Masennus kuin ikisade: Toipumisen tarinoita

V채hitellen sain purettua solmuja, voimaa pienist채 hyvist채 hetkist채

TOIPUMISEN TARINOITA Mielenterveyden keskusliitto

Kannen kuva: Wille Härkönen

Saa kuulla, että ei ole yksin ja tästä on näköjään selvittykin. Ja että edessä on hyvääkin eikä vain luopumista ja tyytymistä.

On hirveän tärkeä ymmärtää ettei toipumista voi suorittaa. Vaan kyseessä on prosessi jossa tarvitaan aikaa ja malttia.

Esko, 36

Kuva: Wille, 61

Uskoo tulevaan, parempaan päivään.

Tulee elämänilo.

Aune Elina, 85

Käänne parempaan alkoi, kun pääsin kahdesti hoitojaksolle psykiatrisen sairaalan päiväosastolle. Muiden potilaiden seurassa vanha haluni hassutella ja hoopoilla alkoi hiljalleen nousta pintaan. Eräänä päivänä tajusin pitkästä aikaa nauravani.

Psykiatrinen osasto on oikeastaan hyvin rauhoittava paikka, vaikka moni kuvittelee ihan muuta. Siellä saa lepäillä, kun väsyttää, tai hakeutua toisten seuraan, jos siltä tuntuu.

Minulle ratkaiseva tapahtuma oli osastomme tutustumisretki paikalliseen mielenterveysyhdistykseen. Retkestä jäi mukava mielikuva, joten sairaalajakson jälkeen menin

käymään siellä uudelleen. Pian löysin itseni yhdistyksen hallituksesta.

Uskon, että olen toipunut näin hyvään kuntoon nimenomaan vapaaehtoistyön ansiosta. Varsinaiseen työelämään en pystynyt enää vakavan masentumisen jälkeen palaamaan, mutta yhdistystoiminta antaa aivan valtavasti iloa ja merkityksellisyyttä.

Tulee tavattoman hyvä mieli, kun huomaan voineeni tarjota toiselle ihmiselle edes yhden uuden idean tai iloisen ajatuksen.

Luca, 68

Kuva: Helena, 64

Kun hyväksyy ilon ja surun eikä hae vain pelkkää iloa, alkaa nähdä kokonaisuuden ja sen kauneuden, eikä pelkää mitään hetkeä.

Tuukka, 38

Juuri nyt päässäni on ajatuksia nolla Olenko siis huijari kun kerrankin on hyvä olla?

Fanni-Laura Mäntylä

Kuva: Jonna, 30

Kuva: Satu, 33

Kuva: Henry, 20

Vuonna - 86 alkoi toipuminen. Olin lainannut kirjastosta Matti Kurjensaaren kirjan Loistava Olavi Paavolainen. Kiinnostuin paljon Tulenkantajista ja luin kaikki kirjat heistä.

Sivistys on se asia, joka on pelastanut minut masennuksesta. Toki huonoa oloa oli vielä tämän jälkeenkin aina 2000-luvulle saakka.

Olen opiskellut yliopistossa mm. kirjallisuustiedettä. Lisäksi maalaan tauluja ja teen paljon käsitöitä. Ollessani sairaalassa menin ensimmäisenä aamuna kanttiiniin ja ostin oranssia lankaa ja tein siitä kintaat.

Terapiahuoneessa maalasimme liiduilla ja se oli hyvin virkistävä paikka.

Vuonna -87 kevättalvella pääsin paikkaan, jossa oli minulle parasta kuntoutusta. Menin nimittäin Oriveden opistolle neljän kuukauden kirjoittajakurssille. Siellä olo vaikutti koko myöhempään elämääni myönteisesti. Sain siellä hyviä ystäviä ja koin kaikkea sellaista, jonka tunsin olevan suurta kannustusta.

Olen pitänyt 17 kuvataidenäyttelyä ja kirjoittanut 7 omakustannuskirjaa.

Tulevaisuudesta ei tiedä kukaan mitään, mutta nykyisin minun elämäni on hyvää ja masennus on väistynyt.

Tuula

Kuva: Wille, 61

Elämääni ilmestyi uusi ihmissuhde. Joku, joka ymmärtää.

Lopetin lääkehoidon, joka ei minulle sopinut.

Terapeutin kanssa keskustelut auttoivat.

Armi, 66

Katso pitkään tulevaisuuteen Kiinnitä katseesi mahdollisuuteen Näe jokaisessa rientävässä hetkessä olevasi mukana elämän retkessä.

