SOLE MIKHÄÄN! Heikin hiljaset hullinat
Maria Vanhapiha Bergström
SOLE MIKHÄÄN! Heikin hiljaset hulinat
Maria Vanhapiha Bergström
© 2022 Maria Vanhapiha Bergström Korrekturläsning: Bengt Pohjanen Förlag: BoD – Books on Demand, Stockholm, Sverige Tryck: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Tyskland ISBN: 978-91-8027-534-7
Pirun korona Heikki istahtaa vanhaan köökinpöyän äärele, siinä näkkyy haarukan merkkijä, siltä aijalta ko lapset olit pienet. Heikki silittää siivosti sormela reikien yli. Se yrittää kaikila voimila olla kaipaamatta sitä aikaa. Sen sormissa näkkyy aijan kulumaa, öljy oon jättäny mustat kulmat kynsien reunoile. Net sormet oon tehneet kovvaa työtä elämän aikana, eikä net ole saahneet nauttia käsivoitheesta. Heikki puristaa karvasen käen nyrkhiin. – Voi helvetin korona ko vei multa työt! – Niin! Mitäs met nyt keksimä? Ja korona … Tuskin se olis jatkunu ilman koronaakhaan. – Ei, korona oon syy kaikheen nyt! Kiinalaiset meinaava ottaa yli koko mailman ja meän sahalaitos oon vain niitten alku. Net halvava kunnon pohjosen puuta … Ja mie en kuitenkhaan ala ottamhaan vasthaan Ruottin taikka Suomen valitolta mithään. Mie meinaan pärjätä itte! – No eikös se ole sama ottaa vähän ilmasta rahhaa, Akassaa, jos saapi. Eli eihään se ole ilmasta rahhaa, siehään olet maksanu sinne isoja summia elämästi aikana. Ei ainakhaan tartte kulkea nälissä.
7
Heikki vuolee pari kuivalihasiivua ja rauhottuu samala pikkusen.
– No joo, voishaan seki olla. Olenhaan mie maksanu paljon veroaki elämän aikana ja olletekki syöttänu Kaarle Kustaavia ja Sylviaa. Voipihaan sitä ottaa vasthaan valtiolta mitä saapi, niin kauon ko net ei ala pirruilemhaan. – Pirruilemhaan? – Niin, ko pittää aina täyttää niitä pirun plankettija ja selittää kaikki privaatit asiat. Net oon ko joku Gestapo. – No, pakkohaan niitten oon. Muutenhaan voipi huijata, lurentrejaria oon joka kulman takana. – Jahaa … Mie olen kuitenki rehelinen ihminen, se mulla oon vielä jäljelä, vaikka olenki työtön. Inga pyhkii ottatukan korvan taka ja kynsii sääskenpureman rupia käsivarressa. – Huomena met marsima Työvälityksheen ja täytämä plankettija. – Hui helvetti! Semmosta pirun akateemista hommaa. Ette net jaksava plookata tavalisia ihmisiä. – Niin … Se oon lurentrejaritten vika … – Jahaa … Heikki oon pahala päälä, ei ole kummakhaan. Sen elämän teos sahalaitoksessa oon ohi, menneisyyttä, hauassa. Sielä
8
se oon työskentelly parikymppisestä asti, eikä ole ollu ko kolme siukkapäivää. Se oli kans Aasian vika, silloin se oli Hongkongin inflyensa, joka veti jalat Heikin alta. Ei se montaa päivää jääny siukkasänkhyyn Ingan hoiettavaksi. Se kokkeili perintheiset tavat niin ko terva, sauna ja pikkusen viinaa, ja sitte se oli pikkukuuhmeessa viikon aijan töissä, ennen ko oli friskaintunnu kunnola. Kohta Heikin rakhaan sahalaitoksen tontile, väylän varrela, rakenethaan kerrostaloja. Heikki kattoo sen ensimäistä sahalaitoksen plokkia, sivut oon kellertynheet ja kulmat oon nousheet. Siihen se oon kirjottanu lankkujen määrät ja timenšuunit. Puun kuivaustunnit ja kunka monta oksaa tukissa oli. Sen käessä oon pala Tornionlaakson histuuriaa. Sinä yönä Heikki makkaa sängyssä ja laskee kaikki oksat nukkumakamarin kattoplankuista viis kertaa. Tulos oon sama ko aina, 38 kappaletta, ei enempää eikä vähempää. Pikkuhiljaa Heikin silmät oon raskhaamat ja raskhaamat, ja kohta se näkkee unta priimasta männyn lauoista.
– Oonkos meän pakko? Hui, mie alan hikkoilemhaan ko vain aattelen arpetsförmeetlinkiä ja kaikkia täyttämistä. – Nyt met tehemä tämän. Eihään sitä tiä, sie piiain saat uuen työn peräti. – No, tuskin. Tässä iässä, minut haluthaan vain saa’a hauthaan.
9
– No, älä nyt! Heikki kattoo ahistunheena Työvälityksen rakenusta, se oon ulkopuoleltaki pölättävän näkönen … Ruskeat synkät tiilikivet, jokka oon hautunheet ja murentunheet. Klasien karmilistat oon lahot ja färiflaakuja näkkyy klasilauala, linnunpaskan ja mäntyhakojen kans. Ulko-oven klasi oon täynä tahmeita sormenjälkiä, kaikista ressukoista jokka oon pakotettu sinne, ja oven reunasta roikkuu musta veltto kuminen tiiviste. Heikki huokaa. Huonosti hoijettu rakenus … semmoset laiskuuen asiat kiusaava Heikkiä. Työvälityksen sishäänkäynin eessä Heikilä tullee paniikki ja yrittää karata, mutta Inga pittää sitä kunnon otheessa ja raahaa sen sisäle. Ko Heikki saapi jonolipun, sillä oon lähelä pallaa proput, oon 12 numeroa ennen niitä. Heikki rutistaa numerolapun pieneksi palloksi ja pyörittää sitä vihasesti käessä. Inga pittää Heikkiä vieläki kovassa otheessa, ettei tule karkuria.
Piip, punaset tikitaalinumerot näyttävä 32. Heikin syän hakkaa luijaa ja se marsii vastamielisesti kohti nuorta työnvälittäjää, joka hymmyilee tiskin takana. – Voi hevetti, Heikki mutisee. – Tervetuloa! Mikäs oon teän työasema tällä hetkelä? – Rohki huono, ko perkelheen korona vei meän työt! – Heikki, älä nyt täälä kiroa! Inga yrittää.
10