Sukuviesti 5/2016

SUKUVIESTI

5 2016

Sukuseurojen, sukututkimuksen, historian ja kulttuurin aikakauslehti

5 2016

SISÄLTÖ

3 Pääkirjoitus 4 Oikeaa nimeä etsimässä, Kati Laitinen 8 Sukulapaskilpailun parhaat palkittiin 10 Kansalaismuistipiiri on muistojen ja tarinoiden jalostamo, Kati Laitinen

12 13 14 16

Valtatien varrelta on Vuoden kotiseututeos Sassi sukuyhdistys ry, Kati-Susanna Porkka Heiskaset Vironmaalla, Hannu Heiskanen Tynkkysille sukukirja, Tuomo Tynkkynen

17 18

Koposten sukupäivä Savossa, Hannu K. Koponen Tissarin Sukuseuran 35-vuotisjuhlassa julkistettiin uusi sukukirja, Veikko Tissari

20 Lauri Viita, luonnonmullistus, Eine Kuismin 26 Sydän-Hämeen eränkäynnin historiaa, Tuula Vuolle-Selki

28 Sukua tutkimaan: Kirkonarkistot, osa 1 30 SKS:n Muistikko 30 Onko kirjasi Vuoden Sukukirja 2016?

31 Yhteistyössä: Heraldisia palveluita 31 Kiitos arjen puurtajille!

Kannessa: Kansallisarkistosta on tullut historioitsija Ira Vihreälehdon toinen koti.

Vihreälehdon kirja Tuntematon sotavanki (Atena Kustannus) ilmestyi syyskuussa.

Kirja kertoo Vihreälehdon yrityksistä löytää isänsä isän – heimosotavangin.

Kuva: Kati Laitinen.

SUKUVIESTI JULKAISIJA Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry 37. vuosikerta TOIMITUS Vastaava toimittaja: Eine Kuismin Toimitus ja taitto: Mediaosuuskunta Liiteri YHTEYSTIEDOT (Toimitus ja tilaukset) Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450, sukuviesti@suvut.fi www.suvut.fi/sukuviesti

ASIANTUNTIJA­NEUVOSTO professori Anto Leikola ylilääkäri Matias Eronen taidehistorioitsija Virve Heininen fil. maist. Kirsti Kesälä-Lundahl professori Juha Pentikäinen

HINTA Vuosikerta 50 € Kannatusjäsenen kestotilaus 45 € Irtonumero 11 €

PAINOPAIKKA KTMP | Ykkös-Offset, Vaasa

AIKATAULU 2017 Nro Ilmestyy 1/17 vk 7 2/17 vk 16 3/17 vk 25 4/17 vk 40 5/17 vk 50

Viisi numeroa vuodessa ISSN 0357–9422

Kulttuuri- mielipide- ja tiede­lehtien liiton Kultti ry:n jäsen

ILMOITUKSET Tuplas Oy, (09) 2420 119, info@tuplas.fi

Aineisto Varaukset 9.1.

19.12.

10.3.

17.2.

12.5.

21.4.

25.8.

4.8.

3.11.

13.10.

PÄ Ä K IR

Joulukummitus

JO

I T US

Lastenlasteni yksi mielilukemisista muutaman vuoden ajan on ollut Tuula Korolaisen kirjoittama ja Christel Rönnsin kuvittama kirja Kissa Killi ja joulukummitus. Kirjaa on luettu kaikkina vuodenaikoina ja se on kulkenut ahkerasti kodin ja mummolan väliä.

Keskusliiton toimisto on joulu­tauolla 20.12.2016–6.1.2017. Sähkö­postiin toimisto@suvut.fi tai puhelimeen voi jättää viestejä, joihin palaamme mahdollisimman pian.

Sukuviestin toimitus ja keskusliiton toimisto toivottavat kaikille rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta 2017. Lämmin kiitos kuluneen vuoden hyvästä yhteis­ työstä kaikille lukijoillemme!

Kirjan päähenkilö, Killi-kissa, kuulee ennen joulua monta kertaa sanat joulun henki. Hän ei ymmärrä mikä se sellainen henki on ja kuvittelee sen olevan jonkinlainen pelottava kummitus. Monenlaisten selkkausten jälkeen kissaperhe istuu jouluaterian jälkeen raukeina kuusen ympärillä. Isoäiti huokailee: ”Olisipa aina tällaista, täällä on niin lämmin joulun henki.” Killi-kissa rohkaistuu kysymään isoäidiltä, onko se joulun henki kiltti kummitus ? ”No ei ole”, mummi naurahtaa. ”Se on se hyvä olo, joka tulee kaikista jouluasioista ja siitä, että saadaan kokea ne yhdessä.”

Kiireetöntä joulunaikaa ja lämmintä joulun henkeä meille kaikille!

Eine Kuismin pääsihteeri

Joulun henki on aika hassu: ei näy turkki, ei yksikään tassu, ei kuono, ei häntä, ei pylly tai massu.

Se talossa hipsii hiljaa kuin aave, kiitävä ajatus, toive tai haave.

Se on siellä, missä on täysi massu, avattu paketti, naurava nassu, tuikkiva tähti, tassussa tassu.

Tuula Korolainen

Christel Rönnsin Kissa Killi -kuvitusta mukaillen piirtänyt Elsa Kuismin.

SUKUVIESTI 5· 2016

3

Kuka olet?

Oikeaa nimeä etsimässä Teksti ja kuvat: Kati Laitinen

Historioitsija Ira Vihreälehdon kirja Tuntematon sotavanki (Atena Kustannus) ilmestyi tämän vuoden syyskuussa. Kirja kertoo kaksi vuotta kestäneistä etsinnöistä, joissa Vihreälehto yrittää löytää isänsä isän. Tehtävä ei ole helppo, sillä isoisä ei ollut kuka tahansa. Hän oli heimosotavanki.

Kirjan kannessa on kuva suomalaisesta perheestä 1940-luvulla. Äiti, isä ja kaksi pientä lasta. Äiti hymyilee pieni tyttö sylissään. Isä on kietonut kätensä sylissä istuvan pojan ympärille. Isän kasvot peittyvät puoliksi varjokuvan taakse. Varjo on miehen, jonka ympärille on kiedottu piikkilankaa. Kuvassa ovat Ira Vihreälehdon isä, täti ja isovanhemmat. Siis kaksi isän isää.

Isän äiti, Lempi, sairastui vain 52-vuotiaana rintasyöpään. Kuolinvuoteellaan äiti oli yrittänyt kertoa pojalleen jotain tärkeää, mutta voimat ehtyivät. Lääkäri oli suositellut, että keskustelua jatkettaisiin seuraavana päivänä. Sitä ei enää tullut. Äidin salaisuus paljastui perunkirjoituksissa. Muiden sisarusten kohdalla oli lukenut: ”Lempin ja Einon

Kansallisarkistosta on tullut Vihreälehdon toinen koti. ”Luulin dna:ta oikotieksi ja tokihan se on, jos tarpeeksi läheinen on tehnyt testin. Tulosten tultua tajusin nopeasti, etten saa niistä mitään selvää ilman sukututkimusta. Osumathan kun olivat täysin vieraita nimiä.”

4

SUKUVIESTI 5· 2016

Historioitsijana Vihreälehto oli aina uskonut Kansallisarkiston lähteiden luotettavuuteen, mutta varsinkin sodanaikaisia papereita peukaloitiin paljon. Sotavankeja ja heimopataljoonassa taistelleita on yritetty piilottaa ja auttaa. Eihän mikään armeija halua luovuttaa omien sotilaittensa tietoja viholliselle.

poika”, mutta esikoinen mainittiin vain Lempin poikana. ”Kuka se minun isä sitten on?” oli poika kysynyt? ”Sotavanki sieltä Otavan koulutilalta, missä äitisi oli keittäjänä”, oli joku vastannut.

– Varmaankin asiaa pohdittiin, vastauksia ei tullut ja sitten oltiin taas hiljaa. Asia on vaiettu nopeasti uudestaan, Vihreälehto arvelee.

Dna-testit kertoivat totuuden, mutta vain osittain Kun Vihreälehdon isä noin kuusi vuotta sitten jäi eläkkeelle, oli tämä alkanut miettiä omia juuriaan ja äitinsä salaisuutta. Aihe nousi usein isän ja tyttären yhteiseksi puheenaiheeksi. Vuonna 2013 Vihreälehto teetti dna-testit omien terveystietojensa takia, kerran suvussa oli ollut nuorella iällä iskenyttä rintasyöpää ja äidin puolelta skitsofreniaa.

– Kun sain tulokset, hämmästyin siinä sivussa tulleita muita tietoja. En ollutkaan perimältäni selvästi venäläinen. Päinvastoin, olin vahvasti suomalainen.

Tulos oli pettymys. Eihän tässä ollutkaan mitään jännää. Vihreälehto oli pitänyt itseään osittain venäläisenä, mutta hän onkin aivan tavallinen suomalainen.

Olivatko puheet venäläisestä sotavangista valetta?

Isän dna-testitulokset tulivat vuonna 2014 ja selvisi, ettei isäkään ollut juurikaan selvemmin venäläinen. Lähinnä itäsuomalainen. Tässä vaiheessa Ira paineli arkistojen äärelle ja selvitti, keitä Otavan kouluti-

lan sotavangit oikein olivat. Arkistosta löytyi viisitoista vuonna 1943 isän hedelmöityksen aikaan Otavalla työskennellyttä sotavankia.

– Mietin, että onpa jännää, että meillä on ollut sotavankeina Simoja, Heikkejä, Antteja. Olen historioitsija ja kirjoittanut maailman sodat oppikirjoihin, enkä tiennyt, mikä tällainen heimosotavankijuttu oikein on.

Jos asia on hänelle vieras, on sen oltava monelle muullekin tuntematon pala historiaamme. Hän päätti kirjoittaa asiat ylös. Tästähän voi tulla jotain kiinnostavaa.

Oma suku, mutta vieras suku Eino kuoli vuonna 1980. Vihreälehto muistaa isänsä tulleen perunkirjoituksista kiukkuisena. Isän identiteetille Einon kuolema oli merkittävämpi kuin aikoinaan Lempin kuolema.

– Hän alkoi ottaa irtiottoa suvustaan ja ehkä suku myös isästä.

Vihreälehdon mukaan isän puolen suku ei juurikaan keskustele ikävistä asioista. Jos jotain asiaa aletaankin pohtimaan, muuttuu keskustelu helposti tiukaksi väittelyksi. Pinnan alla on paljon jännitettä.

Seuraavan kerran Vihreälehto näki isän sukua 90-luvun puolivälissä. Sukulaisten luona vierailut tuntuivat siltä kuin olisi mennyt vieraille kylään.

– En tuntenut meneväni omieni luokse. Äidin suvun puolella tunnistan, että täällähän tätä on, omaa väkeä.

SUKUVIESTI 5· 2016

5

Vihreälehto ei suostu häpeämään sukunsa historiaa. Hän kertoo äidin puolella esiintyvästä skitsofreniasta, aviottomista lapsista, joiden isistä sukulaisilla on oma vahva epäilyksensä sekä papastaan, joka on istunut vankilassa pontikan keitosta. Ja tarinoiden tehoa vahvistaakseen Vihreälehto päästää räiskyvän naurun.

Sota-aikana eläneet ovat sotavankitarinan kuultuaan todenneet, ettei Vihreälehdolla ole mitään hävettävää. Toki he ovat myöntäneet, että ehkä hekin aikoinaan ajattelivat hieman toisin.

–Ymmärrän, että 40-luvulla oli järkevää pitää suunsa kiinni ja että se on ollut silloin selviytymiskeino, mutta me elämme nyt eri aikaa.

Toki Vihreälehtoakin pelotti, että mitä jos hän kohtaa väkivaltaa, kurjuutta ja kärsimystä, jotain todella likaista? Mutta silti hänen on pakko vain penkoa ja pöyhiä, koska on parempi tietää kuin kuvitella.

– Pelko on hirveän huono kaveri ja onhan se outoa perintöä jättää lapsilleen, sellainen häpeilyn ja hiljaisuuden kulttuuri.

Vihreälehto on saanut paljon yhteydenottoja ihmisiltä, joilla on suvussa aviottoman lapsen tausta.

– He haluavat, että heidän lapsensa saisivat tietää niitä oikeita asioita. Kun heille on valehdeltu, niin jospa lapsen lapsille voi kertoa jo totuuden.

Heikkinen, Häkkinen, Kautiainen vai Vihreälehto?

Vihreälehdolle nimi on todella iso osa identiteettiä.

Se on niin tärkeä, että hän on elämänsä aikana pitkään ja hartaasti miettinyt, mikä sukunimi hänellä kuuluisi olla.

– Olin Heikkinen monta kymmentä vuotta Einopapan mukaan.

