Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja -lukunäyte

kun u l n ine Ilma

äyte

teksti © Veera Salmi ja Kustannusosakeyhtiö Otava kuvat © Emmi Jormalainen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

he ls in gi ss ä yh tiÜ ku st an nu so sa ke ot ava

Töttölöö! Minä olen Puluboi, heippa, moikka, moljens! Mukavaa tiistaita, keskiviikkoa ja tolstaita.

Tämän talinan voi ostaa myös videona, ja se on luettavissa osoitteessa www.puluboi.pum. Paljon

muutakin loinaa samassa osoitteessa.

Esimelkiksi suulennuslasi ja mittanauha yks ysi ysi. Ekspoksilla mukavan vaalallinen lintupeliuutuus: ”Taistelevat metsot Ykkönen”, saatavana myös öljyväli-maalauksena. Kaikki muukin lintuaiheinen klääsä poistohintaan. Myös hevosenhännän hoitosetti ja pulkillinen viiksivahaa, eeelittäin edulliseen sopimushintaan tietenkin. Piillä osoitteet tänne, niin saat jokapuoleista liikennettä. Tilaa nyt, maksa maaliskuussa yks ysi ysi.

5

Anteeksi, soli, soli. Ei ole mitään myynnissä, minä vain nallasin. Tai minä siis haljoittelin. Minusta tulee isona Mainosmies Mainostaja. Isäni on kiileellinen kiljekyyhky ja isoisäni oli kuuluisa sotakiljeenvaihtaja Halmaa paloni, joten minäkin saatan onnistua elämässäni, jos vain jaksan haljoitella oikein leippaasti.

Elikkä.

Telve telve. Tööt! Alvaapas, mitä pitelet juuli kätösessäsi? No voi, pehvaleena sentään, kiljaa tietysti! Tässä on kilja! Minä olen tämän kiljan Ponin kanssa kiljoittannut, sillä meistä tuli yhtäkkiä lakkaita kaveleita ja läheisiä naapuleita. Se, miten meistä tuli sellaisia, on ihmeellinen ja kaunis talina.

Tämä on sellainen pelinteellinen kilja, jossa kellomme miten asiamme ovat, mitä tapahtuu kalkaajille ja mihin kalkaamistapaukset johtavat. Ei sittenkään.

Tämä ei ole mikään tavallinen kilja, vaan tämä on hyvin hieno elikoiskilja. Joku tässä kiljassa munii, jotkut suunnittelevat munivansa ja loput ovat ihan luonnollisesti munimatta. Saatte kuulla, kunhan luette ensin nämä aloitusasiat.

Poni on tämän kiljan taiteellinen johtaja ja hän määlää, että minun pitää kiljoittaa tähän kiljaan sellaisia asioita, jotka ovat totta ja ovat tapahtuneet minulle 6

ihan ihan oikeasti. Ei yhtään nallaamista eikä lii-

oittelua. Siinä on olemassa se vaala, että tästä tulee kamalan tylsä kilja. Minä ylitän kuitenkin kovasti pitää puoleni. Lukekaapa vaan sitten leippaasti, eikä pelata siellä mitään pleisteissöniä samaan aikaan.

Jep. Minä pidän numelolistoista. Tällaisista, että: Me kiljoitimme tämän kiljan kolmesta syystä: 1)

Koska kiljat ovat Ponin mielestä taiteellisia.

2) Koska minä haluan tulla kuuluisaksi.

3) Koska meillä on niin hienot ja tälkeät elämät.

Me pulut emme käy kouluja, mutta minä olen silti hyvin koulutettu lintu. Olen käynyt seulaavat kulssit:

lentämisen pehmeät alkeet, läpyttelyn taito, laskeutumiskulssi (jäi kesken), kakkakulssi.

Kun me Ponin kanssa ystävystyimme, Poni päätti opettaa minut lukemaan ja kiljoittamaan. Niin minä kävin siis myös Vihelnulmen opiston Vapaa kiljoittaja -kulssin.

7

Taidan olla Suomen ainut kiljoittava lintu.

Kelloinko minä jo, että olen pulu? Se on sellainen hieno lintu. Halmaa ja pullea. Me pulut emme koskaan sano sitä lumaa kiljainta, jossa on ympylän alla kaksi jalkaa. Paitsi joskus ihan halvoin hätätapauksessa.

