Pikajalka 27

Page 1

Vanhatvelot.org

4/2013 5€

Hämeenlin na silloin ja nyt Watson ja Gauntlet Kyrön Pyö rä 1

Pikajalka 27


Poika

ja pyörä

Teksti Arto Huovila Kuva Markku Lahtinen

Niilo ja Rex Mikä poika

Niilo Huovila, Tampereelta. Mikä on mielipyöräsi? Se on on Øgland ja malli on Perfekt de luxe. Vaihteistona on kolmipykäläinen Sturmey-Archer. Muita varusteita on alkuperäinen pitkä satula ja nopeusmittari. Viimeksi on asennettu lamppu ja dynamo. Pyörä on viime kesänä hankittu. Löysin sen netti-ilmoituksen perusteella Etelä-Suomesta. Pyörä on vapaa-ajan käytössä, koulumatkoilla on toinen pyörä. Mitä muita vanhoja pyöriä löytyy? Mikä on klassikko? Arkikäytössä on 1970-luvun Strada-nuorisopyörä ja Phoenix-mummis. Klassikko on Rex Special, joka on peräisin ehkä 1930-luvulta. Pyörä on palvellut rintamalla lottapyöränä. Se on Ruotsin Rex, eikä myöhempiä suomalaisia. Rexissä on nahkasatula ja hameverkko. Pyörä on enemmän pyhäkäytössä, sillä on mukava ajella. Tällä olin mukana Vanhojen Velojen sarka-ajoissa syyskuussa. Viime vuonna olin juhla-ajoissa mukana Stradalla. Onko jotain projekteja käynnissä? Työn alla on naapurin vajasta pelastettu Campingin runko. Siihen on hommattu vanhat vanteet, jotka

peräisin eräästä Svensk Fauberista. Runkoon pitää vielä asentaa tanko ja satula. Sitten on rakenteilla vanhasta pikkupyörästä sähköpyörä. Voimansiirto on työn alla. Moottorina toimii auton tuulettimen moottori. Liikutko pyörällä talvella? Vuodenaika ei juuri vaikuta pyöräilyyn. Pyörällä siirtyy kätevästi paikasta toiseen. Aamuisin on liikuttava nopeasti, että ehtii kouluun ajoissa. Myös sukset tai luistimet ja maila kulkee pyörän kyydissä. Miten päädyit harrastamaan polkupyöriä? Mistä löytää tietoa pyöristä? Autotallissa on mukava puuhailla. Kaveri tuo maalta vanhoja polkupyöriä, joita yhdessä kasataan. Pyöriä löytyy myös romulavalta. Vanhat pikkukrossarit eivät vielä sytyttäneet, mutta vanha mummis oli jo mielenkiintoinen. Tietoa löytää kirjoista, Vanhojen Velojen sivuilta, Yksivaihde-sivuilta ja osia myyntipalstoilta kuten Ebay ja Huuto.net. Onko vielä jotain muita kulkuvälineitä? Pari maastopyörää, maantiepyörä ja erilaisia virityksiä. Ja potkulauta. Pyöriä tulee ja menee, vielä ei ole kaikkea mahdollisia. Pikajalka 27

2


Pääkirjoitus

Liikenteen kiitollisuudenvelka

J

okainen asiointi- tai työmatkapyöräilijä tekee tielle tilaa autoilijalle, bussissa istuva arvokasta liikenneturvallisuus- ja sujuvuustyötä. Jos nuo ihmiset eivät pyöräilisi, kävelisi tai kulkisi joukkoliikennevälineillä, olisivat he autoineen toisten seassa pahentamassa ruuhkia ja muutenkin kuormittamassa liikenneväyliä. Kaikki eivät suinkaan pyöräile vain koska eivät voi autoilla, vaan nimenomaan siksi, että voivat pyöräillä autoilun sijaan. Syyskuun 22. päivänä vietetään autotonta päivää, jolloin moraalisesti valveutuneet ja tempauksista innostuneet ihmiset kaivavat pyöränsä esiin ja jättävät täksi yhdeksi päiväksi autonsa kotiin. Ne, jotka eivät mitään normaalista poikkeavaa tee, huomaavat autottoman päivän tarkoittavan ruuhkien helpottamista ja autoilun muuttumista miellyttävämmäksi. Autottoman liikkumisen markkinointiponnistus menee siis suppeasta näkökulmasta maailmaa tarkastelevalta autoilijalta hukkaan – viesti kääntyy jopa päinvastaiseksi. Olen joskus ehdottanut vietettäväksi syksyisen autottoman päivän pariksi keväällä “käytä autoasi päivää”. Jokainen sellainenkin, joka käyttää pyörää tai joukkoliikennettä, eikä päivittäin aja autollaan, tekisi tuona päivänä matkansa autollaan. Liikenne muuttuisi varmasti takkuiseksi ja puuroutuisi. Uutiset kertoisivat ennennäkemättömistä ruuhkista, lukuisista onnettomuuksista ja lisääntyneen liikenteen ilmaan nostamista valtavista kevätpölypilvistä. Vain siksi, että kaikki tekevät kuten autoilijat muinakin päivinä, liikenne lakkaisi toimimasta ja kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen merkitys tulisi näkyväksi. Tuo on kuitenkin hyvä idea vain ajatusleikkinä; mallina siitä, mikä joukko- ja kevyen liikenteen todellinen rooli on taajamissa. Eihän mikään markkinointikampanja todellisuudessa tuollainen voi olla. Johtaisi vain siihen, ettei liikenne toimisi, eikä kenelläkään olisi mukavaa ja moni tärkeä asia menisi pieleen. Silti ajatus autoilijoiden kiitollisuudenvelasta ilman omaa autoa liikkuville pitäisi saada näkyväksi. Kiitollisuudenvelka on täyttä totta aivan kaikkialla ja juuri joukkoliikenteen ja pyöräilyn takia liikenne yleensä toimii, vaikkei sitä aina tule ajatelluksi. Parempi on siis myydä tuo kiitollisuudenvelan ajatus hyvällä kuin nolaamalla autoilijoita näyttämällä, mitä päivittäin kertyvä kiitollisuudenvelka todellisuudessa tarkoittaa. “Autoilijan kiitollisuudenvelka” -käsitteellä voidaan markkinoida joukkoliikennettä, pyöräilyä ja kävelyä osoittamalla kunnioitusta näiden liikennemuotojen harjoittajille, käyttäjille ja kuluttajille. Näen mielessäni tv-spottikampanjan, jossa aamuisessa auringon paisteessa autoilijat kunnioittavasti hidastavat pyöräilijöiden kohdalla ja tekevät japanilaisen, 3

Pikajalka 27

kunnioitusta osoittavan, kämmenet yhdessä nyökkäystervehdyksen autoissaan ajaessaan ylikorostetun tyylikkäästi pukeutuneen ylevää sivistystä huokuvien onnellisen näköisten pyöräilijöiden ohi. Samalla tavoin he tekevät ohittaessaan bussipysäkin, jolla seisoo yhteiskunnan tukipilarin näköisiä ihmisiä, jotka huokuvat varmuutta hoitaa asiansa ja hallita aikataulunsa. Jokainen meistä tietää, että olisi monestakin näkökulmasta, taloudellisesti, luonnon, liikenneympäristön ja biosfäärin kannalta parempi ajaa pyörällä ja käyttää bussia. Tästä koituu ainakin herkimmille huono omatunto, johon henkilöautoilua vastustava asenne kolahtaa ja saa autoilijan puolustautumaan. Milläpä muulla kuin tärkeilemällä kiireillään. Pyöräilijähän on ilmiselvästi parempi ihminen paitsi ympäristömoraalisesti myös ajanhallintataitojensa kannalta. Ei ihme, jos autoilijalla defenssit nousevat pintaan. Psykologisesta vastareaktiosta päästään eroon kääntämällä asia toisin päin. Tekemällä näkyväksi se asia, että pyöräilijä on oikeasti sankari, joka parantaa muiden liikenteen sujumista, samoin bussissa istuva. Autoilijaksi päätyvät ne, jotka eivät muuhun pysty. Jokainen meistä – ainakin useimmat – ajavat pyörän lisäksi myös autolla. Se on toisinaan aivan järkevää ja perusteltua. Ratin takana pitää silti muistaa, että tiellä auton edessä on tilaa juuri siitä syystä, että ohittamasi pyöräilijät ja bussipysäkillä seisojat ovat sinä päivänä osanneet järjestää asiansa ja aikataulunsa kaupunki- ja luontoympäristön kannalta paremmin kuin sinä. Et ole huono ihminen, mutta sillä kertaa joudut turvautumaan näiden paremmin toimivien ihmisten apuun. Jäät kiitollisuudenvelkaan, jonka voit maksaa myöhemmin takaisin toimimalla itse vuorollasi liikenteen sankarina ajamalla bussilla tai pyörällä. Liikenteen kiitollisuudenvelan käsitteen sisäistäminen väestötasolla vie aikaa. Kulttuurillisesti sen oppiminen on jossain vaatinut kymmeniä, jopa satoja vuosia. Joillain alueilla oppiminen ei ole vielä päässyt alkua pidemmälle. Paine oppimiseen riippuu toki olosuhteista, sillä tiheään asutulla ja -liikennöidyillä alueilla on helpompi huomata autoilijan kiitollisuudenvelan merkitys, tasaisemmalla maalla pyöräily on helpompaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin liikenteen kiitollisuudenvelan käsite ja tietoisuus kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen kaikkien kulkemista juohevoittavana ja kaupunkiympäristöä sulostuttavana toimintana yleistyy ja kunnioitus kävelijöitä, pyöräilijöitä ja joukkoliikenteen käyttäjiä kohtaan kasvaa osaksi liikennekulttuuria. Jori Montonen


Pikajalka 4/2013 2 Poika ja pyörä 3 Pääkirjoitus 5 Pakinaa 6 Summaries 7 Satularepusta 8 Ulkomaiden velot 11 Kirjahyllystä Uudet pyöräilykirjat auttavat veloja selviämään synkimmän talven yli. Nyt on tarjolla sekä maailmanmatkailua että aikamatkailu.

16

Kahvia ja rasvausta

Maailmalla trendikäs kahvilan ja pyöräkaupan yhdistelmä rantautuikin meillä ensin Hämeenlinnaan. Paikkakunnalla onkin pitkät pyöräilyperinteet. Markku Lahtinen kävi tutustumassa Minnan espressoon ja Pete pyöriin kulttuuritehtaan katveessa.

20

Elämä Watsonin kanssa

Raisa Laukkanen kertoo isänsä, koelentäjä Jyrki Laukkasen suhteesta uskolliseen pyörätoveriinsa, jonka kanssa tämä on jakanut elämänsä jo viidenkymmenen vuoden ajan.

24

Kyrön Pyörä

Hämeenkyrössä toimiva Kyrön Pyörä on yhä harvinaisemmaksi käyvää, samassa suvussa sukupolvelta toiselle kulkevaa pyöräkauppojen joukkoa. Esa Aallas on käynyt etsimässä liikkeen menestymisen salaisuutta.

28 Pinnojen välejä 29 Kerhokuulumisia 30 Pyöräpajalta 31 Huoneentaulu

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy v. 2013 alkaen neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 13. vuosikerta nro 27 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 25 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta, Vehoniemeltä tai Töölön Pyörästä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 15 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 37, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 1/2014 maaliskuu, aineiston jättö 10.2.2014, 2/2014 toukokuu, aineiston jättö 10.4.2014 MATERIAALIN TOIMITUS: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg -muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. Takasivu 150€, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan. KANSI: Sarka-ajoissa liikuttiin hienoissa kostyymeissä ja eväät tarakalla. Jakobstadsbon Pelle Lillkvist mötte Marjaana Heino från Björneborg vid Felt Ride i Tammerfors. Båda var nöjda med stämningen.

