Sivistysyhteiskunnan hiipuminen

Teksti: Pyry Puustinen

”Politiikka on rikki.” Tätä kyseistä lausahdusta on toisteltu jo väsyttävän kauan, useimmiten erinäisten poliittisten ääripäiden edustajien toimesta. Minun mielestäni sivistysyhteiskuntamme on puolestaan rikki, tai ainakin hajoamassa hitaasti, mutta varmasti. Tämä puolestaan näkyy oireiluna yhteiskunnallisen tason päätöksenteossa. Sen sijaan, että puhaltaisimme yhteen hiileen, kinastelemme asioista, jotka ovat oikeisiin ongelmiin verrattuna mitättömiä. Politiikasta on tullut selviytymistaistelua, jossa tapellaan äänestysluvuista sen sijaan, että tehtäisiin puhtaasti koko kansaa hyödyttäviä päätöksiä. Erityisen ongelmallinen on ilmiö, jossa mistä tahansa kysymyksestä tulee poliittinen kysymys, kun poliitikot iskevät siihen kiinni. Oikeassa sivistysyhteiskunnassa näin ei tapahtuisi.

Tieteen synnyttänyt ja suurin sitä ajava voima on uteliaisuus. Maailman todellisesta luonteesta voi saada kiinni hetkellisesti, jos keskittyy tarkastelemaan sitä sellaisenaan, ilman muita motiiveja, kuin sen tarkasteleminen. Muut motiivit ovat usein haitallisia ja niiden ansiosta ihminen osaakin johtaa itsensä harhaan lähes ällistyttävän tehokkaasti. Jostain syystä meillä on myös halu olla oikeassa, mikä pahentaa asioita entisestään. Biasoituminen onkin niin vakava ongelma, että olemme kehittäneet keinoja sen välttämiseksi ja vähentämiseksi, jotta emme hankaloittaisi tutkimustyötä. Tämä ei jostain kumman syystä mene poliitikkojen kaaliin. Politiikka on tietyssä mielessä lähestymistapansa puolesta täydellinen tieteen vastakohta. Kaikki siinä on läpikotaisin biasoitunutta, ja ihmiset eivät osaa katsoa maailmaa muun, kuin oman poliittisen linssinsä läpi. Tämä on hyvin ongelmaista monestakin syystä, joista luettelen pahimmat.

1. Poliittisen linssin läpi katsottuna kaikki on poliittista. Jos empiirinen tieto sattuu tukemaan vastapuolen poliittisia näkemyksiä, se demonisoidaan, koska ”Eihän vastapuolen kanssa voi olla samaa mieltä. Hehän yrittävät polkea meidän äänestäjien etuja.”

2. Sitoutumattomat tutkijat leimataan poliittisesti biasoituneiksi sen mukaan, mihin lokeroon heidän tuottama tietonsa sattuu sitä tarkastelevan poliitikon poliittisen linssin näkökentässä putoamaan.

Näiden ansiosta tehokas lobbaaminen on mahdollista, joka sitten puolestaan johtaa usein päätöksiin, jotka ovat siististi sanottuna empiirisen tiedon kanssa ristiriidassa ja ihan aikuisten oikeasti virheellisiä. Muutamina esimerkillisinä mainintoina vaikkapa edelleenkin lobattavat avohakkuut, Suomen täysin kestämätön kaivoslaki, uhanalaisten lajien metsästämisen salliminen, riistan ajo luonnonsuojelualueiden läpi, ihmisten kronotyyppien huomioimattomuus päätöksen- teossa, lapsiköyhyyden vakavuuden laiminlyönti, turpeen luokittelusta kinasteleminen, lentoyhtiöiden tekohengitys… Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta pointti on varmaankin tullut jo selväksi? Vaikka lähtisimme liikkeelle niinkin (toivottavasti) yleisesti hyväksytystä premissistä, kuin yhteiskunnan toiminnan turvaaminen pitkällä aikavälillä, niin päätyisimme nykyisenkaltaiseen tilanteeseen, koska introspektiokyvyttömät karvattomat apinat eivät kykene olemaan sinut oman perusolotilansa kanssa, vaan hukuttavat eksistentiaalisen tuskansa kaiken maailman turhuuksiin, joista muut sitten saavat resursseja, joilla mahdollistaa oma eskapisminsa. Rinkirunkkaus jatkuu ja sen kritisoiminen on demonisoitu äärimmäisyyksiin asti.

Kaiken tämän taustalla on lähes lapsellinen halu olla oikeassa, ja jokin ihmeellinen käsitys siitä, että jokainen oma mieliteko, joka nyt vaan sattuu olemaan lain puitteissa sallittava, on oikeutettu. Missähän vaiheessa on päässyt unohtumaan se, että ihmiset nekin lait ovat säätäneet, ihmiset niitä myös muuttavat, ja tästä syystä jonkin asian laillisuus ei todellakaan ole vakavasti otettava tae, saati perustelu sille, että se olisi esimerkiksi empiirisen tiedon valossa oikein. Oikeastaan tämä on lähes tuskallisen itsestään selvää, koska eihän empiirinen tieto oikeasti pääse päätöksenteon perustaksi, paitsi sellaisissa kysymyksissä, jotka koskettavat meitä kaikkia, välittömästi. Jos kyse on edes vähän hitaammin lähestyvästä uhkasta, niin yksimielisyys voidaan unohtaa kokonaan. Väitänkin, että jos tarkastellaan yhteiskuntaan kohdistuvien uhkien ja muutosten vaatimaa reaktioaikaa, niin on olemassa jokin lukuarvo, jota suurempaa reaktioaikaa vaativat uhat ovat sellaisia, joihin ihmiskunta ei pysty vastaamaan. (On olemassa myös alaraja, mutta se ei ole nyt relevantti.) Ilmastonmuutos on todennäköisesti hyvin lähellä tätä rajapyykkiä, toivottavasti kuitenkin sen alapuolella.

Edellä mainittu kohta 1. johtaa myös siihen, että empiiristä tietoa ei oteta vakavasti ja sen seurauksena tiedon välittäminen tiedeyhteisöltä päättäjille hidastuu merkittävästi. Sivistysyhteiskunnalla tarkoitetaan kirjaimellisesti yhteiskuntaa, jossa sivistystä arvostetaan. Mutta empiirisellä tiedolla, joka luetaan sivistykseksi, ei vaikuta olevan Suomessa itseisarvoa, koska korkeakoulut on muutettu koulutusputkiksi, joissa akateemisen vapauden sijaan opiskelijoita käsitellään kuin broilereita kasvattamolla. Vedoten koko aiempaan tekstiin, empiiristä tietoa ei myöskään selkeästi arvosteta poliittisten päättäjien, sekä omaa etua tavoittelevien ahneiden egoististen taloususkovaisten keskuudessa (pl. ne hetket, kun se edistää omaa agendaa). Täten Suomi ei ole kuin osittainen sivistysvaltio. Haluammeko, että se hiipuu täydelliseksi poliittiseksi kaaokseksi?