Timo Törmikoski

Mä saan apua, otan tabuja.

Jotain on vielä jäljellä.

Mulla käy apuvoimia, saan toimia.

Siivota ja surra, hammasta purra.

Olenko toivoton kappale vai kultakimpale?

Hippuja löytyy haarniskasta ja tyynyn alta.

Se joka löytää saa pitää!

Tiina Mäntylä

Ryhmässä kuulin tarinoita ja kerroin omani. Kuulin, miten jollain oli sietämättömän paha olla aivan kuin minullakin. Koin, etten enää olekaan yksin.

Kuulin, miten joku oli jo hieman päässyt nousemaan. Se herätti ajatuksen, että ehkä minäkin vielä? …Vähitellen sain purettua solmujani ryhmässä yhdessä toisten kanssa ja autoin myös muita purkamaan omia solmujaan. Vähitellen alkoi jalkoihini taas tulla voimaa ja aloin nousta.

Anna

Kuva: Piia, 31

Monologi masennuksesta, osa 4 Mä tartten välillä vielä tukea, kannattelua. Joskus ne pilvet näkkyy taas mut tällä kertaa ne ei pelota mua ja mä annan niiden hälvetä. Joskus siihen mennee pidempi aika, mut mä tiiän että ei ne sinne enää jää.

Nyt mä uskallan antaa itelleni tilaa olla onnellinen. Ei se vanha jenni enää tule takaisin...mut tilalle on tullu uus jenni, vahvempi ja onnellisempi. Mä kannan mun taistelua mukana koko loppuelämäni mut nyt mä en anna sen painaa mun selässä. Mä kannan sitä rohkeudella ja ylpeydellä...koska mä tiedän, että mä olen niin paljo muutakin kuin tää sairaus.

Jenni, 29 Haluatko katsoa Monologin masennuksesta videona ja Jennin itsensä esittämänä?

https://www.youtube.com/watch?v=A-OqMsfoehI&t=46s

Vähitellen aloin löytää omia voimavarojani, asioita, joissa olen hyvä. Ymmärsin, että jokaisella on niitä, ne pitää vain löytää.

Ilonpisaroita alkoi tulla elämäääni, löysin erilaisia harrastuksia, joissa voin toteuttaa kykyjäni.

Leena

Kuva: Titta, 24

Toivoa toi ymmärrys siitä, että riitän.

Uusi harrastus: ratsastus, kuoro, käsillä tekeminen, eläinten hoito.

Kaikki uuden oppiminen ja siitä itseluottamuksen kasvaminen Läsnäolevat ihmiset, joiden seurassa tulee kuulluksi ja nähdyksi. Jonkin unelman toteutuminen, pienenkin.

Esimerkiksi telttailuun uskaltautuminen tai uuden kukan ostaminen puutarhaan ja kasvun seuraaminen. Jonkin jännittävän aloittaminen! Avantouinti!

Sanomalla ei asioille, jotka vievät voimia, ja rohkeutta sanoa kyllä vaikka pelottaisi sellaisille asioille, jotka kiehtovat.

Päivi, 54

Olen alkanut arvostamaan tyhjiä, alakuloisia päiviä ymmärrän niiden arvon ja tarpeellisuuden on annettava lupa ja ymmärrettävä; levossa on kasvun pohja tylsyydessä alitajunta luo uutta näiden päivien jälkeen kaikki yksinkertainen on kaunista ja täytyn arjesta.

Anne

Minä saan voimaa tästä hetkestä.

Ajatuksesta, että juuri nyt kaikki on hyvin. Mennyt on jo tapahtunutta eikä sitä voi enää muuttaa.

Tulevasta ei koskaan tiedä tai voi olla varma. Varmaa on vain epävarmuus, kun kyse on tulevasta.

Tulevaisuus voi pelottaa tai tuntua toivottomalta. Kaikki on kuitenkin mahdollista ja on mahdoton sanoa, miten asiat lopulta sujuvat. Varmaa on vain tämä hetki.

Saan voimaa pienistä hyvistä hetkistä. Pienistä hyvistä asioista.

Keräilen niitä.

