Pikajalka 23screen by Mikko Råberg

Vanhatvelot.org 1

2/2012 2 2/ /2012 /20 5â&#x201A;Ź

Pikajalka 23

Vanhat Velot ry 10 vuotta

MIES

JA PYÖRÄ

Mikä mies? Matti Vuorenmaa, s. 1961, Alavudelta. Keräilen ja entisöin erityisesti alavutelaisia ja lähiseudulta peräisin olevia vanhoja polkupyöriä. Mikä pyörä? Alavudella 1930-luvulla koottu Ooppel-niminen pyörä. Mikä siinä on niin kiinnostavaa? Alkuperäinen omistaja oli isäni äidin toinen mies, suutari Arvi Lehtonen. Mies kuoli 1966 ja hänen jäljiltään asuintaloonsa oli jäänyt muun muassa tämä pyörä. Talon myöhempi omistaja otti yhteyttä 2000-luvun puolivälissä ja kysyi, että kiinnostaako Lehtos-suutarin pyörä. Vastasin heti, että kyllä kiinnostaa. Samalta seisomalta lähdin pyörää hakemaan � muut työt jäivät siinä kesken. Pyörä oli saamishetkellä alkuperäisessä kunnossa. Kaikki osat vanteita myöten olivat mukana. Ajokuntoinen se ei silti vielä ollut. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli rungon nahkainen työkalulaukku, joka oli suurella vaivalla neulottu kuntoon . Metalli oli hyvin säilynyttä, eikä ruoste ollut syönyt pintaan suuremmin koloja. Pyörä oli roikkunut puuliiterin katossa vuosikymmenet ja kosteus ei ollut päässyt tekemään tuhojaan. Periaatteessa kaikki pyörän ovat alkuperäisiä, samassa pyörässä olleita, mutta nyt entisöityinä. Moottoria tässä ei alkujaan ollut, mutta halusin sellaisen siihen laittaa.