Aina kun sukunimestä tuli puhetta, oli hänen mainittava, ettei hän OIKEASTI ole Heikkinen. Parikymppisenä opiskelijana Yhdysvalloissa, selvitettyään kysyjälle Heikkisen oikean ääntämisen, hän lisäsi aina perään, ettei hänen oikeastaan pitäisi olla Heikkinen. Avioliiton myötä nimi vaihtui Montoseksi, mutta erottuaan miehestään, hän tunsi taas olevansa väärällä sukunimellä.

– Soitin isälle ja kysyin, tykkäisikö hän huonoa, jos en ottaisi Heikkistä takaisin. Hän sanoi, että: ”Älä ainakaan Heikkistä ota, ota Kautiainen!” Mutta ei Lempinkään sukunimi tuntunut omalta, sillä olinhan läheisempi äidin suvun kanssa. Äidin tyttönimi Häkkinen, ei sekään tuntunut rehelliseltä, koska äidin isäkin oli ollut avioton lapsi. Sukunimeksi valikoitui äidinäidin sukunimi.

–Jos pysyn äitilinjassa, niin äidin äidit todennäköi6

SUKUVIESTI 5· 2016

sesti ovat totta, Vihreälehto perustelee sukunimeen päätymistä ja toteaa nauraen, että kyllä sukututkijat tämän ymmärtävät.

Myös isä vaihtoi sukunimensä oltuaan yli 70 vuotta Heikkinen. Tämän vuoden keväästä lähtien hän on ollut Raimo Juhani Kautiainen.

– Hän on kuulemma päättänyt mennä hautaan sillä nimellä kuin on syntynytkin. Luulen, että tämä nimillä pelaamisemme liittyy identiteetin epäselvyyteen.

Etunimi Ira on äidin päättämä ja nimen venäläisyys on puhdasta sattumaa. Iran tapauksessa todella hieno sattuma. Venäläiset, joiden kanssa hän on jutellut ja kirjoitellut sukututkimuksen tiimoilla, ovat pitäneet nimestä.

– Olen saanut kirjeitä, joissa minulle on annettu ihania lempinimiä kuten Iroshka tai Irinja. Moni pitää Iraa lyhennyksenä Irinasta ja toisinaan minua kutsutaankin Irinaksi.

Kirja suututti sukulaiset Kirjan julkistamisen jälkeen isän puolen sukulaiset, eivät ole olleet yhteydessä Vihreälehtoon, tämän isään tai isän nuorimpaan siskoon Päiviin. Kirjan alkuvaiheessa suku kokoontui keskustelemaan muistoistaan, Päivi kirjoitti niistä muistiinpanot ja lähetti ne Vihreälehdolle. Kun suku luki kirjan käsikirjoituksen, he tulivat katumapäälle. Tuli huutopuheluita isälle, Päivisiskolle ja kustannuspäällikölle. Kirjaa ei saa julkaista.

– Olen saanut yhden sähköpostin ja yhden puhelun, muuten he eivät ole olleet yhteydessä minuun.

Eniten minua säälittää isä, sillä eihän kirja hänen vikansa ole, ja nyt kaikki ovat taas hirveän vihaisia isälle, hän sanoo hiljaa.

Vihreälehto ymmärtää, että jos asiasta ollaan oltu 70 vuotta puhumatta ja sitten joku nostaa sen pöydälle, niin ei se voi mennä missään suvussa kivuttomasti.

Sukulaiset sanovat isän ja Päivin muistavan asiat väärin. Isä siis valehtelee ja Vihreälehto kirjoittaa valheita.

–Heidän mielestään Lempin ja Einon muisto menee pilalle tämän kirjan takia. He suuttuvat, jos sanon, että Lempin ja tuntemattoman isoisäni välillä oli rakkautta.

Vihreälehto puhuukin vain ihastuksesta, vaikka hänestä tuntuu hullulta käsitellä omia isovanhempiaan hölmöinä ja tyhminä nuorina. Hän on peilannut aihetta monien ulkopuolisten silmin. Onko tässä jotain väärää Lempiä ja Einoa kohtaan? Heidän mielestään kirja ei pilaa Lempin ja Einon rakkautta.

Oikean nimen etsintä jatkuu Vihreälehto ei edelleenkään tiedä kuka Otavan viidestätoista sotavangista on hänen isoisänsä. Löytyykö hän Lempin vanhoista mustavalkokuvista, jos löytyy niin mistä niistä? Osa henkilöistä karsiutui jo heti ensi metreillä pois, mutta silti hän ei ole löytänyt isoisälleen oikeaa nimeä. Kirjan julkaisemisen jälkeen hän on edennyt tutkimuksissaan pienin ja isoin harppauksin. Kirjan jatko-osasta on tullut kyselyjä ja on muutama toimittaja tarjoutunut lähtemään kuvaamaan, jos isälle ja tyttärelle joskus avautuu tilaisuus lähteä käymään isoisän haudalla.

Mitä jos lääkäri ei Lempin kuolinvuoteella olisi keskeyttänyt äidin ja pojan keskustelua? Olisiko ollut etsintöjä? Olisiko kirjaa?

– Kyllä kirja olisi olemassa. Ei isäni ollut 60-luvulla valmis penkomaan asiaa. Olisin varmaan samojen pohdintojen äärellä, sillä onhan nytkin sotavankeja, joilla on nimi, mutta he eivät meinaa vain löytyä.

Etsintä olisi ollut suoraviivaisempaa henkilöetsintää, perheen oma etsintä. Historian tutkijana hän näkee uurastukselleen myös yhteiskunnallista merkitystä.

– Halusin nostaa kirjassa esiin sotavangit ja kuvailla millaista sotavankeus oli Suomessa. Heitäkin on ja heidätkin saa huomata. Toivon, että sotavankien lapset saisivat jonkinlaisen oikeutuksen.

Eri medioille antamissaan haastatteluissa Vihreälehto on sanonut, että hänelle riittäisi tieto isoisänsä nimestä. Niin, tässä vaiheessa. Nainen kuitenkin rakastaa tarinoita ja on niille ahne.

– Olisi mahtavaa kuulla onnellinen tarina. Että isoisä sai sodan jälkeen perheen ja oli onnellinen. Ikävintä olisi kuulla, että hän kuoli vankileirillä, eikä koskaan päässyt vapaaksi.

Vihreälehdolla riittää siis tulevaisuudessakin salapoliisityötä ja tarinoita löydettäväksi.

Ira Vihreälehto (s. 1974) on koulutukseltaan historian opettaja ja työskentelee erityisasiantuntijana Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seurassa. Hän on syntynyt Mikkelissä ja opiskellut Tampereen, Jyväskylän ja Ten­ nesseen yliopistoissa.

Lapasiin Taito Pirkanmaan 100% villalanka Taito Pirkanmaa Oy Vuolteentori 2, 33100 Tampere, puh. 03-225 1420 taitopirkanmaa@taitopirkanmaa.fi www.taitopirkanmaa.fi

SUKUVIESTI 5· 2016

7

Sukulapaskilpailun parhaat palkittiin

Voitokkaat Vatas-kintaat kuin moderni taideteos

Kuvassa vasemmalla voittaja, Vatas-kintaat. Keskellä Jäntti-suvun lapaset ja oikealla Nyyssösten lapaset. Kuva: Kati Laitinen.

Sukuseurojen keskusliiton ja Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liiton järjestämän sukulapaskilpailun voittajat on valittu. Kilpailu järjestettiin Sukuseurojen keskusliiton ja Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liiton jäsensukuseurojen jäsenille. Tavoitteena oli innostaa suunnittelemaan ja toteuttamaan oman suvun ominaispiirteitä ilmentävät nimikkolapaset. Lapasten tuli olla aikuisten kokoa ja malli itse suunniteltu. Tekniikka ja materiaali olivat vapaasti valittavissa.

Voittajan valitsivat Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg, Sukuviesti-lehden asiantuntijaneuvoston jäsen, FM Kirsti Kesälä-Lundahl ja Taito Pirkanmaa Ry:n toiminnanjohtaja Virve Pajunen.

8

SUKUVIESTI 5· 2016

Raati valitsi ylivoimaiseksi voittajaksi Leena Vatasen neulomat Vatas-kintaat, jotka olivat raadin mielestä kuin moderni taideteos. Raati kuvaili voittolapasia raikkaiksi ja visuaalisesti tasapainoisiksi. Käsialaa kehuttiin ja tekninen toteutus oli laadukasta. Lapaset oli toteutettu tekniikalla, joka oli erityisen tarkoituksenmukainen lapasiin. Lapasten sukutarina oli huomioitu tyylikkäästi.

Raati jakoi myös kaksi kunniamainintaa. Toisen kunniamaininnoista sai Marjatta Talvitien Jäntti-suvun lapaset: ”Kannoista nousee uudet versot”. Lapasten teknistä toteutusta kehuttiin ja niiden toteutus on myös nuoremmille neulojille helppo.

Toisen kunnianmaininnoista sai Ilona Friskin neulomat Nyyssösten sukuseuran lapaset. Raadin mielestä lapasissa oli käytetty hienosti kahta eri väriä, jolloin syntyi rauhallinen ja tasapainoinen vaikutelma. Lapasten mallia on kohtuullisen helppo työstää ja lapasten taustalla oleva tarina oli mielenkiintoinen.

Voittajalapaset palkittiin kunniakirjoilla sekä tuote- ja kirjapalkinnoilla lauantaina 8. lokakuuta Vantaalla Kuulutko sukuuni -tapahtuman yhteydessä.

Palkittujen esittelyt Voittaja: ”Vatas-kintaat” Leena Vatanen, Vatasten sukuseura ry Olen 70-vuotias, maalta kotoisin oleva eläkeläinen.

Kaikenlaiset käsityöt ovat olleet harrastuksenani pikkutytöstä asti. Lapasten suunnittelun innoittajana oli Vatasten sukuseuran logo.

Raati toivoo kilpailun innoittavan sukuja ja sukuseuroja tuottamaan uusia sukulapasia. Kuva: Kati Laitinen.

Kunniamaininta: ”Kannosta nousee uudet vesat” Marjatta Talvitie, Jäntti-Suku ry Olen Amalia Paulinin (o.s. Jäntti) pojan tytär. Harrastan monenlaisia käsitöitä. Olen 80-vuotias. Lapasteni vertaus liittyy metsään ja puihin, kun puu kaadetaan jää kanto. Kannosta nousee uudet vesat. Näin on ihmiselossakin. Jälkeemme jää uudet sukupolvet. Seuraan sukuni tapahtumia. Siinä on apuna sukulehtemme Laurentius.

Kunniamaininta: ”Kilperi” Ilona Frisk, Nyyssösten sukuseura ry Olen 38-vuotias, Nyyssösten sukuseuran jäsen. Lapaskilpailun yhteydessä nimeni ilmeisesti tuli seurassa tutuksi, sillä minut valittiin myös sukuseuran puheenjohtajaksi. Kaikki kädentaitoihin liittyvä kiinnostaa ja kokeilen ideoitani materiaalista toiseen. Usein ensimmäisestä tulee susi, kuten tässäkin tapauksessa ensi kudottu ”nyyssönen” on hieman viutilo.

Lapasten pääinnoitus on sukuvaakunasta, josta musta-keltainen väritys. Lankana olen käyttänyt luonnon mustaa ja keltaiseksi sipulinkuorilla värjättyä luonnonvalkoista, 100 prosentista villalankaa. Sukuvaakunasta on myös kämmenselän kielekkeisyys (kaskitulet) ja peukalossa nuoli. Kämmenen kuvio on joroislaisen Irja Friskin (o.s. Nyyssönen) moneen kertaan parsituista hiihtolapasista. Varren suun ”makkaraan” on otettu idea Joroisten perinnelapasesta.

Leena Vatanen vastaanotti palkinnon Vantaalla Kuulutko sukuuni -tapahtumassa. Kuva: Eine Kuismin.

SUKUVIESTI 5· 2016

9

Kansalaismuistipiiri on muistojen ja tarinoiden jalostamo Espoon Leppävaaran entiset ja nykyiset asukkaat ovat keskustelleet ja koonneet alueen historiaa jo viidentoista vuoden ajan.

Leppävaara-seuran puheenjohtaja ja kansalaismuistipiiriä alusta asti vetänyt Arja Salmi sai idean toimintaan Helsingin yliopiston Kulttuurikaupunki 2000 -hankkeesta, joka kannusti kansalaisia keräämään nettiin muistitietoa digitaalisessa muodossa. Leppävaarassa tästä syntyi oma sovellus, kansalaismuistipiiri, jossa Leppävaaraan jollakin tavalla sidoksissa olevat ihmiset muistelevat ja tarinoivat yhdessä alueen historiasta.

Aloitusvuotena 2001 kansalaismuistipiiri järjestettiin työväenopiston kurssina. Toisena vetäjänä Salmen lisäksi on toiminut Espoon työväenopistossa niihin aikoihin opettanut Riitta Laaksonen.

