Mystikon mietteitä: Pyövelinä 1500-luvun Ranskassa

Mystikon mietteitä – Matti Kultajoki

PYÖVELINÄ 1500-LUVUN RANSKASSA

Tässä lehden numerossa käsitellään jonkin verran ihmisten entisiä elämiä, ja niinpä minäkin voisin yhdestä omasta sellaisesta kirjoittaa, josta minulla on paljon vanhoja muistikuvia…

Olin nimittäin valtion virassa pyövelinä Ranskassa 1500-luvun loppupuolella, tarkemmin sanottuna Pariisin kaupungin alueella. Olin ai kaisemmin ennen pyöveliksi ryhtymistäni eläinten teurastajana saman suurkaupungin ”lihanjalostamossa”. Tapoin sitten kerran paikallisessa viinitavernassa sattuneessa väkivaltaisessa joukkotappelussa veitsellä arvovaltaisen miehen ja sain siitä kaupungin lakituvassa kuoleman tuomion, vaikka tilanteessa oli kysymys itsepuolustuksesta. Vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odotel lessani minulle tarjottiin pyövelin virkaa, koska pyöveleistä oli pulaa, ja minulla oli paljon käytännön koke musta teurastamisesta. Työtarjouksessa sanottiin, että jos ottaisin työn vastaan, saisin itse samalla armahduksen kuolemantuomiostani. Niinpä minulle tuli ammatinvaihdos, tai oikeastaan vain tappamisvaihdos, suoraan eläimistä ihmisiin. Molem pien liha oli saman näköistä ja veri yhtä punaista, mutta ainoastaan ihmiset joutuivat rikoksistaan vastuuseen lain edessä. Eläimet sensijaan vain tapettiin ja syötiin pois.

Olin aluksi noin vuoden verran erään toisen vanhemman pyövelin opissa, kunnes aloin tekemään työtä itsenäisesti. Hän antoi minusta kaupungin esivallalle hyvät suositukset, koska olin perusluonteeltani rauhallinen, mestaustilanteissa varmakätinen, ja muutenkin määrätietoinen työssäni, enkä pelännyt verisiä ruumiita. Työni keskittyi melkein kokonaan Pariisiin, mutta toisinaan sain myös lyhyitä komennuksia muu tamiin muihin suuriin ranskalaisiin kaupunkeihin. Tämä siksi, että mi nua pidettiin hyvin ammattitaitoisena pyövelinä, joka tappoi kaikki kuolemaantuomitut nopeasti ja taitavasti. Pyrin tekemään mestaukset aina myös mahdollisimman kivuttomasti, ilman mitään turhaa sadistista kärsimysteatteria.

Olin kotoisin uskonnollisesta perheestä ja etunimeni oli tuossa elämässä Celestinus, joka on latinaa ja tarkoittaa ”taivaallinen”. Se oli tavallaan samalla myös taiteilijanimeni, jolla minut tarvittaessa esiteltiin teloituspaikan yleisölle. Koska käytin työssäni mustaa munkkimaista kaapua, papisto kutsui minua leikillisesti "Pyhäksi mestaajamunkki Celestinukseksi". Saman niminen piispa ja paavikin oli nimittäin vai- kuttanut katolisessa kirkossa aikaisempi- na vuosisatoina. Kuuluin itsekin katoliseen kirkkoon ja pidin kaulassani hopeista ristiä. Käydessäni jumalanpalveluksissa istuin aina kirkon (Cathédrale NotreDame de Paris) ta- kapenkissä hiukan sivussa muista ihmisistä, koska pyövelin läsnäoloa ei ”kuoleman lä- hettiläänä” katsottu kovin hyvällä. Muuten- kaan minulla ei ollut paljon ystäviä samoista syistä. Olin kuitenkin harvojen tosiystävieni mielestä syvällisesti ajatteleva ja kaikin puo- lin luotettava kansanmies, joka arvosti työs- tään huolimatta elämää monin tavoin.