Pikajalka 23

PÄÄKIRJOITUS

Isoisän olkihattu

okainen tuntee Tapio Rautavaaran laulun, joka kertoo sympaattisen tarinan ullakolta löytyneen rikkinäisen olkihatun herättämistä muistoista. Olkihatun lailla vanha polkupyörä kantaa mukanaan tarinaa. Jokainen naarmu ja jokainen kolhu, paikattu maalaus tai vaihdettu satula ovat nekin osa sitä. Arvokkaaksi tarinan tekee sen yhtenäisyys ja autenttisuus, kenties paperiset dokumentit matkan varrelta. Kuitit, takuutodistukset, vanhat valokuvat, rahtikirjat ja muut, jotka kaikki kertovat samaa tarinaa, tekevät sen todeksi. Liikenteen turvallisuusvirasto Traﬁ salli viime vuoden kesällä museoautoiksi rekisteröitäville ajoneuvoille alkuperäiseen kuntoon entisöinnin lisäksi myös konservoinnin. Konservoinnin ideana on säilöä auto siinä kunnossa, joka parhaiten tukee ajokin kantamaa tarinaa aikansa tuotteesta ajan mukaisessa käytössä. Periaatteessa jokainen käyttöesine täyttää nuo ehdot ja on siinä mielessä “museoauto”. Onhan se juuri sellainen, jollaiseksi se käytössään on muuttunut. Pelkkä esine ei koskaan riitä, vaan tarvitaan tarina, joka kertoo ajokin historian kolhuineen ja korjauksineen. Aukotonta historiaa ei tarvitse koota, mutta esine itse ja siihen liittyvät dokumentit ja tuotetiedot antavat viitteitä ja virkistävät muistoja, jotka puolestaan herättävät uusia muistoja vähintäänkin siitä, keneltä lisämuistoja voisi löytyä. Tällä tavoin on mahdollista keriä ehjä tarina, jota vain tuo esine kantaa ja joka maalaa elävän kuvan esineen käytön aikaisesta elämästä tuon esineen kannalta. Vanhojen kulkuneuvojen keräilijät helposti unohtavat, että tarina itsessään on tärkein, ei tarinaa kannatteleva esine. Polkupyörä on siis vain rekvisiittaa tuon tarinan autenttisuuden tukena. Ihmisen mieli käsittelee ja muistaa vain tarinoita. Vain tarinoita kertomalla voi ymmärtää esineen olemusta ja menneiden vuosien elämää ja parhaassa tapauksessa oppia siitä jotain. Vanha polkupyörä on tärkeä osa kerrottavaa tarinaa, mutta vain osa. Se tarvitsee tuekseen tarinaa haarauttavia yksityiskohtia, jotka liittävät sen muihin tarinoihin - antavat vastauksen kysymykseen miksi?- ja tekevät esineestä muistoja siirtävän ja kulttuuria ylläpitävän. Uudesta tai varsinkin uuden näköiseksi entisöidystä esineestä puuttuu elämä, ellei sitten oheen liitetä suunnitteludokumentteja tai muita esineen tuotantoon liittyviä tarinoita, piirustuksia, työvaihekirjoja tai vaikkapa vain myyntiesitteitä, jotka kytkevät esineen aikansa elämään ja tekevät käyttämättömästäkin esineestä elävän. Toisaalta loppuun käytettykin esine jää sekin tarinansa osalta ohueksi, ellei esineeseen jälkensä jättäneistä tapahtumista tai ihmisistä tiedetä mitään. Parhaimmillaan elävää tarinaa kantaa loppuun käytetty ja käytön jäljet näyttävään tilaan konservoitu esine, jonka koko historia kaikkine dokumentteineen on tallella alkuperäisten käyttäjien autenttisten kertomusten ohella. Tähän on tietenkin lähes mahdoton päästä, mutta ehjään tarinaan pitää pyrkiä. Polkupyörä on hyvin henkilökohtainen esine ja sen historia kertoo vahvasti myös käyttäjänsä tarinaa. Tarinan ei siis välttämättä tarvitse rajautua vain pyörään, vaan rönsyt käyttäjän elämään vain parantavat asiaa, kuten olkihatun tarinassa. Historiaan ja siitä luotuihin dokumentteihin tutustuessa kannattaa muistaa, että tarina voi olla hyvä, vaikkei olisi aivan tottakaan. Totuuden voi kuitenkin tunnistaa siitä, että se pitää yhtä pienimpienkin fyysisten yksityiskohtien kanssa, vaikkei välttämättä toisten tarinoiden kanssa. Totuus on ristiriidaton. Totuuden mukainen tarina kytkeytyy tiukasti muihin todenmukaisiin tarinoihin ja niiden yksityiskohtiin, yksityisiin ja suureen yhteiseen, ja tekee siitä arvokkaan avaamalla suuremman reiän kurkistella historian hämärään. Jori Montinen, päätoimittaja

Pikajalka 23

PIKAJALKA 2/2012 2 3 5 6 7 8

Mies ja pyörä Pääkirjoitus Pakinaa Summaries Keskustelua Tunturi juhli

Priimaa pukkaa

Perkku Vuollet otti osaa Tunturin 90-vuotisjuhlatapahtumiin Turussa alkukesästä. Pyörät, mopot ja moottoripyörät ajoivat kulkueessa Turun halki. Marko Eriksson on käynyt Alavudella jututtamassa Matti Vuorenpäätä, joka kunnostaa pyöränsä huolellisesti - ja usein asentaa niihin apumoottorin. Mistä tämä innostus?

