__MAIN_TEXT__

Page 1

2

e lukunäy t


Sini Helminen

Veden vallassa Väkiveriset 3: Veden kirja

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Sini Helminen sekä Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-901-0 (Sidottu) ISBN 978-952-202-922-5  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4


Sisarelle tuulessa. Parhaalle ystävälle, jonka kalevalainen voi saada.

5


6


Pakkashanki narskuu jalkojeni alla ja hengitys höyrystyy märkänä kasvoilleni. Maailma on aivan musta. Jossakin järven takana erottuu talojen valoja, muuten maisemaa valaisevat vain himmeästi hohtavat tähdet ja lumen hento hehku. Hytisen. Astun rantapenkereeltä peilikirkkaalle jäälle, joka humisee hiljaisuudessa. Räpyttelen valkoisiksi jäätyneitä ripsiäni ja tuijotan jään läpi tummiin syvyyksiin. Korvissani helisee. Erotan jäisen pinnan alla lähestyvän tumman hahmon, ihmisen muotoisen, ja seisahdun lumoutuneena paikalleni. Laskeudun polvilleni ja pyyhkäisen lumihiutaleita jään pinnalta. Samassa jähmetyn. Jäälasin toiselle puolelle ilmestyy käsi, joka painuu jään alapintaa vasten aivan omani alla, kuin koskettaisin peilikuvaa. Käden vierelle hahmottuvat tutut kalpeat kasvot, joiden ympärillä pitkät hiukset kelluvat vedessä kuin Medusan käärmeet. Minulta pääsee huuto ja pomppaan seisaalleni. Jää allani räsähtää ja luiskahdan hyiseen veteen. Yritän räpiköidä itseäni ylös, mutta käteni takovat turhaan, tajuntani sumenee ja kasvojeni eteen ilmestyvät taas nuo kalvakat kasvot.

7


Luku 1

Haleahko on haukiseksi, sileähkö siikaseksi Vesi läiskähtää kylmänä kasvoilleni ja rinnuksilleni. Jotakin märkää valuu rintsikoiden välistä pitkin t-paitaa ja nolosti kohti farkkujeni etumusta. Räpytän silmiäni. ”Hups. Sori.” Sanoja seuraa tirskahdus. Näen edessäni Jessikan, maalattu suu nauravassa mutrussa ja siististi rajatut kulmakarvat koholla. En ylläty siitä, että Jessikan toisessa kädessä on tarjottimellinen ruokaa ja toisessa tyhjentynyt vesilasi, mutta tarjottimella tai Jessikan päällä ei ole pisaraakaan. Minun sietäisi olla onnellinen, kun päälläni on vain vettä, ei annosta spagettikastiketta. Joku vislaa. Parissa lähimmässä pöydässä porukka alkaa lyödä käsiään yhteen. Jessikan oikealla kädellä, Millalla, on puhelin valmiina, sormi ruudulla, eikä minun ole ollenkaan vaikea arvata, että hän on kuvannut yksityiset Miss Märkä Teepaita -kisani luokan yhteiseen WhatsApp-ryhmään. Ja toden totta, merkkiääniä kaikuu ympäri akustiikaltaan kammottavaa ruokalaa. Naamani väri muistuttaa tomaattikastiketta Jessikan lautasella. Minua kuumottaa, yritän nostaa kädet 8


