{' '} {' '}
Limited time offer
SAVE % on your upgrade.

Page 1

ÄYTE

N LUKU

2

MYLLYLAHTI


PEKKA HYYTI

TUMMAT PILVET EILISEN Jännitysromaani

184

Myllylahti Oy Espoo

3


www.myllylahti.fi

© Pekka Hyyti ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-981-2 (Sidottu) ISBN 978-952-356-000-0 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4


Elämä on vain lyhyt hetki. Vuodet vierivät nopeasti, ja vanhuus yllättää meidät ennen kuin aavistammekaan. Ihmiset himoitsevat niin monia asioita ja kuluttavat kauniit päivänsä hukkaan. Yhdet himoitsevat kultaa, toiset valtaa ja kolmannet kunniaa ja ylhäistä asemaa. Mutta kun kuoleman hetki lähestyy, ja he katsovat taakseen mennyttä elämäänsä, niin he huomaavat olleensa onnellisia vain niin hetkinä, jolloin ovat rakastaneet. Toivo Pekkanen

5


Prologi Kuin sadepilvi olisi laskeutunut kaupungin kaduille asti. Oli vaikea nähdä eteensä pienten pisaroiden tunkeutuessa silmiin. Tuuli navakasti. Kylmä sade oli kastellut Hämeenkadun märäksi ja hämärtänyt päivän. Harvat liikkeellä olevat ihmiset painoivat itsensä kumaraan taistellessaan piiskaavaa sadetta vasten. Iiris Kurki kietoi uuden beigenvärisen viittansa tiiviisti ympärilleen. Kevät oli ollut oikukas ja kylmä. Oli satanut lähes joka päivä. Kesästä on pakko tulla lämmin, ajatteli nainen viluissaan. Tuulenpuuska tarttui hänen hattuunsa. Käsi hamusi lieriä, mutta tuuli oli nopeampi, ja hattu lennähti päästä lähtien kierimään pitkin vetistä jalkakäytävää. Iiris otti pari varovaista juoksuaskelta pysäyttääkseen sen karkumatkan. Hattu pysähtyi mustaan kenkään. Mustista kengistä ylöspäin nousivat harmaat sateen kastelemat puntit ja tummanharmaa sateen läikittämä popliinitakki. Harmaahattuinen mies kumartui nostamaan naisen hatun ja sipaisi sen lieristä vesipisarat pois. Mies kohotti katseensa ja etsi katseellaan hatun omistajaa. Hän huomasi vähän matkan päähän seisahtuneen naisen, jonka lyhyille aaltoileville hiuksille oli tarttunut jo ohut kimalteleva kerros vesipisaroita. Mies lähti naista kohti ja pysähtyi tämän eteen. 6


Iiris seisoi jäykistyneenä. Jalat eivät suostuneet liikkumaan, vaikka hän olisi halunnut juosta pois. Hän tunnisti miehen siksi, jota eniten maailmassa pelkäsi. Siitä, kun hän oli miehen viimeksi tavannut, oli jo aikaa. Mies oli muuttunut vain hieman ja näytti edelleen pelottavan komealta. Sisällä sykki kuitenkin sysimusta sydän. Naisen päässä kaikui miesten nauru, kovimpana hänen edessään seisovan miehen ääni. Kymmenen vuoden takaiset tapahtumat tulvivat mieleen. Jotain hänen sisällään särkyi. Sirpaleet veivät mennessään kaiken hyvän ja kauniin tuoden tilalle nöyryytykset, vihan ja pelon. Aulassa oli kolmisenkymmentä naista rääsyisissä vaatteissa. He olivat nuoria, nuorimmat ehkä vain 15-vuotiaita. Joukko oli hiljainen. Kukin pohti mielessään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuului raskaiden askelten töminää ja kun ovi kolahti, aulaan astui ryhmä sotilaita. – Kuunnelkaa. Nyt tehdään näin, että riisutte päällysvaatteenne. Alusvaatteet voivat jäädä päälle, joukkuetta johtava kersantti sanoi kovalla äänellä. Aulassa kohahti. – Saatanan lahtarit, mulla mitään alusvaatteita ole, huusi eräs naisista, veti hameenhelmansa ylös ja pyllisti sotilaille. – Kun olette riisuutuneet, asetutte jonoon tuon oven eteen. Jokaiselle teistä tehdään terveystarkastus, jatkoi kersantti käskytystä. Mutina aulassa voimistui, mutta kun sotilaat ottivat aseensa esille, naisjoukko hiljeni. Vaitonaisina he asettuivat jonoon. Taistelutahdosta oli vain vähän jäljellä. – Ammutaanko meidät nyt niin kuin ne naiset Hennalassa? eräs naisista kysyi ääni väristen vieressään seisovalta naiselta. 7


