MISTÄ TULI ELÄMÄÄN?
Masennus ei kerro, ei kysy, se hiipi hiljalleen, asettui asumaan minuun Mielenterveyden keskusliitto
Masennus ei kerro, ei kysy, milloin se tuo matalamielisiä tunteita, joskus rajuina ryöppyinä, joskus pitempiaikaisena usvana. Se tulee kuin valepuvussa, sen tunnistaminen voi kestää ja oikeastaan hyvä, jos herää kysymyksiä, mitä ja miksi. Miksi arjen toimet eivät suju, miksi väsyttää, miksi ruokailutottumukset ovat muuttuneet? Harrastuksetkin ovat harvenneet, ystävät melkeinpä unohtuneet, mikään ei ole kuten ennen. Masennus voi olla monien asioiden summa. Kaikki emme ole samanlaisia, emme samassa taloudellisessa asemassa, terveydessä on eroja, ihmissuhteet ovat erilaisia ja elämässä aina tapahtuu…. Masennuksen syyt eivät aina ole sellaisia, mihin pystyisimme itse vaikuttamaan, mutta jokaisella meistä on joitakin vahvuuksia, joita voimme yrittää hyödyntää selviytyäksemme pahimmasta, tavoitellaksemme elämää, missä ilo on mukana. Anne 65+
Se hiipi hiljalleen ja asettui asumaan minuun. Se ei kysellyt lupaa vaan valloitti koko kehoni ja mieleni. Olin sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön yli kaksikymmentä vuotta sitten. Kun sain lääkityksen, se piti kurissa maniaani. Mutta masennuskausia oli enemmän ja niiden kanssa taisteleminen vei voimiani. En pystynyt elämään normaalisti ja jokainen päivä oli kuin kivireen vetämistä. Riitu68
Harmaan puhuva, hiipien saapuva ja kaiken nielevä, epätoivottu seuralainen on taas tullut jäädäkseen. Eli masennus. Joskus se tulee rytinällä, äkisti hypähtäen pusikosta mutta useimmiten niin hienovaraisesti luikerrellen ja hiipien etten huomaa kuin vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. Mutta miten siitä ikävästä seuralaisesta sitten aina kuitenkin pääsee lopulta eroon? Välillä pidemmäksikin aikaa, välillä taas vain hetkeksi. Koen, että jokainen päivä, jokainen hetki, oli se pieni tai iso, ilman masennuksen seuraa, on todella arvokas ja antaa voimia taas jatkaa eteenpäin. Kannan toivoa mukanani, 1984
Masennukseni ilmeni rytinällä alkaneen työuupumuksen yhteydessä ja vaikuttaa edelleen. Hoitoon hakeuduin vähän liian pitkän ajan jälkeen. Todella päätepisteessä. Työt veivät kaiken ajan. Rakastamani liikkuminen ja ihmissuhteet jäivät. Nukkumisesta tuli katkonaista ja yöunet jäivät muutamiin tunteihin. Ruokaan ei jaksanut niin enää kiinnittää huomiota. Omalla kohdalla tämä ei ollut ainutlaatuista vaan viides kerta. Olen siis todella vetänyt itseni piippuun monta kertaa. Tällä kertaa tunnistin oireet ja pyysin töissä lomaa, mutta sitä ei tullut, ennen kuin oli aika jäädä sairaslomalle. Päksy55
Masennus on kulkenut mukanani varmasti lapsuudesta lähtien. Kasvoin alkoholistiperheessä ja jouduin kasvamaan ”aikuiseksi” aivan liian aikaisin. Otin vastuuta monesta asiasta, joka ei olisi kuulunut lapselle ja sittemmin myös nuorelle. Käytin itse myös jossain vaiheessa aivan liikaa alkoholia muka selvitäkseni elämästä. Onneksi tajusin aikuisena, ettei se auta mihinkään, ei muuta menneitä tapahtumia, ainoastaan pahentaa tilannetta. Tiina62
