52
●
... jatkoa edelliseltä sivulta
Perätön huhu ja muita epäuskottavuuksia
Työpaikat ja maisemat vaihtuivat usein. Kerran Sydneyn rakennustyömailla kulkenut huhu uraanikaivoksen avaamisesta ja sen maksamista palkoista sai Sepon irtisanoutumaan silloisesta leipurin pestistään ja matkaamaan aivan toiselle puolelle maata vain kuullakseen, että kyseessä oli ollut puhdas huhu ilman mitään totuuden pohjaa. Melko ikimuistoisilta kuulostavat myös tuhansien kilometrien mittaiset liftausreissut mantereen poikki, ensimmäinen Perthistä Sydneyhyn ja toinen Darwinista Sydneyhyn. Viikkokausia kestäneisiin reissuihin mahtui niin eriskummallisia kohtaamisia, vaaranpaikkoja ja sattumuksia, etteivät niitä uskoneet sittemmin Jokisen ensimmäisen romaanin bumerangina palauttaneet kustannustoimittajatkaan. Australiassa Jokiseen teki vaikutuksen myös sikäläinen suomalaisyhteisö. – En ole ikinä myöhemmin kokenut yhtä voimakasta yhteishenkeä, jossa toista aina ja heti autettiin. Kai siinä sitä suomalaista sisua oli.
Tämänkin paluun takana on nainen
Siitä mies on täysin vakuuttunut, että lähtöpäätös Australiaan oli hänen loppuelämänsä kannalta äärimmäisen ratkaiseva. – Vaikka tulin pois sieltä yhtä köyhänä kuin sinne olin lähtenytkin, matkan antama henkinen pääoma oli valtava, hän tuumaa. Mies ajatteli jossain vaiheessa tosissaan myös pysyvää asettumista Australiaan, mutta se jäi kuitenkin tekemättä. Vaakakuppia Suomeen palaamiseen painoi eritoten se, että kaveripohjalta alkaneesta kirjeenvaihdosta Leena-nimisen naisen kanssa oli muodostunut kirje kirjeeltä yhä merkityksellisempää, ja lemmeksihän se viestittely sitten roihahti. Nyttemmin yhdessä on oltu miltei puoli vuosisataa ja naimisissakin jo 40 vuotta. Lapsia perheeseen siunaantui 80-luvulla kaksi kertaa, ja tänä päivänä Seppo ja Leena ovat neljän 4–12-vuotiaan pojan isovanhempia.
Saksalla ja ruotsilla ei tällä reissulla pitkälle pötkitty
Sen Seppo tietää, että kirjailijaa hänestä tuskin olisi Australiaan jäätäessä tullut. Siellä lukijakunta olisi jäänyt aika ohueksi, sillä äidinkielellä Seppo olisi sielläkin halunnut rustata. – Toisaalta yhtä suurella varmuudella voin sanoa myös sen, että ilman Australian reissua minusta ei olisi tullut myöskään kirjailijaa, hän myöntää. Sitä Seppo hieman näin jälkikäteen harmittelee, että työmailla ja pubeissa opittu englanti olisi voinut kehittyä paremmaksikin. Sitä on arvosteltu täällä oudoksi ja jopa rumaksi. Kielen Seppo joutui ottamaan haltuun aivan alkeista alkaen, sillä Klasussa hänen kieliopintonsa koostui saksasta, ruotsista ja latinasta. –Niille ei tuolla Melbournen satamalaiturilla ollut kovin paljon käyttöä, hän hymyilee.
Esikoisteos hyväksyttiin – melkein muttei ihan
Seppo Jokisen ensimmäinen kirjallinen tuotos sijoittui – ei niin yllättäen – Australiaan. Päähenkilö ei ollut nimeltään Seppo Jokinen, mutta kovasti saman oloinen nuori suomalaissiirtolainen kuitenkin. Seppo käytti valtavasti aikaa ja vaivaa romaaniinsa ja lähetti sen aikanaan Suomen kaikille viidelle sen ajan isommalle kustantajalle. Tammella siitä oltiin kiinnostuneita, mutta lopulta kirja jäi sopimusta vaille.