puuskaan rinnoilleni, vaikka onkin jo liian myöhäistä. Räpyttelen vettä ripsistäni, yhden kauhean tuokion seison jähmettyneenä paikallani ja sitten jalkani tajuavat lähteä juoksuun. Naurunpurskahdukset helisevät lasisen ruokala-akvaarion seinistä, kun ryntään ulos, autioon sairaalanvihreään käytävään ja lähimpään tyttöjen vessaan. Läimäisen oven auki. Sisällä ei ole ketään, vain yhden kopin alta kurkistavat glitteröidyt tennarit. Uskaltaudun vilkaisemaan peiliin. Likaisenvaalea tukkani on märkä ja sotkuinen, mutta nuttura on pitänyt pintansa. Kajaalit ovat levähtäneet poskille ja pyyhkäisen niitä nopeasti vessapaperilla. Naama punoittaa ikävästi; peitepuikko finnien päältä on valunut pois. Valkoinen t-paita on etumuksesta märkä ja alta paistavat pitsiset AA-kupin rintsikat. ”Paska”, manaan ja juuri samalla hetkellä vessakopista kuuluu vetämisen hulahdus, ovi pamahtaa auki ja esiin astuu säikähtäneen näköinen seiskaluokkalainen, joka luikkii nopeasti ulos. En haluaisi katsoa puhelinta, mutta teen sen silti. Käteni tärisevät ja on vaikea saada pyyhkäisylukitusta avautumaan. Lopulta WhatsApp ilmestyy näytölle. Minun on vaikea tunnistaa kuvasta itseäni. Naamallani on typerä kalamainen ilme, suu ammottaa auki ja nännit töröttävät märän paidan lävitse. Joku on ehtinyt jo käsitellä alle parannellun version: siinä on yhä minun kasvoni, mutta rintamus on lainattu varmaan joltakin pornotähdeltä, jolla on silikonilla pumpattu Ö-kuppi. Käsittely on tehty taitavasti. Se etu siinä on, kun on kuvisluokalla. 9


Huru-Mari näyttäs paremmalta jos oisit vaihtanu naaman ;) lol yäk oikeesti, onks se kussu housuunsa?!?? vittu mikä lauta Nojaan viileään lavuaariin. Vatsanpohjassa kivistää, eikä se johdu siitä, että minulta jäi ruokailu väliin. Olisi vain pitänyt jäädä piileksimään savipajaan. Niin tapasin tehdä vuosi sitten seiskaluokalla, jotta opettaja lakkaisi ahdistelemasta luokkaa siitä, miksi uusi oppilas Mari Aaltonen istuu yksin. Maleksiminen Mascottiin ostamaan eväitä on melkein yhtä paha kuin ruokala, koska puoli koulua kuitenkin hengailee siellä ruokavälkän. PRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR Välituntikello soi aivan liian varhain. Yritän hätäisesti painella käsipyyhepaperilla paidan etumusta kuivemmaksi. T-paidassa on selvästi näkyvä märkä läntti. Kaivan repusta hupparin, kiskon sen märän paidan peitoksi ja viskaan repun olalle. Myöhästyn kohta enkuntunnilta ja tiedän sen. Pistän juoksuksi. Käytävä kaikuu askelista ja hälisevien oppilaiden äänistä. Kun ehdin enkunluokkaan, kaikki muut ovat jo istuneet korkeisiin pulpetteihin, epämukaviin ja naurettavan näköisiin. Tämä on ainoa luokka, jonka historiahullu rehtori on tahtonut säilöä samanlaisena kun kultaisilla koulun perustusajoilla, jolloin tiilirakennuksen seiniin vielä ammuttiin punaisia kapinallisia. Jessika supattaa jotakin Millan korvaan ja kasvoni lehahtavat tiilen värisiksi. Jalat tuntuvat jäykiltä, kun kävelen luokan poikki tyhjäksi jääneelle paikalleni ja kii10