Erikoista kyllä, toimin pyövelin työni ohella myös varsin tunnettuna selvänäkijänä. Pienessä asuinmökissäni laitakaupungilla, Pariisin läpi virtaavan Seine-joen varrella, otin yhtenä päivänä viikossa vastaan asiakkaita, jotka halusivat saada viestejä tärkeisiin asioihinsa henkimaailman puolelta. Mai- neeni ennustavana pyövelinä levisi parhaiten suusta korvaan ”puskaradion” kautta. Kynnys astua matalaan majaani oli kuitenkin monille henkisesti melko korkea, mutta kaikki ne rohkeat, jotka uskalsivat sinne tulla, saivat yleensä myös tyydyttävät vastaukset kysymyksiinsä. Minulla oli kotivahtina mustaa sutta muistuttanut iso sekarotuinen koira ja herkullista ruokaa valmistamassa lempeäluontoinen kaunis vaimo, joka oli kotoisin Marseillen kaupungista Ranskan eteläosasta.

Koulutin itselleni oppisopimuksella kaksi pätevää seuraajaa uusiksi pyöveleiksi, ennen kuin vetäydyin aikanaan vanhalla iällä omaa puutarhaa hoitamaan ja sen tuotteita torilla kauppaamaan. Myöhemmin muodostui Ranskaan pyövelisukuja, joissa työ periytyi usein sukupolvelta toiselle ja samalla kätevästi isältä pojalle. Useissa muissakin maissa oli olemassa sellaisen ammattimaineen omaavia sukuja. Käsityöläisammattihan pyövelin työkin tavallaan oli, yksi monien muiden suvuissa periytyneiden käsityöläisammattien joukossa.

Olin monesti hyvin surullinen mestattujen puolesta, koska tiesin heidän toisinaan saaneen mm. poliittisten juonittelujen vuoksi väärän tuomion. Siksi minua nimiteltiin myös ”itkeväksi pyöveliksi”. Mestauslavalla ei pyöveli kuitenkaan saanut alkaa kesken kaiken kyynelehtimään, ettei se aiheuttanut mitään väärinkäsityksiä paikalle usein suurin joukoin saapuneissa katsojissa. Olin varmasti yksi ensimmäisistä pyöveleistä, joka käytti yllään mustaa kaapua ja kankaista kasvosuojusta tunnistamisen estämiseksi, koska en pitänyt lainkaan julkisuudesta. Yleensä pyöveleillä oli aivan tavalliset vaatteet, tai sitten ne muis- tuttivat lähinnä hovinarrin värikkäitä vetimiä. Mielestäni ihmisen kuolemaan saattaminen oli kuitenkin kaikessa verisyydessään arvokas tilaisuus, jota ei saanut halventaa millään ta- voin ilvehtimällä, vaikka se monille katsojille olikin jännittävää suuren luokan huvitusta.

Työkaluinani olivat tavallisesti isokokoinen terävä miekka, sepän takoma leveäteräi- nen kirves ja paksu puinen mestauspölkky. Suoritin myös hirttämisiä, teilaamisia, ampu- taatioita ja toisinaan myös kuulustelutilanteisiin liittyneitä kidutuksia, sen mukaisesti kuin tuomarit ja oikeusistuimet olivat erilaisia tuomioita rikollisille langettaneet, taikka jos tarvittiin saada lisää raskauttavia todisteita ja tunnustuksia tuomioita varten. Ainahan ei palveluksiani tarvittu suoranaiseen tappamiseen, vaan oli myös lievempiä ruumiillisia rangaistusmuotoja olemassa, kuten esimerkiksi jonkin ruumiinjäsenen poistaminen tai ihmisen kehon muu osittainen vammauttaminen. Ruoskiminen ja polttomerkitseminen olivat myös yleisimpiä rikollisten saamia lieviä rangaistuksia. Olin sen verran pelottavan näköinen ilmestys, että usein pelkästään saapumiseni työasussa terävien välineiden kanssa kuulusteluhuoneeseen irrotti rikollisten kielenkantimet ja he tunnustivat tekonsa ilman minkäänlaista kiduttamista. Yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt mestattiin yleensä miekalla ja alempiarvoinen rahvas kansa teloitettiin kirveellä mestauspölkyn päällä. Myös eläimiä tapettiin kirveellä mestaamalla. Aikuisen ihmisen kaulan katkaiseminen yhdellä iskulla vaati tarkkuutta ja voimaa, eikä se ollut mikään aivan helppo suoritus. Mestattavan hiukset täy tyi joko leikata lyhyiksi tai kiinnittää päälaelle, etteivät ne olleet kaulan tai niskan päällä vähentämässä iskun tehoa. Myöskään mikään vaatekappale ei saanut koskaan jäädä terän ja kaulan väliin. Pyöveli ei saanut mitenkään muutenkaan toheloida mestauksissa, eikä minkäänlainen päihteiden käyttö ollut työtilanteissa sallittua. Alkoholisoitunut ja teloituksessa epäonnistunut pyöveli saattoi joskus pahimmillaan itse joutua vi hastuneen yleisönsä väkivaltaisesti lynkkaamaksi.

