– pelkoa ja hävitystä

Läntistä kristikuntaa järkytti vuosina 1241-1242 mongolien johtamien Euraasian paimentolaisten tunkeutuminen syvälle itäiseen ja keskiseen Eurooppaan. Nopeasti edennyt, menestyksekäs hyökkäys herätti ilmestyskirjamaisia tunnelmia. Sillä oli myös kauaskantoiset seuraukset.

Sivilisoituminen ja armeija

Mongoli-imperiumin synty pohjautui ennen kaikkea mongolikulttuurin sivilisoitumiseen –mongolit omaksuivat luku- ja kirjoitustaidon.

Tšingis-kaanin valtakaudella (1206-27) alettiin mongolia kirjoittaa uiguureilta omaksutulla syyrialaisperäisellä aakkostolla, mikä mahdollisti hallinnon ja tehokkaan verotuksen luomisen. Virkakunta koostuikin alussa lähinnä uiguureista. Tärkeätä oli samaan aikaan mongolien sotalaitoksen organisatorinen ja hierarkkinen uudistaminen osin ulkoisten esikuvien mukaan. Pitkälliset keskinäiset valtataistelut Mongolian aroilla olivat johtaneet Tšingis-kaanin valtaannousuun vuonna 1206 ja synnyttäneet tehokkaan sotakoneiston, jota ei voitu pitää toimettomana. Se suunnattiin nyt kohti ulkoista vihollista.

Armeija jaettiin desimaalijärjestelmän pohjalta 10, 100, 1000 ja 10 000 miehen osastoihin, joilla jokaisella oli oma johtajansa. Edelleen Tšingis-kaani näyttää pyrkineen määrätietoisesti rikkomaan Mongolian alueen paimentolaisten jakautumisen eri heimoihin ja klaaneihin, jolloin armeijan osastoja alettiin muodostaa eri etnis-kielellisistä ryhmistä. Poikkeuksellista aikakauden feodaali- ja maaorja-armeijoihin verrattuna oli, että mongoli-armeijassa jokainen yksittäinen sotilas tai johtaja kykeni syntyperästään riippumatta kohoamaan armeijan hierarkiassa kykyjensä ja saavutustensa perusteella korkeaan asemaan, mikä aikaansai lojaaliutta rivisotilaissakin. Johtajilla oli myös mahdollisuus itsenäisiin päätöksiin. Tätä kaikkea on pidetty usein osoituksena Tšingis-kaanin sotilaallisesta neroudesta.

Sittemmin mongolien sotajoukot koostuivat kuitenkin pääosin aivan muista kuin Mongolian alueen paimentolaisista. Aluksi sotaväkeä saatiin Euraasian muista paimentolaisista, mutta myöhemmin sitä hankittiin myös alistetuista sivilisaatioista aina armenialaisista ja muslimeista kiinalaisiin. Mongolien hyökkäys etenikin kuin lumivyöry. Aina kun jokin kansa saatiin kukistettua, sen joukot liitettiin osaksi nomadien armeijaa, jonka johtavan kerroksen ja ytimen muodostivat mongolit.

Mongolien sotataito

Mongolit katsoivat, että syksy oli parasta aikaa sodankäynnille, koska vihollisen talonpojat olivat tuolloin sidottuja sadonkorjuuseen. Sitä paitsi pakkaseen tottuneiden mongolien oli hyvä jatkaa hyökkäystä talvella. Mongolien hevoset olivat pieniä, mutta erittäin sitkeitä. Jokaisella sotilaalla oli viitisen hevosta, joita vaihdettiin taistelun kuluessa. Ne olivat usein tammoja mutta myös kuohittuja ruunia, joita oli helppo hallita. Euroopassa taistelukenttiä hallitsivat suuret oriit, jotka myös purivat ja potkivat. Mongolien armeijaa seurasivat aina valtaisat kuormastot sekä lammas- ja vuohilaumat. Sotateknologian uusimmista keksinnöistä kuten katapulteista, polttoammuksista, savuntekokoneista ja piirityslaitteista vastasivat lännensotaretkelläkin alistettujen sivilisaatioiden asiantuntijat. Mukana kulkivat myös kaikkien mahdollisten uskontojen pyhät miehet idän kristittyjen papistoa myöten. Sodankäynnille oli saatava paitsi mongolien omien šamaanien ja oman Ikuisen Taivaan myös kaikkien muiden kansojen yliluonnollisten voimien ja olentojen suojelus.

