SPOTTI

SPOTTI 2025

Toistaako historia jälleen itseään?

Ruoka-apu antaa niin ravintoa kuin sielunruokaa

Entinen jengiläinen: ”Kerhosta ei lähdetä pois, paitsi hautaan”

Sisällys

9

24

38

54

Pääkirjoitus

3

Haluan olla avuksi niille, jotka ovat yhä käpertyneenä salaisuuteensa

4

Subbareita, sumareita ja sosiaalisuutta Oulun yössä

7

Valot, aikataulut ja adrenaliini — Tommi Tiitta tekee töitä musiikkimaailman sykkeessä

9

Elise ennustaa tulevaa ja välittää viestejä henkimaailmasta

12

Kommentti: Vielä jaksaa vanhakin

15

Veljeyden varjossa

16

Näin tehdään lehtijuttu — kentän laidalta toimitukseen

18

Kaikki Venäjältä kotoisin olevat eivät koe olevansa venäläisiä

21

Kommentti: Tämä iloton 20-luku

23

”Ei näitä hommia tekisi, jos näistä ei tykkäisi”

24

Annika Depner tuo asenteellaan iloa opiskelijoiden arkeen

28

”Jos tätä ei olisi, söisin havunneulasia”— Tuiran seurakunnan lounas tuo lohtua

31

Kissojen auttamisesta tuli Mella Karppisen ura ja elämäntapa

34

Kommentti: Ihmisten epävarmuuksista luotiin miljoonaluokan bisnes, johon monet tänäkin päivänä lankeavat

37

Siviilipalvelus vei sivarin lähemmäksi sotaa

38

Nuori selostajalupaus Miska Peltoniemi — Kuopiosta uudeksi kärppä-ääneksi

42

Ammuksia, asenteita ja ahdistelua

44

Matkalla taustajoukoista valtakunnan vaikuttajaksi

46

Elämää saparoiden tasolla

49

Kolumni: Ensi askeleet, kun hakeutuu neuropsykiatrisiin tutkimuksiin

51

Hiljainen kansa — harvinainen taideteos, jonka tarinaa taiteilija ei kerro

54

Päätoimittaja:

AD- & graafikko:

Faktalaatikko:

Aino-Sofia Koirikivi

Roosa Leinonen

Eveliina Ylioja

Noora Kaskia

Oskari Sukanen

Painettu:

Juho Roininen

PunaMusta Oy

Toimittajat:

Jyry Virtanen

2025

Petra Koskela Editorit:

2

Helmi Riippi

Valokuvaajat:

Pilvi Hankonen

Iines Hyppönen

Anna Maria Kulju

Aada Oinas

Petri Isoniemi

Eetu Heikkala

Ohjaus:

Mette Ronkainen

Väinö Väyrynen

Heidi Kartiovaara

Toivo Suomalainen

Kati Teirikko

Sofia Tuovinen

Peetu Heikkinen

Miia Käkelä

Justiina Nikula

Nina Patrikka

PÄÄKIRJOITUS

Koen olevani eniten elossa silloin, kun teen jotain pelottavaa E

n usko rajoihin, jotka määrittävät, keitä voimme olla tai mitä voimme tehdä. En lokeroihin, joita jaetaan sukupuolen, iän, kansalaisuuden tai vaikka hiustenvärin perusteella. Paitsi, jos joku laittaa vessapaperirullan väärinpäin tai juuston kinkun päälle.

Elämme yhteiskunnassa, jossa mokaaminen on pelottavaa. Mietin liian usein, mitä muut ajattelevat ja keksin helposti tuhat syytä, miksi jokin uusi ja jännittävä asia pitäisi jättää tekemättä. Olisi helpompi vain jäädä varjoon ja tehdä asioita, joissa ei vahingossakaan voi mennä pieleen.

Kuitenkin omien unelmien ääneen sanominen ja jahtaaminen vaatii rohkeutta. Rohkeus pitää ovet avoinna, eikä minulla ole vain yhtä päämäärää, mihin tähtäisin. Kaikista rohkeinta on tehdä omaa juttua välittämättä muiden mielipiteistä. Ja silloin kun rohkeus ei riitä, uteliaisuus ottaa minusta vallan.

En usko rajoihin, jotka määrittävät, keitä voimme olla tai mitä voimme tehdä.

Käsissäsi on journalistiopiskelijoiden Spotti-lehti, joka kurkistaa kulissien taakse ja nostaa esiin ne tarinat ja tekijät, jotka jäävät helposti huomaamatta. Tämä lehti on tehty niille, jotka uskovat, että todellinen arvo löytyy matkasta, ei määränpäästä. Jokainen juttu on askel kohti ymmärrystä, miksi maailma on enemmän kuin se, miltä pintakerros näyttää.

ROOSA LEINONEN

3

Haluan olla avuksi niille, jotka ovat yhä käpertyneenä salaisuuteensa

4

Karaokelaitteita viritetään päälle vihantilaisessa rivitaloyksiössä.

Ensimmäiseksi kappaleeksi valikoituu Suuret setelit: ”Annan toisten mä talletella suuret setelit, ne multa pitkät vaan saa. Elän, pelaan, kuljen ja laulu soi, kas osansa ei muutella voi, jaa-ja.

Määränsä ei muutella voi”.

T

iia Hirvelän, 69, äänessä kuuluu laulamisen ilo. Hän kävi vuosi sitten äänihuulileikkauksessa, jossa äänihuulia lyhennettiin noin 50 prosentin verran.

Tällä on ollut merkittävä vaikutus Hirvelän puhe- ja lauluääneen. Hän kertoo äänen olleen ennen möreä ja pitää siksi enemmän nykyisestään, joka tuntuu ja kuulostaa enemmän häneltä itseltään. ”Olen joutunut opettelemaan uuden äänen käyttöä ihan tosissani. Välillä on tullut laulettua jopa kolmekin tuntia putkeen, jotta saisi vain totuteltua siihen kunnolla”, hän kertoo. Äänihuulileikkaus on yksi osa sukupuolenkorjausprosessia, joka on Hirvelällä vielä kesken.

Autonkorjausta ja mekkoja Tiia Hirvelä syntyi Jalasjärvellä vuonna 1956. Hän asui vanhempiensa ja viiden sisaruksensa kanssa 12-vuotiaaksi, kunnes hänen vanhempansa erosivat. Hirvelä jäi nuoremman sisarensa kanssa isän luokse asumaan. ”Raskaampaa oli kuitenkin se, kun isä ja äiti olivat vielä yhdessä. Kaikki muuttui helpommaksi eron myötä”, Hirvelä kertoo.

Jo neljävuotiaana Hirvelä ymmärsi, ettei koe itseään mieheksi. Hän muistaa, kun siskot ovat kutsuneet häntä Tiia Annikiksi leikkien yhteydessä. Siskot pukivat häntä mekkoihin ja

niiden riisuminen tuntui ikävältä, koska hän olisi mielellään pitänyt mekkoa muulloinkin.

Hirvelä osasi jo pienenä aistia, mikä oli isän mielipide asiaan, eikä uskaltanut toimia isän näkemyksen vastaisesti. Isä yritti saada Hirvelää jopa häpeämään tyttöjä ja heidän leikkejänsä. Kertaalleen isä oli myös vihaisena lyönyt häntä sanottuaan ensin: ”Sää et likkojen kanssa leiki, susta pitää tulla mies.”

Isä työskenteli pajallaan autoasentajana, missä Hirveläkin oppi autonkorjaustaidot. Tästä tuli myöhemmin myös Hirvelän ammatti.

Sää et likkojen kanssa leiki, susta pitää tulla mies.

Ensimmäisen kerran hän yritti kertoa identiteetistään isälleen 12-vuotiaana. Isällä oli ollut hyvä päivä, ja he olivat viettäneet yhteistä aikaa autonkorjauksen parissa. Juuri kun Hirvelä oli saanut kerättyä rohkeutta siihen, että kertoisi asiasta isälleen, isä poltti kätensä korjaustöiden yhteydessä. Kaasupillin kärkiliekki osui isää peukaloon, koska Hirvelän keskittyminen oli herpaantunut. ”Mietin siinä hetkeä ennen, että kuinkahan toisin esiin isälle, että haluaisinkin olla tyttö”, hän kertoo.

Tätä keskustelua ei koskaan käyty.

Hirvelä oppi kätkemään tunteensa paksun kuoren alle ja salasi itsensä vuosikymmeniksi. Näiden vuosien aikana hän kävi armeijan, teki töitä miesvaltaisilla aloilla ja perusti perheen.

Oma äiti on tärkeä esikuva Hirvelä meni nuorena naimisiin ja sai puolisonsa kanssa yhdeksän lasta.

Vanhempana hän halusi olla samanlainen kuin hänen äitinsä oli ollut. ”Kotona tuli olla iloa ja naurua, se oli ihan olennaista”, Hirvelä toteaa.

Tärkeintä oli, että jokainen lapsi saisi kasvaa vapaasti omaksi itsekseen ilman vanhemman ohjailua. ”Identiteetti on jokaisen henkilökohtainen ja yksityinen asia, eikä muilla ole siihen mitään sanottavaa.”

Liitto vaimon kanssa kesti liki 40 vuotta. Ensimmäiset kymmenen avioliittovuotta olivat onnellisia, mutta tämän jälkeen alkoivat haastavammat ajat. Vaimon kannustuksesta perhe kävi tutustumassa eri seurakuntien toimintaan. Lopulta oma yhteisö löytyi yhdestä herätysliikkeestä. Yhteisössä oli muitakin suurperheitä ja arkeen tuli uutta sisältöä.

Myöhemmin Hirvelä päätyi eroamaan liikkeestä siellä ilmenneiden hyväksikäyttötapausten vuoksi.

5

Tiia Hirvelä · Syntynyt 22.3.1956 Jalasjärven Koskuan kylässä. · Vanhempi ja isovanhempi. · Kouluttautunut mm. sähkö- ja autoasentajaksi. · Sateenkaariseniori. · Mainitsee arjen suurimmiksi tukipilareikseen oman siskonsa, siskon puolison ja entisen kihlattunsa.

Pari työsti suhdettaan ulkopuolisen avun turvin, mutta tästä ei ollut enää liittoa pelastamaan. Taustalla oli jo liikaa kipeitä tilanteita, kuten kahden lapsen menehtyminen. Parilla oli myös keskenään hyvin erilaiset arvomaailmat.

Kynttilä paloi molemmista päistä Avioeron jälkeen Hirvelä löysi Oulusta itselleen uuden kumppanin, jonka kanssa meni kihloihin. He muuttivat yhdessä Vihantiin ja kaikki vaikutti ulospäin hyvältä. Samalla Hirvelä kuitenkin koki, että elää jonkun toisen ihmisen arkea. Vuosia kestänyt salailu kävi raskaaksi, kun taustalla piili voimistuva halu elää oman näköistä elämää. Kynttilä paloi molemmista päistä ja se alkoi näkyä myös ulospäin.

Sateenkaariseniorit näkyväksi Nykyisin Hirvelä asuu taas Vihannissa. Hän haaveilee, että pääsisi auttamaan muita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia ihmisiä ja heidän perheitään. Hirvelä on osallistunut Vanhustyön keskusliiton Sateenkaariseniorit näkyväksi -hankkeen koulutukseen, jossa perehdyttiin muun muassa kokemusasiantuntijana toimimiseen.

Sukupuolenkorjausprosessin ajaksi hän on päättänyt jättäytyä toiminnasta tauolle, mutta palaa sen pariin taas, kun kokee olevansa valmis.

”Olen käynyt läpi oman identiteetin kyseenalaistamisen ja kaiken siihen liittyvän. Haluan olla avuksi niille, jotka ovat yhä käpertyneenä salaisuuteensa.”

TEKSTI JA KUVAT: PILVI HANKONEN

Muutamia vuosia sitten raja tuli viimein vastaan, jolloin Hirvelä päätti kertoa totuuden itsestään kihlatulleen. ”En tiedä, tuoko ikä semmoista synnintuntoa, ettei valehdella saa. Johonkin sen oli päätyttävä. Ei ollut enää mitään lukkoa sisälläni pit mässä itseäni salassa. Kaikki tuli ulos kuin vesi koskesta”, hän kertoo. Suhde päättyi ja Hirvelä muutti Ouluun, jossa hän aloitti sukupuolenkorjausprosessin viisi vuotta sitten. Parisuhteen päättymisestä huolimatta ystävyys kumminkin säilyi.

6

Hirvelän auto on koristeltu persoonallisilla yksityiskohdilla.

S

a

, s a u t i m e r a a r b e b i a l i u sosia suutt t a a j Oulun yössä

K

aukainen bassonjytinä kajahtelee keskustan laitamilta. Lähestyn äänen lähdettä vanhalla Dodgellani.

Virittäydyn oikeaan tunnelmaan sihauttamalla kokistölkin auki ja säätämällä autoni bassoa tarpeettoman kovalle. Pian saavun määränpäähäni: Raksilan marketeille.

Amistelu, parkittaminen, pilis. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kyseessä on oululaisille tuttu ilmiö, eli autokansan kokoontuminen tyhjille parkkipaikoille viikonloppuiltaisin.

Nuorten kuskien rällääminen ja paukkuvat pakoputket aiheuttavat usein pahennusta niiden keskuudessa, jotka eivät tätä kulttuuria tunne.

Ei pelkkää rälläämistä

sa leijailee voimakas bensan tuoksu.

Kolme autoa on parkkeerattu vieriviereen niin, että sivupeilit melkein koskevat toisiinsa. Autojen ikkunat ovat auki ja kuskit huutelevat toisilleen. Neljäs auto lähestyy kolmikkoa ja liittyy rivin jatkeeksi.

Kun kulttuuriin sukeltaa syvemmälle, huomaa amistelun olevan paljon muutakin. Se on kohtaamispaikka samanhenkisille nuorille ja yhteinen harrastus.

Ajan samaan tyyliin erään Mitsubishin viereen ja avaan ikkunan. Autossa olevat tytöt ottavat minut iloisesti vastaan ja haluavat mielellään kertoa kulttuurista lisää.

Kello on 23.05. Raksilan kaupat ovat sulkeneet. Lukuiset parkki- ja sumuvalot valaisevat pimeää syysiltaa. Ilmas-

“Meidän vanhassa autossa oli kaksikymmentä Wunderbaumia”, yksi heistä huutaa takapenkiltä.

7

Wunderbaumit eli hajukuuset mielletään yleisesti yhdeksi niin sanotun amisauton tunnusmerkiksi. Monia parkkipaikalla olevia autoja on tuunattu myös muilla tavoin. Niitä on madallettu, ikkunalaseja on tummennettu ja erikoisia lisävaloja on asennettu. Ohitsemme kiitää valkoinen BMW, jonka kyljessä kiiltävät liekkikuviot.

Yhdistävä harrastus Tytöt tiivistävät amistelukulttuurin seuraavasti: paljon autoihmisiä kokoontuu yhteen paikkaan hengailemaan, katselemaan autoja ja kuuntelemaan musiikkia. He eivät usko parkkipaikan menojen haittaavan muuta ympäristöä liikaa.

“En tiedä, miten tämä häiritsee ketään. Mieluummin täällä kuin kotona istumassa”, eräs kiteyttää.

Lähestyessäni seuraavaa etappiani näen jo autotieltä parkkipaikalla odottavan värikkään automeren.

Autoja on parkkeerattu pitkin poikin suurta parkkipaikkaa. Yhdessä nurkassa harmaa auto polttaa kumia jättäen asfalttiin kiekuroita.

Pysähtymispaikkaa valitessani palautan mieleeni tuttavani kertomat parkittamisen kirjoittamattomat säännöt. Parkkipaikalla ei saa olla ajovalot päällä, eikä vilkkua tule käyttää. Sumarit eli sumuvalot pitää mieluusti olla päällä ja parkkipaikalla liikkuessa ajosuunnasta pitää olla tarkkana, jottei aja kiihdytyskaistalla väärään suuntaan.

auton takaluukku on auki, ja takaluukkuun asennetut kovaääniset subwooferit toistavat matalaa bassonjytkettä. Muutamia ihmisiä on kerääntynyt auton ympärille kuuntelemaan.

Aika kuluu parkkipaikalla jutellessa ja musiikkia kuunnellessa nopeasti.

Vilkaisen kelloani. 01.03. On aika jättää autojen valtaama parkkipaikka taakse ja suunnata kotiin. Parkkipaikalla kääntyessäni laitan huomaamattani vilkun vasemmalle. ”Hitsit, eihän nyt mennyt uskottavuus”, ajattelen. Päätän korjata virheeni painamalla kaasua.

Kun kello lyö 00.15, Limingantullin Prismalta sammuu valot. Parkkipaikka ei suinkaan pimene, vaan autojen erilaiset valot valaisevat sen kauniisti.

Marketeilta on löytynyt myös paljon uusia tuttavuuksia.

En tiedä, miten tämä häiritsee ketään.

Mieluummin täällä kuin kotona istumassa.

“Rakastuin täällä marketeilla yhteen Volvo S70:een, jossa oli hienot ruosteettomat vanteet ja vihreät ajovalot.

Nykyään sen auton kuski on mun poikaystävä”, yksi heistä kertoo.

Kello näyttää 23.46, ja autot alkavat lipua pois Raksilan marketeilta. On aika siirtyä Limingantullin Prisman parkkipaikalle, sillä Raksilan parkkipaikalla oleskelua on rajoitettu puolenyön jälkeen.