Aikuisten naisten kehossa on verta keskimäärin neljä litraa ja miesten kehossa viisi litraa. Kun ihmisen kaula katkaistiin, sydän saattoi pumpata verta itsenäisesti vielä jopa minuutteja sen jälkeen. Lähes koko ihmisen verimäärä tuli siis mestauksen jälkeen ulos ruumiista, joten verisotku oli aikamoinen. Ihmisen kaulassa on neljä suurta valtimosuonta, joista kaksi sijaitsee kaulan sivuilla melko lähellä pintaa, ja toiset kaksi syvällä kaularangan sisällä, selkäytimen molemmin puolin. Aluksi suihkusi kaulan valtimoista ulos melkein kahden metrin pituisia veriroiskeita, kunnes sydämen sykettä mukailevat roiskeet vähitellen pienenivät verimäärän vähetessä ja sydämen pumppaus paineen laskiessa. Ruumis nytkähteli ja mestattu ”potkaisi tyhjää”, kuten sanonta kuuluu. Usein myös ulostetta ja virtsaa valui ulos, kun ruumiin lihakset kuoleman vuoksi veltostui vat. Irrotettu ihmispää tuijotti verilätäkössä eteensä ilmeettömänä lasittunein silmin, suu osittain auki ja kieli kenties hampaiden välistä roikkuen. Lopuksi pyöveli yleensä vielä raahasi verisen ruumiin pois mestauslavalta. Tämä kaikki ja paljon muutakin oli pyövelin kestettävä silmää räpäyttämättä, koska muuten hän ei pystynyt tekemään tehokkaasti työtään tappoalalla. Täysin tunteeton kirveen heiluttaja hänen ei tietenkään tarvinnut olla, mutta minkäänlaista pahoinvointia ei saanut teloittajan työssä tapahtua. Nuoret ja vielä melko kokemattomat pyövelit joutuivatkin usein tietyllä tavalla kovettamaan itsensä, jotta työasiat eivät vieneet heiltä yöunia, tai muulla tavoin ra sittaneet liikaa heidän psyykeään. Vapaa-aikana pyrittiinkin tietoisesti tekemään vastapainoksi jotain aivan muuta.

Entä näkikö tai kuuliko ihmisen irrotettu pää vielä jotakin, ennen kuin tajunta sammui? Se on mielenkiintoinen kysymys, johon ei kuitenkaan ole olemassa tyhjentävää vastausta. Kukaan mestattu ei tullut ainakaan minulle kertomaan mitä sen jälkeen näkyi tai kuului. Saattaa hyvinkin olla, että irtopää kuitenkin vielä ainakin muutaman sekunnin ajan silmien sä ja korviensa kautta havaitsi mitä ympärillä tapahtui, ehkä jopa paljon pitempäänkin. Ihmisen aivosoluthan alkavat varsinaisesti kuolla hapen puutteen vuoksi vasta noin viiden minuutin kuluttua verenkierron loppumisesta. Tieteellinen tosiasia on sekin, että kuolleen miehen kivesten siittiösolut säilyvät ruumiissa elossa vielä kaksi vuorokautta kuoleman jälkeen.

Ainakin mestattu luultavasti näki kuin voimakkaan valon välähdyksen keskushermostoon kuuluvan selkäytimen katketessa ja aivojen hermoyhteyden yhtäkkiä irrotessa muusta ruumiista. Aivojen verenkiertohäiriöthän saattavat aiheuttaa outoja näköilmiöitä muutenkin.

Elämä ei ole kuitenkaan vain pelkkää kemiaa ja soluperäistä her motoimintaa. Itse uskon että ihminen on ensisijaisesti henkiolento, joka asuu maallisen elämänsä ajan aineellisessa ruumiissa. Kuoleman jälkeen henkisielu eroaa ruumiista ja ihmisen koko tietoisuus siirtyy hengen mukana rajan yli henkimaailman puolelle. Ihminen ei siis suinkaan lak kaa olemasta ja häviä olemattomiin henkisessä mielessä, vaikka hänen liharuumiinsa hajoaakin pois. Raamatussa kerrotaan, että Jumala alussa loi ihmisen kehon maan aineksista. Ihmisen ruumishan koostuu samoista monista alkuaineista kuin maaperä, ja siksi sanotaan, että ihminen muuttuu kuoltuaan maaksi jälleen, kun ruumis sulautuu takaisin maan voimaan.

