KOLUMNI: METSÄSTYS ON VERENPERINTÖ

Nykyään mietitään paljon sitä, kuinka me suomalaiset pystyisimme olemaan ruoan suhteen omavaraisia ja riippumattomia, niin ettemme tarvitsisi muiden palveluita. Hienointa olisi täydellinen omavaraisuus, mutta se vaatisi paljon panostusta kasvatus- ja varastointitiloihin.

Oma talouteni ei ole oikeastaan omavarainen muuten kuin lihan suhteen. Meillä ei ole lihakarjaa, sikoja tai edes kanoja, vaikka kuinka mielelläni niitä hoitaisinkin. Mutta mistä syötävä liha sitten meille tulee? No, metsästä. Voisin sanoa, että siitä lihamäärästä, joka meillä vuoden aikana syödään, 90 % on riistaa. Valtaosa lihasta on hirvenlihaa, mutta jos oikein metsästystuuri käy kohdilleen, ruokapöydästä voi löytyä myös teeripaistia. Loput 10 % syötävästä lihasta on sitten kanaa tai porsasta, koska vaihtelu virkistää.

Metsästysharrastus on kulkenut mukanani ihan pienestä pitäen. Toki teinivuodet verottivat minulta muutaman vuoden harrastuksen parista, mutta ei metsä ja metsästys ikinä kokonaan unohtunut. Lapsena metsässä kuljettiin isän mukana, ja sitten kohta olikin oma ase, metsästyskortti ja koira, joiden kanssa metsään pääsi aina kun halusi. tselläni harrastus on nykyään voimissaan ensisijaisesti koiriemme ansiosta. Perheessämme asuu tällä hetkellä viisi koiraa: welsh corgi cardigan Eki, harmaa norjanhirvikoira Nita, suomenajokoira Ada ja jämtlanninpystykorva Saiva sekä saksanpaimenkoiran, rottweilerin ja plottinajokoiran sekoitus Unto.

Jos metsästäjä saisi joka kerta saalista, olisi Suomen luonto aika päiviä sitten tyhjennetty riistasta.

Nita ja Saiva ovat meillä hirvikoirina, Ada toimittaa kettukoiran virkaa ja Eki ja Unto toimivat vakiovarusteina lintumetsällä (jos ei muuta, niin pihavarpuset saavat ainakin pojilta kyytiä). Olemme me Ekin ja Unton kanssa saaneet ihan riistaakin metsästä mukaan. Eiväthän nämä kaksi nyt mitään mestareita ole metsästyksessä, mutta jos minulla on sihti kohdillaan ja lintu saadaan alas, kyllä nämä pojat sen minulle etsivät. Metsästyksessä koiran rodulla ei ole niin väliä, kunhan mahdolliset haavakot eivät jää metsään.

Metsästys on vähätelty harrastus

Tunne, kun kuulet oman koirasi ensimmäiset äänen avaukset riistalle, on sanoinkuvaamaton. Ajokoiran ajoäänet raikuvat pitkin metsiä ajon mukana ja hirvikoiran haukku on tiivistä ja paikallaan pysyvää. Sydän paukuttaa niin lujaa haukulle hiipiessä, että tuntuu, että hirvetkin kuulevat jytkeen.

”Raps!” kuuluu kengän alta, kun astut oksan päälle, ja siinäpä se sitten olikin, kun hirvet säikähtävät ääntä ja painavat pitkin metsiä koira kannoillaan.

Metsästyksessä on valmistauduttava siihen, että useimmiten tulee tyhjin käsin kotiin, mutta kokemusta rikkaampana. Joskus harvoin saa saalista, jos tähdet ja tähdenlennot ovat osuneet kohdilleen. Ja sitähän metsästäminen onkin: jos metsästäjä saisi joka kerta saalista, olisi Suomen luonto aika päiviä sitten tyhjennetty riistasta.

Metsästyksessä on valmistauduttava siihen, että useimmiten tulee tyhjin käsin kotiin, mutta kokemusta rikkaampana.

Monet kuvittelevat, että metsästys on vain sitä, että metsään mennään veren maku suussa ja ammutaan kaikki mitä vastaan tulee. Harrastus sisältää kuitenkin paljon muutakin kuin vain riistan ampumisen: Metsästysharrastukseen kuluu vuodessa noin 12 kuukautta, josta noin 6 kuukautta on mahdollista metsästää. Täällä Korpi-Kainuussa jahtikausi kestää 4 kuukautta. Loppuaika on sitten muuta riistanhoitotyötä, esimerkiksi riistapeltojen perustamista ja jäniksille haapojen kaatamista talveksi.

Me metsästäjät yritämme parhaamme mukaan turvata riistaeläinten ravinnonsaannin myös talven aikana. Riistapellosta hirvet, jänikset ja kauriit saavat ravintoa pitkälle talveen. Näiden riistapeltojen ääreen eläimet myös rauhoittuvat oleilemaan, jolloin eläinten aiheuttamat liikenneonnettomuudet vähenevät, kun niiden ei tarvitse kulkea parempien ruokamaiden perässä.

Heti keväällä viemme suolakivet metsään ja asennamme riistakamerat kuvaamaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka vanha tuttu hirvilehmä tuo joka vuosi kaksi vasaa samaan paikkaan Koko jahtikausi menee yleensä miettiessä säätä ja keliolosuhteita, sillä meillä harrastetaan koirien ehdoilla: ei saa olla liian kuuma tai kylmä, eikä saa sataa vettä, lunta ei saa olla liikaa mutta lunta pitää olla sopivasti, lista on loputon. Mutta tosiasia on se, että parhaasta jahtika-

Koko jahtikausi menee yleensä miettiessä säätä ja keliolosuhteita, sillä meillä harrastetaan koirien ehdoilla.

verista haluaa pitää huolta. Liian lämpimällä kelillä vaarana on lämpöhalvaus tai kurkkutulehdus. Ja kun lunta on liikaa, koirien on vaikea liikkua metsässä, jolloin vaarana on, että koira voi joutua hirven polkemaksi. Vaaran paikkoja ja sairastumiselle altistavia tekijöitä on metsässä lukemattomia.

Mutta vaikka metsästys teettääkin töitä koko vuoden eikä parhaassa tapauksessa koko kauden aikana pääse kertaakaan ampumaan, ei harrastuksesta halua luopua. Paitsi että harrastus tarjoaa omavaraisuutta, luonnossa liikkumista ja yhdessäoloa muiden metsästäjien kanssa, metsästyksestä saa myös hyvän tekosyyn suunnata metsään muulloinkin: harrastus kannustaa esimerkiksi myös marjastamaan ja sienestämään, sillä marjat ja sienet kruunaavat hirvipaistin kylminä talvikuukausina. Vaikka syksyllä välillä tuntuukin, että räntäsateella ei jaksaisi olla seisomassa tienlaidassa varpaat ja sormet jäässä, talven mittaan se ehtii unohtua, ja huhtikuussa on jo täysi mietintä päällä, miten metsästys hoidetaan seuraavana syksynä. Tämä homma on mennyt veriin jo lapsena, ei se sieltä enää mihinkään häviä.

Teksti: Outi Kuvaja Kuva: Anssi Mäntykivi