Page 1

1


päätoimittajalta Eurooppa rämpii – Suomen on panostettava yliopisto-opetuksen laatuun Kaikille muille kuin päätöksentekijöille alkaa olla selvää, mitä Euroopan finanssikriisille olisi pitänyt tehdä. Euroopan keskuspankin olisi pitänyt ottaa ohjat käsiinsä ja taata kriisimaiden valtionlainoja rajatta. Tämä olisi osaltaan rauhoittanut markkinat, ja velkakriisi olisi ollut historiaa. Toisin kävi. Vanhan mantereen poliitikot ovat jatkaneet pikkunättiä talouspoliittista näpertelyään aivan liian pitkään. Kun ”päätöksiä” on tullut, ne ovat olleet paitsi tehottomia myös julmetun monimutkaisia: eurokriisistä on haettu lyhytnäköisiä sisäpoliittisia voittoja, joita on ollut kiva tuuletella kotimaassa. Huolestuttavinta on, että Suomessa jopa media on mennyt halpaan. Helsingin Sanomien pääkirjoitusosasto kunnostautui loppusyksyllä viiltävissä eurokriisianalyyseissään ”Oikeat linjat lopulta, kun kaikki muut on kokeiltu” (25.10.) ja ”EU-päättäjät pääsivät vihdoin viisauden alkuun” (28.10.). Suoranaista itsepetosta ja asiantuntemattomuutta; ei ainakaan kriittistä journalismia. Raimo Sailaksen sakset sohivat jo, vaikka Suomen velkaantumisaste on maltillinen. Valtiovarainministeriö hamuaa säästöjä ja lisätuloja. Pääministeri Jyrki Katainen linjasi Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksessa, että yliopistojen pitää alkaa periä lukukausimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Kataisen mukaan lukukausimaksut toisivat tutkinnoille uskottavuutta ja siten houkuttelisivat enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita. Hömpänpömppää. Suomalainen yliopistokoulutus ei houkuttele, koska sen keskimääräinen taso ei ole tarpeeksi korkea. Opetuksen laadussa on parantamisen varaa. Ei toki pidä yleistää, Suomen yliopistojen opetus-henkilökunnasta löytyy suoranaisia helmiä. On kuitenkin kummastuttavaa, että Pisa-tutkimusten mallimaa majailee yliopistovertailuissa sijoilla ynnä muut. Yksi syy lienee se, ettei työura yliopistossa ole tarpeeksi houkutteleva. Se on väärin – tiedeyhteisön pitäisi pystyä rekrytoimaan alojensa parhaimmistoa. Myös pedagogisten taitojen aliarviointi kostautuu: kehnohkon opetuksen myötä opiskelijat eivät sitoudu opiskeluun vaan tekevät enemmän ansiotöitä. Kurssit hoidetaan vasemmalla kädellä. Opintoajat venyvät ja opettaminen on entistä epämotivoivampaa. Nykyisessä noidankehässä kukaan ei voita. On helppoa väittää, että ratkaisu löytyisi lukukausimaksuista. Euro on hyvä konsultti, mutta ilmainen koulutus on yhteiskuntamme kivijalka. Aikaisempien sukupolvien perintöä ei ole syytä uhrata. Opetuksen laadun kehittäminen vaatii satsauksia valtiolta. Se on investointi, joka maksaa itsensä nopeasti takaisin. Panostus on uskallettava tehdä, vaikka lama uhkaa – siitä hyötyvät kaikki.

JK. 2

Minne menet Voo? Kukaan vuoden 2011 hallituslaisista ei halunnut jatkaa toista kautta putkeen. Virkailijoistakin vain yksi lähti uudelle kierrokselle. Vähällä oli, ettei järjestö jäänyt ilman puheenjohtajaa. Onko opiskelusta tullut niin rankkaa, ettei vastuuta haluta ottaa? Ja onko hallitustoiminta nykyisin niin epämotivoivaa, ettei sitä jakseta vuotta kauempaa? Onneksi fuksit ovat lähteneet innolla mukaan. Kyllä se siitä!

Policy 4/11 LAINATUT ”Jos kerran Suomen Nato-jäsenyys koetaan Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi kysymykseksi – eikä tämä ole mitenkään itsestään selvää –, siitä tulisi keskustella avoimesti ja analyyttisesti. Nykyisen semantiikkaan jumittuneen ”keskustelun” ei soisi jatkuvan.” Mies ulkosuomalainen ulkopolitist.wordpress.com 23.11.2011 ”Jos kaikki maailman pellot siirrettäisiin luomuun, ruokaa riittäisi 3-4 miljardille ihmiselle, puolelle maapallon väestöstä.” Hanna Leivonniemi, vapaa toimittaja Suomen Kuvalehti 21.11.2011

”Kaikkea politiikan tekoa leimaa hermostuminen siitä, että perussuomalaiset kasvavat maan suurimmaksi puolueeksi. HS uutisoi ”rasismigallupista” ja Iltalehti siteerasi brittiläisen Demosajatushautomon ”äärioikeiston Facebook-ryhmien kyselyjä“. Suurennuslasin takaa lehdistö ampuu kovilla kaikkea mikä liittyy Perussuomalaisiin.” Ossi Sandvik PerusSuomalainen 15/2011


SISÄLLYS 6 2 Pääkirjoitus

23 Täällä kuljimme kerran

4 Uutisaukema

26 Taidetta, politiikkaa ja tanssityttöjä

6 Aseita kaupitteleva Ahtisaarilandia

28 Minne työntäisin wasabitahnani

10 Jos koko maailma karppaisi

30 Valtio-oppineen kung fu -ninjan viisaudet

14 Debatti

31 Jos olisin joulukinkku

16 Voo vuosien takaa

32 Kiitos 1939-1945

päätoimittaja: antti ojala / taitto & ulkoasu: hanna nykänen / toimitus: salla huttunen / kaisa laine / aino lippu / kalle nieminen / hanna nykänen / pihla pitkänen / jasmiini pylkkänen / elina salmu / hannele tulkki / veera vihula / iina vilpponen / julkaisija: valtio-opin opiskelijat ry pl 54 00014 helsingin yliopisto / policy saa hyyn järjestölehtitukea

3


U

U

Hottiakin hotimpi V i l l e P e k k a S o r s a Käytävillä kuuluu kummia: Hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen yliopistonlehtori Ville-Pekka Sorsa on sulattanut (nais)opiskelijoiden sydämet. ”Oiii! Se on niiiin ihana. Se kysyi meiltäkin, että mites tää opettajien ja opiskelijoiden suhde täällä oikein toimii.” ”Ville-Pekka on ihan mahtava. Se korjas meidän kokeet yhdessä yössä, upeeta.” ”Vitsit se on kuuma.” Yliopistonlehtori Sorsalle on perustettu jopa oma ”VillePekka Sorsalle hyvän opettajan palkinto!” - Facebookeventti. Sivustolla on tällä hetkellä 27 osallistujaa. Fanitus on korvia huumaavaa myös virtuaalimaailmassa: ”VP is the shit!! Tätä kundia on pakko rakastaa, nuori, fiksu ja filmaattinen!” 4

T

I

S

A

Yliopistonlehtori Ville-Pekka Sorsa, miltä tällainen suitsutus tuntuu? ”Kyllähän se imartelevalta kuulostaa! Pidän aidosti opettamisesta ja tykkään panostaa.” Mikä on charmisi salaisuus? ”Jaa-a. Ei se ole charmia vaan yritän älyllisesti stimuloida opiskelijoita: yritän nostaa esiin ongelmakohtia ja paradokseja, jotka pistävät ajattelun pyörät pyörimään. Panostan myös palautteeseen: annan esseistä perusteellista palautetta argumentaation vahvuuksista ja heikkouksista. Se tuntuu luontaiselta – opin siinä itsekin paljon. Mitä hyötyä opettamisesta on, jos se ei ole vastavuoroinen prosessi? Opettaminen on eräänlainen symbioosi, saan siitä myös itse paljon irti.” Sinulla on määräaikainen työsopimus. Jatkatko opettajakunnassa vielä ensi syksynä? ”Aloitan vuoden vaihteessa Helsingin yliopiston tutkijatohtorina. Keväällä pidän vielä graduseminaarin. Tottakai opetan vähän myös tutkimisen ohessa. Katsotaan, jos joskus tulevaisuudessa löytyisi jotain pysyvämpää opetushommaa.” Nyt on tilaisuus lähettää terveisiä Policyn lukijoille. ”Tämä tuli niin äkkiä! Meidän opiskelijat ovat lahjakkaita ja valmiita panostamaan paljon. Kannustan käyttämään älyllistä kapasiteettia täysillä!” Antti Ojala

Bärre sai

Haloselta r i t a r i m e r k i n

Porilaisten marssia kehiin! Politiikan tutkimuksen lehtori Erkki ”Bärre” Berndtson sai itsenäisyyspäivänä Tasavallan presidentin myöntämän Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin.

Policy onnittelee! Kutsua linnaan ei kuitenkaan Bärrelle herunut. Muutoinkin voolaisten osaanotto oli tänä vuonna valitettavan vaisua: Puheenjohtaja Jaakko Kalskeen ollessa estynyt senioriosasto Lipponen, Soini ja Väyrynen pitivät onneksi ainejärjestömme lipun tanassa. Antti Ojala


U

K

E

A

? Kähmikö Isä Mitro sinua, Tom Henriksson? Jälleen vallan huipulta paljastui yksi liian läheistä tuttavuutta naiskollegoihinsa tekevä kansansankari! SDP:n eurokansanedustaja Mitro Repo sai Yleltä niskaansa sylillisen kähmintäsyytöksiä. A-studion tekemään kyselyyn vastanneet Revon työkaverit kertoivat isä Mitron harjoittavan seksuaaliseen häirintään viittaavaa käytöstä. Policy sai tavoitettua Mitro Revon avustajana kolme kuukautta toimineen Tom Henrikssonin kommentoimaan häirintäkohua.

Tom, miten tämä kohu on vaikuttanut sinuun? ”Koska en enää ole Mitrolla töissä, kohu ei sikäli vaikuta minuun, joten tässä vaiheessa en voi sanoa muuta kuin yleisesti, että väitteet ovat tietenkin huolestuttavia.” Miten kommentoisit Repoon kohdistuneita väitteitä? ”Niiden todenperäisyyttä en voi oikein lähteä kommentoimaan, koska en tiedä oikeuksiani ja velvollisuuksiani ja mahdollisia seuraamuksia sanomisistani.”