peän kiikkerälle tuolille. Juuri tämän tunnin piti tietysti olla yhteistunti 8B:läisten kanssa. Yritän olla vilkaisematta Vilhoa, joka istuu suoraan takanani, viulukotelo nojallaan repun vierellä. Hän kirjoittaa viestiä puhelimellaan, kasvot ovat keskittyneet ja kastanjanruskea suortuva on valahtanut kasvoille. Toivon, että vesilasiepisodi kiertää vain 8D:n keskuudessa eikä ole levinnyt musaluokalle. Minuun iskee kauhea ajatus, että Vilho parhaillaan lukee juuri sitä viestiketjua ja on kommentoimassa jotakin – ”Good afternoon, class.” Enkunmaikka on saapunut luokkaan ja hälinä vaimenee. Kiskon kiireesti englanninkirjan repustani ja asetan sen pulpetille. Pulpetti viettää alaspäin, joten minun täytyy olla varovainen taiteillessani penaalin kirjan vierelle niin, ettei se vieri lattialle. Silmälasipäinen lolita Sofia kirjoittaa vieressäni valmiiksi vastauksia seuraavan kappaleen tehtäviin. Tämä on koulu, jossa kasin oppilas on luuseri ja kukaan ei huutele opettajille. Non vitae sed scholae discimus. Emme opiskele elämää vaan koulua varten. Vatsassani vihloo ja minun on vaikea keskittyä opettajan sanoihin. Tunnen puhelimen värisevän taskussa, mutta en uskalla avata viestejä kaikkien nähden. Vaikka huppari peittääkin kastuneen t-paidan, tunnen kosteuden nihkeänä ihollani ja minua pelottaa, että tunnin aikana se tihkuu läpi myös hupparista. Huomaan Jessikan katselevan minua. Kiiltävät mustat hiukset, viimeistelty meikki, jonka tiedän Jessikan opetelleen jostain muotilehdestä. Ruskettunut iho, 11


vaikka päivä on vasta toukokuun ensimmäisiä. Ruma on ainoastaan suupielissä kareileva hymy. Pakotan katseeni pois. Enkunmaikka kertaa epäsäännöllisten verbien taivutuksia ja alavatsassani kouraisee. Tunnen, miten jotakin lämmintä ja kosteaa alkaa tihkua housuihini ja alleni penkille. Eikä se ole vain kosteutta t-paidasta. Istun jäykkänä paikallani, yritän olla liikahtamatta. Minulla kestää hetken tajuta, mitä tämän täytyy olla. Minulla on varmaan alkanut kuukautiset. Kohta saan lempinimiylennyksen Huru-Marista Menkka-Mariksi, jos Jessikan jengi huomaa. ”Mari, would you like to come and write down for us your answer to the exercise number four?” Opettaja näyttää lempeältä pallokuvioisessa mekossaan ja suurissa keltaisissa korvakoruissa, mutta kysymyksen sävy on määrätietoinen. ”Um… No, not really”, mumisen ja toivon, että nutturalta alas valahtaneet hiukset voisivat kätkeä kasvoni kokonaan. Liikaa katseita kohdistuu minuun jo nyt, tekisi mieli vajota alemmas penkkiin, mutta näillä museokalusteilla se ei onnistu. Kauhu kouristaa sisuksissani, kun ajattelenkin, että nousisin paikaltani ja kävelisin liitutaululle takapuoli veressä. Miksi juuri tämä tunti sattui olemaan luokassa, jossa ei ole mitään modernimpaa esitystekniikkaa kuin helkkarin liitutaulu? Enkunmaikka naksauttaa kieltään. ”How about you, Emma?” Melkein heikottaa helpotuksesta, kun maikka jättää asian sikseen ja siirtyy seuraavaan uhriin. 12