Seuraava etappi Valitsen tarkasti tunnelmaan sopivan kappaleen matkan ajalle ja lähden muiden autojen lailla ajamaan kohti seuraavaa määränpäätä.

8

Viereeni parkkeeraa kiiltävä madallettu BMW. Auton kuski on harvasanainen, mutta tiivistää kuitenkin amistelukulttuurin samaan tyyliin kuin muutkin: ”Tänne tullaan tietysti näkemään kavereita”.

Puheäänestä on vaikea saada selvää, koska parkkipaikan toisella laidalla testataan subbareita. Siellä olevan

TEKSTI JA KUVAT: MIIA KÄKELÄ

Valot, aikataulut ja adrenaliini – Tommi Tiitta tekee töitä musiikkimaailman sykkeessä

9

Oletko koskaan miettinyt, miltä näyttäisi lempiartistisi keikka ilman minkäänlaista valoshow’ta? Tai kuka huolehtii, että artisti on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kaikista tarvittavista asioista on huolehdittu, jotta artistin kiertue voi onnistua? 25-vuotias Janakkalassa asuva Tommi Tiitta huolehtii työkseen juuri näistä asioista.

T

ommi Tiitta toimii valosuunnittelijana ja Erika Vikmanin kiertuemanagerina. Innostus valosuunnittelijan töihin syntyi oman lukion vanhojen tansseista, sillä Tiitta halusi liikuntasaliin tunnelmallisemman valaistuksen tansseja varten. ”Tanssit oli aiemmin järjestetty hallivalaistuksessa, ja omiin vanhojen tansseihin halusin hienomman valaistuksen”, Tiitta muistelee.

Apua valaistuksen tekniikkaan hän sai hämeenlinnalaiselta Torvinen

showtekniikka -yritykseltä, sillä ehdolla, että hän opettelee itse tekniikan käytön. Torvinen showtekniikka oli vaikuttunut nuoren miehen taidoista, ja tarjosi hänelle töitä freelancerina. Tiitta keskittyi tässä vaiheessa suorittamaan lukio-opinnot loppuun, ja kävi tekemässä satunnaisia valoteknikon keikkoja.

Vuoden kuluttua uusien kontaktien kautta työmahdollisuuksia alkoi avautua lisää eri artistien kanssa.

Vuonna 2020 Tiitta teki ensimmäisen keikan Erika Vikmanin valosuunnittelijana.

”Ensimmäisen Erikan keikan otin videolle, ja aina kun iskee epätoivon hetki palaan siihen ja katson, että mistä on lähdetty liikkeelle”, Tiitta naurahtaa.

Vikmanin tiimistä oltiin tyytyväisiä aloittelevan valosuunnittelijan kädenjälkeen. Tiitta pääsi jatkamaan Vikmanin valosuunnittelijana ja 2021 kesällä alkoi työt myös artistin kiertuemanagerina.

Kiertuemanagerin roolissa Tiitta toimii artistin lähikontaktina ja vastaa kiertueen aikatauluttamisesta.

Rahallisesta puolesta kiertueeseen liittyen vastaa levy-yhtiöltä keikkatuottaja, kenen kanssa kiertuemanageri työskentelee tiiviisti. Työtehtäviin kiertuemanagerina sisältyy esimerkiksi siirtymisten suunnittelu keikkapaikkojen välillä ja huolehtiminen siitä, että kaikki kiertueporukasta ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ajoittain kiertuemanagerin työ on aikamoista palapelin kokoamista, jotta aikataulut saadaan kiertueella toimimaan.

Keikkoja Euroopassa ja Olympiastadionilla Nuoresta iästään huolimatta Tiitta on ehtinyt kasvattaa ansioluetteloaan urakalla. ”Tärkeintä alalla on verkostoituminen. Aika introvertti henkilö saa olla, jos esimerkiksi kesän festareilla ei tule tutustuttua uusiin alan ihmisiin”, Tiitta toteaa.

Työkeikkoja ja erilaisia mahdollisuuksia on syntynyt uusien tuttavuuksien ja alalla tehtyjen kontaktien kautta. Yhdeksi uransa ikimuistoisimmaksi työkeikaksi Tiitta mainitsee vuonna 2023 tehdyn kuukauden mittaisen Euroopan 10

Tommi Tiitta - 25-vuotias - Valosuunnittelija ja kiertuemanageri - Asuu Turengissa - Työskennellyt esimerkiksi Nelli Matulan, Ettan ja Juha Tapion kanssa

Instagramissa onkin tapahtunut esimerkiksi Sabrina Carpenterin ja Post Malonen valosuunnittelijoiden kanssa. kiertueen Blind Channel -yhtyeen kanssa. Tiitalla olisi ollut samaan aikaan töitä Suomessa, mutta hän halusi tarttua mahdollisuuteen ja suunnitteli Suomen työkuvionsa niin, että pääsi lähtemään Blind Channelin matkaan. Kiertue oli ikimuistoinen, koska kyseessä olivat ensimmäiset työkeikat Suomen ulkopuolella.

Stadionkeikkojakin on jo takana enemmän kuin Cheekillä. Tiitta on ollut mukana niin sanotusti ”lämppäämässä” yhteensä seitsemällä eri Helsingin olympiastadionilla järjestetyllä keikalla, viimeisimpänä kesällä 2025 kun Komiat-yhtye oli lämppäämässä Katri Helenan jäähyväiskeikalla.

Tanssia ja musiikkia työn vastapainoksi Tiitan työtahti kuulostaa ajoittain hurjalta, ja sen hän myöntää itsekin. Pelkästään keikkoja Erika Vikmanin kanssa on kertynyt noin 250 kappaletta. Valosuunnittelijan ja

kiertuemanagerin töiden lisäksi hän tekee satunnaisia DJ- ja puhujakeikkoja, sekä työskentelee kotikaupunkinsa jääkiekkojoukkue HPK:n sisällöntuotantotiimissä ja kotipelien DJ:nä. ”Pyrin viikosta pitämään aina maanantain ja tiistain vapaana, jolloin pääsee nollaamaan aivot ja irtaantumaan töistä.”

Kesällä yhdeksi rentoutumisen keinoksi syntyi sunnuntaiset lavatanssit.

Tulevaisuuden urahaaveet Tiitalla liittyvät vahvasti ulkomaille ja suurien areenojen ja kiertueiden pariin.

Unelmana olisi päästä ison tuotannon kanssa kiertämään maailmaa. ”Onneksi hyvää harjoittelua ja kokemusta ulkomaan keikoille sai lisää, kun teimme syksyllä muutaman keikan Euroopassa Erikan kanssa.”

Tiitta toteaakin, että jos haluaa päästä tekemään isommalla volyymilla töitä alalla, on ulkomaille suuntaaminen välttämätöntä.

”Lavatansseihin lähtiessä laitan itseni kokonaan offline-tilaan ja keskityn illan vain tansseihin.”

Musiikki on Tiitalle työn lisäksi myös harrastus. Hän käy katsomassa ystäviensä keikkoja, ja tekee keikkareissuja myös ulkomaille. Ulkomaille tehdyt keikkareissut Tiitta näkee kuitenkin mahdollisuutena verkostoitua alalla työskentelevien huippunimien kanssa. Viestienvaihtoa

TEKSTI: HELMI RIIPPI KUVAT: NEA AHTIAINEN

11

Elise ennustaa tulevaa ja välittää viestejä henkimaailmasta Meedio Elise Raitakallion vastaanotolla ennustetaan tulevaisuutta ja otetaan yhteyttä kuolleisiin. Meedioiden työ jakaa mielipiteitä, mutta millainen prosessi meedion vastaanotolla käynti todellisuudessa on?

N

ainen ja mies istuvat nojatuoleilla toisiaan vastapäätä. ”Näen tulevaisuudessasi jonkin ulkomaan”, nainen kertoo rauhallisella äänellä. Hän on meedio ja selvänäkijä Elise Raitakallio.

Kerrostalon toisessa kerroksessa sijaitseva yksiö on Raitakallion toimitila, jossa hän vastaanottaa asiakkaansa.

12

Verhot suodattavat ulkoa tulevan päivänvalon. Hiljaisella soiva rauhallinen musiikki luo seesteisen tunnelman. Huoneen seinille on ripustettu unisieppareita. Hyllyille on asetettu henkisyyteen liittyviä esineitä, kuten enkelipatsaita ja kristalleja.

Raitakallio ja asiakas istuvat hämärässä huoneessa.

Vastaanotolle tultaessa Raitakallio tiesi asiakkaastaan ainoastaan alan, jota hän opiskelee.

Tämä on asiakkaan ensimmäinen kerta meediolla, joten tilanne on uusi. Se ei kuitenkaan näytä jännittävän, vaan hän istuu tuolissa rennon oloisena.

Tulevaisuuden ennustaminen Meediolla käynti sisältää kaksi eri vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa ennustetaan tulevaisuutta asiakkaan haluamasta elämän osa-alueesta. Tällä kertaa asiakas haluaa kuulla tulevaisuudestaan opiskelemansa alan parissa. Vastaanotolle tultaessa Raitakallio tiesi asiakkaastaan ainoastaan alan, jota hän opiskelee.

Raitakallio kertoo asiakkaan opiskelevan journalismia, koska hänellä on halu tutkia asioita ja saada informaatiota. Hän myös mainitsee tutkivan journalismin liittyvän asiakkaan tulevaisuuteen.

Seuraavaksi Raitakallio kertoo asiakkaalleen, että hänen tulevaisuuteensa liittyy jokin tietty valtio. Asiakas tulee matkustamaan tähän valtioon ja palaamaan sieltä täynnä uutta informaatiota.

Raitakallio kuitenkin painottaa, ettei asiakas ole muuttamassa ulkomaille, vaan ennemmin matkustamassa sinne.

Raitakallio varoittaa asiakastaan pahoista voimista, jotka yrittävät johtaa häntä harhaan. Sitä ei kuitenkaan kerrota, mitä nämä pahat voimat ovat ja miten ne yrittävät johtaa asiakasta harhaan.

Keskustelu kuolleen kanssa Toisessa vaiheessa tapaamista asiakas yrittää ottaa yhteyttä edesmenneeseen läheiseensä Raitakallion kautta.

Asiakas kertoo aluksi Raitakalliolle kuolleen läheisensä etunimen, kuolinvuoden ja iän kuolinaikaan.

Raitakallio ei lupaa saavansa yhteyttä kyseiseen henkilöön, sillä samoilla tuntomerkeillä olevia henkiä voi olla useita.

Raitakallio sulkee silmänsä ja näyttää aloittavan kuolleen kanavoimisen. Pian hän kertoo saaneensa yhteyden samannimiseen henkilöön.

Hän kertoo henkilöllä olleen vaikei-

ta aikakausia elämänsä aikana, mutta Raitakallion mukaan henki ei halua syventyä asiaan.

Seuraavaksi Raitakallio kuvailee henkilöllä olleen pitkät hiukset elämänsä aikana. Asiakas vastaa tämän pitävän paikkansa.

Raitakallio kertoo hengen heiluttelevan hiuksiaan ja siihen liittyvän jonkin sortin sisäpiirivitsin asiakkaan ja edesmenneen henkilön välillä. Tämäkin on asiakkaan mukaan totta. Seuraavaksi Raitakallio kertoo hengen mainitsevan termin ”fabioletti”. Jopa tämä termi on asiakkaan mukaan heidän käyttämänsä.

Raitakallio kysyy hieman varovasti asiakkaalta, menehtyikö kyseinen henkilö itsemurhaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Raitakallion mukaan henki on usein läsnä asiakkaan ja hänen perheensä elämässä. Hän kertoo hengen läsnäolon tunnistavan tyhjistä huoneista kuuluvista äänistä, kuten keittiöstä kuuluvasta veitsien kolinasta.

Raitakallio kanavoi kuollutta läheistä.

13

Tämän jälkeen Raitakallio tarjoaa asiakkaalleen mahdollisuuden esittää kysymyksiä edesmenneelle läheiselleen. Asiakas haluaa tietää, mitä hänen läheisensä koki ja näki kuoleman jälkeen. Raitakallion mukaan henki kuvailee hetkeä ennen kuolemaansa. Kuoleman jälkeen henki oli siirtynyt valoisaan tunneliin.

Selitys löytyy psykologiasta Meedion työ ei pohjaudu tutkittuun tieteeseen, minkä vuoksi sitä ei voida pitää luotettavana.

Psykologian saralla ilmiötä selitetään cold reading -tekniikalla. Cold reading eli kylmiltään lukeminen tarkoittaa menetelmää, jossa henkilö esittää yleisluontoisia väitteitä ja todennäköisiä arvauksia luodakseen vaikutelman ennustajan yliluonnollisista taidoista.

Ilmiötä vahvistaa ihmisten taipumus poimia ennustajan kertomista väitteistä vain oikeaan osuvat ja sivuuttaa väärään osuneet. Myös ihmisten tarve etsiä merkityksiä luo uskottavuutta ilmiölle.

Asiaa voi myös selittää se, että läheisen menetyksen kokeneet ihmiset saavat lohtua, kun heille luvataan yhteys kuolleeseen lähimmäiseen.

Jutussa esiintyneen asiakkaan henkilöllisyys on toimituksen tiedossa, mutta hän ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään.

Toimitilan seinälle ripustettu unisieppari.

Kattoon ripustettu monikerroksinen unisieppari.

Raitakallio on toiminut 12 vuotta meediona.

TEKSTI JA KUVAT: VÄINÖ VÄYRYNEN

14

KOMMENTTI

Vielä jaksaa vanhakin E

ppu Normaali ilmoitti lopettavansa uransa. Ura loppuu ensi vuonna, kun bändi vetää vielä viimeiset isot keikkansa. Jipii! Eput on rautaa, kuten on sanottu. Tai ainakin oli. Kaukana ovat ne ajat, kun poliisi pamputti tai ihmeteltiin, miksei kukaan enää juo punkkua puistossa. Eikä Eput ole yksin ikämiesluokassa. Tai ovat siinä mielessä, että he osaavat lopettaa. Toivottavasti pysyvästi.

Samaa ei voi sanoa ulkomaailman jättiläismäisistä dinosauruksista kuten Mötley Crüe, The Scorpions sekä Iron Maiden – näin muutaman vain luetellakseni. Rockin sielu ja räväkkyys ei koskaan parane tekohengittämällä. Rock on kapinaa ja uhmaa. Sellaista uhmakkuutta ikäloppujen vaarien heiluminen ja elämäntapamuutoksista paasaaminen ei toki ole.

Rock on armoton laji. ”On parempi palaa loppuun, kuin sammua hiljalleen”, lauloi Neil Young aikoinaan. Tätä samaa konseptia lainasi eräs seattlelainen rocktähti. Erona näiden kahden välillä on tietysti se, että tämä Seattlen räkä-ääninen grunge-tähti teki juuri kuten sanottu. Jotkut bändit hiipuvat, jotkut bändit kuolevat ja saavat marttyyrikuoleman.

Rockin sielu ja räväkkyys ei koskaan parane tekohengittämällä.

Olisiko Nirvanan arvo ja perintö samaa, jos Kurt Cobain olisi hengissä?

Kuuntelisimmeko Radio Rockilta tällöin jotain kädenlämpöistä popilta haiskahtavaa rahastusta, kuten esimerkiksi Apulannan kanssa on käynyt? Vastausta emme saa koskaan tietää ja hyvä niin. Kenenkään henkilön kuolemaa en todella toivo, mutta useamman bändin olisi voinut kuopata jo ajat sitten. Miksi? Koska bändin perintö on se, kuinka hyvin (tai huonosti) bändi osataan laittaa pakettiin.

Ja vaikkei allekirjoittanut ole Cheek-fani millään mittarilla mitattuna, niin myönnettäköön hänelle tunnustus. Tunnustus oikeanlaisesta uran lopettamisesta. Aivan huipulla, isolla stadionilla. Perintö jää elämään ja se elää yhä kirkkaammin loistavana.

Cheek. Nuorehko, kovassa draivissa oleva superstara. Ei ikäloppu horisija, jonka uran alkuaikojen hohdokkuutta muistellaan uusien mitäänsanomattomien rallatusten vallatessa radioaallot.

Cheek paloi loppuun. Cheek ei sammunut hiljalleen.

TEKSTI: OSKARI SUKANEN KUVAT: KRISTINA BULGAKOVA/ADOBE STOCK

15

Veljeyden varjossa KUVAT: SALVATORE RUBINO, PIXABAY

Teini-iässä Mikko löysi paikkansa moottoripyörien ja veljeyden maailmasta – paikasta, joka lupasi yhteenkuuluvuutta, mutta toi mukanaan myös pelkoa, väkivaltaa ja rikoksia. Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän kertoo elämästä järjestäytyneen rikollisjärjestön riveissä – ja sen ulkopuolella.

“Kerhosta ei lähdetä pois, paitsi hautaan.”

H

än puhuu rauhallisesti, pohdiskellen. Jokainen lause tuntuu harkitulta, aivan kuin hän olisi tottunut siihen, että sanat voivat kääntyä häntä vastaan.

Moottoripyörä seisoo autotallin nurkassa. Kiiltävän musta, mutta pölyinen. ”Ei ole V-Rod haistellut ulkoilmaa useampaan vuoteen”, hän sanoo ja vilkaisee konevikaista HarleyDavidsonia kuin vanhaa ystävää. ”Ei se into ole kadonnut, mutta elämä on vähän erilaista nyt.”