– Heti ensimmäisessä istunnossa kävi selväksi, että tällaiselle toiminnalle on suuri tarve. Ihmisillä on valtava halu jakaa omia muistojaan ja kertoa tarinoitaan, Salmi kertoo.

Aloituskerralla Ruusutorpan koulun luokkahuone osoittautui aivan liian pieneksi, eikä kaikki paikalle tulleista noin kolmestakymmenestä henkilöstä mahtuneet istumaan.

Tapaamisiin tuli vanhoja koulukavereita jopa viidenkymmenen vuoden takaa. Ihmisillä riitti juttua ja puhetta heti ensitapaamisesta.

Toinen vuosi olisi työväenopiston sääntöjen mukaan ollut osallistujille maksullinen.

– Ajatus siitä, että ihmiset tulevat paikanpäälle muistelemaan ja maksavat siitä, oli älytön. Päätimme ottaa muistipiirin seuran hommaksi, kun olimme nähneet millaista toiminta on.

Vuodesta 2002 kansalaismuistipiiri on toiminut Leppävaara-seuran alaisuudessa.

Väittelyjä, äänestämistä ja mysteerien selvitystyötä Ihmiset ovat Salmen mukaan kovia puhumaan ja välillä käydään kiivaitakin keskusteluja ja väittelyitä.

10

SUKUVIESTI 5· 2016

Kiistaa syntyy, kun ihmiset muistavat asioita eri tavalla.

– Esimerkiksi asemalla sijainneen kaupan nimestä väiteltiin useita vuosia. Aina, kun aihetta sivuttiin, se aiheutti kiistaa, Salmi kertoo nauraen.

Enemmistön mielestä Leppävaaran asemalla sijainneen lyhyttavarakaupan nimi oli Eveliina, mutta jotkut muistivat kaupan Eveliittana. Kunnes eräs muistipiiriin jäsenistä etsi kaupan kaupparekisteriotteen ja joku toinen löysi kaupan mainoksen 60-luvun sanomalehdestä. Kaupan nimi varmistui Eveliitaksi ja kiistalle saatiin piste.

Nykyisin tällaisten isojen kiistakysymysten kohdalla äänestetään, kuinka moni kannattaa kutakin väitettä.

– Jos joku sattuu ottamaan asian turhan vakavasti, niin hän voi ymmärtää selvään vähemmistöön jääneenä oman muistin tehneen kepposen.

Myös monia muita mysteerejä on istuntojen keskustelujen innoittamina ratkottu. Salmi kertoo Leppävaarassa asuneesta kellosepästä, jonka pieni mökki sijaitsi Lintuvaaran (ent. Harakan) tienhaarassa. Mökin pihassa istui luonnollisen kokoinen, kirjaa lukeva betonista valettu nainen. Kellosepällä oli tapana maalata naiselle erivärisiä mekkoja. Välillä nainen koreili punaisessa ja välillä sinisessä mekossa, jalassaan hänellä oli korkokengät. Joku kutsui patsasta kaunottareksi ja oli patsasta erehdytty luulemaan eläväksikin.

Kansalaismuistipiirissä heräsi kysymys, mihin maamerkiksikin muodostunut patsas oli mahtanut päätyä.

– Yksi rouvista otti selvää kellosepän sukulaisista ja ilmeni, että patsas oli jossain päin Savoa kellosepän sukulaisella, puupinon raossa.

Kun kellosepän veljen poika kuuli patsaan tarinan, innostui hän kaivamaan naisen puupinosta ja kunnostamaan sen. Nyt nainen lukee kirjaansa tämän kotipihassa Vihdissä. Toiveena on, että patsas joskus kulkeutuisi takaisin Leppävaaraan. Jotain sen suuntaista on veljen poika vihjaillut.

– Tässä selvitystyössä meni useita vuosia. Kun mysteeri ratkesi, oli se iso asia niin asian selvittäneelle itselleen kuin koko kansalaismuistipiirin porukalle.

– Erkki Tuomioja kävi kertomassa jonkin aikaa Leppävaarassa asuneista isovanhemmistaan Hella ja Sulo Vuolijoesta. Ateneumin taideopas esitteli Leppävaarassa asuneita taiteilijoita ja heidän töitään ja Ilmari Kiannon tytär kävi puhumassa meille isästään.

Kaikki pyritään tallentamaan Heti alusta lähtien oli selvää, että vaikka osallistujat jakavat mielellään muistojaan, kirjoittamaan ei monikaan suostu. Senkin vuoksi keskustelun mahdollistavalla kansalaismuistipiirillä on merkittävä rooli alueellisen historiatiedon keräämisessä. Moni Leppävaaraan liittyvä tarina ei olisi ilman näitä Arja Salmi Leppävaaran Albergan kartanon edessä, jossa sijaitsee myös Sukuseurojen keskusliiton toimisto. Töölön sokeritehtaan omistaja konsuli Feodor Ki- istuntoja ehkä koskaan tullut kuuseleff rakennutti rakennuksen kesäpaikakseen vuosina 1874–1876. Rakennusluksi ja tallennetuksi. materiaalina käytettiin sokerilaatikoissa käytettyä puutavaraa, siksi kartano sai Istuntoja on alusta lähtien tallempinimekseen Sokerilinna. Kuva: Kati Laitinen. lennettu. Ensin keskusteluja nauhoitettiin c-kaseteille, nykyisin istunnot useimmiten videoidaan.

Istunnot etenevät keskustelijoiden ehdoilla Valokuvat, lehtileikkeet ja muu kiinnostava aineisto Istunnoissa on oma perusporukkansa, oma ”heimon- pyritään skannaamaan ja merkitsemään muistiin niisa,” niin kuin koulun vahtimestari oli ryhmää humo- hin liittyvät tiedot. ristisesti kutsunut. Kaikkiaan piirissä on vuosien mit– Nykyisin jaamme skannattuja valokuvia myös taan käynyt keskusteluja lähes pari sataa ihmistä ja Facebook-ryhmässä ja saamme sitä kautta tietoa kunoin parikymmentä alkuperäisjäsentä on edelleenkin vissa esiintyvistä ihmisistä, paikannimistä ja vuosilumukana toiminnassa. Istuntoja pidetään noin kaksi vuista. Facebookin kautta olemme saaneet myös hiekertaa kuukaudessa. noja kuvia kansalaismuistipiiriin kuulumattomilta ihSalmen mukaan kansalaismuistipiirin toiminnan misiltä. yksi merkittävimmistä piirteistä on muistojen ja tarinoiden jalostuminen, kun ne jakaa vertaistensa kesken. Tarinoista on syntynyt kirjoja – Kun joku kertoo muistoistaan, niin toinen muistaa jotain muuta aiheeseen liittyvää, jolloin tarina ri- Salmi korostaa, että vaikka istunnot ovat useimmille kastuu. Pienetkin asiat voivat olla kiinnostavia. Ihmi- arjen kohokohtia ja kovasti odotettuja tapahtumia, he set turhaan vähättelevät tarinoitaan, Salmi painottaa. eivät tee tätä vain itsensä takia.

Istunnot toteutuvat sen pohjalta, mitä ihmiset mil– He näkevät toiminnan niin, että siitä jää jotain loinkin alkavat kertoa ja millaisia valokuvia tai esi- jälkipolvillekin. merkiksi lehtileikkeitä he tuovat mukanaan.

Ja jotta toiminta ei olisi vain kansalaismuistipii– Aluksi yritimme teemoittaa istuntoja, kun me rin keskinäistä muistelemista, on kerättyjä muistovetäjät emme tunteneet alueen historiaa niin hyvin. ja ja alueen historiaa esitelty kaikille kiinnostuneilMutta ei ne meidän keksimät teemat sitten olleet le. Vuonna 2002 kansalaismuistipiiri järjesti vanhouseinkaan kiinnostavia. jen tavaroiden ja vuonna 2003 vanhojen valokuvien Kun aineistoa on nyt kerätty riittävästi, on sitä voi- näyttelyn. tu jäsennellä ja aloittaa istuntojen teemoittaminen uuKansalaismuistipiiristä saatua aineistoa hyödyndelleen. Viime vuosina on järjestetty myös vierailija- nettiin vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassa Alberluentoja. gasta Leppävaaraan. Viime vuoden marraskuussa ilSUKUVIESTI 5· 2016

11

mestyi pitkälle kansalaismuistipiirin aineistoon pohjautuva ja talkoovoimin kasaama Valtatien varrelta -kirja. Kirjaan tallennettiin sata tarinaa ja yli kuusi sataa kuvaa Pohjois-Leppävaaran ja Harakan alueisiin keskittyen.

– Eräs kansalaismuistipiirin jäsen teki valtavan työn selvittäessään alueen ensimmäisiä palstoituksia ja kerätessään lainhuudoissa lukuisten pienten neliönmuotoisten tonttien ensimmäisiä omistajia. Tätä hänen työtään hyödynnettiinkin paljon molemmissa kirjoissa.

Valtatien varrelta -teos voitti Vuoden kotiseututeos 2016 -palkinnon. Nyt kansalaismuistipiirillä on työn alla Mäkkylästä kertova kirja.

Voisiko sukuyhdistys tai muutkin kyläyhteisöt Suomessa järjestää vastaavanlaisia muistipiirejä, missä tarinoitaisiin tutuista henkilöistä, kylän traditioista ja katseltaisiin valokuvia? Salmi on kuullut, että muun muassa Porin seudulta löytyy tällainen kylän oma muistelupiiri. Yhdessä keskusteleminen voisi antaa sukututkijoillekin uudenlaisen kuvan tutusta yhteisöstä ja omista sukulaisistaan, jos muistelemaan saataisiin vanhoja naapureita, sukulaisten vanhoja tuttuja tai vaikkapa työkavereita.

– Oman suvun tarinoihin voi tulla aivan uusia näkökulmia, Salmi arvelee.

Kati Laitinen

Entisaikojen Espoon Leppävaaraa esittelevä Valtatien varrelta on Vuoden kotiseututeos Leppävaara-seuran kustantama, Markku Salmen ja toimituskunnan teos Valtatien varrelta – Tarinoita ja kuvia Leppävaarasta ja Harakasta palkittiin Vuoden kotiseututeoksena lokakuun alussa. Voittajan valitsi opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuriasiainneuvos Päivi Salonen neljän finalistiteoksen joukosta. Finalistit valitsi Suomen Kotiseutuliiton nimittämä raati.

Valtatien varrelta -kirja on kattava tietopaketti radan pohjoispuolisen Leppävaaran ja Harakan menneisyydestä 1900-luvun alusta 1960-luvun alkuun asti. Lintuvaara tunnettiin aiemmin Harakkana, ja Lintuvaarantie oli ennen 1960-lukua Valtatie, josta muodostui Pohjois-Leppävaaran valtasuoni. Valtatien varrelle keskittyivät kaupat, palvelut ja elämä.

– Kirja on lämminhenkinen ja sympaattinen tarina kotiseudun synnystä. Kirja välittää tunnelmaa yritteliäiden ja kekseliäiden asukkaiden yhteisöstä. Työläisperheiden joukkoon mahtui monenlaisia ihmisiä ja tarinoita, tunnettujen politiikan ja kulttuurielämän edustajien tuodessa oman värikkään lisänsä, Vuoden kotiseututeoksen valinnut Päivi Salonen kertoo.

– Kirjan erityinen ansio on sen ihmisläheisyys ja ainutlaatuisen elävä kuvitus, josta syntyy vahva tunnelma leppävaaralaisten ja harakkalaisten arjesta, juhlasta ja työnteosta.

Sata tarinaa ja yli 600 valokuvaa sisältävä kirja on koottu Leppävaara-seuran kansalaismuistipiirin laajan aineiston pohjalta.

– Vaikka kirjalla on monta kirjoittajaa, taitavasti 12

SUKUVIESTI 5· 2016

laadittu rakenne ja sopivasti taustoittavat luvut kokoavat tarinat toinen toistaan täydentäväksi kertomukseksi. Tekijöiden rakkaus kotiseutuunsa Lepuskiin henkii jokaiselta sivulta. Erinomaiset kartat auttavat lukijaa liikkumaan ajasta ja paikasta toiseen, vaikka nimistö muuttuu, Salonen sanoo.

Vuoden kotiseututeos -palkinto on Suomen Kotiseutu­ liiton jakama tunnustus, joka kannustaa kotiseutukirjo­ jen tekijöitä ja tuo näkyvyyttä hyvälle kotiseutukirjalli­ suudelle. Vuoden kotiseututeos on valittu vuodesta 2009.

Sassi sukuyhdistys ry Aminan Sassit ovat Viipurin maalaiskunnasta AlaSommeen kylästä. Enemmistö yhdistyksemme jäsenistöstä ovat syntyneet, tai heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat syntyneet Karjalassa, Viipurin maalaiskunnan Ala-Sommeen, Nuoraan, Porlammin tai Ylä-Sommeen kylissä.

