Masennus kuin ikisade: Korkea toimintakyky

KORKEA TOIMINTAKYKY Yleensä masennus ei aja minua sängyn pohjalle

Mielenterveyden keskusliitto

Olen luonteeltani suorittajatyyppiä eli yleensä masennus ei aja minua sängyn pohjalle, ei estä liikkumista eikä edes aja sairaslomalle. Puolison kuoleman jälkeen tosin olin 2 kk sairaslomalla, mutta se johtui enemmän järkytyksestä kuin masennuksesta joka hiipi kuvaan vasta myöhemmin.

Sari 53v.

Olen aina ollut puuhakas.

Haluan kokeilla kaikenlaista sekä työssä että kotona.

Remppaan, tuunaan ja driftaan. Töissä olen energinen ratkaisijaluonne, iloinen ja huumorintajuinen tietysti myös. Oikea dynamo.

Tiikeri 57

”Kuinka sä aina jaksatkin olla noin pirteä.” ”Meidän ilopilleri.” ”Olet aina niin ihanan positiivinen.”

Työminäni on iloinen ja pirteä. Kupliva ja hersyvä. Hyvin näkyvä ja kuuluva. Autan ja ohjaan satoja ihmisiä viikkoni aikana. Nauramme ja vitsailemme.

Työillan jälkeen istun autossa, työminä riisuttuna ja jäljellä on vain läpikuultava aave.

Katson rapattua talon seinää. Kuorma-auto vei talon kulmasta lohkon viime viikolla.

Rakenteet repsottavat ja villat pursuavat ulos. Samalta minusta tuntuu nyt. Muka niin vankka ja tukeva, mutta pienikin kolhu repii liitokset. Olen puhki. Iloton ja voimaton.

Laahustan kotiin ja yritän jaksaa kuunnella puolisoni päivän kuulumiset. Yritän suorittaa samalla iltapuuhat. Tiedän, etten ole niin läsnä kuin pitäisi, mutta kun en vaan jaksaisi.

Jokaisen työntäyteisen, tai yltiösosiaalisen päivän jälkeen oloni on kuin vanhalla savivaasilla, jonka kuiva pinta säröilee ja tippuvat sirpaleet kolisevat lattiaan. Yritän paniikissa niitä kahmia takaisin, mutta aina jokunen häviää. Erikeepperillä niitä liimaan hätäpäissäni paikoilleen.

Mutta eihän ne nyt paperiliimalla pysykään. Kuten myöskään omat metodini eivät auta korkean toimintakyvyn masennukseen. Supervoimani ovat häpeä ja menettämisen pelko.

Ne pirulaiset, jotka piiskaavat päivä toisensa jälkeen minut huippusuoritukseeni. Kukaan ei näe, kukaan ei huomaa salaisuuttani. Iloinen ja menestyvä yrittäjä, sekä muutaman eri tahon palkkalistoilla. Kolme eri virkaa.

Olenhan minä nyt niin hurjan reipas!

Ja kun olen yksin, itken. Miksi voimani hupenevat nopeammin kuin muilla? Mikä minussa on vikana? Kauanko vielä jaksan asettaa happinaamareita paikoilleen muille laittamatta sitä itselleni?

Sisukas 32v.

Vuosia masennuksen kanssa on vierähtänyt.

Tästä ajasta olen ollut toimintakykyinen suurimman osan ja viettänyt arjen pyörteissä aikaa tehden kaikenlaista.

Minä en tiennyt korkean toimintakyvyn masennuksesta mitään vuosia sitten ja olin todella hämmentynyt ennen kuin terapeuttini kanssa aloitimme tapaamiset ja sain ymmärrystä tilanteeseen Hemu33

Korkean toimintakyvyn masennuksesta kuulin ensimmäisen kerran vasta aikuisena, eikä kukaan terveydenhoidon ammattilainen ole koskaan käyttänyt tätä termiä minun kanssa keskustellessaan. En osaa sanoa pidänkö tällaisesta erottelusta ”tavallisen” masennuksen ja korkean toimintakyvyn masennuksen välillä, mutta toivon, että se auttaisi tunnistamaan erilaisia tapoja, joilla masennus voi ilmetä. Stereotyyppinen käsitys masennuksesta on nimittäin ainakin omalla hoitopolullani heittänyt kapuloita rattaisiin.

Krisu 30v.

Minulla on ollut toistuvia masennuskausia läpi elämän. Välillä ollut hyviä aikoja. Musiikki on tuonut paljon rikkautta elämääni.

Mutta masentuneena, jota on usein sävyttänyt ahdistuneisuus, olen yleensä työskennellyt.

Opetin kauan soittoa.

Koetin vain sietää hankalaa oloani ja neuvoa oppilaitani, vaikka usein tuntui, etten meinaa keksiä mitään sanottavaa.

Tein töitä, mutta kotona pötköttelin.

Perhe-elämään se vaikutti siten, että olin paljon pitkälläni, enkä halunnut lähteä kylään. Koin sen ahdistavaksi siksi, että olin aika hiljainen verrattuna normaaliin itseeni.

Opettelen yhä sitä rajaamista, että vapaapäiviä ja kotonaoloa jää tarpeeksi.

Alma57

Sairastan masennusta, mutta toimin lähes kuin kaikki muutkin. Minkä takia tälle ei voi olla jotain omaa diagnoosia?

Esim. krooninen väsymysoireyhtymä tai jonkin vajaatoiminta kuulostavat paljon ymmärrettävämmältä kuin masennus.

Kukkanen42

Arkeeni se vaikutti siten, että suoritin sen hetkistä elämääni ikään kuin laput silmillä ja hampaat irvessä, haluten oikeasti vain huutaa ja itkeä sitä, etten jaksa enää.

Nainen 32v.

Olin suorittanut peruskoulun, lukion, kandin tutkinnon (kävin jopa vuoden vaihtoopiskelemassa), ollut töissä samassa paikassa jo useamman vuoden esimiestehtävissä ja rakentanut itselleni laajan ammatillisen verkoston. Olin toiminut luottamushenkilönä ja tuutorina opintoaikanani ja olin pidetty ja arvostettu yhteistyökumppani. Minulla oli ihanat ystävät, osa peruskoulun ajoilta ja osa, joihin olin tutustunut vasta aikuisena. Ja kaiken tämän jälkeen tulin kotiin valmiina nukahtamaan enkä enää heräämään.

Onkin jännää vertailla muistoja omasta nuoruudesta sukulaisten kanssa, koska välillä tuntuu siltä, että emme edes puhu samasta ihmisestä. Itse muistan vain pahan olon ja jatkuvan epäonnistumisen tunteen ja muut iloisen ja sosiaalisesti taitavan nuoren naisen.

