More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Fodor s Las Vegas Full color Travel Guide 31st Edition
Fodor'S Travel Guide
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-las-vegas-full-colortravel-guide-31st-edition-fodors-travel-guide/
Fodor s Boston Full color Travel Guide 32nd Edition
Fodor'S Travel Guides
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-boston-full-color-travelguide-32nd-edition-fodors-travel-guides/
Fodor s Alaska Full color Travel Guide 37th Edition
Fodor'S Travel Guides
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-alaska-full-color-travelguide-37th-edition-fodors-travel-guides/
Fodor s Chicago Full color Travel Guide 32nd Edition
Fodor'S Travel Guides
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-chicago-full-color-travelguide-32nd-edition-fodors-travel-guides/
Fodor s Essential Portugal Full color Travel Guide 3rd
Edition Fodor'S Travel Guides
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-essential-portugal-fullcolor-travel-guide-3rd-edition-fodors-travel-guides/
Fodor s InFocus Aruba Full color Travel Guide 9th
Edition Fodor'S Travel Guides
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-infocus-aruba-full-colortravel-guide-9th-edition-fodors-travel-guides/
Fodor s Napa Sonoma Full color Travel Guide 5th
Edition Fodor'S Travel Guides
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-napa-sonoma-full-colortravel-guide-5th-edition-fodors-travel-guides/
Fodor s Essential Turkey Full color Travel Guide 2nd
Edition Jennifer Hattam
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-essential-turkey-fullcolor-travel-guide-2nd-edition-jennifer-hattam/
Fodor s Paris 2023 Full color Travel Guide 36th
Edition Nancy Heslin
https://ebookmeta.com/product/fodor-s-paris-2023-full-colortravel-guide-36th-edition-nancy-heslin/
Another random document with no related content on Scribd:
jokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi pientä karjaa.
Sitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä hoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin viedä ulos suunnattomat määrät.
Ehkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.
Nälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.
Ja sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat yksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan menoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.
Metsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään maatyöllä.
Emäntä tuli kamariin.
— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.
Isäntä naurahti.
— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.
— Että mitä?
Alina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.
— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat kaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne eivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset palkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset
kun ovat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso renki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle. Ei, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä pienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä eteenpäin ja itsenäisenä.
— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina.
Kyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt talven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.
— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion vuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani tehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.
— Ehkäpä sitä minäkin… sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan. — Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai mitä?
Tuomas naurahti hyvillään.
— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.
Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita. Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.
— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?
— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.
— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen maata maattomille. Kolme pienviljelmää
metsäpalstoineen voisi vielä hyvinkin lohkaista Savilahdesta.
— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.
— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.
— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen, arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle maata annetaan.
Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.
Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti paljastunut.
5 Keskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.
Savilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja lauantai-iltaan ne olivat valmiina.
Tuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella muraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat pihasäiliöstä.
Tuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria syksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja
erottanut näille viljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin asukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.
Tarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit maanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.
Iso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin mukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.
Renkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi ne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja vaatteisiin ei jäänyt mitään.
Ruoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.
Rauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin missäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.
Siinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.
Apumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan Vikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana, mutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.
Ensialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä murahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:
— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.
— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi emäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.
— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa suoriutua omin voimin kaikesta.
— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on apulainen.
— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?
— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.
— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.
* * * * *
Tuomaalle oli jäänyt velkoja, maksaessaan veljelleen Pentti Kokolle talo-osuutensa. Velka, joka oli kotipitäjän pankkiin, lyheni vuosi sitten, mutta oli sitä vielä kymmenisen tuhatta.
Nyt se oli sanottu irti, eikä Tuomas vielä tietänyt, mistä rahat olisi siihen ottanut.
Syksyllä olisi voinut hyvällä hinnalla myydä metsää, mutta nyt ei sekään kelvannut.
Tuomas oli jo kysellyt rahoja muutamilta naapureiltaankin, jotka olivat syksyllä myyneet metsiään, mutta keltään ei riittänyt.
Eerikkiläisenkin kymmenet tuhannet olivat huvenneet niin vähiin, että hädin tuskin oli enää veroja varten tarvittava summa jäljellä.
Oli tämä totisesti aikaa. Raha meni kuin hiekka sormien lomitse.
Veljeltään Pentiltä, joka oli liikemies, olisi Tuomas kai saanut, mutta ei tahtonut mennä pyytämään, koska veli oli rahansa saanut keinottelulla.
