Lapsen sairastuminen vakavasti ja kuolema vaikuttavat koko perheeseen

HUONE on hämärä. Lääkäri kuljettaa ultraäänilaitetta kolmen kuukauden ikäisen tyttömme vatsan päällä ja pyöräyttää sitä uudelleen vasemman kyljen puolelle. Hän ottaa mittoja huolestunut ilme kasvoilla. Kysyn, mitä hän siellä näkee, vaikka tajusin, että en välttämättä edes halunnut kuulla vastausta.

Kuulin muutamia mittoja ja sanan kasvain. Korvissa alkoi suhista, pyörrytti. En muista, mitä lääkäri sen jälkeen sanoi. Tajusin vain, että Adan mahassa on iso kasvain. Lääkäri yritti lievittää tilannetta kertomalla, että kyse ei välttämättä ole pahanlaatuisesta kasvaimesta. Alitajunnassani takoi vain sana syöpä, joka vielä siinä vaiheessa oli mielessäni synonyymi kuolemalle. En voinut kuvitellakaan edeltä, että meidän kaikilla mittareilla mitattuna täydellinen vauvamme oli kantanut sisällään tuota kasvainta todennäköisesti jo ennen syntymäänsä ja pissatulehdus, jonka vuoksi hän joutui vappuna 2001 Ouluun tarkistettavaksi, olikin vain oire pahemmasta.

Tuo hetki on jäänyt ikuisesti mieleeni. Siitä alkoi kahden ja puolen kuukauden mittainen matka toivon ja epätoivon välillä. Tuotakin hetkeä raskaampi oli puskea vauva sairaalasängyssä lastentautien osastolta lasten syöpäosasto 51:lle. Muistan, kuinka raskas osaston ovi oli avata.

Olimme järkyttyneitä ja epätoivoisia. Elämä tuntui pysähtyvän siihen hetkeen. Oli perjantai. Ajattelin, että koskaan ei ole maanantai, jolloin tarkemmat tutkimukset alkavat. Lääkäritkin olivat lakossa.

Olimme uusi perhe osastolla. Monelle äidille, isälle ja lapsille paikka oli jo kuukausien, jopa vuosien ajalta tuttu. Meidän jälkeemmekin osastolle tuli pian uusia perheitä.

VÄHITELLEN alkoivat rutiinit tulla tutuiksi: verikokeita, kuvantamisia, lääkärikiertoja, verituotteiden, lääkkeiden ja nesteiden tiputtamista sekä muita hoitoja. Tiedonjano syövästä oli valtava. Ahmin lukea kaiken, mikä viittasi munuaiseen tai lisämunuaiseen liittyviin kasvaimiin. Tutkimukset etenivät. Adalta otettiin koepala, josta selvisi, että mahaa pullistaa vain pienillä lapsilla esiintyvä neuroblastoomasyöpä, jota ei voida leikata, vaan pitää alkaa hoitaa vahvoilla sytostaateilla, joita välttämättä pienen lapsen elimistö ei kestä. Status oli ennus- teeltaan huono, mutta ei mahdoton, koska etäpesäkkeitä ei löytynyt.

Osastosta tuli perheellemme tuttu paikka, lähes toinen koti. Vietimme siellä kaiken hereillä olo aikamme tai ainakin toinen meistä vanhemmista. Tuolloin 5-vuotias esikoisemme leikki hoidettavana olevien lasten tai heidän sisarustensa kanssa, pelasi pelejä ja toi leikkikaluja siskonsa sairaalasängyn äärelle tai oli mummun ja ukin hoivassa. Esikoisemme takia yritimme elää niin normaalia perhe-elämää kuin se yleensä oli mahdollista, vaikka kaikki normaalius oli elämästä tipotiessään: ruoka ei maistunut, nälkä ei ollut, väsytti, mutta uni ei tullut.

Osastolla oli monia samassa tilanteessa olevia perheitä, joiden kanssa tulimme vähitellen tu- tuiksi. Vanhempien kahvihuoneesta tuli vertaistuen keskus, jossa jaoimme viimeisimmät kuulumiset lasten voinneista, taudin käänteistä, trombosyyteistä, leukosyyteistä, syöpämarkkereista ja muista tautiin liittyvistä asioista. Siellä jännitimme, ehtiikö 15-vuotias poika saada elinsiirtona uuden maksan ja siellä itkimme yhdessä, kun tieto saattohoitoon siirtymisestä tuli johonkin perheeseen. Siellä iloittiin, kun sodankyläläinen tyttö pääsi kotihoitoon, mutta siellä puhuttiin myös ihan tavallisista, jokapäiväisistä asioista. Mutta siellä ei valitettu – ei maailman politiikkaa, polttoaineen hintaa, huonoa säätä, pitkäksi venähtäneitä hiuksia tai elämisen kalleutta. Asiat saivat tuolloin oikeat mittasuhteet.

Osaston henkilökunta oli harvinaisen lämminsydämistä, huomaavaista ja ajattelevaa, hoitajat erityisesti. He aavistivat puolesta sanasta ja joskus ilman sanoja, mikä painoi mieltä tai mikä kysymys askarrutti. He lohduttivat, näkivät aina myös hyviä puolia ikävässä tilanteessa. Lääkäreistäkin opin pitämään, vaikka kaikkein suorimpaan ti- lanteen vakavuudesta puhuminen tuntui joskus raskaalta. Teki mieli kapinoida vastaan, mutta jälkeen päin olen huomannut, kuinka oikeassa tämäkin lääkäri oli. Erityisesti mieleeni jäi nuori lastenlääkäri, joka tuli kierrolla huoneeseen ja näki aina jonkun hyvän asian tyttäremme veriarvoissa, kuvissa tai voinnissa. Saattohoidon viimeisinä päivinä hän tuli jälleen Adan sängyn viereen, katsoi pitkään ja totesi, että ”hänellä on tänään kaunis mekko”. Arvasimme, että muuta hyvää ei ollut enää kerrottavana.

Pieni Ada-vauvamme taisteli urhoollisesti syöpää vastaan, mutta hävisi taistelun heinäkuun 14. päivänä 2001. Sen jälkeen elämässä on ollut aika ennen ja jälkeen Adan kuoleman. Ennen oman lapsen kuolemaa kuvittelin, että lapsen syntymä on suurinta, mitä elämässä voi kokea, mutta kyllä oman lapsen kuolema ajaa senkin ohi. Ada on ollut suurin opettajani elämässä. Hän opetti kuolemallaan meidät muut elämään.

Yleislääkäri, psykiatrian erikoislääkäriksi erikoistuva Juha Käkelä tiistaisin 31.1., 14.2. ja 28.2.

Yleislääketieteen potilaat, todistukset sekä psyykkisten sairauksien potilaat. Gynekologia, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Heli Koski-Rahikkala keskiviikkoisin 1.2. ja 15.2.

Koulutettu hieroja, urheiluhieroja, naprapaatti Jaakko Vihriälä perjantaisin 24.2. ja 24.3.