Tänä päivänä ajattelen, että masennus on turvaverkkoni, tukeni maailman melskeessä. En tunnistanut masennusta nuorena enkä nuorena aikuisena. En tunnistanut, enkä tunnustanut sitä, kun psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykiatri sen minulle kertoivat. Minun masennukseni oli osa minua ja en ymmärtänyt erotella sitä mitenkään minuudesta. Taistelin ajatusta vastaan. Kielsin ja taisin nauraa. Näin jälkikäteen ajateltuna tunnen surua, sillä masennus oli määrittänyt minua salakavalasti ja luikerrellut osaksi minua niin tiiviisti, että siitä irti päästäminen on ollut vuosien taival. Noin reilu kuusi vuotta sitten tuntui hämärästi tutulta. Hakeuduin taas psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, siitä psykiatrille ja tuloksena usean masennuksen jälkeinen lievä masennusjakso. Vanha tuttu, mutta suhtautumisen oli aivan toisenlainen. Alakulo sekä masennus ovat olleet osa elämääni jo liene melko pian syntymäni jälkeen. Äiti hylkäsi lastenkotiin. Vuosien kuluttua isän ja hänen vaimonsa luokse. kasvuympäristö oli haitallinen. Nuorena kolmen lapsen äidiksi. Haitallinen suhde, joka oli monella tavalla vaarallinen. Ero. Yksinhuoltajuus. Lapsen kuolema. Masennusdiagnoosi. Ikää 29 vuotta. Koko identiteetti hukassa syvän masennuksen sylissä. En ymmärtänyt kuka olin ja lisäksi suuri suru. Masennus, tuntematon identiteetti, yksinhuoltajuus sekä suru lapsen kuolemasta. Vastuu kahdesta lapsesta, opiskelusta sekä työstä. Kun nyt mietin noita aikoja, huokaan syvään ja ihmettelen, kuinka selvisin. Hengitän ja katselen hetken ulos ikkunasta ja olen kiitollinen. Maarit 52
Oma masennukseni on kulkenut matkassa lapsuudesta alkaen traumaperäisenä, oman äitini traumaattinen kuoleman jälkeen. Nuorena masennukseni oli piilevänä pitkään ja olin todellinen suorittaja... surulle ei jäänyt tilaa kaikki piti vain unohtaa ja mennä eteenpäin. Itse koitti saada pidettyä kaiken kontrollissa liikkumalla paljon ja syömällä kontrolloidusti. Lopulta puhkesi syömishäiriö. Tällöin masennus ilmeni niin että mitä enemmän masennus yritti ottaa valtaa elämästäni sitä enemmän yritin pyristellä eteenpäin. Suurin lohtu minulle olivat lemmikkieläimet koira ja kani sekä hevoset. Ne toivat turvan ja läheisyyden joka katosi elämästäni äidin kuoleman myötä. Eläimet vaistosivat tunteeni ja toivat myötätuntoa läsnäolollaan. Lenkit koiran kanssa sekä ratsastus retket pitivät itseni jotenkin elämässä kiinni, auttoivat selviytymään. Yksinäisyys oli pohjatonta nuoruusiässä. Emppu41
Hyvin voimakas, energinen, liikunnallinen suorittaja, joka jaksoi ja venyi vähän tai paljon pidempään kun olisi ollut järkevää. Eli koin erittäin vakavan loppuunpalamisen. En tiedä mikä on syy ja seuraus ja mitä tuli ensin mutta seurasi hyvin pitkä musta masennusjakso, ahdistuneisuushäiriö , tuskaisuus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja paljon muuta ja lisäksi. Minttu52
Sairastuin virallisesti vakavaan masennukseen yli 30-vuotiaana - pari vuotta nuorempi pikkusisareni oli tehnyt itsemurhan. Minulla oli varmaan siitä lähtien ollut jonkin asteinen traumaattinen stressireaktio, johon en ollut osannut hakea mitään kriisiapua. Lasten kanssa valvotut yöt ja oma paha syksyflunssa johtivat lopulta väsymysreaktioon. Sipuli