Tavoitteenamme on koota yhteen isän ja äidinpuolelta Sassi-sukuun kuuluvat tai avioliiton kautta siihen liittyneet henkilöt. Toimintamme tarkoituksena on elvyttää ja ylläpitää suvun jäsenten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja vaalia suvun perinteitä.

Pyrimme laajentamaan ja kartoittamaan henkilöiden Suomessa sekä muissa Euroopan maissa sijaitsevia lähtökohtia, asuinpaikkoja, muuttoliikkeitä sekä henkilö- ja sukuhistoriaa. Haluamme edistää suvun

keskuudessa suoritettavaa sukututkimusta, kerätä talteen suvun muisteloita ja henkilöhistorioita.

Tarkoituksemme ja tavoitteemme toteuttamiseksi järjestämme kokouksia, juhlia, retkiä ja muita tilaisuuksia.

Kerran vuodessa teemme perinteisen kesäretken, joka suuntautuu Sassi-suvun jäsenistön sekä historian vaiheita sivuavien henkilöiden asuinpaikkoihin, aikaan ja lähtökohtiin.

Tutustu: www.sassit.fi

Kati-Susanna Porkka Hallituksen puheenjohtaja, Sassi sukuyhdistys ry

Sassi sukuyhdistyksen ydinryhmä Albergan kartanon edustalla huhtikuussa 2016.

SUKUVIESTI 5· 2016

13

Heiskaset Vironmaalla

Matkalaiset yhteiskuvassa Narvassa. Taustalla vasemmalla Hermannin linnoitus ja oikealla Venäjän puoleinen Iivananlinna.

Heiskasten sukuseuran järjestämälle kesäretkelle Itä-Viroon osallistui heinäkuun lopulla mukavat 32 henkeä. Matka suuntautui Tallinnan kautta rajakaupunki Narvaan, Kuremäen nunnaluostariin, Peipsjärven rannoille ja Tarton vanhaan yliopistokaupunkiin.

Ensimmäinen matkapäivä, torstai 21.7.

Hiostavan kuumana heinäkuisena torstaina läksi innokas Heiskasten joukko matkaamaan kohden eteläisen veljeskansaamme asuinsijoja. Kantamatkojen linja-auto starttaili puoliltapäivin Pieksämäeltä ja poimi matkan varrelta kyytiin puolet matkalaisista. Loput matkallelähtijät saapuivat omatoimisesti Helsingin Länsisatamaan, jossa tavattiin porukalla ja jaettiin laivaliput. Matkanjohtaja Hannu Heiskasen tervehdyksen ja matkaselostuksen jälkeen siirryttiin majoittautumaan Baltic Queen -laivalle.

Aluksella päästiin heti nauttimaan maittava päivällinen, jonka lomassa niin vanhat kuin uudetkin tuttavuudet pääsivät tapaamaan toisiaan. Ruokailun jälkeen ilta jatkui omatoimisesti ostosten ja muiden laivan tarjoamien runsaiden virikkeiden parissa.

Toinen matkapäivä, perjantai 22.7.

Maihinnousun jälkeen nautittuamme maukkaan aamiaisen Tallinnassa Hotelli Europassa, läksimme suunnistamaan Suomenlahden rannikkoa myötäillen kohden Narvan kaupunkia. Jo matkalla saimme 14

SUKUVIESTI 5· 2016

kuulla Hannun esityksestä, että kaupungin asukkaista peräti 96 prosenttia on venäjänkielisiä. Etnisen venäläisyyden huomasimme myös mm.

Hotelli Ingeriin saapuessamme. Huoneita ei saatu heti, vaan ylimääräisen henkilötietojen tarkan keruun jälkeen ehdimme vain hiukan puraista välipalaa, ennen kuin läksimme opastetulle kaupunkikierrokselle.

Oppaanamme toimi omien sanojensa mukaan kaupungin ainut suomalaisasukas, sujuvasanainen Narvan Oiva. Hän tutustutti meidät perusteellisesti tämän itäisen rajakaupungin saloihin lähes nelituntisella kierroksella, jota osa matkalaisista piti jopa turhankin pitkänä. Itse kaupungissa kiertelimme tärkeimmät nähtävyydet ja totesimme, että kaupunki kärsi pahoja vaurioita toisen maailmansodan loppukahinoissa ja näin ollen valtaosa rakennuskannasta olikin sodanjälkeisen ajan neuvostoarkkitehtuurin helmiä. Jonkinmoisen kuvan tämän aikoinaan komean barokkikaupungin loistosta saimme säilyneen vanhan Raatihuoneen tiloihin rakennetun vanhan kaupungin suurikokoisen pienoismallin ympärillä.

Alkujaan jo vuonna 1256 tanskalaisten perustama ja myöhemmin ruotsalaisten sekä saksalaisen ritarikunnan hallitsema Hermannin linnoitus oli kuitenkin paikoillaan, samoin kuin joen vastarannalla venäjän puolella seisova uhmakas Iivananlinna. Narva muodostaakin mielenkiintoisen kahden valtakunnan alueelle sijoittuvan kaksoiskaupungin venäläisen Ivangorodin kanssa. Kaupunkeja erottaa toisistaan vuolas

Narvajoki joka laskee Suomenlahteen vähän matkan päässä kaupungista.

Kierroksen lopuksi suuntasimme vielä Suomenlahden rannalla sijaitsevaan Narvajoensuun kaupunkiin, jossa ihastelimme kylpylöitä ja toistakymmentä kilometriä pitkiä hiekkarantoja. Hotellissa nautitun paikallisen illallisen jälkeen omatoimiset kiertelijät ehtivät vielä piipahtaa ostoksilla läheisissä kauppakeskuksissa.

Kolmas matkapäivä, lauantai 23.7.

Heti aamusta läksimme suunnistamaan kohden etelää ja ensimmäinen välietappimme oli Kuremäen ortodoksinen nunnaluostari. Hyvin hoidettu 150 nunnan asuttama luostari herätti ihastusta matkalaisissa.

Vuonna 1891 perustettu luostari elelee omaa elämäänsä välittämättä suuresti ympäröivästä maailmanmenosta. Turistikohteena se kuitenkin on Virossa hyvin suosittu.

Tämän jälkeen saavuimmekin sitten Euroopan neljänneksi suurimman järven, Peipsjärven rannoille. Kyseinen vesistö mykisti mittasuhteillaan. Toista rantaa ei näkynyt tästä parhaillaan 45 kilometriä leveästä ja 150 kilometriä pitkästä järvestä. Pysähdyimme komealla hiekkarannalla ihmettelemässä järven aavaa ulappaa. Erikoista on, että näinkin suuressa järvessä ei ole kuin reilut 30 saarta!

Alkuiltapäivästä saavuimme matkamme toiseen pääkohteeseen, sadantuhannen asukkaan yliopistokaupunki Tarttoon. Majoittautuminen laadukkaaseen Hotelli Dorpatiin sujui huomattavasti kivuttomam-

min, kuin edellisessä majapaikassamme, vaikka täälläkään kaikki huoneet eivät olleet vielä valmiita vastaanottamaan majoittujia.

Parituntinen kaupunkikiertoajelu esitteli meille tätä kaunista kaupunkia monipuolisesti. Vaikutuk-sen retkeilijöihin teki mm. keskiaikainen raunioitunut katedraali ja Enkelisilta, jonka aliajossa mainio bussikuskimme suoritti todellisen taidonnäytteen. Tarton kaupunkikuvaa hallitsee Viron vanhin, jo vuonna 1632 perustettu yliopisto. Yliopiston merkitys kaupungille korostuu, kun tietää, että kaupungin asukkaista noin neljännes joko opiskelee tai on työsuhteessa yliopistoon.

Illallista saimme nauttia mahtavassa vanhanaikaisessa miljöössä Ruutikellari-nimisessä ravintolassa.

Paikka sijaitsi vanhassa kaupungin puolustuslinnakkeessa ja se oli sisustettu todella aistikkaasti. Ruoka oli maittavaa ja palvelu pelasi viimeisen päälle. Tämän jälkeen osa retkeläisistä jatkoi vielä omatoimisesti kaupunkiin tutustumista illan hämyssä, osan painuessa jo pehkuihin.

Neljäs matkapäivä, sunnuntai 24.7.

Sunnuntai aamuna ajelimmekin sitten takaisin kohden Tallinnaa, josta laivaan nousu tapahtui puoliltapäivin. Matkalla ihastelimme usean tienvarsitalon pihapiiriin pesiintyneitä haikaroita ja muutoinkin Viron rehevää luontoa, joka oli hyvin jalopuuvaltaista. Tallinnasta tarttuivat retkeläisten mukaan vielä viimehetken edulliset ostokset.

Merimatka sujui mukavasti laivan tarjonnasta ja hyvästä kelistä nautiskellen. Perillä Helsingissä jaettiin bussin kyydissä olleet matkatavarat ja hyvästeltiin.

Osa porukasta jatkoi toki bussilla vielä Pieksämäen suuntaan, jonne bussi saapui illan kähmyssä.

Taas tuli yksi mukava matka tehtyä ja tehdyn kyselyn perusteella matkalaiset todella tykkäsivät järjestelyistä. Aina jotain pientä parannettavaa ja opittavaa kuitenkin löytyi ja niistä otetaan opiksi.

Matka vahvisti hallituksen käsitystä siitä, että tällaisia seuramatkoja kannattaa tehdä vastaisuudessakin.

Hannu Heiskanen matkanjohtaja

Heiskasia ruokailemassa tunnelmallisessa Ruutikellarissa Tarttossa.

SUKUVIESTI 5· 2016

15

Tynkkysille sukukirja Tynkkysten sukukirja esiteltiin uunituoreena sukujuhlassa Punkaharjun Vaarassa 7. elokuuta 2016. Vuosia odotettu teos sai innostuneen vastaanoton.

Sukukirja koostuu vuosittain ilmestyvässä Nuottalehdessä julkaistusta materiaalista sekä uuntuoreista muisteloista, näin on saatu kokoon tuhti lukupaketti.

Kunniapuheenjohtaja Aulis Tynkkysen tuottama sukututkimusaineistoa on käytetty hyväksi.

Kirjassa kerrotaan monipuolisesti talonpoikaisen suvun siirtymisestä Vuoksen suunnalta Savonlinnan seudulle neljän vuosisadan aikana. Kuvia on runsaasti.

Sukuseuran toimintaa on esitelty sukujuhlineen ja sukumatkoineen. Kirjassa ei ole sukutauluja, jotka on määrä asettaa tarjolle sukuseuran verkkosivuille.

Sieltä niitä voidaan välittää halukkaille lain sallimissa puitteissa.

Kirjan on toimittanut Tiina Tynkkynen-Hieta Iisalmesta. Ulkoasusta on vastannut Pekka Tynkkynen Rantasalmelta. Kirjaa voi ostaa tai tilata sukuseuran puheenjohtajalta. Yhteystiedot löytyvät sukuseuran sivuilta.

Sukuseura valitsi uudeksi puheenjohtajaksi kolmivuotiskaudeksi Esko Tynkkysen Savonlinnan Massilanmäestä. Varapuheenjohtajaksi valittiin Jouko Tynkkynen Punkaharjulta, taloudenhoitajaksi Osmo Tynkkynen Kouvolasta ja tiedottajaksi Tuomo Tynkkynen Kuopiosta. Muita jäseniä ovat Tii-

na Tynkkynen-Hieta Iisalmesta, Matti Tynkkynen Lappeenrannasta ja Anne Tynkkynen Punkaharjulta. Varajäseniä ovat Heikki Tynkkynen ja Niko Tynkkynen Parikkalasta.

Hallituksen sihteerinä toimii Katja Tynkkynen Savonlinnasta.

Tuomo Tynkkynen Tiedottaja, Tynkkysen sukuseura

Esko Tynkkynen on uusi puheenjohtaja.

Tiina Tynkkynen-Hieta osallistui Tynkkysten ja Kososten kirkkovenesoutuun Puruvedellä ennen sukujuhlaa.

16

SUKUVIESTI 5· 2016

Sukukirja on katsaus suvun arkeen ja juhlaan.

Koposten sukupäivä Savossa taan kipeästi sukuseuraan, jotta sukuseura voisi jatkaa toimintaansa. Kaikkia velvoitettiin hankkimaan uusia jäseniä sukuseuraan välittömästi.

Toinen suuri huolenaihe on Kopsa-lehden kustannukset, maksavien jäsenten vähetessä ja niin sanottujen vapaajäsenten lisääntyvän määrän kasvaessa. Suunnitelmassa on muuttaa lehden tekemistä sähköiseen muotoon painatus- ja postituskuluja säästäen. Nykyinen liittymisja jäsenmaksu sisältää kaksi Kopsa-lehteä ja on 35 euroa vuodessa.