Jenny 39

Monta kertaa yöllä ajattelin, että aamulla en nouse sängystä, jään kotiin, en mene kokoukseen, en kerta kaikkiaan jaksa. Silti joka ainut kerta nousin, puin, peseydyin, läksin töihin.

Maaria57

Tunsin olevani fyysisesti huomattavan väsynyt, paljon väsyneempi kuin ennen. Toki raskaudella oli tähän oma vaikutuksensa, mutta uskon itse että se jatkuva suorittaminen väsytti myös paljon. Huomasin luhistuvani yksin ollessani, kun ympärillä ei ollut muita ihmisiä. En mielelläni näytä tunteitani muille, ja kun olin yksin niin usein vain itkin. Itkin saamattomuuttani, laiskuuttani, väsymystäni ja sitä kaikkea.

Ajatusmaailmani alkoi olla aika synkkä, mutta kuittasin nekin vain naurahtamalla itselleni ja ajatuksilleni, mullahan oli kaikki hyvin. Suoritin ja toimin yhä paremmin ja kovemmin, koska en suostunut myöntämään itselleni voivani huonosti. Tunsin huonommuudentunteita, kun ajattelin että pitäisi jaksaa tehdä sitä ja tätä vielä lisäksi, mutta en vain jaksanut enempää. Kroppa yritti kyllä pysäyttää fyysisellä väsymyksellä, mutta jatkoin vain entistä kovemmin.

Nainen 32v.

Lamaantuminen oli minulle tyypillistä, kun olin masentunut. En liikkunut, enkä hakenut kokemuksia.

Tein työni ja puhuin järkevän oloisesti muille. Muut eivät huomanneet masennustani, sillä peitin sen taitavasti.

Ehkä siksi en huomannut sitä itsekään.

Nyt tunnistan kehossani merkit. Mikäli huomaan meneväni säästöliekille, tiedän, että kuormitus on kohoamassa ja osaan pysäyttää itseni.

Tämän taidon opin joitakin vuosia sitten, kun pääsin psykoterapiaan, jota kävin kaksi vuotta. Terapiassa opin paljon uutta. Opin ymmärtämään kehoni merkit. Opin tunnustamaan, että minulla on rankka traumatausta ja sellaista ei ole kaikilla. Opin hengittämään itsestäni ulos viimeisetkin häpeän, syyllisyyden ja haitallisen tavan ajatella.

Maarit 52

Minä en ole sankari. Koen itseni luuseriksi. Toki olen kuullut lohduteltavan, että loistavaa, kun pääsit kotiovesta ulos viemään roskat. Minun kokemukseni on, että juuri tämä lannistaa korkeaenergistä ihmistä.

Määrään itseni ovesta ulos. Muistan avaimet, maksukortit, vastamelukuulokkeet ja puhelimen laturin. Avustan äidin sängystä, luen hänelle Hesaria, syömme jäätelöt. Lähden vapaaehtoistoimintaan. Olen hyödyllinen, nauran, hymyilen. Palaan, hoidan sähköpostit, osallistun webinaariin. Käy uimahallissa. Halaan elämänkumppania, suukottelen.

Koko päivän aaltoilee kaamosmasennus tai ihmissuhdeahdistuksesta johtuvassa akuutti ahdistus-masennuksessa.

Korkeaenerginen masennus on väsymätön saalistaja. Se ei väsy lentämään olkapääni takana. Sillä on aina nälkä. Elän kreikkalaisen jumaltaruston vainajalassa, mistä silloin tällöin käyn lossikyydillä paremman olon puolella jokea toimittamassa jonkin konkreettisen tehtävän.

Meeni55

Psykiatrin vastaanotolla todettiin: Ulkopuolisena on vaikea uskoa, että olet masentunut, mutta onneksi osaat sanoittaa omaa oloasi vakuuttavasi. Jep, siitä se sitten oli kiinni, että osaa sanoa oikeat sanat oikealla tavalla, ja ehkä sinä aamuna pukeutua hieman säälittävämmin kuin yleensä ja jättää hiukset harjaamatta.

Jos jalka on poikki, kaikki ymmärtävät ja haluavat auttaakin. Kun on masentunut, usein ajatellaan, että ”ottaisipa sekin nyt itseään niskasta kiinni. Kaikkiahan joskus masentaa, lähde lenkille, ajattele iloisia asioita”. Jos olisi jalka poikki, kukaan ei sanoisi, että ”kyllä se siitä, lähde lenkille niin totut taas kävelemään”.

Jenny 39

Kukkanen42

Olen kärsinyt masennuksesta enemmän tai vähemmän koko nuoruuden sekä aikuisikäni, ja ensimmäisillä kerroilla se oli kaikkea muuta kuin yhdistettävissä korkeaan toimintakykyyn. Siksi tällä kertaa masennusta oli huomattavasti vaikeampi tunnistaa itsekään, saati ulkopuolisen näkökulmasta.

Puolisonikaan ei uskonut kun kerroin epäilyksestäni että saattaisin olla masentunut, vaan vähätteli oloani ja tuntemuksiani. Hän lisäsi vielä, etten taida edes tietää mitä masennus on, jos tämä oli mielestäni sitä.

Siivouksesta stressaaminen ja siivottomuudesta ahdistuminen ei kuulemma kuulunut oirehdintaan.

Nainen 32v.

Omat kokemukseni alkoivat 25-30v välissä. Vanhempani kävivät läpi kohtuu vaikeaa eroa tuolloin ja olin tavallaan siinä välissä. Tein silloin myyntityötä kivijalkaliikkeessä aikana jolloin päivät olivat vielä myynnillisesti hektisiä. Päivät meni töissä, iltapäivät ja illat olin kahden tulen välissä porukoiden pommittaessa (ironisinta oli että omassa elämässä ja parisuhteessa meni kaikki hyvin). Silloin opin varmaan karkaamaan mielipahaa ja alakuloa tekemisen pariin. Ei väliä mitä, vapaaehtoistöitä, kerhotoimintaa tai harrasteita.

Tämä toimi aikansa kunnes väsymys ja nuutuneisuus vain valtasi mielen iltaisin kun työt loppuivat.

Vaihdoin työpaikkaa ja tilanne hetkeksi korjaantui kunnes epäonnekseni koin terveydellisiä haasteita, joka lopulta johti pitkään sairaslomaan. Palattuani töihin samalle työnantajalle tilanne korjaantui taas hetkeksi, mutta pään sisällä alkoi jo päivällä olla varsin kova hurrikaani. Päivisin ahdistus söi suuren osan työtehosta ja iltaisin tuntui siltä, halusi vain pyöriä mattoon ja mieli oli mustaakin mustempi.