Mongolit ja paimentolaiset olivat yleensä parempia jousenkäyttäjiä kuin vastustajansa. Jo siksi lähitaistelua vältettiin. Mongolien pääase oli komposiittijousi, jonka kaareen oli yhdistetty liimaamalla puuta ja sarvea. Varsinainen taistelu käytiin korkeintaan 150 metrin etäisyydeltä kohdistetuin nuolisatein. Usein käytettiin ns. karakolointi-taktiikkaa, jolloin ratsuväenosasto ampui kaikki nuolensa 40-50 metrin päässä vihollisesta. Sen jälkeen vetäydyttiin ja uusi osasto tuli aina tilalle. Tapa muistuttaa pistoolein varustautuneen ratsuväen toimintatapaa 1600-luvun Euroopassa.

Jo Tšingis-kaani oli antanut määräyksen, että taistelun kuluessa ei saanut ilman lupaa pysähtyä paimentolaisten perinteiseen tapaan ryöstelemään. Vihollisarmeijat pyrittiin tuhoamaan täydellisesti. Erityisen tärkeätä oli surmata vihollisen johtajat, jottei heidän ympärilleen olisi voitu luoda uudelleen järjestäytynyttä vastarintaa. Erityisosastot saattoivat ajaa heitä takaa satoja, joskus tuhansiakin kilometrejä.

Eurooppa vaarassa

Mongolit ja muut Euraasian paimentolaiset suuntasivat aluksi hyökkäyksensä erityisesti islamilaiseen maailmaan ja Kiinaan, joista jälkimmäinen edusti heille samaa kuin Rooma antiikin barbaareille. Venäjän ja Bysantin takainen Eurooppa oli mongoleille takamaata. Silti heidän valtapiirinsä saavutti myös läntisen kristikunnan. Vuonna 1223 mongolit olivat lyöneet Kalkajoella Euraasian läntisten arojen turkinsukuisten paimentolaisten kumaanien sekä heidän avukseen saapuneiden venäläisten ruhtinaiden joukot. Tšingis-kaanin pojan ja seuraajan, suurkaani Ögödein valtakaudella

(1229-41) mongolit päättivät ulottaa hyökkäyksensä myös pitkälle länteen. Aluksi kukistettiin

Etelä-Venäjän arojen paimentolaiset kuten keskisen Volgan bolgaarit sekä juuri kumaanit.

Vuonna 1237 mongolit ryhtyivät valloittamaan

Venäjän kymmenkuntaa keskenään eripuraista ruhtinaskuntaa. Kolmessa vuodessa ne kaikki oli saatu kukistettua Novgorodia lukuun ottamatta. Kun Kiova vallattiin joulukuussa 1240, mongolit olivat läntisen kristikunnan porteilla.

Hyökkäys Eurooppaan oli mongolien tapaan tarkasti suunniteltu. Tiedustelu ja vakoilu paljastivat läntisen kristikunnan hajanaisuuden kuten Unkarin kuninkaan Bela IV:n ongelmat aatelistonsa kanssa, Puolan yhdeksän keskenään vihamielistä herttuakuntaa sekä paavi Gregorius IX:n (mongolien näkökulmasta jonkinlaisen ylimmän šamaanin) ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Fredrik II:n välisen valtataistelun. Läntisen kristikunnan hallitsijoille lähetettiin uhkaavia kirjeitä, joissa vaadittiin antautumista ja alistumista veronkantoon. Vastustajat pyrittiin saamaan antautumaan ennakolta, jolloin nämä säästyisivät täydeltä tuholta ja samalla vältettiin omia turhia menetyksiä.

Huhtikuussa 1241 mongolit löivät puolalaissaksalaisen ritariarmeijan Liegnitzin kaupungin edustalla. Seipään kärjessä he kantavat kristittyjen joukkojen komentajan Sleesian herttua Henrik II:n päätä. Henrikin äidin Pyhän Hedvigin elämäkerran kuvitusta vuodelta 1353.