M

A

Portugalilaiset panivat hulinaksi! Viikolla 48 ei puuttunut menoa eikä meininkiä, kun energinen lauma portugalilaisia valloitti vierailullaan Helsingin yöelämän. Voon vieraiksi tulleiden iberialaisten ohjelmassa oli niin sitsausta, eduskuntavierailua kuin historiallista Porvootakin. Kantapaikaksi osoittautui kuitenkin The Tiger. Keväällä on vastavierailun paikka – Lissabon kutsuu kv-viikolla ahertaneita voolaisia! Hannele Tulkki

Vaikka Tom Henriksson oli vaitonainen esitetyistä väitteistä ja väitteiden todenperäisyydestä, hän kuitenkin vakuutti, ettei Repo ole ainakaan häneen kohdistanut minkäänlaista sukupuolisuuteen liittyvää lainvastaista käytöstä. Iina Vilpponen

5


TEKSTI: Hannele Tulkki Kuvat: Hanna Nyk채nen

6


Suomea on ahkerasti markkinoitu maailmalle Ahtisaari-imagolla. Ei sinänsä kovin yllättävää, onhan Suomella ollut erinomainen sovittelijan rooli monissa kansainvälisissä konflikteissa. Toisaalta olemme niittäneet julkisuutta myös Patrian lahjusskandaalien kautta, jotka ovat saaneet pohtimaan todellista rooliamme rauhanedistäjinä. Käyvätkö taloudelliset intressit sittenkin rauhan rakentamisen edellä? Tässä kohtaa mallioppilas Suomikin kompastuu omaan poliittiseen epäjohdonmukaisuuteensa.

R

auhan ja turvallisuuden tutkimusverkoston SaferGlobe Finlandin tuore tutkimus Suomen asevienti 2009 on karua luettavaa. Vuosien 2005–2009 aikana Suomi vei sotatarvikkeita yli 400 miljoonan euron arvosta muun muassa EU:n ja Euroopan alueille, Afrikkaan, Lähiitään sekä Aasiaan. Vuosiin 2000– 2004 verrattuna luku on peräti kaksinkertaistunut. ”Aseviennissä seurataan pitkälti taloudellisia trendejä. Valtio katsoo omaavansa legitiimin oikeuden itsepuolustukseen, mutta perustelee sitä usein pelkästään yhdellä Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan artiklalla. Tämä 51. artikla oikeuttaa aseellisen itsepuolustuksen, mutta kaikki muut artiklat kuitenkin vaativat rauhanomaista toimintaa”, toteaa äimistyneenä SaferGlobe Fin-

”Aseteollisuus on maailman korruptoitunein teollisuudenala”

landin tutkija Jarmo Pykälä. Maailman mittakaavassa Suomi vie pienen siivun asekaupasta. Ylivoimaisesti suurimmat viejämaat ovat Yhdysvallat, Venäjä, Saksa, Ranska ja Iso-Britannia, jotka ovat vastuussa 76 prosentista aseviennistä. Pykälän mukaan Suomen tulisi silti suhtautua asevientiinsä vakavasti. ”Ei voida olettaa, että maailma muuttuu paremmaksi, jos ei itse olla valmiita muuttumaan. Vaikka sanomme vievämme EU:hun aseita, emme voi tietää minne ne lopulta päätyvät. Viimeisimpien tietojen mukaan Saksa on vienyt ohjusten osia Ranskaan, ja nyt niitä on löytynyt Libyasta. Suomi ei tee käytännössä minkäänlaista jälkitarkastusta siitä, minne täältä viedyt aseet lopulta päätyvät. Se on huolestuttavaa.”

Yksi kiintoisa tapaus Suomen asevalvonnasta on Bahrain, jonne puolustusministeriö antoi vientiluvan yhteensä 205 TRG-22 ja TRG42 tarkkuuskiväärille varusteineen syyskuussa 2010. Kaupan arvo oli 872 000 euroa. Kiväärit vietiin Bahrainiin tammikuussa 2011. Vientiluvan myöntäminen herättää kysymyksiä, sillä Bahrainin kansannousussa turvallisuusjoukot ampuivat mielenosoittajia.

V

aikka suomalaisten aseiden ja sotatarvikkeiden viennin raportointijärjestelmää voidaan pitää avoimena ja hyvänä, silti esimerkiksi niin sanottujen kaksoiskäyttötuotteiden ja siviiliaseiden sekä patruunoiden vientitietojen raportointijärjestelmä on hyvin puutteellinen.

7


Kaksoiskäyttötuotteella tarkoitetaan tuotetta, jota voidaan normaalin siviililuonteisen käyttönsä ohella käyttää joukkotuhoaseiden tai niihin liittyvien ohjusjärjestelmien kehittelyyn ja valmisteluun. ”Ulkoasiainministeriö ei julkaise kaksoiskäyttöteknologian vientiraporttia, koska sitä ei laissa vaadita. Myöskään poliisihallitus ei julkaise tilastoja vientiluvista eikä toteutuneesta viennistä. Taloudellisista suhteista on hyvin vähän muun kuin teollisuuden itsensä osoittamia lukuja.” Suuri huoli on myös se, että Vaisalan valmistamia säähavaintolaitteita, kuten TacMet-säähavaintoasemia, viedään sen suurempia kyselemättä muihin maihin. Lopulta ne kuitenkin voivat päätyä sotaa käyviin maihin asejärjestelmiin. ”Joku voi aina vastaperustella, että tapetaanhan sitä Fiskarsin saksillakin. Joka tapauksessa on selviö, että ase on paljon tappavampi. Se aiheuttaa 16-kertaiset vammat ja puolessa tunnissa voi kevyesti surmata vaikka sata ihmistä”, Pykälä muistuttaa. Erilaisia sääntöjä, kuten unionin laatima aseviennin käytännesääntö, on luotu kontrolloimaan asekauppaa. Näiden mukaan asekaupassa tulisi huomioida muun muassa ih-

8


misoikeuksien kunnioittaminen, lopullisen kohdemaan sisäinen konfliktitilanne, alueellinen rauha, turvallisuus ja puolustustarvikkeiden jälleenmyymisen riski. ”SaferGlobe Finland on laatinut harmaan listan, jonka avulla voidaan hahmottaa aseviennin aikaansaamaa riskiä. Aseviennin epätoivottuja vaikutuksia tarkastellaan asevientikiellon, meneillään olevan sodan, väkivaltakuolleisuuden, turvattomuuden, kehittyneisyyden, demokraattisuuden ja ihmisoikeuksien valossa.”

T

uoreen tutkimuksen mukaan Suomi vei vuonna 2009 aseita tai antoi asevientiluvan yhteensä 86 maalle, joista jopa 38 oli kyseisellä harmaalla listalla. Näistä maista 20 oli joko Afrikassa tai Lähi-idässä. ”Politiikka on yksi raadollinen peli. Asevienti voi pitää jotakin konfliktitilannetta parhaimmillaan stabiilina, mutta se ei koskaan ratkaise itse ongelmaa. Ainoastaan aseellinen väkivalta ei ole ongelma, vaan myös aseiden helppo saanti. Aseteollisuus on maailman korruptoitunein teollisuudenala”, Pykälä teroittaa aseviennin ongelmia. Aseisiin liittyy aina riskinsä, mutta Pykälän mukaan aseiden poistuminen maailmasta ei ole ratkaisu.

”On tosiasia että aseita tarvitaan esimerkiksi metsästykseen. On sääli, että asevientiä kritisoivia ihmisiä esimerkiksi leimataan epäisänmaallisiksi. Asevientiä vastustavat ihmiset taas odottavat, että aseita käytetään väärin ja sitten voivotellaan tapahtunutta. Olisi hyvä, jos kaikki yrittäisivät löytää ratkaisuja. Silloin tärkeintä olisi ennaltaehkäisy.”

Tammikuussa 2011 Suomi toimitti Bahrainiin 872 000 euron arvosta tarkkuuskivääreitä.

M

itä tällainen ennaltaehkäisy sitten on? Suomen ennaltaehkäisyn tasosta kertoo ehkä parhaiten asekauppatutkimusten määrä. Viimeisin akateeminen tutkimuskin asian tiimoilta on tehty vuonna 1993. ”Tällä saralla tulisi tehdä paljon enemmän tutkimusta, jotta tiedettäisiin mikä Suomen osuus maailman konflikteissa on. Sen sijaan, että menisimme Kongoon ratkaisemaan konfliktia, voisimme ensin selvittää, kuinka me olemme siihen kytkeytyneet. Jo sillä saataisiin hyvää aikaan, jos valtion politiikka olisi avoimempaa.” Lähde: Pamela Baarman ja Jarmo Pykälä (toim.): Suomen asevienti 2009 – Kaksoiskäyttöteknologia: aseita, jotka eivät näytä aseilta

9


Teksti: Aino lippu Kuva: Hanna Nyk채nen

Jo s ko k o ma a i l m a

karppaisi? 10


Keskivertosuomalaiselle karppaus ei ole käytännössä kovinkaan hankalaa. Mutta asetetaanpa hypoteesi, että kaikki maailman ihmiset karppaisivat ja vieläpä selkeästi painottaen lihan ja kovan rasvan osuutta ruokavaliossaan. Miljardien ihmisten lautasilta tulisi löytyä noin 250 grammaa lihaa sekä 200 grammaa muita valkuaisia päivässä.

Y

ksi kestävän kehityksen indikaattoreista on ”ekologinen jalanjälki”, jonka avulla voidaan vertailla esimerkiksi eri valtioiden kulutusta. Se kertoo, kuinka paljon maata tarvitaan ylläpitämään ihmisen elintaso sisältäen muun muassa ravinnon ja kulutushyödykkeiden tuotannon. Vuonna 2010 suomalaisella tämä jalanjälki oli 6,2 hehtaaria, mikä on maailman kärkiluokkaa. Suomalaisen laiha lohtu on se, että biokapasiteettimme sattuu olemaan moninkertainen suhteessa väkilukuun. Kyse on siis siitä, ajattelemmeko olevamme yksin vai osa jotakin suurempaa kokonaisuutta, kun valitsemme tietyn elämäntavan. Vastaava luku on Intiassa noin 1,6. Suomalainen vastaa tällä hetkellä kulutukseltaan lähes neljää intialaista ja vaatii noin nelinkertaisen peltoalan ravintonsa tuottamiseen. Taustalla on intialainen viljoihin ja palkokasveihin perustuva, vähälihainen ruokavalio sekä peltomaan vähäinen käyttö eläinten kasvattamiseen. Mikäli lihantuotantoa ja kulutusta lisättäisiin karppauksen nimissä, ekologinen jalanjälki nousisi selkeästi Intiassakin. Ja jos maailman joka kolkkaan levitettäisiin sama ilmiö, olisi loppu lähellä. Mitä enemmän peltoalaa käytetään eläinten kasvattamiseen, sitä vähemmän se tuottaa ruokaa ihmisille. Eläimille voidaan laskea hyötysuhteita,

jotka kertovat, kuinka monta kiloa rehua ne kuluttavat tuottaakseen yhden kilon ravintoaineita. Nauta tarvitsee kymmenisen kiloa ja sika viisi kiloa rehua tuottaakseen kilon lihaa.

runsaskalorisella, liha- ja maitotuotepainotteisella ruokavaliolla.Tällöin ”miljardien ihmisten ruokailuvalinnat vaikuttavat ratkaisevalla tavalla siihen, riittääkö ruokaa kaikille”.