Vakava huolenaihe on myös se, että Koposet eivät ilmoita osoitteenmuutoksista tai jos joku jäsenistä on kuollut, siitä tulisi ilmoittaa välittömästi jäsensihteerille. Näin välttyisimme turhilta postituskuluilta.

Sukupäivänä esiintyi laulaja Jorma Koponen Kuopiosta esittäen laulut Rauno Lehtisen On hetki, Minä laulan sun iltasi tähtihin sekä iki-ihanan Eino Leinon lauluun sovitetun runon Nocturne. Duettoesityksen esittivät Jorma ja Hannu Koponen Oskar Merikannon Oi kiitos sa Luojani armollinen.

Varapuheenjohtaja Juha Koponen esitteli uuden kirjan kakkososan ja siihen liittyen ennakkotilaukset ja -toimitukset sekä hinnat toivoen, että Koposet tilaisivat tätä lisäteosta joululahjaksi. TapaamiLähikuvassa kokouksen sihteeri Raimo Koponen ja kokouksen pj Urpo Koponen. nen isossa takkahuoneessa päättyi yhdessä laulaen Savolaisen laulun.

Koposten Sukuseura ry:n sukupäivä järjestettiin 6. elokuuta Kylpylähotelli Kunnonpaikassa Vuorelassa, Kallaveden kauniin järven äärellä. Sukupäivä oli järjestyksessään 37., nyt ensimmäistä kertaa yksipäiväinen. Ensi vuonna järjestetään taas kaksipäiväinen tapaaminen, mahdollisesti joko Kuopion tai Varkauden alueella.

Kokouksen avasi sukuseuran esimies Aulis Koponen. Puhe on kokonaisuudessaan luettavissa Kopsalehdessämme. Kokous todettiin laillisesti kokoonkutsutuksi ja päätösvaltaiseksi. Vuosikokouksen tärkein asia oli Koposten Suku II - täydennysosan (350 sivua) kirjan esittely ja sen ennakkotilausten saaminen. Kirja toimitetaan tilaajille tilausjärjestyksessä tänä vuonna.

Kokouksen toinen vakava huolenaihe oli ikääntyvä sukuseura ja vähenevät jäsenet. Uusia jäseniä kaiva-

Teksti: Hannu K. Koponen Kuvat: Ahti Koponen

Laulamassa Hannu K. Koponen ja Jorma Koponen.

SUKUVIESTI 5· 2016

17

Tissarin Sukuseuran 35-vuotisjuhlassa julkistettiin uusi sukukirja Helteisenä lauantaina 30.7.2016 kokoontui 101 Tissarin suvun jäsentä Kangasniemen kunnanviraston upeaan Kangasniemi-saliin viettämään 35-vuotisjuhliaan ja julkistamaan kolmatta sukukirjaansa. Kaukaisimmat vieraat tulivat Moskovasta, kun Eugene Millerin perhe kävi samalla tutustumassa isoisänsä Kalle Emil Tissarin syntymäkotiin Tenkkeliin Kangasniemen Kutemajärvellä.

Kangasniemi-sali, jossa pidetään muun muassa Kangasniemen laulukilpailut, antoi loistavat puitteet juhlan pitopaikaksi ja erityisesti musiikkiesityksille.

Tilaisuus aloitettiin laulamalla Liisa Arkon sanoittama Tissarin suvun kronikka. Kangasniemeläinen muusikko Pentti Saloranta säesti kitaralla. Tervehdyssanojen jälkeen Mieskuoro Sirkkojen Sarkka-kvartetti esitti viisi laulua, joista ensimmäinen Putte possun nimipäivän sävelin esitetty laulu oli sanoitettu tilaisuuden teeman mukaan.

Kangasniemen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Mikko Hokkanen lähetti juhlaan Kangasniemen kunnan tervehdyksen. Hänen mukaansa oman sukunsa, taustansa ja omien juuriensa selvittämisestä on tullut hyvin suosittu harrastus. ”On arvokas asia, että sukujen keskuudesta löytyy henkilöitä, joille sukututkimus on mieluisaa työtä.

Heidän työnsä tuloksena me muut saamme valmiiksi tutkittua perinnetietoutta käyttöömme. Siksipä suuri hatunnosto, että juuri teidän, Tissarin, suvustakin löy-

18

SUKUVIESTI 5· 2016

tyy näitä innokkaita suvuntutkijoita, kuten esimerkiksi Sirkka Heikkinen, Raija Järvenpää ja Eija Matilainen, jotka ovat olleet keskeisiä henkilöitä Tissarin Kangasniemen sukuhaaran uuden sukukirjan laadinnassa. Kunniamaininnan ehdottomasti ansaitsee nyt jo edesmennyt kangasniemeläinen Airi Peteri, jonka aloitteellisuuden ansiosta Tissarin sukuseura on saanut alkunsa.

Näin sukututkimuksen myötä nuoremmatkin polvet pystyvät tarkastelemaan esi-isiään, omia taustojaan ja tuota kautta tarinat jäävät elämään, vaikka tarinankertojia poistuukin keskuudestamme.”

Sukukirja Kangasniemen kantasuvusta Pidettiin ylimääräinen sukukokous, jossa sukuneuvoston esityksestä Anna Iivari nimitettiin sukuseuran kunniajäseneksi. Anna liittyi sukuseuran jäseneksi vuonna 1992 ja valittiin seuraavana vuonna sukuneuvostoon. Sukuseuran varaesimiehenä hän toimi vuosina 1998–2009 ja taloudenhoitajana vuosina 2005– 2015. Anna on toiminut pitkäaikaisesti ja ansiokkaasti sukuseuran johtotehtävissä ja edistänyt merkittävällä tavalla sukuseuran toimintaa.

Kitaristi Pentti Saloranta esitti Kangasniemellä syntyneen ja Amerikkaan muuttaneen Hiski Salomaan lauluja. Nämä siirtolaiselämää kuvaavat kuplettilaulut sopivat hyvin tilaisuuteen ja saivat yleisöltä runsaat suosionosoitukset.

Raija Järvenpää esitteli juuri valmistunutta sukukirjaa Tissarin sukua Kangasniemellä 500 vuotta ja kertoi sukukirjan tekoon liittyviä vaiheita. Tämä Kangasniemen kantakodin sukuhaaraa käsittelevä sukukirja on järjestyksessä kolmas. Ensimmäinen suvun kangasniemeläisiä alkujuuria käsittelevä kirja julkaistiin 1986 ja toinen Pielaveden sukuhaaraa käsittelevä kirja 2002. Viimeksi mainitun kirjan valmistuttua Sirkka Heikkinen tokaisi eräässä sukuneuvoston kokouksessa, että eiköhän tehdä sukukirja myös Kangasniemen kantasuvusta. Sirkka Heikkinen oli jo valmiiksi tutkinut omaa sukuansa. Siitä se alkoi, neljätoista vuotta sukututkimusta, pääosissa Sirkka Heikkinen, Raija Järvenpää ja Eija Matilainen. Sirkka Heikkisen kuoleman jälkeen 2012 jäi Raijalle ja Eijalle vie-

lä paljon tehtävää, mutta urhoollisesti he hoitivat työn loppuun. Kirjan kokoamistyön teki Raija Järvenpää vanhalla rutiinilla ja kirjan taiton Torsti Eriksson.

Kirjasta tuli suuren sivumäärän johdosta kaksiosainen. Ensimmäinen 462 sivuinen osa sisältää kertomuksia, valokuvia lehtileikkeitä ja muuta aineistoa entisajan elämästä. Toisessa 664 sivua käsittävässä osassa on 1781 sukutaulua perheellisistä suvun jäsenistä lapsineen, yhteensä runsaat 10 000 nimeä.

Kirjaparista otettiin 400 kappaleen painos (1170 kg).

Painopaikka oli Waasa Graphics Oy, jonka kanssa yhteistyö sujui erinomaisesti. Sukukirjasta tarkemmin seuran verkkosivuila: www.tissarinsukuseura.net.

Aarre tuleville tutkijoille Timo Tissari piti mielenkiintoisen esityksen DNA-tutkimuksesta, jota aihetta on käsitelty myös sukukirjassa.

Kahdesta suvun miespuolisesta jäsenestä tehtyä tutkimus paljasti, että kuulumme haploryhmään N (”Niilon pojat”) eli ”Mammutin metsästäjät” perillisiin, joita Suomen miehistä on noin 60 prosenttia. Tutkimus ei tue perimätietoa, että Tissarin suku olisi tullut Unkarista, Tonavan sivujoen Tiszan varrelta, sillä Niilo-haploryhmä on Unkarissa hyvin harvinainen.

Olisi suotavaa, että useampi Tissarin suvun miespuolinen osallistuisi DNA-tutkimukseen. Katsottiin lisäksi vuonna 2007 tehty YLE TV2 Priima-ohjelma DNA-tutkimuksesta ja Tissarin sukuseuran vuosikokouksesta.

Kakkukahvitarjoilun jälkeen Pentti Saloranta esitti lisää Hiski Salomaan musiikkia. Juhlaohjelma jatkui Raija Järvenpään esitelmällä. Hän kertoi aluksi hyvin perusteellisesti sukututkimuksen periaatteista ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä. Sen jälkeen Raija kertoi viime joulukuussa Kangasniemen kunnan arkistosta löytyneistä Tissarin suvun vanhoista asiakirjoista, joita oli yli 700 arkkia. Niistä vanhimmat olivat vuodelta 1698, ajalta jolloin Ruotsi-Suomea koetteli nälänhätä ja sen seurauksena historian suurin väestökato. Osa alkuperäisistä asiakirjoista oli näytteillä vitriineissä kunnanviraston aulassa. Sukukirjaan saatiin kopioiduksi muutamia asiakirjoja, jotka Eeva Häkkinen aina viereiselle sivulle selvensi ruotsiksi ja käänsi suomeksi. Kunnan arkistovirkailija skannasi asiakirjat sähköiseen muotoon, jotka sukuseura lunasti itselleen myöhempää käyttöä varten. Tulevilla tutkijoilla on todellinen ”aarre” odottamassa hyödyntämistä.

Alkuperäiset asiakirjat tulemme toimittamaan Mikkelin maakunta-arkistoon.

Lopuksi keskusteltiin sukuseuran toiminnasta, pidettiin perinteiset arpajaiset sekä jaettiin sukukirjat ennakkotilaajille ja uusille ostajille. Tilaisuuden päätyttyä laskettiin kukkavihko Kangasniemen sankarihaudoille.

Veikko Tissari

SUKUVIESTI 5· 2016

19

Lauri Viita, luonnonmullistus Iso mies tuli pieneen kylään

Teksti: Eine Kuismin Kuvat: Lauri Viita -museo

Lauri Viidan ensimmäinen perhe kesäisissä tunnelmissa Pispalassa.

Isän harteilla Seppo ja Terhi, vierellä vaimo Kerttu.

20

SUKUVIESTI 5· 2016

E

lävä muisto vuosikymmenten takaa: näyttelijä Veikko Sinisalo lausuu mustavalkoisessa televisiossa runoa Lauri Viidan Betonimylläristä.

Rakennustyömaa tornein, kojuin, telinein, tapulein, letkoin, rojuin, ympäri eloton korttelimuuri: tehdaskaupunki suuri.

Olin betonimylläri sementtikeuhkoin ja hattureuhkoin, nenässä kuivunut kuona ja paidassa hiki.

Varsinkin sanat sementtikeuhkoin ja hattureuhkoin jäivät soimaan mieleen. Lauri Viita osasi tiivistää sanomansa niin, että lukija tai kuulija sai parista sanasta käsityksen, mistä oli kyse. Viitaa onkin kuvattu sodanjälkeisen suomalaisen lyriikan alkuvoimaiseksi neroksi.

Viita kuvasi virtuoosimaisesti työtä tekeviä ihmisiä, mutta jätti yhteiskunnallisen analyysin lukijan tehtäväksi. Viita hallitsi elämän ääripäät. Hänen teksteissään on sekä raakaa että romanttista realismia.

Hellyttävät kuvaukset lapsista ja vanhemmistaan saavat paatuneimmankin sydämen heltymään. Lauri Viidan kyky tiivistää sanottavansa sopi erinomaisesti runoihin. Melkeinpä niin, että mitä enemmän sanottavaa, sen vähemmän sanoja Viita tarvitsi.

Lauri Viidan äiti Alfhild Josefina o.s. Nikander (1874–1949) oli syntyperäinen tamperelainen, isä Emil Viita (1870–1941) oli kotoisin Virroilta.