Töissä kuitenkin tuntui, että paha olo pysyi hallinnassa, kun teki töitä ja jos jatkoi työntekoa, ei tarvinnut kohdata illan alakuloa. Töihin pääsi karkuun, mutta pitkän sairaslomani aikana jo opin, että siinä jaksamisen narukelassa ei ole loputtomasti narua ja pohjalla ei ole solmua. Lopulta koitti se päivä, että ilo katosi. Kävin töissä ja pää oli edelleen kuin tornado korvien välissä ja päivät olivat todella raskaita, joten lopulta onneksi itse puhalsin pelin poikki ja hakeuduin kunnalliselle puolelle sairaanhoitajan juttusille jossa asiaa käytiin oloa läpi ja alettiin purkamaan ja erottelemaan eri olotiloja.

Antti40

Sitten yhtenä arkipäivänä sanoin asiakkaalle puhelimessa hieman ärtyneesti mielipiteeni eräästä tilauksesta, ja siitä esimieheni sitten hermostui. Sain varoituksen, ja silloin hanat sitten aukesivat. Menin seuraavana päivänä työpaikkalääkärille, ja hän totesi työuupumuksen sekä keskivaikean masennuksen.

Miellyttäjä 44v

Olin niin uupunut, että minun ei tarvinnut, kuin vain ajatella sanaa "väsynyt" niin kävin itkemään. Epämääräinen paha olo vaivasi ja tuntui, kuin raahaisi kivirekeä perässä. Kaikki oli vaikeaa ja takkuista, sumuista.

Jankkasin mielessäni, että minulla on asiat ihan hyvin, on työ, on koti, lapset, mies, kaikki hyvin ja silti vain itketti ja väsytti.

Tulin raskaaksi ja neuvolassa kyseltiin oloa ja kuinka sujuu, avauduin enemmän siellä, enkä enää yrittänyt peitellä ja maskata huonoa oloani, eihän se ollut normaalia tuntea niin, kuin tunsin. Neuvolassa tehtiin masennustesti, meinasin huijata siihen, mutta joku sai minut vastaamaan kuitenkin rehellisesti.

Sain tosi korkeat pisteet. Sain lähetteen mielenterveyspuolelle, jossa sain keskivaikea masennus ja ahdistus diagnoosit. Diagnoosi tuntui aika vieraalta ja en halunnut olla masentunut, se oli jotenkin masentavaa, että olisin jotenkin laiskempi ja huonompi kuin muut, miten voisin olla masentunut, kun kävin töissä, ulkoilin lasten kanssa, tein ruokaa, kävin kylässä. Jollain tasolla helpotti tietää, että omalle ololle on nimi ja se selitti paljon miksi elämä tuntui niin takkuiselta.

Prisca 33v

Minun kohdallani korkean toimintakyvyn masennusta kesti pitkään, vuosia ellei vuosikymmeniä. Jälkikäteen huomaan sitä olleen jo alle kouluikäisenä lapsena, aina keskiikäisyyden kynnykselle saakka. En huomannut sitä itse, eikä sitä huomannut kukaan muukaan. Se oli minun normaali. Minä olin aina se joka ihan varmasti pystyy, kykenee ja selviää mistä vain. Niistäkin asioista mistä muut eivät. Tottahan se olikin, mutta kovalla hinnalla. Kaikki pitivät minua lähes yli-ihmisenä vahvuuteni ja rohkeuteni vuoksi. Mietin kyllä usein mielessäni etten ole erityisen vahva tai rohkea ja miten ihmeessä muut saattoivat nähdä minut aina niin. Tunsin itseni usein pieneksi piipittäväksi hiireksi, mutta tosipaikan tullen olinkin suurin ja vahvin leijona.

Jostain, luultavasti kasvatuksestani saamasta "selkäytimestä", nousi aina voima selvitä. Ja valtava sisukkuus, mikä myös on kääntynyt kohdallani välillä suureksi kiroukseksi. Monta kertaa olisi ollut ihan tosi ok ja erittäin viisasta heittää hanskat tiskiin, eikä vain jatkaa hampaat irvessä.

Hanne 47

Aloin urheilla aivan päättömän paljon ja jossain kohtaa päiväni meni niin että nousin todella aikaisin, lähdin juoksulenkille, menin töihin, kävin töiden jälkeen salilla, sitten koirien kanssa lenkille, yritin opiskella, uudelleen salille tai juoksulenkille ja vatsalihaksia olohuoneessa ja nukkumaan.

Tämä oli normaali rutiinini useamman vuoden, myös tänä aikana syömiseni väheni koko ajan. En ehtinyt enää ystävien kanssa minnekään, kun olin aina töissä tai urheilemassa.

Eristäydyin lähes kaikista, olin yksin. Paino putosi ja ihmiset ihailivat, kuinka jaksoin tehdä niin paljon kaikkea, kuinka ahkera olin ja kuinka upean näköinen. Tottakai jokainen tällainen kommentti ruokki jatkuvaa tekemistäni ja halusin kokoajan olla parempi ja ahkerampi ja hoikempi. Lopetin syömisen lähes kokonaan. Sairastuin syömishäiriöön.

Minna35v

Olin 16-vuotias ja tuntui siltä, että maailma kaatuu päälle, mutta silti oli pakko jaksaa, pakko esittää, että kaikki on hyvin. Pidin huolen siitä, että ihmiset ympärilläni voivat hyvin, eivätkä varsinkaan minun takiani joudu kantamaan ylimääräistä taakkaa tai tuskaa.

Aloitin lukion ja pikkuhiljaa myös työt, ensin ripari-isosena, sitten kerhonohjaajana, kahvilatyöntekijänä ja vielä muutamassa muussa paikassa. Saatoin aloittaa viikonlopun klo 6.00 ensimmäisessä työpaikassa ja päättää päivän klo 04 yöllä kolmannesta työpaikasta.

Tässä ohessa suoritin lukiota, jossa en hyväksynyt kokeesta alle 8 arvosanaa. Olinkin kaikki koeviikon hyvin ahdistunut ja minulla oli kokeeseen mentäessä aina lämpöä vähintään 37,4. Olin se kiltti tyttö, joka voi aina hyvin. Tai noh, siltä se näytti ainakin ulospäin.

Sisäisesti minulla oli niin paha olla, etten edes uskaltanut pysähtyä, en uskaltanut kohdata sitä myllerrystä, joka pääni sisällä vallitsi. Halusin vain unohtaa, mutta pysähtyminen oli mahdotonta.

