Page 1

As complete grimoire that can be of one Hiutale by Jules Nowhere 2019


A Midsummers tale On the contrary, life’s miracles do happen. Sometimes the marks and scars and all the fancy medallions are useless, but heavy, as they do not seem to fall off - no matter how hard you try. Life is not a racetrack, where you drive without flaws, accurately, fast nor light-headed. Life is serie of mistakes. Happening all over again. Use your enviroment, listen people, learn and share.

The heritage of the Swallows.

Fly high, fly low. Never stop. Just move forward. See the air breezing through the veins and feathers. You can hear the calling as long as you are careful. The sensation of liberation passes and the trees pass by. That’s what we are, passers in a big bayou. Wandering stars usually never meet, unless there is something important. And that is the flaw that we found. Don’t believe in miracles, be the miracle. Smile as often it pleases. You know when it’s time to go. And fly much further then eons of a flock. Sleep is an appreciation, suffocation of modern pipeline. Somehow things just came with a bargain. Nowhere near of completion, you see only what eyes can show. Tears magnify the emotion of emptiness, a vast vessel. Try to fill yourself up. Mast in a wind. We scramble everything you produce. It vanishes, into thin air. Like always. And hope is all the company you need. Still don’t believe me? Please try. You have so big eyes. We always just wandered how they see things, what they see. Please tell us. You are one in the lifeline, one in a lifetime. Just breathe. Forgotten ways are rare trait, in the times of change. When the era changes, ALL KNOW. They will know. And it is coming. Midsummers time is a special one. Not because it is in the middle. The creek opens to the Secret Theatre and even the wind sings. Penitentiary is a long gone place. No need to visit it. I just keep wondering what happened to the inmates. I guess there were never none. All in the head. Try figure that one out. Easy essence of the tickets freshly printed. Just like the morning brew. Ahh yes, those small things. Glue not made of cats. Somekind of resin. Sometimes old, but then again what is old. Trees wither eventually. They grow in height. Some blossom into burning ones. End of an era. To give space to much everlasting cycle. That is the determination, but then again what kind of tree grew in one day into its peak? They are here to breathe. To greet us with the phosphorous glow. And not always in the night time. The dim light shines. Time to go. Time to enjoy. Find valuables. Easy going. Not always. The sign was always there. I guess I was stupid. Then again, does it matter - No it does certanly does not. Slam the door behind you. Always wondered about the doors. Who in the rightmind would close oneself into a cubicle. I have no idea. I guess the evolution goes in mysterious ways. Trapdoor. Now there is a word I like. Careful now. We are here just to greet. Smile and wave. No bad eyes now. No unnecessary magic - We are here to make a difference.

Thank you.


Prologue Even though life at that moment had nothing that could connect to. Hiutale remembered how innocent he had been. Far were the days, when he leaned over to old fence. He watched flying birds over the field and just sighed. Suuren Napin Ystävä had changed the inner voice and at the same time Hiutale was recovering from the curse of the Big Huokaus. Clothes, consisting trousers, and a weaved sweater jacket and a notebook from last year were only that was left. Few days since the Event, but the thorns came now in many. Many needles of spruces many. The emotion was lonely again, but in a way relieved. The Wayfarers can be mislead yes, by pretending superficial interest. But that was only the surface. However Hiutale noticed something new, a wrinkle on the forehead, accompanied with sad smile. That wrinke had never been there, but his hayish hair was still happily tangled up, and it was enough. It is possible, that the circle that one chooses has to be traveled alone in solitude, if one wishes to move forward. Tunnesurut at this time were just a League of their own. When you are afraid of something really bad, it probably gives the Flow of Thought more pleasant stream. The sun was behind the trees, shining from the ebb, but Hiutale did not even want to move, because the dent inside was that big. He so wanted to believe in the beauty of the world, because that was how he was taught. Everything just felt so useless at that moment, not even the dance of the twigs gave not smile for him. The shadows of the rocks threw shadow among the days journey of the sun. And it was cold. It was time to find a more permanent accommodation. The swallows had told him that the next would be extremely cold. They did that if you care to listen. The last memory of Suuren Napin Ystävä was the last warm day of the summer, sitting under the tree and talking, when they finally had learned to speak the same language. The Wayfarers were given the talent to learn new languages easily, but the conversation had been a bit jumpy, and not easy anyway. The time heals wounds eventually, but for now the thorns were just there and did not wish to move. Away from others, that did not feel so bad. New circle was fresh and clean. How do you say to The Wayfarer that the Journey has ended? You can’t. The circles collide and a new path opens. Junction and a new cycle beigins.

“Too many questions.” “Too many stupid questions.” Hiutale thought.

Hiutale remembered. Something that came from very deep inside. You can not control the Flow of the World, for that how simple life is. One needle at a time, it is possible, but not in one day, no matter how hard one would stomp the ground. Hiutale wished not to choose the piece of fence at that moment, but the options were in short. The great Verge had taken everything.

“Beyond time and eternity.” Hiutale wrote to backside of the notebook. And walked away.


Hiutale And Mustikka

Hiutale floated slowly downwards.

The Blueberry Field in the forest surrounded by big trees had suddenly grown into gigantic ocean. The shades of autumn varied from green to yellow okra. The surrounding forest was quiet after the sun had went down. The Imprint from last Blueberry accident stayed behind. Al- most closed even after the twigs had risen back up. Hiutale remembered. He was almost at the height of the big leaf. A leaf, that had startled an amazement during the summer with its size, and that was still attached to a big branch, that exceeded from the far side of The Blueberry Field to half way of the opening. The leaf was britt so, that in the moonlight it left a shadow that reminded a dark figure meditating, a pictogram like he sometimes and seen in rocky caves. A friendly landing spot, dim enough, and steady moss mattress. Through a brittled leaf a dim light shined and twinkled as the leaf swung with the wind. A light, that he looked and remem- bered that he was not that lonely, even though he was faraway again. Hiutale had discovered one evening while examining the shapes of the shad- ow and copying them into his small book. He glazed to the sky and with eyes he would look that shiny light. A Mysterious light. You could orient also back in a way with that light, if one had stepped on a strange path while examining shadows. He saw familiar leafs at the far side of the shadow, especially one which tip was halfway off the shadow. The tip shined in orange a was cut diagonally to left. It looked like an optical illusion, but as the leaf danced a bit with the wind, the line between the orange and green stayed still. What a beautiful leaf, Hiutale thought. A carpet weaved to a prop for The Secret Theatre was still hanging on a big twig, it was left there to wait for a new sum- mer. The autumn rain and dampness had turned the carpet in orange-brown, it would become darker, if no one would not collect it indoors, but hey never did. Did they? Hiutale was early. The performance had not started yet so he decided sit in the shadow just for a while. Hiutale stretched himself into a more comfortable position and looked at the sky, the dance of the big leaf, the dim light. He listened the forest and was perfectly still. He could recover damp conversation from distance and a steady sniffle in just few meters away and those steady breaks in-between. Hiutale smiled, when he would recognize the person behind the sniffle, not that he would have never even focused on that. He took three rolls over axial rotation towards the sound and landed next to a peaceful character. His eyes had now adjusted to darkness and smaller details he could now see much better, and that happy familiar smile. Mustikka smiled always, even though said something else, and during her sleep, one could definitely say something interest- ing was going on in there. Foggy rain like from a big sprinkler grew into bigger drops and Hiutale jumped up, fetched his leaf boat, sticked it into ground facing up as a cover, and sat next to Mustikka. Taking turns and watching how Mustikka smiled, then turn to horizont, and felt pride as he was watching over that shiny characters dream. Far side of the forest, numerous phosphoric lights moved slowly and turned into brighter. He poked Mustikka to the side - no reaction, but opened her eyes in instant and jumped up. “Did it start yet?” “Not yet”, Said Hiutale. Mustikka rubbed her weary eyes, sat next to Hiutale and they both gazed constantly towards horizon and closing lights.