TiisTai 15. jouluKuuTa 2020
Jokisen ja Kariston tiet erosivat. – Siihen ei liittynyt riitaa tai mitään muuta draamaa. Crime Time -osuuskunnan toimintamalli vain tuntui niin mielenkiintoiselta, että sitä oli pakko kokeilla.
– Silloin olin tietysti pettynyt ja tunsin itseni väärinymmärretyksi neroksi, Jokinen naurahtaa itseironisesti ja toteaa nykyisen mielipiteensä olevan hieman erilainen. Hän on jopa kiitollinen silloisille kustannustoimittajille. Kirjailijaurani olisi saattanut jäädä sen yhden kirjan mittaiseksi. – Nyttemmin katsottuna koko kirja on nuoren miehen päätöntä menoa ja seikkailua, Jokinen kertoo. Hylkäämisperusteet tosin hieman ihmetyttävät miestä edelleen reilun 30 vuoden jälkeen. Kirjallista antia kustantajat kehuivat jo tuolloin, mutta kirjan miljöötä ja tapahtumia pidettiin epäuskottavina. – Se kuulosti todella omituiselta syyltä, sillä pikemminkin minä olin jättänyt kokemuksistani hurjimpia vivahteita pois kuin niitä sinne lisäillyt.
Jutilaakin testattiin
Jokisen mukaan ”kotifreudit” ovat analysoineet kirjailijan omasta nimestä löytyvän joen ja komisarion saaman kosken vaikuttaneen valintaan, mutta tätä mies ei itse allekirjoita. Eikä Koskinen suinkaan ainoa vaihtoehto ollut. Maailmanmestaruusvuotta 1995 elettäessä Jokinen kävi romaaninsa henkilöitä ristiessään läpi melkein koko Suomen kultamitalistien sukunimet. – Makustelin myös rikosylikonstaapeli Jutilaa ja Myllystäkin, ja kaiken maailman Sörsselssönejä minä paperilla koetin, mutta lopulta päädyin siihen, että haluan mahdollisimman tavallisen suomalaisen miehen nimen, jolla on mahdollisimman tavallisia ongelmia elämässään, hän kertoo. Siitä Jokinen oli hyvillään puhtaasti foneettisista syistä, että saattoi jo kolmannessa teoksessa ylentää nimihenkilönsä komisarioksi. – Siitä tuli sitten mielestäni kyllä kiva klangi, eikö? Jokinen huomauttaa.
Tietokonehommiin
Kirjailijan ura jäi odottamaan itseään, mutta muuten työrintamalla tapahtui. Australian hanslankarihommat vaihtuivat siistiin sisätyötön. Seppo passitettiin työvoimatoimistosta Raision kauppaoppilaitokseen puolen vuoden atk-kurssille, josta hänet palkkasi Tampereen kaupungin silloin laskentakeskuksena tunnettu, nykyinen tietotekniikkakeskus. Siellä Jokinen oli palkkatöissä seuraavat 30 vuotta. Täysipäiväiseksi kirjailijaksi ryhtyessään vuonna 2005 hän oli kirjailijana konkariosastoa, sillä hänellä oli plakkarissa jo kymmenen julkaistua romaania. Tyystin mies ei ollut kirjoittamista sitä ennenkään jättänyt. Novelleja ja matkajuttuja tuli rustailtua lehtiin ja antologioihin myös kustantajalta saadun hylsyn jälkeen, ja tulipa kirjoituskilpailuissakin menestystä. Myös viihdelukemistoihin Seppo rustasi novellin jos toisenkin. – Mukava lisätulo se huimien korkojen aikana asuntovelalliselle oli, kun jollakin Regina-lehden rakkausjutulla saattoi saada viisisataa markkaa, Jokinen nauraa.