Jatkoin siis seuraavat 3-4 vuotta samaa rataa, niin paljon tekemistä, töitä, koulua, etten joutunut omia asioitani kohtaamaan. Tiesin, että jos pysähdyn, romahdan. Tiesin, että asiat eivät ole kunnossa. Tiesin, mistä paha olo johtui, mutta en voinut siitä puhua, en kehdannut, en uskaltanut.

Minna35v

Nyt ymmärrän asiat aivan eri perspektiivistä. Sain hoidon ja sen myötä etäisyyttä. Pääsin vihdoin ylös kuilusta, sen reunalle tarkistelemaan tilannetta.

Elämänhaluni on aina siinnyt aivan kaikesta muusta kuin itsestäni ja omista iloistani. Olen aina vain hakenut hyväksyntää ja sen myötä merkitystä. Itse en merkinnyt itselleni mitään.

Vihdoin sain levätä. Lepäsin ja annoin ajatusten tulvia. Vointi repi kehoani ja mieltäni, mutta kaiken sen kaaoksen keskellä löysin haaveen, mitä kohti olen halukas menemään. Realistinen ja harkittu haave, joka olisi vain itseäni varten, eikä ketään muuta.Päätin, että nyt minun on hajottava kokonaan, jotta voin rakentaa itsestäni entistä ehomman saviruukun.

Armollisemman ja rennomman, jossa ei pienet kolhut haittaa.

Sisukas 32v.

Tunsin, että kaikki ei ollut kohdallaan, kun elämästä oli kaikki ilo kadonnut ja päivät koostuivat suorituksista. Yleinen itkuisuus ja alakulo olivat arjessa koko ajan läsnä ja toisaalta mikään ei oikein tuntunut miltään, olo oli turta. Tuntui kuin en olisi henkisesti paikalla ollenkaan. Vähän kuin joissain unissa sitä katsoo itseään tekemässä asioita, niin minäkin tein, mutta olin ihan hereillä.

Olo vähän helpotti, kun sain huonolle ololle nimen. En alkuun sitä uskonut, vaikka jo useita vuosia sitten olin kaikkien testien mukaan syvästi masentunut. Arki sujui kahden lapsen, kahden koiran, omakotitalon, työn ja harrastusten parissa. Jaksoin jopa opiskella avoimessa yliopistossa muutaman lukukauden sisään yli 40 opintopistettä siinä kaiken ohella.

Perhe ja ulkopuoliset eivät usko minun masennukseen, kun teen ja touhuan niin kuin ennenkin. Menen nukkumaan illalla ja herään aamulla aina samaan aikaan ja teen arkirutiinit. Pidän itseni huoliteltuna, minulla on terveet elämäntavat ja osaan jäljitellä taitavasti iloista, pirteää ja energistä, kun olen muiden seurassa.

Nainen 49v, vielä matkalla

”Mutta teidän lapsennehan pärjää niin hyvin koulussa!” kuulivat vanhempani lukuisia kertoja keskustellessaan oppilasterveydenhuollon kanssa ollessani koululainen.

Lausahdushan oli täysin totta - pärjäsin erinomaisesti. Ja erinomaisesti olen pärjännyt koko elämäni, jos katsoo ulkokuorta. Keskiarvoni oli peruskoulun päättyessä niin korkea, että ovet olivat auki kaikkialle. Valmistuin ensin ylioppilaaksi, sitten maisteriksi erinomaisin arvosanoin, rahoitin opiskeluni käymällä töissä, minkä lisäksi tein vapaaehtoistyötä saadakseni monipuolista työkokemusta. Nyt olen työelämässä. Koko ajan olen elänyt masennuksen kanssa.

On ollut parempia ja huonompia jaksoja. Kaikista pahimpia ja vaarallisimpia ovat olleet ne jaksot, jolloin olen valunut niin syvään masennukseen, etten itse edes huomaa sitä: olenhan erittäin hyvä pärjäämään, ja lisäksi hyvä uskottelemaan itselleni, että eihän tämä ole vielä niin paha.

Ehkäpä olen osittain sisäistänyt ajatuksen, etten voi olla ainakaan mitenkään oikeasti masentunut, onhan tätä ajatusta tuupattu joka suunnasta minulle lähes kaksi vuosikymmentä. Sen lisäksi, että kävin töissä ja opiskelut sujuivat, jaksoin myös pestä hiukset! Kaikki kunnossa siis.

Krisu 30v.

Kunnioitus sitä kohtaan, että olen kivunnut elämässä näin pitkälle, yli viiteenkymmeneen ikävuoteen, ollut monissa pätkätöissä, mennyt naimisiin, harrastanut hiki päässä ja ylipäänsä pysynyt järjissäin, puuttuu. Se puuttuu, koska en näytä työkyvyttömältä enkä kuulosta siltä, ellei sitten puheeksi oteta nimenomaan henkistä vointia.

Tällä kertaa tunnistin mistä oli kyse, osasin sanoittaa myös sen, mitä tarvitsisin, jotta olo ja työkyky paranisivat. Harmi vaan, että palveluita ei riitä kaikille, ja koska olen toimintakykyinen, tie tuen piiriin, on pitkä ja kivinen.

Työkyvyttömyyseläkehakemukseni hylättiin v. 2022 sillä perusteella, että minulla on toimintakykyä ”vielä jäljellä”.

Vieläkin, kun työnantaja vaihtuu, ja siten myös työterveyslääkäri, johdun vakuuttamaan taas yhden henkilön siitä, että minulla on masennus, että tarvitsen apua lääkkeiden, mutta etenkin muun tuen muodossa.

Meeni55

Jenny 39

Vastuuntunto ja suorittaminen ovatkin lähes toiset nimeni, joten vaikka tunsin vuosien ja vuosikymmenten aikana lamaannuttavaa uupumusta, nousin aina ja tein mitä piti. Toki välillä tuli pieniä notkahduksia ja jäin lyhyille sairauslomille, mutta nekin menivät enemmän suorittaen kuin voimia keräten.

Minut oli kasvatettu myös pitämään kulissit kiiltävinä ja korkeina. Niidenkin suhteen jatkoin minulle viitoitetulla tiellä. Olin aina huoliteltu ja koti oli siisti. Vaikka saatoin kertoa ihmisille uupumuksesta ja huonommasta voinnista, kukaan ei sitä uskonut, koska en näyttänyt ja vaikuttanut uupuneelta ja huonovointiselta. Tai ei uskonut ainakaan siinä määrin mitä olisin toivonut, mikä oli totuus.

