OTHER SELECT TITLES BY ROUSAS
JOHN RUSHDOONY
The Institutes of Biblical Law
TheInstitutesofBiblicalLaw,Volume1
TheInstitutesofBiblicalLaw,Volume2:Law&Society
TheInstitutesofBiblicalLaw,Volume3:TheIntentoftheLaw
Commentaries on the Pentateuch
Genesis,Exodus,Leviticus,Numbers,Deuteronomy
SystematicTheologyinTwoVolumes
Sovereignty
SalvationandGodlyRule
LarcenyintheHeart
Tithing&Dominion
ByWhatStandard?
TheOneandtheMany
Law&Liberty
RevoltAgainstMaturity
TheCureofSouls
InHisService
TheMessianicCharacterofAmericanEducation
ThePhilosophyoftheChristianCurriculum
IntellectualSchizophrenia
TheBiblicalPhilosophyofHistory
FoundationsofSocialOrder
TheAmericanIndian
ThisIndependentRepublic
TheNatureoftheAmericanSystem
PoliticsofGuiltandPity
AWordinSeasonseries
Acknowledgements
TheJamesVernierFamily
Dr.Russell&KarenBoates
HeathFord
Thomas&MargueriteWingfield
RuthM.Jacobs
ElmerL.&NaomiH.Stoltzfus
Ford&AndreaSchwartz
Dr.&Mrs.RichardVest,Jr .
SteveShifflett
J.&JoanDyer
Keith&AnthaHarnish
Steven&SueSchlagel
Dean&MaryHelenWaddell
Mr.DarrellRoss
J.DavidAllen
TheGeorgeSechristFamily
Michael&DeniseSnyder
StephenCope
Jerry&LindaPostell
Mr.&Mrs.GeraldChristianNordskog
Mark&KathyDion
PaulR.Zimmerman
MichaelG.Griggs
Joseph&JessicaGraham
Mr.&Mrs.EricE.Brown
TimothyP.Murray
Eleuthere&JoanPoumakis
Steve&BevSwartz,
AliceSprings,Australia
DavidRobertMason
Dr.Nick&JanieEdwards
Dr.JohnE.andLyndaJ.Ramsey
HarryJ.Krieg,Jr .
RobertE.Scherer
Michael&MarianBowman
Roger&JennyStrackbein
VirginiaC.Schlueter
Steven&DarleneChristenson
RobertB.HallidayIII&PatriciaM.Halliday
TheJohnSaundersIIIFamily
E.JamesDeMattos
RuthSawall
JohnandTracyLaBreche
Maurice&MarlenePageandFamily
JohnR.Rimel&DebraL.Rimel
JeanL.Herre
TheGraterFamily
DavidJ.Brewer
T.M.Childs
Mr.&Mrs.RobertoCorral
FelipeSabinodeAraújoNeto
Foreword
Table of Contents
VOLUME I
CHRISTIANITY & RECONSTRUCTION
CULTURE
1. Our World Today
2. The Cultural Conflict
3. The Lost Center
4. The Cultivation and Promotion of Impotence
5. Curzonization
6. The New Racism
7. The Communion of Saints
8. Communion and Communications
9. On Giving to the Rich, the Middle Class, and the Lower Class
10. The Ultimate Pornography
11. The Dying Enlightenment
12. The Myth of Socialization
13. The Eschatology of Death
14. The Love of Death
15. Reality, Faith, and Architecture
16. Inheritance, Barbarism, and Dominion
17. The Old Order RECONSTRUCTION
18. “First the Blade”
