Page 1

i Ilma

nen

n채 luku

yte


KAPINALLINEN veronica

roth

Suomentanut Outi Järvinen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava


Luku 2

Avaan silmät kauhuissani ja puristan nyrkeilläni lakanaa. Mutta en minä juoksekaan pitkin kaupungin katuja tai Uska­liaan käytäviä. Olen sängyssä Sopuisan päämajassa, ja ilman täyttää pehmeä sahanpurun tuoksu. Liikahdan ja sitten sävähdän, sillä jokin sattuu selkääni. Kurotan taakseni ja sormet osuvat aseeseen. Hetken aikaa näen Willin seisomassa edessäni,­ ja näen välillämme molempien aseet – hänen kätensä, olisin voinut ampua hänen kättään, miksi en ampunut, miksi? – ja melkein kirkaisen hänen nimensä ääneen. Sitten hänen kuvansa katoaa. Nousen sängystä, nostan patjaa toisella kädellä ja pitelen sitä ylhäällä polveni varassa. Sitten työnnän aseen syvälle patjan alle ja pudotan sen 3


takaisin paikoilleen. Kun ase on poissa silmistä eikä painu enää ihoani vasten, pystyn ajattelemaan selkeämmin. Nyt kun eilinen adrenaliiniryöppy on hälvennyt ja se jokin mitä join eilen on lakannut vaikuttamasta, ampumahaavaani vihloo lähes sietämättömästi. Minulla on samat vaatteet kuin viime yönä. Tyynyn alta pilkistää kovalevy, jonka työnsin sinne juuri ennen kuin vaivuin uneen. Sillä on simulaatiotiedostot, joiden avulla uskaliaita hallittiin, ja sinne ovat myös tallentuneet kaikki simulaation aikaiset tapahtumat. En haluaisi edes koskettaa sitä, mutta ei sitä voi tuohonkaan jättää. Nappaan kovalevyn äkkiä käteeni ja työnnän kaapin ja seinän väliin. Tiedän kyllä, että minun kannattaisi tuhota se, mutta toisaalta sille on tallentunut myös vanhempieni kuolema, joten päätän vain piilottaa sen toistaiseksi. Joku koputtaa ovelle. Istun sängyn reunalle ja yritän silotella tukkaani. ”Sisään”, minä sanon. Ovi avautuu, ja Tobias astuu esiin niin että hänen vartalonsa näkyy puoliksi oven takaa. Hänellä­ on samat farkut kuin eilen, mutta mustan t-paidan sijasta tummanpunainen. Hän on varmasti lainannut paidan joltain sopuisalta. Väri näyttää 4


oudolta hänen yllään, liian kirkkaalta, mutta kun hän nojaa päänsä ovenkarmiin, näen että se tekee hänen silmistään kirkkaamman siniset.­ ”Sopuisa kokoontuu puolen tunnin päästä.” Hän kohottaa kulmiaan ja lisää dramaattisesti: ”Päättääkseen kohtalostamme.” Pudistelen päätäni. ”En olisi osannut kuvitella että jonain päivänä kohtaloni on Sopuisan käsissä.” ”En minäkään. Ai niin, toin sinulle tämän.” Hän avaa pienen pullon ja nostaa korkin mukana ulos pipetin, joka on täynnä kirkasta nestettä. ”Kipulääkettä. Ota tällainen annos kuuden tunnin välein.” ”Kiitos.” Puristan pipetin sisällön kurkkuuni. Lääke maistuu pilaantuneelta sitruunalta. Tobias pujottaa peukalonsa farkkujen vyölenkkiin ja kysyy: ”Miten sinä voit, Beatrice?” ”Siis sanoitko sinä juuri Beatrice?” ”Ajattelin kokeilla.” Hän hymyilee. ”Ei toimi, vai?” ”Ehkä jollain erityisellä hetkellä. Liittymisseremoniassa, valinta­ päivänä…” Minä vaikenen. Olin jatkamassa luetteloani, mutta en tunne muita kuin Vaatimattoman juhlia. Uskaliaassa on kai omat juhlansa, mutta en tiedä niistä mi5