”Miks sä väitit, että sä et oo tehny läksyjä?” Sofia kurtistaa kulmiaan niin että pitsirusetti päälaella kohoaa entisestään ja vilkaisee olkani yli pulpetilla avoinna lojuvaa kirjaa. ”Oothan sä tehny ne.” ”Mä… mä en vaan…” Sanani haipuvat. ”Sä oot kyllä outo”, Sofia tuhahtaa ja laskee katseensa takaisin enkunkirjaan. Lopputunnin aika matelee eteenpäin. Tunnen, miten kuvottava tahmea kosteus leviää housuista puiselle penkille. Lihaksia pakottaa, kun yritän olla hievahtamatta. Lopulta välituntikello pärähtää soimaan, tuolit kolahtelevat ja raapivat, kun oppilaat pomppaavat ylös ja alkavat tunkea oppikirjoja reppuun. Istun tiiviisti paikallani ja sydämessäni on värinähälytys päällä. Tartun varovasti enkunkirjaan ja yritän ylävartalon kiepautuksella siirtää sen tuolini selkämyksellä avonaisena roikkuvaan reppuun, peppu tiukasti penkissä. En valitettavasti ota huomioon muinaispulpetin kaltevuutta, kirja livahtaa sormistani ja tömähtää lattialle. Tuijotan avuttomana sen perään. En mitenkään voi nousta ja kumartua poimimaan sitä, en ennen kuin kaikki oppilaat ovat poistuneet luokasta. ”Sä pudotit tän.” Käännän päätäni ja huomaan, että Vilho on ilmestynyt pulpettini vierelle ja ojentaa englanninkirjaani. Olen liian jähmettynyt reagoidakseni. Punastusaalto kutittelee jo lämpimänä hiusrajassa. Vilhon kasvot ovat maidonvalkeat, ripset tummat ja tuuheat. Tavallista tuuriani, että Vilhon pitää huomata minut juuri nyt. ”Eiks tää ollu sun?” Vilho kysyy uudestaan ja tyrk13


kää kirjaa kättäni kohti. Sormeni onnistuvat tarttumaan sen kanteen, mumisen jotain epämääräistä ja työnnän kirjan nopeasti reppuuni. Kumartunut asento saa kätevästi hiukset valahtamaan kasvoille. Poskia polttelee. ”Vile hei, mennään jo.” Jessika kopisee koroillaan lähemmäs ja näen kaistaleen sileää ruskettunutta vatsaa pilkahtavan farkkujen ja topin välimaastosta. ”Taas tuli ihan vitusti läksyy. Luuleeks maikat, että meillä ei oo mitään muuta elämää? Näitsä muuten Katsun mikroshortsit? Mä en kyl tajuu mitä sekin luulee –” Jessika kaappaa kiinni Vilhon käsipuolesta ja taluttaa hänet luokasta ulos. Ne ovat seurustelleet jo kolme kuukautta, kaksi viikkoa ja kolme päivää. Istun yhä paikallani, kun ovi sulkeutuu Jessikan ja Vilhon takana. Edessä opettaja keräilee tavaroitaan kunnes katoaa Jessikan ja Vilhon perään, ja luokka on vihdoin autio. Nousen varovasti seisomaan. Jalat tuntuvat huterilta. Uskaltaudun tekemään vahinkoarvion. Penkillä on pikkuinen punainen läntti, mutta työnnän tuolin vain nopeasti pulpetin alle. Koska tahansa joku voi tulla sisään. Riisun hupparin, ripustan sen lanteilleni ja heitän repun toiselle olalle. Ehkä vielä selviän tästä. Livahdan ulos luokasta ja yritän estää paljastavaa punoitusta hiipimästä taas poskipäille. Tunnen kaulaani muodostuvan kuumottavia laikkuja. Puoleksi juoksen pitkin käytävää lähimpään vessaan ja lukitsen nopeasti oven. Tungen housuihini vessapaperia mutta tajuan, että se ei tule riittämään. En voi mitenkään lähteä matikantunnille näin. Huokaisen ja kiskon housut ylös. Mieleni 14