Ei siltä kulassilta, vaikka viimeinen lehmä menisi navetasta.
Ihmetytti, että pankki vaati häneltä velkaansa eikä muilta.
Hän oli muutenkin huomannut, että muutamat naapurit olivat käyneet juroiksi ja äänettömiksi hänelle.
Oli jotain kuullutkin.
Hänkö tässä muka oli viisaampi kuin toiset, ja hänkö aikoi päästä vähemmillä kustannuksilla taloudessaan kuin muut?
Saadaanpa nähdä, kun verotus joutuu.
Savilahteen pitää lisätä puolella äyrejä. Se äijä ei osta mitään ja rikastuu, kun toiset tässä vain köyhtyvät. Itse raataa yöt ja päivät eikä henno palvelijoitakaan pitää.
Niin näykittiin ja se suututti.
Omaansa kai hän säästi minkä säästi. Ja eikö hän senkin vuoksi pienentänyt talouttaan, että maattomat saivat maata?
Helvetti, minkälaisia pahkapäitä oli hänellä naapureina.
Jokaisessa maatilkussa he riippuivat kiinni kuin takiaiset, mutta yhtäkään peltosarkaa eivät saaneet kunnollisesti kasvamaan.
Kokonaiset läänit oli hallittavina, eikä mikään tullut kuntoon tehdyksi.
Kaikenkirjavissa kokouksissa juoksivat isännät suutaan soittamassa, ja palkkaväki teki tepposiaan ja laiskotteli.
Metsärahojen turvin elettiin.
- Olisivat hekin puolestaan voineet pienentää maattomien harhailevaa laumaa ja saada pienemmistä aloista suuremmat tulokset.
Lainsäädäntöäkö tässäkin tarvitsi odottaa?
Hänelle sitten kynttä hiomaan, kun ei tässä heidän tyylillään eletty.
Sapetti, että oli tullut heiltä rahoja pyytäneeksi.
Mutta nyt ei pyydettäisi, vaikka menisi jokainen nauhanpätkäkin.
Säälitti tosin hävittää karjaa, jonka oli valikoiden kasvattanut. Toinen hevonen olisi myöskin tarpeen, mutta voisihan ehkä suoriutua yhdelläkin.
Vanha Leena pitäisi myydä, kun se ei kuitenkaan jaksaisi suorittaa kevättöitä.
Jo ajatuskin vanhan palvelijan myymisestä koski kipeästi.
Nyt hän olisi voinut myydä metsää, mutta sitä ei ostettu. Sen myyntiä vastaan ei voinut käsirahojakaan ottaa, jos olisi saanutkaan.
Sekin olisi kuin kerjäämistä.
Kaikkeen sitä joutuukin.
Sitäpaitsi olivat nyt jo karjankin hinnat laskeneet. Tämän arvaten olisi pitänyt syksyllä myydä karjaa, niin saisi nyt pitää molemmat
hevoset.
Pankin irtisanominen oli varmasti hyvien naapurien työtä.
Vastuksista huolimatta oli kuitenkin seistävä omilla jaloillaan.
6
Pentti, Tuomaan veli, tuli kotipuolessa käymään. Ehkäpä jäisi koko talveksi, kun sekin suuri maailma oli siellä vähän sekaantunut.
Kauppa ei käynyt enää. Se katkesi kuin naulan kantaan, välittäjien kaupankäynti. Ensin puhuttiin yleisestä ostolakosta, ja siitä se alkoi vähitellen. Vähäistä myöhemmin supistivat pankit lainaustaan, ja yksi ja toinen valitti rahapulaa.
Hänen sitä ei tosin tarvinnut tehdä. Puoli miljoonaa oli sota-aika tuonut hänen taskuunsa. Miljoonakin olisi, ellei kirottu kapina-aika olisi sotkenut liikeasioita. Punikit olivat vähällä viedä hengenkin.
Tuomas ei pitänyt siitä, että keinottelija-veli rehenteli hänen kotonaan. Varsinkin silloin, kun hän kärsi puutetta raha-asioissaan.
Olisi pysynyt maassa kiinni ja elänyt rehellisellä maatyöllä niinkuin hänkin.
Pentti komeili kuin hyväkin herra ulkomaan trikoossa ja vormusaappaissa. Pullottavan vatsan päällä roikkuivat kultaiset kellonperät, ja kultakelloa piti katsoa vähän väliä, varsinkin silloin kun vieras sattui taloon.