Poni väittää minua vauvaksi, koska en sano sitä kiljainta. Minä en ole vauva. Poni on itse älsyttävä vauva, koska haukkuu. Minä olen iso poika. Minä voin piiltää sen kielletyn ja luman kiljaimen tähän, mutta valokaa vaan, minulla on halakan valpaat!

Aijaha. Ponikin haluaa sanoa jotakin. Eli telve. Tööt.

Hyvää päivänjatkoa. Moljens. Moljenttes.

8

Hei. Minä olen Poni. Minusta tulee isona säätieteilijä, hevostieteiden tohtori, pankinjohtaja, junakirjailija ja kaikenlaisten palkintojen saaja. Meidän kotona on kirjahylly, joka on 120 senttiä leveä ja 258 senttiä korkea. Se on täynnä kirjoja. Niitä on 171.

Yksivuotiaana osasin repiä kirjasta sivut ja piilottaa ne niin, etteivät äiti ja isä huomanneet. Kaksivuotiaana osasin teipata ne takaisin. Kolmevuotiaana osasin kirjoittaa nimeni kaikkiin sivuihin. Neljävuotiaana opin lukemaan.

Nyt seitsemänvuotiaana minä olen lukenut ne kaikki kirjat, tai siis jokaisesta ensimmäisen ja viimeisen sivun, ja tylsää tekstiä on ollut. Eräässäkin isän kirjassa mies kertoi alussa olevansa yksinäinen ja kyllästynyt siihen ja tähän ja lopussa hän kertoi olevansa edelleen yksinäinen ja kylläs9

10

tynyt siihen ja tähän, joten mitä järkeä on lukea ne välissä olevat 783 sivua? Isäparan mielestä se kirja oli paras minkä hän on lukenut. Kunhan vain isä saa käsiinsä tämän meidän kirjamme, hän pökertyy ilosta. Tästä syystä minä halusin kirjoittaa kirjan. Että meidän kirjahyllyssämme olisi edes jotain kiinnostavaa.

Minä piirrän tähän oman kuvani. Laitoin itselleni ihanamman mekon kuin minulla oikeasti on. Minulla ei myöskään ole noin hienoa rusettia, ja äiti on ostanut minulle uuden irtoturvan. Enkö olekin hieno?

11

Telve taas. Töttölöö ja pienet vappupölinät päälle,

plööt! Minä kellon nyt minun pelheestäni ja siitä, mi-

ten kaikki alkoi. Kun minä kuoliuduin munasta, meidän kotimme oli kolkealla kolkealla vanhan tiilitalon katon lajassa. Talon nimi on Hakaniemen Halli. Se on hyvin vanha talo. Siellä käy joka päivä paljon ihmisiä ostamassa kuolleita kaloja ja makkaloita.

Meidän kotimme oli hieno. Meillä oli yksi huone. Se sijaitsi talon ilmastointikanavassa. Ihmiset eivät olleet alun pelin lakentaneet sitä pulujen kodiksi. Minä en tiedä miksi se oli lakennettu. Jos minä olisin opiskellut ilmastointitieteellisessä kolkeakoulussa, niin voisin selittää teille kaiken ilmastoinnista ja putkistoista, mutta minä en ole käynyt kolkeita kouluja, enkä siksi ymmällä putkiloinneista mitään.

12

Me olimme sisustaneet kotimme oksilla ja kiiltävillä papeleilla, joita ihmiset heittivät maahan. Kotimme

oli keskellä kaupunkia ja siellä oli aina valtavasti hulinaa ja vilinää. Äiti sanoi usein että: ”Muistakaa lapset, te olette kaupunkilaisia. Te olette hienoa väkeä. Sukikaa sulkanne.

Viilatkaa kyntenne. Peskää nokkanne. Peskää myös hampaat.

Ei bullanmuluja poskilla. Ei sokelia nokkapielissä. Muistakaa myös valpaat. Te ette ole mitään halakoita tai metsäselkkuja!”

Meidän metsäselkkumme asuivat metsässä, ja he olivat aina innoissaan, kun pääsivät meille kylään. He tuijottivat yöt pitkät autoja, jotka kiisivät kotimme ohi, ja he sanoivat, etteivät mene nukkumaan ennen kuin autot loppuvat. ”Autot eivät lopu”, sanoi siihen isä, mutta ei silti yhtään kaljunut selkuille, vaan antoi heidän olla. Lopulta selkut nukahtivat yksi kellallaan ja nukkuivat melkein puoleen päivään. Aamiaista syödessään he haukottelivat ja sanoivat, että meidän kotimme oli lasittava ja että heidän oli palattava lauhalliseen ja lakkaaseen kotimetsään.