tekee jäädä loppupäiväksi istumaan tähän koppiin, mutta siitä seuraisi ongelmia. Kohennan repun asentoa ja kerään rohkeutta astua takaisin käytävään. Kaseja ei onneksi näy, vain muutama ysiluokkalainen poika harppoo ohitse vilkaisemattakaan minuun päin. Tänään se on siunaus. Koetan pitää askeleni tasaisena, kun ravaan raput alas ja suuntaan kohti terkkarin huonetta. Odotushuoneessa ei luojan kiitos norkoile ketään. Kävelen varovasti oven luo, epäröin hetken sormi napin yllä ja painan sitten nopealla liikkeellä napin alas. Kuuluu pärisevä ääni. Odotan käsi ovenkahvalla, mutta mikään ovenpielessä nököttävistä lampuista ei syty palamaan, ei vihreä, keltainen eikä punainen. ”Sisään vaan! Ovi on varmaan taas rikki”, terkkarin ääni kajahtaa riuskasti. Avaan oven ja astun varovasti toimistoon. Terkkari istuu koneensa takana ja kasvot hohtavat uurteisina näytön valosta. Tumma lyhyt tukka on ponnarilla takana ja harteilla on asiallinen valkoinen takki. ”No?” Terkkari nostaa katseensa näppäimistöstä. Kurkussa tuntuu limaiselta. On vaikeaa saada sanat pullautettua ulos. Jalkani ovat juurtuneet paikalleen laminaattilattiaan. ”Mä… mulla…” Naamani on taas pyytämättä muuttunut räikeän punaiseksi. Vaikka minulla on enää päälläni vain kostea t-paita, olo tuntuu tukalalta. ”Voisinko mä… voisinko mä saada sellasen siteen?” Terkkarin ilme pehmenee ja hän nousee pyörivästä tuolistaan. 15


”Tottahan toki.” Terkkari kävelee lähimmälle kaapille, nappaa alimmalta hyllyltä jotakin violettiin paperiin käärittyä ja ojentaa sen minulle. ”Tuliko yllätyksenä vai miten ei ollut omia mukana?” terkkari tenttaa. ”Aina kannattaa pitää näitä mukana.” ”Tää oli eka kerta”, sanon niin hiljaa, etten tiedä, saako terkkari siitä selvää. Terkkari katsoo minua. ”Kuinka vanha sinä olet?” ”Neljätoista tai no, melkein viistoista kohta”, korjaan. Minun täytyy näyttää pelästyneeltä, koska terkkari hymyilee rauhoittavasti. ”Aika myöhään, mutta toisaalta se on aika yksilöllistä. Ei mitään syytä huoleen.” Nyökyttelen päätäni, side on yhä kädessäni enkä osaa liikahtaa mihinkään. ”Oliko jotain muuta”, terkkari kysyy äkkiä. ”Jotain, mistä halusit puhua?” ”Ei”, sanon nopeasti. ”Ei mulla mitään.” Peräännyn huoneesta ja painan oven takanani kiinni. Kiirehdin askeliani ja etsin nopeasti lähimmän vessan. Lukitsen kopin, kiskon housut kinttuihin ja yritän keksiä, miten terkkarin antama origami avataan. Olen juuri liimaamassa sidettä paikalleen, kun kuulen askelten kaikuvan kopin ulkopuolella. Yritän jatkaa niin hiljaa kuin pystyn, varon kahisuttamasta paperia. Kopisevat askeleet kulkevat editseni peilin luo, toiset askeleet perässään. ”Vile ei kyllä välillä niin tajuu –” Ääni on tietenkin Jessikan. Yritän nopeasti painella 16


siteen paikalleen ja hivutan käteni kohti roskista heittääkseni paperin sinne. ”Jätkät on sellasii. On juttuja, mitä ne ei vaan tajuu”, Millan ääni myöntelee takaisin. Hetken on aivan hiljaista, kuulen vetskarin avautumisen äänen ja sitten muutamia askelia paikallaan, kilahduksia, kun metalliset esineet osuvat toisiinsa. Jos minun pitäisi veikata, pistäisin kaikki likoon sen puolesta, että molemmat ovat keskittyneet lisäämään huulipunaa. Olen saanut siteen paikalleen ja housut jalkaan, mutta en uskalla vetää farkkujen vetoketjua kiinni, etten paljastaisi itseäni. ”Se sano, että Aaltosen Mari on sen mielestä ihan normaali. Siis haloo, tyypin faija yritti pari vuot sitte estää koulun lisärakennuksen rakentamisen siks, et sen alla muka asuu jotain vitun maahisia”, Jessika tuhahtaa. ”Ja Jone oli nähny, et Aaltone oli äsken tunnin jälkeen menny terkalle. Sata varmana sillä on päässä jotain vikaa. Ei ihme, että niitten mutsiki häipy.” Kökötän pytyn reunalla ja jalkani tuntuvat tunnottomilta. Sisuksiani polttaa kylmä jääpala. ”Jotain sil varmaan on, ku se on sellanen friikki”, Milla myöntelee. ”Vittu, me ollaan jo myöhässä matikasta!” Kuuluu kohennettavien vaatteiden kahinaa, meikkipusseja vedetään kiinni ja Jessikan korot kopisevat ulos Millan tennarit vanavedessään. Olen liimaantunut vessanpöntön kanteen, alavatsassani kouristaa ja se tekee hengittämisestä vaikeaa. Kävelen kadun yli parkkipaikalle ja puristan käsissäni vyötäröllä roikkuvaa hupparia. Kadunvarren lehmus17