The beginning of The Performance, was always the best, always unique and always unpredictable. And, Always different, even though it was a daily event. There was still time before it would start, a moment enough to eat snacks. Hiutale took a small package from his bag. A package that held mustard sandwiches, couple fruits and layered them to a small piece of bark. Mustikka in the other hand, did not understand the very essence of the mustard sandwiches, so she would just eat few fruits and wood sorrels. It was enough. “Would you like to go visit The Big Train after The Performance?” Hiutale asked while chewing slowly and with some difficulty the sandwich. Mustikka turned and smiled. Last the last visit had truly been remarkable. A harmless play with bended wire had flown Hiutale couple meters through the air straight into a bush of roses, and even though the strong layers of clothes, numerous scratches had been decorating his body several weeks. The lights, numerous of them, had unnoticeably slided in the middle of the Mustikkapelto. The lights that now formed a three-dimensional ocean of stars, lighting up the whole field, leafs and profoundly forming new shadows. The lights moved with gentle choreographic, from left to right in a slight curve. Hard rain had transformed from big drops to sprinkling fog and Hehkunäkymättömät, that were slightly higher then others were much dimmer now and they followed the movement of others with a slight delay. As a result there was a symbiotic peaceful gesture, a hypnotic echo, that one was looking can not be amazed, to not amaze and of course - smile. The great Wind was about come, in any minute now, for starting.

The Performance, and like good music - all beautiful starts with a silence.

A slight breeze tangled a bit Hiutales hair, sleeves flapped. The humming grew up and from somewhere deep a singing started. Hehkunäkymättömät flew still the movement, but faster, changing the arches zenith slightly steep. Then - A sudden burst of huge wind, this time from ebb, turning The Big Leaf upside down, throwing away the big shadow and the moonlight showed familiar faces sitting at hassocks, with their bags. The Big Leaf flew back to original po- sition and The Blueberry Field was dark again. The breeze had uplifted the thin wings of Heh- kunäkymättömät and threw them high up in the sky, emerging them into few seen stars. Up there, they gathered speed, forming a gathering, getting prepared and they waited a new breeze that would bring them down. This Hiutale knew, beacuse once he had seen the preparation of The Performance when he had arrived on spot a bit late than usual. Floating down, Lehtivene had been taken inside the Breeze and thrown him high up at the same level as Hehkunäkymättömät. It had been a rare scene, for as little they knew about The Per- formance, as Hehkunäkymättömät - those were one of life’s mysteries. The singing echoing from distant got even stronger and accompanied with steady drumming, when numerous characters in the shadows participated to for a Rhythm and humming. Hiutale did have a hunch of the starting pattern, but one could never be sure. He had tried to understand and learn the logic and language of Hehkunäkymättömät as one time he had seen them so close, but the end result was always found in the conclusion, that the opening pattern was based on new shadows pattern, combined with yesterdays happenings and the unpredictable wind. The end pattern he was not so sure, but as The Big Machines had arrived, The Performance was day by day shorter. The Machines were silent at this hour, but even the thought of their sound and presence gave shivers to Hiutale as he pressed himself closer to Mustikka. The wind gathered some volume again, and the drumming paused just for a while. It started after a short moment and it echoed now in the whole forest when the characters got excited, danced and banged together the most peculiar objects together. Humming was now loud singing as it profoundly accompanied the Rhythm. Sudden burst of light flashed as thousands and thousands Hehkunäkymättömät lit their wings high up in the sky as they stormed down with a high velocity. Some of them lit their wings up just after the tree- line, and as result they were tripled then in the beginning. And like out from nowhere, they kept appearing, more and more. In a wave they came, up and down. Strict arch, waving the tip of the bigger twigs.


And then high up again, forming a perfect circle with the wind, and then the Pattern was live. a slight dimmer circle formed inside the first one and it danced. Outer circle turned axial rotation clock- wise diagonally over the inner one. This was not the opening pattern, but more of an exercise, a warmup. The inner circle had turned also over the axial and was rotating with great speed cutting the outer circle. And in a blink of an eye, the Pattern was broken into small dots and random pattern reminded us as thousands of wings flapped like handful of sand thrown into still water. Slightly dimming halfway bright and bright formed a sin- gle dot, one single dot, and the movement slowed down. The dot still danced in the wind that was getting stronger. Mustikka shivered a bit and Hi- utale gave her his hanging moss weaved scarf with a hoodie. Much further a dead pine tree squeaked and snapped as the wind was swinging it and it’s dried up branches. The movement of Hehkunäkymättömät and the Rhythm changed, when dead pine tree again rpesented its existence, as wanting to be part of the dance. It was the oldest and the most beautiful tree Hiutale had ever see. Tightly dried up in counterclockwise for, like a spiral. And greyed through with the most signification in- cluding all the branches. One needed to be careful though when climbing in its branches or close by it, as the old trees were really unpredictable. The trunk of the tree was that big, that one time when Hiutale had made an effort to meas- ure it. The sum was 50 handful of Hiutale, two hopping leaps and then lost count and as he was then thinking mustard sandwiches, he climbed to the strongest branch he could find and decided to copy the patterns that were on that spot to his small notebook. He also realized that from head toe or hadn to hand of one special Hiutale was not universal measurement, so the knowledge was unuseful to anyone, he just decided it was big. And the birds were truly remarkable when one was seeing them up so high. Hiutale did not participate to the Rhythm yet, because he had to warm up his fingers under his sleeves as he had forgotten mittens. Instead he waved himself and hummed. Forgetting mittens was usual behaviour, and that was the reason his sleeves had holes for thumbs and they would serve as mittens that no one could never forget. Mustikka moved her shoulder up and down as they danced with Hiutale at the same pace. Right above the bright dot, layers of dim lights appeared and the Pattern started faintly seem like bright pole that grew even longer and waved. This Pattern supported Hiutales earlier deduction, but he thought it could not be so simple as in a moment the poles became two and then three. The moving Pattern was Geyser and then again it stormed in the tree-line of the Forest, exploded and lightning also the upper branches and and simple aww of amazement was to heard as the all characters just stood still. For as the way The Performance changed with the wind and brought even more variables for the event. The wind changed, proper angle as the wind blew, Hiutale and Mustikka smiled. Hehkunäkymättömät turned off their wings just for a moment, darkening the whole forest. Deep silence. The Dead pine tree snapped with rapid echo. Hiutale gasped and the Rhythm started again so loudly that it almost hurt his ears. Hehkunäkymättömät had moved in darkness into new positions next to each others in every leaf they could find. They lid up their wings again and started synchronised movement. For a moment it seemed like the whole opening was lifted up. The exact copy of the ground was now up in the sky and glowing and it started to rotate slowly. Mustikka tried to show the position of the new Well, but the pattern rotated more excessively and moved just when Hiutale had focused the position with his eyes. “Hmn I’ll show it to you.” Said Mustikka. The copy of the ground turned into two-dimensional, the silhouette of dead ine tree moved from behind to forward right in the middle of glowing pattern. The details of the spiral like trunk appeared from below to up as the numerous branches grew up like explosion. Some of the Hehkunäkymättömät move below of the scenery forming a lake, where the exact patter mirrored the scenery. The wind waved the dead pine tree further and clicks echoed, and the movement of the tree formed into the Pattern. The falling branches were there, but much dimmer, and as they fell to lake, they formed trails to it. Mustikka waved her hand as like she was trying to pick up the falling branches. Hiutale laughed and and tried to scoop out water from the lake and


and wondered at the same time the opening Pattern, and came to another conclusion that was it even necessary to find out the logic of something this extraordinary event or not, if one felt this good and just this very moment. In the daytime no one could not even see Hehkunäkymättömät, they wandered away to their own journeys or on a moonless night they just wandered around flying and gave light to people who were on a journey in the night. The pattern changed again and it was a forest, but in movement. It moved in a way that behind the trees new trees were formed, from single dots and it moved closer. Mustikka stood up from amazement and started dancing with the Rhythm. Hiutale in the other hand took his small notebook, turned over and decided to write words that came up to his mind in that very moment and at the same time glanced the mirrored image that played.

“If in world there are many, I am just one, What is many, and how many is one?”

“If worlds exist by many, There are us of many, still one, So how many?”

Hmn, I guess not many enough, Hiutale thought, closed his notebook and stood up. A dim character was now brighter and it danced in front. The scenery was breathtaking, as he noticed that the details in the mirrored lake were much more accurate then the one above that was the reflection, and if one could squint ones eyes, one could see all the shades, in colours that were the light coming from blueberries, twigs, moss, moonlight and trees. The trees in the background danced and moved with force, the branches formed out of nowhere and took height by exceedingly fast, the outlines of the big leaf were formed brightly and the strong breeze grabbed the leaf out from the branch throwing it really high up over the treeline. The glowing image of the leaf stood still in the air, unmovable, like it was still there. And even the clouds had moved over the moon, the fog thickened dimming the lights that were in distant. The shadow was not there any- more, and Hiutale and Mustikka danced. The glowing image of the big Leaf was still waving in air. The actual leaf started spiral like landing, and when it was lower and the leaf turned in the moonlight, a bright fox was laying on top the leaf. The trees behind went off one by one as the leaf landed, the glowing image was still there and the leaf landed on top of the lake, Hehkunäkymättömät shut their wings off one by one, the trees were gone and the image of the biggest leaf of the summer fainting with the wind that was getting stronger. It started to snow...