– Älä nyt tuollaisia puhu, toinen rauhoitteli. – Eihän me minnekään metsään olla menossa. Ei kai tuolla nyt mitään ihan kauheaa voi tapahtua. – Seuraava. Nuori nainen astui valaistuun huoneeseen pahojen ajatusten velloessa päässä. Huoneessa oli toistakymmentä miestä. Huoneen keskellä oli tutkimuspöytä, ja sen vieressä seisoi valkotakkinen nuorehko mies. – Punavanki tulee tänne, valkotakkinen mies komensi. – Mikä vangin nimi on? Nainen astui epävarmasti lähemmäksi. – Kurki Iiris Aune. Pöydän takana istuva sotilas kirjoitti tiedot edessään olevaan muistikirjaan. – Punavanki käy nyt tähän tutkimuspöydälle ja nostaa jalkansa noihin telineisiin. Iiris punastui ja hänen sydämensä tykytti kiivaasti pyrkien rinnasta ulos. Hänen jalkansa eivät liikkuneet. Ne olivat kuin muuratut huoneen betonilattiaan. Hän katsoi tutkimuspöytää, jonka toisessa päässä oli telineet jalkoja varten. Kauhu esti häntä liikkumasta. Hän värisi kylmästä ja pelosta. – Nyt, karjaisi valkotakkinen. – Vai pitääkö vankia auttaa. Iiris hätkähti liikkeelle. Jalat alkoivat liikkua kohti tutkimuspöytää. Arkaillen hän istui sen reunalle ja jäi odottamaan. – Makuullesi, käski valkotakkinen mies. Iiris epäröi yhä, mutta asettui makaamaan selälleen. Valkotakkinen mies sääti telineitä, tarttui häntä jaloista ja nosti ne telineisiin. Iiris lennätti kätensä alapäänsä suojaksi. Toinen käsi suojasi rintoja. Mies sitoi 8


hänen jalkansa nahkaremmeillä. Naista huimasi. Sydän hakkasi rinnassa pyrkien ulos. Henki salpaantui. Huone pyöri ja silmissä sumeni. Sitten kaikki pimeni. Äänet kuuluivat jostain kaukaa. Hän oli joissain juhlissa. Ainakin kuului naurua. Jokin lävähti hänen poskelleen ja siihen sattui. Iiris avasi silmänsä. Miesjoukko seisoi hänen ympärillään. Hän tunsi kosketuksen jalkojensa välissä. Päässä kohisi ja äänet tuntuivat häipyvän uudelleen. Häneen sattui. Hän yritti liikuttaa käsiään poistaakseen kivun, mutta kädet oli sidottu pöytään. Hän huusi niin paljon kuin jaksoi. Huuto kaikui huoneen seinistä. Se loppui vasta, kun käsi painui hänen suunsa päälle ja sormet puristivat nenän umpeen. Iiris ei saanut happea. Hän tempoi käsiään turhaan. Siteet eivät antaneet periksi. Kädet ja jalat sidottuina hänen vartalonsa vikuroi tutkimuspöydällä kuin villi varsa. Lantionkin yli oli vedetty nahkavyö. Hän avasi silmänsä ja näki kättä suun edessä pitävän miehen kasvot hyvin lähellä omiaan. – Lopeta, jos haluat elää, mies sihahti. – Paikallasi. Iiris antoi periksi, ja mies hellitti otteensa nenästä ja nosti varovasti kämmenensä hänen suunsa päältä. Iiris veti kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa. Hän haistoi miehen hengityksestä viinan. Hänen teki mieli itkeä, mutta itku ei tullut. – Neiti, sanoi naiselle liiankin tuttu ääni. – Neiti. Iiris palasi hitaasti keväiselle ja sateiselle Hämeenkadun jalkakäytävälle. Siinä hän oli. Vai oliko? Hän ei enää ollut varma. – Neiti, hattunne, jatkoi mies. Iiristä värisytti. Tällä kertaa kylmyys tunkeutui lui9