19. The Wheat and the Tares
20. Revolution or Regeneration
21. Great and False Expectations
22. The Menace of the Future?
23. Sufficient unto the Day
DOMINION
24. Antinomianism Versus Dominion
25. World Salvation Versus World Domination
26. Religious Liberty and Dominion
27. False Religions
28. The Roots of Environmentalism
29. The Future Is the Lord’s THE CHRISTIAN LIFE
30. Faith and Understanding
31. The Use and Abuse of Worship and Prayer
32. Against Much Praying
33. Perfection
34. The Heresy of Unconditional Love
35. The Heresy of Love
36. Absolutizing the Relative
37. Holiness Versus Perfectionism
38. Maturity
39. Hypocritical Guilt
40. The Sins of the Fathers
THE FAMILY
41. The Family
42. The Family
43. The Attack Against the Family
44. Social Planning and the Family
45. The Definition of Man
46. The Failure of Men
47. The Place of Women
48. The Paradise of Women ECONOMICS &CAPITALISM
49. The Doctrine of Debt
50. The Love of Money
51. Karma, Debt, and the Sabbath
52. Man and the State
53. The Trouble with Social Security
54. The Militarization of Life
55. Ownership
56. The Decapitalization of Mankind
57. Wealth
58. Wealth, Responsibility, and Cowardice
59. Wealth and Heirship
60. Wealth and the City
61. Wealth and the State HISTORY
62. Our Doxology
63. The Pagan Critiques of Christianity
64. The Failure of Church History
65. Latitudinarianism
66. The Dark Ages
67. Wealth, Time, and History
68. Social Amnesia
69. Living in the Past EDUCATION
70. Aristotle versus Christ
71. Education and Decadence
72. Education as a Panacea
73. The Restoration of Education CONFLICT
74. Conflict with the State
75. In the Name of Jesus Christ, or in the Name of Caesar?
76. Conflict Versus Harmony
VOLUME II
ECCLESIOLOGY, DOCTRINE &BIBLICAL LAW ECCLESIOLOGY
77. Accreditation and Certification
78. The Freedom of the Church
79. Baptism and Citizenship
80. Heretical Baptism
81. Sin, Confession, and Dominion
82. Confessing Other People’s Sins
83. The Church as Function
84. Proxy Religion
85. The Counseling Heresy
86. Altar Versus Pulpit
87. Basilicas
88. The Antichurch Within the Church
89. The Retreatists
90. Faith
91. Catholicity
92. The Heresy of Democracy with God
93. The Way
94. Masochism and Antinomianism
95. The Lust for Respectability
96. The Doctrine of Grace
97. Pragmatism
98. Revolution, Counter-Revolution, and Christianity
99. Capturing God?
100. The Possessor of Truth
101. The Source of Law
102. Incorporation
THEOLOGY &DOCTRINE
103. Box Theology
104. Covenant Versus Détente
105. Covenant Versus Contract
106. Covenant, Law, Grace, and Antinomianism
107. Discontinuity and Antinomianism
108. False Antinomies
109. The Incarnation
110. Demonism
111. The Providence of God
SIN &EVIL
112. The Doctrine of Original Sin
113. Original Sin
114. The Freedom to Sin
115. The Opposite of Sin
116. Sin and Evil
117. Conspiracies
118. Loyalties
119. The Reversal of Standards
BIBLICAL LAW
120. The Meaning of Theocracy
121. The Source of Law
122. Natural Law and Theonomy
123. Natural Law and Canon Law
124. The Limitations of Law
125. Inferences and Commandments
126. Inferences and the Law
127. The Law, the State, and the People
128. The Meaning of the Sabbath
129. The Sabbath
130. The Tax Revolt Against God
131. Biblical Military Laws
132. God’s Law
133. Justice and Torture
MAN
134. Persona
135. The Flight from Responsibility
136. “Empty Suits”