Pikajalka 27

4


Pakina

Ojasta allikkoon

Lomia on kahdenlaisia, aktiivilomia ja löhölomia. Minä en ole koskaan saanut makuani löhöilyyn, mutta aika ajoin toisinaan ei pysty hillitsemään halua päästä pois raatamasta kotonurkista. Aktiivilomista minä pidän, kun silloin saa pyöräillä ja mässäillä herroiksi. Eipä tuota paljon muutoin pyöräillä saakaan paitsi jos sattuu olemaan asioita. Ja sattuuhan niitäkin joskus. Olen minä koettanut yrittää jälkikasvullekin opettaa tätä pyörämatkailun iloa, vauhdin hurmaa ja vapautta. Tässäkin yksi kesä sain tytärparin mukaan joenvarsipyöräilylle. Lensimme ensin Saksaan ja vuokrasimme pyörät asemalta. Sitten vain tien päälle. Ei aikaakaan kun tuli nälkä ja sitten jano. Ja hiki ja väsy. Kyllä virvoitettiin, käytiin jäätelöllä ja leivoskahvilla. Uimaankin mentiin jokirantaan laitumen portin taakse Weserin aaltoihin. Oli siinä paikallistakin nuorisoa, aurinko paistoi ja lämmitti ja oli ihan lomafiilis. Jonkin tunnin jälkeen oli kerätty riittävästi puhtia ja päästiin jatkamaan matkaa. Illan tullen saavuttiin johonkin pikkukaupunkiin ja majoituttiin hotelliin. Kävelykadun päässä oli italialainen ravintola, jonka terassilla vietettiin pastapäiviä. Kyllä kelpasi. Tästä varmaan saadaan riittävästi hiilihydraattia seuraaviksi päiviksi, tuli mässytellessä mieleen. Ja vielä ohrapirtelöä palan painikkeeksi. 5

Pikajalka 27

No aamulla sitten sain kuulla, että oli aika tylsä reitti, pitää päästä vaihtelevampiin maisemiin. Ajettiin asemalle ja junalla pari sataa kilometriä ylävirtaan. Sitten tultiinkin toiseen pikkukaupunkiin, ajeltiin ympäri keskustaa ja tankattiin taas. Käytiin kaupungin ulkopuolella katsomassa linnanähtävyyttä ja kuunneltiin sen sisäpihalla konserttia ja taas oli ihan lomafiilis. Siinä sitten sukeutuikin keskustelua loman perimmäisestä tarkoituksesta, sain nyt kuulla että se ei ole pyöräily vaan löhöily ja että parempi olisi nyt ajaa tunti päivässä ja nautiskella. Eivät he ainakaan enää aja viittätoista kilometriä enempää päivässä, mutta rannoilla voidaan olla ja tapahtumissa ja kirppareilla poiketa. Niin sitten tehtiin. Seuraavana päivänä ajettiin naapurikaupunkiin, käytiin hotellin saunassa kun oli lauantai, ja mentiin syömään ja konserttiin ja sillä hyvä. Sitä seuraavana päivänä oikaistiin jokimutka, säästettiin 100 kilometriä ajomatkaa ja tultiin puolilta päivin illalliselle. Viimeisenä ajopäivänä pyöräiltiin taas asemalle ja junalla lähtöpaikkaan. Ei siinä paljon satula kulunut. Raatikellariin syömään ja vanhaan kaupunkiin shoppailemaan. Mutta annas olla kun tultiin majoituspaikkaan ja pienen kävelyretken jälkeen valmistauduttiin iltapalalle, eiköhän emäntä ohjannut meidät terassille ja tarjonnut liikuntaa ruokahalun herättämiseksi: nurkassa meitä odotti – kuntopyörä!

Teksti Ketjupolttaja Piirros Anita Lahtinen


Translation Tiina Alestalo

Summaries Life with Watson

“I was 12 when dad and I went to shop for a bicycle for me. One SOK-branded bicycle remained in the store, an old-fashioned black bike that I wanted, and none of the new ones. “ Since that day in 1955 the man and the bike were inseparable, says Raija Laukkanen about her dad (20–23). The tours made in the first summers on his own bicycle opened a whole new view of the home district to young Jyrki Laukkanen. Since then only aviation has intrigued Jyrki to the same extent as the bicycle. His glyder flying hobby grew into a desire to become a pilot. The man and the black bike were such a familiar sight at the Kymi airport that friends started calling the bike Watson. A faithful servant it has been, too, a party in all stages of Laukkanen’s piloting career, as a student in Helsinki or a trainee at an airplane factory. Laukkanen made a long career as a test pilot at the air forces in 1971 – 2002. Now retired, he keeps himself busy writing aviation-related non-fiction, doing sports and naturally flying as well as taking care of the aircraft of the Karhula aviation club, as well as his bicycle. “Though this is a good bike, it needs constant maintenance. I do a complete service to it yearly in which I take the whole bike to pieces. I open the hubs, take of the bearings and clean surfaces, and replace worn bearings if need be. The meter shows I pedal 3000 kilometers per year. “ To add up, Laukkanen takes care of a Gloster Gauntlet, the only airworthy two-plane World War II fighter in existence. Laukkanen is its sole pilot and flies it in aviation shows in Southern Finland every summer. He sometimes looks for spare parts to Gauntlet in museums all over the world. In comparison, bicycle parts are easy to find even if they are no longer manufactured. In a addition to the yearly maintenance and painting, Laukkanen checks and cleans his vehicle on a monthly basis. In due course, the bike will be in shape even for the

Aviation Museum. Not surprisingly, in the US Air Force Museum there is a bicycle made by the Wright brothers, both of whom were originally bicycle mechanics. Laukkanen might sell Watson to a museum for a million, but not elsewhere. Almost his whole life they have been together.

Cycling in Hämeenlinna

Mikko Kylliäinen’s “From Wellenius to Vaakuna – cyclists, bicycle brands and bike dealers in Hämeenlinna from 1886 to 1973” will delight those with a keen interest in old bicycles and history (p 11–12). A publication by Vanhat Velot, the book comes out it December. The army open-mindedly started using the new vehicle at the end of the 19th century. Kylliäinen’s description of a field expedition of the Hämeenlinna battalion gives an impression of a joyous excursion with dancing and lemonade service rather than of a serious exercise. World events, especially wars, are followed throughout the history. Wartime made the procurement of bicycles harder, which inspired many to manufacture bicycles in their own workshops. There was shortage of metals, too, during the war and long after. As a recreation and a form of exercise, cycling was mainly associated with boys of the genteel. Hämeenlinna’s first bicycle smith seems to have been a top professional of his time. He educated himself visiting international fairs, etc., and his skills as a wheel-builder contributed to self-supporting bicycle manufacturing. Krogius, who imported Singer bicycles, and the Machine and bicycle company G. A. Karlsson are mentioned as the most notable bicycle dealers. Those interested in bicycle brands can find information on 20 brands manufactured in Hämeenlinna such as Aulanko, Cresto, Record, and Maaseutu. At the turn of the 19th and 20th centuries bicycle registration was required. Searching the registers, Kylliäinen has analyzed information about bicycle owners and their professions as well as the development in the number of bicycles within a 30-

year time span. The book includes rare pictures of cyclists, buildings, people, and documentaries, as well as studio pictures of cyclists with their bicycles.

A second generation bicycle dealer

Heikki Nikkilä from Kyröskoski is a second generation bicycle dealer in Pirkanmaa. Heikki has stood behind the counter starting from 1966, explains Esa Aallas in his article (p 24–27). “When I finished army at the age of 19, I inherited an 18-inch wrench from my sick dad, Jaakko. My dad used it in the workshop started already in 1928,” says Heikki, born 1947. The workshop has kept its customers on their bicycle seats for 85 years altogether. “In the 30’s dad started manufacturing both standard and premium men’s and women’s models branded as Kyrö. Many commuted to the paper mill on a Kyrö.” During the war and right after, there was high demand for bicycles, but parts shortage constrained manufacture. The worst shortage was on wheels. Because of the shortage on supplies, a bicycle repairman had to know how to weld, turn, polish, and paint. “In those scanty times, dad also bartered with Kyrö bikes. They were occasionally exchanged to pork and potatoes.” In the workshop side of the bike dealer’s one could spot many types of work machines such as an upright drill, a revolver lathe, or a large oven where Heikki’s dad sometimes dried roll-ups instead of stove-enamelling bicycles. In the 50’s, new brands were included in the selection, such as Tunturi. The 60’s brought motor bikes, which sold well. Like many other bicycle dealers, the shop has expanded into other sports and recreation equipment. In contrast, the workshop side has faded. Also knives, blades and sheaths prepared by Heikki as a hobby are presented and sold in a showcase. Thanks to the efforts of an enterprising couple, Kyrön Pyörä bicycle shop has held on already 85 years. Pikajalka 27

6


Lukijan

tarakalta

Ett fungerande Öwa-hjul i Jakobstad

För 63 år sedan som nybliven tonåring fick jag en gång provåka ett Öwa-hjul. Vi levde alltså 1950 då och min far åtog sig att modifiera tändsystemet på en märklig motorcykelapparat med anor från 1917. Han lyckades bra med ändringen av tändsystemet och vi, min kamrat Ingmar och jag fick provköra 82-kubikaren längs Gamla hamnvägen, en tur vi ofta brukar tala om. Nu har det burit sig så att både Ingmar och jag förfogar sen gammalt över varsitt Öwa-hjul, det är bara det att mitt är ej komplett och Ingmars är ej heller i körskick, så när jag i våras hörde om ett fint exemplar i Stockholm som var till salu och jag råkade befinna mig där, slog jag till och inhandlade ett komplett exemplar monterat på en svensk herrcykel av tjugotalsmodell.

Vad är då ett Öwa-hjul? Jo en österrikisk hjälpmotoruppfinning att monteras på en vanlig cykel. Apparaten levererades som en enhet bestående av ett kraftigare framhjul, motor och hjälpgaffel, bränsletank och reglage. Vid montering skruvades cykelns framhjul och skärm bort och ersattes med Öwa apparaten. Den annonserades som skattefri och körkortsfri. Öwas tvåtaktsmotor skilde sig från traditionella med sitt unika klafftändsystem med anor från tiotalet. I stället för tändstift fanns ett brytarsystem inne i själva motorns förbränningsrum, som alstrade den tändande gnistan. Öwa hjulet jag skaffade för en månad sen var helt komplett och monterat på en tidsenlig lång herrcykel. En eftermiddag vid motormuseet plockade jag isär den enkla förgasaren och rengjorde även tanken. Efter påfyll-

Kysytään ja vastataan Lehdessä 2/2012 testasimme Pikajalan lukijoiden mielikuvitusta ja muistia: mihin lehden artikkeliin tai Vanhojen Velojen julkaisuun kyseisen lehden sivun 38 kuva voisi liittyä. Kysyjän tarkoittama ”oikea” vastaus kuuluu: I.K. Inhan / Mikko Kylliäisen kirjan Muistelmia polkupyöräretkeltäni kanteen. Selitys: allekirjoittanut Pikajalan avustaja retkeili kesällä 2012 Saksan Harz-vuoristossa Inhan renkaan- ja jalanjäljillä. Saavuttuaan Goslarin kaupunkiin (nykyään Unescon maailmaperintökohde) oli hän eräällä kadulla näkevinään jotakin hyvin inhamaista, tuttua, ja otti valokuvan. Sittemmin kyllä valkeni, ettei Inha-kirjan

7

Pikajalka 27

kuva ole Goslarista vaan on ilmeisesti Nördlingenistä. Uutena kysymyksenä ja tehtävänä utelemme lukijoiltamme oheisen kuvan esineestä eli polkupyörän vanteesta käytettäviä enemmän tai vähemmän virallisia muita kuin vanne -nimiä. Tekstaa vanne-synonyymisi allekirjoittaneelle 15.1.2014 mennessä - tiesitpä sitten yhden tai jopa useampia nimiä. Eniten kotimaisia vanne-synonyymejä lähettäneelle on luvassa Velojen kiitos-esine. - K.L. (puh. 0400 505809)

ning av färsk bränsle-oljeblandning vågade jag mig på ett startförsök. Efter några meters kraftigt trampande släppte jag pysreglaget och apparaten sprang igång nästan direkt. Vilken överraskning! Den gick så fint så tog en sväng ända ut till Nautor på Borgmästargrundet. Visserligen lade den av ett tag, men gick snällt i gång på nytt. Det unika tändsystemet hade jag ej alls vågat mig på men till min stora förvåning fungerade allt som det skulle. Ett Öwa- hjul är ett måste på varje motormuseum och är eftertraktat i synnerhet i Tyskland. Men få fungerar med sitt unika tändsystem och att försöka sig på en ombyggnad är mycket svårt. Nu finns två Öwor i Motormuseet, ett fungerande och ett icke fungerande. Pelle Lillkvist


Ulkomaiden Ruotsi

Uusi Velocipeden, n:o 55, on ilmestynyt, tyylikkäänä kuten aina. Palstanpitäjälle mielenkiintoisimpia kirjoituksia ovat CHF:n sihteeri Dag Hammarin vetoomus pyörien merkkitiedon tallentamiseksi ja Gunnar Svartengrenin artikkeli Ruotsin ensimmäisestä pyöräkirjasta. Sekä tietenkin yhdistyksen puheenjohtajan Henrik Jakobssonin pitkä 3,5 sivun pääkirjoitus, jota hän hauskasti perustelee jäsenistön passiivisuudella juttujen kirjoittelussa.