Hiutale ja Suuren Napin ystävä Lunta satoi, ja satoi. Hiutale havahtui syvästä unesta väristen kylmästä, valvottuaan koko yön ja äkillisesti nukahdettuaan. Mustikka loisti poissaolollaan ja yksinäiset lumeen tarrautuneet, jo melkein haihtuneet jäljet johtivat syvälle metsään. Hiutale veti nuttuaan tiukemmin kiinni, vilu oli kiirinyt jo luihin ja ytimiin, sormia palelsi. Hehkunäkymättömien Esitys, oli päät- tynyt jo aikaa sitten ja uusi päivä alkoi sarastaa. Koska Mustikka ei ollut vaivautunut herättämään Hiutaletta, hän ensin pohti oliko sattunut kenties jotain, mutta päätti, että Mustikan kaltaiset yksilöt kerrassaan kulkevat lähes aina omia polkujaan, eivätkä välttämättä ota huomioon muita, tai kenties näkevät kaukana jossain pilkottavan jotain sellaista, mitä on pakko lähteä Heti seuraamaan, eivätkä huomioi sillä hetkellä muita. Hiutale tiesi Suuren Kokouksen lähestyvän ja että siellä viimeistään heidän tiensä jälleen kohtaisivat ja hän päätti lähteä täysin vastakkaiseen suuntaan. Edellisen illan eväistä oli jäljellä vielä puolikas sinappivoileipä ja tarpoessaan korrentaiton verran lumen peittämässä metsässä, Hiutale poistui Mustikkapellolta hyräillen ja samalla mutustaen puolikasta leipää, hieroen toista kättä housunlahkeeseen, että edes sillä olisi lämmin, vaikka muita jäseniä kolotti. Se mietti tulevatko muut ruumiinjäsenet kateellisiksi jos kylmyys yllättää ja yksi saa enemmän huomiota kuin muut. ”Ehkä” Suunnistaen Lounatuulen mukaan, joka tuiversi sen pitkiä pörröttyneitä hiuksia, Hiutale taittoi matkaa sillä nopeudella kuin energiaa saattoi puolikkaasta leivästä saada. Sen oli vihdoin lämmin ja satoi edelleen hiljalleen lunta. Hiutale oli pakahtua siitä näystä, kuinka kaunista voi ensilumi olla ja toivoi hiljaa kuiskaten, että suuret koneet menisivät vihdoin hiljaisiksi ja lakkaisivat toimimasta. Hänellä ei ollut niinkään päämäärää, vain aavistus, ja kuten hänelle oli opetettu – se riitti. Se, ja että matkaa taittaessaan hymyilyttää. Onnettomana on liian vaikea kulkea, se aiheuttaa sen pistävän tunteen: Kuin tuhat okapiikkiä tulisi ulos nutun sisältä ja joku samaan aikaan laulaa ivallista laulua kaikista niistä pahimmista skenaarioista, kuinka joku voi syödä toisen eväät. Päivä oli jo vaihtunut iltaan kun Hiutale saavutti Tuntemattoman Metsän reunan ja silmiään siristäen se katseli haltioituneena kaukana avautuvia vuoria, joiden jono hävisi molemmin puolin sekoittuen pimenevään taivaaseen. Ne ovat olleet aina täällä, se mietti. Tämän pidemmälle sen ei ollut koskaan ennen tarvinnut mennä. Se katseli ympärilleen ja huomasi puuhun hakatun merkin. Se oli Soihtukulkueen merkki. Ainakin oli turvallinen paikka levähtää, Hiutale mietti ja huomasi pienen ulokkeen Kalliossa kahden puun välissä, juuri sopivan pieni, sellainen joka voisi tarjota suojan yöksi kunnes oli voimia jäl- leen jatkaa matkaa. Hiutale keräsi kuusen alaoksia, kaivoi Tulukset pussistaan ja sytytti pienen Nuotion. Koska muuta ruokaa ei lähimailla ollut se päätti paahtaa tikun nokassa muutaman kävyn. Se oli huomannut, että hyräillessään, asiat sujuvat mutkattomammin ja ajatus kulkee aivan omia polkujaan. Se mietti Mustikan matkaa, sekä veljiä ja siskojaan, joista se oli erotettu viiden vanhana Kulkijan oppiin. Ihmetteli uutta tunnetta sisällään - noin kolme okapiikkiä se laski, juuri vasemman olkapään yläreu- nan keskellä. Se tunne – yksinäisyys, Hiutale mietti. Hiutale ei koskaan ollut tuntenut oloaan yksinäiseksi. Itseasiassa Hiutale, kuten muut Kulkijat oli opetettu toisella tapaa kuin moni muu Valittu, eivätkä he tienneet tarkkaan mitä yksinäisyys oli. Valitut olivat perin eriskummallisia yksilöitä, jotka valittiin kykyjensä mukaan pois muista jo hyvin nuorena. Yksilöt, jotka erottuivat erikoisilla jutuillaan, jäljensivät taidok- kaasti ensimmäisen varjonsa, liikkuivat sulavasti tai kuten Kulkijat – kadonneiden joukko, jotka tiesivät kaikesta vähäsen, osasi- vat jäljentää, pystyivät kertomaan onnettomuuksista ja pärjäsivät yksin. Kaikkiin suhtauduttiin erityisellä vakavuudella ja opetettiin jos he niin halusivat. Vaellettuaan Kulkijan matkan kaksi ensimmäistä vuotta, Hiutale tiesi kaiken mitä tarvitsee alkuun tietää Varjoista. Kuinka tärkeää oli pitää Aina mukanaan muistivihkoa, joka tarpeen tullen voidaan painaa rintaa vasten vaaran uhatessa. Kuinka Varjot antoivat merkkejä tuntemattomasta, tutusta ja kuinka niitä kannatti jäljentää vihkoon jos mieli päästä takaisin siihen pisteeseen mistä oli tullut. Toinen asia joka opetettiin vasta kolmantena vuotena oli erilainen Aisti ja kuinka suunnistetaan Tuulen mukaan. Aisti ja Tuuli yhdistettynä Varjoihin oli yksi selviytymisen kulmakivistä jos meinasi pärjätä Yksinäisessä Maailmassa. Neljäs, ja viimeinen vuosi oli tarkoitettu hauskanpit- oon ja kuten sanottua – onnettomana kulkeminen on hankalaa, suorastaan vaivalloista ja sen tiesi