Pentin takia oli tämäkin velka, jota nyt vaadittiin ja jonka takia oli nyt ylenmääräistä työtä ja puuhaa.
Ruoka-aikoina Pentti kertoili suuriäänisesti ja välillä nauraa hohottaen kaupoistaan. Kaksi ensimmäistä päivää Tuomas kuunteli ääneti, mutta enempää ei jaksanut.
Oltiin aamiaisella. Pentti syö hyvällä ruokahalulla, mutta murisee:
— Täällä maalla se on iänikuisena aamiaisruokana tämä perunatai ryynivelli.
Aikoi jatkaa kaupunkilaisten monipuolisista aamiaisista, mutta ei ehtinyt.
Tuomas:
— Etpähän pysynyt siellä kaupunkiaamiaisilla. Minun puolestani se olisi ollut hyvin suotavaa.
— Rahalla minä maksan täälläkin ruokani.
Ja Pentti kopistaa pullottavaa liiviään. Hän on pistänyt sinne rahansa verotusta piiloon.
— Tullaan tässä aikoihin sinun rahoittasikin, sanoo Tuomas.
— Tarpeen taitaisivat olla sinullekin tällä kertaa, ja mielelläni annankin.
— Mutta minä en ota kaupalla keinoteltuja rahoja. Vielä ne joskus kuumentavat omiakin kynsiäsi, jos vähänkään omaatuntoa lienee, virkkaa Tuomas noustessaan pöydästä.
Pentti kaivelee hampaitaan ja nauraa.
— Omatunto… se joutaa nykyään mihin tahansa. Ei sillä elä kukaan.
— Siltä tuntuu, että useimmat sen ovat kadottaneet. Rahaa saadakseen ovat valmiita vaikka mihin konnantyöhön.
— Sanotko, että minäkin olen tehnyt mitä tahansa? kuohahti Pentti.
— Itsehän sen paraiten tiedät. Kun mies jättää perintömaansa ja kokoaa keinottelulla, tekee sitä jo silloin rahan edestä mitä vaan, sanoi Tuomas ja meni kamariinsa.
Pentti koetti lauhtua, mielistelläkseen veljensä vaimoa.
Maailmaa kulkiessaan hän oli nähnyt, että rahalla ja mukavilla puheilla sai naisiakin, minkälaisia vain.
Varsinkin Helsingissä sai valikoida mieleisiään. Pari kertaa teatterilippu ja illallinen, niin silloin sai pitää miten lystäsi.
Maaseudulla vielä oli lujemmassa, mutta heltisi sielläkin, kun osasi veivittää.
Nyt pitäisi kokeilla tuon Alinan kanssa.
Se oli komea nainen, ihan herkullinen. Vaikka sillä on kolme poikaa, niin posket sillä ovat kuin samettia, ja väriä niissä on.
Toisten vaimot olivatkin nykyään hänen muodissaan.
— Se tuo Tuomas-veli on sellainen kiivastelija, lekersi Pentti, seuraten Alinan puuhailua tuvassa. — Hyvä se pohjaltaan on, mutta niin kovin nuuka tuollaisissa periaate-kysymyksissä. Rahaa täytyy nykyään ottaa mistä vain saa.
Alina rypisti kulmiaan. Hittojako se hänelle suutaan soittamaan, rupisammakko.
Pentti vain hymähteli ja kellistyi sänkyyn kyljelleen.
— Kyllä minä sinut vielä otan, mietti. — On otettu parempiakin, ylpeämpiäkin.
Eipä ole kiirettä sillä ottamisella, kunhan tietää varmasti, että saa. Käy tässä kaupungissa ja tuo sieltä sille leninkikankaan.
Tuomaan kanssa täytyy myöskin päästä hyviin väleihin, no, ainakin siedettäviin. Pitää käydä maksamassa se velka sinne pankkiin ja maksaa muutenkin sille hyvästi olostaan.
Taitaisi kuitenkin olla parempi, jos antaisi sille itselleen rahat Pitäisi kai kunnianaan itse maksaa velkansa.
Lempo, miten mukavasti lainehti tuon Alinan vartalo. Nautinto sitä olisi sylissään pitää.
— On se ihme, että sinä kerkiät niin paljon tekemään kaikkea. Olisikin pitänyt minun saada sinut muijakseni. Tosin minä sinua jo katselinkin, mutta Tuomas pisti nokkansa väliin.