ten silmut ovat vielä pieniä ja kuultavan kullankeltaisia niiden läpi siivilöityvässä auringonvalossa. Isän auto, kolhiintunut pastellinsininen Kupla, odottaa tavallisella paikallaan. Kiskaisen autonoven auki ja tömähdän pelkääjän paikalle. Isä on jo istumassa ratin takana, parta epäsiistillä sängellä niin kuin aina. Isä nyökkää tervehdykseksi ja starttaa. Kaasutamme ulos parkkipaikalta ja tielle muiden autojen sekaan. ”Millainen päivä?” isä kysyy vaisusti. Kohautan olkiani. ”Siinä se.” Olemme molemmat hiljaa. Katson ikkunasta, miten pari ysiluokkalaista poikaa tupakoi nojaillessaan naapurikoulun aitaan. Hiljaisuus on meillä tuttu vieras. Isä ei koskaan kuuntele edes musiikkia, ja joskus kun yritän vääntää autoradion päälle, isälle tulee niin surullinen ilme, että minun on suljettava se. ”Miksi muuten se Jessika ei enää tule meidän kyydillä?” Isän sanat havahduttavat minut. ”Tyhmäähän se on kulkea bussilla, kun asutaan naapurissa. Jessika ei ole tainnut vähään aikaan käydä meillä?” ”Joo ei”, sanon hitaasti. ”Sillä on… muita juttuja.” Tarkkaan sanottuna Jessika ei ole käynyt meillä sitten alakoulun, mutta isällä ei ole tapana huomata tällaisia asioita. Isällä ei ole tapana huomata yhtään mitään. Vaikka siitä on jo kaksi vuotta, pystyn muistamaan, kuinka pestiin yhdessä hampaita ja Jessika laittoi paikalleen kummallisen näköisiä yörautojaan, yökyläilyt, jolloin naurettiin puujalkavitseille eikä kumpikaan saanut 18


nukutuksi. Kuusi vuotta parhaina kavereina, eikä tarvittu kuin yksi muodonmuutosten kesä, enkä minä ollut Jessikalle kuin ilmaa. Pahanhajuista ilmaa. Isä kaartaa liikenneympyrästä pienemmälle tielle. Kuplavolkkari pompahtaa kääntyessään. Pari lokkia lentää ylitse, ja puiden ja peltojen vihreät läikät vilistävät ohi. Kurvaamme pienen valkoisen omakotitalomme eteen. Kahdelle se kuitenkin on liian iso, joten vinttihuoneet on jätetty kylmään yksinäisyyteensä. Seinälaudat ovat hieman mustuneet, mutta isä ei ole saanut aikaiseksi maalata taloa uudestaan. Isä sammuttaa moottorin. ”Sain muuten tänään uuden asiakkaan.” Mikä ihme puheripuli isää tänään vaivaa? ”No?” ”Poikkeuksellisen järkevä asiakas. Suunnittelen kesämökin. Suostui siihen, että hoidetaan mökin tontille väen luvat kuntoon.” Olen asunut liian kauan isän kanssa kahdestaan, jotta luulisin isän tarkoittavan väellä rakennusvirastoa. ”Isä, onko sun ihan totta aina pakko?” Turhautuminen velloo minussa niin kiivaana, että ryöpsähtää yli. Kiskon turvavyön pois olkapäältä ja avaan autonoven. ”Sä saat vielä potkut firmasta, jos sä et lakkaa höpisemästä koko ajan niistä pirun Kalevalan satuolennoista.” ”Mari!” kuulen isän huutavan perääni, mutta marssin kotiovelle, kaivan avaimen repusta ja kiskon oven auki. Espanjanvesikoirani Uivelo hyökkää eteiseen haukkumaan ja hyppii minua vasten, heiluttaa häntäänsä. 19


