Suomalaistutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä Mongolian aroilla

Oula Seitsonen ja mongolialainen arkeologi Bayarsaikhan Jamsranjav

seurasivat G.J. Ramstedtin ja Sakari Pälsin jalanjälkiä 110 vuotta myöhemmin nähdäkseen miten maisemat, muinaisjäännökset ja elinolot olivat muuttuneet.

Kirjoitin vuonna 2018 Suomi-Mongolia-Seuran jäsenlehteen suomalaisten tutkimusmatkailijoiden retkistä Mongoliassa vuonna 1909. Tuona kesänä kielitieteilijä G.J. Ramstedt ja nuori arkeologi Sakari Pälsi taivalsivat lähes 1500 kilometrin matkan arojen halki muinaisjäännöksiä etsien ja dokumentoiden. Matka oli monessa mielessä uraauurtava, ja erityisen merkittävä Sakari Pälsin myöhemmän tutkijanuran kannalta.

Samanaikaisesti maantieteilijä J.G. Granö oli omalla tutkimusretkellään lännempänä Altain alueella, mutta joutui keskeyttämään matkansa hänen apumiestensä varastettua retkikunnan hevoset. Tämän takia Granö ja hänen siperiansuomalainen matkakumppa- ninsa Tapani (Stepan) Unkuri joutuivat palaamaan kamelikaravaanin kyydissä silloiseen Urgaan, nykyiseen Ulaanbaatariin. Tämän odottamattoman vastoinkäymisen johdosta näiden kahden suomalaisen retkikunnan tiet kuitenkin kohtasivat keskisessä Mongoliassa. Valitettavasti Pälsin ja Ramstedtin tutkimusmatkastaan suunnittelema tieteellinen teos jäi julkaisematta toisin kuin Granön tutkimukset. Sen saksankielinen käsikirjoitus löydettiin sattumalta vuosikymmenien päästä ja julkaistiin Harry Halénin toimittamana vasta 1982. Julkaisemattomuuden takia tämä merkittävä arkeologinen retki on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi sekä Suomessa että ulkomailla (mikä toimii hyvänä muistutuksena nykytiede-

Hulsajaiin dawaa -solassa vuonna 1909.

Jamsranjav miehille!). Tämä on erityisen valitettavaa, koska Pälsi dokumentoi ensimmäisenä arkeologina maailmassa monia myöhemmin ikonisiksi muodostuneita muinaisjäännöstyyppejä, kuten Mongolian pronssikautisia khirigsuurkumpuhautoja ja niin sanottuja peurakiviä, joihin on kaiverrettu kuvia lentävistä peuroista. Kansainvälisesti näiden muinaisjäännöstyyppien varhaisin dokumentointi liitetään 1920-luvun amerikkalaisiin tutkimusmatkoihin.

Kesällä 2019, 110 vuotta myöhemmin, kirjoittaja ja mongolialainen arkeologi

Lounastauko

Bayarsaikhan Jamsranjav saivat Nordenskiöld samfundetilta rahoituksen Pälsin ja Ramstedtin jälkien seuraamiseen. Tavoitteena oli kulkea mahdollisimman uskollisesti vuoden 1909 retkikunnan reitti ja tarkastella reilussa vuosisadassa muinaisjäännöksissä, maisemassa, elinoloissa ja elinkeinoissa tapahtuneita muutoksia. Lisäksi toiveena oli tehdä vuoden 1909 retki ja sen tulokset paremmin tunnetuksi maailmalla.

Pälsin ja Ramstedtin reitillä 2019: muinaisjäännöksiä ja tuhottuja luostareita

Vuoden 2019 tutkimusmatka toteutettiin toukokesäkuussa 2019. Lähdin matkaan Suomesta samana päivänä kuin Pälsi ja Ramstedt 110 vuotta aiemmin, 5. toukokuuta. Vuonna 1909 matkaan Urgaan kului viikkoja, mutta nyt olin jo seuraavana päivänä perillä Ulaanbaatarissa. Lupa- ja muiden käytännönjärjestelyjen selvittelyyn meni viikon päivät ja sitten pääsimmekin jo arolle etsimään Pälsin ja Ramstedtin jälkiä. Oppaana matkassa toimivat Pälsin Mongolian matkallaan tekemät muistiinpanot sekä Halénin toimittama ”Memoria secularis Sakari Pälsi” -teos.

