näkyy myös Elokapinan toiminnassa. Aktiivisia paikallisryhmiä on tällä hetkellä ainoastaan kaupungeissa.

Ero kaupungin ja maaseudun asenteissa ilmastonmuutokseen tulee esiin myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) kesällä julkaisemassa arvo- ja asennetutkimuksessa, jossa keskityttiin selvittämään suomalaisten ympäristöasenteita. Kysyttäessä valmiudesta tinkiä omasta elintasosta ympäristöongelmien vähentämiseksi, kävi ilmi, että mitä väkirikkaammasta kunnasta oli kyse, sitä suurempi prosenttiosuus oli valmis tinkimään. Toisin sanoen kaupunkilaiset ovat valmiimpia ilmastotoimiin, kuin maaseudulla asuvat. Myös puolueiden kannattajien välillä on huomattavia eroja. Tarkastelemalla Tilastokeskuksen analyysiä viime kevään eduskuntavaalien tuloksista EVA:n tutkimuksen rinnalla voi päätellä jotakin siitä, miten huoli ilmastonmuutoksesta jakautuu alueellisesti. Harvemmin asutuilla seuduilla suosituimpia puolueita ovat Tilastokeskuksen mukaan edelleen perinteinen keskusta, perussuomalaiset ja SDP. EVA:n tutkimuksesta taas selviää, että juuri näiden puolueiden kannattajat ovat selkeästi haluttomampia tinkimään elintasostaan ympäristön vuoksi. Vihreiden kannattajat taas keikkuvat EVA:n tutkimuksessa kärkisijalla katsottaessa valmiutta elintasosta tinkimiseen ja heidän suurin äänestäjäkuntansa Tilastokeskuksen mukaan löytyy kaupungeista.

Keskustelussamme tulemme Saarisen kanssa pitkälti siihen tulokseen, että maaseudun passiivisuuteen vaikuttavat useat rakenteelliset seikat. Paikallisryhmien autonomiseen toimintaan perustuvana liikkeenä Elokapina on riippuvainen siitä, että toimintaa pyörittävät vapaaehtoiset.

Kuka tahansa kiinnostunut ja Elokapinan arvot jakava voi siis perustaa omalle paikkakunnalleen paikallisryhmän ja

alkaa toimia. Vaikka Saarisen mukaan paikallistoiminnan ylläpitäminen voi onnistua muutamallakin aktiivisella toimijalla, Elokapinan työryhmärakenne vaatii kuitenkin toimiakseen käytännössä noin 10 aktiivista toimijaa. “On huomattavissa tietty kriittinen rajapyykki, joka vaaditaan siihen, että toiminta lähtee kasvamaan ja pystyy kantamaan itsensä. Jos otetaan tietty prosenttimäärä muutaman tuhannen asukkaan kunnassa, saadaan yksi tai kaksi aktiivista toimijaa, kun taas esimerkiksi pääkaupunkiseudun kokoisessa väestökeskittymässä samalla prosenttimäärällä saadaan satoja ihmisiä”, Saarinen pohtii. Tällöin jo väkilukunsa puolesta todennäköisyys aktiivisten toimijoiden löytymiseen on pienempi muutaman tuhannen asukkaan kunnissa kuin väkirikkaammilla alueilla. “Yksin tai kaksin on vaikea kokea, että olisi kollektiivista voimaa lähteä toimimaan.”

Väkiluvun lisäksi Saarinen on sitä mieltä, että myös asukastiheydellä on vaikutuksensa aktivismin syntyyn. Isojen kaupunkien korkeampi asukastiheys mahdollistaa sen, että myös sosiaalisia kohtaamisia on enemmän, joka taas takaa, että kulttuuria on runsaammin ja sitä on helpompi luoda. “Tiheämmin elävien ihmisten keskuudessa ideat ja ajatukset leviävät nopeammin ja helpommin.”

Kulttuuri kulkeutuu Saarisen mielestä myös herkemmin isojen metropolien välillä, koska sitä luovien ja levittävien ihmisten muuttoliike suuntautuu todennäköisimmin kaupungista kaupunkiin kuin esimerkiksi kaupungista maalle.

Tämä tekee maaseudusta ikään kuin väliinputoajan.

Maaseudun passiivisuuteen liittyvät rakenteelliset seikat kietoutuvat yhteen, ja esimerkiksi maaseudun pieniin väkilukuihin ja tyhjenemiseen vaikuttaa myös koulutuspolitiikka. “Yliopistot ja korkeakoulut keskittyvät ymmärrettävistä syistä kaupunkeihin, mutta varjopuolena on pienemmille paikkakunnille syntyvä aivovuoto”, Saarinen pohtii.

Tämä johtaa todennäköisesti siihen, että kaupunkeihin kasautuvat myös ilmastonmuutoksesta murehtivat ja maaseutua taas asuttavat yleisemmin ne, jotka eivät koe asiaa niin päivänpolttavaksi. ”Saattaa olla, että juuri korkeakouluihin pyrkivät yksilöt olisivat niitä, jotka voisivat aktiivisesti kyseenalaistaa asioiden vallitsevaa tilaa ja levittää uusia ajatuksia myös omilla paikkakunnillaan.” Tätä ajatusta tukee myös Pew Reasearch Centerin vuonna 2019 toteuttama laaja tutkimus ilmastonmuutoskäsityksistä, jonka mukaan huoli ilmastonmuutoksesta korreloi korkean koulutustason kanssa.

Yleinen stereotypia on, että ilmastonmuutos huolettaa juuri nuoria, koska kyse on heidän tulevaisuudestaan.

Myös EVA:n toteuttamasta tutkimuksesta käy ilmi, että 18–25-vuotiaat ovat selkeästi muita ikäryhmiä halukkaampia toimimaan ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Niin ikään Elokapinassa vahvimmin edustettuna ovat nuoremmat sukupolvet, vaikka ikäjakauma vaihtelee jonkin verran maittain.

Ikäjakauma on myös maaseutua ja kaupunkia jakava rakenteellinen ero. Maaseudulla väestö ikääntyy, kun nuorten muuttoliike kohdistuu vahvasti kaupunkeihin.

Nuorten mukana myös huoli ilmastonmuutoksesta muut-

taa maalta kaupunkiin. Saarinen nostaa kuitenkin esiin kiinnostavan huomion. Vanhempi sukupolvi ja eläkeiän saavuttaneet ihmiset voisivat olla potentiaalisia toimijoita, jotka voisivat löytää Elokapinasta merkityksellistä toimintaa vanhoille päivilleen. “Suomessa identiteetti on usein vahvasti sidottu työhön, jolloin eläkkeelle pääseminen on monelle tietynlainen murroskohta, joka voi luoda elämään merkitystyhjiön. Ilmastonmuutosta vastaan taisteleminen ja omille lapsille ja lapsenlapsille paremman tulevaisuuden turvaaminen voisi siinä tilanteessa tuoda uutta merkityspohjaa elämään”, Saarinen pohtii. Esimerkkejä tästä uuden ikäryhmän aktivoitumisesta onkin nähtävissä niin Elokapinan toimijoissa kuin muuallakin. Esimerkiksi Helsingissä perustettiin vastikään Aktivistimummot-ryhmä, joka koostuu ilmastonmuutosta vastaan taistelevista isoäideistä.

Niin ikään näkyvyyden ja toiminnan vaikutusten kannalta ero maaseudun ja kaupunkien välillä on huomattava. Elokapinan tavoitteena on vaikuttaa nimenomaan valtaapitäviin instituutioihin, ja rakenteellinen fakta on se, että nämä instituutiot pitävät majaa kaupungeissa. “Jos halutaan vaikuttaa tärkeisiin instituutiohin, on tarpeellista muodostaa sellaista toimintaa, jolla on siihen mahdollisuudet. Esimerkiksi Elokapinan järjestämät kapinaviikot on keskitetty toimimaan juuri kaupungeissa ja pääkaupunkiseuduilla, koska siellä päättäjät usein sijaitsevat”, Saarinen kertoo.

Myös kansallinen mediakoneisto on vahvasti keskittynyt kaupunkeihin, jolloin kaupungissa toteutetulla toiminnalla on suuremmat mahdollisuudet saada näkyvyyttä.

Mikään ei kuitenkaan tunnetusti ole mustavalkoista. Vaikka maaseutu ja ilmastoaktivismi eivät ole vielä löytäneet toisiaan, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ainakin osalla huoli ja halu toimia olisi läsnä. Vaikuttaa siltä, että rakenteelliset seikat johtavat nimenomaan kollektiivisen toiminnan uupumiseen, mutta yksilötasolla tilanne on eri. EVA:n ympäristöasennetutkimuksessa arviot omista mahdollisuuksista ilmastotekojen toteuttamiseen eivät eroa kaupungin eduksi juuri muussa kuin yksityisautoilun lopettamisessa. Luultavasti moni maaseudulla asuva kamppailee omien arkisten valintojensa kanssa tai pohtii niitä, mutta varsinaiseen aktivismiin ei löydy vielä toimijoita.

Monet yksilölle mahdolliset muutokset kohti ilmastoystävällisempää elämäntapaa ovat myös kaupungissa paljon helpommin toteutettavissa, kun taas maaseudulla valinnanvaraa ei välttämättä ole. Maaseudulla asuvilla esimerkiksi kasvissyöntiin ja muihin yksilölle mahdollisiin ilmastoystävällisiin valintoihin voi liittyä vahvoja ristiriitoja esimerkiksi oman elinkeinon kanssa, kuten lihan- tai ­maidontuotannon suhteen. “Yksi iso keskustelu on ­varmasti myös yksityisautoilu, joka nousee paljon isompaan rooliin maaseudulla”, Saarinen huomauttaa. Fossiilikapitalismi on onnistunut tarjoamaan maaseudulla esimerkiksi yksityisautoilun muodossa vapautta pitkistä välimatkoista. Kaupungeissa yksityisautoilun vähentäminen ei ole suuri vaiva kattavan joukkoliikenteen ansiosta. Maaseudulla asia on monimutkaisempi ja vaatii enemmän järjestelemistä.

15

Elokapinan kohdalla myös resurssien rajallisuus vaikuttaa paljon sen mahdollisuuksiin laajentua kaupunkien ulkopuolelle. “Liike perustuu täysin vapaaehtoistoiminnalle, jolloin rajallisten resurssien kanssa on tehokkaampaa panostaa toimintaan siellä missä on jo valmiiksi paljon kiinnostuneita.” Saarinen puhuu myös siitä, miten jossain vaiheessa tietyn liikkeen sisällä voi tapahtua niin kutsuttua itsevalintaa: “Kun liike ja ajatukset syntyvät kaupungeissa, siinä mukana olevat eivät välttämättä kykene heti ottamaan huomioon laajempaa kontekstia ja siksi keskittyvät toimimaan siellä, missä jo toimivat.” Saarisen mukaan tällaiset sokeat pisteet ovat osaltaan heijastumia yhteiskunnan rakenteellisesta epätasa-arvosta ja toisaalta myös liikkeen omasta arvopohjasta. “Hajauttamisen ja paikallisuuden korostaminen kannustaa ajattelemaan paikallistasolla. Liikkeessä tarvitaan kuitenkin myös aktiivista analyysiä ja rakenteita, joilla estetään yhteiskunnallisten epäkohtien uusiutuminen.