”Uikku, alas! Uikku, ei!” kivahdan koiralle, heitän repun eteiseen ja linnoittaudun kylppäriin. Kuulen, kuinka Uivelo-parka raapii tassullaan ovea ja uikuttaa, mutta minusta ei ole nyt rapsuttelemaan sitä. Tarvitsen rauhaa, tarvitsen puhdistautumista. Väännän kylpyammeen hanan höyryävän kuumalle ja katson, kuinka vesi alkaa täyttää allasta. Riisun vaatteet, heitän tahriintuneet alushousut suoraan roskiin ja yritän hinkata farkkuja hieman saippualla lavuaarissa, ennen kuin heitän ne päällimmäisiksi muutenkin täysinäiseen pyykkikoriin. Väännän hanan kiinni ja astun liukkaaseen ammeeseen. Laskeudun selälleni, jalat vähän epämukavasti kippurassa. Suljen silmäni ja annan kuuman veden hukuttaa pois kaikki päivän kokemukset. Minulle tulee lämmin ja rauhoittava olo, uppoan vellovaan rauhaan. Ruusuinen saippuan tuoksu ja ammeen pinnan liplattava loiske rentouttavat lihakset. ”Mari!” Isä koputtaa oveen. Avaan silmät. ”Mä oon kylvyssä!” Kuulen isän askelten loittonevan, mutta se ei auta. Rauha on poissa. Avaan silmät ja huomaan, että vedessä pyörteilee punaista. Minulle tulee mieleen jonkun Netflix-sarjan kohtaus, jossa vanhemmat löytävät tytön kylpyammeesta lillumasta punaisesta vedestä. Se kohtaus näytti täsmälleen samalta. Nousen kyykkyyn ja halaan polviani. Näen isän partahöylän saippuatelineessä ja tartun siihen. Tasapainottelen sitä hetken kädessäni. 20


Jos isä löytäisi minut sillä tavalla punaisesta kylpyammeesta, heräisikö hän turtumuksesta? Ajattelisiko jotain muutakin kuin äitiä ja maahisiaan? Olisiko Jessika pahoillaan? Pilaisiko itku hänen tarkasti rajatut silmämeikkinsä? Jalkani tuntuvat karheilta ja kutittavilta; karvat ovat taas pääsemässä kasvamaan. Kohotan toisen sääreni ja liu’utan terää jalkaani pitkin. Se osuu johonkin kovaan. Kirpaisee. Terässä kihelmöi pisara verta. Laitan höylän sivuun ja tarkastelen jalkaani. Sääressä on pikkuriikkinen haava, mutta en minä sitä jää tuijottamaan. Pyyhkäisen kädellä jalkaa ja sormiini tarttuu pieni hopeinen kalansuomu, joka tuntuu sileältä ja liukkaalta.

21

Profile for Myllylahti Oy

Lukunäyte / Sini Helminen: Veden vallassa  

Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä suosittu Väkiveriset-sarja on edennyt metsän ja vuoren tarinoiden kautta kolm...

Lukunäyte / Sini Helminen: Veden vallassa  

Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä suosittu Väkiveriset-sarja on edennyt metsän ja vuoren tarinoiden kautta kolm...

Advertisement