B-lausuntoonikin lääkäri on kerran kirjoittanut suunnilleen näin; "potilaan olemus ja masennuspisteet eivät vastaa toisiaan". Olin vaikean masennuksen ylärajoilla BDI.llä mitaten ja siltä minusta myös tuntui. Silti olin vetänyt eyelinerit ja ripsarit silmiin ennen lääkäriin lähtöä. Ei olisi pitänyt, koska kuntoutustukihakemus hylättiin.

Hanne 47

Oikeastaan jo tässä vaiheessa alkoi se: ”No sinä näytät kyllä pärjäävän”-höpötys. Olin törmännyt siihen joskus aiemminkin, kun olin mennyt lääkäriin kertomaan, että olen kipeä: ”Et kyllä yhtään näytä sairaalta, kyllähän sinä pärjäät.” Tai mennessäni pyytämään apua ammatinvalintapsykologilta hän ilmoitti, että: ”Kyllähän sinä tiedät, mitä haluaisit tehdä.”

Menen näihin edeltä mainittuihin paikkoihin saadakseni apua kulloiseenkin ongelmaan, enkä huvikseni. Kuitenkin siitä, että meikkaan, hiukseni ovat puhtaat, enkä haise, on päätelty, että jaksan. Ilmeisesti.

Rohkaistuin ja menin työpaikkalääkärille, avasin ongelmiani ja en edes yllättynyt, kun lääkäri kysyi: ”Häiritseekö tuo työntekoasi?” Mitä siihen vastataan? Toisaalta voisi sanoa, että kyllä, tämä häiritsee koko elämääni.

Tiikeri 57

Pääsin ammattikouluun opiskelemaan, jonka suoritin hyvin arvosanoin. Mutta arkeni oli kaaoksessa. Kotiin meno ahdisti sillä en halunnut olla yksin, joten vietin aikaa ystävien kanssa ja heidän nurkissaan, tein kivoja asioita heidän kanssaan ja näin perhettäni. Salasin ja peitin sen kaiken pahan olon parhaani mukaan, ainoat asiasta kaiken tietävät olivat paras ystäväni sekä terapeuttini.

Hemu33

Olen aina hoitanut työni hyvin. Vain muutaman kerran olen ollut viikon sairaslomalla. Ulkopuoliset eivät ole nähneet masennustani, ellen ole itse kertonut. Huomaan itse olevani masentuneena ylivilkas, erityisen puhelias ja myös erityisen helposti hermostuva.

Yleensä olen kertonut lähimmille työkavereille, että he ymmärtäisivät, miksi saatan olla ärtyisä. Kannatan avoimuutta ja stigman poistoa mielenterveysongelmista, mutta toisaalta huomaan miten monikaan ei ole valmis ottamaan vastaan tällaista tietoa. Pelkään myös kaatavani ongelmiani muiden niskaan.

Maaria57

Töissä jaksoin ja tein kohtuu pirteästi töitä, siellä tsemppasin tosi hyvin. Kotona kiukuttelin ja itkeskelin, kun olin niin väsynyt. Kotona tein pakonomaisesti kotitöitä, jotta järjestys pysyi yllä ja se helpotti hieman omaakin oloa, kun edes koti oli järjestyksessä, kun oma pää ei ollut. Pakenin myös ajatuksiani kaappien järjestelyyn.

Prisca 33v

Päivät olivat helposti 12 tunnin mittaisia kaikkine opiskeluineen, töineen ja liikuntoineen.

En halunnut pysähtyä tai olla paikallaan. Paras tunne oli, kun oli kotona illalla tai yöllä niin väsyneenä, etten jaksanut ajatella mitään.

Tuska kuitenkin jäyti mun sielua jatkuvasti. Lopulta hakeuduin Kelan psykoterapiaan ja kävin terapiassa täydet kolme vuotta. Lääkkeetkin otin käyttöön jossain vaiheessa, kun olo oli niin tukala. Sain psykiatrilta dystymia-diagnoosin, joka käytännössä tarkoittaa pitkäaikaista masentuneisuutta.

Masennus tai masentuneisuus on näkynyt mun elämässä huonommuuden tunteina, tästä johtuvana sosiaalisten tilanteiden välttelynä ja yksinäisyyden lisääntymisenä, mielialan kiukkuisuutena tai aggressiivisuutena ja tyytymättömyytenä omaan elämään. Kaikella tekemisellä olen erosta alkaen pyrkinyt pitämään itseni niin kiireisenä, ettei murehtemiselle tai oman elämän surkeuden pohtimiselle jäisi aikaa.

Niko 34v.

Työhön tuli pidempi etäjakso. Olihan se raskasta väsyneenä olla työpäivä päätteen äärellä, mutta jossain kohtaa huomasin, että olin vapaa siitä ilmapiiristä mikä siellä oli. Aloin voimaan hiukan paremmin. Kuulin luonnon ääniä ja havaitsin kivojakin asioita ympäristössäni. Edelleenkin työjutut ahdistivat ja tekivät levottoman olon, mutta olin hiukan saanut niihin etäisyyttä. Huomasin kaipaavani sitä aktiivisempaa elämää, mikä minulla joskus oli ollut. Mutta siihen oli vielä matkaa.

Otin työstäni virkavapaata ja pidin välivuoden opiskellen aivan muuta kuin työhöni liittyvää. Oppilaitos oli kävelymatkan päässä ja päivittäin tuli käveltyä muutaman kilometrin koulumatka mennen tullen. Arkiliikuntaa tuli siis viikkoon ihan mukavasti. Söinkin säännöllisemmin ja monipuolisemmin oppilaitosruokailun ansiosta.

Säännöllinen liikunta toi virkeyttä ja hyvällä tavalla väsyneenä päivän päätteeksi myös nukuin paremmin. Uni oli palauttavaa eikä painajaismaista asioiden vatvontaa niin kuin masennuksessa unettomina öinä.

Muutos entiseen arkeen ja vaihtelu virkisti ja toi iloa elämääni. Masennus ja ahdistus tuntuivat olevan poissa.

Tinde61

Joudun jatkuvasti kamppailemaan jaksamisen kanssa. Haluaisin tehdä enemmän kaikenlaista, haluaisin jaksaa paremmin, olla iloisempi äiti, hauska puoliso ja energinen ystävä. Nyt en ole mitään niistä. Syyllistän itseäni jatkuvasti kaikesta, mikä jää tekemättä.

Kukkanen42

Korkean toimintakyvyn masennuksen kanssa eläminen on ristiriitainen kokemus. Hoidan tunnollisesti velvollisuuteni, mutta en elä.