Suunnitteilla on kansallisen tason tukirakenteita, jotka voivat auttaa eristyneitäkin paikallisryhmiä toimimaan. Liike on nuori, joten tällainen työ on vasta aluillaan.” Saarinen uskookin, että mitä tunnetumpi Elokapinasta tulee, sitä laajemmalle liike tulee leviämään.

Vaikka ihmiset eivät ole maaseudulla kilpaa järjestämässä tiesulkuja ilmastotoimia vaatiakseen, ilmapiiri ilmastonmuutoskeskustelussa on jatkuvasti mennyt eteenpäin. Useiden toimijoiden ponnistelujen summa on ollut ilmastonmuutoskeskustelun sosiaalisen normiston muuttuminen niin maalla kuin kaupungissa. Sosiaalisten normien muuttuminen on avain myös mielipiteiden ja lopulta toiminnan muutokseen. Kun jokin asia aletaan kokea yleisesti sosiaalisesti epähyväksyttävänä, ihmiset alkavat välttää sitä.

Saarinen sanoittaa muutosta hyvin: “Kun mielipiteet vahvistuvat mukana olevassa ryhmässä, se siirtää julkisen keskustelun painopistettä myös laajemmin, niin että ne, jotka aikaisemmin olivat ilmastodenialisteja, myöntävät nyt ilmastonmuutoksen olemassaolon.” Ehkä siis vielä tulee aika, kun näemme maaseudun barrikaadeilla vaatimassa ilmastotoimia.

16

Mikä susta tulee isona, poliitikko?

Teksti Juuso Kilpinen Kuva Elise Leskinen

N

eljännet valtiotieteilijöiden työelämämessut pidettiin Päärakennuksella ja Tiedekulmassa 13.11.2019. Päivän mittaiseen rupeamaan mahtui yli kymmenen erilaista ohjelmanumeroa sekä lähes kolmekymmentä yritystä. Messuilla vieraili lähemmäs tuhat valtiotieteilijöiden työelämästä kiinnostunutta. Oli ilo huomata, että opiskelijoita oli tullut myös mm. Tampereelta, Jyväskylästä ja Joensuusta asti.

Messutiimin ansiosta tapahtuma ylipäätään onnistui. Tälle vapaaehtoisjoukolle messujen järjestäminen merkitsi mm. näytteilleasettajien ja puhujien kontaktointia, graafisen ilmeen ja ohjelmanumeroiden suunnittelua, viestintää, sekä monia muita tehtäviä. Messutiimiin sai lähteä kukin omien mielenkiintojen, vahvuuksien ja aikataulujen mukaan. Tavoitteena oli, että projektista saadaan mahdollisimman mieluisa jokaiselle, joka sille työpanoksensa päättää antaa.

Kellään meistä messutiimiläisistä ei ollut aikaisempaa kokemusta vastaavan kokoluokan tapahtuman järjestämisestä. Piti siis uskaltaa kysyä neuvoa, epäonnistua ja ottaa riskejä. Messut myös vaativat meiltä paljon. Vapaa-aikaa messujärjestelyihin kului lukemattomia tunteja, mutta vastineeksi sai liudan uusia oppeja. Esimerkiksi tuskin itse olisin millään Valtsikan kurssilla oppinut projektinhallinnasta tai myymisestä.

Miksi tällaista sitten tarvitaan? Ensinnäkin työelämämessujen tarkoituksena on herätellä kävijää pohtimaan

omaa urapolkuaan sekä näyttää minkälaisiin työtehtäviin, yrityksiin ja organisaatioihin tutkinnollamme voi oikeastaan päätyä. Parhaimmillaan messukävijä saakin ahaa-elämyksen: valtiotieteiden maisteri ei ole yhtä kuin poliitikko tai virkahenkilö, vaan tutkinnollamme voi yhtä hyvin päätyä vaikkapa teknologiakonsultiksi.

Toisekseen työelämämessujen tarkoituksena on inspiroida ja luoda keskustelua. Alumnien uratarinat ja paneelikeskustelut johdattavat kuulijan parhaimmillaan oman kutsumuksen äärelle. Ne voivat myös saada kuulijan ajattelemaan, että ainakaan tuollainen homma ei minua tulevaisuudessa kiinnosta. Messupäivä jos joku tarjoaa oivallisen kontekstin keskustella työelämästä myös opiskelukavereiden kanssa.

Kolmanneksi Työelämämessujen tarkoituksena on myös nostattaa valtiotieteilijöiden profiilia työmarkkinoilla. Tuntuu, että me valtiotieteilijät sorrumme työmarkkinoilla liialliseen nöyryyteen ja päädymme myymään osaamistamme ”liian halvalla”, esimerkiksi minimipalkkaisissa harjoitteluissa. Brändäämällä valtsikalaisten vahvuuksia ja monipuolisuutta myös ulospäin teemme palveluksen itsellemme. Epävarmuus tutkintomme työelämärelevanssista ja työllistymisestä tulee kääntää itseluottamukseksi: valtsikalainen on tällä hetkellä juuri se, joka voi tarjota vastaukset esimerkiksi ilmastonmuutoksen, digitalisaation tai vaikkapa ikääntyvän väestön tuomiin haasteisiin.

17

Närdemokrati och egenmakt i kultur Texten och bildar Cecilia Sippel

Om det är något en hederlig stadsbo klarar av, så är det att lista upp stereotypier om ungdomar på landsbygden. Dansbana – det svenska ordet för “lavatanssit” – sommarnätterna i ända, traktorkaravan till skolan och eftermiddagshäng på det lokala Sale. Men vad finns det för generaliseringar att komma med för att beskriva unga tjugo-plussare på landsbygden? Hur ser deras kulturliv ut?

Ofta talas det om en flyttström av unga vuxna från landsbygden till städer. Lätt tillgängliga tjänster och breda karriärmöjligheter är bland de orsaker som i allmän diskussion ges för flytten. Men vad är skillnaderna i möjligheter till kreativt självförverkligande på landsbygden respektive i städerna och hur kan de problem som uppstår motarbetas?

Jag vet ett ställe som tagit an denna fråga på ett alldeles eget sätt.

Dryga hundra kilometer nordväst från Helsingfors ligger Somero stad. I dagsläget har Somero knappa 9000 invånare. Det är ett värde som, med undantag av ett år, sjunkit i dramatisk takt årligen sedan 2004. Förra året minskade invånarantalet med ungefär 100 personer. Utöver stadens gymnasium, saknar Somero en anstalt för andra stadiets utbildning. Detta innebär att de flesta unga tvingas lämna Somero i ett tidigt skede av sitt liv. Avsaknad av en yrkesskola, yrkeshögskola eller ett universitet påverkar oundvikligen kulturlivet på ett område. Ifall landsbygden saknar unga, saknar den en hel åldersgrupp som bidrar med innehåll i den kulturella sfären. Då måste kulturförvaltningen sträva till mångfald i kulturinnehållet på andra sätt.

Nära växelverkan som nyckellösning i samhällspolitiken Bussen till huvudstationen i Somero centrum åker fram den sista biten av resan längs en vilda västern-gata. Praktiskt taget alla restauranger, frisörsalonger och små affärer i centrum delar på samma gatunamn. En måndag morgon är det inte så mycket annat än gatans upplägg, som kan beskrivas med adjektivet “vild”, i Somero. Klockan blir snart nio, men ännu är det mörkt i caféfönstren. Då jag blir av bussen, befinner jag mig bara ett stenkast ifrån Someros ad-

18

ministration; stadshuset. Här jobbar stadens förvaltningsdirektör Hanna Saarni. Saarni är uppvuxen i Somero. Hon har gjort som många andra från bygden och återvänt till Somero efter att ha flyttat därifrån som ung. Vid Saarnis fall innebar flytten bort från Somero juridikstudier och arbete på bl.a. utrikesministeriet. Här på stadshuset har hon nu arbetat sedan 2012. Dörren till Saarnis kontor är på glänt hela dagen och tröskeln är låg för gäster att kliva över. Det ska vara lätt att närma sig stadsförvaltningen.

“Vi har en närdemokrati med aktiva förtroendemän, som befolkningen litar på.” Saarni gissar att detta är en avgörande faktor för hur den politiska kulturen ser ut i Somero. Ärenden sköts med lugnet i behåll och vill man bli hörd, har man möjligheten till det. Bygden har inte några starka aktivistiska rörelser. Då kommunens ledning och invånarna är i nära växelverkan, är det ovanligt med separata folkrörelser. ”Eftersom kommunen är liten, känner jag att jag som en offentlig person har kontakter och anknytningar lite överallt. Då är det sällan så att någons åsikt går utan att bli hörd antingen hos mig eller någon av mina kolleger.”

Hanna Saarni

Aktivism är för övrigt ett ord Saarni helst undviker. “Det har blivit ett så färgat uttryck. Det kan lätt väcka felaktiga associationer”. Då Saarni diskuterar polariserad samhällspolitik, uttrycker hon en förundran över hur starka uttalanden man kan läsa och höra i riksomfattande medier gällande ämnen, som berör andra människor på ett väldigt personligt plan. “När det är grannen som har djur för matproduktion närmar man sig antagligen ämnet på ett olika sätt. Respekt för medmänniskan är viktigt.” Närdemokrati som strävar till respektfull växelverkan mellan olika samhällssektorer är något som ter sig som en styrka för mindre kommuner på landsbygden. Att förvaltningen har tillit för invånarna och vice versa är beundransvärt och en hörnsten för vilken ort som helst. Ett stort ansvar på invånarna, medför emellertid sina egna utmaningar. Då befolkningen i hög grad själv står för kulturverksamheten, finns det en risk för att den yngre befolkningen blir i skymundan. Unga vuxna, med mindre fritid för sig, behöver kanske mer utomstående hjälp i att ordna olika evenemang. Ungdomar igen, kan behöva uppmuntras med en liten knuff för att komma igång med olika projekt.