Meiltähän tämä käy

Kymmenvuotisjuhlaa

Uutta, kunnollista ja kestävää

Oulun pyöräteiden alkutaipaleelta

Ensi kertaa Sarka-ajoissa

Vanhat kilpurit koolla Vaasassa

36 37 38 39

Pinnojen välejä Merkkikuulumisia Pyöräpajalta Huoneentaulu

Esa Aallas on löytänyt uudella kotiseudullaan veljekset, joiden elämä ja piha on täynnä polkupyöriä. Koskilaiset Niemisen veljekset ovat sisäistäneet pyörän tarkoituksen: tuottaa iloa ajajalleen. Jyrki Nisosen loisteliaat valokuvat kertovat Vanhojen Velojen juhlatunnelmista enemmän kuin monet tyhjänpäiväiset sanat. Kaikilla oli hauskaa hienoissa kostyymeissään. Vanhojen Velojen ensimmäinen kunniajäsen Jukka Helkama puhui kulttuurista. Vanhaa ei synny, jos ei valmista uutta ja kestävää. Mauri Myllylä sai koko Oulun pyöräilemään kesin talvin toimiessaan Oulun liikennesuunnittelijana ja kaupungininsinöörinä. Vielä keväällä Olli Jokinen ei tiennyt Vanhoista Veloista mitään. nyt hän oli mukana juhla-ajelulla ja sai kimmakkeen. Mikko Råberg järjesti keväällä Vaasaan vanhojen kilpapyörien kokoontumisajon, josta tuli klassikko heti ensi kerralla.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy v. 2013 alkaen neljästi vuodessa. ISSN 1457-5566 12. vuosikerta nro 23 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 20 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Painotalo C-4, Jyväskylä IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta ja Vehoniemeltä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 15 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 29, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 1/2013 maaliskuu, aineiston jättö 10.2.2013 2/2013 kesäkuu, aineiston jättö 25.4.2013 MATERIAALIN TOIMITUS:Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg (kuvat) muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan. KANSI: Vanhojen velojen järjestämä Sarka-ajo juhlisti seuran 10-vuotisjuhlat Tampereella syyskuun lopulla. Kalevi Lepo pani vanhojen polkupyörien harrastamisen vireille yhdessä muutaman kaverinsa kanssa jo 1990luvun alussa. Tässä mies poseeraa Tallipihalla pyöränsä kanssa. VAS: Olli Jokinen poseeraa höyryveturilla Sarka-ajoihin lähdettäessä. Pikajalka 23

PAKINA

Ensi kertaa Kuhmoisissa TEKSTI PINNANPOLTTAJA PIIRROS MARKKU LAHTINEN

Oikein vanhaa pahvilaatikkoa vintillä pöyhiessäni löysin Lahdessa 25.-26.8.1956 järjestettyjen Suomen yleisurheilumestaruuskilpailujen käsiohjelman. Muistiini palautui, miten olimme päättäneet naapurin veljesparin kanssa lähteä seuraamaan noiden kisojen lauantaipäivän kilpailuja. Olimme sopineet, että tapaamme aamulla aikaisin Längelmäen ja Kuhmoisten ”rajatorilla” ja ajamme pyörillä ensin Kuhmoisten kirkolle, sekä jatkamme matkaa linja-autolla Lahteen. Olin lähtöpaikalla ajoissa juhannukseksi hankitussa hienossa kesäpuvussa. Eihän siihen aikaan olisi tullut kuuloonkaan lähteä kaupunkiin juuri muotiin tulleissa farmareissa, tai verryttelypuvussa. Mutta veljeksiä ei kuulunutkaan. Ei ollut kännyköitä, ei edes puhelimia käytettävissä asian tarkistamiseksi. Siispä lähdin polkemaan yksin kohti uusia seikkailuja. Autojen aikatauluista oli sen verran tietoa, että niitä kulkee useampia vuoroja päivässä kirkonkylän ja Lahden välillä molempiin suuntiin. Kuhmoisten kirkonkylässä en ollut koskaan käynyt. Pitäjän tuntemukseni rajoittui vain Leppäkosken taajamaan asti. Pilvistyvässä säässä 26 kilometrin pyörämatka sujui mäkisiin maastoihin Längelmäenkin puolella tottuneelle ihan mukavasti. Mielenkiinnolla odotin, millaiseen kylään mahdan saapua. Ajellessani hymyilin itsekseni setämiehen jutuille, kun hän aikanaan kertoi meille lapsille, jotka emme sotaaikana olleet linja-autoa kai nähneetkään, että Kuhmoisten kirkonkylässä muiden ihmeellisyyksien lisäksi voi ajaa jopa kaksikerroksisella onnikalla. Ajallaan kylä sitten loisteli edessäni isänmaan aamunkoitossa, niin kuin Petroskoi Linnan romaanin sotilaille. Eihän se valtava kylä ollut, mutta kylläkin selvästi suurempi, kuin kotipitäjän, Längelmäen, vastaava. Etsin pyörälleni pysäköintipaikkaa ja työnsin sen erään kivinavetan räystään alle. Sittemmin sain tietää, että olin käyttänyt luvatta hyväkseni Puukilan karjasuojan seinää. Linja-autoasemalla selvisi aikataulut ja sen mukaiseen ensimmäiseen autoon nousin. Olisiko ollut Sukulan Lin-

