Pakina alkutekijöissään

Teksti: Tomi Kiviluoma

Jo alkuteoksessa saarnataan alfasta A ja omegasta Ω. Tämähän on tietenkin tunnetun historian ensimmäinen esimerkki tekijänoikeusrikkomuksesta, kun Ilmestyskirja lupaa kysymättä lainasi luvattua profeettaa Cheek ’Jare’ Tiihosta. Universumin yhteisessä kielessä matematiikassa jakamattomia ovat alkuluvut. Varhaisten aitotumaisten joukkoa nimitettiin alkueliöiksi, kunnes tajuttiin, että oli loukkaavaa rinnastaa heitä eliöihin. Siis niihin samoihin, joihin me ihmisetkin kuulutaan.

Pakkomielteemme alkuihin ja loppuihin on häiritsevää. Toivotaan kykyä aloittaa elämä alusta. Elokuvista ja sarjoista muodostetaan kriittisiä mielipiteitä niiden alkuhetkien ja loppuminuuttien perusteella. Välitila pikakelataan samalla huolehtien pyykkivuoron päättymisestä. Syntymää juhlitaan. Kuolemaa pelätään. Elämä näiden kahden huokauksen välissä lienee yhdentekevää.

keskenjääneitä sanoja elämä täynnä

täynnä itseään, kudoksen sommitelmaa tunteita ei osoiteta. Niistä puhutaan kuinka kuvailla kielettä sellaista, jolle ei löydy sanallisia symboleita? koskettaessa iholle jää kirjoitusta

jonka lukija aina tulkitsee väärin ei sellaista voi lukea, mitä ei silmille ole tarkoitettu

Emme muista oman aikamme alusta sekuntiakaan. Aloittamisen trauma on niin suuri. Mielen on suojeltava rakenteitaan. Ehkä maailmankaikkeus kärsii samoista oireista, emmekä siksi kykene raottamaan alkuhetkien mysteerien verhoa. Alut ovat aina kivuliaita. Ne repivät syntymähetken haavat auki. Freud olisi ylpeä. Äitini ei. Tämänkin tekstin alkuhetket saivat minut harkitsemaan nimenvaihtoa ja myyräksi ryhtymistä. Liioittelen. Se johtuu lapsuuden traumoista. Niistä kaikista aluista, joita olemme kokeneet.

Temppeli mäen päällä

sen sisällä romahtamassa tähti kaikki munkit juoksevat rinnettä alas pakoon minä nousen askelmia kohtaamaan luojani hänen viimeisinä hetkinään tiedän tavata nimensä alkuaine alkuaineelta pelkoa en osoita kunnioitusta en tunnusta