Kriisejä tuli elämän varella monia erilaisia. Menneisyydessäni oli riitaisa avioero, vaikeuksia työelämässä aivovammani jälkioireiden takia, lapsista johtuvia huolia, toistuvaa työttömyyttä, parisuhdeväkivaltaakin. Masennuskin on valtava kriisi, kropalle ja sielulle. Ja ulko-oven kynnyksestä tulee vähitellen tasan ulko-oven korkuinen. Kynnys voi lopulta olla kuin läpipääsemätöntä lyijylasia. Katson läpi, mutten saa ulko-oveani auki, vaikka yrittäisin. Kielo 53
Pitkäaikainen työpaikkakiusaaminen vei kaikki voimani ja johti pahaan masennukseen. Mietin yötä myöten, että seuraavana päivänä pitäisi taas mennä töihin. Miten siitä selviäisin. Vielä pahempaa oli, jos seuraavalle päivälle oli vaikka yksikkökokous sovittuna. Kauhuajatukset pyörivät mielessäni, en oikein uskaltanut nukahtaakaan painajaisten pelossa. Tätä oli kestänyt niin kauan, että väsymys tuntui jo krooniselta. Tinde61
Alun perin kyse oli mielestäni työuupumuksesta. Liikaa töitä, henkisesti raskas työ, aikataulupaineet. Lisäksi kaksi pientä lasta, omat ja perheen harrastukset ja muutto aiheuttivat vain liikaa kaikkea. Jatkoin viimeiseen asti hokien, että ”kohta helpottaa. Kun saan tän projektin valmiiksi, niin sitten helpottaa… Kun jaksan syyslomaan asti, niin sitten helpottaa…” Eikä se koskaan helpottanut. Kun yksi projekti valmistui, oli toinen jo käynnistymässä. Ensin alkoi jalat pettämään harrastuksessa, sitten iski flunssa, sen jälkeen todella raju angiina, ja kun palasin sairaslomalta töihin huomaamaan, että kaikki työt odottavat kasaantuneena ja antibioottikuurit saivat vatsan sekaisin, totesin, että nyt ei pysty enää. Menin työterveyslääkärille pyytämään jotain lääkeapua, sain kuukauden sairasloman. Sen aikana olo vain paheni ja lopulta olin 4,5 kk kotona. Keskivaikea masennus. Kukkanen42
Näin myöhemmin elämää taaksepäin katsottuna olen ollut masentunut koko aikuisikäni, vaikka liki viiskymppiseksi asti luulin, että elämän kuuluukin olla sellaista kuin se minun kohdallani on ollut kaksvitosesta asti. Tuo musta koira, masennus, tulee varmasti olemaan aina kaverinani; en näe miksi se kokonaan poistuisi kun sen kanssa on suurimman osan elämää tullut jo elettyä. Uskon ja toivon, että osaan jatkossa kuitenkin elää sairauteni kanssa paremmin, kun paremmin ymmärrän, mistä on kysymys. Jukka58
Koen, että masennus on minussa ominaisuus joka ei koskaan katoa vaikka välillä voinkin paremmin. Piilossa66
Mulla on diagnosoitu elämän aikana niin masennusta, ahdistuneisuushäiriöitä kuin myös traumaperäinen stressihäiriö, niin on vaikea sanoa, mistä sairaudesta mikäkin ongelma johtuu. Ensimmäiset diagnoosit oon saanut parikymppisenä, mutta muistan kokeneeni voimakasta ahdistusta jo ala-asteella. Kasvoin traumaattisissa olosuhteissa, joita kesti ala-asteen lopulta aikuisuuteen asti. Emppu 30v
Taustalla on ollut myös raskauden jälkeinen masennus, josta en koskaan ymmärtänyt kärsineeni, sillä toimintakyky oli hyvä silloinkin, näin ystäviä ja liikuin lapsen kanssa.