Alina ei virkkanut mitään.
Sepäs jurrikka on olevinaan, mietti Pentti ja nousi sängyn laidalle istumaan. Otti savukkeen ja lähti sitä sytyttämään hellan valkeasta.
— Ollaanko sitä niinkuin huonolla tuulella? sanoi Alinalle.
— Mitähän oltanee.
Vähän syrjästä silmäsi emäntä Penttiin.
— Mitäs tuossa turhia äkäilet, sanoi Pentti ja läpsäytti kämmenellään Alinaa takapuolille.
— Älä koske, kivahti Alina, ja naama leimusi pahaa ennustavasti.
Pentin oli väistyttävä.
Meni Tuomaan kamariin.
Mitään puhumatta kaivoi lompsan liivistään ja luki yksitoista tuhatlappusta ja asetti ne pöydän kulmalle.
— Käyhän maksamassa pois velkasi, ettei tarvitse kyläläisten siitä rätinkiä pitää. Ei nämä varastettuja ole, ja onhan se kuitenkin veri vettä sakeampi.
Tuomaan povuksia kouristi hänen loikoessaan sängyssään.
Että se osasikin noin makeasti puhua.
Toinen käsi olisi tahtonut ottaa rahat, toinen kielsi.
Se oli kerran saanut kaksi sen vertaa ja enemmänkin Savilahden osuudesta. Miksi ei ottanut maata, vaan halveksien jätti sen.
On koonnut sadat tuhantensa hätääntyneitten hiestä ja tuskasta.
Nälkävuosina osti täältä viljaa ja voita ja kiskoi sillä nälkäisiltä.
Oliko hän, Tuomas Kokko, jo niin hätääntynyt, niin perin ahtaalla, että täytyi ottaa sillä tavoin saatuja rahoja?
Viisitoista lehmää oli ja kaksi hevosta. Jos viisi lehmää jättäisi ja toisen hevosen, vaikkapa Leena-tammankin, niin…
Ja jäisihän rehuakin myytäväksi. Kaipa niistä kaikista sen summan saisi.
Ei, et ota, Tuomas, noita rahoja. Ne ovat veren hinta, ja niillä ei ole siunausta. Omin neuvoin on selviydyttävä.
Tuomas nousi. Hänen otsaltaan olivat äskeiset synkät rypyt kadonneet, ja itseluottamus loisti miehen olennosta.
— Korjaahan pois rahasi. Kaipa tässä eteenpäin päästään. Olen aikonut vähentää karjaa ja toisen hevosen.
Pentti hätkähti. Ei siis kelvanneet rahat veljeltä veljelle. No, ollaan sitten vieraita.
— Minä ostan lehmäsi ja hevosesi, ne, mitä aiot myydä. Paljonko ne maksavat?
Tuomas ei harkinnut tarjousta.
— Aion pitää huutokaupan. Silloin on tilaisuus ostaa kenellä vain, sinullakin.
Tuomas meni työhön. Pentti jäi mittailemaan kamarin lattiaa. Rutisti setelit kouraansa ja meni tupaan.
— Tarjosin rahoja Tuomaalle, mutt’ei kelvannut. Korjaa sinä rahat ja anna Tuomaalle. Ehkä sinulta ottaa.
Pentti laski setelit Alinan eteen pöydälle.
— Vai minä niihin kajoaisin, kun ei kerran Tuomaskaan, sanoi Alina. —
Itsepähän tietää asiansa.
— Ota sitten näistä omiin tarpeisiisi. Ota niin monta kuin haluat.
Voithan niitä käyttää miehesi tietämättä.
Pentti istahti Alinan viereen. Alinan tyttömäisen nuortea olemus veti ja viehätti. Hänen ihonsa tuoksu ihan huumasi.
Alina siirsihe etemmäksi.
— En minä tarvitse, enkä tee mitään salaa mieheltäni.
Pentin pirullinen ivanauru kaikui tuvassa.
— Vai et tee. Sinäpäs olet yksinkertainen. Hyvin monet emännät ottavat nykyään lahjoja, kun on vain kuka antaa.
— Se nyt on valhe. Ei sitä moni tee.
Alinasta tuntui niinkuin niljainen käsi painaisi häntä.
Onneksi tuli piika-Iita sisään, ja se vapautti.
— Lähtään navettaan lypsylle, sanoi emäntä ja nousi reippaasti.
