Kahvelista hantuukiin Teksti: Ulla Haverinen
Kuten meille koulussa opetettiin, kotimaassamme on seitsemän murrealuetta. Oulun puhetapa sijoittuu pohjoispohjalaisiin murteisiin. Kyseessä on länsisuomalainen sekamurre. Käsitteenä Oulun kaupungin murre on hieman ongelmallinen, koska kielialue rajoittuu pohjoisessa Kuivaniemeen ja YliIihin, päättyy etelässä Siikajoelle ja idässä Muhokselle, Rantsilaan ja Revonlahteen. Ei siis vain kotikaupunkiimme. Rajat ovat tosin hieman häilyvät.
Oulun kauppias- ja porvarissuvut olivat varakkaita tervanviejiä ja laivanvarustajia. Tämä niin sanotusti parempi väki oli usein ruotsalaisperäistä. Seurapiireissä selskaapattiin siis på svenska. Kauppiassukujen jälkeläiset kävivät usein työharjoittelussa ruotsalaisissa ja saksalaisissa kauppahuoneissa. Tyttäriä lähetettiin lomailemaan Svea mamman hoteisiin. Palvelusväki eli lähinnä piiat pajattivat sujuvasti niin kutsuttua köökiruotsia. Ulkomailla seilanneet merimiehet olivat myös jossain määrin kielitaitoisia. Lukio oli nimeltään Trivialskola. Alkeisoppilaitos oli Elemäntarläroverket i Uleåborg, jonka opetuskieleksi ruotsi vakiinnutettiin vuonna 1873. Kaupunginvaltuuston pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi vuoteen 1894 saakka. Viranomaisten ruotsinkielisyyttä kyllä pidettiin vääryytenä ja joutavana hienosteluna. Ruotsalaisuudet eli svetisismit hiipivät silti vai vihkaa kaupunkilaisten arkipuheeseen ja murteeseenkin. Tosin nykyoululaiset tuskin enää kykenevät tunnistamaan vanhahtavaa murrettaan. Ruotsinkieliset sanat ovat kadonneet puhujien muistoista.
Oulun ”peruskieleen” on siis sulautettu ja sulautunut runsaasti jokapäiväistä ruotsin lainasanastoa. Sanastoa, joka on mukautunut äidinkielemme äänne- ja muotorakenteeseen. Vähän vieraita kieliä opiskelleet suomalaiset kokivat ruotsalaiset äänteet b, g, d ja f vaikeiksi. Ne katosivat tai korvattiin tutuilla konsonanteilla p, k, t ja v. Esimerkiksi betyg > pettyyki (todistus) tai fattighus > vattihuusi (köyhäintalo). Samanalkuiset konsonanttiyhtymät ovat muuttaneet muotoaan. Esimerkiki grön > rööni (vihreä). Tai skriva > riivata (kirjoittaa). Monet nominit ovat suomen kielelle taipuessaan saaneet tavanomaisen loppu-i:n tai a:n, kuten rör > rööri (putki) tai verbi baka > paakata (leipoa). Entäpä sitten molemmissa kielissä yleiset yhdyssanat? Ensimmäisen ryhmän muodostavat kokonaisuudessaan lainatut ruotsalaisuudet: ringblomma > ringanlumma (kehäkukka). Seuraavissa esimerkeissä määriteosa on ruotsia ja perusosa suomea. Affärsman > affäärimies (liikemies), mörkblå > mörkinsininen (tummansininen). Seuraavissa esimerkeissä yhdyssanat muodostuvat päinvastoin: skosnöre > kengännöri (kengännauha), vårstorm > kevättormi (kevätmyrsky). Neljännessä yhdyssanaryhmässä esiintyy esimerkiksi styrman > styyrmannismiäs (perämies), stickelbär > tikkerperimarja (karviaismarja). Murteen puhujat eivät ole hallinneet ruotsia eivätkä näin ollen ole tunnistaneet yhdyssanan eri osien merkitystä. Toisaalta pyrkimys hienompaan puhekieleen näkyy murresanoissa, kuten trenki, knapit ja rovasti. Näihin on liitetty ruotsin kielen sanan alkukonsonantti: dräng (renki), knappar (napit) ja prost (rovasti).
Oulun ”peruskieleen” on siis sulautettu ja sulautunut runsaasti jokapäiväistä ruotsin lainasanastoa.
6