Hyökkäys

Nähtävästi vain Unkarissa ymmärrettiin, että kyse oli todellisesta uhasta. Avunpyynnöt läntisen kristikunnan valtaapitäville eivät tuottaneet kuitenkaan konkreettisia tuloksia. Maaliskuussa

1241 Tšingis-kaanin pojanpoikien Batun ja Kadanin komentama, pääosin kumaaneista koostunut arviolta 60 000 miehen armeija hyökkäsi Karpaattien linnoitettujen solien kautta Unkariin. Euraasian arojen läntinen päätepiste Unkarin pusta oli jo aikaisemmin vetänyt puoleensa paimentolaisia, kuten hunneja, avaareja ja itsekin alkujaan paimentolaisia, madjaareja (unkarilaisia). Sinne oli helppo edetä ja se tarjosi ravintoa hevosille. Viikon kuluttua koko Tonavan itäpuolinen Unkari oli jo pääarmeijan hallussa. Hyökkäyksen johdossa ja erityisesti suunnittelijana oli myös Tšingis-kaanin uskottuihin kuulunut veteraanisotapäällikkö Subutai.

Jo aiemmin osa joukoista, noin 10 000 miestä, siirtyi Batun johdolla operoimaan pohjoisemmaksi Puolaan. Jakamalla paimentolaisarmeija kahteen osaan pyrittiin estämään unkarilaisten ja puolalaisten yhteinen puolustautuminen. Suoritettuaan tehtävänsä mongolit kääntyivät kohti etelää ja liittyivät kuukauden kuluttua pääjoukkoihin Unkarissa.

Unkarissa mongolit katsoivat, että Bela IV:n kokoama noin 65 000 miehen armeija oli heille liian voimakas. Teeskennellen vetäytymistä he houkuttelivat sen puolustusasemista Mohin tasangolle. Valesaarrostuksella unkarilaiset saatiin ahtautumaan leiriinsä, jossa he kokivat katastrofaalisen tappion 11.4.1241. Kuningas pääsi pakoon, mutta muun muassa hänen veljensä, kaksi arkkipiispaansa ja lähes kaikki joukkojen komentajat saivat surmansa, Kesän ja syksyn 1241 mongolit pysyttelivät Tonavan itäpuolella. Mongolit löivät jo Unkarissa rahaa ja Mohista saaliiksi saamallaan kuninkaallisella sinetillä he antoivat väärennettyjä julistuksia Bela IV:n nimissä. Joulukuussa Tonavan jäädyttyä hyökkäystä jatkettiin ja Unkari lopulta vallattiin. Kuningas Bela IV:n oli paettava Balkanille, jonne suuri mongoliosasto lähti seuraamaan häntä. Lopulta kuninkaan onnistui pelastautua Spalaton (nyk. Split) edustalla olevalle saarilinnoitukselle.

Laajat alueet itäisestä Euroopasta autioituivat ja monet kaupungit – kuten Budan ja Pestin kaksoiskaupunki, Gran (nyk. Esztergom), Breslau (nyk. Wroclaw), Krakova, Liegnitz (nyk. Legnica), Lublin, Agram (nyk. Zagreb) sekä Belgrad kärsivät suuria tuhoja. Tuolloisen Unkarin, joka oli nykyistä paljon laajempi, kaksimiljoonaisesta väestöstä arviolta lähes puolet sai surmansa sekä itse hyökkäyksen että erityisesti sitä seuranneiden nälänhädän ja tautien takia. Mongolien etujoukot näyttäytyivät jo Wienin lähistöllä ja heidän tiedustelupartionsa tavattiin Alppien toiselta puolen 100 kilometrin päässä Venetsiasta.

Vetäytyminen

Keväällä 1242 mongolit kuitenkin keskeyttivät yllättäen hyökkäyksensä. Kaukaa Mongoliasta, Baikaljärven eteläpuolelta sijaitsevasta imperiumin pääkaupungista Karakorumista oli saapunut viesti suurkaani Ögödein kuolemasta 11.12.1241. Euroopassa sotineen mongoliaristokratian, etenkin Tšingis-kaanin suvun jäsenten, oli palattava Aasiaan valitsemaan uutta suurkaania ja varmistelemaan asemiaan tulevassa vallanjaossa. On myös arvioitu, etteivät mongolit aikoneet jäädä näin pitkälle länteen. Unkarin pusta ei ehkä myöskään kyennyt ruokkimaan heidän satatuhatpäisiä hevoslaumojaan.

Mongolit aloittivat vetäytymisensä. Unkari hylättiin ja joukot lähtivät paluumatkalle. Paimentolaiset kulkivat hävittäen Balkanin kautta. Bulgariasta Volgan alajuoksulle saavuttiin loppuvuodesta 1243. Tänne Etelä-Venäjälle Batu perusti pääkaupunkinsa Sarain, ja hänestä tuli Karpaateilta Uralille ulottuneen, Venäjää eri muodoissaan 250 vuotta alistaneen, Kultaisena Ordana tunnetun kaanikunnan ensimmäinen hallitsija. Tällä kaanikunnalla on ollut huomattava merkitys Venäjän ja välillisesti myös Suomen alueen kohtaloihin.