jokainen Kulkija. Okapiikit ovat silloin tuhatmäärin nutun alla ja jalkapohjissa. Tosin Hiutale oli käyttänyt viimeisen vuotensa retkiin lähimaastoissa ja mennyt niinkin kauas kuin Tuntemattoman Metsän reunalle ja hämmästynyt miten suuri Yksinäinen Maailma voi olla. Muut Kulki- jat olivat keskittyneet joko jäljentämään erityisen taidokkaasti varjoja, hauskanpitoon tai kasvien ulkoa muistamiseen. Mutta nähtyään ensimmäisen kerran vuoret, jotka ympäröivät Tuntem- atonta Metsää, Hiutale ymmärsi mitä onnellisuus todella oli. Se ei koskaan palannut takaisin Tuntemattoman Metsän reunalle - ennenkuin nyt. Mutta tällä kertaa sisällä oli uusi tunne, jota se ei pystynyt ymmärtämään. Aamun sarastaessa se heräsi jälleen kylmissään ja sytytti uudestaan Nuotion joka oli sammunut yön aikana ja lämmitteli. Kulkijat olivat opetettu selviämään kylmissäkin olosuhteissa, mutta se ei kuitenkaan poistanut sitä kolotusta, joka tuli suoraan sisältä ja säteili päästä varpaisiin. Kävyt eivät antaneet ihan niin paljon energiaa kuin sinappivoileivät, mutta Hiutale tunsi olonsa levänneeksi. Ei kukaan voinut ymmärtää sitä onnellisuuden tunnetta, jonka voi kokea vain jos on nähnyt vuoret ensimmäisenä asiana kun herää ja kuinka aurinko hiljalleen niiden takaa nousi. Se näki jäljet lumessa ja totesi, että yön aikana ohi oli kulkenut Soihtukulkue. Nuotion viereen oli ilmestynyt omituisen näköin- en esine, joka lähemmän tarkastelun jälkeen osoittautui karmiin- inpunaiseksi, läpimitaltaan suureksi Napiksi. ”Perin outoa, mutta miten kaunis se onkaan.” Hiutale mutisi. Hiutale otti Napin ja katseli sen reikien läpi kuinka au- rinko saavutti riittävän sopivan korkeuden. Nappi kiilteli nou- sevan auringon säteiden ansiosta, kun sitä käänteli ylös ja alas. Hetken viestiteltyään kaukana lentäville linnuille, Hiutale lait- toi Napin pussiin ja päätti jatkaa taivaltaan Reunaa pitkin. Maa vietti hieman ylöspäin ja Hiutaleen vatsaa kurni, mutta aina jos onneton hetki yllätti, se käänsi pään vasemmalle, näki vuoret ja hymyili. Hiutaleen päämäärä oli saanut nyt uuden käänteen, se halusi ehdottomasti tietää mistä Nappi oli tullut Vaikka se ei yleensä liiemmin välittänyt esineistä, jotka olivat valmistettu painavasta materiaalista. Näin Kulkijat toimivat: He löytävät jotain mielenkiintoista ja sitä on vain yksinkertaisesti pakko lähteä seuraamaan kuin johtotähteä, selvittää alkuperä ja ottaa selvää mahdollisimman paljon asiasta ja kirjata ja jäljentää ja kertoa muille – se oli heidän tehtävänsä. Kaikki tallennetaan Suureen Aikakirjaan, jota Ruohometsänkansa pitää ylpeydenaiheenaan, se on täynnään juuri tämänkaltaisia asioita ja Suuri Nappi sopisi sinne aivan ehdottomasti. Hiutale laski sormillaan päiviä ja viikkoja ja totesi, että seuraavaan Suureen Kokoukseen oli vielä aikaa, joten hän päätti selvittää mistä Nappi oli tullut. Aurinko paistoi lämpimästi ja sen säteet siivittivät Hiutaleen taivalta. Yöllä ei ollut satanut enempää lunta, joten se päätti seurata Soihtukulkueen jälkiä - jälleen kerran vastakkaiseen suuntaan. On hyvä palata edes kerran alkuun niin matkan voi aloittaa jälleen uudestaan, se ajatteli huomatessaan pienemmät jäljet Soihtukulkueen jättämän uran vieressä. Matka taittui joutuisasti kun Hiutale kulki uraa pitkin eteenpäin. Vuoroin katsellen vuo- ria, vuoroin ihmetellessään pieniä jälkiä uran vieressä. Aurinko oli jo korkealla lakipisteessään, ilmoittaen, että on keskipäivä, kun Hiutale saapui kohtaan, jossa pienemmät jäljet katosivat jälleen metsään. Se huomasi pienen kiven johon oli piirretty liidulla eriskummallinen merkki, istahti sen viereiselle mättäälle ja päätti pitää tauon. Hiutale mietti hetken ja jäljensi liidulla piirretyn merkin vihkoonsa. Uskallusta kysyy sellainen, jos heittäytyy jälleen metsän vietäväksi, mutta yleensä sieltä palaa aina kokemusta rikkaam- pana ja päätti sukeltaa takaisin metsään.

”Unen takana on paikka, jonne kärsimysten näytelmä ei ulotu.”

Sitä merkki tarkoitti ja jälleen omituinen tunne valtasi Hiutaleen kehon ja hän puristi muistivihkoaan tiukasti rintaansa vasten. Jäljet, jotka johtivat takaisin metsään olivat hieman pienempiä kuin Hiutaleen jättämät, mikä viittasi, että niiden jättäjä oli noin viisi tikkua lyhyempi kuin Hiutale. Jäljet eivät menneet suoraan polkua pitkin, vaan ne mutkittelivat, aivan kuin niiden jättäjä olisi halunnut eksyttää jonkun. Hiutale kuitenkin jatkoi polkua syvemmälle ja ihmetteli yhteistä kuviota, jotka polku ja sen yli hyppivät jäljet muodostivat. Metsä synkkeni Hiutaleen ympärillä ja puiden muodostama aukko takana, jossa kirkas sininen taivas, sekä pala vuorta loittoni sitä mukaa kun Hiutale kulki syvemmälle metsään. Kuljettuaan mutkittelevaa polkua vastaan tuli aukio joka sai sen suun avautumaan ihmetyksestä. Suuret värikkäät esineet muodostivat pienen aidan. Auringon säteet valaisivat juuri sopivasti puiden välistä koko


nurmimättäät. Puussa roikkui keinu jonka istuin oli vanha jousisoitin. Risuista kasattu mökki tuprutti savua piipusta ja iloinen hyräily kaikui avonaisesta ovesta. Aidan vieressä oli pieni ruostunut puolikaari ja Hiutale katsoi löytämäänsä nappia. Samassa kuului tiuskaiseva ääni mökin sisältä.

“Et! Pidä se!” “Odota hetki”

On olemassa sanontoja, asioita, jotka kätkivät pariin lauseeseen syvemmän totuuden. Lauseet jotka siirtyivät suku- polvelta toiselle. Asioita, jotka voitiin sivuuttaa kevytmielisesti kuten tarinat voitiin, mutta oikein käytettynä, oikeassa tilantees- sa antoivat usein enemmän apua, kuin mikään opittu asia. Näitä sanontoja Hiutale mietti, aina sellaisena hetkenä kun ei osannut aavistaa tulevaa. Se oli paikan merkityksellisyydestä täysin ihmetyksestä ymmyrkäisenä. Siitä oli kauan, kun se oli kuullut jonkun muun äänen kuin omansa. Luontoa kunnioittaen jos elää, tottuu siihen, että elää hiljaisuudessa, eikä vahingoita muita. Hiutale istuutui Surrealistiseen Keinuun ja sulki silmän- sä. Kevyt ilmavirta sai sen mielen kirkastumaan ja sen kasvot nauttivat auringon lämmöstä. Se muisteli nuorempia vuosiaan, kuinka tällaisiä paikkoja oli ollut vain vanhoissa Kirjoissa. Kulkijankin on joskus pysähdyttävä, mutta mielen hiljaisuus oli ollut jo pitkään vailla levähdyspaikkaa. Tuskin Hiutale oli ehtinyt silmänsä ummistaa kun tum- mahiuksinen tyttö seisoi sen edessä kädessään kulhollinen Hy- vän Mielen Kaarnasoppaa, veijarimainen hymy kasvoillaan. Tuoreena poimittu Hyvän Mielen Kaarnasoppa valmistetaan halaamalla puuta ja poimimalla kitkan avulla putoavat muruset. Näin varmistetaan, että puu ei vahingoitu.

“Minulla käy harvoin vieraita. Onneksi keittoa oli vielä jäljellä.”

Hiutaletta ei tarvinnut kahdesti käskeä ja se nappasi kulhon. Se todella oli nälkäinen. Kulkeminen vaatii energiaa, mutta matkan taittuessa joutuisasti se helposti unohtuu. Joskus pitkän matkan kulkeneena unohtaa, miltä maistuu lämmöllä tehty ruoka. Sanotaan, että vaikea polku on yleensä pisin ja kuinka jokainen polku kertoo omanlaisen tarinansa aina jokaiselle Kulkijalle tai on kertomatta. Ne ovat osa metsää, osa historiaa - meidän perintömme muurahaisilta. Täynnä valintoja. Polku ei ole olemassa, ennen kuin se on kuljettu kertaalleen. Taittuneet varvut, katkenneet oksat, muutokset, joita ei voi havaita, jos ei osaa katsoa. Muutokset, jotka häviävät takaisin luontoon nope- ammin lumet sulavat. Polku, ei sen tavanomaisessa muodossa ole olemassa, ennen kuin 1000 hahmoa on kulkenut sen ja silloinkin se on olemassa fyysisesti. Polku on aina olemassa siellä, kun tilanne ja seikkailu sitä vaatii. Siksi talvi on helpompi. Varjoissa on helppo kulkea, se kätkee kaiken hetkessä kuten ensilumi. Asiat muuttuvat aina hitaasti, mutta ilmiöt tapahtuvat yhdessä yössä ja muutos on silloin läsnä, koska se on silmin havaittava. Yhtenäisyyden tunne on kaikille olennoille silloin sama, koska viimeistään silloin – elintavat muuttuvat. Ja kuten monet eläimet, olennot, hahmot, jotka eivät enää muista kuinka tuoksujen kanssa suunnistettiin, vaan luottavat ainoastaan näköaistiinsa, He tietävät sisimmässään silloin, että eivät ole yksin. Syötyää n Hiutale alkoi kertoa tarinoista sen matkoista Ikuisessa Metsässä. Hiutale muisti myös lapsuudestaan tarinat suurista Teistä, jotka olivat ollet olemassa ennen hänen henkilökohtaisen ajanlaskun alkua. Kuinka niitä käyttäneet hahmot kulkivat niitä suoraviivaisesti ja nopeasti. Ajattelematta, havaitsematta. Se ei voinut ymmärtää tämänkaltaisen matkustamisen luonnetta tai tarkoitusta, mutta toisaalta, se ei voinut myöskään ymmärtää muurahaisilta opittua reittien luontaista löytämistä, muodosta- mista, mutta tiesi niiden synnyn, joten päätti jättää tarinan vain fiktioksi, piirtäen hyräillen vihkoonsa mutkittelevaa viivaa ja satunnaista katkoviivaa sen yli, kunnes oli liian hämärää.