Mikko on noin 45-vuotias. Hän liittyi kansainväliseen moottoripyöräkerhoon jo teini-ikäisenä, lähes sattumalta. Tai niin hän sanoo, vaikka taustalla piilee tarina, jota hän ei voi paeta. ”Isoveli oli jo jäsen. Hän ajoi kavereidensa kanssa aina yhdessä. Kun olin mopoiässä, menin heidän perässään joka paikkaan. Siinä iässä se tuntui siistiltä: jengi, pyörät ja nahkaliivit.

Veli sanoi, että jos haluan mukaan, mun pitää todistaa olevani luotettava. Ja siitä se lähti.”

16

Osaksi kerhoa Aluksi nuorempi veli hoiti juoksevia asioita: piti jääkaapin täynnä, vahti paikkoja ja teki mitä käskettiin. ”Se oli tavallaan helppoa. Ei tarvinnut miettiä, mitä tekee, kun joku muu päätti. Mutta aika pian sitä huomasi, että veljeys ei ole pelkkää yhteisöllisyyttä. Siihen kuuluu myös uskollisuus, jota testataan aika kovilla tavoilla.”

Viidessä vuodessa Mikko nousi kerhon riveissä nopeasti. Hänestä tuli ”road captain”. Titteli antoi hänelle vallan tien päällä.

Valta antoi voimaa, mutta virheitä ei saanut tehdä. ”Presidentti on pomo, mutta pyörän selässä minä päätin. Se tarkoitti sitä, että jos piti vaihtaa reittiä, vääntää kaasua tai pysähtyä, se oli minun sanani, joka ratkaisi. Valta antoi voimaa, mutta virheitä ei saanut tehdä.

Kaikkien turvallisuus oli mun käsissä.”

Kerhoelämä merkitsi muutakin kuin ajamista. Siihen kuului yökerhoja, päihteitä ja välienselvittelyjä. Mikko ei kiellä osallistuneensa rikoksiin. ”Olen nähnyt oman osani huumebisneksistä ja väkivaltahommista.

En ole siitä ylpeä, mutta se oli osa elämää. Kun on sisällä siinä maailmassa, ei voi enää vetäytyä. On pakko olla täysillä mukana.”

Kohti uutta huomista Käännekohta tuli hiljalleen. ”Kaveri kuoli huumeisiin, toinen joutui vankilaan. Kun vaimo kertoi olevansa raskaana, täytyi tehdä päätöksiä. Siinä vaiheessa olin tarpeeksi vanha tajutakseni, ettei tämä voi jatkua ikuisesti.”

Hän ei eronnut kerhosta, koska sellaista vaihtoehtoa ei hänen mukaansa ole. ”Kerhosta ei lähdetä pois, paitsi hautaan. Aktiivisesta toiminnasta voi vetäytyä, mutta nimi ja historia pysyvät. Niitä ei pyyhitä pois.”

Harley-Davidson on kerhoelämän ytimessä.

Nykyään Mikko elää rauhallista elämää pienessä kaupungissa. Hän tekee töitä rakennusalalla omassa yrityksessään ja viettää vapaa-aikaa perheensä kanssa. Silti menneisyys seuraa.

”Se lupaa yhteenkuuluvuutta. Kun olet nuori ja vähän eksyksissä, se tuntuu kodilta. Siinä on samaa kuin armeijassa tai urheilujoukkueessa, mutta seuraukset ovat paljon pahemmat.”

”Poliisi pysäyttää silloin tällöin, muka sattumalta. Tai tulee kutsu kuulusteluihin, vaikka mitään ei ole tapahtunut. En jaksa hermostua siitä.

Se kuuluu asiaan.”

Hän ei halua demonisoida veljiään, mutta ei myöskään puolustella heitä. ”Moni on siellä, koska ei tiedä muuta.

Joillekin se on elämä, joillekin kuolema. Mulle se oli molempia En kadu sitä, opin paljon. Mutta en haluaisi, että oma poika menisi samaa tietä.”

Mikko sulkee autotallin oven ja vilkaisee vielä kerran moottoripyöräänsä.

Hän myöntää, että osa hänestä kaipaa yhä vanhoja aikoja.

”En mä sitä koskaan myy”, hän sanoo.

”Se oli vapauden tunnetta, sellaista, ettei ollut rajoja. Ne jätkät oli mun veljiä, ja on ne vieläkin. Mutta samalla se oli vankila. Kun olet sisällä, kaikki ulkopuolinen näyttää tylsältä.”

”Se muistuttaa, mistä olen tullut.”

Mikko sanoo ymmärtävänsä, miksi nuoret hakeutuvat moottoripyöräkerhoihin.

Joillekin se on elämä, joillekin kuolema. Mulle se oli molempia.

Mikon nimi on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi. Oikea nimi on toimituksen tiedossa.

TEKSTI: JYRY VIRTANEN

17

Näin tehdään lehtijuttu –kentän laidalta toimitukseen

18

K

aikki on valmiina juttukeikkaa varten. Päätös keikan toteutumisesta on tehty jo alkuviikosta ja suunnitelma on valmis. Laukut on pakattu, työvälineet on ladattu ja enää pitää vain suorittaa keikka suunnitelmien mukaan.

Olen sopinut tapaamisen toimittajan kanssa paikallisen huoltoaseman pihalle, josta hän noukkisi minut kyytiin. Ulkona käy kuhina aurinkoisena päivänä, ja odotan jännittyneenä aseman edessä sovittuun aikaan, kun hetken kuluttua pihaan kaartaa sininen Toyota Yaris. Autosta nousee toimittaja, jonka mukaan lähden keikalle. ”Ari-Pekka Ojala tässä päivää”, hän esittäytyy ja kättelee.

Käymme hakemassa kahvit asemalta ennen kuin lähdemme seuraamaan paikallisen jalkapallojoukkueen kauden viimeistä peliä ja tekemään siitä uutista lehteen. Hyppään auton kyytiin, ja lähdemme ajamaan kohti kenttää.

Matkalla Ojala kertoo, miten tämä uutinen sai alkunsa. Juttuidea syntyi alkuviikosta, jonka jälkeen hän ehdotti uutista lehden päätoimittajalle.

Sen jälkeen mietittiin asioita, kuten näkökulmaa ja keitä uutiseen otetaan haastatteluun. Näin alkoi juttu rakentumaan.

Keikalla sattuu ja tapahtuu Saavumme jalkapallokentän laidalle, missä on aistittavissa urheilujuhlan tuntua. Yleisöä on paljon paikalla ja musiikki soi kovalla. Otamme tarvittavat varusteet autosta, kuten kamerat ja muistiinpanovälineet, ja kävelemme kohti kenttää.

Seisomme kentän laidalla ja katson vierestä, kun Ojala virittää kameraansa kuntoon. Hänellä on kaksi erilaista kameran objektiivia mukana kameralaukussaan, ja tällä kertaa repusta nousee pidempi objektiivi.

Pelin jälkeinen hikihaastattelu.

Ojala alkaa räpsimään kuvia pelistä ja huomaan tilannetta seuratessani, kuinka makkarakioskin takana seisova myyjä vilkuilee meihin päin, ihan niin kuin hänellä olisi asiaa.

Tämmöisiä kyselyitä tulee monesti kuvauskeikoilla erityisesti urheiluseuroilta.

Hetken päästä parit makkarat myytyään, hän uskaltautuu kävelemään meidän luoksemme ja kysymään meiltä mihin otamme kuvia. Ojala kertoo ottavansa kuvia lehtijuttua varten Kalajokilaakso-lehteen.

Kioskin myyjä innostuu asiasta ja kertoo, kuinka mahtavaa on, että joku on ottamassa kunnon valokuvia pelistä ja tiedustelee, olisiko mahdollista saada kuvia edustusjoukkueen käyttöön pelin jälkeen. Ojala vastaa myöntävästi ja jatkaa kuvien ottamista.

”Tämmöisiä kyselyitä tulee monesti kuvauskeikoilla erityisesti urheiluseuroilta”, hän kertoo.

Ennen peliä Ojala muisti varoittaa minua olemaan hereillä ja seuraamaan myös palloa. Varoitus osoittautui nopeasti hyödylliseksi, sillä pallo tuli heti pelin alussa kovaa meitä päin. Ojala nostaa katseen nopeasti pois kamerasta ja pysäyttää pallon varmasti jalallaan, josta pallohenkilö hakee sen.

Hän alkaa kertoa tarinaa eräästä kuvauskeikastaan pesäpallopelistä, kun meinasi saada ohi menneestä heitosta pallon päähänsä. Varuillaan pitää olla, kun operoidaan kentän laidalla.

Suunnittelu tekee työstä kentällä helpompaa Ennen peliä on tehty valmiiksi suunnitelma, kuka pelaajista otetaan haastatteluun pelin jälkeen. Ojala on selvittänyt etukäteen, kuka olisi kiinnostava persoona haastatteluun ja

19

pysyisi luontevana haastattelutilanteessa. Kysymykset hän on miettinyt etukäteen ja kirjoittanut ne ylös paperille.

Tuomari viheltää pilliin pelin päättymisen merkiksi, ja lähdemme kävelemään reippain askelin kohti kotijoukkueen vaihtopenkkiä etsimään haastateltavaa. Tässä hetkessä minua jännittää eniten, kun pitää kävellä kentän läpi kaikkien katseiden edessä. Ojalaa tilanne ei jännittänyt, koska on tehnyt sitä jo niin pitkään.

Kohteemme löytyy, ja Ojala kaivaa puhelimensa ääninauhurin esiin ja aloittaa kysymään kysymyksiä. Taustalla kotijoukkueen DJ alkaa soittamaan musiikkia isolla äänenvoimakkuudella ja mietin, kuuluukohan tästä haastattelusta mitään muuta kuin hälinää ja musiikkia.

Haastattelu keskeytyy yhtäkkiä, kun joukkueen muut pelaajat ja taustahenkilöt kokoontuvat keskikentälle ottamaan yhteiskuvaa kauden päättymisen kunniaksi ja haastateltava lähtee kuvaan.

Muutama kysymys jää kysymättä, mutta se ei haittaa, koska juttua on

tullut jo Ojalan mukaan tarpeeksi – lähes kolmen minuutin verran. Ojala kertoo, että puhelinhaastattelut on yleensä helpompia tehdä, koska niissä todella harvoin tulee mitään keskeytyksiä tai ulkopuolisia häiriöitä niin kuin nyt.

Uutisen viimeiset hetket ennen julkaisua Taustatyöt ja haastattelut on tehty ja enää on jäljellä uutisen viimeinen vaihe: sen puhtaaksi kirjoittaminen ja julkaiseminen nettiin. ”Tehdään tämä nopeasti alta pois, niin pääsee viikonlopun viettoon”, Ojala kommentoi.

Palaamme takaisin Ojalan omalle kotitoimistolle, missä sijaitsee siisti ja puhdas työpöytä. Tältä pisteeltä jutun tekeminen alkoi maanantaiaamuna ja tähän se päättyy.

Word-dokumentti auki, missä on jo valmiiksi esikirjoitettua materiaalia ja haastattelu päälle puhelimesta.

Tekstiä tulee nopealla tahdilla näyttöön samalla, kun Ojala siemaisee kupistaan kahvia.

Tämä uutinen ei tule printtiin ollenkaan ja sen saa julkaista heti, kun se on valmis. Nykyään moni uutinen julkaistaan pelkästään verkkolehdessä. Verkossa jutut tavoittavat enemmän lukijoita ja painetut printtilehdet tekevät kuolemaa, varsinkin pienemmät paikallislehdet.

Juttua tehdessä Ojala mainitsee, kuinka hänen työmäärä kesällä oli todella pieni. Viime vuosina uutiskeikoille sai lähteä joka lauantai ja sunnuntai.

Nykyään Kalajokilaaksossa on todella vähän urheilupainotteisia juttuja, mikä harmittaa Ojalaa suuresti, sillä hän haluaisi nostaa enemmän esiin paikallisia urheilujoukkueita.

Hän kertoo tekemiensä urheilu-uutisten nousseen poikkeuksetta verkossa luetuimpien juttujen joukkoon.

Palataan takaisin uutisen kirjoittamiseen. Uutiseen tulee kaksi haastattelua, joista toinen on tehty jo torstaina puhelimen välityksellä. Se on kirjoitettu valmiiksi jo juttuun, mikä vähentää työmäärää nyt. Kun jutun viimeiset rivit saadaan kirjoitettua ja kuvat liitettyä juttuun, käydään uutinen vielä läpi ennen julkaisua.

Ojala nojaa taaksepäin työtuolissaan ja klikkaa hiirellä ”Julkaise”. Hetkessä uutinen on kaikkien luettavissa verkossa. Hän huokaisee tyytyväisenä – taas yksi uutinen saatu maaliin. ”Siinä se. Nyt voi sulkea tietokoneen ja keskittyä viikonlopun viettoon”, hän sanoo hymyillen.

TEKSTI JA KUVAT:

Ojala viimeistelee uutisen kotikoneellaan.

20

EETU HEIKKALA

Kaikki Venäjältä kotoisin olevat eivät koe olevansa venäläisiä Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on saanut Romanin miettimään omaa venäläisyyttään. Ennen sotaa hän pystyi jopa ylpeästi kutsumaan itseään venäläiseksi. Sodan jälkeen hän on miettinyt, mitä venäläisyys itse asiassa on.

Roman on venäjänkielinen, muttei venäläinen.

V

mihin maahan muuttavat seuraavaksi. Vuonna 1997 he tulivat jatko-opiskelemaan suomen kieltä Oulun yliopistoon.

lussa asuessaan pääsi määräaikaisiin töihin. Hän muistelee alkuajan olleen hieman epävarmaa, koska sai vain määräaikaisia töitä.

Roman työskenteli työmaatulkkina suomalaisille yrityksille, joten heidän taloudellinen tilanteensa oli hyvä. Heille molemmille oli selvää,

Roman muutti Ouluun myös töiden perässä. Hän ei saanut apurahaa opintoihinsa, joten töitä oli tehtävä pärjätäkseen. Roman kokee saaneensa sen Suomesta, minkä perässä hän muutti tänne. Hän sai opiskelupaikan, ja jo kolmantena päivänä Ou-

Roman kokee, että hänet otettiin Suomessa hyvin vastaan. Hän ystävystyi joidenkin työnantajien kanssa työnhakuprosessien aikana. Poliittinen ilmapiiri oli silloin rauhallinen, ja Venäjältä muuttaneisiin suhtauduttiin hyvin.

enäjällä oli pulaa kaikesta 1990-luvulla. Säännöstely- ja kuponkitalous oli uusi normaali Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Roman vaimonsa kanssa opiskeli suomen kieltä Petroskoin yliopistossa.

21

Ukrainan sota oli shokki Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan alkoi 24.2.2022. Sota oli shokki Romanille. Hän ei koe vieläkään palautuneensa siitä. Ennen sotaa hän asui vaimonsa kanssa talvet Suomessa ja kesät Venäjällä Karjalan tasavallassa. Vuoden 2022 jälkeen kumpikaan heistä ei ole käynyt Venäjällä.

Heille oli ilmiselvää, mihin maahan jäävät asumaan, mutta se oli henkisesti vaikeaa. Sukulaiset asuvat Karjalassa ja heitä ei ole päässyt näkemään. Romanin äiti on yksi heistä.

He ovat olleet viestiyhteyksissä lähes päivittäin, mutta viestintäkanavat eivät ole turvallisia.

Sota on saanut Romanin miettimään venäläisyyttä, ja mitä se hänelle tarkoittaa. Suomen kielessä venäläisellä viitataan Venäjän kansalaiseen.

Venäjän kielessä on kaksi eri sanaa, joista toinen viittaa etnisesti venäläiseen ja toinen Venäjän kansalaiseen.

Roman on syntynyt Neuvosto-Karjalassa. Neuvostoliiton romahduttua Karjalan tasavalta liitettiin Venäjään. ”En pyytänyt Venäjän kansalaisuutta”, Roman toteaa.

Äidinkieli vaihtui karjalaksi Roman huomauttaa, että pitäisi olla varovainen, miten venäläisyyden määrittää. Hän on Venäjän Karjalasta muuttanut Suomeen, mutta ei koe olevansa venäläinen. ”En tunne kovin montaa puhtaasti etnistä venäläistä”, Roman sanoo.

Romanin sukulinjat ovat kotoisin Karjalasta, mutta karjalan kieli ei periytynyt hänelle. Hänen perheessään hänelle ei opetettu karjalaa, mutta Roman on harrastepohjalta opetellut kieltä. Roman kertoo vaimonsa taustasta: vaimon vanhempien äidinkielenä on karjala, mutta vaimo ei kieltä oppinut kotona.

22

Ukrainan sodan alkamisen jälkeen Roman vaihtoi äidinkielekseen karjalan kielen. Näin hän on saanut itse määritellä, että hän ei ole venäläinen.

”Meillä ei ole paluuta entiseen” Roman ja hänen vaimonsa ovat tuominneet Venäjän hyökkäyssodan sosiaalisessa mediassa. He tietävät, etteivät voi palata Venäjälle Putinin hallinnon aikana. Heidät todennäköisesti vangittaisiin mielipiteidensä vuoksi. ”Meillä ei ole paluuta entiseen”, Roman toteaa.

Roman tuntee sympatiaa Venäjällä asuvia kohtaan. He ovat Venäjän propagandan alaisina, eikä heillä ole mahdollisuutta päästä lukemaan vaihtoehtoisia uutiskanavia, kuten Yleä. Sivustot eivät vain aukea ilman tietotaitoa internetin toiminnasta. ”Voin vain kuvitella, millaista on olla Venäjällä ja vastustaa sotaa”, Roman sanoo haikeana.