Koskinen oli alkuun sivuosassa
Kirjastojen dekkariosaston hyllyt olisivat J-kirjaimen kohdalta huomattavasti laihempia, jos Jokinen ei olisi yrittänyt romaanin rustaamista toiseen otteeseen nelikymppisenä. – Kun lapset kasvoivat ja aikaa jäi yhtäkkiä enemmän, ajattelin kokeilla vielä kerran. Ja kun kerran Australiaromaanissa minua oli haukuttu miljöön epäuskottavuudesta, päätin nyt kirjoittaa paikasta, jonka taatusti tunnen ja valitsin siis Tampereen ja Hervannan, jossa olimme asuneet vuodesta 1983, Jokinen kertoo. Sittemmin 26 kirjan verran lukijoita kiehtonut komisario Koskinen oli alun perin tarinassa vain sivuhenkilö. Jokinen kun oli päättänyt dekkarin sijaan kirjoittaa pikemminkin lähiöromaanin. Sen juonessa keskiössä oli kyllä tyttären väkivaltainen menetys, mutta näkökulma oli enemmän vainajan isän kokemuksissa kuin varsinaisessa rikostutkinnassa. Jokiselle kävi kuitenkin niin kuin monelle hänen kollegalleen aiemmin – hänen henkiin naputtelemansa henkilö alkoi elää omaa elämäänsä. – Kirjoittamisen edetessä Koskinen sai aika nopeasti perheen ja työkavereita, ja jotenkin se maailma lähti sitten nostamaan omaa osuuttaan, Jokinen kuvaa.
Oikea poliisi auttoi asiatarkistuksissa
Koska Jokinen halusi kirjoittaa mahdollisimman realistisen tarinan, hän haki itselleen vieraan ammattikunnan kuvaamiseen apua oikealta lainvalvojalta. – Vanha armeijakaverini Jorma Willandt oli rikosylikonstaapelina
Harrastuksen varjolla Australiaan
PALJON ON vettä virrannut Tammerkoskessa sitten ensimmäisen Koskinen ja siimamies -romaanin julkaisun vuonna 1996. Seppo Jokisen kirjojen päätähti komisario Koskinen on ollut todistamassa kaupungin muutosta, ja sama pätee toki myös kirjailijaan. Hän on tyytyväinen viime vuosien aikana kaupungissa tapahtuneeseen kehitykseen ja kehuu päättäjiä rohkeudesta. – Tampereesta on tullut upeampi paikka kuin olin aikanaan uskaltanut kuvitellakaan, Jokinen kertoo.
Tampere on kirjan hengelle aivan yhtä tärkeä kuin moni sen henkilöhahmoista.
Sorilla. Hän suostui pyynnöstäni lukemaan käsikirjoituksen ja innostui siitä kovasti. Joitakin asioita me esimerkiksi poliisihierarkiasta jouduimme muuttamaan, mutta aika vähäiseksi sellaiset faktakorjaukset jäivät, Jokinen muistelee ja kiittelee edelleen kovasti vanhan tupakaverinsa apua. Willandtin ansiosta Koskisen kieleen tuli myös ehtaa poliisislangia, ja ruumiit vaihtuivat kropiksi ja henkilöseuranta postaamiseksi ja niin edelleen. Lisäksi Willandt piti Jokiselle aikanaan poliisitalolle myös eräänlaisen esittelykierroksen. Mitä ilmeisimmin oppi meni hyvin perille, sillä ensimmäisen Koskinen ja siimamies -romaanin muutamissa lehdistökritiikeissä teoksesta puhuttiin ”poliisin kirjoittamana”. – Myös myöhemmin kirjastokeikoilla tai lehtihaastatteluissa moni yllättyi alkuvuosina siitä, että en ollutkaan siviiliammatiltani poliisi, ja silloin viimeistään ymmärsin onnistuneeni Koskisen työn kuvauksessa.