Lehden tiedoista käy ilmi, että Jakobssonin edeltäjä, Carlos Saldes, jatkaa sen päätoimittajana ja Mattias Wreland taittajana. Yhdistyksen hallituksen yhtenä jäsenenä näkyy vaikuttavan Martin Fredberg. Hän on aiemmin CHF:n puheenjohtajanakin olleen Gamla Stans Cykelin yrittäjän Lars-Åke Fredbergin poika ja liikekumppani.

CHF:n merkkitiedoissa on tätä nykyä 2950 pyöränimeä. Niihin liittyvän tietouden tallentamista Dag Hammar pitää pysyvästi merkittävänä tehtävänä. Tuorein painettu ja jo kovasti ikääntynyt merkkiluettelo on Gert Ekströmin Älskade cykel -kirjassa (2001). Hammar itse ei kerää merkkejä, mutta on ottanut asiakseen tallentaa jäsenistön hänelle toimittamaa informaatiota. Gunnar Svartengrenin artikkelin perusteella Ruotsin ensimmäinen polkupyöräkirja (cykelbok) on Casten Ivan Tisellin vuonna 1892 julkaisema Cyklisten hemma och på resa - en handbok för hjulryttare. Nimellä cykelbok Svartengren tekee eroa vuosiin 1888–1889 takaantuvaan, mutta vasta 1972 ensipainettuun Hjulsport-kirjaan, jossa käytetään velociped-nimeä. Svartengren kertoo myös Tisellin henkilöstä. Julkaistessaan kirjansa (ja samalla toisen, pyörän hoitoa ja huoltoa käsittävän vihkosen) Tisell oli 25-vuotias.

*** CHF:n verkkosivujen galleriassa on kuvat kauniista vuoden 1950 Kuhlo-pyörästä merkkeineen ja nimikilpineen. Yhdistelmästä saa herkästi ajatuksen, miltä täydellinen

velot merkkikirjan sivu voisi näyttää. Siinä olisivat 1. pyörän kuva, 2. merkin kuva, 3. pyörään / merkkiin liittyvä tarina, 4. tietoruutu paitsi tavanomaisine valmistajatietoineen, myös faktat ja linkit mahdollisista variaatioista, vuosimalleista jne. Toisaalta epäilyttää painetun opuksen käyttökelpoisuus, koska se jo syntyessään olisi vajavainen, pakosta virheellinenkin ja vanha. Verkossa kirja voisi olla. Jonkun vain pitäisi ryhtyä Suomen Frank Papperitziksi: luoda pelisäännöt, luoda tarvittavat lomakkeet, ottaa tiedoista elinikäinen projekti. Tähän aikaan vuodesta kiinnostaa aina, paljonko Conny Petterssonin Cykelhistoriska dagenissa 4.8. Sköllerstassa on ollut väkeä: noin 60 henkilöä kauniissa säässä. Peter Pluntky on esitellyt Roxendorffiaan, Andreas Bengtsson Götaansa, Conny itse Sveaansa. Västeråsista oleva Ingela Ader on viihdyttänyt viululla. Ensi vuoden tapahtuman ajankohta on jo tiedossa: sunnuntai 3. elokuuta.

Islanti

*** Henrik Jakobsson kertoo Velocipedenissa vuolaasti tavoitteistaan. Hän haluaa vauhdittaa CHF:n toimintaa, puhaltaa henkeä myös läntiseen ja pohjoiseen Ruotsiin. Hän on pyöräillyt siellä ja täällä: Lontoossa, Pariisissa, Kööpenhaminassa. Hänen Suomi-intressinsä kiinnostaa: tänä vuonna hän on vieraillut Helsingin Wauhtiajoissa ja osallistunut Ahvenanmaan Rando-pyöräilyyn. Mielenkiintoinen tieto välähtää Henrikin pitkän tekstin puolivälissä, ja IVCA:n sivut varmistavat asian. Ruotsalaiset järjestävät kansainvälisen IVCA-rallin vuonna 2015. Lycka till naapurit. Myötätuulta ja menestystä! - KL

Kirjeenvaihtajamme Risto ja Olli Lehto piipahtivat Reykjavikissa lekottelemassa kuumissa lähteissä. Kaupungissa tarjottiin myös pyöräilypalveluita – vuokrapyöriä ja pyöräretkipaketteja. Pyöräilyn markkinointi oli perinteistä ja siksi vanhoille veloillekin hyvin sopivaa, jopa mieluista. Keli ja ympäristö näyttää erilaiselta kuin Matti Rämön Islannin matkakirjassa kerrotaan. - ML

1994 värmdöläinen pyöräalan veteraani Thord Lönnquist oli hankkimassa lisää kalustoa kokoelmaansa. Soiteltiin hänen kanssaan parit puhelut, läheteltiin kirjeet. Thordin terveys reistaili. Ei onnistunut tapaaminen, mies kuoli v. 1998. Kuva on reklaamista, jolla hän etsi kokoelmiinsa materiaalia, mm. Per Fromin polkupyöriä. Hänen pyöränsä päätyivät Doctuksen kymnaasin näyttelytilaan Gustavsbergiin. Pikajalka 27

8


Neuvostoliitto ja pyöräily

Pikajalan on pitkään toivottu avaavan sivunsa myös itäisen naapurimaamme pyöräharrastukselle ja -historialle. Kirjoitus, päänavaus, on lainaus Pyörä- ja urheilukauppa -lehden numerosta 8/1961. Kirjoituksen laatijaa ja sen alkuperäistä lähdettä lehti ei mainitse. Venäläisten pyöräilyn tiellä on monenlaisia vaikeuksia. Monen kilpapyöräilijän täytyy esimerkiksi ajaa yli 40 km päästäkseen pyöräilemään sellaisilla alueilla, jotka on asetettu heidän käytettäväkseen, ja kulutettuaan voimansa harjoituksissa täytyy heidän taas ajaa 40 km kotiin. Pyöriä saa kuljettaa vain junassa, vietäkööt ne yksitellen tai joukossa. Nämä ja monet muut pulmat eivät kuitenkaan estä nuorukaisia ottamasta osaa pyöräurheiluun. Pyöräily on kielletty monilla niistä kauniista teistä, jotka johtavat ulos Moskovasta, ja jopa pitkienkin matkojen päässä kaupungista saa ajaa vain yksitellen ja vähintään viiden metrin päässä toisistaan. Eräässä tilaisuudessa poliisi pysäytti tandemin, koska siinä istui kaksi saman pyörän selässä. Konstaapeli väitti, että määräyksiä rikottiin, koska pyöräilijäin välimatkan piti olla viisi metriä. Venäläisen poliisikonstaapelin suhtautuminen liikennöitsijöihin näyttää muuten riippuvan ajoneuvon painosta. Eniten kunnioitetaan linja- ja kuorma-auton ajajia, mutta jos nämä vaihtavat ajoneuvonsa pyörään, löytää poliisi rajattoman määrän sellaisia lakien tai asetusten kohtia, joita pyöräilijä ei ole noudattanut. Leningradissa kielletään pyöräilijöitä usein ajamasta sunnuntaina, jottei liikenneonnettomuuksia sattuisi. Kaikista vaikeuksista huolimatta ja myöskin autojen puutteista johtuen, on pyörä kuitenkin edelleenkin kansanomaisin kulkuneuvo Neuvostoliitossa. Viime vuonna siellä valmistettiin 3 300 000 pyörää, joissa monissa oli apumoottorit. Tämä luku on viisi kertaa suurempi kuin vastaava luku autoja ja moottoripyöriä yhteensä samaan aikaan. Kaikkiaan on koko Neuvostoliitossa 17 miljoonaa pyörää, ja nyt ehdotetaan valmistettavaksi erikoispyöriä postinkantajia, jäätelönmyy-

9

Pikajalka 27

jiä ym. varten sekä lastenistuimia tavallisiin pyöriin. Pieni ukrainalainen Ushgorodin kaupunki on Neuvostoliiton ”Kööpenhamina”, sillä sen 47 000 asukkaalla on 20 000 pyörää. Väitetään että ensimmäinen venäläinen polkupyörä valmistettiin jo 160 vuotta sitten ja että venäläinen pyörä kehittyi nopeasti ja tuli hyvin kansanomaiseksi. Mutta ensimmäinen venäläinen polkupyörätehdas rakennettiin vasta vuonna 1928. Nykyään pyöriä valmistetaan pääasiassa Moskovassa, Harkovissa, Riiassa ja Minskis-

sä. Useimmilla pyörillä on eurooppalaiset nimet kuten ”Rekord”, ”Shampion” ja ”Progress”.

Vaikka urheilupyörien valmistuksessa otetaankin huomioon kaikki viimeiset keksinnöt, rakennetaan tavalliset standardipyörät vanhan periaatteen mukaisesti. Tavallinen Moskovan pyörä painaa 21 kg. Paino on oma pulmansa kaupungissa, koska pyörä täytyy kantaa ylös asuntoon, sillä kellareita tai pyörätelineitä ei ole. Moskovassa riippuu tuhansia pyöriä asuntojen seinillä tain yksinkertaisesti eteisessä. Tuhannet pyörät ovat ajokelvottomia, koska varaosia puuttuu. Miltei mahdotonta on saada varsinkin päällisrenkaita ja venttiilikumeja. Miljoonat kaupunkilaiset eivät voi käyttää pyöriään ajakseen työhön, ostoksille tai muuten liikennekieltojen vuoksi, ja Moskovan keskuksen useimmilla kaduilla on pyöräily kielletty, siellä ei saa ajaa edes aikaisin aamulla ennen kuin varsinainen liikenne lakkaa. Ainoassakaan Moskovan tehtaassa ei ole pyörätelineitä. Harkovin ja Pensan pyörätehtaittenkin työläisiä suorastaan kiellettiin sellaisia asentamasta tehtaan pihaan. Vain invaliideilla, joilla on erikoislupa, on oikeus sijoittaa pyöränsä tehtaan alueelle. Pyöriä ei saa jättää elokuvateatterien eikä kahviloitten eteen, eikä niitä saa viedä puistoihin. Nyt on Moskovassa otettu ensimmäinen askel pulman voittamiseksi ja järjestetty maksullinen pysäköimispaikka. Se on Moskovan Leninin stadionin vieressä, joka on Neuvostoliiton suurin stadion. Siellä treenataan sadoittain urheilijoita, mutta pyöräillä sinne ei saa. Vaikka satatuhatta ihmistä kerääntyy sinne jalkapallo-otteluihin, on pysäköimispaikalla tilaa vain 50 pyörälle. - K.L.

Polkupyöriä kaupan. Vuonna 1886 perustetun A. Leitner & Kumpp. -tehtaan alkuperäistä venäläistä tuotantoa. Mainos on kopio kirjasta Inženernyje šedevry Rossii / Venäläisen insinööritaidon saavutuksia (Nižni Novgorod 2008). Mainoksen, ”kevätkatalogin”, alkuperää, julkaisualustaa ja ajankohtaa kirja ei kerro.