hin ja ytimiin. Hän veti viittaa tiukemmin ympärilleen. – Onhan tämä teidän? Mies ei tunne minua, Iiris ajatteli. – On. Voi kiitos paljon, hän sanoi yrittäen pitää pelon pois äänestään. Iiris otti hattunsa, painoi lieriä silmiensä suojaksi ja lähti ripein askelin jatkamaan matkaansa. Hän oli tuntevinaan miehen katseen selässään ja olisi halunnut kääntyä katsomaan, oliko se vain kuvittelua. Hän ei kuitenkaan pystynyt kääntymään. Mies oli ottanut pari epävarmaa askelta, mutta pysähtynyt sitten. Jokin asia vaivasi häntä. Naisessa oli ollut jotain tuttua. Mies pudisti päätään kuin asettaakseen ajatuksensa uuteen järjestykseen ja lähti sitten uudelleen liikkeelle edelleen hitaasti päätään pudistellen. Mies hymähti itsekseen. Nainen oli ollut kaunis. Ehkä tämä oli muistuttanut häntä jostain aiemmin tapaamastaan naisesta. Iiris painoi hatun lieriä alemmaksi, jotta sadepisarat eivät kastelisi hänen kasvojaan. Hän pysähtyi ja kääntyi pakonomaisesti katsomaan taakseen. Hänen äsken kohtaamansa mies oli jo kaukana ja hän näki vain tämän loittonevan selän. Yhtäkkiä hän oli varma siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Miehen kulku pysähtyi. Äkkiä hän muisti naisen ja vatsassa alkoi velloa epämukavasti. Hän muisti tarkalleen, missä oli naisen tavannut eikä tapaaminen ollut ollut mitenkään mukava ainakaan naisen kannalta. Päinvastoin. Mies katsoi taakseen, mutta nainen oli jo kadonnut. Hän kääntyi ja lähti puolijuoksua naisen perään, pysähtyi poikkikatujen kohdalle ja katsoi, näkyisikö tätä. Kun hän oli kulkenut Esplanadille asti tavoitta10


matta naista, hän luopui etsinnästä. Silti nainen oli pakko löytää. Ella ehkä tietäisi. Iiris riisui märät kengät, ripusti vettä tippuvan takin ja hatun naulakkoon. Huoneessa oli kodikkaan lämmin, mutta Iiristä jääti. Häntä värisytti ja pyörrytti. Hän oli muuttanut Tampereelle täynnä toivoa uusista mahdollisuuksista. Tampere oli iso kaupunki, ja työtä oli tarjolla. Kaikki olikin alkanut hyvin, kun hän oli päässyt pumpulitehtaalle töihin. Nyt kaikki tuntui olevan pilalla. Pahuus asui samassa kaupungissa. Miksi Ella ei ollut varoittanut häntä? Tai Aino? Eivätkö he tienneet miehen asuvan samassa kaupungissa? Toisaalta Aino oli heistä se, jota mies ei ollut ottanut uhrikseen toisin kuin hänet ja Ellan. Iiriksen hiusten latvoista tippui vettä hänen istuessaan pöydän ääressä. Sade rummutti ikkunaa ja sai maiseman sen takana vääristymään. Iiris nousi ja haki kirjoituslehtiön. Hänen oli pakko kirjoittaa Ellalle ja Ainolle, mitä oli tapahtunut, ja varoittaa heitä.

11


1 Kesäkuu 1929 Jenny Loimu istui penkillä Aleksanterin kirkkopuistossa. Kesäkuun aurinko lämmitti yhä, vaikka olikin kääntynyt kirkon taakse jättäen penkin varjoon. Puiden kesänvihreät lehdet kahisivat hennossa tuulessa. Jenny huitaisi hyttysen pois kasvojensa edestä. Itikka oli sinnikäs, ja lopulta hän joutui musertamaan sen käsivarttaan vasten. Siihen jäi verinen jälki. Jenny avasi pienen sievän käsilaukkunsa ja etsi sieltä nenäliinan. Hän kostutti sitä hieman kielellään, joka tuntui kumman kuivalta. Verijälki lähti helposti käsivarresta, mutta iholle oli noussut pieni kutiseva pahkura. Vasen jalka heilui hitaasti oikean jalan päällä. Sitruunankeltainen lierihattu oli aavistuksen kallellaan 26-vuotiaan ompelijattaren hiuksilla. Jenny sipaisi jakkupukunsa hametta. Itse ommeltu puku oli ensimmäistä kertaa hänen yllään, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen. Ompelijan pienellä palkalla ei ollut varaa ostaa tyylikkäitä vaatteita, mutta kankaisiin raha juuri ja juuri riitti. Jenny seurasi muotia tarkasti. Hän oli hyvä piirtämään ja muisti näkemänsä vaatteet ne kerran nähtyään. Jenny uneksi matkustamisesta Euroopan muoti12