Anna

Kuva: Teemu, 34

Kuva: Johanna, 30

Kun mielessäni kuljen läpi elämäni tapahtumien, olen usein kuin mustien helmien kalastelija. Kaiken, mikä on minua joskus satuttanut, murehduttanut, tuntunut surulliselta, satuttavalta tai raskaalta, huomaan poimia matkaani. Näistä mustista helmistä pujottelen sitten elämänlankaani helminauhan, jonka ripustan kaulaani. Tämä raskas, surusävytteinen helminauha niskassani raahustan kompuroiden eteenpäin päätäni sen painosta riiputtaen ja valitellen, kuinka raskasta elämäni onkaan…

Tyypillistä pessimistin toimintaa! Toki on tärkeää käsitellä ja käydä läpi elämässä olleita vaikeita aikoja ja asioita. Mutta miksi? No juuri siksi, ettei niitä tarvitsisi kantaa mukanaan koko elämäänsä, antaa nakertaa pois kaikkea elämäniloaan.

Anja

Kuva: Wille, 61

Sanon aina, että puutarha on kuntopolkuni ja mediaatiopaikkani. Ulkona tehty fyysinen työ kasvattaa lihasvoimaa ja luonto ja kasvit hoitavat mieltäni. Kun iskee masennus, alan suunnitella, mitä kasveja haluan istuttaa sinne ensi kesänä. Negatiivisen levyn katkaiseminen ja ajatusten siirtäminen muualle helpottaa ja piristää oloa.

Leena

Toivoa herätti tietoisen läsnäolon taidon oppiminen, hetkeen pysähtyminen ja sillä tavoin hyvän huomaaminen.

Fanni-Laura

Kuva: Jenni, 30

Kun hakee apua, ottaa ensimmäisen askeleen kohti tervehtymistä. Se antaa jo toivoa, kun saa ensimmäisen ajan lääkärille tai muulle hoitohenkilölle. Toivo herää, kun myöntää asian laidan ja hyväksyy itsensä.

Toipuminen tulee vähitellen kuin masennuskin tulee, eli pitää vain jaksaa kulkea parantumisen polkua niillä ohjeilla, joita on

saanut – annetut lääkkeet pitää syödä.

Lähipiirin ylläpito ja käydyt keskustelut antavat voimaa ja uskoa omiin sosiaalisiin taitoihin.

Lähde ulos joka päivä, vaikka sitten pienelle lenkille – hengitä ilmaa, yritä nähdä kauneus kaikessa, sillä meidän masentuneidenkin sisällä on kauneutta.

Tuukka, 38

Olen väsynyt ja ahdistunut.

Väsynyt taistelemaan, muuttumaan, etsimään uutta ja jättämään vanhan.

Miksen voisi vain olla?

Miksi minun pitäisi muuttua, kasvaa ja luopua?

Toisaalta: Miksen lähtisi lentoon niin kuin kotka?

Jolloin voi tuntea tyhjyyden allansa ja kokea sen henkeäsalpaavan hetken, jolloin jalat ovat irti entisestä, mutta siivet eivät vielä kanna.

Ajoittain pelkään, että jospa olenkin vain pikkulintu kotkan pesässä, eivätkä siipeni kestäkään.

Päivi Rissanen Toveita, toivoa. Voisinko olla tyytyväinen, elää hyvin, tehdä sopivasti.

Toivoa on ja pyristelyä mielessä. Olen löytänyt ystäviä. Tapaan ihmisiä, tutustun, ystävystyn. Olen koittanut osallistuja, tehdä asioita, pettynyt, luovuttanut. Nyt taas vois olla tilaisuus alkaa sopivan pienestä rakentaan tyytyväistä, tervettä elämää. Sopivan pienestä.

Nimetön kirjoittaja

Kuva: Johanna, 60

Kävelen sairaalan puistossa.

Penkillä istuu pieni lintu.

Katselemme hetken toisiamme.

Lintu pyrähtää lentoon.

--Minä myös.

Nyt tiedän, että myös minä osaan lentää.

Päivi Rissanen

Kuva: Heka, 47

Kuva: Wille, 61

Kuva: Jenni, 28

Kuva: Titta, 23

Kuva: Marjo, 31

Kuva: Elina, 85

Kuva: Anu, 30

Kuva: Laura, 32

Kuva: Marketta, 70

Iloa arjessa tuottaa hyvin moni asia.

Parisuhde on niistä tietysti kaikkein tärkein, ja pieni pöhkö Alex-koiramme osaa piristää aina yhtä hyvin. Suupielet nousevat väkisin ylös, kun se tepsuttaa vastaan ulko-ovella.