137. The Death of God and the Death of Man
138. Man’s Hatred for Man
139. False Morality and False Reform
140. The Cult of Victimization
141. Hypocrisy
142. Detachment
143. The Definition of Insanity
144. Bigotry in the Name of Tolerance
AUTHORITY
145. Faith and Logic
146. Presuppositionalism
147. Jurisdiction: By Christ or by Caesar?
148. Sovereignty
149. The Question of Authority
150. The Self-Righteousness of Satan
151. The Crisis of Authority
152. Atonement and Authority
153. Ownership and Authority
AUTONOMY
154. Autonomy
155. Reality
156. Knowledge
157. Dethroning God
VOLUME III
HERESIES & PHILOSOPHIES; STATISM & LIBERTY
HERESIES
158. Heresy
159. The Spirit of Heresy
160. Gnosticism
161. Modern Gnosticism
162. Docetism, the Crippling Heresy
163. Docetism and the Mandate for Dominion
164. Marcionism
165. The Montanist Outlook
166. The Carpocratian Heresy
167. The Carpocratian Heresy
168. The Carpocratians
169. The Manichaean Heresy Today
170. Monarchianism
171. The Heresy of Modalism
172. Donatism
173. The Implications of Arianism
174. Pelagianism
175. Pelagianism
176. The Cathars
177. Pietism
178. Pietism Revisited
179. The Cartesian Heresy
180. Quietism
181. The Great Fear and the Great Faith
182. The Heresy of Theosis
183. Kenosis: The Great Modern Heresy
184. Kenoticism, the “Gospel” of Defeat
185. The Mystery Religions
186. Monergism and Synergism
PHILOSOPHIES
187. Titanism
188. Catharsis
189. The Myth of Nature
190. The Hegelian Revolution
191. Invisible Rulers
192. Reason and Rationalism
193. Descartes and Rationalism
194. Rationalism and the Mind of Man
195. Rationalism and Heresy
196. The Bankruptcy of Rationalism
197. Rationalism and History
198. Rationalism and Tyranny
199. Rationalism and the Chain of Being
200. Rationalism and God
LIBERTY
201. Religious Liberty Versus Religious Toleration
202. Liberty
203. Religious Liberty
204. The Changed Meaning of Liberty
205. Freedom and Responsibility
206. Vouchers, Freedom, and Slavery
207. The Nature of Freedom
208. Conflicting Ideas of Freedom
209. Property, Charity, and Freedom
210. The Holy Spirit and Freedom
211. Guilt, Atonement, and Freedom
212. Guilt
213. The Risk-Free Life
214. Slavery
215. The Privatization of Morality and Social Decay
AMERICANISM
216. The Political Illusion
217. Noninterventionism as a Constitutional Principle
218. Serbia , The United States, and Christianity
STATISM
219. The State as the Embodiment of Morality?
220. No God, No Law
221. The New Tower of Babel
222. Nationalism
223. The Open Face of Religion
224. Adiaphorism and Totalitarianism
225. State Interest Versus Public Interest
226. Taxation
227. Morality and Growth
228. The Dream of Reason
229. The Recovery of Memory
230. Aristocracy
231. Elitism
POLITICS
232. The Political Myth
233. The Modern State as a False Messiah
234. “Politics Is About Evolution”
235. Law and Politics
236. Law Versus Right
237. What Is the State?
238. The Myth of Politics
239. The Death of Empty Forms
About the Author
The Ministry of Chalcedon
Endnotes
Foreword
by Martin Selbrede
To write a position paper is to take upon one’s shoulders a major responsibility. Position papers are intended to speak with authority to the matter at hand. People will even study their opponents’ position papers to better mark the issues that divide various schools of thought.
Not every position paper, however, functions as a manifesto, articulating ideas that embody moral force. And fewer yet are conceived as marking out cultural territory to be claimed for the Kingdom of God. Position papers of that kind represent tent pegs driven deep into the world of mankind’s rebellion against its Creator. They establish a beachhead. Whether it’s a deeply rooted beachhead that will stand the test of time, or a poorly built edifice that’s quickly swept aside by more able opposition, depends on the breadth and depth of its workmanship.
Position papers that treat their subject matter in a superficial way, that lack depth, provide poor anchors upon which to build cultural foundations. That depth relates not just to doing what is popularly called “a deep dive” into the subject matter. Many writers can “go deep” without discriminating between important and unimportant elements in their analysis.
Depth for depth’s sake is actually not true depth. Depth means tracingwhat’simportantback into the core foundations of a matter, to mark out how ideas, concepts, and conflicts appear on the stage of history and why they progress as they do. In short, to do justice to a matter requires understanding its history and the presuppositions that undergird it.
A position paper with true depth will “pop the hood” to explore the otherwise hidden or undisclosed roots of its subject. A position paper conceived as an embodiment of St. Paul’s marching orders to
Another random document with no related content on Scribd:
V.
»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun kamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.
Pukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen. »He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän on ainakin musta.»
Kamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista, jolle hän juuri oli vienyt aamiaista.
»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden varassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen näkevänsä aaveen.»