Suuren Napin Ystävä teki sille pedin kaisloista, sytytti lyhdyn yövaloksi ja toivotti Hiutaleelle hyvää yötä. Hiutale katseli vielä pitkään tähtiä, jäljensi ne Kuviot, mitä ei muistanut. Vaikka se oli tottunut kulkemaan yksin ja pärjäämään myös niin, se oli kuitenkin tyytyväinen yllättävästä tapaamisesta ja hyräili kunnes nukahti. Hiutale heräsi uuteen päivään ihmettelevänä. Sille oli unessa annettu kartta, minkä merkitystä se nyt pohti. Suuren Napin ystävä oli heränyt jo monta aikaa sitten ja lajitteli Erikokoisia nappeja. Kulkijoiden, kuten Ikuisen metsän asukkailla oli yleensä jokin oma Nyanssi joka liittyi askartelumaiseen tekemiseen. “Huomenta.” “Hyvää huomenta.”, sanoi Hiutale unisena. “Katsoppas tätä.” Suuren Napin ystävä näytti kauneinta puunappia mitä Hiutale oli koskaan nähnyt. Se hehkui ja vaihtoi väriä aamuauringossa. “Olen itse tehnyt sen.” Löysin palan vanhaa tervaskeloa ja veistin niin suuren napin kuin vain kykenen. “Se on kyllä kaunis.” “Sisällä odottaa aamupuuro, toivottavasti maistuu.” Hiutale meni sisälle ja jälleen kerran sen suu loksahti auki ihmetyksestä. Talo oli kauttaaltaan täynnä erivärisiä nappeja ja tauluja ja kankaita. Niin paljon se ei ollut koskaan nähnyt kerralla erikoisia esineitä, muuta kuin vanhoissa Aikakirjoissa. Eräs taulu tosin pisti heti sen silmään, missä taivas oli niin syväterävä, että se salpasi Hiutaleen hengityksen hetkeksi. Suuren Napin ystävä oli tuonut uuden Puunapin sisälle ja huomasi Hiutaleen katselevan taulua. “Pidätkö siitä? Se on minun maalaama. Näin sen kerran unessa Suuren Sateen aikana. Sinä kesänä satoi lähes koko ajan vettä, joten oli vain keksittävä tekemistä ja sateenhan jälkeen yleensä tulee aina paiste ja nyt minua ei harmita, että Suuri Sade tulisi uudelleen, sillä minulla on aina paiste.” Hiutale oli oppinut että joskus voi niin käydä, että kuva tai merkki, voi olla niin kaunis, että sinne hävittää itsensä tai vaihtoehtoisesti löytää itsensä. Kaikissa kuvissa ei ollut tällaista merkitystä, mutta tämä kyseinen taulu jätti Hiutaleen pohtimaan vielä pitkäksi aikaa. Suuren Napin Ystävä kertoi tarinoita koko päivän kaikista esineistä ja mistä ne olivat tulleet. Hiutale oli hyvillään, että Suuren Napin ystävä arvosti esineiden alkuperää. Sielua ei materiaalisessa voinut olla, mutta Muistojälki vähäpätöisim- mässäkin esineessä toi mieleen ne hyvät ja huonot ajat. Iltä oli jo pitkällä, kun Suuren Napin Ystävä ja Hiutale lopettivat tarinoinnin. Hiutale ei olisi halunnut lähteä yön selkään, mutta Napin arvoitus oli selvinnyt, ja puuhaa unessa annetun kartan kanssa riitti useampikin tovi. Se kiitti vireaanvaraisuudesta ja siitä, että Suuren Napin ystävä oli opettanut sen punomaan sille uuden laukun. Sekin pieni maallinen omaisuus joka Hiutaleella oli, pysyi nyt entistä paremmin vaikka vastatuulessa. Astuessaan portista ulos takaisin hämärään metsään, se huokaisi syvään. Kietoi nuttua tiukemmin ylleen ja toivoi, että joskus hänelläkin olisi vastaavanlainen paikka täynnä erikoisuuksia Ikuisen metsän eri kolkista, mutta vielä ei ollut sen aika. Se vil- kutti hyvsätiksi Suuren napin ystävälleen ja hävisi polkua pitkin metsään. Se oli jäljentänyt unessa näytetyn kartan ja ommellut sen pu- nottuun laukkuun. Suuren Napin Ystävä oli myös antanut Hiutaleelle myös muita tarpeellisia tarvikkeita, joille voisi olla käyttöä matkan aikana.


Vaikka kaikki ovat pohjimmiltaan Kulkijoita, Suuren Napin ystävä ei ollut aivan tavanomainen. He olivat sopineet näkevänsä viimeistään Suuren Kokouksen jälkeen. Kuu oli jo korkealla kun Hiutale saavutti Soihtukulkueen merkin. Se päätti yöpyä siihen ja odottaa aamun valkenemista. Se teki pienen nuotion, eikä olisi malttanut mennä nukkumaan sillä kartta oli perin mielenkiintoinen. Vaikea sanoa, että minne kartta johti. Vanhalta se näytti ainakin nyt, kun se oli ommeltu Lehvänhuopa-kankaalle. Se katseli karttaa vielä hetken, ja käänsi kylkeä lähemmäksi nuotiota ja nukahti. Unessa se näki muistoja nuoruudestaan. Kulkijan oppivuosistaan. Kuinka iloista aikaa se oli ollut kaikinpuolin. Kuinka jokainen päivä oli ollut lentämistä ja naurua. Jäljentämistä ja taasen naurua. Kuinka jokainen suunta mihin katsoi, oli täynnä elämäniloa, ettei murheita edes aina muistettu olevan olemassakaan. Uneen tuli myös uudelleen kartta, tällä kertaa hehkunäkymättömät valaisivat sitä taivaalle. Sen täytyi todella merkitä jotain. Hehkunäkymättömät yleensä unessa halusivat varoittaa jostakin, mutta tällä kertaa niiden tanssi ei ollut niin selkeä. Hiutale oli viime aikoina nukkunut kovin levottomasti, vaikka tottunut kulkija olikin. Se oli tosin tuumannut, että vuosien Kulkeminen yksin oli vaatinut veronsa. Vietetyt yöt milloin kuusen alla, milloin puunkoloissa. Aamun sarastaessa se heräsi ja huomasi, että uusi Nappi oli hänen vierellään. Napinläveen oli kiedottu tuohiviesti.

“Unen takana on todella paikka, minä tulen mukaan.“

Se katseli uutta nappia ja muisti mitä Suuren Napin ystävä oli kertonut siitä. Kuinka sen Isovanhempikulkija oli sen joskus matkoilta tuonut mukanaan.


“Joskus kohtaaminen voi olla yhtä ajatonta, kuin kesän kaunein lehti.”

Minnalle, rakkaudella 2018 N.


