56
hist
VIROLAISTEN VALLA Sarasmo
TARINOI
LAULOI
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Kesäkuun alussa 1988 Tallinnassa pidettiin perinteisiä Vanhankaupungin päiviä. Sellainen kepeähkö keskiaikahenkinen jokavuotinen kulttuuritapahtuma. Tämä kesä oli kuitenkin erilainen. Tallinnan Raatihuoneentorille oli pystytetty konserttilava, jolla esiintyivät Viron johtavat rockbändit. Musiikki oli kansalaisten mielestä niin erinomaista, että improvisoitiin festarit. Kesäillassa käveltiin puolenkymmentä kilometriä Raatihuoneentorilta Laululavalle. Sen katsomoon mahtuivat kaikki halukkaat kuuntelemaan ”kesähittejä”. Kesäyössä Laululavan katsomossa oli runsaat henkeä. Paljon enempää rinteeseen ei mahdukaan. Laululavalla rokkarit vetivät ohjelmistoa, jonka nimi oli Uusia ja vanhoja isänmaallisia lauluja. Ihmismeren yllä liehutettiin Viron tasavallan lippuja. ”Yölaulujuhlat” olivat murroshetki. Sinä yönä virolainen uskalsi ja sai olla virolainen, eikä mikään neuvostokansalainen Eestin sosialistisesta neuvostotasavallasta. Puhtaasti ja yksinkertaisesti; virolainen. Yölaulujuhlat toistuivat useina peräkkäisinä öinä, hyvin samankaltaisina: Laululavan katsomo oli täynnä kansaa, isänmaallisia lauluja esitettiin ja kaikkialla heilui Viron tasavallan lippuja. Se oli yhdenlainen riitti, hetki jolloin ihmiset saivat julkisesti puhua ja osoittaa vapauden kaipuutaan ja samalla he huomasivat, etteivät he olleet unelmineen yksin. Koko kansa kaipasi samaa vapautta, josta kukin oli arasti yksikseen hiljaa haaveillut. Lippu oli tärkeä symboli. Vielä kahta kuukautta aikaisemmin oli Tartossa, Muinaismuistoyhdistyksen massakokouksessa, kuljetettu juhlakulkueen edellä kolmea lippua; sinistä, mustaa ja valkoista. Viron tasavallan kielletty lippu oli vielä huhtikuussa ollut liian suuri haaste valtakoneistolle. Viron tasavallan lippuhan oli Neuvosto-Eestissä kielletty esine, sen omistamisesta sai vähintään sak-
Vallankumouksilla on yleensä nimet, k Virolaisilla oli Laulava vallankumous, jo
koja, mutta heiluttamisesta selvisi sakoilla vain hyvällä onnella. Jopa lipun väriyhdistelmä oli kielletty. Sinimustavalkeaa ei voinut käyttää julkisesti missään yhteydessä ja jo näihin väreihin pukeutuminen oli vaikeuksien etsimistä. Nyt Yölaulujuhlien jälkeen lippua ei enää tarvinnut salailla. Tallinnalaiset veivät muutoksen viestiä muualle Viroon kylien ja taajamien kohdalla kansallislippua autonikkunasta liehuttaen. Lipun mukana levisi vastarinta-aate, se mitä kutsutaan Laulavaksi vallankumoukseksi.