Tykkään keväästä ja kesästä. Aivan erityisesti pidän ihmisistä. Lyhytkin keskustelu tuntemattoman kanssa kaupassa tai kadulla voi muuttaa koko päivän paremmaksi.

Masennuksen varjo ei ole poistunut kokonaan viereltäni sen koommin, kun se siihen lähes 50 vuotta sitten ilmestyi. En silti enää pelkää, että se peittää minut kokonaan.

Käytän mietoa mielialalääkitystä luultavasti loppuikäni, mutta eihän se ole oikeastaan sen kummempi juttu kuin syödä kolesteroli- tai verenpainepillereitä.

Kaikenlainen luova tekeminen auttaa nousemaan masennuksesta. Minun keinojani ovat kirjoittaminen ja piirtäminen – joku toinen taas laulaa tai tanssii.

Kirjoittaessani pystyn käsittelemään kokemuksia ja ajatuksia, jotka ovat liian arkoja lausuttavaksi ääneen edes lähimpien ihmisten kanssa. Olen antanut tekstejäni toisinaan lääkäreille ja psykologeille, jotta terapiassa on päästy kiinni kaikkein kipeimpiin asioihin.

Kirjoittaminen auttaa ottamaan sopivasti etäisyyttä omiin tuntemuksiin. Omaa tekstiä lukiessa voi analysoida, olenko nyt ihan oikeasti tuota mieltä.Piirtäessäni tutkin ja tulkitsen mieluiten kasvoja. Sekin on yksi tapa purkaa ulos tunteita. On tosi mielenkiintoista pohtia, mitä kaikkea vaikkapa ihmisen katse kertoo.

Vastoinkäymisiä ja huonoja hetkiä tulee edelleen eteen, totta kai. Silloin annan itselleni luvan vatvoa pienen ajan synkeitä ajatuksia.

Jos olo muuttuu raskaaksi, hakeudun heti keskustelemaan ammattilaisen kanssa.

Olisinhan aika hassu mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja, ellen itse tekisi niin kuin neuvon muita toimimaan.

Ongelmat ovat sitä paitsi kiinnostavia, jos niihin päättää suhtautua sillä tavoin. Arjen pulmia ratkoessa oppii aina jotakin uutta, ja vaikeuksien selvittyä olo on kuin voittajalla.

Sateen jälkeen paistaa aina lopulta aurinko.

Muille masennusta sairastaville haluaisin sanoa, että muista, meitä on todella paljon.

Kannattaa lähteä tutustumaan oman paikkakunnan mielenterveysyhdistyksen toimintaan, vaikka ajatus vieraiden ihmisten seurasta tuntuisi aluksi vaikealta.

Luca, 68

Tämä tulee puun takaa: Esiinnyn tanssiteoksessa.

Katseiden alla laitan itseni likoon.

Olen yhtä hyvä kuin muut.

Tiina Mäntylä

Minulle toivoa toi lempeä ja ymmärtäväinen kosketus.

Itse annettuna tai läheisen silittämänä oleminen. Taide ja taideterapia. Luonto ja luonnossa oleminen.

Se että en pyrkinyt pois pimeydestä vaan asetuin tarkastelemaan sitä.

Lakkasin pyristelemästä.

Lotta, 37

Kuva: Anne, 58

Muistan kuinka koin ensimmäisen toivon hetken, kun huomasin että vähitellen alkoi tulla päiviä joihin mahtui myös hetkiä ilman ahdistusta, itkua tai pelkkiä mustia hetkiä.

Muistan myös ne hetket jolloin huomasin ensi kerran pitkään aikaan nauttivani jostakin asiasta esim. ystävän kanssa kahvittelusta tai kävelyretkistä.

Toivoa minulle toivat hetket ystävien kanssa ja omat lapset.

Soja, 45

Kuva: Merja, 62

Kuva: Aune, 90

Toivoni heräsi omahoitajan kysyessä: ”Päivi, haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?” Miettiessäni vastausta ymmärsin, että minulla on vaihtoehtoja ja voin vaikuttaa elämääni. Nimenomaan mahdollisuus siihen, että elämä voi muuttua paremmaksi, toi toivon.

Oleellista oli tajuta se, että joku toinen uskoo siihen, että minulla on mahdollisuuksia.

Aluksi toivo oli pieni häivähdys, varovainen ajatus jostain, joka olisi nykyhetkeä parempaa. Seuraavien viikkojen aikana se muuttui tulevaisuuden suunnitelmiksi ja erilaiseksi tekemiseksi.