keskuksiin, vaikka ymmärsikin, ettei ompelijattaren palkalla juuri Helsinkiä kauemmaksi matkustettu. Muotilehtien tyylikkäät pariisittaret olivat saaneet hänet haaveilemaan Pariisista, ja hän näki itsensä kävelemässä Avenue des Champs-Élysées -kadulle, istumassa kadun varren kahviloissa ja seuraamassa ohikulkevia kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkeen tuohon tarvittaisiin rikas aviomies. Pariisin matkan lisäksi Jenny haaveili valokuvamallin urasta. Kuin sattumalta hän oli tavannut jokin aika sitten erään herrasmiehen, joka oli kertonut harrastavansa valokuvausta. He olivat tavanneet muutaman kerran kaupungin keskustan puistoissa, ja mies oli näyttänyt ottamiaan valokuvia. Jennystä ne olivat olleet upeita. Naiset olivat olleet kauniita tyylikkäissä vaatteissa. Kun mies oli kysynyt, haluaisiko Jenny ryhtyä hänelle valokuvamalliksi, hän oli epäröinyt vain hetken. Mies saapui hymyillen Hämeenkadun suunnasta ja pysähtyi Jennyn eteen. Hän kohotti hattuaan. – Sinä näytät hurmaavalta, kuten aina. – Kiitos, Jenny vastasi, ja hento puna levisi hänen kasvoilleen. – Ajattelin että käytäisiin ensin Branderilla kahvilla ja kakulla. Sopisiko se sinulle? Sen jälkeen voitaisiin mennä ottamaan niitä valokuvia. Jenny nyökkäsi ja nousi. Hän tiesi kahvilan, sinne olisi vain muutaman minuutin kävelymatka. – Ihanan lämmin ilta, eikö olekin? Mies nyökkäsi ja asetti kätensä naisen vyötärölle. Jennyn selkää kihelmöi. Saavuttuaan kahvilan ovelle mies avasi oven ja päästi Jennyn edellään sisälle. Heitä vastaan tulvahti ihana kahvin tuoksu. Mies johdatti 13


Jennyn pöytään, auttoi tuolin ja teki tilauksen tarjoilijan tultua. Hän tilasi kahvia ja sitruunakakkua. Tarjoilijan tuotua tilauksen Jenny tunsi hien kostuttavan otsaansa. – Anteeksi, käyn puuteroimassa nenäni, hän sanoi ja nousi. Mies katsoi naisen perään. Kun Jenny oli kadonnut kulman taakse naistenhuoneeseen johtavaan käytävään, mies toimi nopeasti. Pikkutakin taskusta ilmestyi pieni paperikääre, jonka mies avasi ja ripotteli siitä hieman valkoista jauhetta naisen kahvin joukkoon. Hän sekoitti kahvin omalla lusikallaan, otti kahvia lusikkaan ja maistoi. Se ei maistunut mitenkään omituiselta. Mies kohensi asentoaan ja kaatoi omaan kahviinsa tilkan kermaa. Jennyn tullessa takaisin mies nousi kohteliaasti ja auttoi jälleen tuolin hänen alleen. Jenny hymyili onnellisena. Hän piti tästä komeasta ja niin kohteliaasta miehestä. Hän vilkaisi miestä salaa. Tämä oli häntä selvästi vanhempi, mutta se ei haitannut. Oman ikäiset miehet tuntuivat niin tylsiltä ja moukilta tämän sivistyneen herrasmiehen rinnalla. Kahvi ja sitruunakakku maistuivat taivaalliselta. Jenny pyyhkäisi muruset huuliltaan lautasliinaan. – Asun tässä aivan lähellä. Mentäisiinkö nyt ottamaan ne valokuvat, mies kysyi heidän juotuaan kahvinsa. Jenny nyökkäsi ja punastui jälleen. Hän paineli servietillä huuliaan. Olo oli rento. Hän tirskahti hieman ja horjahti noustessaan. – Oho, hän sanoi ja nojasi mieheen. Valokuvauskone oli viritetty vastapäätä divaania. Matka asunnolle oli ollut lyhyt, kuten mies oli luvannutkin. 14