Meidän pihana oli toli. Ihmiset pölläävät tolillakin kuin ampiaiset ja ostavat kuolleita kaloja. Tolilla on myös Kahvisiskot. Kahvisiskoilla on lämpöinen teltta,

13

jossa ihmiset istuksivat ja hölppivät kuumaa kahvia ja ottavat puuloa tai bullaa.

Minä ja siskoni kuljeskelimme aina Kahvisiskojen kahvilan tuolien välissä ja etsimme bullaa. Ihmiset pudottivat sitä syödessään ja me siivosimme muluset suihimme. Se on meidän elämäntapamme, sillä me pulut syömme bullaa. Siksi me olemme pulleita. Bulla on hyvää. Bullassa on paaaljon sokelia. Eniten me lakastamme lullabullaa. Sitä sai aina iltaisin, jos oli sellaisesta pelheestä kuin minä.

Kunpa Kahvisiskot vielä joskus oppisivat ymmältämään meidän hyvät tekomme, eikä aina olisi sitä alituista liitaa. ”Pois pulut pois! Pois meidän bullapaloiltamme! Ei lintuja kahviloihin! Eeuu-dilektiivi määlää. Hatsiu.

Meille tulee lintublunssa. Pulut ovat likaisia. Hatsiu.” Voi hitsunpliut, minä sanon! Kahvisiskot itse ovat likaisia!

Ihmiset ovat likaisia! Ihmiset syövät helnekeittoa!

Hyhhyh. Pulut ovat putipuhtaita. Näin on.

No niin, lauhallisesti vain eteenpäin.

Minun isäni on hilmupullea ja hilmuhieno ja viisas lintueläin. Älsyttävintä isässä oli se, että hän oli luvannut lähteä minun kanssani joku päivä onneani etsimään, mutta aina tuli jokin este eli peluutus. Hän oli luvannut viedä minut sellaiseen paikkaan, jonka nimi oli lentokenttä. Se on kuulemma upea paikka, jos pitää lentämisestä. Mutta kuten sanoin, aina tuli este.

14

15

Minun äitikin on pehmeän pullea ja lakastava pulu. Hän piti meistä lapsista hyvää huolta, vaikka toisinaan meille tuli liitaa lajoista. Me olisimme halunneet vain kuljeskella lannoilla ja puistoissa, mutta äiti määläsi, että Hämeentie on laja. Se oli sellainen pelhedilektiivimääläys. Hämeentie on hieno, mahtava, leveä, mölyinen ja pölyinen autotie. Sen takana kimaltelivat peltikatot, ihana kaunis Avala Maailma ja liplatteleva meli. Sinne minä halusin. Sitä minä kaipasin.

Sitten minulla on kaksi pikkusiskoa. Pullukka ja Lullukka. Lullukka oli vasta oppinut lentämään, hän oli siis vielä tosi pieni. Hänen äänensä oli kimeä kuin hiilen piipitys-ääni. Mitä tahansa hän sanoi, me nauloimme hänelle. Pullukka taas puunasi aina itseään, laittoi kaikenlaista väliä naamaansa. Joskus hän näytti ihan intiaanilta. Kun minä nauloin hänen meikilleen, hän suuttui ja kilkui niin kolkealla äänellä, että minun kolvani paukkuivat.

16

Minä olen pelheen isoin lapsi. Isä antoi minulle nimeksi Puluboi ja keltoi, että se on aflikkalainen nimi ja talkoittaa poikalintua. Eikös olekin isä keksinyt osuvan nimen?

Tuossa ovat minun valpaani jäljet ihan luonnollisessa koossa. Hitsu, että minä olen iso!

No mutta, ettei mene ihan plölinäksi, kellon vain, että minun elämässäni on ollut yksi hyvin vaalallinen vaihe, ja se alkoi siitä, kun minä lensin pesästä.

Meillä oli ollut äidin kanssa jälleen liitaa lajoista ja isän kanssa kakkisäännöistä, ja minä olisin halunnut lentää Hämeentien yli. Äiti sanoi ei, ja isä sanoi juu. Sitten minä lensin Hämeentien yli. Minä kellon myöhemmin, mitä kauheaa minulle tapahtui ja kuinka suulessa vaalassa minä olin, mutta nyt annan Ponille keltomisvuolon. Telvemoi.