Osallistun, mutten ole osa. Vallitseva fiilis on tyhjyys, kuin kaikki sisäelimet, jänteet, luut, lihakset, hermot ja veri, mutta myös tunteet ja ajatukset olisi vain koverrettu sisältäni pois.

Että luovin arjestani läpi ikäänkuin tyhjänä ihmisnahkapussina.

Tyhjyys ei mielestäni kuitenkaan ole pahinta, siihen kai jotenkin tottuu. Tässä masennuksessa on mielestäni kaksi erityisen viheliäistä piirrettä: eristäytyneisyys ja jatkuva riittämättömyyden tunne.

Krisu 30v.

Olin kotiäitinä yhteensä viisi vuotta.

Tein kaikki ruuat alusta alkaen itse, kestovaippailin, kävin äiti-lapsiryhmässä ja puistossa, järjestin synttäreitä jne. Mies kävi töissä ja remontoimme kotiamme.

Jaksoin lasten kanssa sen ajan, kun mies oli töissä, mutta olisin tarvinnut omaa aikaa sen jälkeen ennen öisiä heräämisiä, joita jatkui yhteensä seitsemän vuoden ajan.

Sananjalka, 47

Samalla kuitenkin hoidin lapset päiväkotiin, siivosin kodin, pesin pyykit, ompelin lapsille ja itselleni vaatteita, maksoin laskut ajallaan, pidin päällisin puolin arjen rullaamassa, tein erilaisia töitä, yritin aika ajoin jatkaa keskeytyneitä yliopisto-opintojakin. Yksi terapeutti hämmästeli sitä, että samaan aikaan, kun haudon itsemurhaa, käyn kuitenkin ostamassa joulukoristeita laittaakseni kodin juhlakuntoon.

Masennukseni ei todellakaan näkynyt päälle päin sille, joka katsoi pintaa.

Päivi64

Minun on muistutettava jokaikinen päivä itseäni siitä, mitä oikeasti on tarpeen tehdä ja mikä on vapaaehtoista. Minun on edelleen vaikea olla tyytyväinen itseeni ja elämääni ellen tee kaikenlaista. Osaksi se johtuu siitä että tykkään tehdä, mutta varmasti vielä enemmän opitusta mallista suorittaa.

Korkean toimintakyvyn masennuksesta on ollut tietenkin myös hyötyä. Vaikka loppujen lopulta masennus on vienyt minut viimeisen kymmenen vuoden aikana monta kertaa sängyn pohjalle asti pitkiksikin ajoiksi, olen kuitenkin saanut hoidettua esimerkiksi laskuni ajoissa ja pidettyä yhteyttä ystäviin. Kiitos myös nykytekniikan.

Silti korkean toimintakyvyn masennus on ehdottomasti enemmän hankaloittanut elämääni.

Minua ei olla nähty, kuultu tai otettu aina tosissaan. Kun en ole tohtinut pyytää apua, sitä ei ole myöskään tarjottu koska olen pitänyt tiukasti kiinni pystyvän roolistani.

Korkean toimintakyvyn masennus on hämmentänyt myös parisuhteissa. Kumppanin on voinut olla todella vaikea pysyä perässä mikä minun todellinen vointini on, kun en ole sitä aina oikein itsekään tiennyt. Elämä tuntui lopulta kaksoiselämältä. Oli se mitä tunsin kehossa ja mielessä ja se minkä annoin näkyä ulospäin.

Hanne 47

Ehkä korkeantoimintakyvyn masennusta sairastaville pitäisi antaa automaattisesti sairaudenhoitoon pari sairaslomajaksoa tai kuntoutusjaksoa joka vuosi.

Jaksaisiko sellaisten voimin paremmin? Ilman, että tarvitsee sinnitellä, kunnes joutuu taas myöntämään, että ”minä en jaksa”. Sen myöntäminen on nimittäin VAIKEAA. Suorittaja minussa (kuten myös koko yhteiskunta) sanoo, että olen heikko ja huono, jos en jaksa. Jos et jaksa, niin koita nyt vaan jaksaa.

Yksikään lääkäri ei ole huomioinut “korkeaa toimintakynnystä”, olen kyllä eräältä lääkäriltä kuullut, etten vaikuta kovinkaan masentuneelta koska mm. naureskelin vastaanotolla, ja kerroin suht selkeästi miltä minusta tuntui. Itse olen lukenut aiheesta aiemmin pienen artikkelin, ja silloin tajusin, että termi kuvastaa minua täysin. Olen hyvin tunnollinen, ja pidän aina lupaukseni. Siksi ehkä on todella vaikeaa jäädä sairaslomalle. Se tuntuu ansaitsemattomalta tauolta, ja koen huonoa omaatuntoa, kun pystyisin fyysisesti kyllä työskentelemään. Masennusta en koskaan tajunnut sairastavani, tunnistan valtavaksi paisuvan kiukun, ja pettymyksen elämään, enkä tunne onnellisuutta, riemua enkä uskoa tulevaisuuteen.

Kukkanen42

Miellyttäjä 44v.

Kukaan ympärilläni ei oikein meinannut uskoa ja hyväksyä ajatusta masennuksestani, koska seitsemän viikon sairaslomaa lukuunottamatta suoriuduin kaikesta.

Korkean toimintakyvyn masennuksesta puhui ensi kertaa vasta psykoterapeutti jossain kohtaa kolmen vuoden terapiaani. Se helpotti oloani, koska silloin ymmärsin, että ilottomuus, jota suurimman osan ajasta kannoin sisälläni masennuslääkkeestä huolimatta, todellakin oli masennusta. Luulin, ettei se voinut olla, koska pystyin tekemään kaiken ja enemmänkin. Luulin, että masentuneena olisin vain maannut apaattisena ja sitä ei siis tapahtunut.

Sananjalka 47

Toisille masentuneille haluaisin sanoa, että koettakaa jaksaa sitä oloa. Käykää terapiassa tai keskustelkaa säännöllisesti jonkun kanssa. Minulla oli myös pelkoa siitä, että jos en toivukaan, vaikka oli kokemuksia toipumisesta. Se pitäisi yrittää ajatella vain pelkona, ei faktana.

Alma57

Myöhemmin kun kollegoilta ja harrastekavereilta olen asioista kysellyt niin heille on tullut täytenä yllätyksenä, kun olen kertonut, että silloin on uitu mustissa ja päivät ovat olleet kauheita. ”Ei kyllä ole päälle päin näkynyt tai huomattu”, ”Masentunut?