Reissua taitettiin vaihtelevissa olosuhteissa aina toukokuisista lumimyrskyistä kesäkuun paahtavaan helteeseen. Matkan aluksi onnistuimme heti paikantamaan ensimmäiset Pälsin ja Ramstedtin löytämät arkeologiset kohteet, pari khirigsuuria ja samanaikaisia niin sanottuja rinnehautoja. Lisäksi paikalla oli nähtävissä edelleen vanha kärrypolku, jota pitkin taivaltaessaan he nämä muinaisjäännökset mitä ilmeisemmin huomasivat. Paikansimme matkan kuluessa valtaosan Pälsin 1909 kartoittamista kohteista, mikä osoittaa suomalaisten 110 vuotta sitten tekemän dokumentoinnin korkeatasoisuuden. Muutamia kohteita emme enää kyenneet paikantamaan ja osa niistä olikin ilmeisesti tuhoutunut täysin myöhemmän maankäytön, esimerkiksi villin kaivostoiminnan, niin sanottujen ”ninjakaivosten”, vaikutuksesta. Lisäksi paikansimme yli 200 aiemmin tuntematonta kohdetta, jotka muuttavat mielenkiintoisesti käsitystä Mongolian erityyppisten arkeologisten kohteiden levinnästä. Käytimme kohteiden dokumentoinnissa nykyaikaisia menetelmiä, kuten drone-kuvausta ja fotogrammetrista mallinnusta. Näiden avulla voimme tuottaa muinaisjäännöskohteista tarkkoja karttoja ja esimerkiksi kolmiulotteisia malleja. Mallinnukset ja kartat on jatkossa tarkoitus saada verkkoon avoimesti kaikkien tarkasteltaviksi.

Yksi tarkastelemistamme kysymyksistä olivat myös buddhalaisluostarit ja niiden kohtalot.

Vuonna 1909 suurin osa retkikunnan pysähdyspaikoista oli luostareita, jotka olivat tuohon aikaan arojen asutus- ja kulttuurikeskuksia.

Neuvostovallan 1930-luvulla toteuttamassa ”Suuressa puhdistuksessa” (Их Хэлмэгдүүлэлт) kuitenkin tuhottiin tuhatkunta mongolialaista luostaria ja tapettiin lähes 20 000 munkkia, mikä muutti merkittävästi arojen maisemaa ja kontaktiverkostoja. Tämän joukkotuhon vaikutukset arojen asutukseen, rakennettuun ympäristöön, uskontoon ja kulkureitteihin olivat valtavat.

”Suuri puhdistus” pyyhki vuosikymmeniksi piiloon merkittävän osan mongolialaista hengellistä kulttuuriperintöä, joka on alkanut toipua kokemastaan iskusta vasta neuvostovallan murruttua. 1990-luvulta lähtien monet ryhmät ovat pyrkineet palauttamaan pyhiä paikkoja vanhaan asuunsa sekä rakentamaan uudelleen tuhottuja temppeleitä. Tämä työ on edelleen käynnissä ja esimerkiksi Bayarsaikhanin kotikylän temppeli valmistui uudelleenrakennettuna viime vuonna. Kyläläiset olivat kätkeneet rakennuksen pystyrungon paalut vuorille luolaan, kun temppeli tuhottiin 1930-luvulla ja rakensivat uuden pyhätön vanhojen paalujen ympärille. Vastaavia kertomuksia pyhien esineiden ja temppelien osien pelastamisesta ja kätkemisestä löytyy monia eri puolilta Mongoliaa.