Minun masennukseni on niin sanottu toistuva masennus, eli välillä on parempiakin jaksoja, mutta sitten tulee taas masennusaalto joka pyyhkäisee ylitseni sanoen: ”Et kai vain ole unohtanut minua, täältä tullaan taas”.
Hemu33 Kaarina55
Näihin aikoihin tajusin myös, että minulla on kaamosmasennus. Aloin ihmetellä, miksi aina sydäntalvella riitelen ihmisten kanssa. Olin myös aivan varma, että sisarukseni vihaavat minua ja pitävät minua perheen rumimpana ja lihavana. Joku pieni järjen ääni alkoi epäillä tätä, miksi he ajattelisivat niin? Tajusin, että itse tulkitsen kaiken negatiivisena aina talvisin. Aloin pelätä, että pilaan riitelemällä välini muihin ihmisiin ja aiheutan töissä vahinkoa itselleni, jos en saa kaamosmasennusta hoidettua. Nykyään käytän kirkasvalolamppua aamuisin jo syyskuusta lähtien ja yritän päästä etelänlomalle. Perhettämme on mielestäni koeteltu normaalia enemmän sairauksilla, mutta mieheni mielestä ihan tavalliseen tapaan. Koenko elämäni synkempänä kuin se onkaan, koska ilmiselvästi olen taipuvainen masennukseen. Mikä on syy, mikä seuraus? Maaria57
Annoin sille kaikkeni. Rahat loppui, tein enemmän, lisää töitä, lapsen psyykkiset ongelmat ja itsetuhoisuus, yrityksen muutto, tulipalo, koronaan liittyvät pelot ja jatkuvat muutokset, sulut ja rajoitukset liikunta-alan yrittäjänä, läheisen vakava sairastuminen ja kuolema, jäljelle jääneen ikäihmisen elämän ottaminen huoleksi ja lopulta ero puolisosta. Seurasi masennus, ahdistushäiriö, pitkä sairausloma, fyysinen romahtaminen. Tuija
Mun tarina on pitkä, mutta lyhennettynä: oon väkivaltaisesta alkoholistiperheestä. Kaikkia ihmissuhteita on värittänyt samat ongelmat. Pettäminen, lyöminen ja juominen. Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana, ja lapsen isä kuoli kun olin 26. Siitä lähtien mulla on ollut posttraumaattisen stressin ja keskivaikea masennuksen diagnooseja. Kävin terapiassa vuosikausia ja söin lääkkeitä. Pauliina
Kirjoitan masennuksestani joka tuli kun lopetin kansakoulun. Asuttiin maalla, äiti ja isä olivat eläkkeellä. Eivät jaksaneet/halunneet kannustaa jatkamaan ammattikouluun. Olin kotona, pesin pyykkiä, leivoin , siivosin ja minulla ei ollut mitään muuta. Aloin pelätä kauppaan menoa, ihmisten kohtaamista, peilikuvaani ym. Olo oli hirveä, kun en uskaltanut enkä tajunnut puhua siitä kenellekään. En saanut rahaa mistään ja käytin siskojeni vanhoja vaatteita. Sitten sain kirjeen vanhalta koulukaveriltani, jonka sisko oli lähdössä apulaisen töistä pois. Menin käymään siinä perheessä ja he ottivat minut töihin. Se oli paras masennuslääke, sain uuden takin ostettua, kellon ja korvakorut ym. Sitten pääsin kukkakauppaan töihin ja elämäni alkoi muuttua pikkuhiljaa. Mummi 70
Sain syntymälahjaksi huonot kortit, mutta siihen ei kukaan ympärilläni olisi voinut vaikuttaa. Väkivaltainen äiti, juoppo isä, hyväksikäyttäjä eno, monta muuttoa paikkakunnalta toiselle, eikä ainoalla lapsella ollut ketään, kenen kanssa olisi asioita voinut ihmetellä. Kotiini en ollut tervetullut. Olinkin jo lapsena ja pitkälle aikuisuuteenkin masentunut. Päivi64