Hiutale ja taikamuste Imurisiepparin Hiipimiskoulun ensimmäinen oppitunti oli aina ollut syventävä johdatus merkillisten merkkien muuttumisen perusteisiin. Hiutaletta ei sinä päivänä kiinnostanut edes tuo oppitunti vaikka oli odottanut sitä jo useamman kuun kierron ajan. Ikkunoita ei sillä hetkellä ollut saatavilla, mutta pieni lyhty seinustalla heijasti juuri sopivasti varjoja ja antoi Hiutaleen ajatukselle sopivasti tilaa leikkiä ja ajatella jotain aivan muuta. Olisikin edes hammassärky, se mietti, vaan ei, keskittymisenpuute johtui jostain aivan muusta. Kylmyys voi joskus olla yhtä tuskainen taival kuin hammassärky ja tällä kertaa se ymmärsi millainen tunne on ikävä. Oli se aika vuodesta kun piti työskennellä ja olla, tavalla jolla, vain heikkopäisintäkin ainakin kuvan mukaan palmun alla voisi aivastuttaa. Pienistä asioista tulee suuria kun oikein pinnistää ja kaiken pitää sujua tietyssä muodossa ja se voi joskus puskea kustakin elävästä olennosta jotain niin liian alkukantaista, että ei tiedä millaisin merkein se oikein pitäisi tallentaa. Hiutaleen viirunohuet huulet sinersivät jo pituutta Itinaon meridiaanin merkkien verran. Kulkijoiden höpötys heijastui rosoista seinistä puuroutuen harmaaksi usvaksi ja tavanomaista elävämmin se muisti ensimmäisen Soihtukulkueen ja sen ensimmäisen yön kun ei ollut enää yksin. Yhden hymyn verran saatetaan tarvita ainoastaan siihen, että värien sävyt kirkastuvat, sammuvat, vaihtuvat ja syvenevät. Se ei olisi enää halunnut käyttää mustaa. Se mietti puuttuvat sävyt koloihinsa, yhdisteli mielessään murretut sävyt, maalasi kirkkaat kohdat ja samaan aikaan teki laskelmia ja muistiinpanoja erilaisista sienistä ja siemenistä mitä oli vielä tarkoitus sekoittaa samalla koittaen muistaa miltä tuntui kun ensimmäisen kerran oli nähnyt Huhmareen. Syville varjoille ei oikein juuri nyt ollut tarvetta, mutta sen vanha se kuitenkin oli, että tiesi: Aina ei voinut valita ja Musta muistaa aina.


Näädänviiksikarvainen pensseli oli jo valmiina pöydällä ja se vain odotti Imurisiepparin viimeistä sanaa kunnes sai aloittaa. Neljä vaaksanmittaa pystyyn, yksi vinoon, kolme pistettä ja ympyräpiste, Rääpäle vieressä toisteli. Hiutale puristi silmiään kiinni ja tasasi hengitystä. “Mua halaa viima rakas, oi keltainen väri tule takas.” Imurisiepparin kumea ääni katkonaisesti kertoi ja kuin yhdestä lintuparvesta kuului yhtenäinen siiven suhahdus ja harmaa usva oli poissa. Runossa sinällään ei ollut Hiutaleen mielestä mitään vikaa, mutta se mieluummin olisi kirjoittanut Iättömistä vuorista ja Valkoisten valaiden Sammalmerimetsästä suhteutettuna pohjattomien kaivojen äänistä koostuviin huokauksiin, mutta tällä kertaa valinta oli vain yksi merkki muiden joukossa ja se vastahakoisesti aloitti. Kun keskittyy jopa yksioikoisimpaankin tehtävään pääskysen lentokorkeuden verran, voi täydentää sävyjen kirjoa pysyvässä arkussa jopa kolmensadankuudenkymmenen kuun verran eteenpäin. Hiutale teki työtä käskettyä, mutta huomasi jälleen sukeltavansa vielä pidemmälle kadottaen viiden pisteen horisontin mielessään, kunnes jälleen löysi jotain tuttua ja kadotettua: “Luopumisen lahja on seesteinen taivas toisille, ja se hyvä, mikä tapahtuu hetkessä, pyyhkii huomisen ja se pahempi - kuittaa kaiken kerralla.” Sellaiset merkit ilmestyivät Hiutaleen kirjaan. Se avasi silmänsä ja huokaisi syvään. Surina oli jälleen läsnä, tällä kertaa yhtenäisempi ja se rytmi lopetti vanhan syklin. “Toistossa on vahva voima”, Imurisieppari mutisi. “Vakio on hiljaisuutta ja tuuli on meidän ystävämme.”, mutta tila oli jo tyhjä. Hiutale säntäsi minkä kintuista pääsi. Se oli aina ollut sitä mieltä, että nuttu auki juokseminen antoi satunnaista aerodynaamista pontta askeleelle, kun piti noudattaa jonkun muun määrittämää aikataulua. Kulkijoille oli opetettu, että myöhästyminen on viisaasti käytettynä jalo hyve, mutta tässä tapaamisessa se olisi ollut liian suuri etikettivirhe. Pitkin polkua poukkoilevat juuret suurenivat ja se joutui käyttämään yhä enemmän ponnistusvoimaa vertikaalisiin askeliin ja näin ollen sen kulku hidastui pikkuhiljaa. Se välillä pälyili pilvisen taivaan aukkojen läpi paistavan kuutamon liikettä ja koitti parhaansa mukaan kirittää tahtia. Aamu oli jo pitkällä ja sen sydän melkein puski ulos rinnasta. Pakokauhulla ei ollut sijaa tässä tilanteessa vaan tapaaminen oli sovittu poikkeuksellisesti kuun kierron puolessa välissä jo kolme sykliä sitten. Hiutale saavutti vihdoin Tumman aukion reunan ja se pysähtyi hetkeksi ja nielaisi. Puhalsi ja tasasi hengitystä. Haastavin seikka oli vasta edessä - matkaa oli hetkeksi jatkettava ilman Kulkijan laukkua. Kolme sykliä sitten, oli sovittu hetken mielijohteesta, yhteisten mielenkiintojen tarpeesta ja pakottavan salamyhkäisyyden nimissä, sekä perimätiedon monimuotoisuuden säilyttämisen tarpeesta - Salaseura yhden perustamisesta. Kaarnaiset kutsukortit oli myöhemmin toimitettu ohjeineen:

“Terve, ystävä. Olemme tarkkailleet teitä ja todenneet hyväksyttävästi teidät juuri erinomaisen merkillisen sopivaksi kandidaatiksi. Kordiaalisesti kutsumme teidät Salaseura yhden perustajakokoukseen tämän kutsun saapumisesta kolmen syklin päästä. Päsyvaatimus on rehellisyys ja R.S.V.P ovat pussissa olevat tulukset. Tuo mukanasi käsinkosketeltavia ihmeitä.” 1.


Ja nyt, puoli kuuta ja kolme sykliä myöhemmin se teki tulta, Hiutale ripusti laukkunsa suuren kuivuneen Pensaskanervan oksalle yhdentoista muun laukun viereen. Viimeinen soihtu paloi ja se jatkoi matkaa aukion keskelle. Hiutale kertasi omaa keskenkasvuisuuttaan hetken, mutta mustikantuoksuisen sumean nevan lomassa himmeänä kimaltavat valot antoivat sille voimaa. Se rykäisi kerran ja pakotti väsyneet jalat vielä kerran liikkeelle. Kaiken ollessa metaforaa, voi helposti eksyä polulta. Metsä tarjoaa niin monta tietä, polkuja useampi, mutta mikään niistä ei voi kaiketi koskaan olla väärin, jos tuntee sydämessään oikein. Vaan joskus se paperi ei vaan riitä, se mietti, ja jos kaikki näkyvissä oleva oli enimillään suuri taulu. Liian monimutkaista miettiä juuri nyt, ja se harppoi eteenpäin. Unelma kuutamosta ja tie takaisin.

Yhtäkkiä Hiutaleen jalan alla ei risahtanut, vaan tuntui molemmissa polvissa asti märkä. Ennen kuin se ehti nielasta, se oli jo vajonnut vyötäröään myöten suohon. Petollinen metsä, viimeinen syli ja paniikki se mietti ja soihtu putosi sen viereen ja sammui. Tottuneesti se pysyi rauhallisena vaikka vajosi syvemmälle. Paniikki lietsoo kausaalisesti kaaosta kuin rutikuiva puu liekkiä. Se pysyi vaiti tarkoituksella, sillä siihenkin oli syy, että tapaaminen oli sovittu Tumman aukion keskelle ja ilman Kulkijan laukkua se oli jokseenkin pulassa kyllä, mutta mietti kuumeisesti vaihtoehtoja ja päämäärättömästä huutamisesta ei siinä hetkessä ollut mitään hyötyä Roskalinnun takia. “Tämäpä kiusallista”, se kuiskasi itselleen ja valmistautui tasaamaan jo hengitystä mikäli vajoaminen etenisi siihen pisteeseen, että nenänpääkin häviäisi.


Se päästi pienen yhtäjaksoisen kimeän vihellyksen. Ja vaikka sisällä piili uhka ja vaara, se tunsi samalla ylpeyttä sen laukusta joka roikkui aukion reunassa, ja jo kuljettu matka oli ainutlaatuinen sattumusten sarja ja hyvin tallennettu - jokuhan ne löytäisi kuitenkin - niille olisi kyllä käyttöä.