Naapurit saattavat havahtua vasta viikkojen päästä, että joku naapurustosta on kadonnut.

Hautajaisia järjestetään paljon, eikä niistä hiiskuta.

Hän kertoo, että Venäjällä ihmisiä katoaa kaikessa hiljaisuudessa. Naapurit saattavat havahtua vasta viikkojen päästä, että joku naapurustosta on kadonnut. Hautajaisia järjestetään paljon, eikä niistä hiiskuta mitään. Roman kertoo, että Karjalan tasavallassa väestömäärä on romahtanut. Todennäköisesti muualla Venäjällä on sama tilanne.

Karjalan tasavallan tilastotietoja väestömäärästä ei löydy vuoden 2023 jälkeen. Romanin mukaan tasavallan väestö on vähentynyt yli tuhannella ihmisellä. Väestökatoon on vaikuttanut muun muassa syntymättömyys, armeijaan vienti, maasta poismuutto ja kuolemat.

Turha vakuuttaa propagandasta Venäjällä tilanne vaikuttaa ulospäin melko hyvältä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu. Kaupoissa hintojen nousu on tapahtunut sen verran hitaasti, ettei tavallinen kansalainen kiinnitä siihän välttämättä huomiota. Kansalaisten sananvapaus on riistetty kokonaan. Omalla nimellä ei voi sanoa mielipidettään, koska voi joutua vankilaan.

Tarinoita riittää. Sanoilla ei ole enää samanlaista arvoa.

Roman on yrittänyt kertoa propagandasta omalle äidilleen, mutta se on ollut turhaa. Suomen uutiset eivät avaudu Venäjällä, joten propagandaa ei pysty havainnollistamaan. ”Tarinoita riittää. Sanoilla ei ole enää samanlaista arvoa”, Roman toteaa.

Haastateltava esiintyy turvallisuuden takia pelkällä etunimellään.

Etnisesti venäläisellä viitataan ihmiseen, joka jakaa muiden venäläisten kanssa kielen, kulttuurin, perinteet, historian ja sosiaalisen identiteetin.

Venäjänkielessä русский (russki) tarkoittaa etnisessä mielessä venäläistä. Venäjän kansalaisesta käytetään sanaa россиянин (rossijanin), joka kääntyy venäjänmaalaiseksi.

TEKSTI & GRAFIIKKA: SOFIA TUOVINEN KUVA: AADA OINAS

KOMMENTTI

Tämä iloton 20-luku

K

uluva vuosikymmen on edennyt puoliväliin. Nyt voi jo todeta, että 2020-luku on iloton vuosikymmen. Kun vuosikymmen vaihtui, kukaan ei voinut välttyä uutisilta Kiinasta liikkeelle lähteneestä kulkutaudista. Pian tiedettiin, että sen oli aiheuttanut koronavirus.

na 2022. Aluksi vaikutti siltä, että Putin saavuttaisi nopean voiton. Se oli masentavaa seurattavaa suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. Olisiko Suomi ollut seuraavana vuorossa Ukrainan jälkeen?

Elämään kuului arkista aherrusta myös 1920-luvulla. Talous kasvoi silloin monessa maassa, myös Suomessa, ainakin vuoden 1929 Wall Streetin pörssiromahdukseen saakka.

Työtä ja toimeentuloa siis riitti monille.

Koronavirus aiheutti maailmanlaajuisen epidemian eli pandemian, joka johti ennen näkemättömiin rajoituksiin. Julkisia tiloja suljettiin, työyhteisöissä siirryttiin etätyöhön ja kouluissa siirryttiin etäopetukseen. Rajoituksista oli varmasti jotakin hyötyä, mutta sairastuneita oli useita miljoonia koko maailmassa.

Koronapandemia aiheutti myös taantuman, joka vaaransi monien toimeentulon.

Tapahtuma-alan yritykset eivät voineet toimia rajoitusten takia. Siksi nämä yritykset saivat eri maissa valtiollista tukea, mikä toisaalta on johtanut valtioiden velkaantumiseen.

Surullista on, että edellisestä taantumasta oli vasta noustu ylös. Sen oli aiheuttanut finanssikriisi vuonna 2008.

Maailmanrauha ei ole näköpiirissä tällä 20-luvulla. Presidentti Vladimir Putinin johtama Venäjä oli horjuttanut Ukrainaa vuosien ajan, mutta hän yritti valloittaa koko maan vuon-

100 vuotta sitten elettyä 20-lukua on kutsuttu iloiseksi vuosikymmeneksi.

Suomessa ja Yhdysvalloissa oli alkoholijuomien kieltolaki, mutta salakuljetuksen vuoksi se ei paljon vaikuttanut juomatarjoiluihin juhlissa.

Iloisella 1920-luvulla avioiduttiin ja perustettiin perheitä keskimääräistä nuorempina kuin nykyisin. Molemmat isoäitini syntyivät vuonna 1929, joten he olivat kolme vuotta nuorempia kuin Marilyn Monroe.

Yllättäen Ukraina ei sortunut. Putinin armeija ei ole onnistunut valloittamaan koko maata, mikä johtuu ukrainalaisten päättäväisyydestä ja monien maiden antamasta avusta.

Ukrainan sota on tosin kestänyt jo yli kolme vuotta, eikä loppua näy.

Lähi-itä on ikuinen levottomuuspesäke. Israelin ja palestiinalaisten välillä käydään taisteluita edelleen melkein säännöllisin väliajoin.

Sitten alkanutta 1930-lukua leimasivat talouslama, massatyöttömyys, diktatuurit ja lopulta toinen maailmansota. Ehkä 2030-luku on parempi kuin 1930-luku.

TEKSTI: PETRI ISONIEMI KUVAT: PETRI ISONIEMI JA PUBLIC DOMAIN

23

24

”Ei näitä hommia tekisi, jos näistä ei tykkäisi” Metallimusiikki määrittää Heavy Metal Thunderstrike -keikkajärjestäjien Kristo Hiekkalan ja Joona Salmisen koko elämän.

T

unnelma nousee kattoon, kun Joona Salminen rullailee ostoskärryjen kanssa jyväskyläläisen keikkapaikan ovesta sisään.

Kärryyn on ladottu olutlavoja, vettä ja naposteltavaa. Innokkaimmat lähestyvät kärryjä ja käsiin valikoituu mieluisat juomat. Raideri rullaillaan bäkkärille.

Osa illan esiintyjistä on jo saapunut paikalle. Kristo Hiekkala nostaa puhelimen korvalleen ja esittää kysymyksen: ”Milloin olette tulossa paikalle?”

Keikkaillan on määrä alkaa muutaman tunnin päästä. Kyseessä on yhdestoista Jyväskylässä järjestetty

heavy-tapahtuma Heavy Metal Thunderstrike (HMTS). Tänään lavalle nousevat Templar, Jävelin, Terror Cross sekä japanilainen Abigail.

Kristo Hiekkala ja Joona Salminen alkoivat järjestää HMTS –keikkailtoja Salmisen 30-vuotissyntymäpäiväjuhlien innoittamana. Salminen halusi syntymäpäiväjuhliinsa esiintymään bändejä.

Juhlapaikaksi valikoituneessa Ilokivi Venuessa tapahtuma kannatti kustannussyistä järjestää kaikille avoimena tapahtumana. Vieraiden lisäksi paikalle tuli myös tuttuja ja tuntemattomia.

Aukko alakulttuuritarjonnassa Lämminhenkinen, nauravainen ja nahkatakkeihin varustautunut järjestäjäkaksikko kertoo Heavy Metal Thunderstriken syntytarinan.

Syntymäpäiväjuhlien jälkeen Salminen ja Hiekkala kertovat olleensa niin fiiliksissä yleisön vastaanotosta, että he päättivät järjestää uuden keikkaillan.

Tämän jälkeen ajatus siitä, että Jyväskylän keikkatarjonnassa on selkeästi ”heavy metalin mentävä aukko” vain vahvistui.

25

Keikkatarjonta on viime vuosina lähtökohtaisesti keskittynyt muiden alakulttuurien ympärille. Suuren suosion saanut toinen tapahtumailta sai omakseen myös hetkellisesti eläköityneiden keikkajärjestäjien huomion.

Japanista Keski-Suomen sydämeen Järjestäjäkaksikon kädet ojentuvat valmiina kättelyyn kun kolme japanilaista miestä kitaroineen tallustelevat keikkapaikan ovista sisään.

Tyypit esittäytyvät ja näin paikalle on saatu black metal -yhtye Abigail, illan pääesiintyjä. Heidät ohjataan viemään tavarat paikalleen, esitellään bäkkäri ja vaihdetaan kuulumisia.

Keikkailloissa on ollut esiintymässä niin suomalaisia kuin ulkomaalaisia yhtyeitä. Japanilaisten ja yhdysvaltalaisten yhtyeiden saaminen niin Jyväskylään kuin Suomeen on helpottunut yhteistyössä muiden keikkajärjestäjien kanssa. Abigail ja aiemmin kesällä Jazz Klubi Popparissa järjestetyssä keikkaillassa esiintymässä ollut japanilainen black metal -yhtye Sabbat ovat esimerkkejä yhteistyön tuloksista.

Välillä tupakkahuoneesta tuulahtaa tunkkainen tupakansavu. Uutta lipunmyyjää perehdytetään. Lipunmyyntipisteen paikkaa mietitään.

26

Heavy Metal Thunderstrike -seinälippu löytää paikkansa lavan takaseinustalta hetken mallaamisen jälkeen.

Soundcheck alkaa ja sen kanssa ilmenee ongelmia, mutta apua saadaan hälytettyä paikalle. “Ei hätää, eka kerta täällä keikkailemassa.

Nämä kuuluu tähän hommaan”, Salminen toteaa. Hän vaikuttaa rennolta eikä stressaa turhasta.

Bändien kuluissa ei säästellä Keikkajärjestäjien työhön liittyy usein yllättäviä ja näkymättömiä tehtäviä ennen yhtyeiden saapumista itse paikan päälle tai edes Jyväskylään. ”Kaikki lähtee miljoonien sähköpostiviestien lähettelystä”, Salminen kertoo.

Huomattavan paljon aikaa kuluu viestien kirjoitteluun

”kaiken maailman keikkamanagereille”, markkinointiin ja soittopaikkoihin, sekä soittokamoihin liittyviin käytännönjärjestelyihin järjestäjien leipätöiden ohessa. Tämän illan bändeille täytyy esimerkiksi hoitaa kuljetukset, lennot ja majoitukset. ”Olisihan sitä voinut tietysti pihistellä niissä bändien kuluissa. Kun mekin olemme niin höveleitä, että tarjoamme kaikille hotellimajoituksen ja ostamme paljon kaljaa bäkkärille. Haluamme panostaa siihen, että bändit viihtyvät ja tulevat uudestaankin”, Hiekkala toteaa.

Keikkajärjestäjät moikkaavat paikalla olevaa yleisöä, toinen myy fanituotteita ja toinen seurustelee yleisön kanssa.

Salminen ja Hiekkala järjestävät keikkailtoja rakkaudesta metallimusiikkiin. Esiintymään buukataan vain bändejä, joista he aidosti pitävät. Palkitsevaa on kaksikon mielestä se, että he saavat hengailla keikkojen ohessa lempibändiensä kanssa. ”Kaikki hommat kiteytyvät siihen, ettei millään rahasummalla saa esimerkiksi mahdollisuutta hengata japanilaisen bändin kanssa koko viikonloppua.”

”Kukaan muu Suomessa baarikeikkoja järjestävä ei todellakaan järjestä mitään hotellimajoitusta. Hyvä, että bensat edes maksetaan”, komppaa Salminen.

Metallimusiikki määrittää kaksikon koko elämän.

Kello alkaa lähestyä tasaa. Templarin keikka on alkamassa. Puheen volyymi lähes ylittää musiikin.

Keikkailtoja ei järjestetä Lahtea etelämpänä. Heidän sanojensa mukaan Helsinki on mustalla listalla, koska pääsääntöisesti kaikki tapahtumat järjestetään siellä.

”Ei näitä hommia tekisi, jos näistä ei tykkäisi”, Hiekkala toteaa.

”Nyt on helsinkiläisten vuoro matkustaa.”

HMTS puhuttelee yleisöä Bändi bändiltä yleisö villiintyy.

Abigailin aloittaessa innostunut yleisö virittäytyy tunnelmaan heiluen edestakaisin ja juomat läikkyvät lattialle.

Encore loppuu, hikiset ihmiset lipuvat pois keikkapaikalta, lipunmyyntipisteelle satelee kehuja ja kiitoksia tapahtuman järjestämisestä.

Kaksikko on toden totta täydentänyt toiminnallaan Jyväskylän livemusiikkikenttää. Heavy Metal Thunderstrike paikkaa alakult- turitarjonnassa olleen aukon.

TEKSTI JA KUVAT: IINES HYPPÖNEN

27

Annika Depner tuo asenteellaan iloa opiskelijoiden arkeen

Hektisen arjen keskellä iloa voi löytää pienistä asioista. Monesti nämä asiat ovat sellaisia, ettei niihin edes kiinnitä kummemmin huomiota.

Hymyilevä vastaantulija, kehun kuuleminen, tai mukava kohtaaminen asiakaspalvelijan kanssa. Viimeksi mainittua tarjoaa Oulun ammattikorkeakoulun kahvila Messissä työskentelevä kahvilatyöntekijä, joka on tullut opiskelijoille tutuksi iloisesta ja positiivisesta tyylistään asiakaspalvelussa.

28

U

lospäinsuuntautuneesta Annika Depneristä on lyhyessä ajassa muodostunut tietynlainen kulttihahmo kampuksella. Siksi voi yllättää, että hän itse kertoo todellisuudessa olevansa ujo ihminen.

mulle tuli fiilis, että mun on pakko päästä tonne Unirestalle. Pääsin sinne ja uusien kilpailutusten jälkeen näin, että Messi hakee työntekijää.

Mun onneksi valttikorttina oli nimenomaan se, että oon täällä aiemmin jo työskennellyt.”

Ymmärrettävästi kahdeksan tunnin asiakaspalvelu on kuormittavaa varsinkin, jos sen tekee Depnerin tavoin suurella sydämellä. Hän kertoo, että tasapaino on avain työn sujuvuuteen.

Hän on onnistunut erottamaan arkiminän työminästään.

”Mä oon tosi introvertti. Heti kun pääsen kotiin, niin enhän mä juttele enää kellekkään. Mä meen tietokoneen ääreen ja pelaan vaan.”

Depner nauttii aidosti työstään, ja kokee työpaikkansa sellaiseksi, jossa on hänen sanojensa mukaan ihana olla. Hän kokee työympäristöllä ja ihmisillä olevan kaikista suurin vaikutus siihen, millaista töissä on.

”Roosterissa oli paha tapa, että töiden jälkeen jäätiin siihen baariin hengaamaan. Mä hoksasin suht nopeasti, etten halunnut olla ilkeä, mutten halunnut hengata työkavereiden kanssa. Kun kieltäydyin juhlista, multa kysyttiin, että mikset sä tuu, vaikka sä oot niin hirveen sosiaalinen. Päätin, että en töiden ulkopuolella halua kuormittaa itseäni liikaa.”

Näin Depner kuvailee itseään ja kertoo arjestaan. Samaan aikaan hän katsoo koko ajan silmiin ja hymyilee.

Depneristä välittyy kuva, että hän on tilanteessa aidosti läsnä. Sen lisäksi hän vaikuttaa rehelliseltä ja aidolta. Mahdollisesti juuri noiden piirteiden ansiosta Depner osaa antaa tilaa muille ihmisille, ja on työssään taitava kohtaamaan heitä.

Työympäristön vaikutusta ei voi vähätellä Depner on syntyperäinen oululainen ja käynyt koulunsa kotikaupungissaan. Hän on kouluttautunut datanomiksi ja leipuri-kondiittoriksi. Viimeisimmän eli leipuri-kondiittorin tutkinnon hän suoritti 2020 keväällä, jonka jälkeen on työskennellyt eri ravintoloissa. Hän on tehnyt samaan aikaan tarjoilijan ja leipurin töitä muun muassa Cafe Roosterissa.

Depnerillä on kokemusta monista muistakin ravintoloista, joissa hän on työskennellyt vuokrafirmojen kautta.

”Vuokrafirman kautta päädyin Juvenekselle töihin. Siellä hoksasin, että tää yliopiston miljöö on aivan ihana.

Täällä kaikki on niin mukavia. Mulle tuli fiilis, että haluan jäädä tänne.

Kun Juvenes hävisi kilpailutuksen Unirestalle,

Tasapaino on avain kaikkeen Ihmiselle, joka asioi Messissä voi helposti herätä kysymys, miten Depner onnistuu koko ajan pysymään niin hyväntuulisena. ”Jos mä oon ite myrtsinä kassalla, niin ei asiakkaallekaan tuu siitä hyvä fiilis. Sen takia haluan heti aamusta asti olla hyvällä asenteella, niin piristän siinä samalla muitakin ihmisiä.”

Hän kokee, että tuo päätös on auttanut häntä hoitamaan työnsä parhaalla mahdollisella tavalla. Jokainen kampuksella aikaa viettänyt ja Messissä asioinut voi varmasti vahvistaa, että tämä pitää paikkaansa. Kioskilta on mahdollista ostaa energiajuomia, mutta Depnerin ansiosta sieltä on mahdollista saada energiaa myös ilmaiseksi mukaansa.