Fria händer och snabba tag i kulturverksamheten Someros kulturproducent Liisa Mattila berättar om det intressanta med att arbeta med kultur på landsbygden. “Jag sökte det här jobbet just för att Somero visar upp sig som en mycket kulturdriven stad och framför allt för att Somero har ett annorlunda system. Kulturverksamheten är inte direkt under kommunens styrelse.” Somero har utkontrakterat kommunens kulturtjänster till föreningen Someron Kulttuuri RY. Mattila upplever det utmanande att få ungdomar och unga vuxna med i verksamheten. “Someron Kulttuuri har 20 medlemsföreningar. Åldersfördelningen är hög i dem alla, ungdomsverksamhet finns egentligen inte.” Arrangemanget mellan Someron Kulttuuri och kommunen är enligt

Mattila bra i många aspekter, eftersom det möjliggör en viss flexibilitet i stadens kulturverksamhet. “Verksamheten dröjer inte på grund av den byråkrati som ofta gör att stadsstyrelsens arbete framskrider i långsammare takt”. Då Mattila och medlemsföreningarna har friare händer gällande verksamheten, kan de prova sig fram med olika evenemang och se vad som är omtyckt och väcker intresse i kommunen.

Arrangemanget har också bra sidor ur finansiell synvinkel.

“Föreningar har rätt att söka efter olika utomstående bidrag och stipendium som staden inte är rättfärdigad till att söka”, påpekar Mattila. “T.ex. har möblerna i våra kulturutrymmen delvis finansierats med EU-pengar”.

Samtidigt som arrangemanget har förutsättningar för att diversifiera kulturinnehållet i Somero, innebär det att en stor del av ansvaret i praktiken faller på den äldre befolkningen i Somero.

“Orkar inte, krafterna räcker inte riktigt…”, fick Mattila som svar, då hon föreslog att ungdomsförbundet tillsammans med Someron Kulttuuri skulle ordna en kurs i folkdans för vuxna. Styrelserna för de olika föreningarna har en hög medelålder. “Alla är i 70-årsåldern”, konstaterar Mattila.

Att leda unga och låta unga leda De unga må vara underrepresenterade i medlemsföreningarna i Someron Kulttuuri, men detta betyder inte att de inte skulle ha mycket för sig. Saarni och Mattila är överens om att en stor del av de unga på Somero är aktiva idrottare. Idrottsverksamheten i kommunen ordnas av Someron Liikunta, som fungerar på ett mer traditionellt vis. En enda förening står för verksamheten i samarbete med staden.

Både Mattila och Saarni berättar också ivrigt om den anrika karonka-traditionen i gymnasiet, där eleverna lägger upp en pjäs för skolan. Så gott som alla i kafferummet på stadshuset har ett karonka-minne att dela med sig av. Det är alltså på fritiden som de unga blir kvar med ansvaret för att hitta på eget kulturprogram utöver idrotten, ifall de så vill. Detta är överraskande, eftersom Somero, som Mattila säger, verkligen är en kommun med ett imponerande kulturliv. Folk reser långt ifrån för att delta i dansbanorna om sommaren och det finns en framstående kulturscen, skapad av de otaliga konstnärer som kommit från Somero och verkar i området. Till dessa hör bl.a. Seppo Manninen, Antti Laitinen och M.A. Numminen. Det verkar alltså finnas gott om kulturevenemang, men inga som är riktade speciellt till den unga befolkningen. Men behövs dessa? Mattila beskriver hur hon hört att sommarevenemangen går till för ungdomarnas del: “På samma sätt som unga i Helsingfors möts i observatorieparken, samlas de unga i Somero i parken och avnjuter sina egna förfriskningar.” Denna aktivitet låter utan tvivel bekant.

19

Liisa Mattila

Mattila har ordnat en kurs i scenkonst på gymnasiet. Den togs av tre elever. Trots det låga deltagandet den gången, anser Mattila att det är mycket viktigt med just högklassig skolundervisning i kreativa konstämnen på landsbygden. “Avstånden från hemmen till centrum, för att inte tala om mellan hemmen, är stora. Bor man 30 kilometer från kulturhuset är det inte sådär bara att ta sig till ett evenemang i centrum på kvällen.” Möjligheter till kreativt förverkligande i skolan är alltså avgörande för de unga. Alla ska ha goda möjligheter till konstnärligt uttryck, vare sig man bor på landet eller i staden. Goda möjligheter för skapande av och deltagande i konst av alla slag i skolan, uppmuntrar också de unga att fortsätta bidra på den konstnärliga fronten i vuxen ålder.

Det lilla samhällets egenskaper Jag tänker på min tidigare diskussion med Saarni, och frågar Mattila, ifall hon tror att avsaknaden av en stark, politisk kultur i Somero i relation till landsomfattande och globala frågor har att göra med det låga antalet unga. Många aktiva kulturrörelser skapas och frodas ju ändå i högskolor, där unga kommer samman. Mattila ser min poäng, men framför en annan syn på saken: “Här har man också den aspekten, att då alla är släkt med varann, så får man nog ta och

20

akta vad man säger lite grann. Jag tror också att familjelivet är aktivare här än i städer. Jag tycker familjerna gör mera tillsammans här”. En del av den tid som unga i storstäder spenderar tillsammans med vänner, skulle alltså möjligtvis på landsbygden gå till familjeumgänge i stället. Man skapar inte nödvändigtvis sina egna “familjer” eller gemenskaper kring olika hjärtesaker i samma utsträckning.

Mycket har ändrat på landsbygden på bara ett par årtionden. Hanna Saarni återkallar en kväll ur sina tonår i Somero och skrattar. Mikko Alatalo uppträdde på skolan och delade dessutom ut autografer efteråt. Idag är det inte så vanligt att en artist stannar i Somero på sin turné. Men däremot kan alla unga i Somero se på tusentals liveuppträdanden i direktsändning utan att lämna hemmet. Ändå är det viktigt att också erbjuda möjligheter för interaktiva kulturupplevelser. Somero har ett fantastiskt system ämnat just för att involvera invånarna i kulturverksamheten. Pricken på i:et är att utvidga detta arrangemang till ett sådant, där även unga är med och skapar, för att få igång maskineriet och locka fler unga att stanna på och flytta till bygden.

Tartu lautaseesi, ruokamurros tulee Kirjoittanut Katariina Mäkilä

Kuva StockSnap / Pixabay

Mummolasta tutut munakennot, maataloustuet ja maitotonkat ovat vahvasti muutosorientoituneen ruokakeskustelun kuumassa grillissä tirisevä pihvi. Mihin ruokamurros johtaa ja tarvitseeko sen olla reilu, jos planeetta sulaa käsiin?

G

lobaali ruokamurros eli kokonaisten ruokajärjestelmien muutosprosessi valtaa alaa ja valuu vauhdilla kohti tuottajia, kuluttajia ja muuta ruokateollisuutta ja -palveluja. Ruoka tulee lähelle niin vatsaa ja lompakkoa kuin myös elinkeino- ja aluepolitiikkaa sekä ilmastokysymyksiä. Kokonaisuuden hallitsemiseen tarvitaan siksi ajantasaista empiiristä tutkimusta ja sitä jäsentäviä käsitteitä.

Lähes rikkumattoman mediahiljaisuuden saattelemana Pohjolassa onkin otettu jo askel eteenpäin ja aloitettu vastaamaan huutoon.

Suomen Ympäristökeskuksen erikoistutkija ja JUST-FOOD-hankkeen johtaja Minna Kaljonen toimii

monitieteisen tutkijaryhmänsä kanssa suunnannäyttäjänä kansainvälisesti uuden tutkimusnäkökulman äärellä. Lokakuussa alkaneessa hankkeessa keskiössä on oikeudenmukaisuus muuttuvassa suomalaisessa ruokajärjestelmässä eli reilu ruokamurros. Työkalupakkiin on varattu empiiristä mallinnusta ja murroksen laadullista tarkastelua yhteistyössä Jyväskylän yliopiston, LUKEn, THL:n, e2 Tutkimuksen sekä maataloustuottajien ja ruokapalvelujen kanssa. Horisontissa siintää vaatimattomasti ”eriarvoisuuksien tunnistaminen ja ratkaiseminen matkalla kestävään, terveelliseen ja ilmastoneutraaliin ruokajärjestelmään”. Vyyhti on valtava mutta onnistuminen suorastaan läpimurto.

21

Liikaa hävikkiä ja häviäjiä Harva yhteiskuntatieteellinen tutkimuskohde on yhtä konkreettinen kuin ruoka. Siksi se viehättää myös tutkija Minna Kaljosta, joka on urallaan keskittynyt maatalous- ja ympäristöpolitiikan symbioosiin ja leikkauspisteisiin erityisesti tuottajanäkökulmasta.

Yksi JUST-FOOD-hankkeen lähtökohdista on, että nykyisillä ravitsemustottumuksilla ja ruoantuotantojärjestelmällä Suomen ympäristö kuormittuu kestämättömällä tavalla. Toisaalta myös kansa voi huonosti, sillä haavoittuvassa asemassa olevien pienituloisten ja ruoantuottajien talikonterällä keikkuva talous jatkaa alamäkilaskua eivätkä kansalliset ruokasuositukset mene perille.

”Fakta on, että turvemaat ovat äärimmäisen iso asia ilmastopäästöjen kannalta. Toisaalta suomalaiset eivät syö ravitsemussuositusten mukaisesti erityisesti punaisen lihan ja prosessoidun lihan sekä kasvisten osalta. ­Ruokaa menee myös haaskuuseen”, ympäristöpolitiikan tohtori Kaljonen tykittää.

Kuuma peruna on jälleen otettava kattilasta. Pohjoismaissa ja lännessä yleisesti lihankulutus on kasvanut Kaljosen mukaan viimeisen 50 vuoden aikana niihin mittoihin, että se vie resurssit ja haittaa terveyttä. Puolustelun sijaan reilua apua etsitään nyt vanhojen teemojen uusista silloista eli tuottajien ja kuluttajien suhteen kohentamisesta sekä ruoan alkuperän ja syöntisuositusten esilläpidosta.

”On otettava eri palikat huomioon. Suomessa ruokajärjestelmä perustuu maidon- ja lihantuotantoon, joihin on tehty isot investoinnit ja joihin tietyt yksityisyrittäjät perustavat elinkeinonsa”, Kaljonen painottaa haastattelussa toistuvasti.

Reiluja kriteerejä oikeudenmukaisesti JUST-FOOD-hanke saa rahoituksensa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvostosta (STN) osana laajempaa FOOD-ohjelmaa. STN:n rahoituskohteet päättää viime kädessä valtioneuvosto, joka määrittelee siten ”merkittävien suomalaisen yhteiskunnan haasteiden” tutkimus-

22

agendan. Ruokajärjestelmämuutos on nyt yksi sellainen.

Ratkaisuksi etsitään kriteeristöä, jolla voidaan määritellä, arvioida ja tutkia reilua ruokamurrosta. Samalla hankkeessa kehitetään toimijoiden kanssa käytännön ratkaisuja sekä Arkadianmäelle politiikkasuosituksia oikeudenmukaisuusperiaatteen huomioimiseksi. Kriteereissä oikeudenmukaisuus tulkitaan sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristön huomioivan näkökulman kautta. Skenaarioissa tutkijat hahmottelevat hyötyjen ja haittojen jakautumista nykyisistä lähtökohdista käsin ja etsivät osapuolille mahdollisimman kivuttomia uusia menettelytapoja. Tutkimus kestää vuoteen 2025 saakka.