Toivo on tarkoittanut pieniä askeleita kohti suurempia tavoitteita. Esim. sairaalassa ollessa tavoitteenani oli lisensiaatin tutkinto. Jaksoin kuitenkin lukea vain sivun tai kaksi dekkaria. Tavoitteeni oli jaksaa joskus lukea kokonainen luku ja sen jälkeen kirja. Myös julkisilla matkustamisen aloitin vastaavasti pienin askelin. Toivoa toi mahdollisuus toteuttaa tavoitteita.

Toivoa on tuonut myös ystävältäni saamani puinen karhu, jonka nimi on selviytyjä. Se on muotoiltu niin, että se päätyy kuperkeikan jälkeen aina jaloilleen. Antaessaan hän sanoi, että ”olet selviytyjä”. Ystäväni kuoli pian tämän jälkeen, mutta vaikeina aikoina karhun pyörittäminen ja hänen sanojensa hokeminen, toi toivoa.

Päivi

Kuva: Fanni-Laura

Toivoa herätti se, kun huomasi nauttivansa jostain. Oireettomat hetket ja onnistumisen kokemukset. Läheiset ja lemmikit. Hyvät muistot ja kun pystyi kuvittelemaan valoisaa tulevaisuutta.

Elias, 22

Mitä kirkkaampi valo, sitä vahvempi varjo.

Silloin kun näemme vain varjoja, valo voimistuu toisaalla. Ja kun käännämme huomiomme pois varjoista näemme valon. Kiitos varjojen, valo voi loistaa kirkkaammin elämässämme. Valon ja varjon leikki, elämä.

Tuukka, 38

Kuva: Martsu, 66 Kuva: Irja, 76

Kuva: Ripa, 70

Kuva: Pirkko-Liisa, 76

MASENNUSPÄIVÄKIRJAT VUOSI 2016

18.7

Tässä mä istun vanhan tutun vihkon ja kynän kanssa sängyllä, tutussa asennossa, melkein kuten aina ennenkin. En edes muista, milloin viimeksi olen kirjoittanut mitään, tämä tuntuu kovin tutulta, mutta silti tämä on jotain ihan vierasta. Vaikka mikään muu ei ole muuttunut, mutta Mä oon muuttunu. Asiat ja ajatukset, mistä haluan kirjoittaa on muuttunu. Mulla menee hyvin.

Luin ekaa kertaa kaikki mun päiväkirjat. Mä en tunnistanut itteeni.

Oonko mä kirjoittanut ne? Tai kyllähän mä tiiän ne kirjoittaneeni, mut mä oon vaan muuttunu paljon ja vasta nyt mä nään sen. Mä oon alkanut löytää itseni masennuksen alta taas.

VUOSI 2019

6.10.

Olen taas lukenut kaikki päiväkirjat, mitkä vain löysin. Jo vuonna 2016 en enää tunnistanut itseäni vanhimmista teksteistäni. Itseinhoa, surua, katkeruutta, yksinäisyyttä, vihaa… Lista on loputon.

Mä todellakin olin eksynyt ja hukassa itseni kanssa. Ja ihan helvetin väärässä. Mulla on nykyään juuri sellainen ”prisma elämä” johon kuuluu joulustressi ja tasainen arki. Ja se on aika ihanaa.

Enkä minä ole taakka läheisille tai niin kamalan huono ihminen, mitä uskoin. Masennus se taakka oli ja on. Se vääristi kaiken ja värjäsi kaiken mustaksi. Ja toisinaan vieläkin se yrittää minua vetää syövereihinsä.

Nykyään osaan taistella vastaan ja ymmärrän, että vaikka masennus on osa minua ehkä aina, sen kanssa voi elää. Vain minä voin yrittää määritellä sen, minkä verran annan sen vaikuttaa itseeni. Tiedän, ettei se helppoa ole, mutta tiedän, että se taistelu on sen arvoista.

Titta

Haluatko katsoa Masennuspäiväkirjat videona ja Titan itsensä esittämänä?

https://www.youtube.com/watch?v=Psk2BWoJCmI&t=534s

Kuva: Wille, 61

Muutos alkaa pienistä asioista. Pienet onnistumisen ja mielihyvän kokemukset liittyen toimintakykyyn tai arjen asioihin. Esimerkiksi sain tehtyä jotain pientä, mitä en aiemmin jaksanut tai mikä oli haastavaa.

Hanna, 58