Annika Depner - 29-vuotias oululainen - Datanomi ja leipuri-kondiittori - Kihloissa - Työskentelee opiskelijakahvila Messissä Oulun ammattikorkeakoulussa -Tullut tunnetuksi iloisesta asiakaspalvelustaan

29

Kampuskahvila Messi on suuressa suosiossa opiskelijoiden keskuudessa. Pilvi Hankonen hakee päivittäisen kahvinsa.

Muistakaa puhua toisillenne!

Depner kertoo tulevaisuuden haaveistaan, että haluaisi lähteä vielä opiskelemaan. Sillä ei kuitenkaan ole kiire, sillä lukuisten vuokrafirmojen pestien jälkeen hän kokee, että on vihdoin löytänyt jatkuvuutta ja vakautta nykyisestä työpaikastaan. Niistä hän haluaa nauttia nyt vielä ainakin hetken aikaa, mikä on hyvä uutinen koulun opiskelijoille. Depnerin puheista kuulee, että häntä oikeasti kiinnostaa, miten opiskelijat voivat.

30

Sen haluan sanoa, että aina saa tulla jutteleen! ”Minä kannustan positiivisuuteen.

Kaikilla on välillä rankkaa, mutta sillon kun siltä tuntuu, niin mulle saa tulla jutteleen ihan kaikesta.

Sen haluan sanoa, että aina saa tulla jutteleen!”

TEKSTI JA KUVAT: JUHO ROININEN

”Jos tätä ei olisi, söisin havunneulasia”-

Tuiran seurakunnan lounas tuo lohtua

K

äytävässä leijailee mausteisen kastikkeen tuoksu. Oven taakse on kertynyt jono, tuulitakkien kahina ja kiireinen ilmapiiri kertovat odotuksesta. Kun ovet vihdoin avataan, ihmiset virtaavat sisään. Yksi tervehtii tuttua, ja toinen istahtaa jo valmiiksi varatulle paikalle. Ilmassa on kiireen ja helpotuksen sävy – tänään on taas ruoka-aika.

Oulun Linnanmaalla Pyhän Luukkaan kappelissa tarjoillaan lounasta,

joka ei maksa mitään, mutta merkitsee monelle paljon.

Kuluttajaliiton tuore kysely osoittaa, että joka neljäs kotitalous on tilanteessa, jossa ei ole varaa vastata menojen kasvuun. Erityisesti yksinasuvat ovat haavoittuvassa asemassa. Heistä yli kolmannes kokee, ettei puskuria lisäkuluihin ole lainkaan.

Talouspaineet näkyvät myös paikallistasolla. Oulun Tuiran seurakun-

nassa ruoka-avun tarve on kasvanut, ja avunhakijoiden määrä on noussut reippaasti viime vuosina.

Ruokailussa on tarjolla itämaista lihakastiketta, riisiä, salaattia, leipää ja jälkiruoaksi vaniljabanaanihyve. Prikkakeskus kerää ja toimittaa oululaisille ruoka-aputoimijoille kaupoista ja kouluilta ylijäänyttä ruokaa. Tarvittaessa diakoniatyön budjetista hankitaan lisää aineksia ruuan valmistukseen.

31

tuksi. Asiakaskunnassa näkyy nuoria opiskelijoita, työttömiä, eläkeläisiä ja pienituloisia työssäkäyviä. Erityisesti viime talvena ulkomaalaistaustaisia opiskelijoita kävi useasti.

Omilla on pärjättävä Lounasjakelun pöydässä istuu Anna, 52, joka kertoo käyneensä täällä usein. Hän on koulutukseltaan biologi, mutta työkyky heikkeni sisäilmaongelmien ja sairauksien vuoksi.

Nyt hän on ollut viisi vuotta työttömänä.

Seurakunnan emäntäpalvelu, 4–5 vapaaehtoista sekä muutama opiskelija pitävät huolen siitä, että lautaset täyttyvät ja jonot kulkevat.

Yksi vapaaehtoisista on Liisa, joka on ollut mukana ruoka-avussa noin vuoden ajan. ”Minulla on kirkollinen koulutus, niin tuntui luonnolliselta tulla vapaaehtoiseksi. Hyvä porukka motivoi”, hän kertoo hymyillen.

Liisan rinnalla työskentelee Palmu, entinen keittiöalan ammattilainen.

Hän sanoo, että eläkepäivien tyhjä aika täyttyi täältä löytyneellä tekemisellä. ”Eläkkeellä on paljon ylimääräistä aikaa. Olen ollut keittiöllä töissä aiemmin, joten tämä on tuttua ja mielekästä.”

Vapaaehtoisten mukaan moni ruokailija on tullut vuosien varrella tu-

”Huomasin Rauhan Tervehdyksestä, että täällä jaetaan ilmaista ruokaa.

Jos tätä ei olisi, söisin havunneulasia”, hän sanoo vakavana.

Hänen silmäkulmansa kostuu. Tämä kertoo arjesta, jossa apu ei ole valinta vaan välttämättömyys.

Ei tullut mieleenkään, että hakisin ruokaapua, vaan omillaan oli pärjättävä.

Eläkeläinen Pentti on paikalla vertaistuen vuoksi. Hän on tehnyt pitkän työuran muun muassa postissa, ammattiyhdistyksen tarkastajana sekä suurkuvaprojektorien tuotepäällikkönä. ”Ruoka oli maukasta ja hyvin maustettua”, hän kiittelee ja kertoo, että on saanut myös käytännön apua. ”Kävin viime vuonna asunnottomien yössä ja sain sieltä talvikengät itselleni.”

Pentti korostaa kuitenkin, että kynnys hakea apua ei ollut helppo ylittää. ”Ei tullut mieleenkään, että hakisin ruoka-apua, vaan omillaan oli pärjättävä.”

Pentti Ratilainen kaipaa eläkepäiviin seuraa.

32

Tärkeitä kohtaamisia Tuiran seurakunnan ruokailu kerää päivittäin paikalle noin 60–80 ihmistä. Osa kaipaa ruokaa ja osa seuraa. Eläkkeellä olevat tuttavat Toini ja Anna-Maija kertovat, että heille tärkeintä on mahdollisuus tavata ihmisiä. ”Eläkkeelle jäämisen jälkeen minulla oli tyhjä olo. Tuli melkein itku ja masennus, kun en tiennyt, missä tapaan enää ihmisiä. Tämä on ollut ihana paikka tavata ystäviä”, Toini kuvailee.

Hän käyttää suuren osan eläkkeestään lääkkeisiin ja auttaa myös mahdollisuuksien mukaan osatyökykyistä tytärtään sekä työtöntä vävyään arjen kuluissa.

Anna-Maija puolestaan sanoo, että vaikka hänellä on oma asunto, remontin vuoksi velkaantuminen on tehnyt elämästä epävarmaa.

Toini Kitkala (vas.) ja Anna-Maija Hytinkoski kertovat ruoan hintojen nousun vaikuttavan heidän arkeensa. ”Viimeiset pari kuukautta on ollut tiukkaa, ja sen vuoksi lainasin yhdeltä miespuoliselta ystävältäni rahaa.”

Tuttavat kertovat, että he käyvät täällä silloin tällöin, mutta ovat nähneet omin silmin, kuinka toiminta on laajentunut.

”Sana on selvästi kiirinyt, että ruokaa on tarjolla”, Anna-Maija toteaa.

Kyse ei ole vain ruoasta Tuiran seurakunnan ruokailu on pieni pala suuremmasta kuvasta. Ruoan hinnan nousu on suomalaisille suurin rasite, ja kuluttajaliiton kyselytulokset muistuttavat, että suuri joukko suomalaisia elää jatkuvassa epävarmuudessa. Monelle suomalaiselle hintojen nousu ei ole vain ohimenevä kriisi.

Ruokasali hiljenee, kun ulko-ovi kolahtaa viimeisen kerran ja päivän ruokailu päättyy. Taas huomenna jossain päin Oulua seurakuntasali täyttyy ruoan tuoksusta ja nälkäisistä ihmisistä. Tarjolla on lämmintä ruokaa, mutta näissä tilaisuuksissa ei ole kyse vain vatsan täyttämisestä. Ruokapöydän ympärillä syntyy jotain, mitä ei voi mitata annosten määrällä, ja sillä on monelle suurempi merkitys kuin yksikään tilasto pystyy kertomaan.

TEKSTI JA KUVAT: ROOSA LEINONEN

33

Kissojen auttamisesta tuli Mella Karppisen ura ja elämäntapa Milla ’’Mella’’ Karppinen, somessa tutummin Catladymella tai Somekatti on tunnettu suomalainen kissavaikuttaja. Hän on toiminut vuosien ajan aktiivisesti kissojen puolesta niin somessa kuin eläinsuojelutyössäkin.

A

34

lunperin Sotkamosta kotoisin oleva 32-vuotias vaikuttaja muutti Ouluun vuonna 2013.

Kaksi vuotta myöhemmin, kun Milla Karppinen oli ulkoiluttamassa kissojaan, hän kohtasi naapurin, jolla oli myös kissa valjaissa. Silloin naapuri kannusti Karppista kokeilemaan eläintensuojelutyötä.

vien kanssa luoda jotain ihan omaa.

Vuonna 2018 syntyi Kissakummit ry.

Kissakummit ry on eläinsuojeluyhdistys, joka toimii Oulussa ja lähialueilla.

Sen lisäksi se tarjoaa nimensä mukaisesti kodittomille kissoille väliaikaisen kodin, jossa ne voivat olla niin kauan, kunnes pysyvä koti löytyy.

Kissakommuunista tuli elämäntapa

Aluksi Karppinen työskenteli monta vuotta vapaaehtoisena eri löytöeläinkodeissa ja eläinsuojeluyhdistyksillä. Kuitenkin halu perustaa oma yhdistys poltti rinnassa. Yhdistyksille on aina tarvetta ja kodittomia kissoja on paljon. Karppinen halusi ystä-

Eläinsuojeluyhdistys on vapaaehtoistyötä, joten kissakummitoiminta on Karppiselle enemmän elämäntapa kuin työ. Yhdistyksen perustamisen lisäksi Karppinen on ollut mukana Kissakummit ry:n hallituksessa vuosina 2018–2023 sekä toiminut vähän

Jokainen kissa on oma tapauksensa.

Yleensä kesyt kodinvaihtajat soluttautuvat Karppisen omien kissojen joukkoon niin hyvin, ettei hän huomaa kodissa niin sanotusti mitään ylimääräistä.

joka roolissa yhdistyksen sisällä. Somevastaavana hän toimi ensimmäiset viisi vuotta.

Karppisella itsellään on ollut tähän mennessä 137 kummikissaa.

Osa kummikotia tarvitsevista kissoista kuitenkin vaatii hoitoa kellon ympäri. Kissojen hoito voi siis olla hyvin vaativaa.

Monen hyvän tarinan sekaan mahtuu myös surullisempia kohtaloita.

Karppisen mielestä surullisista kokemuksista ylipääsemiseen auttaa ajatus siitä, että täytyy jatkaa, jotta voi auttaa muita apua tarvitsevia kissoja.

Palkitsevinta on nähdä onnistunut adoptioprosessi.

Karppisen mukaan on ihanaa huomata kissan päässeen vastuulliseen kotiin ja että se on sopeutunut sinne hyvin. Tunne siitä, että on saanut taas pelastaa uuden kissan, on sellainen minkä Karppinen tahtoo kokea aina uudelleen ja uudelleen.

Intohimo muuttuu päivätyöksi Karppinen on vaikuttanut somessa jo pitkään. Koulutukseltaan hän on visuaalisen suunnittelun medianomi.

Alun perin Karppinen vaikutti Instagramissa ja Facebookissa, mutta korona-aikaan Karppinen siirtyi myös Tiktokiin tekemään lyhytvideoita.

Pääsääntöisesti Karppisen sisältö keskittyy jakamaan tietoa kissakriisistä, eläinsuojelutyöstä sekä yleisistä harhaluuloista tai asenteista kissoja kohtaan.

Hänellä on lisäksi myös erillinen Instagram-tili nimeltään Kissojenkauppalista jossa hän jakaa tietoa kissojen ruuista ja esittelee terveellisiä vaihtoehtoja.

Ajattelin, että jos ihmisillä on tarve saada apua, ei se tarve katoa, vaikka tekisin siitä itselleni työn.

Karppisen avulle löytyi kysyntää.

Ihmiset lähestyivät häntä paljon yksityisviesteillä ja pyysivät apua erilaisiin ongelmiin. Päivät kuluivat viesteihin vastaillessa.

Karppinen toimi siihen aikaan myös Kissakummien hallituksessa ja oma jaksaminen oli koetuksilla.

Karppisesta tuntui, että hän käytti kaiken vapaa-aikansa viesteihin ja avunpyyntöihin vastaillen.

Tilanteeseen oli keksittävä joku ratkaisu.

”Ajattelin, että jos ihmisillä on tarve saada apua, ei se tarve katoa, vaikka tekisin siitä itselleni työn.”

Vuonna 2024 syntyi Somekatti ja Karppisesta tuli yksinyrittäjä.

Somekatin palveluihin kuuluu erilaisia verkkokursseja, oppaita ja yksilöneuvontaa kissojen hoidon suhteen. Työhön kuuluvat myös kaupalliset yhteistyöt muun muassa eläinruokafirmojen kanssa.

Yksinyrittäjyyden myötä työn ja vapaa-ajan erottelu on ollut helpompaa, vaikka Karppinen kokeekin kissojen auttamisen olevan hänen elämäntyönsä.

Muutos alkaa asenteista Luovuus on Karppisen mukaan valttikorttina sometyössä. Hänen mielestään sisällön tekeminen ja ideoiminen ei ole vaikeaa, sillä ajatuksia ryöpsähtelee koko ajan.

Hänen mielestään tärkeimmistä asioista tulee puhuttua eniten.

Karppisen mielestä yksi niistä on kissojen ruokavalio, sillä se on hänestä hyvinvoinnin kulmakivi.

Milla ”Mella” Karppinen · 32-vuotias · Kotoisin Sotkamosta, muuttanut Ouluun vuonna 2013 · Ammatiltaan somevaikuttaja ja kissayrittäjä · Ollut mukana perustamassa · Kissakummit ry:tä (2018) · Kaksi omaa kissaa persialaiset Felix ja Simba · On hoitanut kotonaan 137 kummikissaa Kissojen juoksupyörä pitää Karppisen omat kissat sekä kummikissat aktiivisina.

35

Karppisen mukaan kaikki eivät kuitenkaan pidä siitä, että hän sanoo asiat suoraan. ”Kun vaikka paasaan noista Latzeista ja Whiskaseista, niin se hajauttaa ihmisiä tosi paljon.”

Tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma vaan enemminkin saa Karppisen jatkamaan entistä tarmokkaammin, jotta asiat normalisoituisivat.

Yksinyrittäjyyden myötä työn ja vapaa-ajan erottelu on ollut helpompaa, vaikka Karppinen kokeekin kissojen auttamisen olevan hänen elämäntyönsä.

Karppisen jutut kuitenkin otetaan nykyään somessa paremmin vastaan kuin ennen. Hän on huomannut positiivisia muutoksia ihmisten asenteissa kissoja kohtaan. Karppinen tahtoo muistuttaa, että vaikka jotkut asiat ovat paremmin kuin ennen, on meillä silti käynnissä ympärivuotinen kissakriisi.

Karppisella on tällä hetkellä työn alla uusi verkkokurssi, joka pitää hänet kiireisenä. Vähemmän ajankohtaisena haaveena hänellä olisi kissa-aiheinen podcast. Suomessa ei ole Karppisen tietojen mukaan vielä yhtäkään kissoja käsittelevää podcastia ”Tunnen niin paljon alan ihmisiä, ettei ainakaan aiheet tai vierailijat loppuisi kesken”, Karppinen nauraa.

TEKSTI: JUSTIINA NIKULA KUVAT: VÄINÖ VÄYRYNEN

9-viikkoinen Pärsky on yksi Karppisen kummikissoista.

36

KOMMENTTI

Ihmisten epävarmuuksista luotiin miljoonaluokan bisnes, johon monet tänäkin päivänä lankeavat ’’Matleena painoi yli 100 kg, kunnes alkoi noudattaa viiden minuutin sääntöä – laihtui yli 40 kiloa.’’ ’’Yli 100-kiloinen Sara teki simppelin muutoksen ruokavalioonsa, ja paino putosi rytinällä – ‘Se tapahtui oikeastaan tekemättä mitään’. ’’ ’’Suomalaiset kokeilevat nyt äärimmäisen helppoa paastoa – Painoa pudonnut 2–4 kiloa muutamassa päivässä.’’

Kaikki nämä otsikot tulevat melko nopeasti vastaan, kun hetken selailee Suomen suosituimpien iltapäivälehtien nettisivuja. Niissä kaikissa on jotain hyvin yhteistä. Selkeiden klikkiotsikoiden lisäksi painonpudotuksesta tai elämänmuutosten tekemisestä annetaan otsikon tasolla hyvin väärä kuva.

Otsikot antavat ymmärtää, että painonpudotuksessa on kyse jostain ’’kikka kolmosesta’’. On jonkin yksittäisen ruoka-aineen syytä, että paino ei putoakaan. Tai että syöt väärään kellonaikaan, liian pitkillä tai lyhyillä ateriaväleillä, ruokapöytäsikin osoittaessa väärään ilmansuuntaan.

Lukijalle tarjotaan nopeaa ratkaisua ongelmaan, joka koskee useaa suo-

malaista, mutta painonpudotuksen pääpointti loistaa poissaolollaan.