T

J

ässä piilee yksi Intian ja muiden Aasian maiden selviytymiskeinoista – ja toisaalta suuri kompastuskivi, jos kaikki alkaisivat yhtäkkiä karppaamaan. Lihaa ei yksinkertaisesti riittäisi. Worldwatch-instituutti heittää lisää vettä myllyyn: jos eläinten ruokintaan käytetyistä viljoista käytettäisiin edes 10 prosenttia ihmisravinnoksi, sillä ruokittaisiin 225 miljoonaa nykyisin nälkää näkevää ihmistä vuosittain. Viljatalouden professori Hannu Salovaara on myös todennut karppausyhtälön mahdottomaksi. Hiilihydraattien korvaaminen proteiinilla on lisäksi ympäristön kannalta epäekologista, sillä lihantuotannosta aiheutuu suuri hiilijalanjälki. Siinä missä kasvisten tuottaminen kuormittaa ilmakehää 0,3–0,4 kiloa yhtä kiloa kohti kotimainen liha noin 15–20 kiloa, puhumattakaan brasilialaisesta häränpihvikilosta, josta aiheutuu jopa 40 kiloa kasvihuonepäästöjä! WWF:n Living Planet Report 2010 -julkaisun mukaan maapallon viljelyyn soveltuva maa ei riitä, mikäli vuonna 2050 maailman väkiluku on 9,2 miljardia ja kaikki elävät

os koko maailma karppaisi -hypoteesi on mieletön myös taloudelliselta kannalta. Lihan ja juuston hinta on moninkertainen verrattuna hiilihydraatteihin, joten varsinkin köyhillä tekisi tiukkaa karpata tosissaan. Ihmiset joutuisivat pitämään possuja takapihoillaan ja pian riistaeläimet häviäisivät salametsästyksen vuoksi. Keskustelupalstoilla aihe on kuuma. Karppaaminen on jopa ”pahimman luokan elintasoyhteiskunnan ilmiö” ja ”länsimaisen maailman buumeista kummallisin” toteaa Teppo, pohdiskeleva liftari, jo vuonna 2007 ja heittää ajatuksen kiinalaisten raavaasta lihadieetistä. Paitsi, että leipomot menevät konkurssiin, se olisikin varsinainen shokki maille ja kulttuureille, jotka elävät paljolti riisin, nuudelien ja kasvisten varassa. Myös eettinen vastarinta uhkaisi nousta, kapinat ja lakot räjähtäisivät. Ei, koko maailma ei voisi karpata. Lähteenä on käytetty muun muassa WWF:n ja Worldwatchin julkaisuja sekä Ylen uutisia.

11


P o i k a b än d i d ipl o m atiaa Teksti: Kaisa Laine

Poika- ja tyttöbändit herättävät lähinnä lämpimiä muistoja nyt jo aikuistuneessa pleikkariskupolvessa. Muutamaa uudelleenlämmiteltyä bändiä lukuun ottamatta länsimaissa poika- ja tyttöbändien aikakausi on auttamattomasti ohi. Etelä-Koreassa taas musiikkiteollisuus työntää markkinoille joka vuosi tusinoittain bändejä. Yhdistettynä toiseen maan hittituotteeseen, saippuasarjoihin, korealaisen kulttuurin aalto on ensin tsunamin lailla pyyhkinyt Aasian yli. Nyt aallon ensimmäiset vaahtopäät ovat rantautumassa myös tänne, ja Etelä-Korean hallitus ottaa ilmiöstä kaiken ilon irti. Nykyvaltiot, ja erityisesti rakenteellisesti hyvin samanlaiset teollistuneet demokratiat, kohtaavat diplomatiassaan aivan uusia haasteita. Perinteinen diplomatia ei enää riitä, jos haluaa erottua valtiomassasta. Katseet onkin käännetty meihin tavallisiin pulliaisiin. Voidaan puhua myös maabrändäyksestä, jossa mielikuvat toimivat majakoina tiedon loputtomassa valtameressä. Merkkiuskolliset ”kuluttajat” ympäri maailman ostavat onnistuneesti brändäytyneen maan tuotteita, ja ennen kaikkea suhtautuvat suopeammin maan poliittisiin tavoitteisiin. Nykyään Etelä-Korea on maailman 13. suurin talous, mutta vielä 1950-luvulla se oli samaa suuruusluokkaa Ghanan kanssa. Maa on myös onnistunut muuntautumaan muutamassa vuosikymmenessä sotilasdiktatuurista demokratiaksi. Tuhkimotarina ei kuitenkaan takaa mainetta, ja osa ihmisistä ei edes erota

12

maata sen takapajuisesta sisaresta. Etelä-Korea haluaakin nyt kuuluttaa maailmalle muuttuneensa rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Maa syytänyt miljoonia parantaakseen imagoaan ja vuonna 2009 maahan perustettiin jopa pysyvä, presidentillinen maabrändineuvosto. Idoleja liukuhihnalta Etelä-Korealla on onneksi apunaan brändäyksessä elektroniikan lisäksi toinen menestyvä vientituote, populaarikulttuuri. Kun finanssikriisi iski Aasian vuonna 1997, kriisityynyt Etelä-Korea joutui IMF:n hampaisiin. Samaan aikaan tuore demokratia alkoi avautua, ja uudet vaikutteet yhdistettynä ilmaisun vapautumiseen saivat korealaiset luomaan uutta kulttuuria. Populaarikulttuurista päätettiinkin tehdä uusi vientituote nostamaan maa taloussuosta. Se nähtiin myös mahdollisuutena

kasvattaa maan vaikutusvaltaa. Tämä populaarikulttuurin aalto, hallyu, toi myös Japanin ja Kiinan päähän potkimalle kansalle uutta omanarvontuntoa. Tänä vuonna Etelä-Korean kulttuurivientituotteiden arvon arvioidaan olevan 3,8 miljardia dollaria. Kyse on myös k-popin huippuvuodesta, uusia tyttö- ja poikabändejä debytoi huimat 46. Maan näyttelijät ovat puolestaan maailman parhaiten palkattuja heti Hollywood-tähtien jälkeen. Fanikannatkin ovat valtavia esimerkiksi poikabändillä nimeltään Dong Bang Shin Ki, eli Idän nousevilla jumalilla, on maailman suurin faniklubi, jonka jäsenmäärä ylittää miljoonaan.


Kotirouvien sydänten kautta politiikkaan

Ajatus populaarikulttuurista diplomatian välineenä voi kuulostaa naurettavalta, mutta viihde saavuttaa meidät silloin, kun olemme vähiten varuillamme eli vapaalla. Se vaikuttaa identiteetteihimme ja unelmiimme. Ja identiteettipolitiikastahan maabrändäyksessähän on juuri kysymys. Kun koemme jakavamme jotain yhteistä toisen maan kansalaisten kanssa, haluamme myös sitä, mitä heillä on tarjottavana. Itä-Aasian maiden välit ovat historiallisista syistä olleet monesti tiukat, mutta jatkuvat korealaisen viihteen virrat ovat saaneet asiat muuttumaan. Esimerkiksi japanilaiset

ovat suhtautuneet aina Koreaan ylimielisesti, mutta vuonna 2003 Japanissa esitetyn korealaisen draamasarjan Winter Sonatan miespäähenkilö vei japanilaisilta kotirouvilta jalat alta. Nämä lämpimät tunteet ovat levinneet naisista politiikkoihin saakka, ja japanilaiset ovat alkaneet nähdä korealaiset uudessa valossa. Aalto on kantautunut myös EteläKorean pohjoiseen naapuriin, ja optimistisimmat toivovatkin, että laittoman viihteen virta kaataisi diktatuurin sisältäpäin, samoin kun amerikkalainen viihde aikanaan syövytti Neuvostoliiton perustuksia. Hallyu levisi Eurooppaan internetin välityksellä. Nuorille se tarjosi valinnanvapautta loputtomista bändeistä ja sarjoista. Vaikka se on

tuotteistettua massakulttuuria, nettifanien aktiiviset yhteisöt tuovat siihen yhteisöllisyyttä. Viime kesänä lopulta yksi levyyhtiö päätti järjestää konsertin Pariisissa. 7000 lippua myytiin loppuun 15 minuutissa, ja konsertteja järjestettiinkin kaksi. Show’n aikana nähtiin k-popin todellinen voima, kun koko sali repesi korvia särkevään kiljuntaan suositun poikabändin, Super Juniorin, jäsenen esitellessä treenattuja vatsalihaksiaan. Luonnollisesti EteläKorea hyödynsi tehokkaasti kaiken konsertista saamansa näkyvyyden. Teinityttöjen hysteria tuntuu kenties poliittisen vaikutusvallan kannalta merkityksettömältä, mutta mielikuvien luominen on hidasta puuhaa. Teinitytöt kasvavat lopulta aikuisiksi, ja nyt Etelä-Korea saa olla mukana päättämässä mistä nämä tytöt haaveilevat. Suomi voi olla vain kateellinen näin vetoavasta vientituotteesta.