Lauri Viita 100 vuotta Lauri Viita syntyi 17.12.1916 Tampereen Pispalassa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet vuonna 1899. Lauri oli kirvesmies Emil Viidan ja hänen vaimonsa Alfhildin kahdeksanlapsisen perheen kuopus. Isä, kirvesmies Emil Viita, oli kotoisin Ellilän torpasta Virroilta. Lauri kävi kansakoulun Pispalassa ja aloitti sitten perheen ainoana opinnot Klassillisessa lyseossa. Lukio jäi kuitenkin kesken: oikullinen nuori Viita joutui erimielisyyksiin opettajiensa kanssa eikä halunnut rasittaa vähävaraisia vanhempiaan kirjojen tarpeellaan. Isänsä tavoin hän ryhtyi kirvesmieheksi työskennellen rakennuksilla 17-vuotiaasta lähtien.

Ylen Nousu Pispalaan -ohjelmassa (1965) tutustuttiin Lauri Viidan opastuksella Pispalaan, Tampereen omaleimaisimpaan kaupunginosaan. Viita kierteli dokumentissa Pispalassa ja jutteli ihmisten kanssa alueen muuttumisesta. Kulttuurillisesti arvokkaassa ohjelmassa on paitsi hienoa Pispala-kuvaa, myös ainutlaatuista materiaalia kirjailijasta, joka kuoli auto-onnettomuudessa saman vuoden joulukuussa.

(Ohjelma on nähtävissä Ylen Elävässä arkistossa.)

SUKUVIESTI 5· 2016

21

Lauri Viita aloitti kirjoittamisen jo kouluaikoina. Monet muistavat nuoren kirvesmiehen hieman karkeana, kovaäänisenä runojensa lausujana. Kun ensimmäinen runokokoelma, Betonimylläri, ilmestyi 1947, Viita oli vielä vahvasti sitä mieltä, ettei luovu kirveestä kirjoittamisen takia. Runokokoelman suosio yllätti kuitenkin kunnianhimoisen kirjailijan odotukset ja hän uskaltautui jättämään entisen leipätyönsä. Saturunoelma Kukunor ilmestyi 1948 ja proosateos Moreeni 1950. Viimeksi mainittu kuvaa työläisperheen värikästä arkea 1900-luvun alkupuoliskon Pispalassa, ja siinä on fiktiivisyydestään huolimatta elementtejä Viidan omasta lapsuudesta.

Siellä he kulkevat tähtien rivissä…

Yksi tunnetuimpia Viidan runoja on Alfhild, tuo upea äitiyden ylistyslaulu, jossa kuvataan myös äidin ja isän yhteiseloa maallisen vaelluksen päätyttyä. Kuvaus äidistä on täynnä vahvaa tunnetta. Isä sivuutetaan runossa muutamalla sanalla: ”Eemeli tullen mennen murahtaa kuten täälläkin ennen.” Runo kertoo ajasta, jolloin miehen tehtävänä perheessä useimmiten oli toimia leivänhankkijana, äiti oli enemmän läsnä ja vastasi kodista ja lasten kasvatuksesta.

Lauri oli perheen lapsista nuorin, hän syntyi Alfhildin ollessa 42-vuotias. Pojasta tulikin äidin lemmikki. Viidan keskimmäinen puoliso Aila Meriluoto on todennut, että äiti oli aina Laurin elämän tärkein nainen.Vastuunottaminen omista perheistä ei onnistunut, vaikka hän oli lapsirakas ja rakasti omia lapsiaan. Tullen mennen murahteleva isä eli pojassa, vaikka ehkä hiukan eri lailla?

Kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa Viita totesi aikanaan Moreenin olevan hänen paras teoksensa. Esikoisromaanin tapahtumat ajoittuvat 1900-luvun alkupuolelle (1910–1930). Keskeisinä henkilöinä ovat Tampereen Pispalan asukkaat sekatyömies Iisakki Nieminen ja hänen vaimonsa Joosefiina sekä heidän lapsensa Paavali, Elina, Einari, Sylvi, Kalle, Jussi ja Erkki. Moreenissa Viita kuvaa, kuinka Niemisen perhe naapureineen koki vuoden 1918 sodan, sitä seuranneen taloudellisen nousukauden sekä pula-ajan 1930-luvulla.

Moreeni on myös kertomus Viidan omasta lapsuudesta. Romaanihenkilöistä Niemisten nuorimmainen, Erkki, on Laurin omakuva. ”Kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa”, Viita sanoi radiohaastattelussa vuonna 1961, jol22

SUKUVIESTI 5· 2016

loin hänen lähdöstään lapsuuden maisemista oli kulunut jo kolmetoista vuotta. Hän ei päässyt koskaan lopullisesti eroon Pispalasta – eikä halunnutkaan. Viita on sillä tavalla erityinen runoilija, että hänen lyriikkansa tavoittaa myös suomalaisen miehen. Tampereella tämä on tietysti näkynyt erityisen vahvasti. Esimerkiksi teatteriohjaaja Jouko Turkka muisteli, kuinka hienoa oli tamperelaisissa ravintoloissa kuulla tavallisten paikallisten miesten lausuvan ulkoa Viidan runoja.

Vaimoistaan, joita ehti olla kolme, hän saattoi tietämättään hakea äitinsä kaltaista kodille omistautuvaa hengetärtä. Aika oli kuitenkin muuttunut, isiltä odotettiin muutakin kuin murahtelua ja äidit olivat jo avanneet kotien ikkunat ja ovet auki muuhun maailmaan. Murrosvaihe oli hankala kaikille osapuolille.

Viita solmi ensimmäisen avioliittonsa 1939 tamperelaisen Kerttu Solinin kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi lasta, Seppo ja Terhi. Toinen avioliitto Aila Meriluodon kanssa kesti 1947–1956. Meriluoto ja Viita saivat neljä lasta, Ursulan, Petrin, Samulin ja Aijan.

Viita sairastui mielenterveydeltään toisen avioliiton aikoina, mikä häiritsi sekä perhe-elämää että luomistyötä. Runokokoelmat Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) eivät syntyneet enää samanlaisen inspiraation voimalla kuin aiemmat teokset.

Vuonna 1962 solmittu avioliitto Anneli Kuurinmaan kanssa jäi lyhyeksi, kun Viita joutui joulun alla 1965 auto-onnettomuuteen ja kuoli saamiinsa vammoihin. Isättä jäi myös viimeisen avioliiton Kimmopoika. Viidan työn alla olevan romanitrilogian ensimmäinen osa, Entäs sitten, Leevi (1965) ei saanut koskaan jatkoa.

Lauri Viidan muistoa vaalitaan Pispalassa Viidan lapsuudenkodissa, Portaanpää 8:ssa, Pispalassa toimii Lauri Viita -museo, jonka toiminnasta vastaa Lauri Viita -seura. Rakennuksen omistaa kotiseutuyhdistys Pispalan Moreeni. Lauri Viidan syntymäkotitalo sijaitsee Pispalanharjun korkeimmalla kohdalla osoitteessa Pispalanharju 31. Talon seinässä on asiasta kertova muistolaatta.

Lauri Viidan katu, Moreenikatu ja Moreenikuja kantavat kirjailijan muistoa. Pispalanharju-kadun ja Pispalankadun välisessä metsikössä on kuvanveistäjä Pertti Mäkisen suunnittelema Lauri Viidan muistomerkki nimeltään Betonimyllystä runon siivet.

Viidan lapsuudenkoti valmistui vuonna 1900. Sen rakensivat Lauri Viidan isä Emil Viita ja hänen appiukkonsa Juho Nikander. Viidat muuttivat taloon vuonna 1920. Alkujaan rakennus käsitti kaksi erillistä asuntoa, joissa kummassakin oli porstua, keittiö

Viita säilytti voimakkaat, tunnistettavat piirteensä läpi elämänsä. Kuva on otettu pari vuotta ennen hänen kuolemaansa.

Lauri Viidan perhe ja talon vuokralaiset Pyhäjärven Saunasaaressa kesäretkellä 1920-luvun lopulla. Keskellä Lauri Viita äitinsä kainalossa. Reunassa Emil Viita.

Alfhildin ja Emilin lapset Sigerd 1896–1896 Salli 1897–1981 Emil 1900–1969 Reino 1903–1979 Yrjö 1906–1987 Liisi 1909–1999 Minne 1913–1919 Lauri 1916–1965

ja kamari. Vaikka Viitojen pikkuisessa kamarissa nukkui enimmillään kahdeksan henkeä, olivat tämän kaltaiset asumisratkaisut osoiLauri Viidan siunaustilaisuus 1965 Tampereella. Kukkatervehdystään laskemastus paranevasta elintasosta.

Muutto Pispalaan keskustan ah- sa pirkkalaiskirjailijat Väinö Linna (vas.), Ilpo Kaukovalta, Harri Kaasalainen, Soile taista yhteiskeittiö-asunnoista oli Kaukovalta-Perttunen ja Veikko Pihlajamäki. aikansa luksusta. Viitojen vakavaraisuutta lisäsi vuonna 1921 rakennettu lisäsiipi, jos- museotoimen, Pirkanmaan kulttuurirahaston ja kotisa oli kaksi keittiön ja kamarin vuokra-asuntoa ja yk- seutuyhdistys Moreenin tuella avattiin myös kirjailijan si yläkertahuone. Perheen suruksi Emil Viidan takaa- elämää käsittelevä näyttely toiseen asuntoon. Museoma laina lankesi hänen maksettavakseen ja Portaan- rakennuksen hankinta Kotiseutuyhdistys Moreenille pään talo jouduttiin myymään vuonna 1937. Viidat onnistui aikanaan lahjoitusten ja ennen kaikkea yhmuuttivat Näsijärven rantaan Osuuskunnan taloon. den tuntemattoman lahjoittajan ansiosta.

Talo remontoitiin ja muutettiin museoksi vuonna Pitkään arvuuteltiin, kuka oli tuo tuntematon, joka 1977. Museo oli vuoteen 2003 asti vain yhden keittiön halusi auttaa yhdistystä merkittävällä summalla? On ja kamarin yhdistelmä, mutta Tampereen kaupungin katsottu selvitetyksi, että lahjoituksen teki kauppaSUKUVIESTI 5· 2016

23

neuvos Kalle Kaihari, joka oli työläistaustainen tamperelainen liikemies. Hän oli myös presidentti Urho Kekkosen läheinen ystävä ja yhdessä he myös kulkivat Pispalan mäkiä. Kekkonen oli kirjallisuuden ystävä, joka lainasi usein puheisiinsa runoilijoiden tekstejä. Mustavalkotelevisiosta muistan kuulleeni vuoden 1965 uudenvuodenpuheen lopussa Kekkosen lausumana Viidan sanat ”Tuhat kertaa tuhat vuotta, mitään ei voi tehdä suotta”. Puheessaan Kekkonen otti voimakkaasti kantaa rattijuoppouteen. Lauri Viita kuoli rattijuopon uhrina 22.12.1965.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

Näin päättyy Lauri Viidan runosikermä Onni, jonka julkaisu osui Parnasso-lehdessä kirjailijan kuolinpäivälle.

Lauri Viidan tuotanto Betonimylläri: runoja. WSOY, 1947.

Kukunor: satu ihmislapsille. WSOY, 1949.

Moreeni. WSOY, 1950.

Käppyräinen: runoja. WSOY, 1954.

Valikoima runoja. WSOY, 1958.

Suutarikin, suuri viisas: runoa ja proosaa. WSOY, 1961.

Entäs sitten, Leevi: romaani. WSOY, 1965.

Kootut runot. WSOY, 1966.

Mitä ei voi silmin vajain nähdä, siitä unta nähkää.

Aina uuden aamun eteen luojan kämmen tuutii tähkää.

Aina sataa tulvaveteen lastut arkinrakentajain.

Lienet kasvi, eläin taikka puu: Kaikin soluin sydämin, Usko, tahdo jotakin!

Niin se kerran tapahtuu.

Tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta.

runosta Luominen

Lauri Viita -seura Lauri Viita -seura ry on vaalinut pispalalaista kulttuuriperintöä vuodesta 2000. Lauri Viidan nimikkoseura pyrkii tekemään tunnetuksi Viidan elämäntyötä ja tuotantoa sekä edistämään näihin liittyvää tutkimusta.

Seura huolehtii Lauri Viita -museosta yhteistyössä kotiseutuyhdistys Pispalan Moreenin kanssa, kehittää museon toimintaa ja tallentaa muistitietoa Lauri Viidasta. Lisäksi Lauri Viita -seura järjestää kulttuuritilaisuuksia kuten yhteistyössä Tampereen kaupungin kirjaston kanssa toteutettavia Lauri Viita -iltoja.

Seuran näkyvin tapahtuma on ollut vuonna 2006 järjestetty Lauri Viita 90 – Kuulkaa laulu graniittinen!

-juhlakonsertti Tampere-talossa. Keväästä 2012 alkaen seura on järjestänyt kotiseutuyhdistys Pispalan Moreenin kanssa pedagogisena projektina tamperelaisille alakoululaisille ilmaisia opastuskierroksia, joiden aiheina olivat Pispalan historia ja Lauri Viita.