tään. Sitä paitsi ajatus juhlista on juuri nyt niin mieletön, että jätän luettelon siihen.­ ”Sovittu.” Tobiaksen hymy katoaa. ”Miten sinä voit, Tris?” Se ei ole kummallinen kysymys kaiken kokemamme jälkeen mutta saa minut jännittymään, sillä pelkään että hän jotenkin pysyy näkemään pääni sisälle. En ole vielä kertonut hänelle Willistä. Haluan kyllä, mutta en tiedä miten. Pelkkä ajatus saa minut tuntemaan itseni niin painavaksi että voisin pudota lattialautojen läpi. ”Minä…” Pudistan päätäni muutaman kerran. ”En yhtään tiedä, Neljä. Olen hereillä. Olen…” Pudistelen edelleen päätäni.­Hän laittaa kätensä poskelleni niin että sormet osuvat korvani taakse. Sitten hän kumartuu suutelemaan minua, ja lämmin kipu tulvahtaa koko vartalooni. Kiedon käteni hänen käsivartensa ympärille jotta hän pysyisi siinä kauan. Kun hän koskettaa minua, onttoa tunnetta rinnassani ja vatsassani on helpompi­ sietää. Ei minun tarvitse kertoa hänelle. Minä voin vain yrittää unohtaa – hän voi auttaa minua unohtamaan. ”Tiedän”, hän sanoo. ”Anteeksi. Ei olisi pitänyt kysyä.” 6


Hetken aikaa pystyn ajattelemaan vain että miten ihmeessä sinä muka voisit tietää? Mutta jokin hänen ilmeessään muistuttaa m ­ inua, että hän todella tietää miltä menettäminen tuntuu. Hän menetti äitinsä lapsena. En muista miten Tobiaksen äiti kuoli, mutta olin perheeni kanssa hautajaisissa. Äkkiä muistan miten Tobias seisoo olohuoneessa silmät kiinni, harmaat vaatteet yllään, ja puristaa ikkunaverhoja nyrkkeihinsä. Mielikuva katoaa saman tien, enkä ole varma oliko se oikea muisto vai pelkkää kuvitelmaa. Hän päästää minut. ”Sinun täytyy nyt valmistautua rauhassa.” * Naisten kylpyhuone on kaksi kerrosta alempana. Lattiat ovat tummaa laattaa, ja muovinen verho erottaa kunkin lautaseinäisen suihkukopin keskikäytävästä. Seinällä on kyltti jossa lukee: HUOMIO:­LUONNONVAROJEN SÄÄSTÄMISEKSI SUIHKU TOIMII VAIN VIIDEN MINUUTIN AJAN. 7


Vesi on niin kylmää, etten huolisikaan lisäminuutteja. Peseydyn nopeasti vasemmalla kädellä ja annan oikean käden roikkua velttona sivulla. Tobiaksen antama kipulääke on tehonnut nopeasti – jyskyttävä kipu on jo kadonnut olkapäästäni. Kun palaan suihkusta, vuoteella odottaa pino vaatteita. Osa on sopuisien punaisia ja keltaisia, osa vaatimattomien harmaita. Niitä värejä ei usein näe rinnakkain. Jos minun pitäisi arvata, sanoisin että joku vaatimaton on tuonut vaatteet tähän. Se kuuluisi­kuvaan. Vedän jalkaani housut jotka ovat tumman­ punaista farkkukangasta – lahkeet ovat niin pitkät että minun pitää taittaa ne kolmesti – ja ihan liian ison harmaan paidan. Hihat ulottuvat sormen­ päihini asti, niin että joudun käärimään nekin. Oikean käden liikuttaminen sattuu, joten yritän pitää liikkeet mahdollisimman hitaina ja loivina. Joku koputtaa. ”Beatrice?” Tunnistan Susanin pehmeän äänen. Avaan hänelle oven. Hän kantaa huoneeseen tarjottimen ja asettaa sen sängylleni. Etsin hänen kasvoiltaan merkkejä menetyksestä – hänen isänsä, yksi Vaatimattoman johtajista, ei selvinnyt hyökkäyksestä – mutta näen vain tyyntä määrä8