Jenny nojasi syvänpunaisen divaanin selkänojaan. Jalat hän oli nostanut koukkuun alleen. Hän nojasi päätään aavistuksen taaksepäin ja katsoi suurilla ruskeilla silmillään kohti kameraa. Kasvoilla oli raukean kohtalokas ilme. Hatun Jenny oli jättänyt eteisen vaatetelineeseen. Hän pyöräytti päätään toivoen hiusten laskeutuvan kauniisti. Salamavalo räpsähti miehen ottaessa valokuvan. – Tästä tulee kaunis kuva, mies sanoi hymyillen ja irrotti samalla varovasti kuumaa salamalaitteen lamppua. – Sinä olet niin kaunis. Jenny punastui, mutta oli hyvillään ja tyytyväinen saamiinsa kehuihin. – On niin kuuma, mies sanoi. – Haluaisitko limonadia? Minulla olisi omenalimonadia. Jenny halusi, ja mies poistui hetkeksi palaten mukanaan kaksi lasia, joista ojensi toisen Jennylle. – Tämä on hyvää. Jenny maisteli juomaansa. He joivat hetken ääneti. Jenny katseli huonetta. Se oli tyylikkäästi sisustettu. Miehen täytyi olla rikas, kun pystyi elämään näin hienossa asunnossa. Valokuvauskonekin näytti kalliilta. Mies katseli Jennyä. Jenny huomasi katseen, ja jokin siinä puistatti häntä. Väristys meni kuitenkin nopeasti ohi. Hänellä oli äkkiä hyvin raukea ja turvallinen olo. – Ottaisitko vaatteet pois? Haluan ottaa sinusta kuvia alastomana. Jenny tirskahti, mutta ei tehnyt elettäkään riisuakseen vaatteensa. Kasvot helahtivat punaisiksi. – Autanko minä. Mies nousi ja käveli naisen luo. Hän alkoi avata Jennyn jakun nappeja. Jenny yritti hui15


taista käsiä pois, mutta ele oli kovin tahdoton. Mies jatkoi, riisui jakun ja alkoi avata valkoisen paitapuseron nappeja. Jenny ei enää vastustellut, mutta ei tehnyt elettäkään riisuakseen itse. Hänelle tuli äkkiä kuuma olo. Hän yritti tarttua miehen ranteeseen, mutta ei onnistunut. – Mitä sinä nyt, sammalsi Jenny. – Ei saa. Mies jatkoi naisen riisumista välittämättä tämän kielloista. – Hei älä. Älä. Ei saa. Mies ei kuunnellut. Hän avasi hameen vyötärön napit ja nykäisi hameen pois Jennyn päältä tuoden näkyville naisen pitsiset valkoiset alushousut. Mies ujutti kätensä Jennyn aluspaidan alle ja riisui sen tämän yltä paljasten rinnat. Miehen silmät kiilsivät. Hänen sormensa koskettivat Jennyn nänniä. Käsi alkoi laskeutua kohti pitsialushousujen vyötäröä. Chrysler Six oli pysäköitynä Kauppakadun varteen. Auton syvänsininen kylki kiilteli kesäyön utuisessa valossa. Mies vilkaisi nopeasti porttikäytävästä kadulle molempiin suuntiin ennen kuin astui auton luo raskasta huopakääröä olkapäällään kantaen. Hän avasi auton oven, ujutti kantamuksensa takapenkille ja sulki oven mahdollisimman hiljaa. Mies kiersi auton toiselle puolella, avasi etuoven ja tarkasteli auton kojelautaa. Auto oli hänelle outo. Kädet täristen hän kosketti ohjauspyörän sytytyksen säätövipua ja sitten käsikaasuvipua tuumien, missä asennossa niiden pitäisi olla. Moottori oli vielä lämmin, joten mies arvioi auton käynnistyvän vipuja säätämättä. Mies painoi oikealla kojelaudassa olevaa käynnistyspainiketta, ja auto käynnistyi ensimmäisellä kerralla. 16