Teksti Ritva Lahtinen

Kirjahyllystä Mikko Kylliäinen ilahduttaa vanhoista pyöristä ja yleensäkin historiasta kiinnostuneita julkaisullaan ”Welleniuksesta Vaakunaan – Hämeenlinnalaisia polkupyöräilijöitä, pyörämerkkejä ja pyöräkauppiaita 1886–1973”.

Pyöräilijät ovat lähes tyystin valloittaneet Hämeenlinnan kauppatorin. Kirjan kuvitusta. Kuva Enok Rytkönen

Pikajalka 27

10


K

irja kuvaa polkupyörän tuloa tietoisuuteen, pyöräharrastuksen, paikallisen valmistuksen ja pyöräkaupan kehitystä keskittyen alueellisesti Hämeenlinnan kaupunkiin. Teksti seuraa tiukkaa aikajärjestystä. Jaksot on jäsennelty merkkivuosilukujen avulla ja hauskoilla tekstilanauksilla aikalaisjulkaisuista:

Welocipedi eli suomeksi ”pikajalka” on erään uuden kulkuneuwon nimi, joka joku aika sitten on keksitty Ranskan maalla. Sen rakennus on hywin yksinkertainen. Siinä ei ole paljo muuta kuin kaksi pyörää, jotka owat asetetut samaan linjaan, toinen etu-, toinen takapuolelle, aiwan niin kuin waunuissa toisen siwun pyörät. Etumainen pyörä on wähän suurempi kuin takamainen. Istuinpaikka, jossa istutaan samoin kuin satulassa hewoisen selässä, on pyörien wälillä, keweillä rautatelineillä. Armeija näyttää ottaneen uuden kulkupelin ennakkoluulottomasti käyttöön. Venäjän sotaministeriö määräsi pataljoonat hankkimaan pyöriä armeijan käyttöön vuonna 1891. Kirjassa esitetty kuvaus Hämeenlinnan pataljoonan kenttäretkestä antaa vaikutelman pikemmin iloisesta huviretkestä tansseineen ja limonaditarjoiluineen, kuin vakavasta sotaharjoituksesta. Maailman tapahtumat, varsinkin sodat, seuraavat mukana historiikissa. Sota-aika on vaikeuttanut pyörien saatavuutta ja tämä taas innostanut pyörien valmistamiseen omissa pajoissa. Metallistakin oli tietenkin pulaa sotien aikana ja pitkälti jälkeenpäinkin. Myös virkistys- ja liikuntamuotona pyöräilyä kuvataan lähinnä herraspoikien huvia. Tiedoista pääsee laskemaan matkanopeuksia ja seuraamaan matkareittejäkin. Aika hyvää vauhtia noilla isopyöräisillä näkyy ajetun! Kirjasta löytyy tieto, jonka avulla pääse selville, miten rattaanpyörien rakentamisen ja sepän ammattitaito edistivät omaa pyöränvalmistusta Hämeenlinnassa, kun ulkomaiset pyörät olivat kalliita. Seppämestari O. W. Welleniuksen ammattitaidosta ja kehityskyvystä kirja antaa

11

Pikajalka 27

erinomaisen kuvan. Tuo Hämeenlinnan ensimmäinen pyöräseppä näyttää olleen varsinainen aikansa superammattilainen, joka hankki tietoa ulkomaisia messuja myöten – siis 1800-luvulla. Muista ajan pyörävalmistajista mainitaan Julinin konepaja, mutta muidenkin seppien kerrotaan pyöriä tehneen. Polkupyöräkauppiaista merkittävimpinä esitellään Krogius, joka toi Singer-pyöriä, ja Kone- ja polkupyöräliike G. A. Karlsson. Pyörämerkeistä kiinnostuneet löytävät tietoa 20 pyörämerkistä, joita Hämeenlinnassa on valmistettu. Ovatko tuttuja Aulanko, Cresto, Record tai Maaseutu? Onneksi joku byrokraatti keksi 1800–1900- lukujen vaihteessa ruveta vaatimaan polkupyörien rekisteröintiä. Muuten emme mekään saisi lukea Kylliäisen analysoimia tietoja pyöränomistajista, heidän ammateistaan sekä pyöräluvun kehityksestä rekisteröintiaikana, jota jatkui kolmisenkymmentä vuota. Ovatkohan sukututkijat huomanneet perehtyä näihin rekistereihin, joista esivanhempien pyöräilyintoa voisi tarkastella? JULKAISU on tehty perusteellisella tarkkuudella. Lähdeluettelo on varsin laaja, ja teksti sisältää pitkin matkaa runsaasti alaviitteitä, jotka hieman häiritsevät lukemisen sujuvuutta. Tavallinen lukija selviäisi vähemmilläkin, joskin asiasta kiinnostuneelle on hyötyä viitteistä, joista voi saada lisätietoa asiasta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tekijä on huolellisella työllään tuonut esiin kaiken tietämisen arvoisen aiheesta. Kirjan kuvituksena on harvinaisia kuvia pyöräilijöistä, rakennuksista, henkilöistä ja dokumenteista sekä studiokuvia pyöräilijöistä pyörineen. Näistä voi tyylitietoinen sarka- tai pellava-ajoihin valmistautuva löytää vinkkejä sporttisempaankin ”veosipedityyliin”.


Kirjahyllystä

pyörällä ajettiin maailman ympäri 1880-luvulla. Silloin kaukomatkailu oli vielä löytöretkeilyä. Nykyään pyöräily maailman ympäri on monille urheilullinen suoritus, mutta yhä useammin myös oman itsensä etsimistä ja löytämistä.

Teksti Markku Lahtinen Kuvat Jukka Salminen Piirros Sanni Lahtinen

Matkalla

Ensimmäinen kerran

Pikajalka 27

12


Jukka Salminen Polkupyörällä maailman ympäri. SKS. Helsinki 2013.

Kun Thomas Stevens lähti v. 1884 Kaliforniasta kohti Amerikan itärannikkoa, hänen haaveenaan ei ollut lähteä sen pitemmälle, kuten Pikajalassa 1/2004 kerrotaan. Mutta matkan tekeminen vei mennessään, into löytää toisenlainen maailma oli suurempi kuin satulan rasitus tai koti-ikävä, ja Atlantin takana odotti Eurooppa ja Aasia. Stevens ajoi ja talutti pyöräänsä vuosikausia kärryteillä, ratapölkyillä ja vuoristopoluilla tietämättömien seutujen kautta Japaniin asti ja päätyi takaisin kotiin kahden ja puolen vuoden reissaamisen jälkeen. Yhtä tuntemattomat tiet odottivat saksalaista Heinrich Horstmannia 1890-luvulla, kun hän 20-vuotiaana lähti kiertämään maailmaa vedonlyönnin vuoksi. Kahden ja puolen vuoden seikkailujen jälkeen hän ajeli takaisin kotiin Reinin varrelle vedonvoittajana ja rikastui niin että sai hankituksi sekä auton että soföörin. Matkasta voi lukea lisää Pikajalassa 1/2006.

Vuoria ja autiomaita

Maailman ympäri pyöräily ei ollut suomalaisen Jukka Salmisen mielessä, kun hän varasi lomamatkan Thaimaahan muutama vuosi sitten. Äkkiä hän vain keksi asettaa itselleen hankalia tavoitteita unohtaakseen ongelmansa, opiskelun ja unettomuuden. Hän peruutti paluumatkansa ja pakkasi mukaansa polkupyörän. Kun lentokone aamuhämärissä laskeutui Bangkokin lentokentälle, Jukka järjesti tavaransa ja alkoi ajaa kohti auringonnousua. Illan tullen hän oli jo ehtinyt tutustua paikalliseen ruokakulttuuriin ja alkuasukkaisiin, jotka johdattivatkin hänet sairaalaan potemaan ensimmäisestä ateriasta saamiaan vatsavaivoja. Jukka selitti ylpeänä häntä hoitaville lääkäreille olevan pyöräilemässä maailman ympäri – tämä oli ensimmäinen päivä! Siitä matka kuitenkin sukeutui ja Kaakkois-Aasia tuli tutuksi, Borneo ja Sumatra, sademetsät ja tulivuoren kraatterit. Seuraavaksi Jukka lensi Australiaan 13

Pikajalka 27

ja lähti ylittämään autiota mannerta. Näillä kuumilla aroilla ajaessa pääosa kymmenien kilojen matkatavarasta täytyi olla vettä, sillä kaivoja ei joka päivä sattunut tien varrelle. Lämmintä riitti ja vettä kului, ja aikaa kuukausia. Pyörämatka maailman ympäri ei suju 80 päivässä, ei edes 800 päivässä. Jukka kuunteli kehoaan. Vaikka jatkuva satulassa olo nosti kunnon kovaksi, lepoa piti saada. Välillä Jukka vietti lepopäiviä, välillä lepoviikkoja ja keräsi itseään seuraavaan matkan jaksoon. Australiasta Jukka palasi takaisin Thaimaahan, mistä hän jatkoi Vietnamin kautta Kiinan halki Tiibetiin. Ajaminen oli jatkuvaa seikkailua teiden, viranomaisten ja oman voinnin rajoittamana. Mutta ajokunto oli kova: pari viiden kilometrin vuorta Himalajalla ei ollut ylikäymätön vastus yhden päivän aikana. Välillä oli matkaseuraakin, yleensä samanlaisia nuoria miehiä seikkailua etsimässä. Jännittävä matkaosuus oli edessä Tiibetin jälkeen, kun matka jatkui Irakin ja Iranin halki Turkkiin. Välillä piti ylittää lumisia vuorenhuippuja kantamalla erikseen pyörä ja pyörälaukut reiteen ulottuvassa hangessa pari sataa metriä kerrallaan. Ihmeen kaupalla Jukka tästäkin selvisi rajavartijoiden kämpän lämpimään toipumaan. Sen jälkeen ei Euroopan poikki ajaminen tuntunutkaan vaivalta eikä miltään.

Afrikassa ei ole teitä

Levättyään muutamia kuukausia Jukka lähti jatkamaan matkaansa Afrikkaan, minne hän sai seurakseen kovakuntoisen isänsä. Niilin vehmasta laaksoa ajaessa ei päässyt näkemään vieressä alkaa aavikkoa, mutta Niilin lähteillä maanosan ankaruus tuli esiin. Pölyiset tiet kapenivat kivisiksi poluiksi ja taluttaminen tuli tavaksi. Neljänkymmenen asteen kuumuus puuttomassa erämaassa koetteli metsiin tottuneita vaaleahipiäisiä miehiä. Kairosta Kapkaupunkiin reissaaminen vaati kaksi vaihetta, sillä Jukan unettomuus äityi niin pahaksi,


Kirjahyllystä kertomukseksi, ja ennen kuin hän ehti valmiiksi, kustantaja jo otti yhteyttä ja kysyi, eikö Fillari-lehdessä julkaistuista matkakertomuksista saisi kirjankin aikaiseksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitkä ura suomalaisten löytöretkeilijöiden kuvausten julkaisijana on siis jatkunut. Kirjan ilmestyessä Jukkakin on kuntoutunut ja lähtenyt jatkamaan matkaansa Keski-Amerikasta kohti Tulimaata. Matkaa on taittunut jo yli 60 000 kilometriä, puolitoista kertaa maailman ympärysmitta, joten hyvin Jukka on ansainnut termin maailmanympärimatkaaja.

Kiinnostavinta ovat ihmiset

että välillä piti päästä kotiin latautumaan. Eteläisen Afrikan luonto tuli kuitenkin tutuksi samoin kuin maanosan vastakohtaisuudet, yltiöystävälliset sudanilaiset ja kivillä turisteja heittelevät etiopialaiset. Kymmenientuhansien vuosien vanhan kulttuurin jäljet tekivät vaikutuksen yhtä lailla kuin villi luontokin. Köyhissä ja ankeissa oloissa Jukka tuntui aina löytävän ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, joiden luona saattoi lepuuttaa jalkojaan ja selkäänsä. Jukka herätti kiinnostusta monella tavalla, ja tuon tuostakin nuoria naisia tarjottiin hänelle puolisoksi, sillä pääsy Eurooppaan avaisi aivan uudenlaiset mahdollisuudet pienissä kylissä eläville tytöille, joiden tulevaisuus näyttää tilastojen valossa ankealta.