17

Oli kesäkuun kahdestoista päivä. Tiedän sen, sillä minulle oli juuri ostettu oma kalenteri Hakaniemen Sokoksen poistokorista. Se oli kalastajien kalenteri ja kesäkuun kohdalla siinä kerrottiin, että hiekoitetut madot pysyvät paremmin näpeissä kuin hiekattomat. Minun silmiini ei sattunut minkäänlaisia matoja, ja Taivaansini helotteli hohtavan kirkkaana torstaisen pesupäivän jäljiltä. Se antoi lokkien syöksähdellä kirkuen pehmopilvissään eikä välittänyt, vaikka varikset poukkoilivat sinne tänne sotkien sen paikkoja. Pulut tekivät lentoharjoituksia.

– Ollaanko sitä, että sinä poksautat pilviä ja minä arvaan, mitä ne ovat? minä kysyin Taivaansineltä. Mutta Taivaansini ei kuunnellut minua. Se piti hauskaa lintujen kanssa.

18

Pihan Vihernurmi oli viileän raikas ja juuri sopivan pehmeä alusta minulle, joka olin kellahtanut siihen haaveilemaan.

– Vihernurmi, nosta kaikki matoset pintaan, niin voin leikkiä niiden kanssa, sanoin, mutta Vihernurmi käänteli korsiaan ja se tarkoitti EI. Niin minä siis haaveilin olevani jättiläispilvihevonen, joka laukkasi taivaan päästä päähän ja ronksautti välillä turpansa täyteen taivaan hattaraa. Aah, ihanaa syödä hattaraa, ajattelin, mutta sitä kesti vain tuokion verran, sillä A-rapun ovi lensi auki ja äiti työntyi ulos kuin navakka tuuli. Hän talloi asfaltinraosta kasvavan voikukan eikä välittänyt, vaikka olin kirjoittanut kivillä STOP nurmikon reunaan. Äiti lähestyi puuskaisesti rauhaa rakastavaa minua: – Mai, ihan totta! Sinun piti seisoa kiltisti ovella! Kuin kynttilä, minä sanoin. Kuule, mikä kynttilä tuo nyt on? Ja taas on ruohoa suussa, eikö olekin? Psyit. Sylje heti pois.

No, kakista kaikki ulos vain.

Minä huiskautin ylpeänä tummanruskeaa poninhäntääni ja sanoin tuohtuneesti: 19

– Ihhahhaa.

Ruohot lentelivät suustani ja äiti nyrpisteli nenää.

– Mai, minä en kestä. Hyi, mikä takkutukka. Oletko sinä ikinä kammannut sitä? Ja nyt ylös, niin kuin olisi jo, äiti huusi ja luiset sormet kouraisivat minun pehmeää lihaani. Samalla äidin toinen käsi tamppasi multaa mekkoni takamuksesta. Äiti nyhtäisi laukkuunsa puoliksi maassa ja puoliksi olkapäälläni roikkuvat punaiset suitset.

– Äiti, miksi sinä ostit minulle suitset, kun et koskaan ratsasta kanssani? Ei suitsilla voi yksin leikkiä.

– En osannut ajatella, äiti huokaisi.

– Nännännännää lälläslää, minä lällätin äidille, koska hän ei osannut ajatella. Pää ja poninhäntä heiluivat puolelta toiselle hienosti vastatahdissa.

Pian me laukkasimme käsi kaviossa katua alaspäin kohti terveysaseman neuvolaa. Se sijaitsi Virastotalossa. Tässä kirjassa puhutaan paljon Virastotalosta, joten piirrän siitä kuvan. Niin voitte ymmärtää, kuinka suuri ja mahtava on Virastotalo. Siinä on satoja ikkunoita.

Ovi numero kahdeksan avattiin ja valkotakkinen tätilääkäri tuli näkyviin.

– Päivää. Minä olen Millaspriittatrömps, tätilääkäri sanoi ja tarjosi kättään.

– Ihhahhaa. Minä olen Poni, minä sanoin, mutta äiti tökkäsi minua kipeästi kylkeen.

– Ai niin. Anteeksi. En minä olekaan Poni. Minä olen 20

Mai, korjasin ja pörskäytin rumasti kieltä äidille ja Millaspriittatrömpsille.