Pikajalka 23

jan bussi. Tiehän kiemurteli silloin vielä monen kylän kautta ja jonkun sellaisen kohdalla alkoi seuraavaan aamuun jatkunut miltei yhtäjaksoinen sade. Vähän harmitti, kun minkäänlaista sadevaatetta ei ollut matkassa. Ja vielä hyvä pukukin. Kaikki sateensuojaksi sopivat tarvikkeet oli myyty Lahden kaupoista ennen, kuin minä ehdin niitä kyselemään. Ostin hätäsuojaksi kaksi Helsingin Sanomien paksua lauantainumeroa, mutta eihän Erkko niitäkään ollut sateen kestäviksi tarkoittanut. Seurasin kuitenkin Radiomäen kentällä aamupäivän koe-erät, tai karsinnat ja kello 17 alkaneet välierät, alku- ja loppukilpailut. Huomattakoon, että Kalevan kisoissa kilpailtiin vielä silloin vain miesten lajeissa. Nyt jo kuivaneeseen ohjelmalehtiseen olen kirjannut kilpailujen kärkipään sijoituksia, mutta vain Voitto Hellstenin 200 metrin voittoaika 21,5 on tuloksista tullut merkittyä ylös. Ilmari Taipale näkyy voittaneen 5000 metrin juoksun ja sittemmin Lasse Virenin valmentajana tunnettu Rolf Haikkola on ollut kolmas. Jokaisen lajin osanottajaluettelon aluksi on kirjattu voimassa oleva Suomen ennätys ja edellisen vuoden mestari. Esimerkiksi keihäänheiton Suomen ennätys oli tuolloin Soini Nikkisen Kuhmoisten urheilukentän vihkiäisissä heittämä 83,56, joka ehti olla hetken maailmanennätyksenäkin, jota Puolan J. Sidlo paransi vaivaisella 10:llä sentillä. Keihään karsintaraja oli Lahden kisoissa 66 metriä ja ilmoittautuneita kilpailijoita oli 21. Päivän kilpailuista viimeisen, 1500 metrin juoksun koe-erät näkyvät alkaneen kello 18.45. En muista mihin aikaan pääsin lähtemään Lahdesta, mutta linja-auton saapuessa Kuhmoisiin oli jo pimeää. Oudossa paikassa hapuillen löysin pyöräni ja lähdin polkemaan rankassa sateessa kohti Mäkimaata. Ei ollut yön tunteina kiusaa muusta liikenteestä. Dynamo jurisi vastaan, märkä tie ei ollut järin kevyttä muutenkaan ajaa, sade näytti valoissa kiiltävältä seinältä edessä, mutta kiire kotiin piti vauhtia yllä. Ihan mieleen jäänyt reisu se oli, nyt jo useammankin tehdyn joukossa.

SUMMARIES ling bicycles does not interest him. Everybody has money, but not many have classic bicycles.