»Ehkä hän on mielipuoli, poikani», sanoi paavi huoaten.
Kamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen vuoteen viereen.
»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas tiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»
»Gaetano», sanoi paavi vakavasti, »heitä ulos tuo keppi ikkunasta».
»Teidän pyhyytenne!»
»Heitä se ulos!»
Kamaripalvelija rypisti huultaan ja totteli.
Messun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui luokseen kreivi de Raymondin.
»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa taskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.
Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.
»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä, mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»
He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa, melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta. »Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa, joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.
»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»
»On, teidän pyhyytenne.»
»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»
»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»
»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi tapahtua.»
»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»
»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»
Säälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän pyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi hiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan…»
»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on ainoastaan pettänyt minut.»
Taas syntyi äänettömyys.
»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä vaikuttimet…»
»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat vaimon pettämään miehensä.»
Paavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti. »Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne, enkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee maailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi teille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»
»Ei mitään pahempaa olisi voinut tapahtua minulle, teidän pyhyytenne, kuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin koko sielullani.»
Paavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.»
Sitten hän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa uskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu, sielu horjuu. Mutta vaikka tämä… tämä petos tuntuu vaikealta, olette hyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät seurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä — joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»
Rossi katsoi paaviin. »Mikä toiminta, teidän pyhyytenne?»
»Se kamala aie, johon teidän piti ryhtyä Roomassa.»
»Tarkoitatteko… mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.
»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi nyökäytti päätään.
»Ja teidän pyhyytenne uskoi sen?»
»Minun täytyi uskoa.»
»Ja hän… luuletteko, että hänkin uskoi?»
»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen nojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»
Hetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että maailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli tullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa kaikelle.
»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään ja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»
Paavi kalpeni. »Tahdotteko sanoa minulle, että se oli erehdys?» kysyi hän.
»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli vapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen säädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa tällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin aina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus tunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme… Minä olin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi taas.
Paavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme masensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt», ajatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.»
Paavi ajatteli omaa osaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen elämän, ja hänen päänsä vaipui alas.
»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»
Paavi sulki silmänsä ja kuunteli.
»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita keisarit, paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä hulluus!»
Joka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.
»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli. Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!…
»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen.
Minä näin hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana, heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»
Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.
Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat hyvään päin.
Ottaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:
»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.
Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa, oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden onnettoman ihmislapsen välille.
»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»
VI.
Pyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen porraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari Hadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan, on kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet, jotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat paavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.
Ylhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti kuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille oli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän hetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat selvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum, lukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albanovuoret, Frascati, Tivoli ja Albano.
Roma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli ollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen otsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä oli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä, oli nyt väritön kuin marmori.
Maallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa huoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka oli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat huolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai luvan mennä häntä hoitamaan.
Ovi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään.
Hän oli rykmentin lääkäri.
»Nukkuuko hän, sisar?»
»Nukkuu.»
»Raukka! Nukkukoon niin kauan kuin voi.»
Mutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi pienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.
»Ja kuinka sairaani jaksaa tänä aamuna? Paremmin luullakseni.»
»Paljon paremmin. En tunne mitään tuskia tänään.»
»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi
Elena, joka seisoi vuoteen vieressä.
»Väsynytkö, sisar?»
»Miksi minä olisin väsynyt?»
»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava sairas, tohtori.»
»Ei saa puhua noin.»
»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun vanginhoitajani minulle.»
»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen… Mutta minä kiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan… Ja tässä tulee aamiainen.»
Suuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja lakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia. Tohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.
»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei saa panna niin paljon suolaa?»
Sotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna vähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin…
Roma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja kosteat silmät alkoivat loistaa.
»Olettehan Sisiliasta, vai mitä, kokki?»
»Olen, signora.»
Roma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän hän on mennyt, eikö niin?»
»Niin sanotaan, mutta ei kukaan tiedä.»
»Eikö ole mitään uutisia vieläkään?»
»Ei mitään.»
»Sisilia on kai suloinen paikka, kokki?»
»Niin on, signora. Se on suloisin paikka maanpäällä.»
»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut poissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin, että oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli juuri ammuttu.
Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui kumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat soittivat.»