Pian minä sitten jo makasin kovalla sängyllä tätilääkärin möyhentäessä mahaani. Ensin se kutitti ja sitten se alkoi yököttää. En ehtinyt tehdä mitään, kun hän jo tunki kylmää rautaa minun korvaani ja karheaa keppiä kurkkuuni. Seuraavaksi hän hakkasi vasaralla polvia, ja sanoi ”sillä lailla, sillä lailla”. Lopuksi hän tujautti piikin lihaani, ja se oli viimeinen pisara. Kun minä pillastun, minua ei pitele mikään. Minä nousin etujaloilleni ja mojautin ensitöikseni tätilääkärin takajaloillani kumoksiin. Villisti hirnuen laukkasin ympäri huonetta niin, että paperit lensivät minne sattui, koska minä en tykännyt siitä nauravasta naamasta, joka paistoi lääkärin seinällä, ja minä nyhtäisin sen etuhampaillani irti. Nastat ropisivat!

21

Kun häpeilevä ja hikinen äiti sai minut kiinni, minä korskuin, läähätin ja rauhoituin viimein. Voi, miten kaikki paikat olivat sekaisin! Oijoi! Olin hyvin hyvin pahoillani.

Tätilääkäri leppyi onneksi nopeasti ja antoi minulle paperin ja kynän.

Minä piirrän mielelläni. Olen hyvä piirtäjä. Ensin piirsin itseni. Kuvasta tuli ihana. Rusetti, poninhäntä ja kaikki. Seuraavaan paperiin piirsin äidin ja auringon ja tähdet ja kuun. Äiti ja lääkäri puhuivat nyt poneista ja tytöistä, joten en viitsinyt häiritä. Niin tulin piirtäneeksi paperin keskelle hyvin hyvin pienen lääkärin. Hänen nimensä on Minimilla. Hän on iloinen ja kiltti lääkäri.

Sellainen, joka ei koskaan möyhennä kenenkään mahaa, eikä pistä piikkejä lihaan. Hän auttaa pulaan joutuneita ihmisiä ja eläimiä. Mutta niin pieni hän on, että hänen on vaikea tehdä tavallista työtä. Minä piirrän hänet teille. Jos teillä on vaikeuksia nähdä kuvaa, olette varmaan aikuisia ja silmälasien tarpeessa.

22

ö!

Töttödö tkon ainoska m n ä m Tä boi lu u aa P ille taljo te

Hyvät ihmiset ja linnut,

nyt laitetaan kellalla ja kokonaan silmämunuaiset kuntoon niin näette jälleen kaiken kilkkaasti kuin kälpäset.

Sul sul.

palvekelasit 100 euloa

glögilasit 100 euloa

piilolasit 100 euloa suulennuslasit 100 euloa Kaiken tämän Teille taljoaa

(piilossa glögilasien takana)

www.pulunblillitjapiilalit.pum

23

Lääkärireissun jälkeen makasin taas pihan Vihernurmella ja yritin pyydystää kielellä kärpäsiä. Silloin tapahtui jotakin kummaa! Minimilla, lääkäri terveysaseman piirustuspaperilta käveli elävänä siinä pihan Vihernurmella.

Minimilla oli lyhyempi kuin ruohonkorsi. Hän mittasi jotakin. Minut nähdessään hän vilkutti ystävällisesti, otti salkkunsa maasta ja kiirehti pois.

Ilta hiippasi pihaan idän suunnasta, niin kuin kaikki muutkin illat. Aivan pienen pieni pilvi haukkasi suuhunsa auringon, eikä sylkäissyt sitä enää sinä iltana pois.

Tunsin itseni hyvin pieneksi ja väsyneeksi. Väsyneeksi, enkä lainkaan eläimeksi. Halusin olla vain ihan tavallinen tyttö.

Sitä paitsi äiti sanoi, että tytöt kylpevät kylpyammeessa ja ponit joessa. Minä olin siis koko illan pelkkä tyttö, jonka nimi oli Mai. Äiti sanoi että ”voi kun tuo Mai löytäisi jostain ihan oikean ystävän”. Hän silitti minun ihanaa poninhäntääni ja kehui sitä kauniiksi.

Minä makasin sängyssäni, joka oli ikkunan alla.

24

– Hyvää yötä, Taivaansini, sanoin ystävälleni ja taivas mustui, sytytti kuun ja pienet tähtilamput keltaisen kotitaloni ylle.

– Hyvää yötä, Vihernurmi, jatkoin ja Vihernurmi vilkutti vastaukseksi tuhannella ohuella korrellaan.