13


kolumni

14

(Arvo)Harmaa Suomenmaa

Kuvittele istuvasi kaverisi kanssa rauhassa kahvilla, kun joku ohikulkeva kaverin serkun kaima huudahtaa: ”Miten te täällä voitte syödä, nää teepussithan riistää sademetsien alkuperäisasukkaita! Kommentti tuskin herättää kovin ihailevaa vastakaikua huutelijan vakaumukselle, vaan todennäköisempi reaktio on lähinnä ärsyynnys. Mitä tuokin hippi täällä huutelee, kai minä nyt kahvitaukoni saan rauhassa viettää! Haaremihousut voi vaihtaa puvuntakkiin ja kysymyksen koskemaan hyväosaisten yltiöpäistä riistoa ja moottoriteiden merkitystä Suomen yhteiskunnalle. Lopputulos on nimittäin sama: sisintä alkaa pian nakertaa ajatus viherheebojen tai porvareiden maastakarkoituksesta, sillä eihän omia voimakkaita mielipiteitä kuulu noin vain jaella ympäriinsä. Oppisivat olemaan hiljaa niin kuin suomalaisten kuuluu. Liika aatteen julistaminen inhottaa, oli kyseessä sitten kirkko tai kokoomus. Suomessa vallitsevaa mielipiteen vapautta voisi kutsua kultaisen keskitien vapaudeksi. Asiaan kuin asiaan tulee olla mielipide, mutta yksittäistä aatetta ei tule puolustaa liian voimakkaasti. Vuodentakaisen Räsäsen homoillan jälkeen kirkosta erosi huimat 40 000 seurakuntalaista vain kahden viikon kuluessa: eihän kukaan nyt oikeasti saa olla noin vahvasti mitään mieltä – etenkään kun mielipide on väärä! Jopa meidän uudistusmielisten ja radikaalien opiskelijoiden maailmankuva on todistetusti alkanut harmaantua. Ylioppilaskunnan edustajistoon valituista 2/3 kuului sitoutumattomiin. Räiskyvä puo-

v i e ra s k y n ä

luepolitiikka on saanut väistyä vähemmän ärsyttävien listojen tieltä, ja puolet HYY:n edarivaaleista läpipäässeistä oli ehdolla ainejärjestöjen listoilla. Puolueiden jäsenmäärät ovat yleisesti laskussa koko maassa. Vaikka Kokoomus voitti viime vaalit, ei puolueen kannattajaksi tunnustauduta kovin helposti. Leimaantumista halutaan välttää viimeiseen saakka. Turvallisinta on yksinkertaisesti olla sopivasti kaikkea mieltä. Juu, kyllä ihmisoikeudet ja luonnonsuojelu kiinnostaa ja kai tässä yhteiskunnassa jotain pitäisi pistää kuntoon ja eiköhän ne homotkin saa kirkkohäät jos tarpeeksi monet niin ajattelee. Puolueet tuntuvat samaistaneen tämän saman taktiikan, ja harva uskaltaa Räsäsen tavoin enää puolustaa palavasti oikein mitään aatetta: jokuhan voisi siitä vaikka ottaa nokkiinsa! Neutralisoitunut aatekartta ei toki tarkoita laimentuneita mielipiteitä. Mieltä tulee ja halutaan yhä olla, mutta ei vain turhan näkyvästi tai sitoutuneesti. Feissareiden liian näkyvä julistaminen lähinnä ottaa aivoon eikä yhteen puolueeseen tai järjestöön haluta enää sitoutua kuten ennen. Sama pätee politiikkaan: liian näkyviä kantoja ei voi ottaa, eikä yhteen kantaan voida sitoutua, tavoitteena kun on miellyttää kaikki tasapuolisesti. Lopputulos on, ettei oikeastaan kukaan ole tyytyväinen. Arvokeskustelu Suomessa on puolueita myöten harmaantunutta kuin marraskuinen Suomi konsanaan. Salla Huttunen Kirjoittaja on ensimmäisen vuoden voolainen.

En voi väittää olevani mikään yliopistokoulutuksen yleisasiantuntija, mutta uskon tuntevani yhteiskuntatieteellisen alan koukerot melko hyvin. Olen työssäni tavannut opiskelijoita kaikista Suomen valtsikoista eikä viesti juuri eroa yliopistosta toiseen: opintojen suunta on epäselvä, tulevaisuus vaikuttaa hämärältä liian monelle. Olen kyllästynyt nykyiseen oppimisen kulttuuriin. Kun opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) kyselyssä oppimisesta ja yliopistojen kehittämisestä kysyttiin taannoin, mikä edistää hyvää oppimista, vastasin motivaatio. Motivaatio auttaa jaksamaan ja myös oikeasti oppimaan. Kärjistän nyt hieman: nykyinen oppimisen kulttuuri on sellainen, jossa opitaan juuri sen verran että päästään tenteistä läpi, koska ei ole motivaatiota. Oppimisen motivaation huippu saavutetaan jo ennen yliopistouran alkua – kirjastojen lukusaleissa, puistonpenkeillä ja valmennuskursseilla. Minne motivaatio katoaa? Aluksi se ei katoa mihinkään. Uutena opiskelijana on ja pitääkin olla intoa täynnä. Vaikka perusopintojen massaluennot ja sivuaineiden kirjatentit eivät aina vastaa omia kuvitelmia akateemisesta oppimisesta, jaksaa uusien kokemusten ja avointen mahdollisuuksien voimalla hyvin. Motivaatio kuitenkin lopahtaa usealla jo kandivaiheessa, kun eriasteinen kyynisyys ja näköalattomuus saavat tilaa ajatuksissa. Epävarmuus omasta osaamisesta, epätietoisuus työelämästä ja huoli tulevaisuudesta aiheuttavat opintojen hidastumista ja oppimismotivaation laskua. Tämä on yleinen ongelma meillä generalisteilla. Lääkärit, opettajat ja muut ammattiin valmistuvat ovat motivoituneempia opintojen loppuun asti. Heillä on selvä suunta, he tietävät, mitä oppimallaan tulevat tekemään. Meillä muilla on hankalampaa.


analyysi

Aki Reininmäki Kirjoittaja on VTM, joka työskentelee valtsikalaisten ammattiliitossa SVAL:ssa asiamiehenä.

”Moi, missä meet?” ”Kotona, nukun…” Näin alkoi keskustelu lokakuisena perjantaiaamuna, kun olin rautatieasemalla ja Ville Mäkelänkadun yksiössään. Olimme lähdössä Tampereelle Politiikan opiskelijoiden päiville eli POP2011-tapahtumaan. Junan lähtöön oli aikaa 9 minuuttia. POP2011 oli ensimmäinen laatuaan – toisin sanoen siis jo perinne. Aikaisempina vuosina suomalaiset politiikan opiskelijat ovat olleet toisiinsa kontaktissa vain Kollegasitsien ja vuosijuhlaedustusten merkeissä. Näissä tapahtumissa viina vie, ja sivistynyt ajatustenvaihto muuttuu lähinnä eläimelliseksi syljenvaihdoksi. Itse olen pyöritellyt jo pitkään ajatuksia hedelmällisemmästä (tarkoitan nyt ajatusten vaihdon tasolla) yhteistyöstä Suomen rajojen sisällä vaikuttavien politiikan opiskelijoiden kanssa. Iltakoulu ry laittoi tohinaksi ja teki omista ajatuksistaan totta: POP2011 oli hitti. Päivä alkoi Tampereen yliopiston juhlasalissa avajaisilla ja jatkui kunkin yliopiston omalla puhujalla yhteiskunnallisia aiheita käsitellen. Helsingin osuuden hoiti kunnialla Tom Henriksson esitelmällään nuorten ympäristövaikuttamisesta. Iltapäivällä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä esimerkiksi talouskriisistä ja arabikeväästä. Päivän suurinta antia oli kuitenkin yleinen keskustelu muiden yhteiskuntatieteitä opiskelevien ihmisten kanssa. Opetuksen tasosta, tenttikirjoista, arvosteluperusteista,

Kotimainen vuoropuhelu kehiin – IAPSS vilttiin

Haluan muutoksen oppimisen kulttuuriimme

Haluan oppimisen muutoksen yliopistoihimme. Haluan, että opiskelijat ovat pääsykokeista gradunjättöön asti motivoituneita, innostuneita ja ylpeitä oppimastaan. Meidän pitää pystyä tuntemaan tyytyväisyyttä tekemästämme valinnasta. Olemme yliopistossa kasvamassa maistereiksi, oppineiksi, asiantuntijoiksi. OKM:n kyselyssä kysyttiin jatkokysymyksenä, miten hyvää oppimista parhaiten tuetaan. Eli miten motivaatiota parannetaan? Vastaukseni oli ja on: lisäämällä työelämäyhteyksiä. Kaikki me kuljemme lopulta viimeisen kerran laitoksen ovesta ja astumme yliopistokuplan ulkopuolelle, työelämään. Nykyään olemme auttamattomasti myöhässä työelämäidentiteetin luomisen kanssa. Vaikka jo valintaoppaassa pääaineet kuvaavat tutkimusalaansa ja työelämään sijoittumista, eivät mielikuvat tulevasta ole riittävän vahvoja. Eikä se riitä, jos opiskelijoilla on vahvat mielikuvat. Opettajien ja tutkijoiden pitää myös tuntea työelämä ja sen vaatimukset. Kurssien jälkeen opiskelijalle ei välttämättä jää käsitystä siitä, mitä juuri opin ja miten opittua hyödynnetään myöhemmin. Palautteen pakollisuus pistäisi sekä opiskelijan että opettajan miettimään opintojakson hyötyjä. Opintojaksojen sisällöt on suunniteltava siten, että jokaisesta kurssista jää jotain konkreettista osaamista opiskelijan taitopakkiin. Tarkoitus ei tietenkään ole tehdä valtsikasta ammattikoulua, mutta yliopiston pitää pystyä näyttämään suuntaa. Kun suunta on selvä ja opiskelu tuntuu mielekkäältä, syntyy myönteinen kierre, joka ruokkii motivaatiota ja hyvää oppimista entisestään. Kun tietää, että panostamalla oppimiseen saa selkeän hyödyn, on hyvin oppiminen kannattavaa.

maisteriopinnoista ja linjajaoista olisi riittänyt juteltavaa päivän sijasta viikoksi. Näkökulmat muilta avasivat silmäni katsomaan oman yliopistomme opetusta aivan uudella tavalla. Eksytäänpä hieman aiheesta. Voo kuuluu International Association for Political Science Students (IAPSS) -kerhoon. Mitä positiivisia ulkoisvaikutuksia tähän puulaakiin kuulumisella on meille voolaisille? Vastaus on helppo: ei mitään. Moni yhdistyksen jäsen tuskin edes tietää meidän siihen kuuluvan ja konkreettista hyötyä siitä ei ole ollut kuin Portugalin seminaarissa käyneelle yhden henkilön ryhmällemme. Lentolippu Portugaliin 300 euroa. Junaliput Tampereelle 30 euroa. Väistyvänä suhdevastaavana heitän nyt pallon uudelle hallitukselle ja kehotan tarkoin harkitsemaan IAPSS:n kuulumisen etuja, haittoja ja kustannuksia. Paljon hedelmällisempänä vaihtoehtona aloittaisin jatkuvamman vuoropuhelun turkulaisten, tamperelaista, rovaniemeläisten ja jyväskyläläisten kanssa. POP2012 järjestetään Turussa. Siitä huolimatta menen paikalle ja lämpimästi suosittelen osallistumista jokaiselle voolaiselle! Ville muuten nousi junaan Pasilasta. Hikisenä mutta iloisena. Kalle Nieminen

Kirjoittaja opiskelee toista vuotta valtio-oppia.