Vuosi 2016 on Lauri Viidan juhlavuosi sekä seuran uudistumisen vuosi! Pedagoginen projekti on saanut seurakseen ikääntyneiden palvelukeskuksiin suunnatun kiertueen. Lisäksi kaikille avoimia tapahtumia järjestetään juhlavuonna entistä enemmän.

Lauri Viita -museossa on Alfhildin ompelukone, jolla hän aikanaan ompeli vaatteita kotiväelle, mutta valmisti myös flanellisia alusvaatteita myyntiin. Ompelukone jouduttiin myymään taloudellisen tilanteen heikennyttyä, mutta museo sai koneen kokoelmiinsa lahjoituksena sen silloiselta omistajalta.

24

SUKUVIESTI 5· 2016

Seuran jäseniksi voivat liittyä sekä yksityishenkilöt että oikeuskelpoiset yhteisöt. Jäsenet saavat jäsenkirjeen, jossa tiedotetaan seuran järjestämästä toiminnasta, ja heillä on vapaa pääsy Lauri Viita -museoon.

Tutustu: www.lauriviitamuseo.fi/lauri-viita-seura

Ja sitten, kun Pispala aamun saa, äitini vuoteen valmistaa ja linnut, linnut helää --.

-Oi kuinka on ihana elää ja tuutia lastenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan!

Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!

runosta Alfhild

SUKUVIESTI 5· 2016

25

Sydän-Hämeen eränkäynnin historiaa Pekka Laurinpoika Sahalahdelta Rautalammin ensimmäisenä asukkaana Pälkäneen pitäjän Kärkkään kylässä nykyisen Sahalahden Keljonjärven rannalla vaikutti 1500-luvun vaihteessa suku, johon kuuluivat veljekset Pekka ja Jaakko Jaakonpoika. Varakkailla talollisilla oli erämaata Keski-Suomessa nykyisen Hankasalmen alueella. Veljesten sukulaisella, Pekka Laurinpojalla, oli iso perhe, muttei omaa taloa. Hän totesi, ettei halunnut koko elämäänsä viettää toisten nurkissa. Lisäksi pojillekin piti järjestää jotain parempaa kuin elämä renkinä tai sotilaana. Niinpä hän teki rohkean ratkaisun ja pakkasi 1530-luvun lopussa perheensä veneeseen ja otti suunnan kohti tuttuja metsästysmaita, mutta nyt jäädäkseen sinne pysyvästi.

Pekalla oli seitsemän poikaa. Lähteet kertovat tosin vain viidestä, mutta mukana oli ainakin kaksi hänen veljensä Laurin poikaa. Tarina kertoo, että ukko Kärkkäinen oli käynyt Ruotsissa asti hakemassa kiinnitystä tilalleen. Siellä oli paljoksuttu ukon tilusten suuruutta

ja kysytty, mitä hän niin paljolla teki, mutta Kärkkäinen oli vaan tuuminut, että minulla on seihtemän poikoa poikki penkin makoavia, kyllä moata tarvihtovat.

Pekka Laurinpoika mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa 1543. Jousia eli asekuntoisia miehiä oli talossa viisi. Rautalammin ensimmäisenä asukkaana Pekka Kärkkäinen oli myös itseoikeutetusti Rautalammin pitäjän ensimmäinen nimismies, eli tärkeä lenkki kruunun ja alueen väestön välillä. Pekka oli asettunut asumaan vanhan eräsaunansa paikalle Vanginveden ja Kynsiveden välisen niemen kapeimmalle kohdalle, missä edelleen seisoo talo, joka 1700-luvun alussa sai nimen Perintö-Pietilä. Tässä talossa tällä hetkellä asuvat voivat sanoa asuvansa koko pohjoisen KeskiSuomen vanhinta asumusta.

Rautalammin erämaille perustusta uudistalosta maksettiin aluksi verot Pälkäneelle. Ukko Kärkkäisen tapaisia hämäläisiä muuttajia jäi Rautalammille vähemmistö. Harva halusi irtautua kotisijoiltaan jo pelkästään erämaiden kaukaisen sijainnin vuoksi. Myös

Suomi vuonna 1626. Kartalla näkyy myös Sahalahti (Sahalax), josta ”Ukko Kärkäs” 1530-luvun lopussa lähti vaeltamaan poikiensa kanssa kohti Rautalammia (Rautalambi). Kulkemista helpottivat hyvät vesireitit. Lähde: Pohjoismaat, Yleiskartta: 1626 (Heikki Rantatupa, Historialliset kartat. Jyväskylän yliopisto).

26

SUKUVIESTI 5· 2016

Ukko ”Kärkäs” palasi 1550-luvun alussa takaisin Hämeeseen. Pojat jäivät asuttamaan perustamiaan Rautalammin Kärkkäälän kylän taloja.

Rautalampi hämäläisten erämaana Rautalammin alue kuului hämäläisten erämaihin. Rautalammin reitin varret muodostivat Hämeen erämaiden itälaidan. Se oli myös Ruotsin valtakunnan itäistä rajaseutua, koska Pähkinäsaaren rauhassa Rautalammin pohjoiset latvat joutuivat rajan taakse. Novgorodin Karjalasta käsin ei kuitenkaan pystytty valvomaan aluetta, joka nyt joutui hämäläisten haltuun. Vuonna 1542 Kustaa Vaasa julisti autiot erämaat kruunun maiksi, joita voitiin vapaasti asuttaa. Asutuspolitiikkaan liittyi pyrkimys lisätä verotalojen määrää, ja sillä oli myös valtapoliittisia tavoitteita. Kruunu vyörytti uudisasutuksella itärajan kiistamaita hallintaansa.

Suurin osa Rautalammin erämaita kuului Kanta-Hämeen vanhoille pitäjille, joista Pälkäneellä oli Kalastus- ja vesikulkuneuvot, joita käytettiin myös erämaiden asuttamisessa ja eniten. Valtaukset tapahtuivat sat- pyynnissä. Alueen järvet ja virrat muodostavat laajan Rautalammin reitin, joka tumanvaraisesti: ketkä ensin ehti- toimi kulkuväylänä. (Lähde: Historiallinen koulukuvasto.) vät, saivat parhaimmat alueet. Jo varhain keväällä lähtivät ensimmäiset erämiehet mat- ta työaikaa. Sillä aikaa naiset ja lapset hoitivat kotokalle. Myöhäisemmät lähtivät vasta kevättöiden jäl- maita. Hämäläisaika jäi elämään Rautalammilla paikeen, joita kesti Pietarinpäivään (Pekan päivään 29.6) kanniminä. saakka. Matkaa tehtiin tavallisesti joukoissa, sillä pitkillä ja vaivaloisilla retkillä tarvittiin aina toisten apua.

Tuula Vuolle-Selki Päämääränä oli ns. kalasaunan rakentaminen, jossa asuttiin koko kesä, ja joka rakennettiin uudelleen entisen rappeuduttua. Tärkein toimi oli kalastus. Isom- Lähteitä: milla vesillä käytettiin mukana tuotuja veneitä. Met- Suomen asutuksen yleisluettelo: Rautalampi, Laukaa, sästyksessä oravat muodostivat yleisimmän pyyntiViitasaari, Saarijärvi 1550-1579. kohteen. Pyyntimaita sanottiinkin oravametsiksi. K.J. Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän Myös lintujen pyynti oli tärkeää, sillä verotkin makhistoria. 1900, s. 82-83. settiin metsoina ja teerinä.

Längelmäveden seudun historia II. Sahalahden historia Pyynti- ja viljelystoimien lisäksi erämaissa poltetII. 1954. Eino Jutikkala, Lauri Kuusanmäki, Paavo tiin tervaa sekä valmistettiin rautaa järvimalmista.

Viljanen ja Martti Mikkola.

Hämäläisille talonpojille eränkäynti oli tärkeä elin- Saloheimo, Veijo A. Rautalammin historia. Rautalammin keino. Käytettiinhän siihen lähes puoli vuotta paraskunta/Rautalammin seurakunta, Pieksämäki 1959.

SUKUVIESTI 5· 2016

27

K I M A AN UT SUK U A

Kirkonarkistot

T

Kirkonkirjoissa käsitellään pääasiassa seurakunnan asukkaita ja heidän asioitaan. Rippikirjoissa ja lastenkirjoissa on tietoa perheistä kinkereillä ja ehtoollisella. Muuttokirjat ja väkilukutaulukot kuuluivat papiston väestökirjanpitoon. Perukirjoista selvisi pesänselvitys. Seurakuntien arkistoista löytyy vanhoilta ajoilta myös esimerkiksi pitäjäkokousten pöytäkirjoja, tilikirjoja ja vaivaisrahojen jakoluetteloita.

Sukututkija aloittaa syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luetteloista käyttäen lisänä rippi- ja lastenkirjoja. Apuna kannattaa käyttää esimerkiksi Väinö Sointulan Sanasto sukututkijoille -teosta.

Kirkonarkistojen käyttö sukututkimuksessa Valitse lähtöhenkilö, josta haluat aloittaa tutkimuksen.

Yritä selvittää hänen tarkka syntymäaikansa ja -paikkansa. Näillä tiedoilla voit hakea henkilön syntymämerkinnän syntyneiden luettelosta. Syntymämerkinnästä löydät lähtöhenkilön vanhempien nimet sekä tiedon siitä, missä perhe asui (talo ja kylä), kun lapsi syntyi.

Asuinpaikkatiedon perusteella voit hakea kyseisen kylän rippikirjasta. Sieltä löydät syntymämerkinnässä mainitut vanhemmat ja heidän tarkat syntymäaikansa ja -paikkansa.

Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1. Syntymä- ja kastepäivä Vuoden 1686 kirkkolain mukaan lapsi piti kastaa kah­ deksan päivän sisällä syntymästä, mikäli matka ei ollut liian pitkä. Pitkien matkojen takaa lapsi saatettiin tuo­ da kasteelle vasta usean kuukauden ikäisenä, joskus vasta vuodenkin vanhana 2. Syntymäpaikka Maalaiskunnissa syntyneiden luetteloon merkittiin ky­ lä ja talo tai pääkirjan sivun numero. Kaupungeissa kir­ jattiin kaupunginosa, kortteli ja tontti tai pääkirjan si­ vun numero. Syntymäpaikaksi merkittiin paikka, mis­ sä lapsen äiti oli kirjoilla lapsen syntymähetkellä.

3. Vanhempien nimet, ammatti ja sääty Ensin mainittiin isä ja sen jälkeen äiti. Aviottoman lap­ sen kohdalla isää ei usein merkitty, vaikka se olisi ollut tiedossakin. Vanhimmissa luetteloissa äitiä ei merkitty, jollei lapsi ollut avioton.

4. Äidin ikä on ilmoitettu vuosissa, tieto ei välttämättä ole tarkka.

5. Lapsen nimi on usein alleviivattu.

28

osa 1

SUKUVIESTI 5· 2016

6. Kummien nimet, ammatit ja sääty Kummien tiedoista voi saada vinkkejä perheen asuin­ paikasta, sosiaalisesta asemasta ja sukulaisuussuhteis­ ta. Jos lapsen syntymätiedoissa on virheitä, kummien tiedoista voi olla apua lapsen syntyperän selvittelyssä.

7. Kasteen toimituspaikka Kaste toimitettiin yleensä kotona tai kirkossa ja joskus kinkereillä 8. Kasteen toimittaja Kasteen toimitti seurakunnan pappi. Maallikko sai an­ taa hätäkasteen, jonka pappi myöhemmin vahvisti.

Syntyneiden ja kastettujen luettelot eivät olleet samanlaisia kaikissa seurakunnissa. Ole tarkkana, sillä luetteloissa voi myös olla virheitä!

Rippikirja Suomessa alettiin 1600-luvun jälkipuoliskolla pitää rippikirjoja, joihin merkittiin seurakuntalaisten kristinopintaito, lukutaito sekä ripilläkäynnit. Kirkonkirjojen pääkirjoja nimitetään Rippikirjoiksi. Niiden pito määrättiin vuoden 1686 Kirkkolaissa. Niiden varsinaisena tarkoituksena oli seurakuntalaisten kristinopintuntemuksen ja ehtoollisella käynnin valvonta. Varhaisimmat rippikirjamerkinnät ovat latinankielisiä, sitten ruotsinkielisiä ja 1880-luvulta lähtien suomenkielisiä.

Ajan mittaan rippikirjoihin alettiin merkitä seurakuntalaisia koskevia henkilötietoja: ensin syntymävuosi, sitten myös tarkka päivämäärä, kuolinajankohta sekä tiedot, mistä tai minne henkilö on muuttanut.

Vasen puoli: * Talon asukkaat isännästä lähtien: vaimo, lapset, mahdollisesti vanhemmat, vävyt, miniät, langot sekä palvelusväki. * Kinkereillä merkittiin taulukkoon kristinopin taito. * Tila lisätiedoille: kuolinaika, muutto talosta tai seurakunnasta toiseen, vihkimis- ja kuulutusajat ja jopa rangaistukset (juopottelu, salavuoteus, varkaudet…)

Oikea puoli: * Ehtoollisella käynnit (päivämäärät, 3–4 vuotta kohti, laiminlyönnistä tuli rangaistus).