Miten oot voinut olla kun oot ollut kaikessa mukana” oli tuttu kommentti.

Kaikessa absurdiudessaan en ymmärrä kuinka se on ollut mahdollista, kun itselle tuo aika on ollut todella raskasta ja tuntunut että olen epäonnistunut kaikessa.

Antti40

Toisaalta masennus itsessään eristää, koska en uskalla kertoa siitä kuin hyvin harvoille valituille. Pystyn puhumaan mielenterveyden haasteista kollegoiden kanssa empaattisesti ja ennakkoluulottomasti. Silti kukaan ei tiedä, että olen ”yksi niistä”. En niinkään pelkää työpaikallani stigmaa - että pitäisivät hulluna - vaan sitä, että minua aletaan kohdella jotenkin erilailla, jotenkin silkkihansikkain. Silti välillä toivon, että voisin kertoa ja olla rehellinen, kun kahvipöydässä kysytään vaikkapa mitä tein juhannuksena. Kertoa, että lähinnä selviydyin ja että siinä olikin jo kädet täynnä.

Krisu 30v.

Sitä ajattelee, että kun läheinen kuolee, ihminen masentuu ja silloin sitä makaa tukka likaisena sohvan nurkassa muutaman kuukauden, kunnes vähitellen nousee ylös.

En suostunut hyväksymään, että minä olisin masentunut. Työssäkäyvä ihminen, jolla on elämässä kaikki hyvin! Lapset, aviomies, omakotitalo – ei mitään suuria vastoinkäymisiä elämässä. Miksi minua masentaisi?

Ehkä vähitellen olen alkanut ymmärtämään, että sellainen ”minua masentaa, koska olen surullinen” on vähän erilaista, kuin oikeasti sairastaa masennusta. Se on sairaus. Krooninen, elämään vaikuttava sairaus, johon voi auttaa mm. lääkitys.

Kukkanen42

On ollut todella hienoa saada pitkä terapia, jossa olen saanut paljon ymmärrystä masennuksesta, ahdistuneisuudesta, itsestäni, menneistä asioista ja ehkä kaikista tärkeimpänä sellaista lempeyttä itseäni kohtaan, että vaikka voin huonosti, olen silti hyvä ja rakastettu ihminen. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja omia voimavaroja ja myös pysähtymään, vaikka se on yhä vaikeaa toisinaan. Olisi niin helppo paeta ajatuksia täyttämällä päivät muulla tekemisellä kuin yksin ololla ja oman itseni kohtaamisella.

Minulle läheiset ihmiset pitävät toivoa yllä ja ovat vahvasti tukenani jaksamisen kanssa nykyään. He ovat korvaamattomia elämässäni.

Hemu33

Nyt olen alkanut lääkityksen uudelleen aloituksen myötä löytämään taas pieniä ilonhetkiä, ja yritän tietoisesti pysyä irti negatiivisista ajatuksista.

Miellyttäjä 44v.

Ymmärrys siitä, etten voi yhtäkkiä muuttua ihan erilaiseksi, mutta voin joka päivä tehdä parhaani kipukohtani huomioiden, on auttanut. Kuntoutumista ei tarvitse suorittaa, vaikka niin helppoa olisi lähteä sille tielle. Lähelläni ovat nyt ne ihmiset, jotka arvostavat ja rakastavat minua itseni vuoksi, ei sen miten paljon saan aikaan ja suoritan. Se helpottaa. Vertaistuki on ollut myös kullanarvoista. Saman kokenut tietää puolesta sanasta.

Hanne 47

Pakko on ollut rajata. Käytännössä se on tarkoittanut monen mukavan asian pois rajaamista. Harrastukset on jääneet sivulle, samoin aktiivitoiminta yhdistyksissä. Ystäviä ei jaksa nähdä, eikä tapahtumiin osallistua. Niistä saisi energiaa ja iloa, se olisi henkireikä arkeen. Mutta kun voimat ei riitä kaikkeen.

Masennus luo haarniskan päälleni ja koska kaikki energia menee selviytymiseen päivästä toiseen, ei sitä riitä mihinkään ylimääräiseen. Vaikutan täysin työkykyiseltä ja hyvinvoivalta, mutta totuus on, että hoidan jotenkin työni, käyn kaupassa, teen ruokaa ja hoidan lapset sekä jotenkuten pakolliset kotityöt. Siinä se. Muuhun ei pysty.

Kukkanen42

Se mitä nyt olen oppinut on, että pitää osata rajata tekemiset ja pitää huoli ettei pääse väsyttämään itseään fyysisesti sen takia, että yrittää karata pahaa mieltä karkuun.

Lepoa, aikaa itselle kun se siltä tuntuu ja pitää luottaa siihen, että jos mieli vastustaa asiaa niin sitä ei kuulu siihen pakottaa.

Uskon vahvasti, että uskaltamalla hakea ensin apua, tehdä työtä ja pohtia ratkaisuja ammattilaisten kanssa ja tämän jälkeen vielä jatkamalla asian käsittelyä itse, on ainoa tapa oppia elämään oman mielensä kanssa. Kukaan ei sitä paremmin tunne ja kaveri ei voi sanoa mikä auttaa alakuloon.

Yritän pitää itsestäni huolta. Joustan töissä ja saatan käydä kesken päivän hieronnassa tai kampaajalla. Ulkoilma helpottaa myös ihmeellisesti masentunutta mieltä.

Maaria57

Masennus on kuitenkin kirkastanut minulle hyvin selkeästi, mitkä asiat antavat minulle energiaa, mitkä asiat sitä kuluttavat, ja ennen kaikkea mihin haluan rajallisen jaksamiseni tässä elämässä käyttää.

Parantuminen ei ole tavoitteeni, eikä varsinaisesti onnellinen elämä, vaan merkityksellinen arki.

Krisu 30v.

Antti40

Masennus saa toivon katoamaan melko tehokkaasti. Välillä tuntuu, että tässä tämä nyt oli ja muuta parempaa ei ole tulossa.

Toivoa kuitenkin tuo se, että vaikka en koskaan pääsisi kokonaan irti tästä haarniskasta päälläni, opin kulkemaan sen kanssa. Haarniskan kanssa oppii elämään ja oppii keinoja, jolla sen painoa voi keventää.

Kukkanen42

Toivoisin – ja koska toivon, on elämässäni toivo olemassa siis – että tulisi rauha.

Minun oma puuhailurauhani, jota selviytymisvinkkien mainonta ei rikkoisi.