Kulttuurista toiseen

Kapkaupungista Jukka jatkoi matkaansa Amerikkaan, New Yorkiin. Yhdysvaltalaisten sulkeutuneisuus tuntui shokilta afrikkalaisten avoimuuden jälkeen. Mutta välimatkat olivat täälläkin yhtä pitkiä ja autioita. Jostakin kuitenkin tuntui aina löytyvän joku epäluuloistaan luopuva henkilö, joka auttoi pääsemään milloin mistäkin pälkähästä. Mantereen poikki ajettuaan Jukalla oli Kalifornian jälkeen edessä uusi vastakohta, köyhä Meksiko. Ajajaa alkoi taas vaivata unettomuus ja kyllästyneisyys, joka pakotti palaamaan kotiin. Pitkän levon aikana Naantalissa Jukka alkoi kirjoittaa matkaansa

Jukan asennoituminen matkan tekoon on hyvin avointa ja uteliasta. Kiinnostavinta hänelle tuntuvat olevan ihmiset, joihin hänen on helppo tutustua missä päin maailmaa liikkuukin. Hän ei kaihda pyrkimästä yöpymään milloin kenenkin nurkkiin mieluummin kuin oman telttansa ahtauteen. Tuntuu siltä, että mitä köyhempi seutu, sen vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää kohtelua hän saa osakseen. Rikkaissa maissa vastassa ovat aidat, aseet ja epäluulo. Matkatessa tulevat tutuiksi maan tavat, paikan elämisen edellytykset, asumukset ja ruuat. Välillä voi antautua vieraaksi päiväkausiksikin, auttaa isäntäväkeä puuhissa, tehdä kevyitä pyörälenkkejä lähiympäristössä ja tutustua ympäristöön. Välillä on sitten aika hyökätä tien päälle ja taittaa taivalta. Mikäli tiet ja tuuliolot sallivat, kilometrit vilahtavat. Usein kuitenkin vastuksiakin tuntuu olevan, sillä näiden reittien varrelle ei asfalttiteitä juuri satu. Jukka onnistui saamaan matkansa varrella aineellista ja taloudellista tukea varusteisiinsa. Hänen kirjoituksensa tulivat tutuiksi lehdistön kautta, ja nykyisin hän kirjoittaa matkansa varrelta myös blogiinsa www.jukkasalminen.com. Jukan teksti on kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa, mistä hän antaa paljon tunnustusta myös kustannustoimittajalleen. Kirjaan on saatu riittävästi sekä yleispiirteistä kuvausta maista ja mannuista että paljon yksityiskohtaisia tarinoita ihmisistä ja reiteistä. Pyörästä ja matkatavaroista ei juuri tarvitse puhua, ne tuntuvat koko ajan toimivan mainiosti. Hienointa kirjassa ovat kymmenet upeat kuvat. Värikuvaliitteen maisemat ovat suomalaiseen silmään yksinkertaisuudessaan vaikuttavia, valtavia vuoria tai aavikoita; ihmiset taas työn touhussaan luontevia ja keveissä vaatteissaan värikkäitä. Moniin kuviin ajaja on saanut tällätyksi itsensäkin sotisovassaan, pyörän, laukkujen ja telttansa kanssa mitä ihmeellisimmissä ympäristöissä. Tämän kirjan parissa on hyvä harrastaa pyörämatkailua ilman satulaa. Pikajalka 27

14


Pomokin pyöräilee töihin

Olli Mäkelä: Pomo. Arktinen banaani. 2013.

Esikoiskirjailija on nykyään useimmiten yli 60-vuotias. Eläkeläiset ovat virkeitä ja ehtivät rankan työuransa jälkeen aloittaa uuden harrastuksen tai muistella menneitä. Näin lienee käynyt myös Olli Mäkelän, joka on julkaissut ensimmäisen romaaninsa tänä syksynä. Mäkelän teos Pomo esittelee 1950-luvun ankaraa työntekoa perheen elättämiseksi. Pomo kertoo metsätyönjohtajaksi etenevästä Eerikistä, joka on sarjakuvamaisen pitkässä vihassa suurtilallisen Paavon kanssa. Jatkuva kiusanteko ja toisesta riippuvaisuus ovat elämän suola siinä missä ryyppääminenkin. Molemmilla miehillä on tukena veljensä – ja puukko. 1950-luvun kuvaus ei olisi luotettavaa, ellei matkoja tehtäisi polkupyörällä tai Ylisen onnikalla, Sahalahdella kun ollaan. Polkupyörä oli vielä 1950-luvun alussa arvokas peli, eikä Eerikilläkään ollut varaa tuhlata kahteen. Samalla pyörällä vaimo kävi kaupassa kuin mies työmailla. Jos tarvetta oli molemmilla, Eerikki lähti käyden työmaalle vaikka kymmenenkin kilometrin päähän. Pomon tehtäviin päästyään Eerikki hankkii moottoripyörän ja joutuu vaikeuksiin talonsa velkojen lyhennyksissä. Tukaluuksista päästäkseen hänen on aika ajoin käytettävä vilunkipeliäkin, mutta mitä mies ei tekisi tehdäkseen vaimon ja lapset tyytyväisiksi. Mäkelän tyyli on verevää ja metsänkäsittelyyn liittyvät termit tulevat luontevasti kuin metsiä kolunneelta jätkältä. Niinpä Eerikkikin on sanavalmis ja kiroaa enemmän kuin Sinisalon Veikko ja kapteeni Haddock yhteensä, mutta polkupyörästään häntä ei erota mikään – paitsi poliisi. Eerikki on saanut sodassa päähänsä luodin, joka vaivaa häntä aika ajoin ja saa veren kuohahtamaan. Suun soitto on kovasanaista, ja sanonnan paino ulottuu koko teokseen, elämän kovuus ja huumori vuorottelevat vinhaan ja panevat luijankin vaihtamaan naamanilmeitä. Mäkelä tavoittaa oivallisesti Eerikin 15

Pikajalka 27

raadannan ja välillä kovatkin otteet miesten kanssa, mutta hellin piirroin hän myös kuvaa vaimon, Ainon, rakastavaa otetta perheestä ja taloudesta. Eletään aikaa, jolloin perheessä oli selvät roolitukset. Nykyäänhän roolit ovat sallittuja enää urheilujoukkueissa.

Pikajalassa 1/2005 esitellään muuten myös Sahalahdella metsätyönjohtajana toimineen Jalmari Jalosen pyörän käyttöä ja huoltoa säilyneiden dokumenttien avulla. Markku Lahtinen


Hyvää mieltä – vaseliinin tuoksua

Kahvia, pullaa – ja ketjun rasvaus

Pikajalka 27

16


Teksti ja kuvat Markku Lahtinen

Punatiiliset tehdasrakennukset nököttävät kuin ryhmä herkkutatteja Vanajaveden rannassa, yhtä tukevasti kuin vanha linna kivenheitto virtaa ylempänä. Valot loistavat kymmenissä ikkunoissa ja väkeä tunkee sisään ovista ja ikkunoista. Verkatehtaasta on tullut eräs maan monimuotoisimpia kulttuurikeskuksia, jonka tarjontaan kuuluu myös pyöräkulttuuri.

17

Pikajalka 27

MIKÄ SAA VIISIKYMPPISEN miehen luopumaan hyvästä ammatistaan ja perustamaan pyöräkorjaamon pikkukaupunkiin? Kysymys nousee välittömästi mieleen kun kuuntelee Linnan Pyöräverstasta Hämeenlinnan Taidemuseon naapurina pitävää Takalan Peteä. Hän on koulutukseltaan maanmittari, paikkatietoasiantuntija ja erinomainen tietokoneenkäyttäjä. Pari vuotta sitten hän sai tarpeekseen konttoritöistä ja päätti upottaa sormensa rasvaan.

Sormet näppäimistöltä rasvaan

Puolen vuoden kypsyttelyn ja varustelun jälkeen Pete avasi vaimonsa Minnan kanssa vanhaan kotikaupunkiinsa kahvilan ja pyöräverstaan vappuna 2011. Konsepti oli harkittu, palvelut tukevat toisiaan. Puolisot saivat työpaikan saman katon alta, molemmat saattoivat tehdä harrastuksesta työnsä. Kun kaupan puolella on jonoa, asiakas voi istahtaa kupposen ja leivonnaisen ääreen odottamaan. Pyöräilijälle kahvila taas on hyvä taukopaikka, missä voi samalla silmäillä tarvikkeita. Kahvilan ja pyöräkaupan yhdistelmät ovat harvinaisia, mutta eivät tuntemattomia. Oikeastaan päinvastoin. Missä niitä on, ne saavat hyvin julkisuutta, niin on käynyt Tukholman Bianchi-kahvilalle ja Lontoon Look Mum No Hands -kaupalle. Espressoa maistellessamme Pete kertoo, kuinka hän kyllästyi kulkemaan työmatkaansa Espoosta Helsinkiin ruuhkaisilla teillä ja vaihtoi sukkelaan polkupyörään. 15 km matka suuntaansa oli hyvää kuntoharjoitusta, ja ajaminen innosti pyöräilyn ideasta laajemmaltikin. Petestä tuli Pyöräilijä. Ajatus omasta pyöräliikkeestä kävi toteen, kun Verkatehtaalta tarjottiin yritystilaa vuokralle ”sopivaan tarkoitukseen”. Peten haaveena oli hänen joskus lehdissä näkemänsä mukainen pyöräkauppa vanhassa tillitalossa, ja juuri sellaista tarjottiin. Kaksikerroksinen rakennus oli sopivan kokoinen, sijaitsi pääkadun varressa ja vuokraehdot olivat edulliset: remontin sai tehdä omiin tarpeisiin sopivaksi, ja remonttia vastaan saisi tilan pariksi vuodeksi vuokratta käyttöön. Sillä kontrahdilla on toiminta päässyt hyvin käyntiin.


Erikoisuutena vitriinissä on tarjolla Afrikassa käsin maalautettuja lokasuojia, lamppuja ja kilikelloja.

Pyörien rasvausta ja kahvinkeittoa pääkadun varrella

Liiketila avautuu Viipurinkadulle, jonka varteen on nostettu vanhoja pyöriä markkeeraamaan toimintaa. Ahtaan oven takaa avautuu kahvila, jonka leivoshyllykössä on Minnan leipomia hämähäkkileivonnaisia, pipareita ja sämpylöitä. Tiskillä puhkuu komea espressokone. Pöytien välissä on vanhoja pyöriä ja pyörärekvisiittaa. Täällä olo tuntuu heti kovin kotoisalta. Linnan Pyöräverstaan toiminnassa huollot ja korjaukset ovat tärkeimpiä, vaikka uusiakin pyöriä myydään. Pete ottaa korjatakseen hyvinkin vanhoja pyöriä. Kymmenien vuosien ikäiset pyörät vaativat kevyttä huoltoa isompaa remonttia, mutta semmoisen palvelun tarjonta on vähäistä. Pete on korjannut useita 1930-luvullakin rakennettuja pelejä, mutta konservointiin tai uudelleen maalauksiin hän ei ole ryhtynyt. Sen sijaan usein on tarvetta kasata kiekkoja uudelleen, kun kehät tai navat ovat tulleet tiensä päähän. Varaosia löytyy, nurkassa on pino vanhoja, käyttämättömiä lokasuojia, ja hädän tullen kollegat auttavat, Pyörätohtori tai Hannu Mattila, jotka ovat käyneet katsomassa uuden yrittäjän toimia. Isäukkokin istuu usein takahuoneen nojatuolissa jakamassa neuvoja.