15


Valtio-opin opiskelijat VOO ry viettää ensi helmikuussa 52. vuosijuhlaansa. Ajat ovat muuttuneet – vai ovatko sittenkään? Kysyimme vanhoilta aktiiveilta, millaista oli voolaisuus ennen. TEKSTI: Elina Salmu & Salla huttunen Kuvat: Juri Mykkänen

”1960-luvulla yliopisto oli pitkään hyvin hierarkkinen”, sanoo lehtori Erkki Berndtson, joka aloitti omat valtio-opin opintonsa Helsingissä vuonna 1966. ”Luennoille pukeuduttiin siististi, monilla pojilla oli pikkutakki päällä. Kun luennoitsija astui saliin, kaikki nousivat seisomaan. En muista, että opiskelijajärjestöillä olisi ollut niin suurta merkitystä kuin myöhemmin.” Parissa vuodessa tilanne oli täysin toinen. Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset ja Pariisin toukokuun henki levisivät vuonna 1968 myös suomalaisopiskelijoiden keskuuteen, ja pian järjestöt nousivat barrikadeille vaatimaan vasemmistohenkisiä uudistuksia niin yliopistoon kuin laajemminkin yhteiskuntaan. ”Koko tiedekunnassa nousivat esille kriittiset äänet. Voolaisetkin olivat mukana valtaamassa Vanhaa”, Berndtson kertoo. ”Tosin meillä keskityttiin enemmän opintoasioihin. Vasemmistolaisuus ei ollut niin vahvaa kuin esimerkiksi sosiologien parissa.” 16

16

1970-luvun alun opiskelijatoiminta oli silti kauttaaltaan poliittista. Taistolaisuus vetosi myös voolaisiin, ja moni oli Akateemisen sosialistiseura ASS:n jäsen. ”Vahvoja ristiriitoja ei syntynyt, mutta esimerkiksi tutkintovaatimuksiin ja kursseihin pyrittiin vaikuttamaan. Opiskelijat vaativat Leninin teoksia kurssikirjallisuuteen”, muistelee Berndtson, joka siirtyi valmistumisensa jälkeen valtio-opin assistentiksi. ”Valtio ja vallankumous” kelpuutettiinkin lopulta valtio-opin tenttikirjaksi, ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” ei.

B

erndtsonin pitämälle johdantoluennolle sattui vuonna 1971 opiskelujaan aloittanut Pertti Ahonen, jonka nykyiset voolaiset tuntevat hallinto-opin professorina. Hänkin muistelee aikaa puoluepoliittisesti sitoutuneempana. ”1970-luvun alussa olin mukana keksimässä ainejärjestön lehdelle nimeä. Nimeksi ehdotettiin aluksi Politrukkia, mutta sitä pidettiin liian vasem-

mistolaisena. Lopulta päädyttiin Policyyn.” Myös Voon hallituskuviot kävivät Ahoselle tutuksi. Tuolloin hallitus koostui useimmiten hieman vanhemmista opiskelijoista. Tehtävät olivat osittain toisenlaiset kuin nykyään. ”Ei meillä mitään huvimestaria ollut, mutta rahastonhoitaja ainakin”, Ahonen nauraa. Vuosikymmenen loppua kohti tultaessa opiskelijoiden keskuudessa alkoi nousta vastareaktio 1970-luvun alun radikalismia kohtaan. ”Sitoutumattomuus oli kova sana”, Erkki Berndtson kuittaa. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen sijaan Voon toiminta alkoikin keskittyä enemmän juhlien ja tapahtumien järjestämiseen. Opiskelijakulttuuri oli kuitenkin ehtinyt kokea väistämättömän muutoksen. Paluuta muotovaatimusten ja pikkutakkien aikaan ei enää ollut. 1980-luvulla opiskelijapolitiikka vähentyi, mutta opintotahti


Voon urheilujoukkue Ruotsin Karlstadissa 1985

kiihtyi, sanoo kaudella 1985–1986 Voon puheenjohtajana toiminut Matti Sarmela. Oppiaineen puolella perinteiset, tylsäksikin koetut näkemykset saivat antaa tilaa naistutkimuksen kaltaisille uusille tuulille, eivätkä kaikki halunneet käyttää aikaansa opiskelijatapahtumiin. Aktiiveille oli kuitenkin tarjolla monenlaista menoa. ”Vapaa-ajan toimintaa oli paljon. Opintopiirejä, seminaareja, ravintolailtoja. Mieleen on jäänyt erityisesti Kuulalaakeri-juomasekoituksen mukaan nimetty tapahtuma, joka järjestettiin joka vuosi Suomenlinnassa”, Sarmela kertoo. Pikkujouluja vietettiin jo tuolloin yhdessä laitoksen väen kanssa, ja illat kuluivat usein Uudella ylioppilastalolla tai Yliopistokadun opiskelijaravintola Pam-Pamissa.

Y

hteishenki oli hyvä, eikä valtio-opin linjojen välillä ollut suurempaa jakoa. Voolaisten aktiiviporukassa liikkui myös muun muassa poliittisen historian ja vies-

tinnän opiskelijoita. Kansainvälisyys oli tuttua. ”Kävimme viikon mittaisella vierailulla Puolassa, ja puolalaiset puolestaan täällä. Ehdottomasti ikimuistoisimpia juttuja”, Sarmela summaa. Mieleen on jäänyt myös menestys urheilun saralla: voolaiset olivat tuohon aikaan innokkaita sählynpelaajia. Samoihin aikoihin Voon tiedotusvastaavana toiminut Juri Mykkänen pitää 1980-luvun opiskelijatoimintaa monin tavoin samanlaisena kuin nykyäänkin. Kaljaviesti eli kaupunkisuunnistus ravintolasta toiseen ei kuulosta kovin vieraalta nykyisten approjen rinnalla.

J

otain on tietysti muuttunut: ”Policyä ei ainakaan tarvitse enää tehdä itse monistuskoneella!” Myös juhlaperinne on Mykkäsen mukaan kehittynyt formaalimmaksi. ”Ei meillä menty vuosijuhliin frakeissa ja iltapuvuissa. Ei siellä oikeastaan edes ollut mitään ihmeempää ohjelmaa.” Itse valtsikkakin sijaitsi nykyisissä teologisen tiedekunnan

tiloissa Aleksanterinkadulla. Mykkäsen mukaan haalarit eivät vielä olleet tehneet läpimurtoaan voolaisten parissa. ”Ne lähinnä harmittivat vanhempia opiskelijoita.” Sarmela vahvistaa saman: ”Haalareita vastustettiin. Haluttiin tehdä jyrkkä ero teekkareihin ja kauppislaisiin.” Sami Mäkinen toimi yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana vuonna 1996, kolmantena opiskeluvuotenaan. Hallituksessa puolet oli vähintään toisen vuoden opiskelijoita, eikä Sami itsekään ollut vielä fuksina toimintaan mukaan lähtenyt. “Hirveästi oli koko ajan jotain”, Mäkinen toteaa tapahtumista kysyttäessä. Juhlia oli paljon, ja suunnitelmissa oli totisempiakin tapahtumia kuten esimerkiksi poliittisia teemakeskusteluja. Sami muistelee niiden kuitenkin jääneen ajatuksen tasolle: “Laman henkistä ilmapiiriä pyrittiin torjumaan keskittymällä hauskanpitoon, ja poliittista kannanottoa harjoitettiin lähinnä Policyssa 1717


Voon ja Median yhteisdelegaatio Gdanskin sataman tienoilla keväällä 1984, vastavierailu Puolaan.

L

ehteä uudistettiin vuosikymmenen puolivälissä vähän “seiskamaisempaan suuntaan”, toteaa eräs Policyn tavoittama sennu. Lehti henkilöityi ainakin vuosikymmenen puolivälissä päätoimittaja Pasi Vuoriseen. Seiska-kokeilun jälkeen lehti palautui kuitenkin nopeasti nykyiselleen. 1990-luvulla syntyivät sellaiset voolaisten historiaan syvästi vaikuttaneet elementit kuten Tallinnan reissut sekä Kuppala. Valtsikalaisten olohuone syntyi tiedekunnan siirryttyä vuosikymmenen alussa ny-

kyisiin tiloihin. Nimikilpailu ja avajaiset pidettiin vuonna 1995. Tedaribileet olivat vuosikymmenen vetonaula, ja vuonna 1996 Uudella ja Alinalla vietettiinkin reilusti yli tuhannen hengen juhlia. Tämä selittää Voon tasaisesti plussalla pysyneen budjetin: puheenjohtaja käveli kyseisten juhlien jälkeen Manskua kotiin yli 30 000 markkaa repussa. Vuoden 2000 Johanna Hiltusen hallituksessa kaikki puheenjohtajaa myöten olivat ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Fukseilla oli tuolloin niin hyvä me-henki, että hallituk-

Matti S. Sarmela joulukuussa 1983 Aleksi 7:n kahviautomaatin luona (sai myös kaakaota).

18

18

seen päästäkseen piti pistää kunnon kampanjat pystyyn. Hallitustoiminta on koko 2000-luvun ajan ollut hyvin vaihtuvaista, ja suuri haaste on ollut miettiä, miten pyörää ei tarvitsisi joka kerta keksiä uudelleen. Facebookin keksimistä odotellessa tulevien bileiden etkot ja jatkot suunniteltiin luennoilla kiertävien lappusten avulla. Toisena informaatioväylänä toimi jo 1990-luvun alussa lanseerattu Kannukka, joka keräsi yhteen kaikki tulevat tapahtumat.


Fuksiaistunnelmia Kaisaniemen puistosta vuosituhanteen vaihteen tienoilta.

Nettisivujakin saatiin milleniumin alussa heräteltyä henkiin, ja sähköposti kulki.

V

uoden 2000 hallituksen toimintakertomuksen mukaan vuoden aikana yritettiin muun muassa saada ulkomaalaiset vaihtarit integroitua suomalaiseen porukkaan ja voolaiset innostumaan myös vähemmän kosteista tapahtumista. FC Jormat pitivät voolaisten kunnosta huolta. Samojen asioiden kanssa on siis painiskeltu jo ainakin vuosikymmen! Viimeistään uudelle vuosituhannelle tultaessa on puoluepoliittisuus Voosta alkanut kadota kokonaan. Johannakin kertoo opiskelijoiden oppineen viimeistään toiseen vuoteen mennessä perivaltsikalaisen kriittisyyden, eikä omia arvoja enää fuksien tavoin levitelty ympäriinsä. Opiskelijoiden etuja ajettiin kuitenkin ahkerasti. Laitoskahveja järjestettiin Johannan hallituskaudella kolmet, ja huipennus olivat laitoksen pikkujoulut Kaisaniemen kasvitieteellises-

sä puutarhassa: osa henkilökunnasta jopa innostui lähtemään opiskelijoiden mukana jatkoille. Voolaiset olivat 2000-luvun alussa sitsikulttuurin edelläkävijöitä Helsingin yliopistolla. Teekkareilta saatu idea ei heti ottanut tulta alleen, vaan alussa ihmisiä piti jopa suostutella mukaan. Hallituksessa toiminut Antti Mäki kokosi yhteen vuosijuhlaetiketin, ja akateemisesta pöytäjuhlakulttuurista pidettiin jopa sitsikursseja.