Jeesuksen sanojen mukaan ihminen voi kuitenkin olla jo eläessään henkisesti kuollut, jos hänellä ei ole yhteyttä Jumalaan, joka on koko suuren universumin kaiken elämän lähde. Siksi myös jokainen ihminen, joka uskoo Häneen, elää Valon henkimaailmassa edelleen, vaikka olisi fyysisesti kuollut. Todellinen Elämä onkin siis Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa elämistä.

Silloin kun ihminen on Jeesuksen Kristuksen kautta löytänyt tämän ihmeellisen henkisen yhteyden Jumalaan, hänen ei tarvitse kuoltuaan enää syntyä uudelleen maan päälle sitä etsimään. Ihmisen maallisen elämän varsinainen tarkoitus onkin siis löytää yhteys elävään Jumalaan. Kuitenkin vain harvat ihmiset löytävät tämän tien, koska se vaatii todellista syvää halua toteuttaa rakastavan Jumalan hyvää tahtoa omassa elämässä, sekä myös sen mukaisten valintojen tekemistä arkipäivän elämäntilanteissa. Sen tähden Raamatussa sanotaan, että se portti on ahdas ja tie kapea, joka vie sisälle ikuiseen elämään. Silti se mahdollisuus on auki kaikille, jotka tahtovat oman elämänsä Jumalan hyviin käsiin luovuttaa.

Entä kannatanko itse laillista kuolemanrangaistusta? Täytyy re hellisesti vastata, että kyllä kannatan. Tätä asiaa puoltava mielipiteeni johtuu paljolti aivan loogisista kansallisista turvallisuussyistä. Kuolemanrangaistus oli yleinen kaikissa Euroopan maissa vielä 1700-luvulla ja täällä Suomessakin se oli käytössä useiden rikosnimikkeiden kohdalla. Esimerkiksi varastelusta saattoi helposti joutua hirtettäväksi, törkeistä petoksista, rahan väärentämisestä tai murhasta puhumattakaan.

Pyövelilaitos alkoi käydä Euroopassa tarpeettomaksi 1800-luvun lopulla, mutta kuolemanrangais tusta alettiin yleisesti poistamaan länsimaista vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa se poistettiin virallisesti kokonaan laista vasta vuonna 1972. Tämä kehitys ei kuitenkaan vähentänyt Euroopassa tapahtunutta vakavaa rikollisuutta, vaan päinvastoin lisäsi sitä. Jos kuolemanrangaistus tietyillä laki muutoksilla palautettaisiin jälleen ankarimmaksi rangaistusmuodoksi, asialla olisi laajamittaisesti ajateltuna varmasti rikollisuutta vähentävä vaikutus. Pyövelien synkkämaineinen ammattikuntakin muodostuisi taas Eurooppaan uudelleen, mutta teloitustavat olisivat toki nykyai kana melko erilaiset kuin menneinä vuosisatoina. Eurooppa onkin tässä suhteessa lainsäädännöltään poikkeuksellisen lempeä maanosa, koska muualla ympäri maailman tilanne on aivan toisenlainen ja kuolemanrangaistus on edelleen käytössä.

Yhdysvallat on ainoa länsimaa, jossa kuolemaan voidaan lain mu kaan vieläkin tuomita. Siellä ei ole kuitenkaan erillisiä pyöveleitä, vaan osavaltioiden teloittajina toimivat yleensä vankilanjohtajat, jotka tar vittaessa painavat sähkötuolin tai myrkkyruiskeen käynnistysnappu laa, ja ampumisteloitukset hoitavat vapaaehtoisista kootut ryhmät.

Keskiajan jälkeen ovat monet yhteiskunnalliset asiat tietenkin paljon muuttuneet, eikä aitoja pyövelin mestauskirveitäkään enää näy muualla kuin muutamissa hyvin varustetuissa museoissa. Tietäen kuitenkin ihmiskunnan muuttumattoman pahuuden, mestaustarpeet saattavat palata Eurooppaankin vielä joskus takaisin, hillitsemään jälleen positiivisella kuolemanpelolla raakojen rikosten kasvua, vähitellen yhä turmeltuneemmiksi muuttuvissa yhteiskunnissa.