Alkoholisoiduin ensimmäisestä kulauksesta teini-ikäisenä. Meillä on alkoholismia suvussa. Nuorenahan on kovin, kovin vaikeaa ja alkoholi auttoi moneen tuskatilaan ja epävarmuuteen. Minusta tuon aikaiset masennukset kuuluivat siihen ikään. Käytin alkoholia lähes joka viikonloppu seuraavat 30 vuotta. Kohtuukäytin omalla mittarillani viimeiset kymmenisen vuotta ja lopetin sitten kokonaan. Alkoholi vaikutti kaikkeen aina viime vuosiin asti. Oli itseaiheutettua draamaa ja masennusta plus kaikkien tuntemia moninaisia lieveilmiöitä taloudellisista huolista juoviin kumppaneihin. Enkä esimerkiksi perustanut perhettä alkoholismini takia. En olisi pystynyt huolehtimaan lapsistani, hyvä kun itsestäni. Voi sanoa, että aikuistuin ajattelultani vasta, kun sain alkoholismiani kuriin. En pidä sanasta ”salakavala”, kun puhutaan juomisesta. Kyllä ihminen tasan tarkkaan ymmärtää mitä hän tekee, mitä se merkitsee esimerkiksi perheelle, lähimmäisille, ystävyyssuhteille, kukkarolle, mielenterveydelle, väkivaltatilastoille, kansantaloudelle, sairauspoissaoloille ja omalle terveydelle. Sitä vaan juo noistakin asioista huolimatta. En sano, että noista asioista välittämättä. Enemmän tai vähemmän piilossa, syyllisenä, hävetenhän sitä pakonomaisesti viinojaan kittaa. Alkoholismi on paskamainen sairaus. Ja tuossapa onkin masennukselle viljava maaperä muokattu. Elämässähän on jo ns. luonnollisestikin omat draamansa: teiniangsti, rakastutaan, erotaan, rakastutaan taas, muutetaan yhteen-erilleen, opiskellaan, taas rakastutaan, erotaan, opiskellaan, tehdään kivoja töitä, paskoja töitä, kolmenkympin kriisiä, työpaikalla sinua saatetaan kiusata, on neljänkymmenen kriisiä, ruuhkavuosia. Välillä elämässä onnistutaan ja välillä ei. Läheisiäkin sairastuu ja kuolee, itsekin saattaa. Plus, että saattaa velkaantua, tai olla taloudellisia ongelmia monesta syystä. Puhumattakaan maailmasta ympärillämme pandemioineen. Niin onhan se ihme, jos ei joskus masennu ihminen. Välillä uppoaa pohjamutiinkin. Ja pitkiksikin ajoiksi ja useinkin, kun alkoholi siinä myös siivittää elämää. Mutta kaikesta huolimatta masennuksen kanssa voi pärjätä. Hulda 55
Masennustani myös pahentaa vuodenajoista talvi: se pimeys. Tähän käytän apuna kirkasvalohoitoa, joka on auttanut minua valtaisasti. Kevät/Kesä taas vastaavasti on minulle, ja mielelleni kaikin puolin parhainta aikaa. Silloin tuntuu kuin heräisi jollain tapaa eloon uudelleen. Myös armollisuus itseään kohtaan on mielestäni tärkeää, ja se ettei masennus määritä sinua ihmisenä, se on sairaus muiden joukossa. Ja toivo, sillä aina on toivoa, vaikka sitä ei itse siellä pimeän kaivon pohjalla lojutessa kykenisikään tuntemaan. Marja