Muutto- ja ehtoollismerkintöjen avulla voidaan seurata myös renkien ja piikojen palveluspaikkoja vuodesta toiseen.

Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1

2 3

1 2 3 4

4

5

5

6

7

6

7

Leppävirran seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1798–1850, vuoden 1821 syyskuu.

1. Numero: 219.

2. Syntymäpäivä: 15.9.1821 3. Kastepäivä: 7.10.1821 4. Lapsen nimi: Påhl Hendrik 5. Isä: Påhl Wiiliäin Miespuolinen kummi: Petter Koistin 6. Äiti: Anna Haikoin Naispuolinen kummi: Gretha Haikoin 7. Kylä: Petromäki nro 3; Kastanut: D. Arenius

8

Leppävirran seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1851–1859, vuoden 1854 lokakuu.

1. Numero: 12.

2. Syntymäpäivä: 5.10.1854 3. Kastepäivä: 5.11.1854 4. Äidin ikä: 33 vuotta 5. Lapsen nimi: Fredrik Wilhelm 6. Isä: Lautamies Paul Wiiliäin Äiti: Anna Tirkkonen 7. Kummit: Talonpoika Matts Wiiliäin Talontytär Anna Wiiliäin 8. Kylä: Petromäki nro 7; Kastanut: J. H. Lind

1 2 3 4

5

6

7

8

Leppävirran seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1879–81, vuoden 1881 toukokuu.

9

1. Numero: 24. (miehenpuoli; toinen sarake vaimopuoli) 2. Syntymäpäivä: 5.5.1881 3. Kastepäivä: 30.5.1881 4. Sivu kirkonkirjassa: 96.

5. Lapsen nimi: Johan David 6. Isä: Torppari Fredrik Wilhelm Wiiliäinen Äiti: Henrika Huovinen 7. Äidin ikä: 27 vuotta 8. Kummit: Wilhelm Wiiliäinen ja Anna Liisa Hyvärinen 9. Kylä: Halola nro 2; Kastanut: K. Durchman

SUKUVIESTI 5· 2016

29

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlakeruu 1.12.2016–6.12.2017

Muistikko Kerro Muistikossa elämästäsi sata vuotta täyttävässä Suomessa.

Muistikko on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran itsenäisyyden juhlavuodeksi 2017 toteuttama palvelu, jossa kansalaiset voivat kertoa elämästään sata vuotta täyttävässä Suomessa ja jakaa ne heti muiden kanssa. Samalla tarinat tulevat osaksi yhteistä kulttuuriperintöämme.

Tekstin lisäksi voi tallentaa kuvia ja linkkejä. Uutta Muistikossa on se, että tarinat ovat heti kaikkien luettavissa. Muistikossa voi myös liittää kertomuksensa suoraan tiettyyn paikkaan maailman kartalla. SKS vastaa tarinoiden säilyttämisestä tuleville sukupolville.

SKS toivoo kertomuksia Suomessa olevilta, tänne tulleilta ja täältä lähteneiltä, kieleen ja syntyperään katsomatta. Sisältö on tärkeintä, ei oikeinkirjoitus. Palvelu on toteutettu suomen lisäksi arabiaksi, englanniksi, pohjoissaameksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

SKS on kerännyt kansanperinnettä, muistitietoa ja nykyperinnettä jo 185 vuoden ajan, perustamisvuodestaan 1831 lähtien. Ensin keräsivät Elias Lönnrot ja muut SKS:n perustajat ja tutkijat. 1930-luvulla SKS:n arkiston vastaajista muodostettiin kerääjäverkosto, johon kuului ja kuuluu yhä satoja suomalaisia. 1960-luvulla alettiin järjestää kilpakeruita esimerkiksi eri ammattikuntien perinteistä.

Muistikko on SKS:n uusi tapa saada talteen kulttuuriperintöämme. Uutta siinä on aikaisempaa laajempi yhteistyökumppanien verkosto ja se, että keruuseen osallistuvien tarinat ovat heti myös muiden luettavissa. Muistikko-palvelun ainutlaatuisuus on siinä, että siihen kirjoitetut tarinat eivät häviä bittiavaruuteen, vaan SKS:n arkisto säilyttää ne pysyvästi kulttuuriperintönämme myös tuleville sukupolville.

Muistikko-keruu kuuluu Suomen itsenäisyyden juhlavuoden Suomi 100 -hankkeisiin.

Tutustu: http://muistikko.finlit.fi/

Onko sinun kirjasi Vuoden Sukukirja 2016?

Är din bok Årets Släktbok 2016?

Vuoden Sukukirja -kilpailu on järjestetty vuodesta 1991 lähtien. Kilpailuun voidaan ilmoittaa vuonna 2016 ilmestynyt sukukirja, josta toimitetaan yksi kappale 1.2.2017 mennessä Suomen Sukututkimusseuran kirjastoon osoitteella Liisankatu 16 A, 00170 Helsinki.

Tävlingen Årets Släktbok har anordnats sedan år 1991. Till tävlingen kan anmälas en släktbok som utkommit år 2016 och som senast 1.2.2017 levererats till Genealogiska Samfundets i Finland bibliotek, Elisabetsgatan 16 A, 00170 Helsingfors.

Kilpailun tulokset julkistetaan Suku 2017 -viikonlopputapahtumassa Espoossa, Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksessa 18.3.2017.

Resultatet kungörs under Suku 2017 evenemang i Esbo 18.3.2017.

Tiedusteluihin vastaa Suomen Sukututkimusseuran kirjastonhoitaja Vuokko Pärssinen-Tainio, sähköposti kirjasto@genealogia.fi tai puh. 010 387 7900.

30

SUKUVIESTI 5· 2016

På förfrågningar svarar Genealogiska Samfundets bibliotekarie Vuokko Pärssinen-Tainio, e-post kirjasto@genealogia.fi eller tfn 010 3987 7900.

YHTEI

Heraldisia palveluita

Heraldiikkakeskuksen palvelut: • heraldisten tunnusten, kuten vaakunoiden, lippujen, mitalien ja plakettien suunnittelu • suku- ja henkilövaakunoiden toteutus ja rekisteröintiohjaus • vaakunoiden ja tunnusten heraldisen asun tarkastus ja lausunnot • heraldisten tunnusten tuotannollisen toteuttaminen

S

Suomen Heraldiikkakeskus on ainutlaatuinen heraldisten palvelujen tuottaja maassamme. Keskuksen perustamisen myötä heraldiikan ja heraldisen käyttötaiteen palvelutarjonta on laajentunut entisestään.

Heraldiikkakeskus toimii läheisessä yhteistyössä Suomen Heraldisen Seuran (SHS) asiantuntijoiden kanssa. Heraldiikkakeskus hoitaa muun muassa SHS:n ylläpitämää vaakunarekisteriä.

TY

Ö S SÄ

Keskus palvelee kaikkia yhteiskunnan tahoja, yksityishenkilöitä, yhdistyksiä sekä yrityksiä että julkisia yrityksiä ja organisaatioita.

Toiminnasta vastaa tamperelainen heraldikko Harri Rantanen. Sivuilta www.vaakunat.fi saa lisää tietoa toiminnasta ja referensseistä.

Harri Rantanen on osallistunut monin eri tavoin Sukuseurojen keskusliiton toimintaan. Harrin käsialaa ovat liiton logo sekä standaarin sekä ansiomitalien ulkoasu. Lisäksi Harri on ollut mukana keskusliiton julkaisussa Hyvässä seurassa omalla artikkelillaan sukuseurojen tunnuksista ja niiden käytöstä. Harri on Toikander-Hohtisukuseuran jäsen.

Kiitos arjen puurtajille!

Keskusliiton toimisto ja Sukuviesti-lehti ovat saaneet tämän vuoden aikana merkittävää apua ahkerista nuorista ammattilaisista. Mediaosuuskunta Liiteri on hoitanut Sukuviestin taiton ja osuuskunta on myös osallistunut lehden tekoon monilla mielenkiintoisilla jutuilla kuvituksineen. Kati Laitinen on hoitanut toimistolla yhtenä päivänä viikossa jäsenrekisteri- ja laskutusasioita.

Tarpeellista täydennystä joukkoomme saimme marraskuussa, kun Camilla Paavonen aloitti kolmen kuukauden IT-harjoittelujakson. Reippaiden nuorten avulla saamme vuodenvaihteen tienoilla vaihdettua vanhuuttaan natisevan jäsenrekisteri- ja laskutusohjelman modernimpaan versioon. Kati on

tehnyt ahkerasti pohjustustyötä, jotta tuleva ohjelmistosiirto sujuisi mahdollisimman jouhevasti. Gigi Gambardella ehtii silloin tällöin italialaisen ruuan parista avustamaan lähinnä taloushallinnon tehtävissä, siitä olemme myös hyvin kiitollisia.

Pieni ja sinnikäs sekä osaava joukko saa toimiston arjen pyörimään ja voimme vakuuttaa, että kenenkään aika ei ole vielä käynyt pitkäksi. Pääsihteeri Eine Kuismin työskentelee toimistolla kahtena päivänä viikossa, mutta hänet tapaa usein myös erilaisissa alan tapahtumissa ja messuilla. Lämmin kiitos jaksamisesta jokaiselle!

Camilla Paavonen Helsingin Kirjamessuilla Keskusliiton ja Sukuviestin esittelypisteellä. Kuva: Eine Kuismin.

SUKUVIESTI 5· 2016

31

Eine Kuismin ja Elina Kuismin (toim.):

Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Hyvässä seurassa – Yhdistys­ toiminnan pikkujätti, 2. painos

Sukua tutkimaan – Sukuharrastajan pikkujätti Sukututkimus elää vahvaa murroskautta. Aineistojen digitointi mahdollistaa tutkimisen muuallakin kuin arkistoissa. Kotikoneelta tutkittaessa tarvitaan kuitenkin tietoa lähteistä. Tähän kirjaan on koottu perustie20 € toa sukututkijalle ja arkistojen sekä muiden aarreaittoISBN 978-952-99375-9-2 jen esittelyn yhteyteen on lisätty digitaalisten aineistojen osoitteita. Perusaineistojen lisäksi kirjan lopussa on käyty läpi henkilötietojen käsittelyä sukututkimuksessa, sukuseuran perustamista ja sukututkimuksen saattamista kirjaksi. Tämä kirja yhdistettynä Sanasto sukututkijoille -julkaisuun on erinomainen selviytymispaketti sukuharrastajalle.

Julkaisussa on vinkkejä niin perustettavan yhdistyksen kuin jo pitempään toimineen seuran tarpeisiin. Oppaan esimerkit ovat pääosin sukuseura­ 10 € toiminnasta, mutta niistä on apua minkä tahansa yhdistyksen ISBN 978-952-99375-7-8 toimintaan. Aihealueina ovat yhdistyksen perustaminen, hyvät kokouskäytännöt, juhla- ja tapahtumajärjestelyt, vaakunat ja tunnukset seuratoiminnan osana, yhdistysviestintä ja julkaisutoiminta sekä yhdistyksen oikeudelliset kysymykset. Oppaan kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, jotka ovat saaneet tekstinsä muokattua meille kaikille ymmärrettävään ja elävään muotoon.

Väinö Sointula (toim. Elina Kuismin):

Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Sanasto sukututkijoille, 6. painos Sukututkimuksen harrastaja Väinö Sointula on sukuaan tutkiessaan kerännyt kirkon-, käräjä-, maa-, henki- ja muista historiankirjoista tulkintaa vaatineita sanoja ja lyhenteitä. Sanastoon on koottu yli 20 € 12 500 sanaa, joihin sukututkija saattaa törmätä. Lisäksi luetteISBN 978-952-68284-0-4 lot henkilönimien käännöksistä ja muunnelmista, sukulaisuussuhteiden nimityksistä, vanhoista mittayksiköistä sekä luettelo venäjänkielisistä sukututkimussanoista.

Sukututkimusaapinen

ISBN 978-952-99375-4-7

Lähde sinäkin 11-vuotiaan Jennyn mukaan esivanhempien jäljille! Huomaat, että sukututkimus on hauskaa ja voit päästää salapoliisitaitosi valloilleen. Saat selville, miten voit löytää arkistojen kätköistä tietoa suku25 € si vaiheista. Tapaat mielenkiintoisia ihmisiä ja opit rakentamaan sukupuita sekä tutkimaan sukuasi netissä surffaillen.

Tiedustelut ja tilaukset Sukuseurojen Keskusliitto ry | Sokerilinnantie 7 E | 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450 | toimisto@suvut.fi Tilauslomake myös: www.suvut.fi > Julkaisut > Tilauslomake Postitettuihin tilauksiin lisätään toimituskulut.