Ryhmä pyrkii kohdistamaan politiikkasuosituksia ensisijaisesti jo tälle hallituskaudelle, tarkemmin Suomessa valmisteltavaan uuteen ilmastolakiin ja sen yhteydessä tehtävään maankäyttösektorin ilmasto-ohjelmaan. Myös hallitusohjelmaan kirjattu ilmastoruokaohjelma on tärkeä keskusteluareena reilulle ruokamurrokselle.

”Tässä tuodaan nyt realismia eli empiiristä tutkimusta ja toimijoiden kanssa tehtäviä yhteistutkimuksia mukaan keskusteluun. Hanke on siitä lähtien, kun siitä on turuilla ja toreilla kerrottu, toiminut välittävänä osapuolena ja tuonut niitä osapuolia yhteen, jotka yleensä vain huutelevat keskenään”, Minna Kaljonen kiittelee.

Kuva stefaanroelofs / Pixabay

Kenen hyöty on tärkein?

Toimittajakin tajuaa, että uutta yhteistä keskusteluavaruutta lienee hankkeen myötä luvassa. Kaljosen argumenttia kaikkien osallistamisesta tukee myös hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lausunto, joka painottaa ilmastotoimissa ruoantuotantoteknisten keinojen ohella ruokavaliomuutoksia.

Maaseutu–kaupunki- ja tuottaja–kuluttaja-jakolinjat elävät siis jännittäviä aikoja, jos synergia alkaa jylläämään. Mutta otetaan paalinarua ja sidotaan kokonaisuus vielä nippuun: mitä jos vaakakuppeihin laitetaan laihialaisen maidontuottajan elinkeino ja globaali ilmastokriisi?

Kumpi voittaa ja mikä on oikeudenmukaista?

Kaljonen miettii vain hetken.

”Meidän tarvitsee syödä. Mustavalkoisuuden ongelma on, että tuodaan yhteen yhteismitattomia asioita.

On tärkeä katsoa asioita ruokajärjestelmän sisällä. Siellä on muutakin kuin ilmastonmuutos: miten se tuottaa ravintoa, hyvää ravitsemusta, kestävää maankäyttöä ja huomioi maaperän kunnon. Ilmastonmuutos vaatii tarkastelemaan näitä kaikkia uusin silmin ja etsimään kuhunkin sopivan kokoisia ratkaisuja.”

”On myös sellainen simppeli demokratian sääntö, että kuullaan asianosaisia ja otetaan heidät huomioon”, tutkija virnistää.

Perspektiiviä toiveikkaalta agrologilta Selvä se sitten, toimittaja soittaa kokemusasiantuntijalle.

Langan päässä on opinnäytetyötä vaille valmis agrologi Ida Toivonen, 25, suoraan Suomen ehkä legendaarisimmasta maatalousopinahjosta Tammelan Mustialasta. Hämeen ammattikorkeakoulun kasvatti suunnittelee 2020-lukua kolkuttelevassa Suomessa sukupolvenvaihdosta ja työuraa kotitilan jatkajana Varsinais-Suomessa.

Eikö tuoreen maatalousasiantuntijan kannattaisi harkita jotakin vähemmän riskaabelia?

”Missään ei ole järkeä, jos miettii, miten tulevaisuudessa käy. Kaikilla aloilla on omat ongelmansa ja olen aina ajatellut, että tämä on ala, jolla on merkitystä. Se on työtä, jolla pidetään ihmiset hengissä”, Toivonen kuittaa.

Ruokamurros ei siis uuden sukupolven ruoantuottajia välttämättä pelota. Monet alan opiskelijat ovat perineet elämäntapansa kotoa ja valitsevat maalla asumisen ja maataloustyöt tietoisesti.

Kun toimittaja kääntää puheen kohti Yläneellä sijaitsevan kotitilan tulevaisuutta, vastauksena tulee syväanalyysi kotimaisen munantuotannon ja viljelyn nykytilasta ja Toivosen tekemistä laskelmista ja visioista. Yrittäjyyden lainalaisuudet ja markkinoiden hintaheilahtelut pitävät jalat peltotasossa ja ajatukset pitkälti matematiikassa.

Entä jos saisi hetkeksi unohtaa realiteetit ja miettiä tulevaisuutta utopistisesti puhtaalta pöydältä?

”Kyllä ottaisin varmaan kanoja, vähän possuja ja lampaita ja pari nautaa. Sellainen vanhanaikainen malli, jossa on sitä sun tätä”, yrittäjä hymähtää vähän huvittuneena.

Opintojen aikana ei ole kuulemma ollut puhetta ruokamurroksesta. Se taitaa olla muuttumassa.

Kuva stux / Pixabay

23

TARVITSEMME EUROOPPALAISEN, IHMISLÄHTÖISEN ÄLYKAUPUNKIMALLIN Ä

lykaupunkeihin (smart city) liitetyt mielikuvat ovat tyypillisesti teknologiavoittoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana älykaupunkikehitys onkin kulkenut teknologia edellä pitkälti yksityisten yritysten projekteissa.

Julkiset organisaatiot, kuten kunnat ja kaupungit, ovat kamppailleet niukkojen resurssien kanssa, ja kaupunkilaisten tarpeiden ymmärtäminen ja elämänlaadun parantaminen ei ole ollut älykaupunkikehityksen ensisijainen tavoite. Tämän tuloksena maailman johtaviksi älykaupunkimalleiksi ovat muodostuneet niin kutsutut Kiinan malli ja Piilaakson malli.

Kiinan älykaupunkiratkaisut vastaavat nopean kaupungistumisen ongelmiin esimerkiksi helpottamalla liikenneruuhkia, mobiilimaksamista ja pakettitoimituksia.

Tavoitteena ei kuitenkaan ole ainoastaan kaupunkilaisten elämän parantaminen, vaan kansalaisten valvonta ja kontrolli sisäisen turvallisuuden vahvistamiseksi. Kansalaisista kerätään dataa esimerkiksi valvontakameroiden ja matkapuhelinten kautta, ja älykaupunkimalli täyttää ensisijaisesti hallinnon intressejä.

Pohjoisamerikkalaisen Piilaakson mallin taustalla ovat puolestaan suuret teknologiayhtiöt kuten Amazon, Apple ja Google. Älykaupunkikehitys on tapa tuoda kilpailuetua yhtiöille kaupunkilaisista kerätyn datan avulla, ja kasvavien kaupunkien elinolosuhteiden parantaminen on toissijaista. Piilaakson älykaupunkimallin voidaan ajatella olevan esimerkki Shoshana Zuboffin valvontakapitalismista (surveillance capitalism).

Eurooppa on jäänyt jälkeen näiden kahden mallin globaalissa kilpailussa. Kiinan ja Piilaakson älykaupunkimallien vastinpariksi kuitenkin tarvitaan eurooppalainen, ihmislähtöinen älykaupunkimalli.

Pohjoismaisilla kaupungeilla on loistavat lähtökohdat eurooppalaisen älykaupunkimallin luomiselle.

Pohjoismaisten yhteiskuntien vahvuuksia ovat perinteisesti olleet korkealaatuiset julkiset palvelut ja niihin liittyvät laajat rekisteriaineistot, vahva luottamus julkisiin organisaatioihin, demokraattisen päätöksentekojärjestelmän läpinäkyvyys, kansalaisten aktiivinen osallistuminen ja yksityisyyden kunnioittaminen.

Pohjoismaissa kunnilla ja kaupungeilla on myös poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet muuhun maailmaan verrattuna. Kaupungit ovat tärkeä osa ihmisten elämää, koska ne tuottavat suuren osan arjen tärkeistä julkisista

24

palveluista. Kaupungeilla on jo olemassa poikkeuksellisen laajat datarekisterit, ja siten mahdollisuus vaikuttaa datan omistajuuden ja dataoikeuksien periaatteisiin.

Pohjoismaisilla kaupungeilla onkin nyt tilaisuus luoda ydin eurooppalaiselle, globaalisti houkuttelevalle ja oikeudenmukaiselle älykaupunkimallille, jonka keskiössä eivät ole kansainvälisten suuryritysten edut tai poliittiset valtapyrkimykset.

Älykaupungin pitää näkyä tavallisten ihmisten arjessa ymmärrettävällä ja merkityksellisellä tavalla niin, että ihmiset hyötyvät älykaupunkiratkaisuista ja datansa käytöstä suoraan. Pohjoismaisten kaupunkien on tuotava eurooppalaisen älykaupunkiajattelun ytimeen kaupunkilaiset itse.

Maria Malho toimii kaupunkikonsulttina ajatushautomo Demos Helsingissä.

Demos Helsinki työskentelee Suomen neljän suurimman kaupungin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Tampereen kanssa Pohjoismaisen älykaupunkimallin kehittämiseksi.

Teksti Maria Malho Kuva Otto Karasvirta

KIRJEENVAIHTAJAN KUULUMISIA Kirjoittanut Anni Poikolainen

Syksy vaihto-opiskelijana Barcelonassa on sisältänyt runsaasti sekä poliittista jännitystä että vaihtaririentojen värittämää arkielämää. Kansanäänestyksen Katalonian itsenäisyydestä syksyllä 2017 järjestäneiden poliitikkojen pitkien vankeustuomioiden tultua julki protesteista ei ole tullut loppua. Politiikan ja viestinnän opiskelijana tilannetta on ollut kiinnostavaa seurata.

Ensin kuitenkin lyhyesti arjesta. Vaihtoyliopistoni Universitat Autònoma de Barcelona sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä Barcelonan keskustasta, kaupungin läheisyydestä huolimatta vehreissä vuoristomaisemissa. Suuri kampus on kuin oma pikkukaupunkinsa ja politiikka näkyy yliopistolla erityisen vahvasti. Keskusrakennuksen seinään on maalattu itsenäisyyttä, sosialismia ja feminismiä vaativa näyttävä taideteos, ja poliittiset kannanotot graffitien muodossa koristavat yliopiston tiloja sisältä ja ulkoa. Katalonian omaleimaisuus suhteessa muuhun Espanjaan näkyy selvästi. Luennoitsijat käsittelevät opiskeltavia ilmiöitä lähinnä Katalonian näkökulmasta, ja jos Espanja täytyy mainita, puhutaan siitä usein etäisesti ”Espanjan valtiona”.

Lähes kaikki opetus on tietysti katalaaniksi ja se on vallitseva kieli myös kurssikavereiden kanssa jutellessa, vaikka toisinaan espanjan ja katalaanin kielet saattavat iloisesti sekoittua.