Laatupyörät kestävät käyttöä ja korjauksia

Toisessa kerroksessa Petellä on myyntivarasto, jossa on uusia Pelagoja, Helkamia ja Feltejä, mutta vielä enemmän vanhoja, remonttia odottavia pyöriä. Monet näyttävät olevan päivän trendeihin sopivia raakileita, kauniita mixtejä, vanhoja mummupyöriä. Onpa joukossa ohutputkinen venäläinen Sport-tandemkin. Yhdessä muotoilijansa Alfin kanssa Pete tekee näistä hyviä arkipyöriä, fiksejä tai omituisia katseenvangitsijoita. Myymälän puolella on myös klassikkovarusteita: Brooksin satuloita, nahkaisia olkalaukkuja, koreja ja muuta ehdottoman välttämätöntä oikealle harrastajalle. Ongelmana on vain se, kuinka saada näille välttämättömille tuotteille kysyntää ja kuinka saada kysyjät löytämään näin pieni paikka. Pyörät ostetaan nykyisin pääosin marketeista – elintason noustessa näet halpuus on tärkeämpi kuin laatu. Ainahan voidaan ostaa uusi, kun vanha hajoaa tai katoaa, korjaaminen ei ole tämän päivän käytäntö. Hämeenlinnassakin on viime vuosina aloitteleville pyöräkauppiaille käynyt köpelösti, asiakkaita ei riitä ja ovet pannaan säppiin vuoden, parin päästä. Uusi valtava ostoskeskus sen sijaan on juuri aukaisemassa oviaan moottoritien päällä. Pikajalka 27

18


Pete hoitaa asioitaan kahvilan puolella ja Minna raataa tiskin takana. Pyöräliike tunkeutuu Viipurinkadulle vanhasta tiilirakennuksesta. Ullakon valikoimiin kuuluu iso joukko parhaita päiviään odottavia projekteja.

Pete on Helkaman valtuuttama huoltokorjaaja. Oppinsa hän on saanut pääosin kantapään kautta, nettipalstoilta ja youtubesta. Valmistajat, maahantuojat tai pyöräkauppiasyhdistys eivät enää järjestäjä koulutusta, vaikka Tampereen pyöräkauppiaat, joihin Petekin on liittynyt, on muutoin aktiivinen joukko.

Nuoret suunnannäyttäjinä

Marraskuun pimeästä ja märästä päivästä huolimatta kaupan ovi käy tiuhaan. Pyöriä tuodaan huoltoon ja haetaan ajoon. Verstaan puolelle Pete on työllistänyt nuoria oppimaan ammattiin. Yrittäjä haluaa ottaa yhteiskunnallista vastuuta ei vain tuotteistaan vaan myös työllistämisestä. Uutena palveluna Pete on ajatellut lisätä toimintaansa tee-se-itse -korjaamon. Kaupunkilaisilta puuttuu sopivia verstastiloja, vaikka taitoa hoitaa pyöräänsä olisikin. Korjauspukin ja työkalujen lainaaminen onnistuu pyörien kanssa, jos se kerran sujuu autojenkin huollossa. Verkostoituminen ja puuhailufoorumin tarjoaminen asiakkaille on kannustavaa ja kannatettavaa. Toivotaan että asia ottaa tulta muuallakin. Aktiivinen ja osaava pyöräilijä on myös kauppiaalle hyvä asiakas. 19

Pikajalka 27


Teksti ja kuvat Raisa Laukkanen

Elämä Watsonin kanssa Vuosikymmen kuulostaa pitkältä ajanjaksolta ihmisen elämässä, mutta polkupyörän osan iäksi se on liian lyhyt. Kotkassa asuvan, entisen Ilmavoimien koelentäjän Jyrki Laukkasen mielestä kohtuullinen polkupyörän osan toiminta-aika on vähintään 20 vuotta. Juuri 71 vuotta täyttänyt Laukkanen on joutunut vaihtamaan etu- ja takapyörät jo useaan otteeseen, niin kauan hän on samalla pyörällä polkenut.

Gloster Gauntlet ja Watson Kymin lentokentän Ilmailupäivillä elokuussa 2012.

“Olin 12-vuotias ja oppikoulun toisella luokalla, kun isän kanssa lähdettiin Liiton kauppaan ostamaan minulle oma polkupyörä. Siellä oli myymälässä jäljellä yksi sellainen SOK-merkkinen, vanhanmallinen musta pyörä, jonka hinta oli 9 500 markkaa. Uudet Jupiter-merkkiset pyörät maksoivat 17 500 markkaa. Isä sanoi, että kyllä sinä tuollaisen uudenkin saat. Mutta halusin sen vanhan mustan.” Siitä huhtikuisesta päivästä vuonna 1955 alkaen mies ja pyörä ovat olleet erottamattomat. Ensimmäisinä kesinä tehdyt pyöräretket omalla polkupyörällä avasivat nuorelle Jyrkille kotiseudun täysin uudesta näkökulmasta.

“Näköala laajeni, kun pääsi ajelemaan muutakin kuin Kirkkokatua. Laajensin reviiriä Karhulaan, Kymiin, Pyhtäälle ja kävin aina Haminassa ja Anjalan puukirkolla saakka. Ja sitten kun aloin ilmailua harrastaa niin tällä sitä mentiin lentokentälle 15 kilometriä suuntaansa.”

Pyörällä lentämään

Ilmailu olikin ainoa asia, joka polkupyörän lisäksi nuorta Laukkasta kiinnosti. Purjelentoharrastus kasvoi toiveeksi ryhtyä lentäjäksi. Musta polkupyörä oli Kymin kentällä niin tuttu näky, että Ilmailukerhon pojat alkoivat kutsua sitä Watsoniksi. Uskollinen Pikajalka 27

20


apulainen se on ollutkin, ja tavalla tai toisella mukana kaikissa Laukkasen lentäjänuran vaiheissa. “Kun menin Helsinkiin opiskelemaan diplomi-insinööriksi, vein pyörän sinne, ja sitten kun menin Halliin harjoittelijaksi 1960-luvulla niin mulla oli polkupyörä siellä. Kauhavalla Ilmasotakoulussa pyörä ei ollut mukana, mutta odotti säilössä kotikaupungissa Kotkassa. “Mutta sitten taas kun menin Rissalaan vänrikiksi, polkupyörä oli Kuopiossa ja miä kävin sillä sitten töissä, 20 kilometriä oli matkaa Rissalan kentälle.” Watsonin kyydissä Laukkanen on taittanut kolme pidempää matkaa. Vuonna 1964 teekkaripoika polkaisi Valmetin harjoittelupaikastaan Kuoreveden Hallista 260 kilometriä kesäloman viettoon Kotkaan. “Seuraava pitkä reissu oli vuonna 1969 kun olin Rissalassa vänrikkinä. Kun alkoi värvättyjen kesäloma, ajoin juhannuksena 360 kilometrin matkan yhtä soittoa 19 tuntia 45 minuuttia. Lähdin keskiyöllä juhannusaattona ja olin sitten perillä Kotkassa 19.45.

pukeutuneen miehen polkemassa Watsonilla kentän laidalla, nahkainen salkku tangolla roikkuen. “Kun jäin eläkkeelle ja olimme perheen kanssa muuttamassa takaisin kotiseudulle Kotkaan, vaimo ei antanut ajaa polkupyörää Kotkaan vaikka olisin halunnut. Piti tuoda sitten peräkärryssä”, Laukkanen harmittelee hymyillen. Eläkkeellä oleva lentäjä pitää itsensä kiireisenä kirjoittamalla ilmailuaiheisia tietokirjoja, urheilemalla, sekä tietysti lentämällä ja huoltamalla Karhulan Ilmailukerhon lentokoneiden lisäksi polkupyöräänsä. ”Vaikka pyörä on hyvä, se vaatii jatkuvaa huoltoa. Teen joka vuosi täydellisen vuosihuollon, jossa puran koko pyörän täysin osiin. Avaan pyörän keskiöt, otan laakerit pois ja puhdistan pinnat, ja korvaan kuluneet laakerit tarpeen mukaan uusilla. Kyllä tää on ollut hyvä pyörä, 3000 kilometriä tulee mittarin mukaan poljettua vuodessa, mikä on ihan hyvä määrä kun ei varsinaisesti harrasta pyöräretkiä vaan tämä on niinkuin hyötypyöräilyä, eli pyörää käytetään paikalliseen

Kesälomaa oli kaksi viikkoa ja halusin polkupyörän mukaan, jotta pääsin kulkemaan Kymin kentälle. Ajattelin, että sehän on mukavaa ajaa matka polkupyörällä.” Laukkanen oli harjoitellut koko kevään 120 kilometrin lenkeillä, omien sanojensa mukaan totuttaakseen pyrstöpuolen satulaan ja oppiakseen ylläpitämään oikean matkavauhdin, 18 kilometriä tunnissa.

liikkumiseen. Koskaan en ole laskenut, kuinka monta kertaa olen Kymin kentälle polkenut, pitäisi tarkistaa lentopäiväkirjasta.” Laukkanen on keräillyt pyöräänsä varaosia sieltä sun täältä. Onneksi paikallisista, vuosikymmeniä toimineista pyöräliikkeistä, kuten Himasen pyöräkorjaamo, Salomaa Pyörämestari ja polkupyöräliike Koskenkorva, on löytynyt apua. Esimerkiksi alunperin 1990-luvulla Watsoniin asennettu toinen Duomatic-vaihteisto piti kulumisen takia jälleen vaihtaa uuteen muutama vuosi sitten. Himasen pyöräkorjaamosta löytyi vielä yksi Duomatic-vaihteistokeskiö nuortenpyörän varatakapyörästä, josta vaihteisto purettiin ja pinnattiin uuteen täysikokoiseen pyörään.

Pyörä vaatii jatkuvaa huoltoa

Hallissa Laukkanen teki pitkän uran Ilmavoimien koelentäjänä, vuosina 1971–2002. Pienessä kylässä koelentäjän tunnisti jo kaukaa, lentäjänhaalariin

21

Pikajalka 27

19-vuotias Jyrki Watsonin kanssa kentällä keväällä 1961.


“Alkuperäisiä osia ovat etuhaarukka, etulokasuoja, runko, poljinkampi, jalka, ketjusuoja, takalokasuoja ja tavarateline. Satula on neljäs, takapyörä neljäs, etupyörä kolmas, ohjaustanko kolmas, matkamittari toinen, pirikello toinen”, Laukkanen luettelee. “Lukko on samanmallinen kuin alkuperäinenkin, se on jo toinen mutta ne oli tuollaisia silloin. Niitä ei enää saa mistään, onneksi aikanaan jemmasin niitä. Se on toinen lukko, ensimmäinen ei kestänyt kuin 40 vuotta.” Yksi osa pyörästä puuttuu, nimittäin etumerkki. “SOK-merkki irtosi joskus jo 1950-luvun lopulla. Laitoin sen talteen arvotavaralaatikkoon muiden irtomerkkien kanssa, mutta en ole sitä vuosikymmeniin löytänyt. Se kun vielä olisi, niin Watson olisi kuin back in the old days.”

Varaosat paikoitellen kortilla

Aina ei ahkera huoltaminenkaan ratkaise vanhuudesta aiheutuvia ongelmia. Viimeisin tilanne oli Laukkasen mukaan tiukka paikka, ja varaosien puute oli aiheuttaa Watsonin liian varhaisen eläkkeelle jäämisen. “Toissavuonna tämä poljinkammen keskiö alkoi pitää pahaa meteliä ja kun avasin sen, niin kierteellä oleva toisen puolen laakeriholkki oli irronnut laakeripintaosasta ja käytännössä se oli käyttökelvoton. Ensimmäinen ongelma oli se, että miten saa sen ohuen kierteellä kiinnitetyn sisäholkin pois tästä keskiöstä. Vaimolta lainatuilla askartelupihdeillä viimein onnistuin. Toinen ongelma oli se, että mistä saa uuden semmoisen laakeriholkin. Koskenkorvassa ei ollut sellaista. Himaselta löytyi vain oikealle puo-

lelle. Tarvittava vasen puoli löytyi sitten Salomaan miljoonalaatikosta. Se oli käytetty osa siellä romukasassa, mutta sain sen paikalleen ja se on toiminut. Sitten samana kesänä sukulaismiehen vanhan tädin pyörästä kesämökiltä löytyi lähes uudet laakeriholkit, että nyt on varaosat molempiin”, Laukkanen kertoo ja hiljenee hetkeksi. “Jos ei olisi löytynyt osia, sillä ei olisi voinut ajaa koska tää olis ollut hölkönkölkön”, hän sanoo ja naputtelee ruuvimeisselillä keskiötä. “Se ois ollu no flying. Eli se oli murheena että Watsonilla ajo olisi saattanut loppua.” Mitä jos olisi loppunut? Laukkanen on hetken hiljaa ja tokaisee sitten puoliksi vakavissaan: “En ajattelekaan niin pahoja asioita”.