Pentti kirosi ja pisti setelit taskuunsa.
Kyllä ne vielä kelpaavat isännälle ja emännällekin. Ainakin emännälle. On tässä ylpeämpiäkin taivutettu.
7
Keväiseksi jo keikahti. Ilmat olivat leutoja, ja päivä paistoi lämpimästi, ihan kuin huhtikuussa.
Varsinkin Tuomas iloitsi näistä keväisistä päivistä. Ne tekivät mielen keveäksi ja vaikuttivat voimia lisäävästi.
Päivä meni illoilleen ettei huomannutkaan. Työ ei rasittanut, vaikka sitä piti tehdä monin verroin enemmän kuin ennen.
Pakostakin tuli Tuomas liikkuneeksi velkansa takia pitäjän ulkokylissä kyselemässä, eikö missään tarvittaisi karjaa. Huutokaupan pito peloitti edeltäpäin. Saattaisivat mennä halvasta, ja muutenkin se oli ikävää.
Palattuaan kyliltä tyhjin toimin sai nähdä vielä lisäharmikseen, että Vikin töistä ei tullut mitään, kun hän itse ei ollut mukana.
Vikki oli koko piru miehekseen. Suurta touhua piti, mutta näkyvää ei tullut kuin nimeksi.
Nytkin, kun palasi kirkonkylästä asioiltaan, Tuomas näki, ettei mies ollut tehnyt paljon mitään.
Tuomaan sisu kuohahti tarkastaessaan hänen työtään.
— Tästäkö luulet kannattavan maksaa ruoan ja viisitoista markkaa päivältä?
Vikki vuoleskeli kirvesvartta. Varsi katkesi kirveestä vähän väliä, sitä kun oli mukava vuoleskella tuvassa.
— Tekee itse enemmän, jos luulee kerkiävänsä, sanoi Vikki.
— Niin teenkin. Kaksin kolmin verroin minkä sinä, jyrähti Tuomas.
—
Ymmärrät hyvin, ettei ruoka ja palkka tule tyhjästä.
— Tee sitten tili ja paikalla!
Vikki karjaisi viimeisen sanan sen kuin kurkusta lähti ja heitti kirveen menemään.
— Se on pian tehty. Laskehan vastakirjasi, naurahti Tuomas ja laski myöskin omansa, meni kamariin ja toi sieltä kaksi markan seteliä.
— Niinkuin näet, on saaliisi markka ja viisikymmentä, mutta ei satu sopivaa. Lähtö pitää tapahtua tällä tunnilla.
Vikki pyöritteli neuvottomana markkoja kynsissään. Velkaakin oli yhdelle ja toiselle, eikä työmaasta tietoa. Tukkityötkin kuuluivat lopettavan.
Hän oli aikonut vain peloitella isäntää, ja nyt kävi näin.
Vikki lähti ja soitti suutaan pitkin kyliä mennessään: köyhyys on kova Savilahdessa. Ei ole ruokaakaan kaikistellen riittävästi. Piti tässä minunkin lähteä uusia työmaita hakemaan.
Naapurit uskoivat sen täydellisesti. Olihan Tuomas käynyt yhdeltä ja toiselta rahoja kärttämässä.
Sitä se tekee, kun käy kovin ylpeäksi, sanottiin.
Ja rupeaa parantamaan yhteiskuntaa.
Ja antamaan maata lurjuksille.
Veljensäkin kanssa kuuluu riidelleen ja tätä haukkuneen, vaikka oli apuaan tarjonnut.
Osaa se piru olla ylpeä.
Antaahan olla, kaikki irtain siltä menee velasta, jota pankki kuuluu hakevan. Hyvä jos riittääkään.
Kaikuna tulivat nämä hyvien naapurien puheet Savilahteen, mutta niille
Tuomas vain hymähteli vaimonsa kanssa.
8
Satoi lumiräntää, ja Tuomas ei lähtenyt ulkotöihin tänään.
Vuoleskeli pirtissä haravia ja viikatteenvarsia ja mietiskeli omia mietteitään.
Tuntui painostavalta, mutta untakaan ei tullut, vaikka oli käynyt sitä kamarin sängyssä odottelemassa.
Öisinkin oli unettomuus vaivannut viime aikoina. Vaikka päivät rehki itsensä väsyksiin, meni keski- ja aamuyö valvoen ja mietiskellen.
Se oli kyllä hänestä itsestäänkin hullua, mutta huoli koko kansan pimeältä näyttävästä tulevaisuudesta vei unen.