Eivätkä iltapäivälehdet ole ainoa taho, joka tähän vaikuttaa. Myös some on täynnä toinen toistaan tietävämpiä guruja, jotka houkuttelevat seuraamaan omia ruokavalioitaan ja treeniohjelmiaan. Jotta näihin pääsee käsiksi, tulee tietysti maksaa sievoinen summa rahaa. Kehonkuva on ihmisille aina herkkä aihe, ja asioiden tahallisella monimutkaistamisella ollaan saatu luotua miljoonien arvoinen bisnes. Avain onneen on lähes aina maksumuurin takana.

tärkeää, sillä vanhoihin tapoihin on aina helppo palata. Sen lisäksi hyvä uni on olennaista palautumisen kannalta.

Hyviä ja pahoja ruokia tai ainesosia ei ole olemassa.

Avain onneen on lähes aina maksumuurin takana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ruoasta nauttimisen pitäisi loppua kokonaan. Mikä tahansa herkku voi mahtua onnistuneeseen ruokavalioon. Hyviä ja pahoja ruokia tai ainesosia ei ole olemassa, ja kaikki, jotka toisin väittävät, eivät näe kokonaiskuvaa kunnolla. Painonnousu tai -putoaminen ei ole minkään yksittäisen ainesosan syy, vaan päivittäisten tapojen summa.

Oikeasti vastaus painonpudotukseen tai -saantiin löytyy termodynamiikasta. Jotta paino putoaisi, tulisi ihmisen kuluttaa enemmän kaloreita kuin syödä. Helpoiten tämä tapahtuu, kun lisätään liikunnan määrää ja vähennetään napostelua sekä pikaruoan ja muiden kaloritiheiden ruokien syöntiä. Sen lisäksi tarvitaan paljon aikaa, koska yhdessä yössä tai viikossa ei pysyviä muutoksia juurikaan nähdä. Itsekuri on myös

TEKSTI: TOIVO SUOMALAINEN

37

Siviilipalvelus vei sivarin

lähemmäksi sotaa

Vuosittain noin 2000 suomalaista valitsee siviilipalveluksen vakaumuksellisista syistä asepalveluksen sijaan.

Janne Palokangas on yksi heistä, joka ei näe itseään armeijassa.

Hän suorittaa velvollisuutensa Suomen Punaisella Ristillä auttamalla heitä, jotka pakenevat sotaa.

38

P

ortaiden yläpäästä avautuu ovi kolkolle, pitkälle käytävälle. On rauhallista: vain pienelle jakkaralle asetellun radion sävel halkoo autiota hiljaisuutta. Vanhojen loisteputkivalaisimien tuottama kellertävä valo ja käytävän kermanväriset vastaanottohuoneiden ovet luovat virastomaisen tunnelman.

Karjalasta kotoisin oleva Viktoria Agapitova opettaa suomen kieltä ainoana opettajana – kaksi kertaa viikossa yhteensä 140 turvapaikanhakijalle.

Palokangas kysyy ryhmältä suomeksi helppoja kysymyksiä, joihin heidän tulee vastata suomeksi. Palokangas kysyy: ”Juotko mieluummin kahvia vai teetä?”

Iloinen puheensorina ja kikattelu kaikuu viihtyisäksi sisustetussa opiskelu- ja kerhotilassa, kun opiskelua jatketaan pienryhmissä.

”Minä juon teetä”, viisi vuotta Suomessa asunut mies kertoo hymyillen ryhmäläisilleen venäläinen aksentti puheessaan.

Entisen veroviraston paikalla toimii tätä nykyä Raahen vastaanottokeskus. Päivä alkaa, kuten joka arkipäivä, yhteisellä aamupalaverilla kahvikuppien ääressä. Palaverissa jaetaan päivän tehtävät ohjaajien kesken. Siviilipalvelusta vastaanottokeskuksessa suorittava Janne Palokangas auttaa siellä, missä tarvitaan. Vuoden kestävä palvelus on vasta alussa, mutta jo kuukaudessa hän on päässyt hyvin mukaan vastaanottokeskuksen vaihtelevaan arkeen.

Hänen päivänsä kuluvat suureksi osaksi auton ratissa. Palokangas kuljettaa asiakkaita vastaanottokeskuksen ja heidän asuntojensa välillä tai muille asioille. Ajoja on myös Ouluun saakka, kun asiakkailla on käyntejä Oulun yliopistollisessa sairaalassa. ”Niillä reissuilla menee yleensä koko työpäivä, kun ajaa sinne, odottaa asiakasta ja ajaa takaisin”, Palokangas kuvailee.

Kahdeksantuntiseen työpäivään kuuluu monipuolisia tehtäviä, kuten varaston järjestelyä sekä asiakkaiden ohjaamista ja avustamista erilaisissa tilanteissa. Vastaanottokeskuksen asiakkaille tarjotaan suomen kielen kursseja, joilla Palokangas avustaa opettajaa kielen opetuksessa.

Virastomainen tunnelma kaikkoaa, kun laskeudumme kellaritilaan. Venäjää ja ukrainaa äidinkielenään puhuva joukko opiskelee suomea opettajan johdolla.

Vastaanottokeskus muutti entisiin veroviraston tiloihin kesällä 2024.

39

”Pelkkä sivari” vai työkaveri?

Palokangas pelkäsi aluksi, kohtaisiko hän ennakkoluuloja tai -asenteita siviilipalvelusta kohtaan. Yllätys oli kuitenkin myönteinen. Palokankaan mukaan hänet on otettu hyvin vastaan osaksi työyhteisöä, ja työpaikan ilmapiiri on hyvä.

Palokangas itse vitsailee olevansa ”vain sivari” ja saavansa ohjaajiin ja muihin työntekijöihin verrattuna helpompia työtehtäviä. Päivät ovat kuitenkin hyvin erilaisia, ja työmäärä vaihtelee paljon.

Siviilipalveluspaikan löytäminen oli haastavaa. Palokangas kertoo kysyneensä useasta paikasta, mutta vastaus oli kaikkialla kieltävä taloudellisista syistä: rahaa ei ole.

Palveluspaikka löytyi lopulta tutun kautta. Vastaanottokeskus vaikutti mielenkiintoiselta paikalta suorittaa palvelus. Moni on suorittanut siviilipalveluksensa Raahen vastaanottokeskuksen riveissä aiemminkin.

40

”Ajattelin, että voisin ihan kunnialla suorittaa velvollisuuden näinkin”, hän kertoo avaamatta tarkemmin valintaansa siviilipalveluksesta.

Hyväksyttävälle palveluspaikalle on olemassa kriteerit, kuten esimerkiksi se, ettei palveluspaikka saa tavoitella voittoa. Siviilipalveluskeskus hallinnoi siviilipalvelusta, jonka säädökset

ovat verrattavissa asepalvelukseen.

Kuukauden mittainen koulutusjakso valmentaa sitä seuraavaan 11 kuukautta kestävään työpalvelukseen.

Koulutus suoritetaan osittain lähiopetuksena Siviilipalveluskeskuksessa Lapinjärvellä sekä osittain etäopetuksessa. Koulutusjakson sisällöissä korostuu turvallisuustietoinen ajattelu ja turvallisuustaidot.

Vastaanottokeskuksen asiakkaille jaetaan kuuden viikon välein hyödykepaketit, jotka sisältävät muun muassa hygieniatarvikkeita.

Työ haastaa ja kasvattaa Lukion jälkeen siviilipalvelus oli Palokankaalle siirtymä uuteen elämänvaiheeseen. Ihmisten parissa toimiminen ei ollut hänelle entuudestaan kovin tuttua. ”Otin tämän haasteena. Tässä oppii olemaan ihmisten kanssa.”

Palokangas on kokenut haastavaksi jotkut hankalat ihmiskohtaamiset ja yhteisen kielen puuttumisen. Raahen vastaanottokeskuksessa on turvapaikanhakijoita esimerkiksi Ukrainasta, Venäjältä ja joistain Lähi-idän maista. Kommunikaatio vaatii teknologiaa ja heittäytymistä: keskustelut käydään pitkälti Google-kääntäjän ja eleiden avulla.

Vaikka kommunikointi uusien ihmisten kanssa ilman yhteistä kieltä on jännittänyt, Palokangas on saanut huomata selviävänsä tilanteista.

Hän ymmärtää, että tilanne voi olla vaikea myös asiakkaalle, joka ei välttämättä saa ilmaistua itseään.

Jo lyhyen ajan kokemus on tuonut uusia näkökulmia ja ymmärrystä yhteiskunnallisiin asioihin. Palokangas kertoo pitävänsä ihmisten auttamisesta ja hänestä tuntuu hienolta olla nimenomaan Punaisella Ristillä.

näkökulmiaan fysiikan opinnoissa Oulun yliopistossa.

Joukko turvapaikanhakijoita saapuu jyhkeän virastotalon eteen. He astuvat kolkolta näyttävän rakennuksen ovesta sisään – turvapaikkaan, joka on ottanut heidät syleilyynsä.

Radiosta soiva musiikki vastaanottaa heidät, ja vielä jonain päivänä he ymmärtävät tuon vieraskielisen laulun sanat.

”Huomaan tulevani ihan hyvin toimeen ihmisten kanssa”, hän naurahtaa.

Palokangas aikoo suorittaa nyt tämän välivaiheen elämässään. Sen jälkeen hän pääsee ratkomaan erilaisia pulmia ja laajentamaan

TEKSTI: PETRA KOSKELA KUVAT: PEETU HEIKKINEN

41

Nuori selostajalupaus Miska PeltoniemiKuopiosta uudeksi kärppä-ääneksi

Miska Peltoniemi on tuttu näky Raksilan jäähallissa.

M

iska Peltoniemi, 23, on saavuttanut nuoresta iästään huolimatta alallaan paljon. Vaikka nimi tai kasvot eivät olisikaan tuttuja, hänen äänensä on tullut tutuksi monelle oululaiselle ja kuopiolaiselle urheilun seuraajalle.

Peltoniemi on ollut aiemmin pitkään mukana Puijon Pesiksen toiminnassa, missä hän teki mediatuotantoja. Vuonna 2020 hän sai myös tilaisuuden kokeilla selostamista. Kokeilu kannatti.

Nykyään Peltoniemi on tuttu etenkin Radio Kalevan jääkiekkolähetyk-

42

sistä. Selostamisesta on tullut hänelle intohimo.

Ei minulla ole oikeastaan koskaan ollut mitään sellaista, että haluaisin selostaa jonkun tietyn hetken tai tietyn pelin, vaan se arki on tärkeämpää. ”Tykkään työstäni ja joka kerta on kiva, että pääsee tekemään lähetystä. On se ihan mikä peli tahansa. Ei minulla ole oikeastaan koskaan ol-

lut mitään sellaista, että haluaisin selostaa jonkun tietyn hetken tai tietyn pelin, vaan se arki on tärkeämpää.”

Paikkakunta on ensimmäisten selostuskokeilujen jälkeen vaihtunut Kuopiosta Ouluun ja lajivalikoima laajentunut, mutta sama intohimo selostamiseen ja urheiluun on pysynyt.

Peltoniemen toi Ouluun kolme vuotta sitten halu tarttua uusiin haasteisiin ja kokeilla, mitä uusi ympäristö voisi tarjota. Kaleva tarjosi ensin yksittäisiä selostuskeikkoja livestriimien parissa.

Kokeneempi selostaja Juhopekka Pietilä otti nuoren lupauksen mukaan tuotantoon, ja pian Peltoniemelle avautui paikka Radio Kalevalle Oulun Kärppien vieraspelien selostajana ja kotipelien studioisäntänä.

Arki on jatkuvaa valmistautumista Freelancerina työskentelevä Peltoniemi työskenteli kesällä ennen Liigakautta Superpesiksen sekä Veikkausliigan lähetyksissä. Lisäksi hän oli muun muassa ohjaamassa ravilähetyksiä. Monitoimimies ei siis juurikaan ehdi lomailla. ”Teen aika monenlaista. Kaikkea mihin pyydetään, niihin yleensä suostun. Tykkään siitä, että pääsee kokei-

lemaan erilaisia juttuja ja oppimaan uutta.” ”Liigan maajoukkuetauko on nytkin aika odotettu. Silloin lähden kyllä aina lomareissuun. Tässä syksyllä on juuri nuo pesis- ja lätkäkaudet, jotka menevät sillä tavalla ikävästi päällekkäin. Kuukauden saa tehdä kahta hommaa siinä siirtymäkohdassa”, Peltoniemi kertaa.

Pääsääntöisesti autolla matkustava Peltoniemi kertoo, että myös unelmatyö voi käydä joskus raskaaksi.

Jos joku sanoisi, että matkustaminen ei koskaan väysyttäisi, niin hän valehtelisi.

”Jos joku sanoisi, että matkustaminen ei koskaan väsyttäisi, niin hän valehtelisi. Välimatkat ovat semmoisia, että kyllä ne alkaa välillä väsyttämään ja puuduttamaan.”

Työn myötä Peltoniemi valmistautuu huolellisesti jokaiseen lähetykseen.

Valmistautuminen vaihtelee sen mukaan, miten tuttu vastustajajoukkue on – eli kuinka paljon tietoa täytyy kerätä. ”Valmistautuminen on tärkeä osa työtä. Kun pohjatyö on tehty kunnolla, lähetyksessä voi hyödyntää sitä.”

Vaikka paikallisradiossa suurin osa kuulijoista on Kärppien kannattajia, Peltoniemi pyrkii säilyttämään tasapainon puolueellisuuden ja rehellisen analyysin välillä. ”Paikallisuus näkyy selostuksessa, mutta erätauoilla pitää pystyä puhumaan asioista rehellisesti.”

Vapaa-ajalla urheilua ja omaa aikaa Vapaa-ajallaan Peltoniemi nauttii liikunnasta ja urheilusta muutenkin, mutta arvostaa myös hiljaisuutta ja omaa aikaa. ”Tykkään liikunnasta ja urheilusta, mutta myös olla tekemättä mitään.

Oma aika ja yksinolokin ovat tärkeitä.”

Kesäisin hän pelaa golfia, vaikka ei ole siinä taitavimmasta päästä: ”Tykkään golfista, vaikka olen huono.”

Peltoniemi uskoo ystäviensä pitävän häntä menevänä, rentona ja huumorintajuisena, mutta viihtyvän myös omissa oloissaan.

TEKSTI JA KUVAT: PEETU HEIKKINEN

43

Ammuksia, asenteita ja ahdistelua Pelaaminen on aina ollut minulle tapa rentoutua ja paeta arkea. Silti joka kerta, kun avaan mikrofonin, joudun muistamaan, ettei kaikille ihmisille nainen pelimaailmassa ole itsestäänselvyys. Siinä missä minä keskityn peliin, jotkut keskittyvät sukupuoleeni.

K

one päälle ja Counter-Strike auki. CS on ensimmäisen persoonan ammuntapeli, jonka pelaamisen aloitin viisi vuotta sitten. Näin ollen voidaan todeta, etteivät pelaamisen varjopuolet tule minulle kovin yllätyksenä.

Pelin ensimmäinen vaihe on kartan äänestäminen. Tällä kertaa kartaksi valikoituu Train, jossa pääsemme aloittamaan terroristeina. Lämmittelyn jälkeen tervehdin ihmisiä, jotka tulevat seuraavan tunnin ajan olemaan tiimikavereitani. Kuluu ehkä pari sekuntia, kun chatissa lukee jo ”gg”. Lyhyt ja ytimekäs viesti, jonka tarkoitus on ilmoittaa muille, että kyseisen henkilön mielestä peli on jo hävitty.

Ja voiko peli edes olla muuta kuin hävitty? Onhan heillä sentään nainen tiimissä.

Vaikka videopelaajien sukupuolijakauma on nykypäivänä hyvinkin tasainen, koetaan pelaamisen silti olevan miesvaltainen harrastus. Kun naisena kertoo pelaavansa vapaaajalla videopelejä, on reaktio harvoin neutraali. Asia herättää usein joko ihmetystä tai ihastelua – ihan kuin se olisi jonkinlainen saavutus olla kiinnostunut pelaamisesta naisena.

44

Aseet paukkuvat, mutta pahiten tulittavat tiimikaverit Peli jatkuu hyvin tutulla kaavalla.

Kalašnikovien äänet koettelevat tärykalvoja samalla, kun tuhoamme erikoisjoukkoja sateisessa Trainissa.

Vaikka olemme selkeästi voitolla, on tiimikaverini järkkymätön asenteensa kanssa: peli on menetetty, koko tiimi on yhtä tyhjän kanssa, ja minun pitäisi mennä takaisin keittiöön.

Kalašnikovien äänet koettelevat tärykalvoja samalla, kun tuhoamme erikoisjoukkoja sateisessa Trainissa.

Peli ei kuitenkaan ole menetetty, ja päädymme voittamaan sen. Tästäkin huolimatta kuulen puhekanavalla solvauksia sekä huorittelua viimeisiin sekunteihin asti.

Seuraava peli alkaa ydinvoimalaitokseen sijoittuvassa Nukessa ja siihen pitää asennoitua neutraalisti.

Jos antaa ikävien tiimikavereiden mennä liikaa ihon alle, voi olla varma, että kaikki pelit ovat sen jälkeen pilalla. On parempi vain työntää mielestä pois edellinen peli ja toivoa parempaa tiimiä.

Valitettavasti aina ei saa sitä, mitä toivoo.