Vanhan pyörän arvoa ei mitata rahalla

Vanha Watson ei ole ainoa menopeli, jonka varaosien huono saatavuus aiheuttaa Laukkaselle päänvaivaa. Toinen on Gloster Gauntlet, toisen maailmansodan aikainen kaksitasoinen hävittäjä, joka on ainoa laatuaan jäljellä oleva, ja vieläpä lentokuntoinen yksilö maailmassa. Laukkanen on sen ainoa pilotti. Konetta säilytetään Karhulan Ilmailukerhon Lentomuseossa, jossa se on yleisölle nähtävillä useiden muiden Ilmavoimien vanhojen koneiden kanssa. Laukkanen lentää Gauntletilla kesäisin ilmailunäytöksissä Etelä-Suomessa. Gloster Gauntletin varaosia etsitään tarvittaessa museoita myöten, ympäri maailmaa. Laukkasen mukaan Watson on tässä suhteessa helpompi huollettava. “Polkupyörään on kuitenkin helppo löytää osia, vaikka niitä ei tehdä enää. Ensimmäinen kammen Pikajalka 27

22


Kirjoittaja haluaa kiittää Mikko Råbergia, joka löysi uuden SOK-etumerkin Watsoniin haastattelun tekemisen jälkeen! Jyrki nauttii pyörän korjaamisesta. Hän poikkeaa vielä usein kotikentälleen pyöränsä kanssa niin kuin ennen muinoin.

keskiö kesti 56 vuotta, eli mulla on vielä 48 vuotta aikaa ennenkuin tarvii vaihtaa se.” Laukkanen huoltaa Watsonia diplomi-insinöörin tarkkuudella. Vuosihuollon ja jokakesäisen maalauksen lisäksi hän tarkistaa ja puhdistaa pyöränsä kerran kuukaudessa. Välineilläkin on arvonsa. “Sitten vielä pannaan ilmaa renkaisiin että ei lyö palstoille. Tällainen pieni pumppu on ruotsalaisvalmisteinen ja ehdottoman hyvä, mahtuu taskuun ja on toiminut luotettavasti jo kymmenen vuotta, ja vieläkin toimii”, hän sanoo ja pumppaa Watsonin renkaat. “Se on tämmöinen vanha perinnepyörä, mitä perikunta sille sitten tekee niin en tiedä, mutta toivottavasti eivät hävitä, jos ei kukaan tätä käytä asiallisesti niin tänhän voi pistää Ilmailumuseoon. Kävin USA:n Ilmavoimien museossa, ja nämä Wrightin veljekset kun olivat polkupyörämekaanikkoja alunpitäen, niin siellä museossa oli kuin olikin Wright-veljesten tekemä polkupyörä. Siitä sanoin kaverilleni Antille, että kyllä sen Watsoninkin voisi heittää museoon kun Wright-veljesten polkupyöräkin on museossa”, Laukkanen nauraa, selvästi tosissaan. “Sillä on tunnearvoa enemmän kuin hintalappuun voi laittaa. Se on aina ollut peikkona mielessä, että mitä jos se varastetaan. Kaverit jatkuvasti kyselevät, että myytkö miljoonalla, mutta ongelma on se että jos tästä luopuisin, en saisi enää nukuttua. Museoon voisin antaa miljoonasta. Eletty melkein koko elämä yhdessä. Minä ja Watson-polkupyöräni.” 23

Pikajalka 27


Teksti Esa Aallas Kuvat Esa Aallas ja Nikkilän arkisto.

Jaakko-isänsä teitä polkeva kyröskoskelainen Heikki Nikkilä alkaa olla harvinainen toisen polven pyöräkauppias Pirkanmaalla. Ainakin Tampereen ja maakunnan pyörä- ja urheiluvälinekauppiaiden yhdistyksen liki kolmenkymmenen jäsenkauppiaan joukossa. Heistä kun toisen tai kolmannen polven yrittäjiä on enää puolen tusinaa.

ISIEN TEILLÄ Kyrön Pyörä on pitänyt pitäjää pyörillä jo 85 vuotta

Kyrön Pyörä -liikettä Kyröskosken Valtakadulla yhdessä puolisonsa Marja-Liisan kanssa pyörittävä Heikki on löytynyt tiskin takaa vuodesta 1966 alkaen. – Kun pääsin armeijasta 19-vuotiaana, siirtyi 18 tuuman jakoavain minulle tuolloin vaikeaa nivelreumaa sairastaneelta Jaakko-isältäni. Sitä isä käytti jo 1928 perustamassaan korjaamopajassa, kertoo 1947 syntynyt Heikki. Kaikkiaan liike on pitänyt kyröskoskelaisia, hämeenkyröläisiä ja pirkanmaalaisia pyörän päällä jo 85 vuotta. Hämeenkyrössä 1901 syntyneen Jaakko Nikkilän pajassa korjattiin monenlaisia koneita pyöristä alkaen. Nikkilä myös huolsi niin puuvanteisia kuin sittemmin teräs- ja alumiinivanteisia veloja. Pikajalka 27

24


Vuodesta 1966 lähtien asiakkaat ovat löytäneet Heikki Nikkilän tiskin takaa.

25

Pikajalka 27


Tarvikepulan takia pyöräkorjaajan piti osata hitsata, sorvata, viilata ja maalata.

Jaakko Nikkilän valmistaman KYRÖ 2-velon nokkaa koristaa Hirvi-figuuri. Lepper Record -nahkasatula pehmentää polkua. Työkalutkin ovat matkassa. -Takakumi tarttee lisää ilmaa, huoma Tunturiaan tahkova Heikki Nikkiä. (kuva oik)

Kyrö-pyöriä omasta pajasta

– Kolmekymmenluvulla isäni alkoi valmistaaa Kyrö 1- ja Kyrö 2-merkkisiä miesten ja naisten pyörämalleja. Ykkönen oli hieman karvalakkimallisempaa, kakkonen oli parempi laadultaan, Heikki muistelee. Ja noutaa näytille liikkeensä varastosta Kyrö 2 -pyöränsä, jonka etulokasuojan nokkaa komistaa Hirvi-figuuri. Menekkiä ja huoltotöitä Kyrö-veloille riitti. Etenkin kalevalaisen Hämeen hälläpyörän, putouskorkeudeltaan yli 20-metrisen Kyröskosken töyräillä jo 1870-luvulta lähtien toimineiden puunjalostustehtaiden piippujen ympäristöön nousseessa yhdyskunnassa. Moni polki tehtaan vuoroihin Kyröillä. Hieman harvempi maatilojen Viljakkalasta tai Hämeenkyrön puolelta, johon teollistuneempi Kyröskoski kuuluu. Nykyisin koskella toimiva paperi- ja kartonkitehdas Metsä Board Kyrö työllistää kolmattasataa työntekijää. Jaakko-isä oli myös perustamassa Tampereen Polkupyöräkauppiaiden yhdistystä ravintola Emmauksessa marraskuussa 1937. Heikki Kuvan kirjoittaman yhdistyksen Pyörällä pääsee -historiikin mukaan pyöräkauppa menestyi 1930-luvun jälkipuoliskolla. Silloin pyörä oli vielä toinen tärkeä kulkuneuvo linja-auton rinnalla. Pyörillä kulki myös Jaakon veljen Antti Nikkilän perustama Nikkilän Liikenne Oy. Aina 1920-luvulta lähtien sen kuorma- ja linja-autot kuljettivat tavaraa ja matkustajia. Esimerkiksi Tampere–Kyröskos-

ki-reittiä sekä Tampere–Nokia–Murhasaari–Linnavuori-reittiä nikkiläläiset kulkivat aina 80-luvulle, jolloin Länsilinjat osti yrityksen.

Pyörää vasten sianlihaa ja pottuja

Jatkosodan aikana inkeriläissyntyinen Albert Noorlind toimi isän pyöräliikkeessä korjaajana vuosina 1943–1944 . Heikin arvelun mukaan mies joutui myöhemmin palaamaan Neuvostoliittoon. Heikin pyöräaiheisesta arkistosta löytyy myös Hämeenkyrön piirin nimismiehen 5.6.1915 myöntämä, Venäjän alaisen Suomen suurruhtinaskunnan aikaisella leimalla ja haltijan valokuvalla varustettu 1. maailmansodan aikainen lupakirja. Sen mukaan ”talollisen poika Eino Monkala, Viljakkalan kappelin Harhalan kylästä on oikeutettu käyttämään sotatilan aikanakin polkupyörää”. Todistuksessa on kyllä kuva Einosta, mutta ei pyörästä, josta ei myöskään teksti kerro merkkiä. Toisen Heikin paperin mukaan vielä huhtikuussa 1950 Tampereen poliisilaitos määräsi työmies Eero Hyynilän varustamaan polkupyöränsä numerokilvellä 13635, ”koska on ilmoittanut aikovansa tässä kaupungissa aikovansa ajaa polkupyörällä”. Todistuksen 14-kohtaisessa liitteen kohdassa 10 kielletään polkijaa pitämästä kiinni liikkeessä olevasta ajoneuvosta samoin taluttamasta polkupyörää jalkakäytävällä. Pikajalka 27

26


Sota-aikana ja heti sen jälkeen pyörillä riitti kysyntää, mutta pula osista rajoitti valmistusta. Eniten oli pulaa vuoteen 1948 asti vain luvalla saaduista renkaista. Tarvikepulan takia pyöräkorjaajan piti osata hitsata, sorvata, viilata ja maalata. – Noina niukkoina aikoina isä kävi Kyrö-pyörillä myös vaihtokauppaa. Pyöriä vaihdettiin välistä sianlihaan ja perunoihin. Kyrö-merkkisiä pyöriä valmistettiin 1940-luvun lopulle saakka. Ennen nykyistä liikettä taksiakin jonkin aikaa pitäneen isän paja sijaitsi niin ikään Kyröskoskella monen paikallisen muistaman Häme-baarin tontilla, muistelee Heikki. Liikkeen korjaamon puolelta löytyi monenlaista työkonetta, kuten pylväsporakone ja revolverisorvi, joiden äärellä myös varttuva Heikki sai oppia. – Sekä suuri polttouuni, jossa isä kuivasi joskus kessuakin polttomaalattavien pyörien sijaan, Heikki muistaa. Jaakko Nikkilä kartutti ammattitaitojaan 1950-luvulla suorittamalla Tampereen Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen kursseilla ensin polkupyöränasentajan Kisällikirjan 1954 ja Mestarikirjan 1956.

Pappa-Tuntsat ohittivat pyörät

Vuodesta 1957 alkaen Kyrön Pyörä on löytynyt nykyiseltä paikaltaan Valtakadun varrelta. Viisikymmenluvulla pyörävalikoimaan tuli uusia merkkejä, kuten Tunturi-pyörät. Kuusikymmenluku toi ”Pappa-Tuntsat” eli polkupyörät melkein syrjäyttäneet mopedit. 27

Pikajalka 27

– Niitä meni 60-luvulla kuin siimaa, vertaa kalassa viihtyvä Heikki. Jaakko Nikkilä kuoli helmikuussa 1970. Heikin Käkisalmessa syntynyt ja Hämeenkyröön evakoitunut Tyyne-äiti, os. Lahti, menehtyi maaliskuussa 1998. – Hämeenkyröön ja Viljakkalaan tuli äitini tapaan aika paljon karjalaisia. Heistä moni oli ja on yhä asiakkaamme, Heikki kertoo. Monen muun pyöräkaupan tavoin Heikin aikana pyöräliike on laajentanut tuotevalikoimaansa urheiluvälineisiin ja vapaa-ajan laitteisiin. Jotta kauppa kannattaisi. Sen sijaan pyörien korjaamopuoli on hiipunut, kalastusta ja metsästystä harrastava Heikki selvittää. – Nykyisin valikoimaamme kuuluvat Helkama- ja Tunturi-polkupyörien sekä niiden varaosien lisäksi mopot, kuntolaitteet, puutarhakoneet sekä ase- ja ampumatarvikkeet ja kalastusvälineet. Vitriineissä on myös näytillä ja kaupan Heikin harrastuksekseen valmistamia puukkoja, teriä ja tuppeja. – Heikki on tänään koko päivän hirvimetsässä, vastaa liikettä marraskuisena lauantaina pyörittävä puoliso Marja-Liisa puhelimeen. Uteluuni, käykö jo joulukauppa, hän paljastaa erään asiakkaan jo varanneen pukinkonttiin lasten pyörän. Yritteliään pariskunnan voimin Kyrön Pyörä on pitänyt pintansa jo 85 vuotta.