Mielestäni masennuksessa on kysymys ajanhallinnan vaikeudesta. Mitä pidemmälle näköalattomuus aukeaa, sitä pahempi. Aina on kiire ei-mihinkään ja tuntuu että olisi myöhässä, vaikka mihinkään ei tarvitse mennä. Jos jollakin keinolla pystyisi olemaan enemmän läsnä omassa arkipäivässä ja vapaalla -pienemmällä mielen kuormalla. Voimavarojen testi on esim., onko roskia työlästä viedä. Masentuneena niitäkin sai ajatella tunneissa, kun hyvässä kunnossa tuskin huomaat, että veit ne jo. Myös lenkille piti-piti lähteä koko päivän: nyt tulee tilanne, että mulla ei ole mitään tekemistä: ”Pitäisikö käydä kävelyllä”. Tänään en vielä lähtenyt. Parempi elämä
Masennus on tainnut asua minussa pitkään. Taistelin vuosikausia erityiselle lapselleni tutkimuksia, apua ja tukitoimia - turhaan. Nyt ymmärrän, että poltin noina vuosina voimavarani loppuun. Lopulta käytin polttoaineenani turhautumista, katkeruutta ja kiukkua. Elin jatkuvassa taisteluvalmiudessa, ylikierroksilla. En osannut enää rauhoittua, en rentoutua. Elämänpiiri kaventui, sosiaaliset suhteet jäivät. Koin, että oma elämäni pölyttyi hyllyllä enkä tunnistanut enää omia tarpeitani. Kun lopulta vuosien ja taas vuosien jälkeen nuori pääsi tutkimuksiin ja sai tutkimustulokset, lysähdin kasaan. En muista tuosta ajasta muuta kuin pohjattoman väsymyksen. En tunnistanut vieläkään masennusta, joten sinnittelin tyhjällä voimavararepulla vielä 1,5 vuotta. Sitten tulikin totaalinen, lamauttava stoppi. Olen nyt virallisesti masentunut. Voimavarani riittävät juuri arjessa toimimiseen. Olen muuttunut passiiviseksi, keskittymiskykyni on huonontunut ja muisti pätkii. Olen osittain menettänyt mielenkiintoni asioihin, joista ennen nautin. Sasa 56v.
Ilottomuuden lisääntyminen ja hyperaktiivisuus olivat ennusmerkkejä masennuksen ollessa lievä, mutta en osannut niitä havaita. Olin vahvasti sitä mieltä, että minuun masennus ei iske, koska olen positiivinen, liikkuva, sosiaalinen jne Masennukseni tuli hiipien ja sitten rysähtämällä. Parhaat kaverinin kuolivat, äitini kuoli, lapset muuttivat omilleen, työ muuttui tylsäksi etätyöksi (korona viimeisteli). Ilottomuus ja pessimistinen ajattelu tulivat kuin varkain asumaan mieleeni. Parisuhde joutui koetukselle, kun lapset lähtivät omilleen ja meillä ei ollut viikonlopuista yhteistä toivetta ja alettiin olla erillään viikonloput. Maalla kotitalossa ja mökillä syntymäkotini maisemissa viettämäni aika tuntui vielä hyvältä, koska siinä oli paljon fyysistä hyötyliikuntaa luonnossa ja muistot vanhoista hyvistä ajoista olivat siellä ikään kuin seurana. Kumppanini ei kuitenkaan viihtynyt enää maalla ja aloimme olla usein erillään viikonloppuisin. Se eristi minua parisuhteesta huolehtimisesta ja uudesta sosiaalisesta elämästä, jota olisi pitänyt etsiä, koska se ei itsekseen luo kävele. Parisuhteessa vieraannuttiin toisistamme ja erosimme. Harrastuksen kautta vastaan tuli nainen, johon rakastuin ja aluksi se oli molemminpuoleista. Puolen vuoden jälkeen kumppani vetäytyi parisuhteesta ja se oli minulle se korsi joka kamelin selän katkaisi, koska olin syvästi uskonut vihdoin löytäneeni sielunkumppanin ja sen oikean. JussiN66