Laulamalla kansaksi
Viron uudelleen itsenäistymiseen johtavan kehityksen symboli ei ole parlamenttirakennus, eikä pääkaupungin suurin tori, se on keskustan ulkopuolella oleva Laululava. Meidän suomalaisten on vaikea ymmärtää kuorolaulua kansallisena ominaispiirteenä, joka kuuluu virolaiseen sieluun siinä missä sauna suomalaiseen. Virossakin saunotaan ja Suomessakin lauletaan kuoroissa, mutta se on ihan toinen asia. Suomalaisen tunne siitä, että hän on suomalainen, ei vahvistu laulamalla kuorossa, mutta virolainen usein määrittelee virolaisuutensa juuri laulun kautta. Viron kansallisen heräämisen aikana pidettiin Tartossa ensimmäiset kansalliset laulujuhlat. Kovin monenlaista yhteiskunnallista rientoa ei hallitseva Baltian saksalainen yläluokka ja Venäjän keisarillinen hallinto halunnut sallia juuri taksvärkkivelvollisuudesta vapautetulle maarahvaalle. Laulukuorotoiminta oli kuitenkin saksalaistenkin suosiossa, joten se sallittiin. Laulujuhlilla ja niiden taiteellisella tasolla virolaiset todistivat niin itselleen kuin Baltian saksalaiselle yläluokalle olevansa toisten kansojen veroinen kulttuurikansa. Laulamalla heräsi virolainen kansallinen itsetunto ja laulamalla sitä pidettiin yllä. Neuvostovuosina kaikki harrastustoiminta oli ylempää johdettua. Itsenäisesti, ilman lupaan, ei saanut harrastaa, jokainen harrastus oli organisoitua ja valvot-
Kesäyössä Laululavan katsomossa oli runsaat 100 000 henkeä. Paljon enempää rinteeseen ei mahdukaan. Laululavalla rokkarit vetivät ohjelmistoa, jonka nimi oli Uusia ja vanhoja isänmaallisia lauluja. Ihmismeren yllä liehutettiin Viron tasavallan lippuja. tua. Tietenkään käsityöpiirissä ei paljoa poliittista opetusta jaettu, mutta tärkeää oli se, että käsityöpiirin poliittisesta ilmapiiristä oli joku vastuussa. Piti siis sielläkin katsoa, mitä kannatti puhua. Laulukuorotoimintaan oli vaikeaa laittaa poliittista sisältöä. Tietenkin kuorojen pakolliseen ohjelmistoon kuului neuvostojärjestelmää ylistäviä lauluja, mutta myös paljon muitakin lauluja laulettiin. Laulukuorotoiminta oli sallituista harrastuksista yksi vähiten poliittista ja se oli hyvin suosittua. Miltei kaikilla työpaikoilla oli
omat laulukuoronsa ja viikoittaiset kuoroharjoitukset olivat monelle tärkeät niin musiikin kuin puhtaan vapaa-ajanvieton kannalta. Pitkäjännitteisyyttä kuorolauluun toivat joka neljäs vuosi järjestetyt Laulujuhlat. Niiden ohjelmiston taiteellisesti vaikeamman osan harjoitteluun kului hyvinkin kolmisen vuotta, sitten tulivat paikalliset ja maakunnalliset karsinnat, ja lopulta parhaat kuorot pääsivät esiintymään Laulujuhlille. Laulujuhlilla laulettiin ensimmäisenä päivänä taidelauluosuus. Toisena päivänä laulettiin perin-
teisempää kuoromusiikkia, niin neuvostohenkisiä kuin väliin myös puhtaasti perinteisiä virolaisia lauluja. Lopuksi laulettiin epävirallinen kansallislaulu, Mu isanmaa on mu arm. Kuorojohtaja-säveltäjä Gustava Ernesaksin sävelmä kosketti. Sitä laulettaessa katsojat nousivat seisomaan ja yhtyivät lauluun, lopulta kappaletta esitti Laululavan yleiskuoro, noin laulajaa ja runsaat katsojaa. Eikä esitykset yhteen kertaan loppuneet, vaan rakas laulu laulettiin uudestaan ja yhä uudestaan, ehkä kymmenenkin kertaa peräjälkeen. Sillä hetkellä laulua laulavat virolaiset tunsivat olevansa virolaisia virolaisten keskellä. Se oli hetki, joka auttoi jaksamaan seuraaviin laulujuhliin.
Laululava
Laululavalla lauletuilla kuorolauluilla oli ollut huima henkinen merkitys, ne olivat auttaneet virolaisia jaksamaan ja säilyttämään