Sen mieleen tuli muisto Suuren Raunion tutkimispäivästä kun tuulenvire heitti puita kuunvalon tieltä. Vielä kerran se vihelsi tiukan äänen ja hetken naurahti sen päivän oppitunnille jossa kerrottiin Ikiaikaisten tavoista jota sanottiin Aikakirjojen mukaan Hiljaiseksi ääneksi, jonka yhteys oli ilmeisesti kaksisuuntainen ja oli hädässä joskus ollut tarpeellinen. Eri ajoilla on eri tavat, se tuumi. Se oli jo leukaa myöten suossa ja suuret ruohonkorret kutittivat sen nenää. Metsä oli vaiti ja Hiutaleen pulssi tasainen. Se otti viimeisen syvän hengityksen, sulki silmät ja valmistautui tilanteeseen joka oli vääjäämätön, mutta toivoi silti sattuman korjaavan satoa tässäkin tilanteessa. Pohjaa ei vieläkään tuntunut kun maa imi sitä jaloista syvemmälle ja rimpuilu ei auttanut edelleenkään. Se oli koulutettu niin hyvin, että pysyi edelleen rauhallisena vaikka keuhkoja jo kuumotti ja rintakehää painoi. Se tunsi kuinka sen valovoimainen henki ei kuihtunut tilanteessa joka alkoi vaikuttaa jo todella epätoivoiselta.


Sillä hetkellä tyhjyys oli yhtä ja samalla tietoinen valinta; ja kuten Myrskyn silmä tai tyynen suuren hevosen silmät kaksi yhteensä ja sen käsiä kihelmöi. Hiutaleen pato murtui ja vuosisadan tuska tuli ulos kerralla. Se ei edes tiennyt miltä vuosikymmeneltä ja minkä ajanlaskun mukaan olisi maailmaa pitänyt katsoa. Maailma kahdentui sen mielessä ja Hiutale tunsi värinää yläpuoleltaan ja avasi silmät. Ennen Kulkijoiden oppia, Hiutale oli elänyt Aihiossa kuten muutkin. Jonottanut muiden joukossa kahteen Sellokeinuun jotka pihalla roikkuivat suuren tammen oksassa. Oppinut pitämään Naavakeitosta, Kaarnakeitosta, Jäkäläsopasta, Ketunleivistä ja Kanervankukkateestä. Kuitenkin keinuessaan se koitti saavuttaa aina sen lakipisteen mitä keinu antoi myöten, jotta voisi kurkata edes hieman avautuvan horisontin taakse. Lintujen silmät, se mietti. Mitä kaikkea maailma pitikään sisällään. Kuinka monta tuntematonta puuta, hautautuneet kivet ja mylläämättömät sammalmättäät - sen se joskus halusi nähdä, ja ottaa selvää, ja jäljentää.

Näin se oli päättänyt.

Tyhjyyden tuoma hiljaisuus katkesi hetkeksi kun sen korvan vieressä suhahti. sitten toisella puolella, ja jälleen toisella. Mumina jostain yläpuolelta kaikui sen päässä vaimeana ja se koitti liikuttaa käsiään. Se tunsi tylpän tymäkän piston niskassaan ja sen koko ruumis nytkähti ylöspäin. Paine veti sitä samaan aikaan alemmas jaloista ja nuttu kuristi sitä hieman kaulasta kun jokin veti sitä toisaalle. Ikuisuuden määritelmä on tukalassa tilanteessa ehkä helpoin määriteltävissä oleva asia. 25 naksahdusta. Kulkijat eivät laskeneet tavanomaisen ajan mukaan, vaan naksahduksia. Sen silmiä kylmäsi ilmavirrasta kun ne vihdoin nousivat märän rajan yli. 47 naksahdusta. Nenänpää hengitti ensi kerran ilmaa vaivalloisesti ja se pärski suustaan muhjuista vettä. Kädet tarrasivat sitä kainaloista ja viimeisillä voimillaan Hiutale sanoi kiitos, sulki silmät ja tunsi hetken aikaa selässään juurakoiden kyhmyt ja nukahti. 102 naksahdusta. Pieleen mennyt arviointikin voi joskus olla arvokas kokemus, kuin käsi joka piirtää täydellisen viivan, mutta sopiva uhkarohkeus joka yhdistyy silloisten kokemuksien summaan ja se tilanteen hallinta mitä tumma hahmo oli vierestä seurannut sai sen hymyilemään hyvin leveästi. Jollekkin oli todella mennyt oppi perille. Tumma aukio jäi taakse, samoin himmenivät tuikkivat valot Aukean keskellä, se otti Hiutaleen laukun oksalta ja heitti sen ruumiin omalle olalle ja jatkoi syvemmälle metsään. Viimeinen varjo vilkutti yhdelle Kulkijalle, tuulenvire vinkkasi toiselle kun hahmo laski Hiutaleen maahan. Märkä mytty kuvui hyvin pian ja Hiutale sai turvaksi peiton joka oli samaan aikaan pehmeä ja painava. Laukku roikkui oksan parruun hakatusta naulasta seinän vierellä. “Vahvapäinen.”, se mutisi ja istahti selaamaan Hiutaleen kirjaa.


Erakkovanhus tarkasteli Kulkijaa. Mittasi päästä varpaisiin lovisella kepillä ja raapusti jotain sen kirjaan. Kohensi tulta piisissä ja hymähti sammaloituneelle Kivettömälle joka ymmärryksen merkiksi heilautti itseään seinään ja pienet kipinät valaisivat kostean halkeaman nurkassa. Juurettomat olivat elävä todentuntuinen tarina Kulkijoiden keskuudessa, kuin haave tuulisena päivänä ensimmäisten lehtien pudotessa puista. Niiden tielle ei ollut mahdollista käydä, sillä ne liikkuivat sulavammin varjoissa kuin ääni tai ajatus tyhjiössä yhteensä. Niiden suojelumerkkejä toisinaan näki metsässä, jos oli tarkkana. Tosin epätietoisuus tarinan todenpitävyydestä antoi niille suuremman tarina-arvon väritettynä viimeisten valveillaolo-ajatusten kanssa ja ensimmäisten yksintehtyjen retkien lomassa. Tietoisuus Juurettomista riitti siihen turvallisuuden tunteeseen, että ihan jokaista virvatulta, raksahdusta, humahdusta, kompastusta, vekkiä, naarmua ja sinervää ole syytä murehtia saati sitten pelätä. Valpas katse ja terävä mieli oli paljon tärkeämpää. Hiutale makasi kuivien kaislojen täyttämällä lattialla kippura-asennossa ja tuhisi. Kaislat pehmensivät juuri sopivasti maata joka oli päällystetty halkeilevilla paasin palasilla. Talituikkujen liekit tanssivat lattialla, seinän vierellä ja kolmessa erivärisessä lyhdyssä. Niiden muodostama varjojen teatteri oli hypnoottista katseltavaa. Hiutale uneksi syvää horrosta ja melkein hymyili.


Sulava yhteensopivuus on yksi tapa punnita ympäröivää maailmaa. Luonto muistaa ja pyrkii tasapainoon jokaisella idun versolla, monijalkaisella, siivekkäällä ja niin myös aikoja sitten Kivettömillä. Suuri Kiertokulku vaatii sen ymmärryksen myös kävyille sekä niistä suuremmille otuksille, että kaikkia tarvitaan. Erakkovanhus oli silloin ollut rutkasti nuorempi, mutta oli kuitenkin elänyt koko sen ajan joka myöhemmin osoittautui huonoiten tallennetuksi syklien sumaksi, joka piti sisällään monta asiaa, joista myöhemmin olisi ollut lohtua ja oppia kaikille jälkeentuleville. Valitettavasti aina ei voi valita, ja enemmistö ottaa vallan, kuten aina ennenkin. Ledi, kuten Erakkovanhus oli nimennyt tuon harmittomalta vaikuttavan otuksen, oli lajinsa toistaiseksi tunnettu ja viimeinen, sekä tarkoin varjeltu salaisuus Juurettomien keskuudessa.


Kivettömien aikakausi Ikuinen metsä oli silloin ollut yhtenäinen paikka suurelle joukolle elollisia ja elottomia olentoja. Kulkijoiden oppikoulu oli ennen siirtoa sijainnut syrjempänä ja elettiin myöhäistä syksyä. Erakkovanhuksella, kuten kaikilla Juurettomaksi ryhtyneillä oli juuri sen kokoinen paikka sydämessä että sinne mahtui kaikki metsän muutolintujen aurat ja kuinka haikean rauhoittava oli viimeisen muualla talvensa viettävän linnun ääni. Suurien koneiden tasainen vyörymäinen mölinä jostain vielä kaempaa kuin metsän laitama säesti metsän ominaista hiljaisuutta.