V

oo on pitänyt huolta opiskelijoidensa henkisestä hyvinvoinnista ja ajanut heidän asioitaan enemmän tai vähemmän poliittisesti jo puoli vuosisataa. Tapahtumakalenterimme näyttäisi kovin tyhjältä ilman vuosien varrella kertyneitä perinteitä. Onneksi sitsaamista ei jätetty ainoastaan teekkareille ja joku keksi jaloakin jalomman varjokuulalaakerin. Kiitos ja kumarrus!

1919


Ensimmäisissä roomalaisissa.

m u i s t e l o i ta

Eräissä Voon 2000-luvun tedaribileissä opiskelija päätyi Domman ulkopuolelle makoilemaan maahan punaiset haalarit jalassa. Viereen ilmestyivät jonkun ajan kuluttua siniset lahkeet, ja katsettaan kohottamatta sankari komensi teekkaria painumaan vittuun. Kun vastausta ei kuulunut, makoilija kohotti katseensa ja näki haalarien rinnuksissa sanan Poliisi… Ja johan loppui loikoilu lyhyeen. Kannunvalajien Lumitykit järkkäsivät 90-luvulla viikonlopun mittaisia laskettelureissuja. Jos lunta vielä saadaan, voitaisiin ottaa vanhasta mallia tässäkin suhteessa! Mitä saadaan, kun yhdistetään Media, KTTO sekä Voo? Valtsikan eliitin yhteenkokoamat “Val-

20

20

tiomahtisitsit” voisivat jälleen tauon jälkeen olla paikallaan. On sitä osattu ennenkin. Nimetön lähde kertoo ekskuista kysyttäessä, että kyllähän siellä SVAL:in toimistolla on baarikaappi käyty välillä tyhjäksi juomassa. Tiesittekö, että Voon fuksiaisia on järjestetty ministeriörasteina vuodesta 2000 alkaen? Uuden alasauna on ollut suosittu jatkopaikka jo aikoinaan. Toogabileiden rohkaisemana sieltä on jopa juostu ilkosillaan koko rakennuksen ympäri! Eräillä vuosijuhlilla juhlijoiden eteen tuotiin kypsennetty sianpää, joka kulki voolaisten mukana illan loppuun asti. Ei taitaisi tapahtua enää.


N ä ill ä voolaisilla on valtaa ! Vuoden 2012 vastuuhenkilöt on valittu – valta on nyt näiden ihmisten käsissä. Jos jokin on vialla, heille kannattaa valittaa. Näiltä sivuilta löytyy myös nippu lupauksia, joiden toteutumista kannattaa vahtia.

VOON HALLITUS 1. Mari Marttila, 22,

Ville Aula, 21, puheenjohtaja,

3.

vuoden voolainen

”Tänä vuonna sekä kunnioitamme Voon ylväitä perinteitä että punomme uusia juonia. Tärkeä henkilökohtainen tavoitteeni on sujuttautua osaksi emerituspuheenjohtaja Saksasen perhettä hyvän kesäsitsipaikan toivossa.” 2. Sakarias Rantala, 21, varapuheenjohtaja ja tiedottaja, fuksi ”Olen puheenjohtajan vasen ja tarvittaessa myös oikea käsi. VOO:n jäsenille tieto kaikesta, kaikkialla, aina ja heti. VOO:n tapahtumat koko yliopiston naamalle - mainontaa!” 3. Iiro Toikka, 20, taloudenhoitaja, fuksi ”Tavoitteeni tulevalle hallitusvuodelle on tarjota jäsenistölle korkealaatuista virkistystoimintaa sekä luotettavaa edunvalvontaa. Taloudenhoitajan roolissa pyrin myös välttämään yhdistyksen vararikon ja saamaan jokaisesta sentistä maksimaalisen hyödyn ja/tai huvin. Lupaan myös siivota kiltisti.”

sihteeri,

2.

10. Santeri Somervaara, 20, yrivuoden

voolainen

”Haluan tehdä Voon toiminnasta järjes telmällisempää ja toimivampaa, jotta energia käytettäisiin oikeisiin asioihin.” 7. Ella Keski-Panula, 20, suhdevastaava, fuksi ”Tavoitteena on, että Soc&Kom -porukka ja muut kollega-ainejärjestöläiset tulisivat vähän tutummiksi voolaisille. Haluan superhyvien bileiden lisäksi myös mennä metsäretkelle ja paistaa trangialla munkkeja!” 9. Sini Hyytiäinen,19,

kv-vastaava,

fuksi

”Haluaisin saada vaihtarit mukaan samalla tavalla kuin fuksit saadaan mukaan yliopistotoimintaan, eli heti alusta ryminällä. Olisi mukavampaa jos Voo olisi kansainvälinen, sekä suomalaisten että vaihto-oppilaiden ainejärjestö.”

tys-, ekskursio- ja tilavastaava, fuksi

”Tavoitteenani on pitää erittäin hyvät suhteet työelämän kontakteihin ja tuottaa Voolle mahtavia excursioita tulevana vuonna, myös mahdollisessa yhteistyössä toisten ainejärjestöjen kanssa. Tämä myös lisäisi yhteisvaltsikalaista toimintaa, mikä on mielestäni hienoa.” 11. Hannele Tulkki, 20, urheilu- ja ympäristövastaava, fuksi ”Haluan taata voolaisille mahdollisuuden monipuoliseen liikuntaan yhdessä, jotta arki ei olisi yhtä opiskelua. Ympäristö-vastaavuus on sekä haaste että mahdollisuus, sillä se on vielä hieman lapsenkengissä. Kuitenkin voimme vaalia ympäristöä suosimalla sitseillä lähiruokaa sekä tekemällä ekotekoja!”

4. Jasmiini Pylkkänen, 25, opintovastaava, fuksi

”Aion panostaa siihen, että informaatio kulkee laitoksen henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä tehokkaasti molempiin suuntiin. Valtio-opin opetuksen ja opiskelun tulisi elää ajassa ja vastata muuttuvan maailman haasteisiin niin tieteellisestä kuin työelämänkin näkökulmasta.” 5. Paula Kosunen, 20, kulttuuri- ja tasaarvovastaava, fuksi ”Haluaisin tuoda piristystä Voon (jo ennestään) vilkkaaseen kulttuurielämään erilaisten livemusailtamien ja tasa-arvoa painottavien teemailtojen merkeissä.” 6. Salla Huttunen, 18, virkistysvastaava, fuksi

”Tavoitteena on pitää yllä Voon juhlien nyt jo niin korkeaa tasoa. Haluan antaa kaikille halukkaille mahdollisuuden osallistua juhlien suunnitteluun ja järjestämiseen VOOEntertainmentin kautta.” 21

21


Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallitus 16. Matti Lehto, 22, osakunnat, 4. vuoden voolainen

”Hallitustyössä minua kiinnostavat etenkin viestintä, kulttuuri ja World Student Capital 2012 -hanke. Haluan olla luomassa rempseämpää ja lähempänä jäseniään olevaa ylioppilaskuntaa sekä opiskelijaystävällisempää Helsinkiä.” Valtsikan tiedekuntaneuvosto 15. Antti Ojala, 22, 2. vuoden voolainen ”Opetuksen laatuun on saatava satsauksia, ja opiskelijoiden ja henkilökunnan suhdetta on rukattava luonnollisemmaksi. Tiedotuksen täytyy toimia! (Itse itseä haastatteleminen on muuten perversseintä ikinä.)”

Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen laitosneuvosto 18. Joanna Seppälä, 22, 3. vuoden vool-

KANNUNVALAJIEN HALLITUS 12. Jaakko Kalske, 23, tiedotus- ja webvastaava, 3. vuoden voolainen ”Tavoitteena on pitää hauskaa ja siinä sivussa saada tieto kulkemaan. Aina löytyy kehitettävää!” 13. Julia Harjula, 21, opintosihteeri, fuksi

”Tavoitteenani on jatkaa vuoden 2011 opintosihteerien työtä oppiaineiden tasa-arvoistamiseksi ja pysyä avoimena ensi vuoden haasteille ja mahdollisuuksille.” Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto 14. Ville Petäsnoro, 22, osakuntien edustaja, 2. vuoden voolainen ”Edarissa tahdon olla sen luottamuksen arvoinen, minkä vaaleissa sain. Tahdon tuoda esiin aktiivisesti omaa näkemystäni paremmasta HYYstä ja paremmasta opiskelijaelämästä eri foorumeilla. Aion tiedottaa ajankohtaisista HYY-asioista vanhalla vaalisivustollani Ville, edaattori ja osaltani tuoda ylioppilaskuntaamme lähemmäs meitä jokaista.” 22

22

15. Antti Ojala, 22, osakuntien edustaja, 2. vuoden voolainen ”Kaikki yliopistolaiset ovat hyyläisiä, ja jäsenmaksu on pakko maksaa joka vuosi. HYY on silti hyvin etäinen ja monimutkaiselta tuntuva organisaatio. Haluan omalla toiminnallani murtaa näitä ennakkoluuloja. Jokainen voi vaikuttaa, ainakin tuntemiensa edaattoreiden kautta! Yritän jakaa terveisiä myös Facebookin kautta Antin edariterveiset -sivulla (sivun nimi on pöljä, myönnetään…).” 17. Otto Meri, 21, Kansalliset ylioppilaat, 3. vuoden voolainen ”Edustajistossa päätavoitteeni on saattaa ylioppilaskunnan talous tasapainoon. Ensi vuonna järjestetään myös kuntavaalit, joissa HYYn tulee rohkeasti tuoda opiskelijoiden näkökulma esille asumiseen, joukkoliikenteeseen sekä toimeentuloon liittyvissä kysymyksissä.”

ainen

”Laitosneuvostossa tavoitteenani on toimia valtsikalaisten, ja tietysti voolaisten, edunvalvojana ja pyrkiä vaikuttamaan erityisesti opetukseen liittyviin asioihin. Toimin yhtenä linkkinä opiskelijoiden ja laitoksen välillä, joten kaikki laitosta ja opetusta sekä sen laatua koskevat ajatukset ja kehitysehdotukset ovat tervetulleita!” POLICYN PÄÄTOIMITUS 11. Hannele Tulkki, 20 vee ja fuksi edelleen

”Policy on tähän asti toiminut loistavana edunvalvontavälineenä. Näin toivon olevan jatkossakin, kuitenkin liikaa vakavoitumatta! Kunnianhimoinen tavoite on, että ensi vuoden Policyssa nähdään entistä enemmän kirjoittajia, tasokkaita juttuja sekä arki-iltoja innoittavaa huumoria.” 6. Salla Huttunen, 18 vee ja fuksi vieläkin ”Pyrin tekemään Policysta koko ainejärjestömme yhteisen projektin. Kaikki mukaan tekemään, että saadaan jokaiselle jotakin!”