Karisto ennätti ensimmäisenä
Sepon kirjoitusharrastus oli kaverija sukulaispiireissä yleisessä tiedossa, mutta romaanin kirjoittaminen yllätti monet. – Kyllä se tuntui olevan perhettä lukuun ottamatta vähän kaikille yllätys, ja ehkä kirjan julkaiseminen yllätti vähän perheenikin, Jokinen kertoo. Kirjan vastaanotto oli hyvä, ja sen löysivät heti kärkeen niin yleisö kuin kriitikotkin. 2000 kappaleen painoksesta otettiin liki välittömästi 5000 kappaleen toinen sarja, joka on esikoiskirjalle varsin lupaava määrä. Sen verran kirjailija piti hahmoaan onnistuneena luomuksena, että mietti heti ensimmäisen osan jälkeen, että voisi kirjoittaa samaisesta tyypistä vielä toisen kirjan, ehkä kolmannenkin. Saman toiveen esitti myös kustantaja. – Kun kerroin, että itse asiassa olen jo aika pitkällä toisen kanssa, siellä hihkaistiin riemusta, Jokinen kertoo. Jokinen oli lähettänyt myös Koskisen näytille viiteen kustantamoon ja päättänyt jo etukäteen tarttua ensimmäiseen mahdolliseen kyllä-vastaukseen. Ensimmäisenä apajille ennätti Karisto, joskin jälkeenpäin Jokinen sai kuulla, että myös muissa kustantamoissa oli kiinnostuttu kirjasta. Karisto oli keskikokoisena talona siinäkin mielessä hyvä valinta, että Jokinen saavutti omilla levikeillään varsin nopeasti kustantamossa ykköskirjailijan statuksen. Viidentoista yhteisen kirjan jälkeen
Sittemmin tarinaa on kehitetty jo aika monen jatko-osan verran. Tällä hetkellä Jokisen kotikoneella on valmiina sarjan 26. teos, joka kantaa nimeä Siipirikkoiset. Pitkän sarjan kirjoittaminen on avannut kirjailijalle varsin monipuolisia mahdollisuuksia, ja onpa Koskinenkin päässyt sinne Jokisen haavemaahan eli Australiaan. Sitä varten piti kuitenkin nähdä vähän pohjatöitä. Jokisen piti ensin pistää parissa kirjassa Koskisen aloittamaan maratonharrastus, joka sitten sattui viemään yllytyshullun vikaa potevan Koskisen työporukalla Sydneyn maratonille. Australiassa Jokinen on käynyt siellä asumisensa jälkeen yhdeksän kertaa, joista useampi visiitti on kestänyt viisumin mahdollistamat kolme kuukautta. Sielläkin on tullut kirjoitetuksi. Esimerkiksi Australiaan sijoittuva Mustat sydämet on viimeistelty Ausseissa.
Ymmärtävä työyhteisö
Kirjakauppojen hyllyille uusi Koskinen ilmestyy huhtikuussa, kuten kaikki Jokisen pinttyneet fanit hyvin tietävät. Uuden kirjan varsinainen kirjoitustyö alkaa aina vasta syksyn puolella, mutta päässä juoni alkaa raksuttaa oikeastaan välittömästi sen jälkeen, kun edeltävä työ on saatu valmiiksi. – Juoniaihioita minulla on nytkin päässä jo seuraavaan kolmeen kirjaan, mutta ne ovat vielä tässä vaiheessa hyvin yleisluotoisia juonirunkoja, Jokinen kertoo. Ensimmäisen kymmenen kirjan synnytystyö piti sovittaa yhteen palkkatyön kanssa. Kaksi vuoden mittaista vuorotteluvapaata sekä kaikki mahdolliset muut vapaat auttoivat asiaa, ja muutenkin työvuorot olivat ehkä jopa yllättävän hyvin sovitettavissa luomistyöhön. – Tästä olen hyvin kiitollinen sekä työnantajalleni että työkavereille, jotka suhtautuivat minun kirjoittamiseen erittäin kannustavasti, hän tuumaa.
Tuttu vuosirytmi
Täysipäiväiseksi kirjailijaksi Seppo Jokinen heittäytyi 2005. Elämänrytmi on tämän jälkeen ollut varsin tasainen. Keväällä Jokinen ei paljon kirjoita, korkeintaan jonkun tilausnovellin. Toukokuussa hän suuntaa vaimonsa kanssa Kainuun mökilleen Hyrynsalmelle. Muistikirja kulkee mukana, mutta mitenkään systemaattista kirjoittaminen ei vielä tuo-