– Hyvää yötä, pikkulääkäri Minimilla, toivottavasti näemme vielä, minä sanoin.

Sitten kuulin, kuinka myrsky alkoi lähestyä olohuonetta: äidin sanat poukkoilivat siellä seinästä toiseen.

– Sinulla kun on päivät pitkät aikaa laittaa noita tavaroita paikoilleen, niin onko kuule ihan pakko laitella niitä vielä kymmenen aikaan? äiti ujelsi.

Pehmeänä kuin sammalmätäs isä vastasi: – Minä siivoan.

– Joopajoo, siivoat, siivoat. Sinä kuule paiskasit ne tossut nurkkaan. Se ei ole siivoamista. Se on paiskomista.

Kyllä sinunkin pitäisi nyt jotain muuta keksiä kuin tuo tossujen siirtely.

Tornadon keskipiste oli nyt ihan lähellä olohuonetta.

– Ja entäs Mai sitten? Sinä se et jaksa korvaasi loksauttaa Main asioille. Lääkärikin ehdotti jo leikkiterapiaa, kun oli niin huolissaan. Mutta onneksi minä sanoin, ettei mitään tarvita, äiti pauhasi.

Jos pian ei lännestä puhaltaisi lauhempi tuuli, alkaisi rytistä kunnolla. Onneksi isä oli se lauha tuuli.

25

– Älä nyt, rakas. Kyllä kaikki järjestyy. Voin maalata tauluja yhdessä Ponin kanssa. Me voidaan leikkiä terapiaa.

Totta tosiaan, en olekaan vähään aikaan maalannut tauluja, isä puhui lempeästi kuin pappi kirkossa.

– Niinpä niin, tauluja ja tauluja. Vika on vain siinä, että kukaan ei ole koskaan ostanut sinun taulujasi. Hyvä mies, sinä olet työtön. Työtön työtön työtön! Eikä terapiaa voi leikkiä. Se on vakavaa ja täyttä totta! Että pane nyt ne tossut jalkaan, ole hiljaa ja istu. Minä katson tätä Menttalistia.

Sitten kuului klunks, kun äiti nielaisi kiukkunsa ja avasi television. Myrsky oli ohi.

Minä piirsin kuvan äidistä:

26

Telve taas, eikös olekin kiinnostava alku tällä meidän kiljalla? No entäpä loppu sitten?

Se on ihan käsittämättömän mahtavan lomanttinen ja jännittävä. Oikeasti en saisi paljastaa mitään, mutta kellon nyt kuitenkin, että lopussa sanotaan kaikkea ihanaa!

Siellä sanotaan että: Tuletko, tulen, tahdotko, tahdon, iihahaa, pusi pusi ja miau.

Ponista sen vellan, että hän lähti heti alkuun ihan sivulaiteille tuossa jutussaan, vaikka hänen piti keltoa, kuinka Puluboi pelasti Ponin. Poni on sellainen haaveilija, että pielu soikoon! Esimelkiksi se, että hän väittää olevansa Poni, ei pidä paikkaansa. Sen näkee jo pitkälle, ettei hän ole eläin. Minä alvasin asian aivan heti, kun hänet ensi kellan tapasin. Vaikka olin vähän ikävissäni ja pökellyksissä, minä tiesin sen heti.

27

”Voi nyt päivää”, minä sanoin Ponille. ”Sinä olet tyttö, ihmisen lapsi! Nyt sinä olet ymmältänyt ihan kummallisesti!” Siitä Poni helmostui niin, että

oli heittää minua kengällään, joka ei ollut hevosenkenkä, vaan sellainen punainen kloksikenkä.

Hän ei osaa laukata neljällä kaviolla vaikka niin väittää, hänen hilnuntansa ei kuulosta ihan oikealta, eikä hänen poninhäntänsä ole pyllyssä vaan hänen päässään eli ihan väälin. Tästäkin Poni on hyvin vihaisesti eli mieltä. Hän väittää, ettei hevosten häntä ole pepussa, sillä siellä on kakkapökäle.

Mutta lähenemme kuitenkin jo sitä kohtaa, jossa me tapaamme Ponin kanssa. Poni jatkaa nyt keltomalla, kuinka hänellä meni asiat mönkään.