tietoisuutta joka on niin tyypillistä vanhalle osastolleni. ”Harmi että vaatteet eivät olleet sopivia”, hän sanoo. ”Löydämme varmasti jotain parempaa jos sopuisat antavat meidän jäädä.” ”Nämä ovat ihan hyvät”, minä sanon. ”Kiitos.” ”Kuulin että sinua on ammuttu. Tarvitsetko apua hiusten kampaamiseen? Tai kenkien pukemiseen?” Olen vähällä kieltäytyä, mutta minä toden totta tarvitsen apua. ”Kiitos.” Istun tuolille peilin eteen, ja hän asettuu taakseni. Hän keskittyy tehtäväänsä eikä vilkuile peili­ kuvaansa. Hänen katseensa ei kohoa hetkeksikään kun hän vetää kampaa hiusteni läpi. Eikä hän kysy miten minua ammuttiin tai mitä tapahtui kun lähdin heidän piilopaikastaan pysäyttämään simulaation. Minulle tulee vahva tunne siitä, että vaikka kuorisin hänet kerros kerrokselta ytimeen asti, en koskaan löytäisi hänestä muuta kuin vaatimattoman. ”Oletko sinä jo tavannut Robertin?” minä kysyn. Hänen veljensä Robert valitsi Sopuisan samana päivänä kuin minä valitsin Uskaliaan, joten hän on jossain täällä Sopuisan päämajassa. Mie9


tin onko heidän suhteensa samanlainen kuin minun ja Calebin. ”Lyhyesti viime yönä”, hän vastaa. ”Jätin hänet suremaan osastonsa kanssa ja vetäydyin itse suremaan omieni pariin. Tuntui silti hyvältä nähdä hänet taas.” Hänen äänestään ymmärrän ettei hän halua puhua siitä enempää. ”Sääli että tämä kaikki tapahtui juuri nyt”, Susan jatkaa. ”Johtajamme olivat juuri aikeissa julkistaa jotain todella hienoa.” ”Niinkö? Mitä?” ”En tiedä.” Susan punastuu. ”Tiesin vain että jotakin oli tekeillä. Ei minun ollut tarkoitus olla utelias, minä vain huomasin asioita.” ”En minä syyttäisi sinua vaikka olisit ollutkin utelias.” Hän nyökkää ja jatkaa kampaamista. Ihmettelen mitä Vaatimattoman johtajat – isä heidän joukossaan – oikein olivat valmistelemassa. Enkä voi olla ihailematta sitä miten Susan uskoo kyselemättä että se oli jotain hienoa. Kunpa pystyisin itse uskomaan ihmisiin taas hänen laillaan. Jos nyt olen koskaan pystynytkään. ”Uskaliaat pitävät hiuksensa vapaina, eikö niin?” hän kysyy. 10


”Joskus”, minä vastaan. ”Osaatko tehdä letin?” Hänen notkeat sormensa punovat letin joka kutittaa selkääni. Tuijotan tiukasti kasvojani peilissä kunnes hän saa työnsä tehtyä. Kiitän häntä, ja hän lähtee huoneesta pieni hymy huulillaan ja sulkee oven. Tuijotan edelleen peiliin, mutta en enää näe itseäni. Voin vieläkin tuntea niskassani Susanin sormien kosketuksen joka muistut­ti kovasti äidin kosketusta viimeisenä yhteisenä aamunamme. Silmäni kastuvat kyynelistä, ja minä keinun edestakaisin tuolissa karistaakseni muiston mielestäni. Pelkään että jos nyt alan nyyhkyttää, en pysty lopettamaan ennen kuin kuivun kasaan kuin rusina.­ Huomaan pöydällä ompelutarvikkeita. Siinä on kahdenväristä lankaa, keltaista ja punaista, ja sakset. Tunnen itseni täysin tyyneksi kun avaan letin ja kampaan tukan uudelleen. Teen jakauksen keskelle päätä, ja silottelen hiukset tasaisiksi ja suoriksi. Sitten napsautan saksia aivan leukani alapuolella. Miten minä voisin näyttää samalta nyt kun äiti on poissa ja kaikki on muuttunut? En mitenkään. 11


Leikkaan niin tasaisesti kuin osaan ja käytän leukaani mittana. Niska on hankalin, sillä en näe sitä kovin hyvin, mutta teen parhaani sormituntumalla. Vaaleat suortuvat muodostavat puoliympyrän taakseni lattialle. Lähden huoneesta katsomatta enää peiliin. * Tobias ja Caleb tuijottavat minua kuin olisin eri ihminen kuin eilen. ”Leikkasit hiuksesi”, Caleb sanoo. Juuri tuo tosiasioihin pitäytyminen hämmennyksen hetkellä on piirre, joka selvimmin kertoo että hän on terävä. Hänen hiuksensa ovat pystyssä siltä puolelta joka on painunut tyynyä vasten, ja silmät verestävät. ”Joo”, minä sanon. ”Liian… kuuma pitää pitkää tukkaa.” ”Ymmärrän.” Kävelemme yhdessä pitkin käytävää. Lattialaudat narahtelevat jalkojemme alla. Kaipaan sitä miten askeleni kaikuivat Uskaliaan päämajassa, kaipaan viileää maanalaista ilmaa. Mutta eniten 12


kaipaan silloisia pelkojani, jotka vaikuttavat niin mitättömiltä näiden uusien pelkojen rinnalla. Menemme ulos rakennuksesta. Ulkoilma painuu vasten kasvojani tukahduttavana kuin tyyny. Tuoksuu vihreältä, samalta kuin kahtia repäisty lehti. ”Tietävätkö kaikki että sinä olet Marcuksen poika?” Caleb kysyy. ”Tarkoitan kaikki vaatimattomat.” ”En usko”, Tobias vastaa ja vilkaisee Calebia. ”Ja toivon ettet kerro.” ”Ei sitä tarvitse kertoa. Sen näkee jokainen jolla­ on silmät päässään.” Caleb kurtistaa hänelle kulmiaan. ”Miten vanha sinä muuten olet?” ”Kahdeksantoista.” ”Etkö sinä ole vähän liian vanha minun pikku­ siskolleni?” Tobias naurahtaa kuivasti. ”Hän ei ole sinun eikä pikku.” ”Lopettakaa. Molemmat”, minä sanon. Kävelemme keltaisiin pukeutuneen ihmisjoukon perässä kohti isoa, matalaa rakennusta, joka on kokonaan lasia. Auringonvalo heijastuu lasisista paneeleista niin kirkkaana että häikäisee. Varjostan silmiä kädelläni ja kävelen eteenpäin. Rakennuksen ovet ovat levällään. Se on kasvi­ 13


huone, sillä sisällä on puita ja erilaisia kasveja kasvaa vesikaukaloissa tai pienissä altaissa. Niiden ympärillä on kymmeniä tuulettimia, mutta­ne vain pyörittävät tätä samaa kuumaa ilmaa, niin että olen jo ihan hiessä. M ­ utta asia haihtuu mielestäni kun edellä kävelevä joukko harvenee ja näen koko huoneen. Sen keskellä kasvaa valtava puu. Oksat ovat levittäytyneet ympäri kasvihuonetta ja juuret työntyvät esiin maasta niin että siihen muodostuu tiheä kaarnainen verkko. Sen raoissa ei näy multaa vaan vettä ja metallitankoja jotka pitävät juuria paikoillaan. Tämän ei pitäisi yllättää minua ollenkaan – Sopuisa testaa käytännössä maatalouteen liittyvää uutta teknologiaa, jota Terävä on kehitellyt. Juurisokkelon keskellä seisoo Johanna Reyes,­ jonka arpi peittyy hiusten alle. Olen oppinut osastohistorian tunneilla, että Sopuisassa ei ole varsinaista johtajaa –  he äänestävät kaikesta, ja äänestyksen tulos on usein yksimielinen. Johanna toimii vain heidän puhetorvenaan. Sopuisat istuvat lattialla, suurin osa on ristinyt jalkansa tai kietonut ne yhteen, kuin he olisivat osa puun juurten muodostamaa verkkoa. Vaatimattomat istuvat suorissa riveissä muuta14


man metrin päässä vasemmalla. Silmäni haravoivat hetken heidän joukkoaan ennen kuin tajuan mitä yritän löytää: vanhempani. Nielaisen ankarasti ja yritän kääntää ajatukset toisaalle. Tobias koskettaa ristiselkääni ja vie minut kokoontumistilan laidalle vaatimattomien taakse. Ennen kuin istumme, hän sanoo hiljaa korvaani: ”Pidän noista hiuksista.” Saan jotenkin hymyiltyä hänelle, ja kun istumme alas, nojaan häntä vasten niin että käsivartemme koskettavat. Johanna nostaa kätensä ylös ja painaa päänsä. Puheensorina hänen ympärillään lakkaa jo ennen kuin ehdin vetää henkeä. Joka puolella ympärilläni sopuisat vaipuvat hiljaisuuteen, osa sulkee silmänsä, jotkut liikuttavat äänettömästi huuliaan, toiset tuijottavat kaukaisuuteen. Sekunnit matelevat. Kun Johanna viimein nostaa päänsä, minä olen jo melkein henkihieverissä. ”Meidän täytyy tänään tehdä kiireellinen päätös”, hän sanoo. ”Miten me suhtaudumme tähän rauhattomuuden aikaan, vaikka olemme ihmisiä jotka rakentavat rauhaa?” Jokainen huoneessa istuva sopuisa kääntyy naapurinsa puoleen, ja he alkavat keskustella. 15


”Miten he saavat yhtään mitään tehtyä?” minä kysyn, kun minuutit kuluvat ja puhe jatkuu. ”Eivät he tavoittele tehokkuutta”, Tobias sanoo. ”He haluavat päästä ratkaisuun. Katso vaikka.”­ Kaksi lähellämme istuvaa keltapukuista naista nousee ja liittyy viereisen mieskolmikon seuraan. Sitten yksi miehistä vaihtaa paikkaa niin, että heidän pieni rinkinsä yhdistyy viereisen kanssa. Ympäri huonetta piirit laajenevat ja leviävät, ja samalla puheen­sorina vaimenee, niin että lopulta huoneessa kuuluu vain kolme tai neljä ääntä. Kuulen sanan sieltä, toisen täältä: ”Rauha – Uskalias­ – Terävä – turvatalo – sekaantuminen –” ”Tämä on naurettavaa”, minä sanon. ”Minusta tämä on kaunista”, Tobias vastaa. Vilkaisen häntä. ”Mitä?” Hän nauraa vähän. ”Jokaisella on saman­arvoinen paikka hallituksessa, ja jokainen tuntee olevansa yhtä paljon vastuussa. Se saa heidät välittämään asioista, se tekee heidät ystävällisiksi. Minusta se on kaunista.” ”Minusta se on sietämätöntä”, minä sanon. ”Varmasti se toimii täällä Sopuisassa. Mutta mitä jos kaikki eivät halua näppäillä banjoa ja kasvattaa maissia? Mitä tapahtuu jos joku tekee jotain kamalaa eikä asiaa voi selvittää puhumalla?” 16


Hän kohauttaa olkapäitään. ”Sen me saamme luultavasti pian tietää.” Viimein jokaisesta suuresta ryhmästä erottautuu yksi jäsen, ja he pujottelevat varovaisesti juurten yli Johannan luo. Odotan että he puhuisivat koko huoneelle, mutta sen sijaan he muodostavat jälleen ringin ja alkavat puhua hiljaa keskenään. Minusta alkaa tuntua etten koskaan saa tietää mitä mieltä he ovat. ”He eivät näköjään halua kuulla meidän kantaamme, vai mitä?” ”Tuskin.” Tämä on meidän loppumme. Kun jokainen on sanonut sanottavansa, he istuvat taas alas niin että Johanna jää yksin keskelle­ huonetta. Hän kääntyy meitä kohti ja laittaa kätensä puuskaan. Mihin me menemme kun he käskevät meidän lähteä? Menemmekö takaisin kaupunkiin, vaikka siellä ei ole turvallista? ”Osastollamme on ollut läheinen suhde Terävään niin kauan kuin kukaan meistä muistaa. Me selviydymme yhdessä ja olemme aina tehneet yhteistyötä”, Johanna sanoo. ”Mutta meillä on ennen ollut läheinen suhde myös Vaatimattomaan, eikä meistä ole oikein katkaista ystävyyden siteitä, jotka ovat pitäneet jo kauan.” 17


Hänen äänensä on suloinen kuin hunaja, ja hän myös liikehtii kuin hunaja, hitaasti ja sulavasti. Pyyhkäisen kämmenselälläni hikeä hius­ rajasta. ”Meistä tuntuu, että pystymme säilyttämään ystävälliset suhteet molempiin osastoihin ainoastaan pysyttelemällä puolueettomana ja sivussa”, hän jatkaa. ”Teidän läsnäolonne täällä kuitenkin tekee sellaisen suhtautumisen hyvin hankalaksi.” Nyt se tulee, minä ajattelen. ”Olemme päätyneet ratkaisemaan tilanteen niin, että julistamme päämajan turvataloksi, jonne kaikkien osastojen jäsenet ovat tervetulleita”, hän sanoo, ”mutta tietyin ehdoin. Ensimmäinen ehto on, että minkäänlaista aseistusta ei saa tuoda osastomme rajojen yli. Toinen ehto on, että mikäli minkäänlaista vakavaa ristiriitaa esiintyy, sanallista tai fyysistä, kaikkia osallisia pyydetään lähtemään päämajasta. Kolmas: konfliktista ei saa keskustella edes yksityisesti päämajamme rajojen sisäpuolella. Ja neljäs: jokaisen päämajamme alueelle majoittuvan henkilön on osallistuttava yhteisiin töihin. Me ilmoitamme tämän Terävälle, Rehdille ja Uskaliaalle mahdollisimman pian.” Hänen katseensa pysähtyy Tobiakseen ja minuun. 18


”Voitte jäädä tänne vain jos pystytte noudattamaan sääntöjämme”, hän sanoo. ”Se on päätöksemme.” Ajattelen asetta jonka olen piilottanut patjani alle, ja jännitettä minun ja Peterin sekä Tobiaksen ja Marcuksen välillä, ja suuni tuntuu kuivalta. Minä en ole hyvä välttelemään ristiriitoja. ”Emme pysty jäämään pitkäksi aikaa”, sanon Tobiakselle hiljaa.­ Hetki sitten hän vielä hymyili hieman. Nyt hänen suupielensä ovat kääntyneet alaspäin. ”Totta.”­

19


Luku 3

Illalla palaan huoneeseeni ja työnnän käden patjan väliin varmistaakseni että ase on vielä siellä. Sormeni pyyhkäisevät liipaisinta, ja kurkkuani kuristaa niin kuin saisin allergisen reaktion. Kiskaisen käden pois, polvistun sängyn viereen ja haukon henkeä kunnes tunne hälvenee. Mikä sinua vaivaa? Ravistelen päätäni. Kokoa itsesi. Ja kokoamiselta se juuri tuntuu: kuin puristaisin irronneita osiani yhteen. Sisintäni kiristää, mutta ainakin olen kasassa taas. Huomaan näkökenttäni laidassa liikettä, ja katson ikkunasta avautuvaan omenatarhaan. ­Johanna Reyes ja Marcus Eaton kävelevät siellä rinnakkain ja pysähtyvät yrttimaan luona nappaamaan muutaman mintunlehden. Olen jo menossa heidän peräänsä ennen kuin ehdin ajatella miksi oikeastaan edes haluan seurata heitä. 20


Juoksen rakennuksen läpi jotta saisin heidät kiinni, mutta ulkona minun täytyy olla varovaisempi. Kävelen kasvihuoneen k­auimmaisen laidan ympäri, ja kun huomaan Johannan ja Marcuksen katoavan yhden puurivin taakse, ­ kyyristyn seuraavien ­väliin. Toivottavasti oksat peittävät minut jos jompikumpi heistä katsoo taakseen.­ ”…ihmetellyt tämän hyökkäyksen ajoitusta”, Johanna sanoo. ”Johtuuko se siitä, että Jeanine vain sai suunnitelmansa valmiiksi juuri nyt, vai tapahtuiko jotain mikä sai hänet toimimaan?” Erotan Marcuksen kasvot oksien läpi. Hän puristaa huulensa yhteen ja sanoo: ”Mmm.” ”Emme saa ehkä koskaan tietää.” Johanna kohottaa ehjää kulma­karvaansa. ”Vai saammeko?” ”Luultavasti emme.” Johanna nostaa kätensä hänen käsivarrelleen ja kääntyy häntä kohti. Minä jäykistyn, sillä hetken pelkään että hän näkee minut, mutta hän katsoo vain Marcusta. Hiivin kumarassa lähemmäs puuta jotta se peittäisi minut heidän näkyviltään. Painaudun runkoa vasten enkä liikahdakaan enää vaikka kuori repii selkääni. ”Mutta sinä tiedät”, hän sanoo. ”Sinä tiedät miksi hän hyökkäsi juuri nyt. En ole enää rehti, 21


mutta huomaan edelleen jos joku yrittää salata minulta totuuden.” ”Uteliaisuus on itsekkyyttä, Johanna.” Jos minä olisin Johanna, tiuskaisisin vastaan Marcukselle, mutta hän sanoo ystävällisesti: ”Sopuisat luottavat minun neuvoihini, ja jos sinulla on näin tärkeää tietoa, haluan saada sen selville ja ­jakaa sen osastoni kanssa. Ymmärrät tämän varmasti.” ”Sinä et tosiaan tiedä kaikkea mitä minä tiedän, mutta siihen on syynsä. Kauan sitten Vaatimattomalle uskottiin eräitä arkaluonteisia asioita”, Marcus sanoo. ”Jeanine hyökkäsi noiden tietojen vuoksi. Ja jos en ole varovainen, hän tuhoaa kaiken, joten tämän enempää en voi sinulle kertoa.” ”Mutta varmasti –” ”Ei”, Marcus keskeyttää. ”Tämä on tärkeämpää kuin voit kuvitella. Suurin osa kaupungin johtajista uhrasi henkensä suojellakseen näitä tietoja Jeaninelta. Minä en aio vaarantaa mitään tyydyttääkseni sinun itsekästä tiedonjanoasi.” Johanna on hetken hiljaa. On niin pimeää, että näen hädin tuskin omat käteni. Tuoksuu maalta ja omenoilta, ja minä yritän olla hengittämättä liian äänekkäästi. 22


”Olen pahoillani”, Johanna sanoo. ”Olen varmasti tehnyt jotain mikä on saanut sinut menettämään luottamuksesi minuun.” ”Viimeksi kun luotin toisen osaston edustajaan ja jaoin hänelle­tietojani, kaikki ystäväni tapettiin”, Marcus vastaa. ”En luota enää keneenkään.” En mahda itselleni mitään – nojaudun eteenpäin jotta näen heidät rungon takaa. Molemmat ovat niin keskittyneitä toisiinsa että eivät huomaa liikettä. He seisovat lähekkäin, mutta eivät kosketa toisiaan, enkä ole koskaan nähnyt Marcusta niin väsyneen tai Johannaa niin vihaisen näköisenä. Mutta sitten Johannan ilme pehmenee ja hän koskettaa jälleen Marcuksen käsivartta. Tällä kertaa kosketus on pieni hyväily. ”Saavutamme rauhan vain jos saavutamme ensin luottamuksen”, hän sanoo. ”Toivon että muutat mielesi. Muista että olen aina ollut ystäväsi, Marcus, silloinkin kun kovin moni muu ei ollut.”­ Hän nojautuu painamaan kevyen suudelman Marcuksen poskelle ja kävelee sitten pois puutarhasta. Marcus seisoo paikoillaan muutaman sekunnin selvästi yllättyneenä ja lähtee sitten kohti päämajaa. Viimeisen puolen tunnin paljastukset pyöri23


vät päässäni. Minä luulin että Jeanine hyökkäsi Vaatimattomaan saadakseen valtaa, mutta hän hyökkäsikin tiedon vuoksi – tiedon joka on salattu muilta. Sitten muistan vielä yhden asian jonka Marcus sanoi: Suurin osa tämän kaupungin johtajista uhrasi henkensä suojellakseen näitä tietoja. Oliko isäni yksi niistä johtajista? Minun on pakko saada tietää. Minun on pakko saada tietää, mikä on niin tärkeää että vaatimattomat kuolivat sen vuoksi­–  ja että terävät tappoivat sen vuoksi.

24

Veronica Roth: Kapinallinen  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you