Juurettomat matkasivat kerran kuudessa Syklissä muiden kulkujen lomassa eri puolille Laitamaa tähystämään. Palasivat sitten takaisin omaan huomaansa ja nakuttivat Pääjuurta viestien sillä tavoin muille löydöksiään. Sinä iltana Erakkovanhus oli mietteliäs. Se kimmellys ja savun tupru oli ollut lähempänä kuin aiemmin. Hiekka valuu painovoiman ansiosta sormien läpi takaisin maan pinnalle, talvi seuraa syksyä, mutta sen intutio kertoi silloin jotain muuta. Se mietti niitä kertoja, jolloin oli jättänyt kuuntelematta omaa Aistiaan ja mitä niistä oli seurannut, mutta nyt sen mielen valtasi suurempi huoli - niistä jotka tulisivat sen jälkeen. Lounaan Kivettömät olivat huhujen mukaan käyneet Suurten koneiden luona kopistelemassa. Niille kulku oli vaivattomampaa, koska ne pystyivät maastoutumaan paremmin sellaisella aukealla, mihin katosi sinisen ja vihreän luonnollinen horisontti. Sääntö vahvisti poikkeuksen toisinaan - muutama varttuneempi Kulkija oli päässyt muutaman hönkäyksen päähän koneista ja niitä ohjailevista suurista olennoista. Selvinnyt vieläpä takaisin kertomaan muillekkin. Epätosi tässä tilanteessa vakiona oli se, että kerrottuaan havaitsemistaan asioista, kukaan ei miettinyt, että asiat menisivät oikeaan suuntaan, vaikka kuinka abstraktilla tavalla keksisi uusia suuntimia ja skenaarioita. Niiden tumma jätös oli jo jättänyt suuren loven vierellä oleviin puroihin, puihin ja järviin. Pahanhajuinen katku avasi kyynelkanavat, mikäli haukkoi liian lähellä henkeä ja koneiden urat jättivät jälkeensä vain riutuneita varpuja ja lohkottua kalliota. Niin kerrottiin. Sinä syksyisenä aamuna Erakkovanhus heräsi ja se tunsi pistävän tuoksun. Purppura oli ensimmäinen väri mikä sille tuli mieleen. Mikä voi olla näin purppura, se mietti. Se säntäsi ulos Sopesta ja näki nokeentuneessa ensilumessa pelästyneitä jälkiä. Sen kielelle satoi suolainen musta pisara ja koko metsä oli kauttaaltaan sysimusta ja eloton. Sinä aikana sen Soppi oli lähellä Salaisen Teatterin sisäänkäynnille johtavaa polkua ja se säntäsi sinne vain todetakseen näyn, joka loppuviimeksi palaisi sen mieleen kiinni aina: Salaisen Teatterin kaislaräsymatto joka roikkui aina samalla oksalla oli kadottanut okran sävyt ja siinä oli Hehkunäkymättömän siluetti.


Surullinen, pettynyt, kivettynyt patsasmainen kuvajainen koristi sitä mattoa, joka oli aina ollut siinä. Julmuus ei tunne rajaa kun kyseessä on selviytyminen, mutta tämä oli jotain muuta. Säälimätön kaikkivoipainen tuho. Se tarkasteli sinne tänne säntäileviä jälkiä, jotka päättyivät kuin seinään. Kaikki musta ympärillä tarttui mihin koski ja sen sisällä oli nyt myrsky. Päivä vaihtui iltaan, kun Erakkovanhus havahtui ajatuksistaan. Se oli istunut samassa asennossa ties kuinka kauan.

“Mikä on mustaakin mustempi?”, se mietti puoliksi ääneen.

“Kuoleman tunkio”, ääni vieressä vastasi.


Seuraavanlainen keskustelu käytiin sysimustassa hiljaisuudessa ja aivan vaiti:

“Jokainen tänä yönä syntynyt olento on kulkenut nyt pimeydestä pimeyteen. Vaikea kuvitella mitä on avata silmät ja mikä olisi se näkymätön väri, joka nyt puuttuisi.”, vapiseva ääni ympäröi Erakkovanhuksen.

“Lausumattomat sanat, muista, lausumattomat sanat.” Erakkovanhus supisi huulet mutrulla.

“Vaitiolo-rituaalia ei nyt tarvita hetkeen.”, sanoi toinen utuinen olento.

Hahmoja oli kaksi vierekkäin suoraan Erakkovanhuksen edessä. Tahtojen taisto oli ilmeisesti päättynyt huonosti, sillä molemmilla oli luonnollinen viiva toisella puolella naamaa, se mietti.

“Elämä ei ole sama kaikille.”

“Ei niin, siksi sinä kannat Sauvaa.”


Kivettömät tiesivät yhdestä lauseesta mistä silloin puhuttiin. Kuinka sauva voi olla apuväline tai ase. Kaarnallakin on kaksi puolta. Siksi oli parempi olla hiljaa, koska Kivettömät kuulevat kaiken. Pimeydessä kasvot olivat vaiti, ne eivät tarvinneet valoa siinä tilanteessa. Varjo oli kaikkialla, ja alati läsnä myös sen jälkeen. Syvä ahdistunut huokaus rikkoi hiljaisuuden.

“Me olemme viimeiset.”

“Tiedän.”

“Kanna Sauvaa loppuun asti.”

Sitten tuli hiljaisuus. Rikkumaton Sysimusta hiljaisuus. Vastatuuleen jos olisi huutanut sillä hetkellä, koko metsä olisi kuullut ja säikähtänyt vielä enemmän. Erakkovanhus tiesi mitä piti tehdä juuri nyt. Missä piti olla ja nopeasti. Sen päässä kimpoili ajatukset: “Ensimmäinen väri, mistä keksit sen? Miksi purppura on läsnä? Miksi kannat sauvaa?” “Miksi et enää hymyile?” “Miksi huudat?” Ääni vastasi. Kujanjuoksu alkoi sinä hetkenä ja iltaan oli vielä matkaa. Ja se juoksi. Tuuli tuivertaa juostessa erilaisella tavalla ja kuin sade se piiskoi eteenpäin. Viis vertikaalisesta hymystä, kuus toiselle puolelle se katsoi summittain ja juoksi niin kovaa kuin kintuista pääsi. Katsomatta taakseen. Se, oli se viimeinen hetki ja sen sydän vavahti. Ota kuusenkäpy. Nappaa alaoksat ja juokse se ajatteli, muista Salainen kieli. Tulukset iskivät pussissa sen lantiota epärytmissä. Muista. Älä käperry. Muista. “Mistä tunnet sä umpikujan metsässä?”, Rautana lauloi. “Voileiväntuoksu oli historiaa, ja Rautana vain hihitti. “Sinne se meni. Eikä takaisin tullut.” Rautana katsoi mustaa maata ja mietti kallion luolia ja mustia muisteja. Vihdoin maailma oli sen. Sienet, kärpäset, ja kaikki jotka yrittivät räpiköidä. Ja se huumaava tuoksu. Viekoitteleva kesäilta. Yksinisyyden ajanlasku alkoi silloin. Varjojen ei tarvinnut enää ottaa päivää kiinni, haituvien ei tarvinnut lentää ja jopa linnut pysyivät vaiti useamman ajan. Vuoret eivät enää hyräilleet ja lammen tyyni pinta oli vain mustaa tervaa ja kaikki nelijalkaiset yskivät ja köhivät. “Olemme tulleet pitkän matkan oi yön ystävät.” Rautana jylisi tummalle kalliolle, joka rikkumattomassa rauhassa ei voinut muuta kuin kuunnella. Meidän tulevaisuus on musta. Me olemme nyt ikuisuus. Meidän on metsä. Ja metsä vastasi: Tuuli on meidän toveri, humina meidän liittolaisemme. Kaste meidän kumppani ja sinä et kuulu tänne. Ikiainainen humina ja hyräily täytti mustan metsän. Et kuulu tänne - koskaan.


Kirjoitti

Piirsi

Ja kertoi N.M.M.Toukola

Jatketaan....sanoi 채채ni sis채ll채.

All inquiries: toukolanikodeemus@gmail.com +358 44 208 3238

Profile for Nikodeemus Toukola

As complete grimoire that can be of one Hiutale  

As complete grimoire that can be of one Hiutale by Jules Nowhere 2019

As complete grimoire that can be of one Hiutale  

As complete grimoire that can be of one Hiutale by Jules Nowhere 2019

Advertisement