Ei yhtään helpottanut sitä sekään, että tiesi oman kohtansa kyllä varmaksi ja tulevat päivänsä puutteettomiksi niin kauan kuin jaksoi maksaa suunnattomia veroja ja rehkiä työssä aamusta iltaan.
Mutta huoletti se, ettei tietänyt taata, milloin täälläkin tehtäisiin omaisuudesta tasajako, niinkuin jo kerran oli yritetty, mutta ei onnistuttu. Maaseuduille oli kommunismin aate viime kuukausina levinnyt peloittavasti, ja kukapa tiesi, eikö se vielä saisi määräävää asemaa koko maassa.
Ja kun heillä oli mallivaltiona itäinen naapuri, olisi näin ollen täällä tiedossa sama kurjuus kuin rajan takanakin.
Ruttoa, joka näin levisi, ei näytty pidettävän vaarallisena. Typerät puhujat saivat vapaasti puhua mitä päättömyyksiä tahansa.
Hänkin oli saanut yhteiskunnallisista mietteistään jo kommunistin nimen vanhoillisilta naapureiltaan. Hän kun oli sitä mieltä, että tuotantolähteet, sellaiset kuin suuret metsät ja muut, saisivat kaikki kuulua valtiolle, joka niistä käyttäisi tulot koko kansan hyväksi, että yksityiset eivät saisi laiskoina kuluttaa metsien tuloja, yhteistä kansallisomaisuutta.
Siitä vihat ja parjaus.
Mutta eihän voinut totuutta kieltää, kellä oli vähänkään omaatuntoa.
Miksi ei jokainen saanut elää ruumiillisesta työstä, yksi niinkuin toinenkin? Jokainenhan voi maata muokkaamalla saada leipänsä.
Mutta kommunistit tahtoivat kaikki valtion omaisuudeksi, ja se oli sulaa hulluutta.
Maapalstansa poltto- ja tarvepuumetsineen jokaiselle omakseen, jota viljelemällä sai elää niin hyvin kuin taisi ja tahtoi.
Se oli hänen tinkimätön mielipiteensä.
Omalta osaltaan hän oli kyllä koettanut tehdä mitä oli voinut. Joku viikko sitten oli tehty samana päivänä kahdet kauppakirjat, joilla sai kaksi paikkakunnan perheellistä päivätyöläistä viidentoista hehtaarin suuruiset maapalat omikseen kolmentuhannen hinnalla ja kolmenkymmenen vuoden maksuajalla, kaikki ilman koronmaksuvelvollisuutta. Kaksi palstaa oli vielä jäljellä, ja niillekin oli lukuisasti halukkaita ostajia.
Annettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi maata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.
Tuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien kauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista omikseen, välttämättömiin menoihin.
Siinä voisi syntyä rytäkkä.
Niinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään auraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran
tulee heidänkin osalleen auttamattomasti.
* * * * *
Yhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä häntä vaivasi.
— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi, ja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.
— En minä sitäkään… muuten vain näyttää synkältä… saa hautoa ja miettiä… ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse… huiluksi leimaavat.
— Mitäpä tuosta… kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles, kun Saarakin pyytää maata itselleen.
— Saara? Mitä se sillä…?
— Kai aikoo pikkuviljelijäksi niinkuin toisetkin.
Tuomas nauroi.
— Älähän naura. Kyllä sellainen tyttö pystyy kyntämäänkin, sanoi emäntä. — Vielä paremmin kuin Taave-renki.
No, eihän siinä niin mitään erikoista ihmettä. Olihan Saara kerran näyttänytkin kyntötaitoaan. Kääräissyt helmansa vyölleen ja tarttunut kouriinsa sylkäisten sahrojen tappiin. Iso renki oli vieressä irvistellyt, mutta Saaralta syntyikin suorempi vako kuin häneltä.
— Vai tahtoo… ja ihanko tosissaan? kysyi Tuomas.
— Niin kai. Ei oikein kuuluisi ilkeävän tulla sinulle siitä puhumaan.
— No mitä siitä ujoilee.
Saara tuli tupaan, ja isäntä otti asian heti puheeksi.
— Tulehan tänne, Saara, kutsui Tuomas.
Saara arvasi, mistä oli kysymys, ja punastui.
— No, mitä isännällä olisi…?
Saara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen avoimilla silmillään.
— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.