Muutamien normaalien opiskeluviikkojen jälkeen alkoivat protestit, jotka toki olivat odotettavissa. Kampuksella näkyneet mielenilmaisut ja kurssikavereiden raportit keskeltä väkivaltaisiksi yltyneitä mielenosoituksia olivat aluksi hyvin jännittäviä suomalaiseen rauhalliseen poliittiseen kulttuuriin tottuneelle. Oli päiviä, jolloin luennolle ei yksinkertaisesti päässyt, sillä lakkoilijat olivat tukkineet tiedekuntamme ovet jäteastioilla ja kaapeilla. Viikkojen edetessä tilanne on alkanut kuitenkin myös turhauttaa: luentojen ja tenttien aikatauluja on rukkailtu uusiksi moneen otteeseen ja on alkanut epäilyttää, onko jatkuvasta lakkoilusta lopulta mitään hyötyä.

Poliittinen kriisi näyttää tällä hetkellä olevan hyvin vaikeasti ratkaistavissa, mitä ei ainakaan

helpota se, että marraskuussa Espanjassa pidettiin jo neljännet parlamenttivaalit neljän vuoden sisällä, eikä hallituksen muodostaminen niidenkään jälkeen näytä helpolta tehtävältä.

Tilanteen monia puolia on tullut pohdittua niin luennoilla kuin vapaa-ajallakin. Katalaaninationalismi on siinä mielessä poikkeuksellista, että se edustaa monessa mielessä pikemminkin poliittisen skaalan vasenta kuin oikeaa laitaa. Katalonian tasavalta olisi poliitikkojen puheissa sosiaalisesti oikeudenmukainen valtio, johon kaikki olisivat tervetulleita. Mutta voiko nationalismi silti olla olematta jollain lailla poissulkevaa?

Eri tavalla ajattelevien tuttavien kanssa juttelu on ollut virkistävää ja saanut katsomaan asioita eri näkökulmista, mutta samalla oman kannan muodostaminen tilanteeseen on muuttunut hankalammaksi. Pitkät vankeustuomiot poliitikoille, jotka yrittivät järjestää kansanäänestystä Katalonian itsenäisyydestä demokraattisin ja rauhanomaisin keinoin tuntuvat suurelta vääryydeltä, mutta lähemmin tarkasteltuna itsenäisyysliikkeestä löytyy toisaalta myös monia ristiriitaisuuksia. Tilanteen monimutkaisuuden vuoksi ensimmäinen reaktioni on nykyisin syvä huokaus, jos joku paikallinen haluaa tiedustella mielipidettäni tähän kaikkeen. Ehkä näin vaihtarina on syytä tyytyäkin lähinnä tarkkailijan rooliin.

25

MITÄ IISTIMPÄÄ SITÄ SIISTIMPÄÄ Teksti Sara Heinonen Kuvat Maria Roivas

26

M

arraskuussa Helsingin Sanomissa kirjoitettiin Helsingin asuntohintojen kehityksestä, ja etenkin eräästä alueesta: Kontulasta. Useimpien Helsingin asuinalueiden hintatason noustessa, HS:n selvityksen mukaan (5.11.2019) Kontulan asuntojen hintataso on noussut vain 0,1% viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä on sinänsä ongelmallista, sillä se vaikeuttaa asukkaiden mahdollisuuksia muuttaa tai saada vaihtoasuntoa muualta. Apulaispormestari Anni Sinnemäen mukaan ratkaisuja haetaan täydennysrakentamisesta, suunnitteilla olevasta Raidejokeri II:sta, sekä ostoskeskusalueen kehittämisestä. Pahamaineinen Kontulan ostari tuntuukin jakavan mielipiteitä asukkaiden keskuudessa. Monet pitävät sitä viihtyisänä ja yhteisöllisenä, mutta osan mielestä ostarilla on levotonta ja se huonontaa koko kaupunginosan mainetta.

Itse muutin Kontulasta pois jo muutama vuosi sitten. Jäin kuitenkin itäiseen Helsinkiin asumaan, sillä tunnen oloni kotoisaksi täällä. Pidän Itiksestä ja Stoan kulttuuripalveluista, pidän Länsi-Herttoniemen urheilualueista, pidän Aurinkolahden rannasta kesäisin. Pidän kohtuuhintaisista ravintoloista, ihmisten mentaliteetista ja alueen monikulttuurisuudesta sekä siitä, että marketeista saa halpoja taateleita ja Za’taria. Pidän jopa Kontulan ostarista, tosin enemmänkin sen palveluiden kuin ulkonäön vuoksi. Ostari herättää minussa ristiriitaisia tunteita: toisaalta myönnän että se on ruma, toisaalta taas se henkii jotain nostalgista 60-lukulaista lähiötunnelmaa jossa on oma charminsa.

Ihmisten asennoituminen Itä-Helsinkiin on kiehtovaa: on ennakkoluuloja, eksotisointia, ja niitäkin, joiden mielestä itä on vain yksi ilmansuunta muiden joukossa.

Eksotisoinnilla tarkoitan, että kaupunginosa nostetaan hyväntahtoisesti esiin erilaisuutensa vuoksi, mutta samalla

korostetaan vain alueen tiettyjä piirteitä (kuten etnisten vähemmistöjen paljous tai työläistausta), jonka kautta koko Itä-Helsinki ja siellä asuvat sitten määritellään. En toki halua vähätellä alueen sosiaalisia ongelmia, sillä niitäkin kyllä välillä löytyy – ainakin omassa naapurustossani.

Itä on tosin nostanut profiiliaan viime vuosina, kiitos nuorten itähelsinkiläisten artistien, kaupunkisuunnittelun, ammattikorkeakoulujen uusien kampusten ja ehkä vain yleisesti ennakkoluulojen vähentymisen. Myllypuro on nostettu esiin myönteisenä esimerkkinä itäisten kaupungin­ osien imagon kohottamisessa muun muassa täydennysrakentamisen, puu-Myllypuron ja Metropolian uuden kampuksen myötä. Myllypuron metroaseman alue onkin tätä nykyä huomattavasti modernimpi ja siistimpi, tosin sanottakoon että mielestäni paikoin jopa hieman kliininen.

Asuinalueiden eriarvoistumisen ehkäisemiseen tulisikin keskittyä Helsingin asukasmäärän kasvaessa. Palveluiden kehittämisellä ja estetiikalla on tosiaan merkitystä asuinalueiden viihtyvyyden kannalta. Keskustelun liika painottaminen esimerkiksi Kontulan ostoskeskuksen rumuuteen tuntuu kuitenkin tekopyhältä, kun tosiasiassa se, mikä aiheuttaa asukkaiden keskuudessa levottomuutta, ovat alueen sosioekonomiset olot. Itse haluan ehdottomasti nähdä Itä-Helsingin palveluiden ja asuinalueiden kehittyvän, kunhan alueen asukkaita kuunnellaan prosessissa. Ja kunhan kaikki alueet eivät menettäisi lähiöcharmiaan.

27

Deadlinet painaa päälle, parin tunnin päästä alkavalle luennolle pitäisi saada kolme artikkelia luettua ja kirjallisuustenttiin vaadittavat kolme kirjaa ovat vielä kirjaston hyllyssä – silloin on hyvä hetki esimerkiksi värikoodata kirjahyllyn kirjat tai lueskella netistä lempiohjelmaan liittyviä salaliittoteorioita. Kun asioiden jättäminen viime tinkaan ja opiskelemisen välttely erilaisin verukkein kuvaa parhaiten omaa tekemistä, täytyy poistua kotoa ja kokeilla ryhmäpaineen voimaa, jotta hommat tulisivat hoidetuksi ajallaan.

Yhteisöllisyyden ja “yhdessä yksin” -työskentelyn koetaan lisäävän tuotteliaisuutta ja tehokkuutta, ja erilaiset coworking-tilat ovat suosittuja ympäri maailman. Niissä voi kuukausi- tai päivämaksua vastaan tehdä töitä yhteisöllisessä ilmapiirissä, samassa tilassa eri yritysten työntekijöiden kanssa. Coworking-tilat tarjoavat usein jäsenille lisäpalveluita – kahvia, mahdollisuuden tulostaa, ympärivuorokautisen sisäänpääsyn tai vaikkapa popcornia. Kiinnostava ajatus, ja varmaan toimisi kaltaiselleni prokrastinoijalle.

Coworking-tilan kuukausijäsenyys maksaa Helsingissä alimmillaankin 200 euroa. Päiväpassin saa 15–25 eurolla. Opiskelijana se tuntuu liian suurelta summalta, vaikka kylkiäisenä tulisikin popcorneja ja kivennäisvettä. Päätin coworking-tilan sijaan kokeilla, miten yhteisöllisyys lisää tuotteliaisuutta neljässä ilmaisessa tilassa.

Yhteisölliset opiskelutilat – Teksti Marissa Rämänen

28

Päivä 1 Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui tuttuakin tutumpi Helsingin yliopiston Kaisa-pääkirjasto. Testipäivänä motivaatiotaso on heikko, mutta tekemistä riittää. Kaisasta tulee mieleen viime kevään armoton opiskelupaikan metsästys pääsykokeisiin lukijoiden ja vuoden viimeisten palautusten parissa työskentelevien keskeltä.

Toista on nyt. Kello kymmenen aikaan paikkoja löytyy; löydän hyvän paikan ikkunan vierestä. Tunnelma on melkein harras, kun kaikki ovat keskittyneitä koneen näpyttämiseen tai lukemiseen. Edes turistit eivät eksy lähettyville. Muiden keskittyminen pakottaa minutkin uppoutumaan opiskeluun. Lähettyvillä olevien kuiskaten käyty keskustelu kirvoittaa tuohtuneita katseita muilta. Kun nälkä alkaa ilmoitella itsestään, löydän lounasta kaikista keskustakampuksen Unicafeista opiskelijahinnoin. Kirjaston hiljaisuus miellyttää ja tunnen itseni oikeasti tehokkaaksi – muiden aherruksen keskellä ei kehtaa tehdä muuta kuin opiskella. Päivän päätteeksi vedän hyvillä mielin yli kohtia to do -listaltani.

Arvio:

**** Kuva Mika Huisman | Helsingin yliopisto

prokrastinoijan pelastus?

29

Päivä 2

Päivä 3

Seuraavana päivänä ajatus keskustaan asti lähtemisestä ei huvita, sillä luentoja ei ole. Päätän kokeilla opiskelua Kalasataman Vapaakaupungin Olohuoneessa, kauppakeskus REDI:ssä sijaitsevassa tilassa, jonne kuka tahansa voi tulla opiskelemaan, hengailemaan tai tekemään töitä. Olohuoneessa voi myös järjestetää erilaisia kaikille avoimia tapahtumia, ja siellä voi osallistua esimerkiksi joogaan tai tulla katsomaan taidenäyttelyä. Löydän tilan REDI:n toisesta kerroksesta. Valitsen paikan Vapaakaupungin Olohuoneesta heti sisääntulon luota. Alue on sisustettu sympaattisesti kierrätetyillä kalusteilla: roll-upissa kerrotaan yhteistyökumppanin olevan Kierrätyskeskus. Kun istuudun vapaan pöydän ääreen, hymyilevät muut tilassa opiskelevat minulle.

