”Juhana ja minä…” Maarit Tillman-Leino koki omaa pitäjänseppäänsä, edellä mainittua Juhana Liikasta jäljittäessään todellista aarteenetsijän iloa. Alku ei ollut lupaava. Vuonna 1820 Liikaselle annettua pitäjänsepän valtakirjaa ei sinnikkäästä hakemisesta huolimatta löytynyt, vaikka tiedossa oli tarkka päiväkin, jona hän valtakirjansa oli saanut. – Olin jo alistunut kohtalooni, mutta kun eräänä lokakuisena päivänä viime vuonna sain Mikkelin maakunta-arkistossa eteeni Liikasen eroanomusasiakirjat vuodelta 1853, riemullani ei ollut rajoja: Juhana Liikanen oli liittänyt eroanomukseensa yli 30 vuotta aikaisemmin saamansa valtakirjan, josta todella näki, että hän oli pidellyt sitä käsissään useamminkin kuin kerran. Maarit Tillman-Leino toteaa, ettei koskaan aikaisemmin ole saanut yhtä konkreettista kontaktia tutkittavaansa: – Juhana ja minä olemme pitäneet kädessä samoja papereita; välissä tosin kului aikaa yli 160 vuotta. Valtakirjasta näkee, että se on ollut tärkeä paperi. Se on laitettu tarkoin talteen ja säilytetty huolella. Kun sitä on tarvittu, se on taiteltu siististi mukaan. Paperiin ovat jääneet elämän jäljet puolentoista vuosisadan takaa, taitoksilla on tarinansa. Kun Liikanen anoi pitäjänsepäksi pääsyä Ristiinan talvikäräjillä 1820, hän näytti oikeudelle maaliskuussa 1818 saamansa kisällinkirjan, jonka Pietarin seppien ammattikunta oli hänelle myöntänyt. – Tästä tiedosta ilahtuneina päätimme opettajan johdolla selvittää olisiko sitä – ja erään toisen kurssilaisen tutkimukseen liittyvää kisällinkirjaa – tallessa pietarilaisessa arkistossa. Ei ollut, mutta sekin oli arvokas tieto, jonka ehdimme saada Suomeen parahiksi näyttelyn alkuun.
Totinen taitavan sepän tarve Vanhojen asiakirjojen osaavasti suomennettu kieli on nautittavaa luettavaa. Ristiinassa 4.4.1820 pidettyjen talvikäräjien Juhana Liikasen asiaa koskevan anomushakemuksen käsittelyä koskeva teksti on aikansa tyyliin kohteliaan kunnioittavaa. Kuvaileva sävy ja asioiden ilmaisutapa paikoin jopa huvittavat nykylukijaa: kieli elää ja aika on jo ammoin ajanut tuolloin käytettyjen sanakäänteiden ohi. ”…anoi hän tulla otetuksi pitäjänsepäksi tänne, semminkin kun hän uskoi, että asukkaat olivat sellaisen tarpeessa. Täällä sankkana joukkona läsnäolevat pitäjänmiehet selittivät, että he todellakin olivat vailla taitavaa seppää, vaikka seppiä aikaisemminkin oli saata16
SUKUVIESTI 4· 2016
Juhana Liikasen vuonna 1820 saaman pitäjänsepän valtakirjan takasivu taitteineen kertoo sepän pitkästä urasta. Taitteilla on tarinansa! Kuva: Leni Lustre-Pere
vissa, olivat he siisteyttä ja väkevyyttä vaativassa työssä niin osaamattomia, ettei heihin voinut turvautua; ja yhtyivät siten pitäjänmiehet hakijan pyyntöön. …Ottaen huomioon ei vain pitäjänmiesten yksimielistä toivetta vaan myös sen totisen taitavan sepän tarpeen, joka erittäinkin läsnäolevilla luvultaan ei vähäisillä säätyläisillä on, katsoo Kihlakunnanoikeus omalta osaltaan hyväksi hänet, kisälli Liikasen tämän Ristiinan pitäjän pitäjänsepäksi, olletikin kun hän näyttämänsä kisällikirjan mukaan on sanotun käsityöammatin asianmukaisesti oppinut…” (MMA Suur-Savon tuomiokunnan arkisto, Cad:27 Ristiinan talvikäräjät 4.4.1820. Suomennos Maarit Tillman-Leino) Ristiinan pitäjän kirkonkylässä vuonna 1793 syntynyt Juhana Liikanen sai anomusprosessin päätteeksi pitäjänsepän valtakirjan vähän kuin joululahjana: Kymenkartanon lääninhallituksen antama valtakirja on päivätty 19.12.1820. Sepän pajan varustaminen ahjoineen ja kaikkine työkaluineen kysyi paljon varoja, joten taloudellisessa mielessä uuden pitäjänsepän alkutaival ei yleensä ollut helppo. Myös Juhana oli ainakin vuosina 1822 ja 1823 rästiluettelossa maksamattomien kymmenysten takia. Sittemmin hänen taloudellinen tilanteensa kohentui, ja vuonna 1834 hän osti perinnöksi Neulanen-nimisen kruununaugmenttitilan Vitsiälä N:o 7. Juhana näyttää jo nuorena olleen yritteliäs ja puolensa pitävä mies. Yhtenä esimerkkinä tästä on lehmäkauppa, jonka hän teki jo ennen kuin lähti Pietariin vuonna 1815. Pietarista paluun jälkeen kaupasta riitti puitavaa kolmille käräjille vuosina 1820 ja 1821. Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, syksyllä 1847, Juhana oli taas käräjillä lehmän takia, nyt vastaajana. Poika oli haastanut isänsä käräjille, koska tämä ei oli-