Vilkaisten vielä kerran ympärilleen hän tarttui ohjauspyörään kaksin käsin. Kädet tärisivät. Hän ei pystynyt muuta kuin istumaan hiljaa. Edellisen kolmen päivän aikana hän oli nukkunut vain vähän, tuskin ollenkaan. Vapiseva käsi hakeutui takin povitaskuun ja veti sieltä esille lääkepullon. Vaikka mies tiesi tabletin helpottavan oloaan, hän epäröi. Hän pyöritteli tablettipurkkia kädessään kuin hakien siitä vastausta. Purkissa luki Heroin Farbenfabriken Friedr. Bayer & Co. Heroin niin kuin heroisch – sankarillinen. Mies hymähti ääneen. Olo ei juuri sillä hetkellä tuntunut sankarilliselta, mutta hän tiesi miltä tuntui sen jälkeen, kun tabletin vaikutus alkoi. Bayer oli lopettanut Heroin-lääkkeen valmistuksen jo kauan sitten, mutta hän oli Saksassa käydessään löytänyt niitä laatikollisen erään pikkukaupungin kaupasta. Hän oli kokeillut lääkettä varovasti ja todennut sen yhä vaikuttavan. Nyt hänen päätään särki, ja hän tärisi edellisen tabletin vaikutuksen hiipuessa. Auto värisi moottorin käydessä. Jokainen hetki lisäsi kiinnijoutumisen riskiä. Äkkiä hän sai jostain tahdonvoimaa ja pani tablettipurkin takaisin taskuunsa. Hän tiesi olevansa kyvytön toteuttamaan aikomaansa, jos nyt ottaisi lääkkeen. Hän vapautti jarrun ja lähti liikkeelle. Jenny oli ollut miehen vallassa kolme päivää ja kaksi yötä. Hän oli pitänyt Jennyn huumattuna. Välillä hän oli ajatellut antaneensa tälle yliannoksen, kun Jenny oli valahtanut veltoksi, mutta joka kerta tämä oli toipunut. Hän oli valokuvannut Jennyä tämän maatessa divaanilla ja ottanut tämän useaan kertaan noiden päivien aikana. Suunnitelma oli tuntunut ensin hyvältä. Hänen oli pitänyt vain ottaa muutama valokuva, tyydyttää itsensä ja päästää Jenny sen jälkeen menemään. Asiat olivat 17


kuitenkin menneet toisin. Hän ei ollutkaan pystynyt lopettamaan. Lopulta hän oli antanut naiselle liian ison annoksen morfiinia ja odottanut sydämen pysähtyvän. Kuolema oli ollut hiljainen. Hänellä ei ollut suunnitelmaa mitä tehdä ruumiille. Se kuitenkin syntyi nopeasti. Hän oli soittanut eräälle tuttavalleen ja pyytänyt saada auton lainaksi. Auto oli tuotu hänelle hänen pyytämäänsä paikkaan enempää kyselemättä. Ystävä oli ollut hänelle palveluksen velkaa. Nyt velka oli kuitattu.

18


2 Laiva oli laiturissa tyynellä lahdella Kurun kirkon kupeessa, sen piipusta nousi savu suoraan ylös. Aamu oli lämmin. Aurinko oli noussut noin tunti sitten hieman ennen neljää. Höyrykone hymisi hiljaa laivan uumenissa. Laivapoika oli avannut kaiteen veräjän ja nostanut lastaussillan laiturille. Auringon säteet olivat herättäneet linnut, jotka liversivät innokkaasti. Lämpö oli saanut perhoset levittämään siipiään, ja ahkerat mehiläiset pörräsivät kukissa mettä keräten. Konstaapeli Voitto Karhu istui laivalaiturin kaiteella unisena. Uni oli illalla antanut odottaa itseään, vaikka yleensä hän nukkui hyvin. Karhu oli ollut käymässä kotitilalla ja päättänyt palata laivalla Tampereelle, missä hän asui Pyynikin kaupunginosassa. Karhu kaivoi piipun taskustaan ja avasi reppunsa ottaakseen piipputupakan esiin. Rauhallisin liikkein hän alkoi täyttää vanhan piipun pesää. Hän oli hankkinut sen muuttaessaan pois kotoa. Muuta tupakkaa hän ei ollut koskaan polttanut. Karhu sytytti piipun ja imi sitä, saaden pesässä olevan purun hehkumaan. Piipputupakan tuoksu levisi miehen ympärille. Hän piti hetken savua keuhkoissaan ja puhalsi sitten tyyneen kesäaamuun kolme savurengasta. Jostain tullut tuulenvire hajotti savurenkaat pieneksi häviäväksi pilveksi. 19

Profile for Myllylahti Oy

Tummat pilvet eilisen / Lukunäyte  

Vahvan ajankuvan ja herkullisen rikosjuonen yhdistelmä vie lukijansa 1920-luvun lopun Tampereelle. Rikospoliisin työstä haaveileva konstaape...

Tummat pilvet eilisen / Lukunäyte  

Vahvan ajankuvan ja herkullisen rikosjuonen yhdistelmä vie lukijansa 1920-luvun lopun Tampereelle. Rikospoliisin työstä haaveileva konstaape...

Advertisement