28

Neuvolakäynnin jälkeen sairastuin vakavasti. Minä aivastelin, niiskutin ja köhin. Sitten meni ääni, yskä yltyi ja räkä muuttui vihreäksi. Arvatkaa, miltä tuntuu hirnua kurkku kipeänä? En millään jaksanut olla Poni.

Ei innostanut laukkaaminen, ei hirnuminen, ei hännän huiskutus. Eivät maistuneet ruohontupsut, eivät edes tavalliset lasten herkut: letut ja pannukakut. Mitä minulle oli tapahtumassa? Olinko muuttumassa aikuiseksi, minä pohdin ja kieriskelin tuskissani sängyssä.

29

Äiti ja isä olivat huolesta sekaisin. Isä yritti kaikki keinot: – Poni, nouse ylös. Minä olen keittänyt sinulle ruohontupsupuuroa.

– Poni, tule tänne. Minä harjaan sinun mustaharjasi.

– Poni, tänään pidetään esteratsastuskilpailu. Mennään ostamaan hampurilaiset.

Eikä siinä vielä kaikki. Äiti, joka yleensä inhosi ponipuheita, yritti myös vehkeillä isän kanssa: – Poni, minä olen ostanut sinulle uudet kopisevat kengät. Voin ratsastaa kanssasi. Kip kop.

– Poni, mennään pihalle rakentamaan sinulle navetta, vai missä perhanassa ne hevoset asuvat. Piristyisit nyt!

Jookosta?

Mutta minä makasin liikkumattomana sängyssä, huokasin ja sanoin: – Poni ei ole nyt kotona. Jookosta?

Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että Poni ei ollut kotona ja ymmärsivät, että olin sairas ja tarvitsin lääkäriä. Selvisi, että minulla oli poskiontelon tulehdus, johon lääkäri Millaspriittatrömps määräsi antibiootit. Sitten ei mennyt enää kauaa, kun kurkustani lähti taas tuttu, ihana hirnahdus: – Ihhahhaa.

Kesäkuun kolmannenkymmenennen päivän aamussa 30

oli hieno tunnelma. Taivaansini oli värittynyt juhlallisin värein, isänmaallisesti sinivalkoiseksi. Yöllä oli satanut, ja Vihernurmi oli puhtaan raikas. Oli esteratsastuskilpailujen aika. Oli hampurilaisten aika.

– Te lupasitte. Nännännännä. Ei voi perua, sanoin, kun isä väitti olevansa kiireinen ja äitikin väitti olevansa kiireinen.

Töttödöö.

Seulaavan mainoskatkon teille taljoaa Puluboi.

Ei sisällä planktoosia, pluteiinia, ploileliinia, ia. plokkoliinia, palsaa, possuliinia eikä pulveliin Ei E508760, eikä muitakaan numeloita.

Sisältää: 100 % suomalaista tuoletta papelia.

Levi ilti, ei maksa mitään.

Kilpailut kestivät kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä kilpailimme isän kanssa. Äiti taputti ja jakoi mehut, mitalit ja hampurilaiset. Seuraavana päivänä kilpailimme jälleen isän kanssa. Äiti jakoi mehut. Mitalit olivat loppuneet ja hampurilaiset olivat epäterveellistä ruokaa.

Kolmantena päivänä mehukin oli loppu, äiti oli töissä ja isän selkä oli niin kipeä, ettei hän voinut nousta sohvalta. Minä voitin kaikki kilpailut, koska olin niin kaunis ja taitava.

Kun äiti tuli kotiin, minä kinusin äitiä leikkimään ja pelaamaan ja leipomaan ja lukemaan ja tanssimaan ja kylpyyn ja lätäkkölenkille. Äiti ei ehtinyt, mutta lupasi lukea minulle iltasaduksi Hannun ja Kertun tarinan. Sen, missä ilkeä äitipuoli haluaa eroon lapsista ja isä eksyttää heidät metsään.

– Ei ei ei sitä, minä olen kuullut sen satakaksitoista kertaa, minä kiljuin. Lue jotakin muuta äiti, ole kiltti! Mutta äiti ei kuunnellut. Hän haki hyllystä sen kuluneen kirjan, jonka oli saanut Molli-tädiltä vuonna seitsemänkymmentäkolme, ja niin se taas alkoi.

32

puluboin ja ponin kirjasarjaan perustuva puluboin ja ponin leffa elokuvateattereissa 3.8.2018. shalla lalla. otava.fi Kannen valokuva: Kuokkasen Kuvaamo Kannen piirroskuvat: Emmi Jormalainen