— Niinhän minä… älkää naurako… kyllä minun käsissäni aura pysyy niinkuin toisenkin, sanoi Saara.
Tuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin tukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli antanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin siltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää pikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?
— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin sen Taaven rengiksi?
Saara nauroi koko naamallaan.
— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän… jaksan minä itsekin… niin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.
Tuomas mietti.
Miks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi saamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja olisihan se muutenkin…
Sovittiin paikasta ja ehdoista ja jäätiin odottamaan kevättä.
9. Verotuslautakunnat kokoontuivat, ja verotukset olivat jokaisella päänvaivana.
Pentti tuli suurella hälinällä Savilahteen ja kehaisi:
— Tekee se minullekin korkotappiota kymmeniä markkoja päivässä, kun rahoista on suurin osa taskussa, mutta eipä pysty verotuslautakuntien käsi niihin. Jos tulevat vaatimaan nähtäviksi, niin näytän heille, sanonko ma mitä… Kun kerran valtio on suursyöpäläinen ja kunnat samaten, niin…
— Niinhän ne tekevät kaikki suurkelmit ja roistot, että salaavat varansa ja tulonsa verotukselta, sanoi Tuomas.
— Sanotko minua roistoksi? kähähti Pentti.
— Sanon vain, että jokainen, joka salaa varojaan ja jättää näin ollen veroista suurimman osan vähävaraisten maksettavaksi, on roisto. Valtion ja kuntien menoja tosin voisi tuntuvasti pienentää, mutta se on kokonaan toinen asia.
Pentti oli alkanut täytellä verotuskaavakkeitaan tuvan pöydän päässä, mutta pisti ne taskuunsa ja lähti viivyttelemättä.
— Saatpa nähdä, miten se rehellisyytesi lyö leiville, sanoi mennessään.
* * * * *
Tuomas ajeli kirkonkylään.
Painosti kovin mieltä, vaikka keväinen aurinko jo korkealla kellotti.
Taisi sittenkin olla turhaa työnteko ja ponnistus. Laiskat saivat leveillä, ja keinottelijat salasivat varojaan. Valtio ja yhteiskunta harjoitti häikäilemätöntä riistoa. Korotettiin suojelustulleja vain nälän pitimiksi riittävälle kotimaiselle viljalle, mutta ei kyetty kiinnittämään maattomia maahan.
Olisihan kai voitu laatia sellainenkin laki, jolla saataisiin kaikki viljelyskelpoinen maa viljelykselle.
Tämä laki olisi pitänyt olla järjestyksessä ensimmäinen.
Tämän jälkeen olisi vasta voitu ryhtyä suojaamaan kotimaista viljantuotantoa.
Mutta herrat olivat aina viisaampia. Piru heidän viisauttaan kuitenkin ymmärtäköön.
Ja sitten.
Kun otettaisiin liiat maat talollisilta maattomille, niin pitäisi olla halpakorkoisia lainoja rakentajille niin kauan, että saisivat hirtensä ristikolle, katon päänsä päälle ja ojansa auki luoduiksi.
Mutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.
Miksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa vähän syvemmältä?
Olisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että saisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se on saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.
Sanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko. Ruumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman painon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.
Kirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.
— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei saanut mieltään nousemaan reippaaksi.
Siinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen. Tämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja, mutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät suuren osan saloeläjän leivästä.
Kirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja pappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.
Niille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin antaa viimeinenkin jyvä.
Turhaan sai sieltä odotella siunausta pelloilleen, jollei itse painanut auraansa syvemmälle.
Siinä oli säästöpankki, ja Tuomaasta näytti, niinkuin sen leveät ikkunat olisivat ilkkuneet hänelle: »Mistäs otat kymmenentuhatta? Huutokauppa tulee.»
Ihan kädet vapisivat hevosta sitoessa kunnantuvan aitapylvääseen.
Siellä korvessa, maan kimpussa hän tunsi voimansa, mutta täällä oli kuin näkymättömien käsien kiskottavana.
* * * * *
Verotuslautakunnassa istui enemmistö kommunisteja, suutareja ja räätälejä, joku palstatilallinen vain joukossa.
Tärkeän näköisinä istuttiin, tietää sen. Niinkuin aikoinaan joku kapina-oikeus, joka nautinnolla teki kuolemantuomioita.
Kuolemantuomioita tehtiin täälläkin. Pikkuviljelijäin tulot laskettiin moninkertaisiksi ja suurviljelijät jätettiin edullisempaan asemaan poikkeuksetta.