Paikalla on lisäkseni noin 10 henkeä. Kaikki ovat uppoutuneita omiin hommiinsa. Yksi lukee päivän lehteä, toinen syö evässalaattia ja kolmas kirjoittaa tietokoneellaan. Olohuoneessa on varsin hiljaista, mutta vieressä sijaitsevan ravintola Pupun keittiöstä kuuluu ajoittain kolinaa ja Vapaakaupungissa tilaa jakavan verhon toiselta puolelta kuuluu keskustelua. Kaisa-kirjaston harras hiljaisuus puuttuu, ja pitkiin englanninkielisiin artikkeleihin uppoutuminen on haastavaa. Nälän yllättäessä lähellä ei ole opiskelijaruokaloita, joten päätän kävellä kotiin syömään – ja sieltähän ei olekaan enää helppo lähteä liikkeelle. Vapaakaupunki saa miinusta siis päivän kokonaistuotteliaisuudesta, sillä lounastauko tuo liian merkittävän katkoksen päivään.

Kolmantena testipäivänä päätän työpäivän jälkeen raahautua keskustakampuksella sijaitsevaan Tiedekulmaan. Tiedekulman tunnelma vastaa omaa mielialaani: molemmat ovat rauhattomia. Kellarikerroksen itsenäisen työskentelyn pöydät ovat täynnä, joten istuudun ryhmätöiden tekoon varattuun pöytään, jonka ääressä on muitakin yksin opiskelevia.

Melutaso kohoaa melko korkealle, joten tukin korvat kuulokkeilla ja laitan rauhallisen jazzin soimaan. Silti omaan tekemiseen on vaikea keskittyä, sillä ympäristö tarjoaa liikaa virikkeitä, joihin kiinnittää huomiota. Vieressä istuva selaa Netflixin tarjontaa, joten koen itsekin olevani oikeutettu eksymään väärille nettisivuille. Ajatus deadlineista saa minut takaisin ruotuun ja tehokkuus kasvaa hetkellisesti. Kellarikerroksen rauhattomuus saa minut kuitenkin poistumaan jo pian Ylioppilasaukion Unicafen kautta kotiin potemaan huonoa omaatuntoa omasta tehottomuudestani.

Arvio:

***+ Kuva Silja Minkkinen | Silja Filmaa

30

Arvio:

** Kuva Sami Tuoriniemi | Helsingin yliopisto

Päivä 4 Päätän viimeisenä kohteenani kokeilla opiskelua Klixin eli Unioninkatu 35:n aulassa. Testipäivänä siellä on seesteistä.

Minun lisäkseni paikalla on vain yksi ihminen. On tosin perjantai – ehkä sillä on vaikutusta. Valtaan itselleni sohvapaikan, jonka lähellä on pistorasia. Samanlaista yhteisöllisyyttä kuin muissa kohteissa ei pääse muiden opiskelijoiden puuttuessa syntymään. Tunnelma on ehkä jopa liiankin rauhallinen, kunnes rakennuksessa oleva luento päättyy ja aula täyttyy hetkellisesti mölystä, jonka aikana päätän keskeyttää opiskelun ja tuijotella ulos ikkunasta. Huomaan olevani tehokas ainoastaan siksi, että tehtävän palautus on testipäivänä. Ryhmäpaineen puutteessa kirjoitan palautuksen puolivalmiiksi ja poistun paikalta “tekemään sen sitten loppuun kotona”.

Arvio:

***– Kuva Helsingin yliopisto

Loppuarvio Yhteisöllisyys innosti kieltämättä opiskeluun, mutta huomasin, että tehokkuuden maksimoimisen vaatimuksena oli opiskelutilan yleinen rauhallisuus. Ilmaisista opiskelutiloista molemmat toteutuivat parhaiten klassikossa eli Kaisa-kirjastossa, toiseksi ylsi Kalasataman Vapaakaupungin Olohuone. Heikoimmin omalla kohdallani toimivat tilat, joissa toteutui vain toinen: Tiedekulmassa yhteisöllisyys tuntui, mutta rauhattomuus rokotti tehokkuutta, ja Klixin rauhallisuudesta ei ollut hyötyä ilman ryhmäpainetta. Voisin kuvitella molempien aspektien toteutuvan coworking-tiloissa, mutta vastaavaan tulokseen on mahdollista päästä myös ilman kuukausi- tai päivämaksuja. Toisaalta työtila ei paranna prokrastinoijan perusluonnetta, ja pakko osoittautuikin toimivimmaksi motivaattoriksi.

31

METSÄ KÄSISSÄNI Kirjoittanut Johanna Metsänheimo Kuvitus Heta Heikkala

32

Elokuussa 2019 laajat metsäpalot herättivät kysymään, mitä Amazonin sademetsien suojelemiseksi voi tehdä. Kun ilmastohätätila syvenee, metsien merkitys hiilinieluina korostuu. Hiilinielujen ja monimuotoisuuden varjelemisen rinnalle onkin ilmestynyt puhelimeen ladattavia sovelluksia, jotka osaltaan auttavat metsien uudelleenviljelyssä.

Silti metsiä hakataan kiihtyvällä vauhdilla niin Amazonilla kuin Suomessakin.

E

lokuussa 2019 uutistoimistot maailmanlaajuisesti raportoivat yhtä asiaa: “maailma on tulessa”. Viikkoja ja kuukausia kestäneet erityisen laajat metsäpalot Amazonin sademetsässä ja Venäjän Siperiassa osoittivat, etteivät maapallon keuhkot enää huokaile happea ilmakehään, vaan savuttavat itsensä kadoksiin. Ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta metsät ovat ensiarvoisen tärkeitä, sillä puut sitovat itseensä hiilidioksidia ja päästävät ilmaan happea. Hiilen varastoimisen, eli hiilinieluksi kutsutun ominaisuutensa lisäksi metsät tarjoavat kodin luonnon monimuotoisuudelle.

Ilmastohätätilan aikana markkinoille on tullut internetin käyttöön erilaisia vihreitä vaihtoehtoja, joiden avulla tavalliset kuluttajat voivat valinnoillaan auttaa metsien uudelleenviljelyssä. Vuonna 2009 perustetun selaimeen liitettävän Ecosia-hakukoneen toiminta pohjautuu siihen, että jokainen hakukoneella tehty haku on teko uuden puun istuttamiselle alueilla, jotka kärsivät metsien katoamisesta tai monimuotoisuuden äkillisestä laskusta. Yhden puun istuttamiseen vaaditaan noin 45 hakua. Globaaliin kännykkäriippuvuuteen tarttuva maksullinen Forest-sovellus sen sijaan laskee aikaa, jota ei vietetä kännykällä ja palkitsee niin tekeviä istuttamalla puita puhelimen näytölle ja oikeaan maaperään. Forest mainostaa sivuillaan, että ihmisten kuuluisi käyttää aikansa kännykänselailua merkityksellisempiin asioihin. Ecosian ja Forestin graafista suunnittelua ja visuaalista ilmettä yhdistävät miellyttävän pehmeä ja vihreä värimaailma sekä muodot, jotka ovat 2010-luvun nuorelle aikuiselle tuttuja.

“Luonnonsuojelu käy oikestaan itsestään, kun ihmiset tekevät itselleen ja luonnolle kestäviä päätöksiä arkiaskareissaan”

Metsiensuojeluun pyrkivät sovellukset ovat tervetulleita lisäyksiä tavalliseen teknologian kyllästämään kaupunkilaiselämään. Näkemättä minkäänlaista vaivaa, netin käyttö saattaa avittaa edes jonkinlaisen vehreyden virkoamista. Sovellukset kuten Ecosia ja Forest tuovat luonnon moninaisuutta askeleen lähemmäs kaupungin asfalttia ja kotiruudun sinistä valoa. “You search the web, we plant trees”, esittää Ecosia kotisivuillaan. Sovelluksiin on kuitenkin kirjoitettu sisään ajatus, että tavallisista kulutusvalinnoista ja askareiden kirjosta ei tarvitse luopua, sillä oikeat valinnat tavallisten kulutustuotteiden välillä riittävät luonnon suojelemiseen. Forest mainostaa: “Stay focused and plant real trees on the earth”. Luonnonsuojelu käy oikeastaan itsestään, kun ihmiset tekevät itselleen ja luonnolle kestäviä päätöksiä arkiaskareissaan.

Sovelluksissa puun viljely esiintyy vaihdannan välineenä. Ajatuksena on, että jos kulutan oikein, pelastan samalla palan luonnon monimuotoisuutta. Teot kuitenkin pysyvät arkiaskareiden piirissä, ensisijaisesti oman itsensä kehittämisprojekteissa ja vapaaehtoisuudessa. Päätökset liikkuvat omien kulutustottumusten tasolla ja vain raapaisevat jonkinlaista suurempaa kokonaisuutta, kuten toimintaa metsien hävittämistä vastaan. Suhde istutettaviin puihin huhuilee jossain kaukana, monien organisaatioiden, rahan, mainostajien ja oman kuluttajuuden päässä.

33

Viime vuosina metsää on hävitetty Suomesta ennätys­vauhdilla. Juha Kauppinen kirjoittaa teoksessaan ­Monimuotoisuus lajien esiintymisestä suomalaisessa luonnossa, jossa monia lajeja uhkaa uhanalaistuminen. Hän kirjoittaa ihmisen vaikutuksesta metsään ja siellä asuviin eliöihin, ja luettelee järisyttäviä lukuja siitä, kuinka m ­ etsän pinta-alaa on pienennetty viimeisten vuosikymmenten aikana. Avohakkuut lisääntyvät kiihtyen. Vuonna 2017 ­ metsiä hakattiin avohakkuilla noin jalkapallokentän verran joka toinen minuutti. Piia Elosen artikkeli “Kielletty ­metsä” Helsingin Sanomissa (27.10.2019) kertoi, että vain noin 3 % suomalaisista on voinut nähdä oikean metsän, sillä vanhaa aarniometsää on Oulujärven eteläpuolella enää alle prosentti. Kauppinen selittää kirjassaan, että aarniometsät ovat monille eliöille tärkeitä, sillä niiden eri ikäiset puut muodostavat monenlaisen asuinympäristön kirjon, joihin eri lajit voivat asettua.