Ögödein seuraaja, suurkaani Möngke (Tšingis-kaanin pojanpoika), oli myös johtanut joukkoja Euroopassa. Hänen kuoltuaan vuonna 1259 mongoleilla ei ollut enää edes nimellisesti keskitettyä johtoa, ja valtakunta jakaantui lopulta neljään, väestömääriltään ja pinta-aloiltaan edelleen erittäin suureen kaanikuntaan. Kultaisen Ordan alueelta paimen- tolaiset tekivät edelleen hyökkäyksiä itäiseen Eurooppaan etenkin vuosina 1259 ja 1285, mutta heillä ei enää ollut voimia eikä ehkä halujakaan kaukaisen läntisen kristikunnan valloittamiseen. Mongolihallitsijoiden päämaalit olivat edelleen islamilaisessa maailmassa ja erityisesti Kiinassa, ja kauempanakin aina Japania myöten. Mikäli mongolit olisivat jääneet Unkariin, ehkä läntiseen kristikuntaan olisi levinnyt buddhalaisuutta ja unkarilaisia ja saksalaisia ritareita olisi taistellut mongolien joukoissa Kiinassa.

Jälkivaikutus

Mongoli-imperiumin luominen aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman ja monien korvaamattomien kulttuuriarvojen tuhoutumisen.

Toisaalta kaikilla imperiumeilla kuten antiikin Roomalla ja brittiläisellä imperiumilla on ollut oma tuhoava ja verinen menneisyytensä. Mongoli-imperiumissa vallitsi kuitenkin tietty oikeudellis-sotilaallinen järjestys sekä erilaisten uskontojen ja elämäntapojen hyväksyntä. Sen suuruuden aikaa sävyttikin ajoittain Pax Mongolica, rauhan ja vakauden aika, joka loi yhteyksiä toisilleen usein tuntemattomien kulttuurien, kansojen ja uskontojen välille. Mongoli-imperiumi avasi kauppayhteyksiä sekä välitti henkistä, taloudellista ja teknologista tietämystä, mikä avarsi maailmankuvaa kaikkialla tunnetussa maailmassa. Samalla ns. silkkitiet toivat myös mukanaan tauteja kuten ruttoa. Tällä kaikella on ollut maailmanhistoriallinen merkitys.

Mongolihyökkäyksen aikana esimerkiksi Kiinasta ei tiedetty Euroopassa juuri mitään. Hyökkäyksen jälkeen mongolien luo, nykyisen Mongolian alueelle, lähetettiin diplomaattisia lähetystöjä, jotka laativat matkoistaan meillekin säilyneet laajat selontekonsa. Heitä olivat muun muassa fransiskaanit Johannes de Plano Carpini (1247) sekä Vilhelm Rubruk (1255). Mongoleista annettiin nyt realistinen kuva: he olivat ihmisiä eivätkä Raamatun profetioiden ennustamia ”Antikristuksen sotajoukkoja”.

Khubilai-kaanin aikana (1260-1294) Kiinassa olikin jo runsaasti italialaisia kauppiaita sekä fransiskaanien lähetystyötä seurakuntineen. Marco Polon matkakertomusten ensimmäinen versio ilmestyi 1298. Nopeasti saavutettiin Mustanmeren alue, Kaukasia, Persia ja pian Intia. 1300-lukua pidetäänkin jo eurooppalaisen matkakirjallisuuden vuosisatana.

Kirjallisuutta:

Göckenjan, Hansgerd, Der Westfeldzug (1236-1242) aus mongolischer Sicht. Teoksessa Wahlstatt 1241. Beiträge zur Mongolensclacht bei Liegnitz und zu ihre Nachwirkungen. Im Auftrag der Stiftung Kulturwerk Schlesien herausgegeben von Ulrich Schmilewski. Würzburg 1991, 35-75.

Jackson, Peter, The Mongols and the West, 1221-1410. Harlow, England 2005.

May, Timothy, The Mongol Art of War. Chinggis Khan and the Mongol Military System. Yardley, Pennsylvania 2007.

Ruotsala, Antti, Miten mongolit valloittivat maailman? Historiallinen Aikakauskirja 2/2009, 237-240.