T채 채ll채 kuljimme kerran

23

23


Teksti & KUVAt: Hanna Nykänen

Helsinki juhlii ensi vuonna 200-vuotissyntymäpäiväänsä pääkaupunkina. Mikäpä olisi sen sopivampi aika julkaista yksi parhaista Helsinki-kuvauksista ensin valkokankaalla ja joulun alla televisioruuduilla.

F

24 24

inlandiallakin palkittu Kjell Westön Där vi en gång gått kuuluu omiin kirjasuosikkeihini ja olin odotellut elokuvaversiota siitä lähtien kun silmiini osui työpaikkailmoitus avustajan roolista joskus viime vuonna. Kirja kuvaa viittä vuosikymmentä ja itsenäisen Suomen alkuvaiheita. Tunnelmaan pääsee parhaiten mukaan ottamalla kirjan kainaloon ja lähtemällä kävelylle kaupunkiin. Kun tapahtumista lukee niiden alkuperäisessä ympäristössä, ei ole vaikea kuvitella henkilöitä, tuoksuja ja ääniä vuosikymmeniä sitten. Ihmeellistä kyllä, matka Eirasta Pitkänsillan yli Torkkelinmäelle tuntuu kirjan lukemisen jälkeen kymmeniltä kilometreiltä. Lokakuussa ensi iltansa saanut

elokuva on kaunis ja noudattelee pitkälti kirjaa. Kirjan päähenkilöitä on monia, mutta eniten esille nostetaan itsenäinen ja villi Lucie, eliittisuvun tytär. Vuosikymmenen vaihteen huomaa Lucien asuista ja parhaiten mielestäni elokuvassa toimiikin puvustus. Elokuvan kantavana teemana käytetään Lucien ja köyhälistöpojan Allun rakkaustarinaa, vaikka se ei kirjassa keskeisintä olekaan. Ohjaaja Peter Lindholmin mukaan vuosisadan takainen Helsinki oli haasteellista toteuttaa ja siksi monet kohtauksista on pitänyt lavastaa studioon. Nuorten suosima yökerho sijaitsi oikeasti Svenska Teaternin kyljessä, nyt se on lavastettu Kaisaniemen ravintolaan. Aidoimpaan Helsinki-fiilikseen pääsee Kal-

lioon sijoittuvissa ulkokohtauksissa, joiden vuoksi liikenne viime syksynä piti pysäyttää kokonaan.

V

alitettavasti vuosikymmenten ja useiden päähenkilöiden mahduttaminen kahteen tuntiin ei kuitenkaan toimi ihan toivottavalla tavalla, ja kirjan potentiaali visuaalisena taideteoksena ei pääse täysin oikeuksiinsa. Kuusiosainen televisiosarja tuonee paremmin esiin sukukronikan vaiheet ja toivottavasti sisältää enemmän myös yhden lempipäähenkilöni, Helsingin, kuvausta. Ensimmäinen osa esitetään 21.12. FST:lla.


25

25


TEKSTI: Jasmiini Pylkkänen

Kuluneena vuonna Suomessa on käyty varsin kiihkeitä keskusteluja taide- ja kulttuuripolitiikan saroilla: ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, Ylen rahoitus, kirjastoapurahat ja taidealojen opiskelijamäärien vähentäminen ovat nousseet otsikoihin.

K

ulttuurialojen tuista ja määrärahoista on vaikea väitellä, sillä asiapitoisiinkin keskusteluihin sekoittuu helposti henkilökohtaisia mieltymyksiä. Tutulle kulttuurimuodolle soisi yleensä enemmän julkista tukea kuin sellaisille aloille, joilla on oman elämän kanssa hyvin vähän kosketuspintaa. Mutta osattiin sitä ennenkin. ”Miten monta kertaa minun täy-

26

26

tyy teille sanoa, että kaikki taiteelliset käsityksenne ovat, vääriä, ettei teillä ole minkäänlaisia kykyjä, ei jälkeäkään niistä? Tekisitte meille hyvän työn, jos jäisitte kotiin ja säästäisitte minulta koettelemuksen katsella naurettavia tuherruksianne!” Näin sanoi eräs taideprofessori pariisilaisen Henri de TolouseLautrecin litografiatöistä 1800-luvulla. Nykypäivänä Tolouse-Lautrec tunnetaan arvostettuna julistetaiteen pioneerina. Mutta kuka tuo kummallisen näköinen heppu oikein oli?

A

ivan kuten maailmankuulut Moulin Rouge -aiheiset teoksensa, Henri de TolouseLautrec (1864–1901) oli varsin värikäs ja epätavallinen henkilö. Vastoin yläluokkaisten vanhempiensa odotuksia hän hakeutui ylioppilaskirjoitusten jälkeen taideopiskelijaksi Pariisiin ja asettui asumaan vilkkaasta yöelämästä ja halvasta alkoholista tunnetulle boheemille Montmartren alueelle.


T

olouse-Lautrec eli vailla taloudellisia huolia, mutta onnekkaaksi häntä ei missään nimessä voi kutsua. Jo lapsena Tolouse-Lautrec kärsi luustosairaudesta, ja molempien jalkojen tapaturmainen murtuminen 13-vuotiaana muutti hänen elämänsä lopullisesti. Muun kropan jatkaessa normaalia kehitystään Tolouse-Lautrecin jalat eivät koskaan toipuneet onnettomuudesta ja ne jäivät epätavallisen lyhyiksi. Jatkuvien kipujen lisäksi vamma teki Tolouse-Lautrecin liikkumisesta hyvin hankalaa. Monet vieroksuivat, jopa pilkkasivat Tolouse-Lautrecia hänen fyysisen erilaisuutensa takia. Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan kun fyysiset ongelmat ja jatkuva ulkopuolisuuden tunne hankaloittivat Tolouse-Lautrecin elämää, ne toisaalta mahdollistavat hänen taiteellisen ilmaisunsa kehittymisen: vammansa takia taiteilija tottui olemaan paikallaan, tarkkaillen muita ja ikuistaen luonnoslehtiöönsä ympärillä sykkivän elämän kirjoa. Tolouse-Lautrec vietti erityisen paljon aikaa ystävänsä Charles Zidlerin omistamalla kabareeklubilla Moulin Rougella, jossa absintti virtasi ja Can Can -tytöt vetivät rohkeita tanssiesityksiä. Tolouse-Lautrecin tunnetuimmat teokset kuvaavatkin ihmisiä ja tapahtumia Punaisen Myllyn menestyksen ajoilta. Tolouse-Lautrec kelpuutti malleikseen kaikenlaiset ihmiset ammattiin ja maineeseen katsomatta. Tämä oli hyvin poikkeuksellista 1800luvun Ranskassa, jossa arvostettiin klassisella tyylillä maalattuja historiallisia aiheita ja vältettiin omaan yhteiskuntaan liittyvien ongelmien kuvaamista. Hän kävi kyllä kuuluisien taideprofessorien kursseilla ja yritti sopeutua vallitsevaan näkemykseen, jonka mukaan ”sievyys oli taiteen perussävel ja taiteilijan tehtävänä elämässä oli maalata sieviä maalauksia”. Kun Tolouse-Lautrec leikitteli omaperäisemmällä ilmaisulla, taideprofessorien suhtautuminen oli tyrmäävää.

M

iten Tolouse-Lautrec, litografia ja valtavirrasta poikkeaminen sitten liittyvät keskusteluun nykypäivän taide- ja kulttuuripolitiikasta? Vaikka Tolouse-Lautrec alkoi menestyä jo elinaikanaan, vielä läpimurron jälkeenkin hänen teoksensa herättivät akateemiseen salonkitaiteeseen tottuneissa piireissä paheksuntaa. Tolouse-Lautrec totesi kerran: ”On totta, että olemme panneet joitakin jokseenkin kauheita töherryksiä esille näyttelyssämme, mutta meillä on ollut myös joitakin erinomaisia maalauksia, joilla muuten ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä esille. Sitä paitsi, keitä piruja me olemme ratkaisemaan, mikä taiteessa on hyvää, mikä huonoa? – – Aika ratkaisee, ketkä meistä ovat suuria taiteilijoita ja ketkä eivät.” Sitaatissa kiteytyy ehkä taide- ja kulttuuripolitiikan perustavanlaatuisin ongelma. Miten tietää etukäteen, keillä on tarpeeksi lahjoja, näkemystä ja motivaatiota tehdä jotain merkittävää taiteen saralla? Tulisiko tukipäätöksissä painottaa ensisijaisesti esimerkiksi kansallisen kulttuuriidentiteetin vahvistamista, taiteilijan potentiaalia ja ahkeruutta, tai vaikkapa silkkaa teknistä taituruutta? Tolouse-Lautrecin tapauksessa taiteen opiskelun mahdollisti syntyperän kautta tullut varallisuus, mutta entä jos sitä ei olisi ollut? Aikalaiset leimaavat uudistajat ja edelläkävijät helposti outolinnuiksi, kun taas myöhemmät sukupolvet pystyvät arvioimaan ja arvostamaan heidän taiteensa merkitystä sekä aikaan peilaten että ajasta irrallaan. Yllättävien, marginaalisten, outojenn tai esimerkiksi hiukan keskeneräisten taiteilijoiden ja taidelajien tukeminen tarpeeksi varhaisessa vaiheessa voi olla merkittävä kulttuuriteko tulevaisuuden sukupolville.

Mikä ihmeen litografia? Litografiassa kalkkikivelle tehdään piirros rasvaliidulla. Koska vesi ja öljy hylkivät toisiaan, kaiken päälle lisättävä painoväri tarttuu vain piirretylle alueelle. Menetelmän keksi 1700-luvun lopussa saksalainen Alois Senefelder, joka halusi painaa edullisesti näytelmäkäsikirjoituksiaan. Litografiaa käytettiinkin pitkään pääasiassa erilaisten painotöiden tekoon, sen sijaan että se olisi nähty potentiaalisena taidemuotona. Julistelitografian kuva-aiheet ja muotokieli eivät aluksi olleet kovinkaan omaperäisiä. Vasta ranskalaisen Henri de Toulouse-Lautrecin aikaansaannokset 1800-luvun loppupuolella mullistivat taiteenlajin ilmaisutyyliin ja tekivät siitä laajalti tunnetun.