Joskus luen Twitteristä, kuinka ilmastosta huolestuneita ihmisiä kutsutaan halventavasti “luonnosta vieraantuneiksi kaupunkilaisiksi”. Sellaisiksi, jotka eivät pärjäisi hetkeäkään oikean luonnon armoilla. Osaltani niin varmaan onkin, sillä en tunnistaisi oikeita sieniä tai osaisi edes valmistautua kunnolla pitkälle vaellukselle. Suhteeni luontoon määrittyy sen kautta, että haluan sen pysyvän. Se on merkityksellinen – elämä ja sen mahdollistaja. Siksi esimerkiksi Ecosian käyttäminen viehättää, sillä sen avulla voin tehdä jotain ihan hyvää kirjoittamalla hakusanan “netflix”.

“Vanhan koulukunnan poliittisen osallistumisen muodot tuntuvat yhtäkkiä raikkailta ja jollain tavalla ihanan puhtailta, kun metsien suojelemiseen ei liitykään ajatusta vastuullisesta kuluttamisesta”

Samalla se tuntuu äärettömän naiivilta ja typerältä.

Metsien kiihtyvän avohakkuun, metsäpinta-alojen pirstaloitumisen, Bolsonaron, kuukkelin ja peltosirkun odotettavan katoamisen rinnalla minun puolessa tunnissa kasvava Forest-puuni tuntuu lähinnä vitsiltä.

Se tuntuu vitsiltä ehkä juuri siksi, että mielessäni se kietoutuu kaikkien muiden yritysten viherpesuun. Esimerkiksi ruotsalainen vaatekauppajätti H&M mainostaa kestävästi tuotettua Conscious-mallistoaan mutta harmittelee kestävän kuluttamisen vaikutusta pikamuotiin. Vuoden 2019 Flow mainosti itseään kampanjalla “Sustainable Flow” sujuvasti yhdistäen Nesteen ja UPM Kymmenen tytäryhtiön UPM Profin festivaalikumppaneikseen. Toisaalta appin käyttö tuntuu naurettavalta myös siksi, että yksittäi-

34

sen ihmisen pienelle teolle annetaan kohtuuttoman suuri merkitys, samalla kun systemaattisten avohakkuiden merkityksestä hiljennytään.

Koomikko Iikka Kivi kommentoi Helsingin ­Sanomien “Kielletty metsä” -artikkelia Facebook-päivityksessään ja kehotti lukijoita perinteiseen poliittiseen toimintaan: yhtäältä poliitikkoja tulee painostaa sosiaalisessa mediassa, sähköpostitse ja mielenosoituksin, toisaalta ihmisten tulisi pitää meteliä omissa kunnissaan. Kolmanneksi on tuettava vanhoja metsiä suojelevia kansalaisjärjestöjä, esimerkiksi Luonnonperintöyhdistystä. Vanhan koulukunnan poliittisen osallistumisen muodot tuntuvat yhtäkkiä raikkailta ja jollain tavalla ihanan puhtailta, kun metsien suojelemiseen ei liitykään ajatusta vastuullisesta kuluttamisesta.

Metsiä voidaan suojella yksinkertaisesti siten, että annetaan niiden olla. Niitä voidaan viljellä. Kiven mainitsemat osallistumisen tavat ovat ehkä juuri niin raikkaita, koska ne pureutuvat ensisijaisesti siihen, mitä metsän hyväksi voidaan tehdä, eikä siihen, miten liittää omaan arkeen vihreitä elementtejä. Vaikka perinteiset osallistumisen muodot vaativatkin erikseen päätöksen tehdä jotain metsänsuojelun eteen, uskon, että ne pitää erottaa kestävän kulutuksen sisällyttämisestä arkeen. Näen Ecosian oikeastaan samanlaisena kuin jätteiden lajittelemisen. Ne pitää heittää roskiin kuitenkin, yhtä hyvin ne voi lajitella.

Suomen tekoälytulevaisuutta rakentamassa Yritykset nappaavat uudet teknologiat käyttöönsä heti, valtion virastot raahautuvat perässä kaukana muun maailman tahdista. Vai? Ennakkoluulot osoitettiin vääriksi, kun Valtion tieto- ja viestintätekniikkakeskus Valtori sekä Valtion talous- ja henkilöstöhallinnon palvelukeskus Palkeet yhdistivät voimansa ja tilasivat konsulttiyritys Accenturelta tekoälyalustan. Mistään pienestä kokeilusta ei ole kysymys, vaan hanke on Pohjoismaiden suurin tekoälyprojekti. Tavoitteet ovat korkealla: projektissa ei toteuteta vain muutamaa yksittäistä algoritmia tietyn ongelman ratkaisemiseen, vaan rakennetaan kokonainen alusta, jonka avulla valtio voi jatkossa kehittää lisää koneoppimissovelluksia.

Tänä syksynä hanke on käynnistynyt pilottivaiheella, jossa sen hyöty näytetään toteuttamalla kuusi konkreettista käyttötapausta. Pelkän tyhjäkäynnillä odottelevan koneoppimisalustan hyötyä ja tehoa olisikin vaikea mitata. Käyttötapauksissa automatisoidaan Valtorilla ja Palkeilla tehtäviä rutiinitöitä, missä ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä.

Esimerkiksi ohjelmistorobotiikkaa on hyödynnetty virastoissa jo kauan. Projektin taklaamien pulmien ratkominen olisi kuitenkin perinteiselle sääntöihin perustuvalle ohjelmoinnille haastavaa, ehkä jopa mahdotonta.

Pilottivaiheen tarkoitus on helpottaa virastojen työntekijöiden ja asiakkaiden elämää. Yksi asiakaspalvelun tehtävistä on sen tunnistaminen, mikä on oikea taho vastaamaan palvelua kaipaavan virkamiehen tai kansalaisen pulmaan. On luettava ihmisen lähettämä viesti ja ohjattava se eteenpäin oikeaan palveluryhmään. Mitä nopeammin tämä saadaan tehtyä, sitä nopeammin asiantuntija pääsee ratkomaan pulmaa.

Valtorin ja Palkeiden asiakkaita ovat Suomen viranomaiset ja joissain tapauksissa myös tavalliset kaduntallaajat. Virastojen toiminnan tehostaminen helpottaa siis monien elämää poliiseista ministereihin. Suoran vaikutuksen lisäksi käyttötapaukset ovat kiinnostavia kielitieteen ja teknologian kannalta. Ratkaisun käsittelemät tekstit eivät ole ohjelma-

MAINOS

komentoja, vaan vapaamuotoisia ihmisen ihmiselle kirjoittamia viestejä. Projektissa tekoäly siis ymmärtää myös suomea – sikäli kuin tilastollisen mallin voi sanoa ymmärtävän mistään mitään.

Perinteisellä ohjelmoinnilla suomen- tai ruotsinkielisestä viestistä voitaisiin kyllä tunnistaa oikeaan tahoon viittaavia avainsanoja, jos ne ovat viestissä juuri oikeassa taivutusmuodossa. Tällaisten sääntöjen kirjoittaminen on kuitenkin työlästä ja ne toimivat hyvin vain tiettyyn rajaan asti. Jos joku tekee kirjoitusvirheen tai käyttää vierasta synonyymia, säännöistä ei ole enää hyötyä.

Koneoppimisessa sääntöjä ei kirjoiteta yksi kerrallaan ylös, vaan algoritmi muodostaa esimerkkien pohjalta tilastollisen mallin, jonka perusteella voidaan laskea käsiteltävän viestin todennäköisyys päätyä kullekin taholle. Datatieteilijän hommaksi jää esimerkkien keruu ja merkitseminen, aineiston esikäsittely sekä mallien suunnittelu ja testaus. Lisäksi malli pitää saada keskustelemaan olemassa olevien järjestelmien kanssa, jotta data saadaan sisään ja ennusteet ulos.

Valmiilla tekoälyalustalla voi ajaa pilottivaiheen käyttötapauksia, mutta sen varsinainen hyöty on sovellettavuudessa. Alustaa voi käyttää melkein minkä tahansa koneoppimissovelluksen kehittämiseen.

Jääkin nähtäväksi, mihin kaikkeen Suomen valtio tulevaisuudessa käyttää tekoälyä.

Teksti: Ada-Maaria Hyvärinen Kirjoittaja työskentelee tekoälykehittäjänä Accenturella.

Hän valmistui viime vuonna maisteriksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen osastolta ja rakastaa sanaleikkejä.

35

Kokenut, nuori diplomaatti Teksti Sabriina Hietaniemi Kuva Laura Kenttä

Valtiotieteellisen tiedekunnan alumni Anni Mäkeläinen kertoi Tutkaimelle, miten ura Ulkoministeriössä aukeni.

Ura ulkoministeriössä ja diplomaattina on monen valtsikalaisen unelma. Anni Mäkeläinen on yksi tiukan seulan läpikäyneistä ja vuosi sitten Ulkoministeriön Kansainvälisten asioiden valmennuskurssilla (Kavaku) aloittaneista diplomaatinaluista. Valtsikassa Mäkeläinen opiskeli pääaineenaan poliittista historiaa ja laajana sivuaineena Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Ajatus urasta diplomaattina ei opintojen aikana ollut Mäkeläiselle ainut vaihtoehto, mutta kansainväliset tehtävät ovat aina olleet tietynlaisena tienviittana ohjaamassa hänen valintojaan. Hän ehti jo opiskelujen aikana kartuttaa laajasti kokemusta erilaisten työ- ja harjoittelupätkien kautta, ja kipinä Ulkoministeriössä työskentelyyn syttyikin siellä opiskeluaikana tehdyn työpätkän ansiosta. “Työt vastasivat niin hyvin opintojani, joista olin aina ollut motivoitunut”, Mäkeläinen kertoo.

Valmistumisensa jälkeen Mäkeläinen ehti työskennellä niin Brysselissä suomalaisen europarlamentaarikon toimistossa kuin EU:n ulkosuhdehallinnossa Wienissä apulaisasiantuntijana. Vielä työskennellessään Wienissä Mäkeläinen lähti mukaan Kavaku-kurssin hakuprosessiin. Pitkällä aikavälillä kerätty kokemus erilaisista kansainvälisistä tehtävistä tuotti tulosta, ja Mäkeläinen pääsi kurssille. Tie diplomaatin uralle aukeni. “Yhdenlainen kokemus johti aina seuraavaan, ja EU-töiden jälkeen paluu Suomeen samankaltaisiin tehtäviin tuntui luontevalta. Jälkeenpäin asiat näyttävät edenneen ehkä loogisemminkin, kuin miltä sillä hetkellä tuntui”, Mäkeläinen summaa. Tällä hetkellä kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnarin kabinetissa virkamiesavustajana työskentelevällä Mäkeläisellä on työpöydällään mm. Suomen EU-puheenjohtajuuskauteen liittyviä tehtäviä.

