Satu ja Maria ovat oppineet paljon tekstiilityöpajassa.
O
”Olin jo pitkään ollut yksinäinen, ehkä vähän syrjäytynytkin ihmisvihaaja. En luottanut ihmisiin, en liikkunut kotoa… En uskonut, että mikään tulisi muuttamaan elämääni tai kuolemanhaluani”. ”Pelotti niin perkeleesti. Olin juuri muuttanut kaupunkiin, en tuntenut vielä ketään. Rahaa oli juuri ja juuri takuuvuokraan ja ruokaan. Työpaikkaa ei ollut”. ”Keväällä 2007 sairastuin masennukseen… Alkoholinkäyttöni lisääntyi, ja sen vaikutuksen alaisena minusta tuli riidanhaluinen… Minä myös viiltelin itseäni”. ”En suostunut mihinkään, enkä tahtonut juuri mitään. Takana oli sairaalajakso masennuksen vuoksi, ja pienellä paikkakunnalla sekin hankaloitti elämää”. ”Olin tottunut olemaan se tyttö, joka oli aina yksin…” Nämä eivät ole loviisalaisnuorten kirjoittamia tekstejä. Nuorten työpajan Pikku Pietarin Pihan perustaja ja nykyinen toiminnanjohtaja Kirsi Kippola katsoo tiukasti silmiin, kun hän ojentaa minulle Valtakunnallisen Työpajayhdistyksen Tää on mun juttu -kirjasen. Lukaisen muutaman sydäntä puristavan kirjoituksen. – Yksikään näistä jutuista ei ole meidän työpajamme nuoren kirjoittama. Mutta jokainen näistä teksteistä voisi olla, Kirsi toteaa. Napanuorallinen kylässä Vaikka tekstit koskettavat, ahdistavat ja pelottavat, Kirsi jaksaa hymyillä. Samoin työpajan muu porukka, yksilövalmentaja Marjaana Meriluoto sekä työvalmentajat Nina Bär-
40
lund ja Taina Suni, jotka elävät nuorten rinnalla silloinkin, kun elämä potkii päähän. – Koemme itsemme onnekkaiksi, kun työpajan nuoret pääsevät kiinni työelämään tai opiskelmaan, he toteavat. Työpajan tiloissa on mukava ja kotoinen tunnelma, etenkin kun ulkona puskee myrsky. Silti muutamat nuorista painelevat pihalle tupakalle, osa istuu keittiössä. Singerit soivat, ja alakerrassa entisöidään huonekaluja ja luodaan uuttakin. Kahvila-myymälä on tältä päivältä jo suljettu. – Moi, mä lähden nyt, Marko huikkaa ovelta. Marko on entinen pajanuori, mutta hän tulee vieläkin mielellään viettämään aikaa kodinomaiseen työpajaan. – Kutsumme näitä entisiä työpajan nuoria napanuorallisiksi, Kirsi hymyilee. Pajavihreä on kasvun ja energian väri Nuorisotyöntekijänä ja kaupungin nuorisosihteerinä työskennellyt Kirsi perusti Pikku Pietarin Piha -työpajan 14 vuotta sitten. Oli lama, ja nuorten työttömyys oli huipussaan. – Tarve oli valtava, sillä nuoret voivat huonosti. Heille ei riittänyt opiskelu- ja työpaikkoja. Kirsin perustama yhdistys käynnisti työpajatoiminnan Diana Astikaisen aloittaessa toiminnanjohtajana vanhassa poliisien käyttämässä ampumaratatilassa. – Kannoimme ulos vanhat ampumataulut ja kuolleet rotat, Kirsi muistelee. Diana Astikainen loi yhtenäisen visuaalisen ilmeen, jotta ihmisten olisi helpompi ymmärtää mistä pajatoiminnassa oli kyse. Pajan vä-
riksi valittiin vihreä, ”pajavihreä”. Kasvun ja energian väri. – Saimme heti neljä kuntaa perustajajäseniksi, ja Pernajakin liittyi mukaan pian. Meidän oli helppo myydä ideamme, Kirsi muistelee. Työtä tehdään sydämellä Kun pajavihreää alettiin levittää seiniin, pensseliin tarttui ensimmäinen ”pajanuori” Atte Fellman, nykyinen kunnanvaltuutettu ja yrittäjä Ruotsinpyhtäältä. – Olin väliinputoaja. Kun sain eropaperit koulusta, ilmoittauduin työvoimatoimistoon. Sieltä minut ohjattiin työpajaan. Työllistyin ennen kuin vaadittavat kuusi kuukautta tulivat täyteen. Loviisan työvoimatoimiston työhön ohjaaja Heli Nybondas iloitsee siitä, että nuorilla on jokin paikka, jossa pääsee kiinni elämään. – Tällä hetkellä työttömiä 17–26-vuotiaita on Loviisan seudun viiden kunnan alueella 39. Työpajatoiminta on todella tärkeää. Viime kädessä yhteiskunnalle tulee paljon kalliimmaksi, jos nuoria ei ohjata työelämään ajoissa tai auteta muuten. Kaikki Pikku Pietarin Pihan työntekijät ovat ihania ja välittäviä ihmisiä. He tekevät työtä sydämellään, hän kiittää. Marjaana on Suomen paras Pikku Pietarin Pihan yksilövalmentaja Marjaana Meriluoto on ollut toiminnassa mukana lähes yhdistyksen perustamisesta lähtien. Hänen panoksensa on huomattu valtakunnallisestikin. – Suomen kuntaliitto ja valtakunnallinen
>>