“Painavat kivet”-litografian näyttely jatkuu Ateneumin taidemuseossa 15.1.2012 asti Lainaukset teoksesta Pierre de La Mure: Punainen mylly

27

27


Min n e t yö n t ä i s i n wa sa b i t a h n a n i Tällä kertaa Policy tutustui ah, niin trendikkääseen sushiskeneen.Testiin valikoitui lopulta vain yksi oikea sushiravintola. Saburo Albertinkatu 36 (Kamppi) maanantai–perjantai 11-20 lauantaisin ja sunnuntaisin suljettu Astun sisään tunnelmalliseen ja kodikkaaseen sushibaariin. Erityisen kotoisan paikasta tekee keski-ikäinen rouva, joka käskee suoraan tilaamaan ennen pöytään istumista. Pienessä baarissa japanilainen laulu soi loopilla, mutta se ei haittaa, kun eteen tuodaan ripeästi kymmenen euron Kabuto-annos. Ensimmäinen annoksesta nouseva ajatus on kieltämättä: ”Hitto, pitääkö tämän jälkeen käydä vielä opiskelijaravintolan kautta!” Yllättävän hyvin sushi kuitenkin täyttää vatsan. Suhteellisen edullisen annoksen kalat ovat tuoreita, taidokkaasti leikattuja ja riisi sopivaksi keitettyä. Tarjolla on myös vegeannoksia ja puoli tuntia ennen sulkemisaikaa kaikista valmiista annoksista saa 20 prosentin alennuksen. Lounasannokset maksavat aina kymmenen euroa, ja lounaaseen kuuluu myös kahvi tai vihreä tee. Monipuolisen take away –valikoiman ja nopean palvelun vuoksi paikkaa voi suositella myös kiireisille. Nopeaa palvelua suuremman vaikutuksen tekee kuitenkin sen lämminhenkisyys. Hannele Tulkki

28

Zheng Sushi Bar Roihuvuorentie 1 (Bussi: Porolahden koulu) maanantai–perjantai 10.30–22 (lounas 10.30–18) lauantai–sunnuntai 12–22 (lounas 10.30–18) Bussi 82 Herttoniemen metroasemalta heittää kulkijan nopeasti perille. Edessä seisoo rapistuneen huoltoaseman oloinen tasakattorakennus suoraan 70-luvun Suomesta. Naapuribaarissa juodaan keskipäiväkaljaa, sushimestakin näyttää kolkolta kioskilta. Vastoin ennakko-odotuksia tarjolla ei kuitenkaan ole höyrynakkia, kultakatriinaa ja lihapiirakkaa vaan erittäin herkullista, paikan päällä valmistettua sushia. Alkupalaksi on maistuvaa misokeittoa. Itse tehty wasabi räjäyttää tajunnan ja saa lounastajan aivastamaan. Lohi maistuu nigirissä tuoreelle, eikä ekohippien nykyisin kammoksumaa tonnikalaa ole käytetty lainkaan. Tarjoilija valmistaa lisää makupaloja sitä mukaa, kun tarjoiluastiat tyhjenevät. Upeaa! Ja millä rahalla - 8,5 euroa sushibuffetista ei ole paljon pyydetty! Tilaa on vähän, mutta onneksi tiistaipäivänä ei ole ruuhkaa. Yksi pieni miinus löytyy: vessaa ei ole. Palvelu on ystävällistä ja nopeaa. Krantuille buffetista löytyy myös kevätkääryleitä, nuudeleita sekä naudanlihakastiketta, joka tosin on paikan heikoin lenkki. Jälkiruoaksi on tarjolla sekä vihreää että mustaa teetä. Tänne voi tulla kokemaan makuelämyksiä vaikka verkkarit päällä ja lenkkarit jalassa. Antti Ojala


kuvat: Hanna Nykänen

Hong Fu Vilhonvuorenkatu 7 (Sörnäinen) maanantai 11–18 tiistai-perjantai 11-21 (lounas 11-17) lauantai-sunnuntai 12-21 (lounas 13-17) Tutkivana sushijournalistina olin aikeissa suunnata Sörnäisten sushihelmeksi tituleerattuun Kahvikulmaan, mutta paikalla päästyäni kävi ikävästi ilmi paikan olevan remontissa. Onneksi valistuneena kaupunkisuunnistajana ymmärsin tarkistaa foursquaresta tienoon sushisuositukset. Lähin nigirikeidas löytyi parin sadan metrin päästä kiinalaisesta ravintolasta. Sushibuffet maksoi 8,90 ja sisälsi jos jonkimoista asetelmaa, joista en totta puhuen uskaltanut maistaa kaikkia. Seuralaiseni testasi kuitenkin epämääräisenkin näköisiä annospaloja ja voi vielä todistettavasti hyvin. Buffet ei tarjonnut hekumallista makuelämystä, mutta ei sushi pahaakaan ollut. Samaan aikaan syömässä oli viitisen ihmistä, jotka kaikki valikoivat sushia kiinalaisten ruoan sijasta lautasilleen. Mielestäni makit olivat parhaita, sillä ne maistuivat tuoreimmilta tarjottimen antimista. Voisn suositella paikkaa niille, jotka ovat nälkäisiä ja haluavat nauttia tasapuolisesti kahden Aasian keittiön antimia. Pelkän sushin perässä tänne ei kannata ehkä lähteä. Sisustuksen esteettisyyden ja palvelun taso eivät olleet huippuluokkaa. Hanna Nykänen

Tee Se Itse Kotona Sushin tekeminen itse tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kämppiksen rohkaisemana päätän tarttua haasteeseen. Kauppareissulla ostoskoriin päätyvät tarvikkeet makisushiin sekä nigriin, jossa riisipallon päälle asetetaan esimerkiksi kalaa. Hintaa kertyy 17 euroa – aloittelija kun joutuu ostamaan rullausta varten bambumaton. Nyt alkaa väkerrys. Ensimmäinen hermoja koetteleva vaihe on keittää sushiriisi. Ensin riisi tulee huuhdella, tämän jälkeen sitä liotetaan 20 minuuttia, sitten huuhdellaan uudelleen, keitetään ja annetaan jäähtyä ja jäähtyä… Maustamista unohtamatta. Sushia on turha alkaa tehdä nälkäisenä. Seuraavaksi makisushien rullaus. Merilevä on yllättävän helppokäyttöistä, ja purkkitonnikala, kurkku sekä paprika taipuvat hyvin täytteiksi. Täytettää pitää malttaa laittaa tarpeeksi vähän. Käytännön vinkki: kastele veitsi ennen kuin edes yrität leikata tahmeaa riisiä. Nigriä on vielä helpompi tehdä. Riisi vain pyöritellään käsissä palloksi, jonka jälkeen kylmäsavustettu tai graavattu lohi asetetaan riisin päälle. Helppoa kuin heinänteko! Puolikkaasta pussista riisiä ja neljästä merilevämatosta tulee niin paljon syötävää, että siitä riittää kahdelle hengelle vielä seuraavaksikin päiväksi. Nopeasti laskettuna kappalehinnaksi tulee reilut 50 senttiä. Hieman murenevista riisipalloista huolimatta sushi vieläpä näyttää juuri siltä, miltä sen tulisikin näyttää. Kiireisille en projektia välttämättä suosittelisi. Tämä tyttö kävelee kyllä vastaisuudessa sushiravintoloiden ohi päätä kääntämättä. Salla Huttunen

29


TEKSTI: Pihla Pitkänen & veera vihula

Meitä valtiotieteilijöitä, erityisesti voolaisia, pidetään yleistiedoiltaan ylivertaisina ja muutenkin fiksuina. Ainakin niin haluamme itsellemme uskotella. Ne, jotka ovat törmänneet Kaljakeijujen kruunaamattomaan kuningattareen voivat vain todeta, että poikkeus vahvistaa säännön. Hän on aivan tavallinen maailmanpolitiikan opiskelija, joka kuvailee itseään seuraavin sanoin. ”Intoilee kaikesta Aasiaan liittyvästä ja juo mielellään olutta vallankumouksellisia mietteitä omaavien tahojen kanssa. Myöhästyy aina ja joka paikasta, tekee epämääräisiä kung fu -liikkeitä ja polttaa ruokia pohjaan” Hänellä on kuitenkin tapana piristää kanssaopiskelijoiden elämää kuolemattomilla lausahduksilla, joista haluamme nyt jakaa muutaman.

”Mitä! Onks Pekka Haavisto latino?” ”Mulla on tänään niin lyhyt hame että mun sarveiskalvot vilkkuu!” ”Onks Barcelona EU-maa?” ”Autoilu-animen katsominen on ihan ok syy myöhästyä luennolta!” “Fuusiojazz on eroottinen tanssi” “Saavun paikalle rentona ku bamboo” “Mun uraputki Nordeassa etenee vähän väärään suuntaan. Mut alennettiin ensin yritysneuvojasta aulapalvelijaksi, ja nyt oon mummojen taksintilaaja.” “Vuoden loppuun mennessä mä oon kung fu-ninja, joka matomaisin liikkein etenee Fabianinkadun mäkeä.” “Mä sanoin, että mä puhun sujuvaa kiinaa. Nyt se kirjotti mulle rakkauskirjeen kiinaks, enkä mä ymmärrä siitä sanaakaan.” “Puhun englantia kuin toista äidinkieltäni, tai niin ainakin mun työhakemuksessa lukee.” “I’m in heuen” “Mä tarkistin netistä, onko New Yorkissa palmuja ja papukaijoja. Te huijasitte mua!” “XXX:n sosialistisessa neuvostotasavallassa on myös pulaa ohuista hiuspinneistä” ”Siis kuka on Jopo Ono?” ”No tiedätkö sä mikä on Beatles” ”Joo” ”No kuka on John Lennon” ”Ei mitään tietoa.” ”Ikuinen haaveeni on olla tradenomi” ”Hekottelen täällä tyytyväisenä ku Vimpelin pormestari”

30


Antti ojala & Hanna nykänen

Rasva tirisee jo, ja sinappihuntua sovitellaan sian ylle. Teurastamot pumppaavat lihat täyteen suolavettä, jotta paino saataisiin ylöspäin. Eläinten ystävät vikisevät, mutta oligopolivähittäiskauppiaiden taskut pullottavat. Oikein rauhaisaa joulua kaikille!

joulukinkku jos olisin

”Olisin seitankinkku. Se on sellainen kasviskinkku (valistaa tyhmää toimittajaa, toim. huom.).”

”Tulisi kuumat oltavat!” Saara, 22, oikeustiede

Anni, 22, valtio-oppi

”Missä vaiheessa joulukinkku? Pöydässä, uunissa, pakasteessa, tuotantolinjalla? Voisi eritellä vähän tarkemmin! Yrittäisin olla onnellinen, että jotkut saa kiksejä musta!”

“Olisin mehukas, maukas ja valeltu rasvalla.” Jana, 22, germanisti

Jussi, 21, taloustiede

31


32

Policy  

Vuoden 2011 viimeinen ja paras numero! Tekijäkunta toivottaa hyvää joulua ja onnea ensi vuoden ahkeroijille.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you