Ulkoministeriössä erityisen motivoivaksi Mäkeläinen kokee mahdollisuuden jatkuvaan uuden oppimiseen. Tämänhetkisessä tehtävässään ainutlaatuisena Mäkeläinen pitää myös poliittisen maailman läheisyyttä, joka tuo hänestä oman lisämausteensa virkamiestyöhön. Lisäksi mahdollisuus läheiseen työskentelyyn ministerin kanssa ei ole itsestäänselvyys edes Ulkoministeriössä. “Näin laaja strateginen näköala sekä Ulkoministeriön että koko hallituksen toimintaan on etuoikeus ja tilaisuus, jota kaikki eivät saa. Päivät venähtävät usein, mutta sen jaksaa paremmin, kun tiimi ympärillä on loistava ja lämminhenkinen.”

Vaikka valtsikasta saatuja taitoja on Mäkeläisen mukaan opiskelijana joskus hankala sanallistaa, hän toteaa kuitenkin saaneensa opinnoistaan paljon työelämässä hyödyttäneitä oppeja. “On selvää, että tietynlainen kyky analyysiin ja yhteiskunnan rakenteiden käsittelyyn on peräisin juuri valtsikasta. Olennaisen tunnistaminen valtavasta tietomassasta ja kirjoittamisen taito ovat nykyisessä työelämässä todella tärkeitä.” Mäkeläinen oli opiskeluaikanaan mukana myös järjestötoiminnassa ja haluaa muistuttaa sen merkityksestä käytännön taitojen kartuttajana.

Mäkeläinen kannustaa diplomaatin urasta haaveilevia valtsikalaisia kohdistamaan kiinnostusta laajasti eri aihealueisiin, sekä rohkeasti kansainvälistymään jo opiskeluaikana. Se on hänen mukaansa myös hyvä tapa testata, sopiiko kansainvälinen ura itselle. “Epämukavuusalueiden sietämistä ja joustavuutta tarvitaan, ja sitä myös arvostetaan.”

Mäkeläisen ura Ulkoministeriössä on vasta aluillaan, ja tehtävien tiheän vaihtuvuuden vuoksi työ voi tuoda eteen kiinnostavia mahdollisuuksia yllättäenkin. Tämän vuoksi mitään lukkoon lyötyä urasuunnitelmaa hän ei ole laatinut, mutta hänestä olisi yllättävää, jos ura ei jossain vaiheessa veisi johonkin idän edustustoista. Mäkeläinen pitää tärkeänä pohjoismaisen arvopohjan eteen tehtävää työtä ja haluaa urallaan edistää erityisesti tasa-arvoa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Hän toivoo, että Suomi olisi tulevaisuudessa yhä avoimempi maailmalle.

36

Kuka: Anni Mäkeläinen Valmistumisvuosi: 2016 Pääaine: Poliittinen historia Sivuaineet: Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus, sosiaali- ja kulttuuriantropologia, valtio-oppi Lapsuuden unelma-ammatti: Astronautti Nykyinen ammatti: Diplomaatti

37

Kuva Caj Bremer Sarjasta Suomalainen arkip채iv채 1971

Suomi murroksessa Teksti Sara Aalto-Set채l채

38

”Hieno muistutus siitä, miten rajusti Suomi on muuttunut.” toteaa äitini Suomen valokuvataiteen museon näyttelystä Suomalainen arkipäivä. Palkitun valokuvataiteilijan Caj Bremerin kuvat kertovat tarinaa murroksessa olevasta 1970-luvun Suomesta, jossa maaltamuutto ravisteli yhteiskuntaa. Bremer on taltioinut kuviinsa hetkiä, joissa vanha ja uusi Suomi kohtaavat. Näyttelyssä on esillä kokoelma Bremerin valokuvia yhdessä taiteilijan ja Ulla-Maija Kivikurun kirjoittamien tekstiplakaattien kanssa. Aikanaan jopa radikaalina yhteiskuntakriittikkinä pidetty näyttely on nyt uudestaan esillä lähes 50 vuoden jälkeen ja tarjoaa katsojalle tuulahduksen menneestä.

Kuvassa näkyy vanha ränsistynyt hirsimökki, jonka takana kohoaa suuri, synkeä betonikerrostalo. Vieressä teksti: ”Lähiöt. Kaupungin elementit ovat betoni, lasi ja rauta. Vanha väistyy uuden tieltä. Hukkuuko ihminen?”

Bremerin kuvat vievät katsojan pohtimaan ihmisen paikkaa muutosten keskellä. Monille maalaismaisema vaihtui tähän ”lähiöunelmaan”, kun yli puoli miljoonaa suomalaista jätti vanhat kotiseutunsa ja suuntasi kohti kaupunkeja. Kuvat ja tekstit leikittelevät kaupunki- ja luontomaiseman välisellä vastakkainasettelulla ja esimerkiksi Tikkurilan asuinalueen harmaista talorivistöistä otetut kuvasarjat on nimetty ”kukkakedoksi”.

Ihmisen suhde luontoon on teema, jota Bremer on käsitellyt uransa aikana runsaasti. Suomalaisten luontosuhde muuttui radikaalisti kaupungistumisen ja teknillistymisen myötä, kun arki ei enää pyörinytkään luonnon ehdoilla. Kaupunkilaisen elämänpiiri oli nyt konttoreissa, luokkahuoneissa ja ostoskeskuksissa – neljän seinän sisällä.

Jäikö kaupunkilaisten arjessa enää tilaa luonnolle? Valokuva ostoskärryissä nukkuvasta lapsesta on riipaiseva. Sen vieressä on teksti: ”Leikkien lapsi oppii tuntemaan maailmaa.

Millainen maailma?”

Vaikka ihminen ajautui kauemmas luonnosta, tuli se jollain tasolla yhä riippuvaisemmaksi siitä. Modernit yhteiskunnat olivat entistä tiukemmin koukussa yhteen luonnonvaraan – öljyyn. Bremer kritisoi töissään luonnon hyväksikäyttöä ja edustaa pientä ihmistä suuryritysten maailmassa. Hän on ikuistanut kuviinsa Sköldvikin entisen ammattikalastajan Tor Strandbergin viimeisen kalastusreissun juuri ennen kuin öljy-yhtiö Neste pakkolunasti Strandbergin maat. Kalastajan tarina kertoo elämää repivästä muutoksesta, jossa ihminen jää suuren koneiston jalkoihin ja on voimaton vastustamaan tapahtuvaa murrosta.

Museokierroksen jälkeen tunne on yltäkylläinen.

Bremerin valokuvat saivat sekä nauramaan että herkistymään. Suomi otti vuosituhannen lopulla suuren harppauksen, jonka seuraukset eivät olleet pelkästään positiivisia.

Muutos näkyi meissä suomalaisissa. Äitini on tästä elävä esimerkki. Hän syntyi vuonna 1960 pieneen savolaiskylään Kerimäelle kotiin, jossa ei kolmeen ensimmäiseen vuoteen ollut lainkaan sähköä. Nyt hän asuu betonikerrostalossa Helsingin Punavuoressa, jossa kaikki mahdolliset palvelut ovat käden ulottuvilla (tai vähintäänkin ratikkamatkan päässä).

Suomi on jälleen murroksessa. Työmarkkinoita ravistelee digitalisaatio. Asutus keskittyy yhä vahvemmin pääkaupunkiseudulle. Globalisaatio muuttaa kokonaisia yhteiskuntia. Vain aika näyttää miten suomalaisten arki tulee muuttumaan tällä vuosituhannella.

Caj Bremer: Suomalainen arkipäivä 5.1.2020 asti Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G).

Ti–su 11–18, ke 11–20.

39

Merihevosia ja massakulttuuria

Pieni merenneito -musikaali ei herätä ajatuksia, mutta se ei haittaa.

Teksti Emmi Vallittu

40

Kuva Robert Seger Helsingin Kaupunginteatteri | Pieni merenneito Kuvassa Sonja Pajunoja

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito -suurmusikaali on kuin ysärijouluna lahjaksi saatu, pinkin ja turkoosin väreissä ilakoiva muovilelu, jota kelpaa nostalgisoida vielä 20 vuotta myöhemminkin. Musikaalin tarina ja estetiikka, Arielin simpukkabikinien liilasta väristä puhumattakaan, eivät eroa millään tavalla Disneyn vuoden 1989 elokuvaversiosta, jonka juonenkäänteet, laulut ja hahmot lienevät kaikille millenniaaleille tuttuja. Meren kuninkaan (Mikko Vihma) nuorin ja suloäänisin tytär Ariel (Sonja Pajunoja) kaipaa maan pinnalle, ihmisten maailmaan. Toteuttaakseen haaveensa ja saadakseen ihmisprinssinsä (Martti Manninen) hän on valmis myymään äänensä pahalle merinoidalle (Sanna Saarijärvi).

Millaista uutta ajateltavaa musikaali voi siis tarjota valtsikalaiselle katsojalle? Ei juuri mitään. Se ei kuitenkaan haittaa: on jollain hyvin kierolla tavalla virkistävää, ettei musikaaliin ole pyritty änkeämään mitään ajankohtaista yhteiskunnallista kipukohtaa. Merten saastumiseenkin viitataan vain kerran. Mikromuovista viis, tuolla glittermerihevoset bailaavat näyttävässä rivissä!

Mikromuovista viis, tuolla glittermerihevoset bailaavat näyttävässä rivissä!

Musikaali on Helsingin kaupunginteatterille varma kassamagneetti. Pärsky-leivos maksaa väliajalla yhdeksän euroa, ja näytökset ovat olleet pitkälti loppuunmyytyjä. Oli tästä kaikesta mitä mieltä tahansa, ovat meren asukkien joukkokohtaukset ihmeellistä katsottavaa ja kuultavaa marraskuun riuduttamalle katsojalle. Musikaalia voikin suositella vahvasti kaikille ysäriestetiikan ja rauskujen ystäville.

Animaatioversion julkaisusta saakka Disney-adaptaatio on ymmärrettävästi herättänyt kritiikkiä aina Arielin epärealistisen kapeasta vyötäröstä Andersenin sadun turmelemiseen ja sen klassisen asetelman pönkittämiseen, jossa heteronormatiivinen rakkaus nähdään kaikkien hyvien tarinoiden päätepisteenä. Myös Ruskeat tytöt -verkkomedian Vy Tram on kirjoittanut kiinnostavasti Pieni merenneito -animaatiosta yhtenä esimerkkinä läntisistä, kolonialistisista merenneitomyytin representaatioista, joiden kautta siirtomaiden naisia eksotisoitiin ja erotisoitiin.

Pieni merenneito -musikaali Helsingin kaupunginteatterissa toukokuuhun 2020 saakka.

Kuva Robert Seger Helsingin Kaupunginteatteri | Pieni merenneito Kuvassa keskellä Tero Koponen ja Sonja Pajunoja

41

42