Kun ensimmäisen kerran avaan mikin, ilmoittaa yksi tiimiläisistä mykistävänsä minut. Toinen kysyy, että olenko ihan oikeasti nainen. Vastatessani myöntävästi kuuluu kyseisen henkilön mikistä ainoastaan sana ”bitch”.

En kiinnitä kommenttiin sen enempää huomiota, ja pelin lähtiessä kunnolla käyntiin saan toistaiseksi olla rauhassa. Keskityn vain tehtävääni puolustaa A-aluetta, jotta terroristit eivät pääse asettamaan C4-räjähdettä alueelle.

Useampi kierros päättyy nimeeni ruudulla Sarah Schachnerin Kolibrin soidessa taustalla. Tämä tarkoittaa minun olleen MVP eli most valuable player.

Kun panostukseni alkaa näkymään pistetilastoissa, tulee vastaan täysin käänteinen suhtautuminen minuun.

Yhtäkkiä sama henkilö, joka aiemmin kutsui minua ämmäksi, julistaa puhekanavalla rakkauttaan minua kohtaan. Tätäkin tapahtuu valitettavan usein.

Jotkut mieluummin solvaavat ja toiset mieluummin ahdistelevat.

Molemmat ovat yhtä ei-toivottuja lähestymistapoja.

Mekaaninen näppäimistö tuo oman lisänsä laukauksien täyttämään äänimaailmaan.

Toiveena olla osa tiimiä, eikä vain nainen tiimissä Suhtautumisen ei aina tarvitse olla suoranaisesti negatiivista ollakseen silti hyvin epämiellyttävää.

Usein haukkumista on jopa helpompi sietää kuin ahdistelua.

Mielipiteeseeni saattaa kuitenkin vaikuttaa vuosien kokemus.

Jatkuvasti samojen nimittelyiden ja solvauksien kuuleminen vähentää lopulta niiden painoarvoa.

Kaikkeen tottuu, vaikka ei pitäisi tottua.

Hyvin äärimmäiset kommentit, kuten väkivallalla tai raiskauksella uhkailut, ovat absurdia kuunneltavaa.

Edelleenkin on kuitenkin päiviä, jolloin pelaamisesta lähtee kokonaan into tiimikaverien käytöksen takia. Hyvin äärimmäiset kommentit, kuten väkivallalla tai raiskauksella uhkailut, ovat absurdia kuunneltavaa. Pelimaailmassa kukaan ei edes tunne minua, mutta olen silti monille alempiarvoinen pelkästään sukupuoleni takia.

Joinakin päivinä päätän olla avaamatta mikkiä ollenkaan, jottei kukaan saa tietää minun olevan nainen.

Joskus tuntuu, että joudun ponnistelemaan ollakseni parempi kuin muut pelkästään siitä syystä, etten todistaisi stereotypioita naisten huonommuudesta todeksi.

Joinakin päivinä päätän olla avaamatta mikkiä ollenkaan, jottei kukaan saa tietää minun olevan nainen.

Olen vain yksi muiden joukossa.

Viimeinen peli alkaa Lähi-itään sijoittuvassa Miragessa, joka ei suoranaisesti lukeudu suosikkeihini CS:n kartoista. Pelin lähtiessä kunnolla käyntiin huomaan onnekseni, että vihdoin kohdalle osuu ideaalinen tiimi. Olemme kaikki samanarvoisia, eikä kukaan noteeraa olemassaoloani sen enempää kuin muidenkaan. Olen vain yksi muiden joukossa.

Kommunikointi tiimin sisällä toimii, ja puhekanava on pyhitetty pelkästään tiedon antamiselle.

Milloin viholliset puskevat täysillä B:lle ja milloin joku riehuu AWP:n kanssa rampilla. Jokainen kierros ei mene ihan nappiin, mutta pääosin toimimme hyvin tiiminä. Aina niin raskas Mirage pääsee yllättämään ja päädymme voittamaan pelin. Kiitän tiimikavereitani pelistä ja laitan koneen kiinni.

TEKSTI: ANNA MARIA KULJU KUVAT: JYRY VIRTANEN

45

46

Matkalla taustajoukoista valtakunnan vaikuttajaksi Valtakunnallisen politiikan kentällä on totuttu näkemään kansanedustajat puhumassa tiedotustilaisuuksissa tai eduskunnan kyselytunneilla.

Heidän taustajoukoissaan kuitenkin työskentelee kaiken tuon julkisen työn mahdollistavia henkilöitä. Yksi heistä on sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän poliittinen avustaja Miina-Anniina Heiskanen (sd.).

M

iina-Anniina Heiskanen kuvailee itseään paljasjalkaiseksi oululaiseksi. Nuorena hän oli mukana seurakunnan toiminnassa isosena ja kertoo halunneensa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Heiskanen on ollut mukana myös opiskelijoiden edunvalvonnassa.

Miina-Anniina Heiskanen päätyi mukaan politiikkaan ja SDP:n puoluetoimintaan pikkuveljensä houkuttelemana vuonna 2008.

Heiskanen oli mukana taustajoukoissa lähes vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 2017 hän päätti lähteä ensimmäistä kertaa ehdolle kuntavaaleissa.

Taustatyötä ja jatkuvaa oppimista Kun Heiskanen oli ehdolla vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, eduskuntatalon ovet eivät tuolloin auenneet hänelle. Kokemus kuitenkin sytytti kipinän: Heiskanen halusi vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin valtakunnan tasolla. ”SDP oli valittu pääministeripuolueeksi juuri niissä eduskuntavaaleissa. Rinteen hallitus oli aloittamassa ja SDP:n eduskuntaryhmään haettiin silloin avustajia. Ilmoitin puolueelle, että olen kiinnostunut tästä tehtävästä.”

Heiskanen on työskennellyt kuuden vuoden ajan Lapin vaalipiirin kansanedustajan, Johanna Ojala-Niemelän, avustajana.

Kansanedustajia voi pitää tietyllä tapaa valtakunnan vaikuttajina. Yksi puheenvuoro kyselytunnilla vaatii ennakkoon valmistautumista ja rutkasti taustatyötä. Heiskanen kertoo, että työnkuvaan kuuluu juuri eri materiaalien kasaamista ja kansanedustajan puheenvuoron valmistelua.

Puhekulttuuri muuttunut SDP on tällä hetkellä oppositiopuolue. Heiskasen mukaan se, onko puolue hallituksessa vai oppositiossa, vaikuttaa hänen työhönsä. Hän kuvailee, kuinka oppositiossa on seurattava vähän sivusta, millainen hallitusohjelma on. Toisaalta oppositiopuolueet tuovat esiin omia vaihtoehtoja ja esittävät kritiikkiä.

Aiemmin yksi osa Heiskasen työtä oli kyselytuntikysymysten kirjoittaminen SDP:n kansanedustajille. Hän myös sparrasi edustajia kyselytuntia varten.

”Kyllä se on ihan erilainen asennoituminen, jos ollaan hallituksessa tai kun ollaan oppositiossa. Silloin kun on hallituksessa, pääsee neuvottelemaan ja sopimaan hallitusohjelmaa”, Heiskanen sanoo.

Eri puolueiden avustajat työskentelevät välillä yhdessä. Heiskanen saattaa tehdä yhteistyötä esimerkiksi Lapin kansanedustajien avustajien kanssa, jos edustajilla on tulossa yhteisvierailuja.

Miina-Anniina Heiskanen huomauttaa, että puhekulttuuri eduskunnassa on muuttunut viime vuosina törkeämpään suuntaan. Puhetapa on kuin sosiaalisesta mediasta kopioitua.

Myös eduskunnassa työskentelevät virkamiehet ovat tulleet tutuiksi kuuden vuoden aikana. Heiskanen kertoo työnsä helpottuneen alkuajoista, koska kontakteja eri tahoihin on jo kertynyt hyvin. ”Kun kerää tietoa, niin itsekin tavallaan oppii siinä koko ajan tosi paljon, koska perehtyy erilaisiin asioihin hyvin laajalla skaalalla.”

”Sellainen tietynlainen kunnioitus eduskunnan instituutiota kohtaan on murentunut tiettyjen puolueiden toiminnan osalta”, Heiskanen toteaa.

Matkalla koko kansan edustajaksi Heiskanen kulkee omakustanteisesti Helsingin ja Oulun väliä työn niin vaatiessa. Suurin osa avustajan töis-

47

tä on kuitenkin sellaisia, joita pystyy tekemään etänä. Etätyöt yleistyivät Heiskasen mukaan korona-ajan myötä. ”Se on sellainen valinta, jonka olen tehnyt ja olen siihen valmis.”

Heiskasen työt jakautuvat puoliksi SDP:n eduskuntaryhmän ja Oulun kaupungin välillä. Hän aloitti yhdyskuntalautakunnan puheenjohtajana tänä vuonna.

Kaupunginvaltuutettuna Heiskanen pystyy edistämään yhteiskunnallisia asioita paikallistasolla. Hän pitää tärkeänä muun muassa yhdenvertaisuutta ja palveluiden saavutettavuutta. Yhdyskuntalautakunnan puheenjohtajana hän on mukana niin maankäyttöä kuin ympäristöasioita koskevassa päätöksenteossa.

Viime eduskuntavaaleissa Miina-Anniina Heiskanen pyrki jälleen eduskuntaan, mutta jäi niukasti varalle.

Hän tähyää jo kohti seuraavia eduskuntavaaleja.

Ekonomin ja tanssinopettajan taustasta on ollut hyötyä Heiskasen nykyisissä työtehtävissä. Kauppatieteiden opiskelu on auttanut Heiskasta ymmärtämään esimerkiksi kansantaloutta. Niin tanssinopettajana kuin poliitikkona joutuu usein esiintymään ihmisten edessä ja työssä kohtaa erilaisia ihmisiä. ”Olen työskennellyt myös tanssijana Oulun teatterilla kahdeksan vuotta musikaaleissa. Siellä olen ollut joka viikko noin viidensadan ihmisen edessä esiintymässä. Ei hirveästi ole ramppikuumetta, jos menen nyt johonkin paneeliin.”

Miina-Anniina Heiskanen • • •

•

•

asuu perheensä kanssa Oulussa poliittinen avustaja kaupunginvaltuutettu, aluevaltuutettu, varakansanedustaja koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri ja tanssinopettaja (AMK) harrastaa vapaa-ajallaan liikuntaa

TEKSTI JA KUVAT: AINO-SOFIA KOIRIKIVI

48

Elämää saparoiden tasolla

H

aju imeytyy jokaiseen ihohuokoseeni välittömästi oven avauksesta. Hieman kitkerä ammoniakin, viljan ja ulosteen haju on normaalia elämää sikaloissa.

Nenäni tottuu hajuun kuitenkin yllättävän nopeasti.

Valmistautuminen osastolle mennessä on hyvin tärkeää. Kaikki vaatteet vaihdetaan, laitetaan oikeanlainen varustus päälle ja kädet pestään huolellisesti. Kaikki tehdään bioturvallisuuden takaamiseksi. Varustukseen kuuluu haalarit, pipo, ainoastaan

osastolla käytettävät kumisaappaat, hengityssuoja, muovihanskat ja viimeisenä toiset puutarhahanskoja muistuttavat hanskat.

Kärsiä, saparoita ja suloisia pyöreitä sikoja

Sikatilan viljat ovat pitkälti omalla pellolla kasvatettuja. Niihin sekoitetaan myös elintarviketeollisuuden ylijäämämäskiä, oluen valmistuksen sivutuotetta. Suomessa lähes puolet viljasta päätyy eläinten ravinnoksi, ja täällä sen merkityksen huomaa joka päivä.

Kun astumme osastolle kymmenet, pienet vaaleanpunaiset siat säpsähEnnaltaehkäisy ei ole tävät. Ne perääntyvät hetken, kunnes paras vaihtoehto uteliaisuus voittaa. Pian ne jo tökkivät kärsillään karsinan ovea ja tulevat ter- Terve sika ei tarvitse lääkkeitä. Suovehtimään. messa eläimiä hoidetaan vain tarpeen mukaan, ei varmuuden vuoksi.

Osastojen kiertäminen Jos sika ei nouse, vaikka sitä kuinka on osa päivittäistä rutiihoukuttelisi, syy selvitetään ja apu nia. Vaikka ruokinta toimii annetaan harkiten. Lääkityt siat merautomaattisesti, jokainen kitään spraymaalilla, josta sika saa eläin on käytävä katsomas- jokaisesta lääkintäkerrasta oman viisa. Tarkistetaan, että jokai- vansa selkään. Näin yksikään hoinen nousee, liikkuu ja syö. to ei jää huomaamatta. Tarvittaessa Ne, jotka jäävät makaasiat siirretään sairaskarsinaan lepäämaan liian pitkään, saamään. Antibiootteja käytetään vain, vat erityishuomion. Joskus jos eläin todella niitä tarvitsee. laiskuus on vain laiskuutta, joskus se kertoo kivusta.

Tämä tarkkuus on osa syytä, miksi suomalaisessa lihassa ei ole antiKun ruokinta-aika lähestyy, biootteja. Kun eläin on saanut läävalaistus kirkastuu. Valot kityksen, sen lihaa ei käytetä ennen kertovat sioille, että kohta kuin kaikki jäämät ovat varmasti tapahtuu jotain hyvää. Au- poistuneet. tomaatti sihahtaa, ja ruokaa alkaa valua kouruihin. Het- Sikojen hyvinvointi näkyy ulkopuokessä osasto täyttyy muslisen silmiin. Ne liikkuvat vapaasti, sutuksen äänistä, joka rau- leikkivät ja tonkivat kuivikkeita kärhoittaa kuin sateen ropina sillään. Suomessa saparoita ei leikaikkunaan. ta, mikä saa siat näyttämään hyvin suloisilta. Monessa muussa maassa Kierroksen jälkeen siirrym- saparot leikataan. Täällä stressiä enme katsomaan ruokintanaltaehkäistään olosuhteilla, ei kikonetta. Se on sikala maarurgialla. Kun karsinassa roikkuu ilman sydän. Laite, joka puinen lelu, sika saa puremisen tarsekoittaa viljan ja sivutuot- peelleen luonnollisen kohteen, eikä teet täydelliseksi rehuksi. toisen saparosta tule lelua.

49

Saparoiden puremista ei voida tietenkään estää kokonaan. Kierroksellani näin yhden sikaryhmän, jotka olivat purreet toistensa hännät. Yksi sika oli eristetty ryhmästä siinä uskossa, että se oli eniten purrut saparoita. Kyseisellä sialla oli vielä saparo tallessa, joten johtopäätös oli tehty sen perusteella.

Vierailu, joka jätti jäljen sydämeen Osastoilla on lämmin, kuiva ja valoisa tunnelma. Ilmanvaihto humisee tasaisesti, sekä ruoka ja vesi ovat 50

aina saatavilla. Saparot pysyvät kippuralla ja karvat puhtaina. Ulkopuolisen silmin tuntuu, että kaikki on hyvin.

tyytyväisinä ja saparot pysyvät iloisesti kippuralla. Kirpakka haju tosin vaatii huolellisen pesun, jotta se poistuu ihohuokosistani.

Kun lopulta riisun suojavarusteet ja pesen kädet, kirpeä haju tuntuu vieläkin. Se on pinttynyt ihoon, jäänyt muistoksi vierailusta. Sikalassa elämä on järjestetty tarkasti, mutta ei kylmästi. Jokainen ritilä, kone ja rutiini on siellä sikojen vuoksi.

Ja kun astun ulos raikkaaseen ilmaan, tuntuu hetken, että osa minustakin jäi sinne, missä siat röhkivät

TEKSTI JA KUVAT: EVELIINA YLIOJA

KOLUMNI

Ensi askeleet, kun hakeutuu neuropsykiatrisiin tutkimuksiin Tarvitsenko minä oikeasti apua vai haenko minä tällä vain huomiota?

Miksi minun pitäisi hakeutua tutkimuksiin, kun olen pärjännyt ihan hyvin tähänkin asti? Tämän kaltaisia kysymyksiä voi pyöriä sellaisen ihmisen päässä, joka harkitsee hakeutumista neuropsykiatrisiin tutkimuksiin.

N

europsykiatristen tutkimuksien tarkoituksena on selvittää aivojen toimintaan liittyviä häiriöitä, jotka vaikuttavat kognitioon, tunteisiin ja käyttäytymiseen. Tutkimuksissa myös pyritään selvittämään neurologinen syy mahdollisille vaikeuksille. Esimerkiksi henkilön keskittymisvaikeudet voivat johtua ADHD:sta, autismin kirjosta tai jostain muusta syystä, joka jäljittelee neuropsykiatrisia oireita.

Prosessi alkaa useimmiten henkilöstä itsestään, kun tämä tunnistaa elämänsä vaikeudet ja ymmärtää, että

hänen vaikeuksiinsa on saatavilla apua. Tämä on yksi syy sille, miksi itse hakeuduin tutkimuksiin vasta 21-vuotiaana. Kuvittelin aina lukion loppuun asti, etten yltänyt yhtä korkeisiin tuloksiin kuin muut, koska olin laiska ja saamaton. Minun oli vaikeuksia kuunnella, kun opettaja puhui enkä kyennyt keskittymään läksyihin kuin vain kymmenen minuuttia kerrallaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että syy voisi olla jotain laiskuutta syvempää, johon voisi hakea apua. Pohdin usein sitä, miten olisi käynyt, jos

tilannettani olisi tutkittu jo silloin, kun kävin ala-astetta. Ehkä silloin olisin yltänyt haluamalleni tasolle.

Mikä johti päätökseen hakea tutkimuksiin?