Pinnojen

välejä

Koonnut Risto Lehto

Werstaalla

Työväen Keskusmuseo Werstas Tampereella järjesti 26.– 27.10.2013 perhetapahtuman 1950-luvun hengessä. Vanhat Velot olivat mukana muutaman tunnin molempina päivinä aikaan sopivin asuin ja kalustein. Lauantaina paikalla olivat Markku Lahtinen ja Jori Montonen, sunnuntaina veljekset Olli ja Risto Lehto. Koska pyöriä oli vähän työläs rahdata varsinaisiin näyttelytiloihin toiseen kerrokseen, Velot sijoittuivat heti sisääntuloaulaan. Paikka oli sinänsä hyvä, kun kaikki joutuivat kulkemaan siitä ohi, mutta vaadittiin tulijoiden ”hihaan tarttumista”, muuten väki riensi helposti katsahdukseen jälkeen suoraan näyttelytiloihin. Ensimmäisenä päivänä Markun ja Jorin mieleen jäi ainakin heitä pitkään jututtanut Ollin tutuksi ilmoittautunut mieshenkilö. Sunnuntaina hän oli taas paikalla ja osoittautui vanhaa Vanaja-autoa kunnostavaksi Ollin entiseksi työtutuksi, jonka tyttöystävä veti molempina päivinä 1950-luvun muotinäytöstä kakkoskerroksessa. Puheillamme poikkesi sunnuntainakin 1950-luvun pyöräilyä muistelevia ja pyöriämme katsastavia henkilöitä koko ajan. Lehteämme selailtiin ja annoinpa eräälle rouvalle päätoimittajamme puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen Pyöräpajan ostetaan ja myydään -osaston käyttöä varten. Hän kun kaipasi 1950-luvun pyöräänsä uusittavia osia.

Pakistanilainen mielipide

Nobelin rauhanpalkinnon 2013 yhtenä ehdokkaana esitetyn, vuosi sitten päähän haavoitetun tyttöjen ja poikien tasa-arvoista koulutusta vaativan Malala Yousafzaistan ystävä Safia on sanonut: ”Polkupyörää ei voi ajaa vain yhdellä renkaalla. Yhteiskunta on kuin polkupyörä, jossa miesten koulutus on ensimmäinen rengas ja naisten koulutus toinen.”.

Unia

Mies kertoi toiselle nähneensä edellisenä unen, että oli polkupyöräilemässä Afrikassa. Toinen innostui kertomaan omaa edellisyön untaan, jossa hän oli kahden hemaisevan naikkosen kanssa. Ensin mainittu mies harmitteli: ”Mikset soittanut minulle, hyvälle kaverillesi?”. Toinen vastasi: ”Kyllähän minä soitinkin, mutta vaimosi kertoi sinun olevan polkupyörämatkalla Afrikassa.”.

Kaupungit ja Pyörätiet

Melkein kaikkihan sen tietävät, että pyöräteihin kannattaa panostaa. Mm. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston teettämä selvitys kertoo, että jokainen pyöräilty kilometri tuottaisi yhteiskunnalle noin 0,3–1,3 euroa. Helsingissä euron investointi pyöräteihin tuottaisi lähes kahdeksan euron hyödyn. Eniten rahaa säästyisi terveysvaikutusten vuoksi, sillä pyörän sarviin tarttunut ihminen elää oletettavasti pidempään. Paremmat pyörätiet myös nopeuttaisivat pyöräilyä mikä säästäisi aikaa ja rahaa. Hyödystä huolimatta kaupungit eivät välttämättä ole valmiita satsaamaan pyöräteihin. Vaikka ne kannattavat pyöräilyn edistämistä, raha on yleensä tiukassa. Helsinki satsaa pyöräilyyn vuosittain noin viisi miljoonaa ja Tampere noin neljä miljoonaa euroa. Muualla on nihkeämpää. Ei ole korvamerkittyä rahaa, rakennetaan pätkinä, varataan vain pieni summa vuosittain jne. -Demokraatti 23.9.2013 Pikajalka 27

28


Kerhokuulumisia Teksti ja kuvat Osmo Karttunen Tyyliä Sarka-ajoissa

Vuosikokous ja vanhojen velojen tapaaminen huipentuvat jälleen, jo toista kertaa, Sarka-ajoihin. Tyylikkäät rouvat, herrat ja nuorukaiset tekivät sen, mitä pyöräily-yhdistyksen jäsenten kuuluukin: ajoivat polkupyörillä. Tämä ei ollut vastenmielistä jäsenistölle eikä näyttänyt olevan kaupunkilaisllekaan. Nämä eivät tosin häkellykseltään osanneet päättää mihin kiinnittää huomionsa, tyylikkäisiin asuihin, mainiosti rullaaviin ajan patinoimiin pyöriin, kilikellojen ääniin vai seurueen muutamiin uudempiin menopeleihin. Rantareitti oli jälleen oivallinen vanhoille veloille; Tammerkoski ja sen varren rakennukset olivat jopa velojakin vanhempia. Reitin haasteelliseksi osuudeksi muodostui jälleen Laukontori valkosipulilta tuoksuvine rakennelmineen ja aitavirityksineen. Viilenevässä illassa pyörähdettiin Hatanpäällä, jossa tarjoilu ei tosin ollut edellisvuoden veroinen. Ilta päättyi juhlavasti nestevajauksen täyttämiseen ja illaliiseen Tillikassa. Illan vaikein osuus oli tuomaristolla parhaiden asu-pyöräkokonaisuuksien vainnassa. Palkinnot menivät oikeisiin osoitteisiinsa yhteisen riemun vallitessa. Taasen osoittautautui, että leppoisa ajelu kuului vuosikokouksen ohjelmaan oleellisena osana. Tuntui vain, että aika loppui kesken. Olisikohan paikallaan aloittaa ajelu hieman aiemmin, ajaa ehkä hieman kauemmas tai ainakin pysähtyä rauhassa useammin, jotta kaukaakin tulleiden velojen kanssa ehtisi vaihtaa kuulumiset.

29

Pikajalka 27


Pyöräpajalta Ostetaan ja myydään POLKUPYÖRIEN uusia osia n. vv. 1930–1980. Hameverkkoja, lasisia kissansilmiä, napoja etu- ja taka-, kampia, rattaita, ketjuja, polkimien kumeja, keskiön osia, etuhaarukan osia, etuhaarukoita, ohjaustangon kannatinputkia, suoria, mutkallisia ja joutsenkaulallisia, kädensijoja, puisia, pakeliittisia, kumisia ja muovisia, lyhtyjä, dynamoita, merkkejä, vanteita, pinnoja, lokasuojia, pakettitelineitä, ketjusuojia, antiikkinapojen käytettyjä osia, käytettyjä satuloita, satulankanntinputkia, työkalulaatikoita ym. ym. Ajamaton Hermes-pyörä 28” miesten n. v. 1950, uusia runkoja, miesten ja naisten pyöriä, nuorisopyöriä, tavarapyöriä 2- ja 3-pyöräisiä, korjausteline, rihtauspukki. Hannu Mattila puh. (09) 4209080 tai 045 1235648

OSTETAAN Pikajalan numero 1/2001 ja 1/2002 ja 1900-luvun ensivuosien ajalta American Crescentin etumerkki. Marko Eriksson, p. 040 5150567 tai marko.eriksson (at) kolumbus.fi.

Pikajalka 27

30


Huoneentaulu Teksti Markku Lahtinen

Mika Törönen, Iltapäivä. 2005. Akvarelli 74x53 cm.

Akvarelli on oivallinen väline valon kuvaamiseen. Alustana on valkoinen paperi, johon ohennettuun väriin kastetulla oravan- tai lehmänkarvasiveltimellä tehdään värillisiä varjoja. Tässä Mika Törönen on juuri parhaimmillaan. Törönen on syntynyt Pirkkalassa 1968 ja saanut taideoppinsa Australiassa, mutta kouluttautunut akvarellitaidoissaan omin avuin. Hänen tapansa käyttää vesiväriä tuo mieleen anglosaksiset mestarit J. W. Turnerista John Singer Sargentiin. Hänen palettinsa on suppea, mutta sävyjen ja valon käyttö runsasta. Törönen maalaa paljon kaupunkinäkymiä, varsinkin Helsinkiä, missä häntä tuntuu kiehtovan kaupungin syke, eivät nähtävyydet. Monien muidenkin taiteilijoiden tapaan hän on viehättynyt raitio31

Pikajalka 27

vaunuista ja autoista, mutta myös pyöräilijät ja kävelijät hän ehtii ikuistaa. Mieluummin kuin katuvilinässä Törönen maalaa ateljeessa käyttäen apunaan valokuvia ja muistiinpanoja. Hänen tapansa työskennellä on tarkka, mutta kuitenkin rehevä. Akvarellille niin luonteenomainen märkyys saa kuvat elämään. Teoksessaan Iltapäivä Törönen kuvaa Bulevardia kulkijoineen. Teos luo illuusion tehokkaasta kivikaupungista, vaikka kuvassa näkyy vain yksi rakennus. Sen edustalla vaikuttaisi olevan pieni puisto. Pyöräilijä näyttää johdattavan joukkoa, ja takana seuraa autojen jono ja kiiltelevä ratikka. Kulkijoita tärkeämpi on kuitenkin valo, joka hohtaa kuumuuttaan kadulle. Nuorten lehmusten läpi

siivilöityvä aurinko saa jalkakäytävän ja autojen katot loistamaan. Puunrunkojen tumma rivi rytmittää kuvan vasenta reunaa, kun taas oikea puoli, johon kulkijat suuntaavat, jää avoimeksi. Hyvin keskeisesti etualalle sijoitettu pyöräilijä jää voimakkaassa vastavalossa tuntemattomaksi. Runkomallista päätellen ajaja on mies, mutta toisaalta ajajan päässä oleva kirkkaanpunainen fausti viittaa naisajajaan. Mutta onko tuolla loppujen lopuksi väliä? Enemmän kysymyksiä herättää se, onko ajaja oikealla paikalla kadulla. Onko tällä kohtaa pyörätie, vai onko pyöräilijä valinnut jalkakäytävän sen vuoksi, että ajoradalla on ruuhkaa? Katsojalle jää sekin pohdittavaksi, onko pyöräilijä ehkä juuri kurvaamassa kaupan eteen eikä lainkaan rikkomassa lakia.


JULKISTAMINEN!

Hämeenlinnassa Vanhat Velot ry on kustantanut tekniikan lisensiaatti Mikko Kylliäisen kirjoittaman teoksen Hämeenlinnnan pyöräilyn historiasta. 100 sivua, runsas kuvitus. Teos julkistetaan lauantaina joulukuun 7. päivänä klo 13 Linnan Pyöräverstaassa Hämeenlinnan Verkatehtaalla, Viipurintie 4. TERVETULOA.

Hinta Vanhojen Velojen jäsenille 15 € (ovh. 20 €). Tilaukset markkuwlahtinen@gmail.com Saatavana myös kirjakaupoista ja Pikajalan jakelupisteistä.

Pikajalka 27

32


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.