»Ah se… se oli vain… vain jatkoa pääministerin hautajaisiin. Rooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä ja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin karnevaaliyönä… Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että sairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita itseään. Hyvästi!»
Kun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan.
»Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut kaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä kenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»
»Donna Roma!»
»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut?
Ja miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen
Giuseppemme?…»
Elena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.
»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin.
Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»
»Ja silloin te, Donna Roma…»
»Minä?»
Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata… minun… minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte… kuka siitä tietää… tai välittää… paitsi… ehkä jonakin päivänä… kun hän…»
Roma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.
Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.
»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»
Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»
»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar… Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»
»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu päättynyt toisin.»
»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin sanottavaa minulle?»
»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani, ja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin oikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»
»Mutta minä en tahdo mitään muutosta, rakas ystävä.»
»Donna Roma, on vielä mahdollista vedota kassatsionioikeuteen.»
»Minulla ei ole mitään halua vedota siihen — ei ole syytä siihen.»
»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon… On todellakin monta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi…»
Englantilainen loi silmänsä alas.
»Mitä.»
»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista väkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan vikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos Jumalan ja ihmisten edessä.»
Roma ei vastannut, mutta hengitti nopeasti ja kovaa.
»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt pääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne. Mutta jos nyt voitaisiin todistaa että hän tulikin teidän kotiinne ja että te suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden tavoitettavissa…»
Roma kohottautui kauhistuen. »Mitä sanotte, teidän ylhäisyytenne?»
»Katsokaa!»
Englantilainen veti povitaskustaan ryppyisen valkoisen paperin.
»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä löysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»
»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi sen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli heittänyt kädestään.
»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu henkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa siellä silloin?»
Roma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin englantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa mitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa:
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette, se ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi sitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja siitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta siitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»
Hän ojensi kauniin valkoisen kätensä ja kosketti englantilaisen kättä.
»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä paperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa hänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että poliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin — minäkin kiellän kaikki.»
Hellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin saattoi pidättää kyyneliään.
»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä… antakaa minun pitää tämä paperi.»
Englantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää sille mitä tahdotte.»
Roma suuteli paperia ja piilotti sen poveensa.
»Hyvästi, rakas ystävä.»
Englantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät tahtoneet päästä esiin.
»Majuri!» kuului vahdin ääni. Linnan päällikkö astui sisään.
»Ah, majuri!» huudahti Roma.
»Tohtori sanoo, että olette parempi tänään.»
»Paljon parempi.»
»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä sanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on omiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää teidät Viterboon.»
»Milloinka?»
»Huomenna puolenpäivän aikaan.»
»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»
»Tahdoin kertoa siitä myös. Sisar, poistukaa huoneeseenne hetkeksi.»
Elena meni ulos.
»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä Pifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna olleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se henkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»
»Majuri!»
Mutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui sisään puettuna mustaan papin viittaan.
VII.
»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille siunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää tai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se, että tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät tässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»
»Aivan yksin, pyhä isä.»
»Istukaa. Pyhä isä istuu viereenne.»
Paavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin vaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen. Jokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.
»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi. Yhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää mitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän kääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä ei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta tekemättömäksi… Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»
Roma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä itseään.
»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät olleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen saanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa. Kaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä ateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei ihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee sen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka se oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa seikkaa olisi tapahtunut… Mutta emme puhu siitä nyt.»
Paavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt itkevää lasta.
»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä palaa…»
Roma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.
»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — te ette saa koskaan semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan… En tahdo lisätä kiveä kuormallenne, lapseni… Mutta
Davido Rossin täytyy pysyä erillään häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»
Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole saava sitä tietää», ajatteli hän.
»Sääli kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt… Mutta minä tulin toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»
»Olen, teidän pyhyytenne.»
Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman sanoa tavallinen tunnustus.
»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»
Roma polvistui ja pani kätensä ristiin.
»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan rikkonut…»
»Oi Jumalani, olen murheellinen, koska olen sinua vastaan rikkonut…»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja Sinä olet pelastanut minut helvetistä…»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja Sinä olet pelastanut minut helvetistä…»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan…»