Olen sairastanut lähes kolmekymmentä vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Nyt kun olotilat ovat tasoittuneet ja mielen keinuntaa olen päässyt terapiassa käsittelemään, olen iloinen, että vielä tämän maailman menoa saan olla katselemassa. Itselleni on ollut tärkeää alakulon iskiessä, että ensinnäkin tunnistan oloni masennukseksi ja pystyn ajattelemaan, että kyseessä on ohimenevä vaihe. Maniaa, kun siitä pois pääsee, seuraa väistämättä jonkintasoinen alavire. Olen jo 57 vuotias ja olen ehtinyt käymään aika monta alakulovaihetta,totaalista masennustakin läpi. Pahin jakso kesti yli vuoden. En pystynyt kuin makaamaan sohvalla ja katsomaan ikkunasta kuusen latvaa. Masennuksessa mieli on musta ja raskas. Ihmiselämän kulku näyttäytyy lohduttomana; synnyt ja sitten onkin edessä vain musta monttu. Elämässä ei tunnu olevan mitään järkeä, eikä mikään tuota iloa eikä lohdutusta. Silloin olisi hyvä kyetä kokonaan irtautumaan kaikenlaisista paineista ja vaatimuksista. Kuten siskoni sanoi kerran: ”Sinä hengität, elämisen ensimmäinen edellytys on saavutettu.” Masennuksessa minulla elämisen aikaikkuna supistuu. En jaksa ajatella elämää kuin päivä kerrallaan, välillä jopa vain muutama tunti kerrallaan. Jos yritän enemmän, alkaa ahdistaa. Siispä olen oppinut hyväksymään sen, että nyt on raskas vaihe menossa ja on keskityttävä ihan elämän perusjuttuihin. Kun jaksan sängystä nousta ja keittää kahvit, siinä on jo aihetta olla itseensä tyytyväinen. Jospa tänään jaksaisin mennä suihkuun? Hyvä minä! Liikkuminen tekee hyvää, mutta voimat on nollilla. Ei siis mitään maratoonariksi tähtääviä harjotteita vaan jos jaksaisi vaikka kauppakäynnin tehdä pikkuisen pitemmän lenkin kävellen, se on iso plussa. Keinu
Uskon, että masennukseni on alkanut tosi vaikeista kotioloista. Äitini tuli Suomeen aikoinaan evakkona Karjalasta ja sitten hänet lähetettiin sotalapsena Ruotsiin, josta palasi Suomeen vastoin omaa tahtoaan. Meitä on paljon ikäisiäni naisia, jotka ovat joutuneet kokemaan traumatisoituneen äidin kasvatuksen. Tunteitani on vähätelty ja koti on ollut rakkaudeton, koska äitini on kovien kokemusten myötä turruttanut kaikki tunteensa. Olisin ehdottomasti tarvinnut traumaterapiaa masennukseeni, mutta kun ei ole ylimääräistä rahaa niin sitä on mahdoton saada. Jokaisella traumatisoituneella pitäisi olla mahdollisuus saada tällaista terapiaa. Marja58
Se on jotain käsin kosketettavaa, mutta siltikin ulottumattomissa olevaa. Se ei välttämättä näy ulospäin, mutta on silti olemassa. On vaatinut töitä, opettelua ja tiedon etsimistä vuosien ajan, että tulisin sinuiksi sen kanssa, ettei se olisi vain painava kaiken nielevä pimeys elämässäni. Masennukseni. Kasvoin vuosikymmeninä, jolloin vaikuttivat yhä vahvasti sotienkin alas painetut traumat ja kauhut. Puhumattomuus, häpeä, rankaisu -kulttuuri, väkivallan eri muodot, tunteiden piilottaminen, eriarvoisuus, kytevä viha pelko suru katkeruus, armoton työnteko, alkoholi, kestäminen, loputon pärjääminen, kohtaamattomuus, pakoon juokseminen. Kasvaessani yritin ottaa tilaani maailmassa, siinä harvoin hyvin onnistuen. Olin kadoksissa iheltäni. Toistin keinoja, tapoja ja kaavoja, jotka johtivat mm. uusiin