Minä toivon, ettei kukaan enää kysyisi, olenko tehnyt jonkin harjoituksen vai en. Toivon apua unohtaakseni minulle pikkutytöstä asti vaatimuksen toisensa perään asettaneen Jumalan. Haluaisin unohtaa henkilöhistoriaani ja kirjoittaa uuden, kauniimman. Tahtoisin soutuveneen, joka ei olisi menossa minnekään.

Meeni55

Tie tähän pisteeseen ei ollut helppo, eikä ruusuinen. Yritin luovuttaa, mutta en pystynyt. Yritin etsiä apua, yritin luottaa, mutta en uskaltanut ottaa apua vastaan, kunnes oikea ihminen osui kohdalle. Yritin pysähtyä, mutta en voinut. Vasta kun myönsin itselleni, että asiat eivät ole hyvin ja halusin muuttaa elämääni itseni takia, olin valmis ottamaan apua vastaan. Kun pysähdyin ja kuuntelin itseäni, romahdin.

Mutta silloin tiesin, että ainoa tie on ylöspäin. Aiemmin juoksin tekemisen avulla ajatuksia pakoon, nyt teen asioita, jotta voin saavuttaa tavoitteeni ja unelmani.

Nykyään olen siinä pisteessä, että voin sanoa, että se kaikki mitä olen käynyt läpi, on tehnyt minusta paljon vahvemman ja kokemukseni ovat valtava voimavara tulevassa työssäni. Olen ylpeä siitä mihin olen päässyt, ja siitä mitä minusta on tullut!

Minun oloa on auttanut raskas liikunta (kehon tuottamat mielihyvähormonit), rakkaan ystävän tuki, kirjojen kuunteleminen, tunneharjoitukset ja yksinolo. Kun on yksin, ei tarvitse suorittaa kenenkään toisen edestä.

Nainen 49v., vielä matkalla.

Minna35v.

Itse sain eniten toivoa siitä kun tajusin olevani masentunut, vaikka kykeninkin toimimaan arjessa. En ollutkaan huonompi kun tuntui että en jaksaisi, olin vain masentunut. Tietysti masennuksen tajuaminen hieman laski omaa toimintakykyä, koska tajusin jopa ylisuorittaneeni asioita vältelläkseni pahan olon kohtaamista. Se oli kuitenkin välttämätöntä myös paranemiseni kannalta: pysähtyminen, ja tosiasioiden myöntäminen, etenkin itselleni. Muutosta ei voi tapahtua ennen kun oikea ongelma huomataan.

Nainen 32v.

Minun kohdallani toipumisen avain on ollut se, että olen alkanut antaa asioille nimiä. Kun jokin kielletty tunne on kerrankin puettu sanoiksi, se lähes pakottaa etsimään uudenlaisia ratkaisuja tuttuihin tilanteisiin.

Tunnetta ei saa enää sammutetuksi, kun se kerran on tullut julki, ja hyvä niin!

Ensin tulivat sanat, sitten ovat tulleet elämänmuutokset. Tulivat laulu, tanssi, säveltäminen, kirjoittaminen, käden taidot ja työ. Nyt elämä tuntuu ”omalta” enkä enää sure sitä, mikä lapsena ja nuorena meni vikaan.

Tunnen olevani sinut historiani kanssa.

Nuorelle itselleni sanoisin nyt, että ala puhua. Puhu itsellesi, jos ei ole ketään muuta, kelle kehtaisit puhua. Etsi sanoja sille, mikä on vain vaikea möykky sisällä. Älä anna häpeän tunteiden estää. Totuus tekee vapaaksi, vaikka sen kohtaaminen olisi tuskallista. Kipu loppuu. Vapaus jää.

Päivi64

Vinkin annan toisille masennuksen kanssa eläville, että pohdi kuinka tarvitsisit tulla oikeasti kohdatuksi sisimmässäsi. Lempeydellä, myötätunnolla, kunnioituksella, tasa-arvolla, oikeudella olla olemassa omana itsenäsi, vai kuinka?

Mene sen jälkeen luontoon. Etsi ihellesi sopivia paikkoja. Pysähdy, ole, hengitä, ihmettele. Aisti.

Ja toista tätä kerta toisensa jälkeen.

Auttamalla luontoa, kunnioittamalla ja suojelemalla, teet sitä myös ihellesi, läheisillesi, kaikille eläville. Elä anna luontoyhteytesi hävitä, vaan palauta se, voimista sitä, etsi uusia tapoja, näe ja tunne luonto ihan arjessasi. Sillä on merkitystä, sillä on vaikutusta.

Milla41

Toivoa on tuonut ajatus, että mikään ei kestä ikuisesti ja voin itse valita mitä ajattelen ja mihin suuntaan huomion. Voin jäädä märehtimään ja surkutella elämääni tai voin aktiivisesti ja tietoisesti pyrkiä pitämään itsestäni huolta ja tehdä asioita joista nautin. En halua katua, että elämäni on jäänyt elämättä. Kaikki elämä on arvokasta.

Prisca 33v

Siivousvimmani on kadonnut kokonaan, ”pöly pysyy” on uusi tunnuslauseeni entisen pakkosiivoilun sijaan. Työn sankaruudesta ei vieläkään mitaleita jaeta, ei kotona eikä töissä, on paljon järkevämpää miettiä omaa jaksamistaan suorittamisen sijaan.

Omaa jaksamistani hoidan luonnossa. Kävelen, valokuvaan tai katselen ja nautin.

Pysähdyn hetkiin, auringonsäteisiin pilvien välissä tai pisaraan lehdellä, tiedostan, että en saa hetkiä enää takaisin ja koetan elää sen.

Myös kiukkukävely auttaa: lähden kävelemään lujaa ja kuuntelen ehkä musiikkia samalla, vaikka Metallicaa. Kävelen niin lujaa kuin jaksan ja kun alkaa tuntua, että helpottaa, hidastan. Saatan kävellä takaisin paitsi hyvin rauhallisesti, niin myös kuunnellen vaikkapa reggaeta. Koetan joka ikisenä lauantaina tehdä jotain ihanaa, käydä taidetta katsomassa tai valokuvanäyttelyssä. Sunnuntaisin kuuntelen usein paljon musiikkia, suihkussa ja hitaiden kahvikupillisten kanssa. Koetan tehdä asioita, joista sieluni nauttii.

Ajattelen, että olen jalostunut vaikeuksieni kautta Timantiksi. Hiiliköntistä on tullut valtavassa puristuksessa upea, kiiltävä kivi, joka ei naarmuunnu juuri mistään. Tiedostan, että kaikilla on taakkansa, enkä koskaan vähättele enkä vertaile näitä, koetan ymmärtää sen sijaan.

Tiikeri57v.