Ennen tutkimuksiin hakeutumisesta kävin monia keskusteluja läheisteni kanssa siitä, voisinko minä olla neuroepätyypillinen eli henkilö, jonka aivojen toimintatapa poikkeaa valtaväestöstä. Neuroepätyypillisellä henkilöllä voi olla esimerkiksi ADHD (tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö), autismin kirjo (keskushermoston ke

51

hityksellinen häiriö) tai oppimisvaikeuksia.Nämä keskustelut saivat minut lopulta miettimään, kannattaisiko minun hakeutua tutkimuksiin.

ADHD-podi - nimisessä podcastissa sanottiin hyvin, että ihminen hankkii apua vasta, kun ei yksinkertaisesti enää pärjää, vaikka oikeasti kannattaisi hakea apua ennen tätä murtumispistettä. Kuulun itsekin tähän kategoriaan, joka tajusi hakea apua vasta, kun itkin yön lattialla, ettei elämän pitäisi olla näin vaikeaa.

Mitä sitten tapahtui, kun viimein sain aikaiseksi hakea tutkimuksiin?

Siitä alkoi operaatio nimeltään “Kerää kaikki mahdolliset paperit lapsuusajaltasi sisältäen päiväkotien ja koulujen tuottamat lomakkeet terveydestäsi ja kehityksestäsi”. Hankala tehtävä henkilölle, jonka muisti ja keskittyminen ovat juuri niitä syitä, joiden vuoksi edes hakeuduin tutkimuksiin. Minulla kesti yli puoli vuotta saada kaikki paperit käsiini ja lähettää ne eteenpäin. Se ei johtunut viitsimisestä tai jaksamisesta. Minulle papereiden etsiminen oli vaikeaa, koska niitä piti hankkia eri paikoista joko soittamalla, täyttämällä lomakkeita tai lähettämällä sähköpostia.

Tämän lisäksi vielä pitää etsiä ohjeita kaiken tekemiseen netistä. Joillekin ihmisille tuo voi kuulostaa melko vaivattomalta, mutta kaltaiselleni ihmiselle, jolla on yleisesti vaikeuksia pitää pää kasassa, se oli todella vaikeaa.

Yliajatteluun on aikaa, kun joutuu odottamaan Oman kokemukseni mukaan paperiosuutta pahempi on odottamisosuus. Odottaessa pääsyä tutkimuksiin on paljon aikaa ajatella ja syväanalysoida omaa tilannetta. Kirjoittaessani tätä tekstiä on kulunut lähes vuosi siitä, kun hakeuduin tutkimuksiin ja odotan sinne pääsyä edelleen. Prosessin hitauteen on monta syytä ja viivästyksiä on tullut molemmilla osapuolilla. Tämän vuoden aikana olen kuitenkin ehtinyt syventyä moniin eri lähteisiin neuroepätyypillisyydestä, ja ensimmäisinä kuukausina se oli suorastaan pakkomielle. Pitkän odotusajan aikana 52

olen ehtinyt miettiä useaan otteeseen sitä, olenko edes neuroepätyypillinen. Jos olen neuroepätyypillinen, onko minulla ADHD, autismin kirjo vai jotain muuta. Olen ehtinyt kyseenalaistaa monesti oman hoidontarpeeni, vaikka olenkin saanut psykiatrilta vahvistuksen siitä, että tilannettani täytyy tutkia.

Lukiessani netistä muiden kokemuksia neuropsykiatrisista tutkimuksista törmäsin samankaltaisiin kokemuksiin. Epäilyt siitä, että tarvitseeko oikeasti apua, ovat varsin yleisiä.

ADHD-podissa puhuttiin huijarisyndroomasta ja siinä kerrottiin sen tarkoittavan tässä tapauksessa, että henkilö uskoo vain teeskentelevänsä, että hänellä neuropsykologisia oireita tai muulla tavalla huijaavansa, olevansa neuroepätyypillinen.

Itsekin kärsin enemmän tai vähemmän huijarisyndroomasta. Pohdin usein, kopioinko vain tahattomasti lukemiani ja kuulemiani oireita.

Minä ja läheiseni epäilemme, että minulla olisi ADHD, ja siksi olen tutkinut siihen liittyvää tietoa eniten. Tutkin paljon videoita ihmisistä, jotka kertovat omia kokemuksiaan ADHD:sta. Mitä enemmän olen tutkinut asiaa, sitä enemmän minusta on tuntunut, että vain kopioin oireita. Eikä se auttanut, että netti on täynnä väärää tai vajavaista tietoa oireista, ja pian en ollut edes varma, mitkä olivat oikeita ADHD-oireita ja mitkä vain disinformaatiota.

Pahin virheeni oli kuitenkin mennä puhumaan aiheesta tuntemattomien ihmisten kanssa ilman diagnoosia, koska se vain vahvisti oloani siitä, että teeskentelin. En ollut varma, että vaikeuteni edes johtuivat ADHD:sta, joten aiheesta puhuminen tuntui siltä kuin loukkaisin heitä, joilla on virallinen diagnoosi, mikä ei koskaan ollut tarkoitukseni. Eikä pelkoni ollut täysin aiheeton, koska joitakin ihmisiä tämä selvästi on kiusannut.

Viimeinen naula arkkuuni tuli, kun keskusteluissa minulle sanottiin suoraan, että minä vain valehtelin, että minulla olisi neuroepätyypillisiä

piirteitä ollakseni trendikäs ja saadakseni huomiota.

Tiesinhän minä, etten ainakaan tahallani kopioinut oireitani, mutta tuollaiset syytökset vain vahvistivat epäilyksiäni siitä, että minä vain esitin. Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut tuntea näitä tunteita, koska vaikka minulla ei olisikaan ADHD:ta, se ei tee vaikeuksistani yhtään vähempiarvoisia. On neuroepätyypillinen tai ei, jokainen tarvitsee joskus apua ja vertaistukea ongelmiinsa, eikä sitä tarvitse koskaan pelätä pyytää. Tämän noidankehän lopulta katkaisi se, kun avauduin eräälle läheiselle ystävälleni epäilyksistäni. Hän vastasi huoliini hyvin.

“Jos sinä oikeasti kopioisit oireita vain saadaksesi huomiota, tietäisit sen, etkä potisi siitä huonoa omatuntoa”.

Mitä tapahtuu linjan toisessa päässä?

Mutta mistä johtuu tämä pitkä odotusaika, jonka aikana mieli ehtii kyseenalaistaa koko olemassaolon merkityksen? Pohjanmaan hyvinvointialueella työskentelevän psykologin Johanna Helmisen mukaan

tutkimuksien etenemiset ovat alueittain hieman erilaisia, ja pitkään odotusaikaan on monia syitä.

Tietoisuus neuroepätyypillisyydestä on lisääntynyt viime vuosina, jonka vuoksi huomataan helpommin, jos henkilöllä on siihen liittyviä piirteitä. Tämän takia yhä useampi hakeutuu tutkimuksiin. Rajalliset resurssit eivät pysty vastaamaan kasvavaan apua tarvitsevien määrään, ja siksi palvelut ruuhkaantuvat. Sen lisäksi neuropsykiatriset tutkimukset ovat pitkiä prosesseja, jotka vaativat aikaa, minkä vuoksi palvelut ruuhkautuvat vielä enemmän.

Voisiko tätä odotusaikaa sitten helpottaa mitenkään? Helminen kertoo, että odotusaikaa voi helpottaa esimerkiksi hankkimalla netistä luotettavista lähteistä vinkkejä, joilla selvitä arjesta helpommin oireilusta huolimatta. Sen lisäksi tukea voi hakea vertaistuesta joko lukemalla muiden kokemuksista tai keskustelemalla samassa tilanteessa olevien kanssa. Helminen nostaa myös esille, että tarpeiden ja rutiinien ylläpito omien voimavarojen rajoissa on tärkeää.

Yläasteella vaadin itseltäni hyvin paljon koulun suhteen ja poltin itseni loppuun yhdeksännen luokan puolivälissä. Toivuttuani siitä otin lukiossa uuden asenteen ja hyväksyin omien voimavarojeni rajallisuuden.

Tein kyllä edelleen parhaani koulussa, mutta ymmärsin esimerkiksi sen, etten kyennyt kuuntelemaan kunnolla opettajan luentoa. Opin nopeasti täyttämään aukot itseopiskelulla. Opin myös sen, ettei minun tarvitse työntää itseäni äärirajoille joka tunti tai edes joka päivä. Oma hyvinvointi on kuitenkin aina etusijalla, olit sitten neuroepätyypillinen tai neurotyypillinen. Myös neurotyypillisillä on omat rajansa, joiden varassa heidän on toimittava.

TEKSTI: AADA OINAS KUVAT: PEXELS-NETTISIVU

Itse olen huomannut, että arkea auttaa armollisuus itseä kohtaan.

53

Hiljainen kansa harvinainen taideteos, jonka tarinaa taiteilija ei kerro Tuhatkunta puista ristiä seisoo Käpylän pellolla Suomussalmella, viitostien varrella.

Jokaisen ristin päähän on asetettu kasa heinikkoista maata. Ristien päälle on laitettu vaatteita ja maakokkare ristin päässä muodostaa hahmolle pään. Näin jokaisesta rististä on tullut persoonallinen hahmo ja lopputulos on pysäyttävä taideteos.

Jokainen katsoja saa tulkita teosta omalla tavallaan.

54

M

atka ei ala kovin lupaavasti, sillä kesken ajomatkan auton kojelautaan syttyy vikavalo. Sitten syttyy toinenkin. Päätän pysäyttää auton tien sivuun ja tuhista turhautumistani autotiellä keskellä korpea. Hetken aikaa huokailtuani nappaan kameran käteeni.

Ylen toimittajat touhuavat laitteiden ja kameroiden ympärillä. Sinipunainen Yle 100-bussi komeilee parkkipaikan laidalla.

Ylen porukka on tekemässä juttua Puoli seitsemän -ohjelmaan.

Näen jo kaukaa, miten viereisellä niityllä olevien heinäpäiden hiukset hulmuavat tuulessa, ja lähden jalkautumaan ”kansan” pariin. Kymmenkunta asiakasta ihailee maisemia ja on ottamassa heinäpäistä kuvia kännyköillään.

Korpimaisema on vaikuttava ja hiljaisuuden pystyy kuulemaan, ellei jopa tuntemaan. Sen vuoksi ei haittaa, että kyykistelen keskellä autotietä ja säätelen kameran asetuksia valmiiksi.

Katselen taivaalle ja totean kelin olevan täydellinen vierailuani varten.

Vierailisin pian Hiljaisen kansan luona.

Aurinko valaisee hiekkaisen parkkipaikan nurkkiaan myöten, kun kaarran yhä urheasti toimivan autoni viitostieltä Niittytuvan kelohonkaiseen tunnelmaan. Niittykahvilan pihalla on vielä pientä kuhinaa.

55

Taideteos herättää uteliaisuuden Turvepäinen taideteos syntyi vuonna 1988. Silloin se esiintyi taiteilija Reijo Kelan luomassa tanssiteoksessa, jonka nimi oli Ilmarin kynnös. Nimi Hiljainen kansa vakiintui käyttöön vasta vuonna 1994, kun teos siirtyi nykyiselle sijainnilleen eli Suomussalmelle Koivusalon pellolle. Aiemmin nämä heinäpäät olivat vailla nimeä.

Ennen kuin viimeinen ja vakituinen paikka valikoitui, Hiljainen kansa vieraili myös Helsingin Tuomiokirkon portailla kesällä 1994. Alun perin heinäpäitä oli 973 kappaletta, mutta nykyisellä sijainnilla niitä on jo yli tuhat.

Vaatteet tulevat lahjoituksina paikallisilta ja lähiseuduilta.

Tänäänkin, kun Hiljainen kansa puettiin talvivaatteisiin, oli paikalla Suomussalmen alakoululaisia ja muita lähiseudun asukkaita, jotka tämän urakan yhteisvoimin hoitivat maaliin.

Ehkäpä tässä kiireisessä ja hektisessä maailmassa pitäisi itse kunkin välillä pysähtyä paikoilleen ja katsoa, mitä ympärillä tapahtuu.

Taiteilija Reijo Kela taideteoksensa vieressä.

Merkitys pysyy piilossa – Hiljainen kansa ei Ennen lähtöäni keikalle toivoin, että saisin vastauksen kysymykseen: Mitä tuo taideteos tarkoittaa? Tuota kysymystä on moni muukin kysynyt vuosien saatossa ja minäkin pääsin sitä kysymään, itse taideteoksen luojalta, Reijo Kelalta. ”Tämä on minun teos. Jokaisella näistä on oma persoonansa. Vaatteet, jotka puetaan kunkin kansalaisen päälle, korostavat sitä persoonaa vielä enemmän. Onhan siinä vaatteessa edellisen käyttäjän DNA:takin”, Reijo Kela toteaa hymyillen.

Hiljainen kansa vaihtaa vaatteet kaksi kertaa vuodessa. On kesä- ja talvivaatteet. Tänään ne saivat yllensä talvivaatteet.

56

”Hiljainen kansa katsoo joka päivä tätä maailman kehitystä ja ohimeneviä autoja tuossa viitostiellä. Ehkäpä tässä kiireisessä ja hektisessä maailmassa pitäisi itse kunkin välillä pysähtyä paikoilleen ja katsoa, mitä ympärillä tapahtuu”, Kela toteaa.

Vaikka en saanutkaan vastausta kysymykseeni, voin vain todeta, että ”Hiljainen kansa” puhuu omaa kieltään, sanomatta sanaakaan. Niin se on ollut jo 31 vuotta tällä samalla niityllä. Ajatuksia herättävä seikka on myös se, että kun ”kansalta” riisutaan vaatteet, jäljelle jää vain tuhatkunta puista ristiä niitylle.

Kukin siis tulkitkoon tätä omalla tavallaan.

Äiti Satu, isä Kai ja lapset Eemeli ja Emilia

Hiljainen kansa puhui ohikulkijoille Viitostiellä on liikennettä, vaikka kyseessä on arkipäivä. Autoja ja rekkoja hujahtaa ohi niin, että ojan piennar pöllyää. Moni näistä autoista kuitenkin pysähtyy paikalle ja ihmiset tulevat ihmettelemään ja ihastelemaan tunnelmaa ”Hiljaisen kansan” ja Niittykahvilan ohessa.

Niin on tehnyt myös Leppävirralta kotoisin oleva perhe, joka ihastelee heinäpäitä niityn laidalla. Päätin mennä jututtamaan heitä, ja he kertoivatkin, että olivat ohikulkumatkalla Kuusamoon. ”Radiosta me kuulimme, että Hiljainen kansa vaihtaa tänään talvivaatteet päälleen, niin päätettiin tulla paikalle.”

Se oli tuo sinitakkinen tuossa melko eturivissä!

Se sanoi mulle: ’ Terve’. Äiti Satu ja isä Kai toteavat, että varmaan pysähtyvät tässä myös paluumatkalla. Perheen 10-vuotias poika Eemeli kertoo, että yksi heinäpäistä oli jopa tervehtinyt häntä. ”Se oli tuo sinitakkinen tuossa melko eturivissä! Se sanoi mulle: ’Terve’” poika iloitsee.

Myös perheen nuorempi lapsi, 8-vuotias Emilia, haluaa kertoa heidän matkastaan. ”Haluttaisiin kovasti maistaa kahvilan herkkuja, ehkä lettuja, sitten paluumatkalla”, tyttö haaveilee.

Kotiruokaa, kahvia ja hiljaisuutta Heinäpäiden välittömässä läheisyydessä toimii myös oma Hiljaisen kansan niittykahvila, josta ohikulkijoille tarjoillaan kahvia, pullaa, kotiruokaa ja muurikkalättyjä. Katselen kahvilan kelohonkaisista tunnelmista syksyn sanelemalle niitylle, jossa turvepäiden heinäiset hiukset heiluvat tuulessa.

Miten vaikuttavaa pelkkä hiljaisuus voikaan olla...

TEKSTI JA KUVAT: HEIDI KARTIOVAARA

57

Sanapiilo

Sanapiilo luotu tekoälyllä

Sudoku

Piirrä kuva loppuun

it’s not about having time it’s about making time -Miia Käkelä 2025

58

Sudoku ja kuvat: Adobe Stock

Toimitus

Juho Toimittaja ”Huoli pois”

Roosa Päätoimittaja ”Mennään minne vaan”

Aada Valokuvaaja ”Ei hauskaa ilman kaaosta”

Petra Graafikko ”Ei mulla ole viisaita sanoja”

Väinö Valokuvaaja ”Mitä tähän pitäis laittaa”

Eveliina AD ”Yhtä tyhjän kanssa”

Peetu Valokuvaaja ”Hyvää joulua!”

Mette Editori ”Aikamoinen komedia”

Jyry Toimittaja ”Surrounded by idiots”

Anna Maria Editori ”Ja näin”

Miia Toimittaja ”Ota vaikka nimi pois”

Sofia Editori ”Stop it”

Toivo Toimittaja ”Pleksistä pihalle”

Helmi Editori ”Hentosin askelin”

Pilvi Toimittaja ”Oivoi”

Aino-Sofia Toimittaja ”It is what it is”

Ippe Toimittaja ”Miia varasti mun lauseen”

Eetu Toimittaja ”Elämää vai kummelii”

Petri Toimittaja ”Puoliväli saavutettu”

Justiina Toimittaja ”XDDDD”

Heidi Toimittaja ”Satasta seinään”

Osku Toimittaja ”Äiti tuu auttaan”

59

VIE24SPJO