Erityisen mielenkiintoinen kohde matkan varrella oli esimerkiksi 1930-luvulla tuhotun Lamiin-gegeeniin-luostarin uudelleen paikantaminen. Tutkijat olivat aiemmin olettaneet sen sijainneen läheisessä asutuskeskuksessa sijaitsevan uuden luostarin paikalla, mutta paikallisten haastattelut paljastivat, että tuhottu luostari ja sitä 1909 ympäröinyt vilkas asutuskeskus sijaitsivatkin noin kymmenen kilometrin päässä asumattomassa laaksossa. Alueen paikallismuseolla oli myös runsaasti ihmisten ennen luostarin tuhoa henkensä uhalla pelastamaa esineistöä, esimerkiksi pyhiä patsaita ja pienesineistöä, jotka olivat olleet kätkettynä kaivoon koko neuvostoajan.

Toisella merkittävällä luostarikohteella, Dzajiin-gegeeniin-luostarilla (nykyinen Tsetserleg), saimme tietoomme ainoan mahdollisen muistitiedon Pälsin ja Ramstedtin matkasta. Munkeilla oli perimätietona muisto vuonna 1909 paikalla käyneestä saksalaisesta(?) tutkimusmatkailijasta, joka oli kuvannut heitä ja luostarin rakennuksia. Tämä saattaa olla vääristynyt muistuma suomalaisten vierailusta. Muuten emme tavanneet paikallisilta mitään muistitietoa vuoden 1909 retkestä. Tähän ovat osaltaan vaikuttaneet neuvostoaikana toteutetut laajamittaiset väestönsiirrot. Yritimme esimerkiksi paikantaa Pälsin valokuvaaman shamaani Ötsir-böön jälkeläisiä (böö tarkoittaa shamaania), siinä kuitenkaan onnistumatta. Ilmeisesti Ötsir-böön heimo joutui väestönsiirtojen kohteeksi, eikä palannut entiselle kotiseudulleen 1990-luvulla, toisin kuin monet muut mongolialaissuvut. Neuvostovallan jälkeen mongolialaiset muuttivat suurin joukoin neuvostokommuuneista vanhoille sukumailleen ja palasivat entisten, vuotuiskiertoon perustuneiden paimentolaiselämäntapojen pariin.

Olin jo aiemmilla tutkimusmatkoillani huomannut, että Pälsinkin 1909 havainnoima tapa uhrata ”kiviukoille”, rautakautisille hautapatsaille, on edelleen voimissaan. Neuvostoaikana traditiota harjoitettiin salassa, mutta 1990-luvulta lähtien myös se on kokenut uuden nousun. Tämä tapahtuu esimerkiksi hieromalla patsaiden kasvoihin ja suuhun rasvaa tai tupakkaa, sekä lahjoittamalla niille rahaa, ruokaa ja tarvekaluja. Äärimmäisissä tapauksissa patsaat on siirretty alkuperäisiltä paikoiltaan, puvustettu ja niille on voitu rakentaa asumukseksi myös oma pieni temppeli.

Kirja ja tulevaa kulttuuriperintöyhteistyötä

Vuoden 2019 tutkimusretken pohjalta on tarkoitus laatia muutamia tieteellisiä artik - keleita sekä kirjoittaa yleistajuinen tietokirja. Kirjassa on tarkoitus esitellä sekä 1909 että 2019 retkikuntien matkaa ja merkitystä useammalla kielellä (englanniksi, mongoliaksi ja toivottavasti myös suomeksi). Matkan myötä syntyi myös uusia ajatuksia tulevasta suomalaismongolialaisesta kulttuuriperintöyhteistyöstä. Mongolialaisia tutkijoita kiinnostaa erityisesti varhaisten tutkimusmatkailijoiden Suomen Kansallismuseoon toimittamien mongolilaisten esineiden dokumentointi. Niiden digitoiminen avoimesti kaikkien saataville sekä mahdollisesti joidenkin esineiden palautus kotimaahansa on jatkossa ajankohtainen yhteistyönaihe.

Oula Seitsonen on arkeologi ja maantieteilijä Helsingin ja Oulun yliopistoissa. Hän on työskennellyt vuosikymmenen ajan Mongolian arkeologian parissa, muiden tutkimusaiheidensa ohella.