traumoihin, syömishäiriöihin, ylisuorittamiseen, alkoholiin turvaamiseen, itsetuhoisuuteen, masennuksen ja pahan olon ruokkimiseen. En tiennyt muita tapoja jostain syystä enkä etsiä parempia. Piti riuhtoa menemään, sulkeutua. Olin oppinut ohittamaan oman ihteni ja se vaikutti myös ympäristöönikin, mukaan lukien läheisiini, rakkaimpiin. Miussa oli haavoja, syvää surua, repivää kipua, yksinäisyyttä, jännitystä, muistoja kehoon lukkiutuneena, arkuutta, kauhua, vihaa, syyllisyyttä, syyllistämistä, oksetusta, menetystä, näkymättömyyttä, kiinnipitämistä, mykkyyttä, kateutta, saavuttamattomuutta, kohtaamattomuutta.. rikkinäisyyttä niin valtavasti, odottamassa. Kaiken aikaa piti väistää eri tavoin näkemästä kaikkea sitä, joka oli jäänyt hoivaamatta ja huomaamatta. Piti pysyä pinnalla. Tilkitä vuotavaa venettä. Milla41
Olen alkoholisti-isän ja isästä riippuvaisen äidin kolmas, iltatähti, tytär. Minusta piti tulla poika ja sain kasvaa paljon vapaammin kuin isosiskot. Olin osaava, yritteliäs ja aktiivinen. Synnyin siihen aikaan, jolloin ei levottomille lapsille ollut muuta apua kuin käytävälle käsky. Aikuisiällä sainkin adhd diagnoosin. Minulla on 3 tutkintoa, olen ollut naimisissa kolme kertaa, olen muuttanut yli 20 kertaa, masennusjaksoja ja työuupumusta. Uuvutin itseni työllä ja harrastuksilla. Eka kerralla masennus hiipi pitkään. Odotin ensimmäistä lastani ja en nukkunut. Huoli lapsesta oli kova sillä minulla oli ennakoivia supistuksia jo puolesta välistä raskautta. Lapsi oli tulla liian aikaisin. Synnytyksen jälkeen itkin ja en nukkunut, laihduin 45 kiloiseksi. Sain neuvolasta kuulla että minulla on baby blues ja se menee ohi. No, ei mennyt. Jotenkin siitä kuitenkin nousin ja aloin touhuta lapsen kanssa. Ero tuli lapsen ollessa kolme enkä muista siitä ajasta juuri mitään. Toisen kerran sairastuin pahemmin. Synnytin toisen lapseni ja menin täysin sekaisin. Itkin ja olin suunnattoman ahdistunut. Kolmas kerta oli työuupumuksen piikkiin heti kun terapia loppui. En nähnyt numeroita, kirjaimet hyppi silmissä, en jaksanut mitään. Olin kotona yli puoli vuotta. Koitin vaihtaa töitä, en pystynyt uuteen ja jäin taas kotiin. Olin työttömänä hetken ja tein sijaisuuksia kouluihin. Erosin jälleen. Siitä saakka elämäni heitti kuperkeikkaa. Ajauduin huonoon suhteeseen, ihana muuten, mutta miehen valehtelu kävi kukkarolle kalliiksi. Siinä samassa koetin kasvattaa tyttäriä ja pitää järjestäni kiinni. Masennuin ja tällä kertaa nouseminen sieltä olikin todella vaikeaa. Sipe54
Itselläni on ollut masennus elämässäni vakavampana noin kolme kertaa, mutta mukana se on ahdistuksen kanssa kulkenut aina. Olen kerran syönyt masennuslääkkeitä ja käynyt kahdesti terapiassa, toisen kerran kolme vuotta ja toisen kerran kaksi. Ensimmäiseen pahaan kauteen liittyivät suuret muutokset elämässä ja toiseen puolison itsemurha. Sari 53v.
Suurin tekijä elintavat ja ravinto geenien vaikutusta unohtamatta. Masennuksen tekijöitä elämän kolhut, kotiolot, tekemättömyys. Masennuksen pohjasyy usein turvattomuus ja tarpeettomuus. Mummo77