Se oli sitä kuuluisaa kurjistuttamisteoriaa.
Oli muitakin kuin Tuomas, jotka itse toivat ilmoituksensa.
— Piruakos tänne tuppaatte, kivahtelee puheenjohtaja. — Kyllä täällä osataan ilmankin.
— Näytte osaavan, jos entisekseen lienee.
— Kun vain tämäkin suutari pistää pikilapun omantuntonsa päälle, niin kyllä syntyy, sanoo joku verotettavista.
— Niin se kävi viime talvenakin, että sata äyriä sai maksaa se, jonka piti velkaa kerjätä, mutta viidelläkymmenellä pääsi se, jolle jäi tuhansia puhtaaksi tuloksi.
— Tehkää vain niinkuin ilkeätte.
— Vetäkää suolet sisälmyksistä, jollette muuta saa.
— Mikäpä siinä, marssitaan tästä kohta jokainen vaivaistalolle.
Puheenjohtaja rykäisee pirullisesti ja sanoo, tovereilleen silmää iskien:
— Jolla on, sille annetaan, mutta toisilta otetaan entisetkin pois.
— Voi helvetti!
Kaksi vastakkain silmäilevää, kiihtynyttä joukkoa pitäjäntuvassa. Toiset pöydän ympärillä rehennellen, toiset oven suussa verestävin silmin kyräten.
Tuomaaltakin vaadittiin uutta ilmoitusta. Tuloja oli muka merkitty liian vähän.
— Esimerkiksi tuossa ja tuossa paikassa.
Suutari osoitti sarekkeita pikisillä sormillaan.
— Omantuntoni mukaan olen tehnyt. Lisätkää jos haluatte.
Tuomas painui ulos ja katui, että oli tullut lähteneeksikään.
Maksettavana oli vielä edellisen vuoden verokuitteja, vaikka varat olisi tarvittu välttämättömiin talousmenoihin.
Tuomas kirosi karkeasti, kun edelläveisaajan palkkakuitti hänelle esitettiin.
— Helvetti… vieläkö sekin… Tyhjille kirkon seinille käy hoilaamassa, niin tästä hyvästä palkat. Viljelisi maata.
— Eipä ole lukkarilla muuta kuin osansa pitäjän kirkkomaassa.
— Sepä se. Ei ole maata, vaikka sitä kuitenkin on. Sanokaa sille, että minulta saa palstan, vaikka ilmaiseksi, jos jättää pillinsä ja piiparinsa, sanoi Tuomas.
— Ei se heitä helppotöistä ja hyväpalkkaista tointaan.
— Siinäpä on. Onhan se helpompaa kuin kyntäminen.
* * * * *
Tuomas jouduttausi kotimatkalle.
Siinä niillä oli pitkin maantien vartta pytinkinsä ja puotinsa. Kauppojen ovikellot kilisivät, ja kauppiaat puotipoikineen tarkastelivat ahneesti jokaista sisääntulijaa: »onkohan tuolla paljon rahaa».
— Poisko jo?
— Niin, kotinurkille.
Eerikkilän isäntä ajeli vastaan, seisautti hevosensa ja lyöttäysi puheisiin.
— Parasta on, että käännyt takaisin, sanoi Tuomas, kun kuuli
Eerikkilän aikovan talouttaan selostamaan lautakunnalle.
— Niin kai lienee.
— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.
— Niinpä taitaa…
Eerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.
— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee jälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.
— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi Eerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä vieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta täytyy pienentää, muu ei auta.
— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas. — Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon suuremmassa määrässä kuin tuontia.
— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.
Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat
vain tuokion menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.
Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.
10
Huutokauppapäivä tuli.
Edellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa vuoteessaan.
Vaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä kertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja hoitanut.
Ja sitten huutokauppa.
Sitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa alentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.
Välttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat vahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen kotitaloonsa.
Aikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet. Sanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla parani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja siirretty parressa vierekkäin.
Tuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi koettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.
Pentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki myytävät lehmät Savilahdesta.
Ensimmäisenä hän tulikin taloon.
Tuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.
— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin kaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.
Tuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.
— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin antaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin viimeinen kerta.
Tuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.
— Syöhän nyt… kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai huonomman.
Tuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:
— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla pihojaan tallaamaan.
Tuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi, ettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja, mutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt pysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat