Page 1

in Ilma

en

n채 luku

yte


KEVÄTUHRIT K. K. A L O N G I

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava


ENSIMMÄINEN LUKU

Jade Mä olen kuollut. Tämä on ensimmäinen ajatus, joka tulee hänen päähänsä. Mä olen kuollut ja joutunut helvettiin. Jade ei ole koskaan edes uskonut Jumalaan, saati sitten taivaaseen tai helvettiin, mutta jostakin selittämättömästä syystä ajatus helvetistä tulee hänelle juuri nyt. Hänen ympärillään on säkkipimeää. Pimeys on kuin seinä, joka painautuu häntä vasten, se on käsinkosketeltavaa valottomuutta, johon Jade uppoaa. Tämä on erilaista pimeyttä kuin se, mihin hän on kaupunkilaisena tottunut, sillä kaupungissa on aina valoa, jossakin. Nyt sitä ei ole, 3


pimeys on nielaissut viimeisenkin valon rippeen maailmasta. Jade tietää, että hänen silmänsä ovat auki, mutta siitä huolimatta­hän ei näe mitään. Ehkä hän onkin sokea? Vai onko helvetissä vain näin helvetin pimeää? Hiljaisuus hänen ympärillään on korviahuumaava tunneli. Hän tuntee allaan metrovaunun kovan, muovisen penkin. Se on oranssi, hän pystyy kuvittelemaan värin mielessään, vaikka hänen silmänsä eivät sitä enää näe. Hän hapuilee ympärilleen ja hänen kätensä osuu esineeseen, joka kolahtaa lattialle. Kännykkä! Hän muistaa, että se oli hänen kädessään kun… kun… kaikki pimeni. Kun helvetin pimeys nielaisi maailman. Jade hymähtää. Tuskinpa helvetissä on metropenkkejä ja kännyköitä. Jade kumartuu eteenpäin ja etsii kännykkää lattialta, jalkojensa juuresta, mutta ei löydä sitä. Tuntuu kuin henki salpautuisi hänen kurkkuunsa, pimeys kuristaa häntä joka suunnasta. Hän muistaa kerran kokeneensa vastaavanlaista pimeyttä, se tapahtui kaksi vuotta sitten, kun hänet 4


hätäsijoitettiin erääseen perheeseen muutamaksi päiväksi. Sen perheen isä oli valokuvaaja ja hänellä oli kotonaan vanhanajan pimiö, jota hän käytti tehdessään mustavalkoisia paperikuvia. Kuvien kehittyminen nesteissä oli ollut Jadelle täysin outo tapahtuma, ennen kuin perheen isä, Pasi, oli näyttänyt hänelle koko prosessin siellä pimiössä. Hän oli tosin näyttänyt vähän muutakin kuin vain valokuvien kehitystä. Hetkeen siinä pienessä pimeässä huoneessa ei ollut ollut yhtään valoa, ei edes valon muistoa. Vihdoinkin Jaden sormet osuvat lattialla olevaan kännykkään. Hänen kätensä tärisevät, kun hän painaa kännykän pyöreää nappia herättääkseen sen eloon. Valo, joka tulvii häntä vastaan näytöltä,­sokaisee ja hetken hän vain räpyttelee silmiään. Kun hänen näkönsä­on palautunut, hän huomaa heti, että vaikka kännykässä on virta, sillä ei voi soittaa eikä tekstata, sillä kenttää ei ole edes yhden pykälän verran. Nettikään ei toimi. Hän rypistää otsaansa ihmeissään mutta muistaa metron sukeltaneen Sörnäisissä tunneliin vain sekunteja ennen kuin… ennen kuin 5


mitä? Hän muistaa vain epämääräisen välähdyksen, ikään kuin jättiläismäiset valot olisivat yhtäkkiä menneet päälle aivan hänen vieressään, sellaiset samanlaiset kuin hän on nähnyt stadionin futiskentällä. Taikka vieläkin isommat. Hän nostaa kännykkänsä ylös ja valaisee sillä­ ympärilleen. Vaunussa oli ollut muitakin ihmisiä, ei monia, mutta ainakin kymmenen. Puolenpäivän aikaan metrossa on aina hiljaista. Sitä paitsi­Jade matkustaa aina ensimmäisessä vaunussa, koska siellä on ­vähemmän porukkaa. Hän ei juurikaan pidä ihmisistä. Kännykän valo osuu mieheen, joka makaa metron lattialla melkein Jaden jalkojen juuressa. Jade haukkoo henkeään, puristaa kännykän rintaansa vasten ja antaa pimeyden kietoutua raskaana ympärilleen. Onko mies kuollut? Tai ehkä loukkaantunut? Ovatko he olleet onnettomuudessa? ”Haloo?” hän huutaa pimeyteen. ”Onko siellä ketään?” Hänen äänensä kuulostaa vieraalta, kuin pienen tytön ääneltä. Pikku-Jade. Hän muistaa 6


kuinka hän kuusivuotiaana heräsi ­öisin hiljaisuuteen. Pissatti. Usein oli nälkäkin. Mutta koti oli kovin ­pimeä. ”Äiti, ootko sä täällä?” hän huusi silloin. Kukaan ei vastannut. Niin kuin ei nytkään. Jade pidättää hengitystään. Hetken odotel­tuaan hän laittaa kännykässään olevan LED-valon päälle. Hänen on pakko katsoa ympä­rilleen, vaikka hän pelkääkin sitä mikä pimeydessä odottaa. Hän on nähnyt paljon viidentoista viime vuoden aikana, sellaisiakin asioita, joita lapsen ei ehkä tulisi nähdä, mutta sillä kaikella ei taida olla tässä tilanteessa mitään väliä. Koska kuollutta ihmistä hän ei ole nähnyt koskaan. Jade nostaa kännykän eteensä kuin tasku­ lampun ja valaisee sillä metrovaunua. Lattialla makaavan miehen lisäksi vaunussa on useita muitakin ihmisiä, heitä lojuu liikkumattomina pitkin lattioita. Käytävän toisella puolella oleva vanha nainen on kaatunut penkille makaamaan, hänen silmänsä ovat auki, rävähtämättä. Jaden sisuksia kuumottaa ja hetken hän ajattelee oksentavansa. Hän painaa puhelimen takkinsa etumusta vasten 7


ja antaa pimeyden taas ympäröidä joka suunnasta. Kun vielä minuutti sitten se oli ollut painostavaa, nyt se on turvallista, anteeksiantavaa. Mutta vaikka Jade kuinka yrittää unohtaa näkemänsä kaaoksen, se on mahdotonta. Huultaan purren hän nostaa valon uudelleen eteensä ja kumartuu käytävällä makaavan miehen ylle tutkien tämän rintakehää, etsien elonmerkkejä, joita ­ ei ole. Varovasti hän ojentaa vasemman kätensä miestä kohden ja laittaa etu- ja keskisormensa tämän kaulalle, missä hän kuvittelee valtimon olevan. Vaikka mitäpä hän tietää valtimoista tai sykkeistä, hän on vain nähnyt näin tehtävän television sairaalasarjoissa. Mies on kuollut. Jade on siitä varma. Hänen kätensä alla oleva ruumis on eloton, samalla lailla kuin se liikkumaton oravanpoikanen, jonka hän löysi kotitalonsa pihalta pienenä tyttönä, ennen kuin hänen äitinsä kuoli ja isä lähti vankilaan. Ennen kaikkea sitä paskaa, mitä hänelle sitten tapahtui. Sekin orava oli kuollut, ja hän oli tiennyt sen sillä sekunnilla, kun hän oli ottanut sen käteensä. 8


Jade palaa hetkeksi penkille istumaan. On parasta pysyä rauhallisena, hän sanoo itselleen. Rauhallisena. Jo pelkkä sanan ajatteleminenkin saa hänet tolkkuihinsa. Hän löytää reppunsa ja halaa sitä hetken ennen kuin nostaa sen selkäänsä kuin rinkan. Sitten hän nousee seisomaan ja astuu kuolleen miehen yli. Hän ohittaa vanhan naisen tuijottavine katseineen ja kokeilee sen sijaan erään nuoren naisen kaulaa seuraavaksi. Nainen makaa penkkien välissä, naama lattiaa vasten. Hänkin on kuollut. Jade kokeilee vielä kahden muunkin ihmisen pulsseja, tulok­setta. ­­ Hän valaisee vaunua, se on tyhjempi kuin hän muistikaan. Valo osuu seuraavassa välikössä nököt­täviin vauvanvaunuihin, j­oita työntänyt nainen on kaatunut taaksepäin ja röhnöttää oudossa asennossa penkin selkänojaa vasten. Jade kömpii vaunujen luo ja hetken mietittyään kurkistaa sisälle kännykän kelmeässä valossa. Vauva on oudon sininen ja sen silmät näyttävät siltä kuin ne olisivat pullistumassa sen päästä. Ilmassa on palaneen käryä. Jade vetäytyy nopeasti taak9


sepäin. Miksi kuolleen vauvan näkeminen on järkyttänyt hänen tasapainoaan enemmän kuin kaikkien metrossa­olevien kuolleiden aikuisten yhteensä, sitä hän ei tiedä, mutta se on.­Pienenpieni tärinä leviää hänen rintakehästään alaspäin­ ­vatsaan ja sitä kautta hänen raajoihinsa. Hän puristaa suun tiukaksi­viivaksi. Nyt ei ole aika joutua paniikkiin, vaan on pysyttävä rauhallisena. Rauhallisena. Rauhallisena. Hän menee lähimmälle metronovelle. Se on tiukasti kiinni, ja kun Jade painaa kasvonsa lasia vasten, ulkona ei näy kuin pimeyttä.­Metron täytyy olla tunnelissa, mutta sielläkään ei ole yhtään valoa, mikä on outoa. Hän muistaa joskus nähneensä tunnelissa lamppuja, hätäuloskäyntien merkkejä sun muita. Mutta varmasti­apua tulee pian, metro-onnettomuus kaupungissa ei voi jäädä huomaamatta. Jade istuu lähimmälle penkille odottamaan pelastajiaan. Röökiäkin tekisi mieli, mutta hän ei uskalla polttaa pimeässä metrovaunussa. Kädet vapisten hän pelaa hetken Doodle Jumpia kän10


nykällään, sillä pikkuölliäisen hyppeleminen viivalta viivalle rauhoittaa häntä aina. Eikä hän halua ajatella vaunussa olevia muita ihmisiä, niitä kuolleita. Tai sitä, että juuri hän on jotenkin ihmeen kaupalla­selvinnyt hengissä.

11


TOINEN LUKU

Susette Susette ei muista, miten päätyi vessan lattialle, mutta siinä hän makaa, poski vasten valkoista kaakelia. Hänen ympärillään on vaalean­ruskeaa jauhoa, sitä on lattialla ja vessan pinkillä matolla. Hän nousee istumaan ja näkee rikkinäisen puuteri­rasian vessan nurkassa.­Kirosana nousee huulille automaattisesti. ”Voi helvetti!” Puuterin hajoaminen ottaa päähän, eikä vain kuvaannollisesti. Hän koskettaa otsaansa ja se tuntuu märältä. Kun hän näkee peilistä verinoron, joka valuu hänen nenänviertään kohti suuta, hän huudahtaa järkytyksestä: hänestä tulee ver12


ta! Päätäkin jomottaa. Kädet vapisten hän ruttaa vessapaperia palloksi ja kastelee sen vedellä ennen kuin painelee sillä varovaisesti otsaansa. Auts. Hän ei osaa sanoa, mitä on tapahtunut. Hän menetti jostain syystä tajuntansa, mutta miksi? Viimeinen asia, minkä hän muistaa, on se kuinka hän meikkivoiteen levittämisen jälkeen oli puuteroimassa kasvojaan, kun… kun mitä? Susette kurtistaa kulmiaan. Kaikki oli hyvin, mutta seuraavalla hetkellä hän makasikin jo lattialla. Hän katsoo hopeista rannekelloaan. Hän oli tajuttomana tuskin paria minuuttia. Outoa. Susette pesee kätensä, nekin ovat puuterissa. Onneksi uusi liila pusero ei ole pahemmin tahriintunut. Hän taputtelee puseroa kostein käsin pyyhkien pois pari puuterin jättämää jälkeä. Kohta kuitenkin käsi nousee takaisin otsalle, josta on alkanut uudelleen vuotaa verta. Susette näkee omat silmänsä peilistä,­ne näyttävät isoilta, pelokkailta. Veren näkeminen kauhistuttaa häntä. Ja miksi hän pyörtyi kesken kaiken, onko hän sairas? Kädet täristen hän kaivelee lääkekaappia ja löytää laastareita.­Hänen sormensa ovat kuin kohmees13


sa, mutta hän taistelee laastarin auki ja liimaa sen otsaansa. Se näyttää todella nololta mutta­vielä­ nolompaa olisi verinoro naamassa. Varsinkin tänään, kun hänellä on megatreffit Valtterin kanssa. Treffeihin on vielä paljon ­aikaa, ehkä hän saa meikillä peitettyä ruven otsassaan, kunhan se nyt ensin siihen muodostuu. Vessassa on oudon kelmeä valaistus, sillä ainoa valo on ikkunasta­tulviva auringonpaiste. Susette napsauttaa katkaisijaa, mutta vessan valo ei sytykään. Onkohan lamppu palanut? Hän on varma, että valo oli päällä kun hän meikkasi. Hän inhoaa meikkaamista luonnonvalossa, se saa hänet näyttämään niin kalpealta. Hän sieppaa kännykän oikealla seinällä olevalta hyllyltä, se on ollut sen paikka kylpyhuoneessa sen jälkeen kun hän pudotti edellisen puhelimensa vahingossa vessanpönttöön. Jokin on vialla, hän tuntee sen kummasti luissaan, ne ovat muuttuneet ikään kuin hyytelöksi hänen sisällään. Hän tunnistaa tämän tunteen, eikä se tiedä hyvää. Ehkä hänellä on syöpä. Tai joku muu kamala sairaus, ja siksi hän pyörtyi vessan lattialle. Hän istuu vessanpön14


tölle ja yrittää soittaa kaverilleen Kikille, mutta puhelimessa ei ole verkkoa. Mitä helvettiä? Kuinka voi olla, että Helsingin keskustassa,­Kaivopuistossa, ei ole verkkoa? Susette lähtee vessasta omaan huoneeseensa, jossa läppäri makaa sängyllä. Sen virta on pois päältä, ja kun hän yrittää herätellä sitä eloon, mitään ei tapahdu, akku on tyhjä. Tai kone on muuten vain simahtanut. Outoa. Nyt hänen koko ruumiinsa kihelmöi. Hän ei pidä tunteesta tippaakaan, koska se tarkoittaa sitä, että on tapahtunut jotakin kamalaa. Hän on aina ollut sellainen, jo pienenä hän osasi ennustaa, milloin oli tiedossa huonoja uutisia, kuten silloin kun Salli, hänen koiransa kuoli. Mikään ei ole hirveämpää kuin tietää, että jotakin on tulossa, tietämättä mikä se jokin on. Olohuoneessa Susette ottaa kaukosäätimen käteensä ja yrittää panna television päälle, mutta sekään ei toimi. Seuraavaksi hän kokeilee keittiön valoja, turhaan. Sähkökatko? Mutta miksi hän menetti tajuntansa juuri samaan aikaan? Onko kaikki vain outoa 15


sattumaa? Yhtäkkiä häntä kaduttaa, ettei hän mennyt tänään kouluun. Yleensä hän ei jää kotiin, koska haluaa varmistaa, että Kiki ei vietä liikaa aikaa Jasminin kanssa.­Jasmin, uusi tyttö heidän luokallaan, on todella ärsyttävä,­ja Susette on vakuuttunut, että hän valehtelee Kikille Susetesta päivittäin. Jasmin on juoruja levittävä käärme, joka yrittää puhua ­Kikin puolelleen, Susettea vastaan. Susette menee parvekkeelle. Ulkona on oudon­ hiljaista, kadun äänet ovat vaimenneet kokonaan. Kun hän katsoo kaiteen yli alas, hän näkee autoja, mutta ne ovat kaikki pysähdyksissä, jotkut keskellä risteystä. Eräskin näyttäisi olevan kääntymässä vasemmalle, mutta on liikkumattomana keskellä tietä. Vaikka toisesta kerroksesta on vaikea nähdä niin pitkälle, Susette kuvittelee erottavansa auton kuljettajan etupenkillä. Tämä nojaa eteenpäin rattia vasten, liikkumatta. Liikkumatta. Suseten sydän melkein pysähtyy. Kaikki on liikkumatta ja hiljaa. Ainoa ääni, joka kuuluu Suseten korviin, on tuulen humina, kun se kulkee talojen välissä ja pyyhkii hänen päänsä ylitse. 16


KOLMAS LUKU

Jade Kännykästä alkaa loppua virta. Jade lopettaa pelaamisen. Hän on odottanut jo jonkin aikaa, mutta kukaan ei ole tullut apuun. Hänellä on sellainen tunne, että metrovaunusta loppuu pian happi,­hengittäminen tuntuu raskaalta. Mutta todennäköisesti tämä on vain hänen omaa kuvitelmaansa, sillä vaunussa ei hengitä kukaan muu kuin hän. Seikka, joka on helppo unohtaa, kun istuu p ­ imeässä pelaamassa kännykkäpeliä eikä näe ympärillään makaavia ruumiita. Hän valaisee kännykällä vaunua. Takaseinällä on hätäpuhelin ja hän kompuroi sen luokse. Matkalla hänen on astuttava kahden ruumiin ylitse, miehen ja nai17


sen. Jade yrittää ajatella heitä mallinukkeina, ei oikeina ihmisinä, mutta kun hänen jalkateränsä koskee toisen selkää, hän melkein oksentaa. Vapisevin sormin Jade painaa hätäpuhelimen muovista nappia ja huutaa kaiuttimeen: ”Haloo, onko siellä ketään? Mä olen täällä metrossa loukussa!” Hänen äänensä kuulostaa itkuiselta, mikä ärsyttää häntä melkein enemmän kuin se, että puhelimesta ei kuulu vastausta, vain outoa kohinaa. Puhelin on varmasti yhteydessä ohjaamoon. Ehkä sielläkin kaikki ovat kuolleita. Ajatus on niin suuri, että se ei meinaa mahtua Jaden päähän. Onko hän ainoa henkiinjäänyt tässä metro-onnettomuudessa? Yhtäkkiä hänelle­ ­tulee ­maihinnousutakin alla hiki. Hänen täytyy päästä ulos tästä kamalasta kuolemanvaunusta, hän ei voi odottaa enää hetkeäkään tai hän tulee hulluksi.­ Hän laittaa kännykän taskuunsa ja hapuilee pimeässä ovelle. Kun hänen kätensä koskettavat metrovaunun ovea, hän työntää sormensa voimalla ovien väliin, kammetakseen ne auki. Yllättäen ovet antavatkin periksi, noin vain, ja Jade 18


melkein putoaa aukosta ulos tyhjyyteen. Nihkein käsin hän kopeloi kännykän taas esiin ja valaisee sillä edessä aukeavaa viileää pimeyttä. Hänen yllätyksekseen metro seisookin tutulla laiturilla. Sörnäinen! Jade astuu asemalle ja siinä, kännykän him­ meässä valossa, hänen maailmansa kääntyy ylösalaisin järkytyksestä.

19

Profile for Otavan kirjat

Alongi K. K.: Kevätuhrit  

Maailma muuttuu silmänräpäyksessä keskellä toukokuista aamupäivää. Uuden kotimaisen trillerisarjan avaus, piinaavan koukuttavaa jännitystä L...

Alongi K. K.: Kevätuhrit  

Maailma muuttuu silmänräpäyksessä keskellä toukokuista aamupäivää. Uuden kotimaisen trillerisarjan avaus, piinaavan koukuttavaa jännitystä L...