10th anniversary

Vanhat Velot celebrated its 10th anniversary in Tampere in September. Read on pp 20 � 21 how the anniversary seminar illustrated the history of Finnish war bicycles or the social background of bicycle owners in Hämeenlinna at the beginning of last century, or presented the construction of a cycling route network in Oulu, the number one winter-cycling city of the world. Also guidance was given in repairing the problem points of a bicycle, hubs and saddle tubes, and in what cyclists in the early days wore. Reminiscences about the beginning of the classic bikes hobby in Finland were shared. Festivities included munching cream cake, cruising the city in ﬁne costumes, awarding medals, and ﬁnally a dinner accompanied by German trumpet music. Photographs of the festive ride can be seen on the following pages.

TRANSLATION TIINA ALESTALO DRAWING MARKKU LAHTINEN

90 years of bike manufacture

Turku is the cradle of Finland’s bicycle industry, a city where the story of several bicycle factories began. In 1922 Harkke brothers founded a bicycle factory that was soon named Tunturi. The factory started manufacturing frames, handlebars, and cranks, and also sold them to others. After the war, Tunturi became Finland’s leading bicycle manufacturer, soon expanding its production into motorcycles, mopeds, and ﬁtness bicycles. In the 1980’s, every third bicycle sold in Finland was a Tunturi. In the 2000’s, the ownership and manufacture of Tunturi bicycles moved abroad. Perkku Vuollet writes on pp 8 –11 about festive rides organized in early summer in Turku, where Tunturi twowheelers from various decades joined in. In addition to the rides, festivities included getting acquainted with an extensive exhibition illuminating the

history of Tunturi. The participants had a lot of bicycle-related memories to recount. For many, the bicycle had been the means of transport which had governed their fates and had allowed them to connect with the opposite sex.

First class renovation

Ostrobothnian Matti Vuorenpää has been keen on classic bicycles for 15 years. Marko Eriksson describes on pp 12 – 15 the onset of Matti’s hobby and his particular interest in vintage supplementary engines, which he has attached to most of his bicycles. Matti acquires his materials often through mediators. The price level in ﬂea markets is high enough to deter hobbyists. Matti looks for well-kept billets to work on. Scrap bikes that almost need rebuilding from start to ﬁnish he leaves for others to repair. Matti stores his bicycles at home but aspires to have them on display in a place like museum. The idea of sel-

L’Eroica in Finnish

The ﬁrst gathering of classic racing bikes in the style of L’Eroica in Italy was organized in Vaasa at the end of May. The main organizer, Mikko Råberg, tells about organizing the event on pp 32 – 35. All details, adverts, signs, and numbers had been carefully and stylishly prepared. Over 50 participants were thoroughly delighted about the opportunity to meet other enthusiasts and ride around the city. An 80 km route extended to the countryside. Vast and wide cultural sceneries were toured on ﬂat terrain in small groups and high spirits. To end the event, the best bikes, most stylish riders and the unluckiest rider were awarded sumptuously.

Most of the bicycles were Italian, of course, but a ﬁnely preserved Swedish Crescent was chosen as the most beautiful. One would have wished to see more of Finnish racing bikes, other than the rare Leopard from the 1970’s. Pikajalka 23

KESKUSTELUA Toimitukselle

Tack för artikeln i senaste Pikajalka. Växelreglaget på pappas cykel var dock ej av den modell som ni satt i artikeln, men det gör inget. Synd bara att artikeln måste översättas till finska. Nu skulle ju pikajalkajaiset haft ett bra tillfälle att försöka fatta svenska språket i min artikel, som var skriven på bra svenska ( är gammal lärare). Vi har ju dock 2 officiella språk ännu i landet. Trots att jag har svenska som modersmål försöker jag läsa hela pikajalka på finska. Dock var ganska många juttun i nummer 1 ganska ointressanta i mitt tycke. Skriv bara på finska om du vill besvara mina tankar. Annars kanske pappas växel var ett Torpedo nav, jag börjar tro det. Pelle Lillkvist

Kerro harrastuksestasi meille muillekin!

Lehti on aina kulloistenkin tekijöidensä näköinen. Se voi olla samanaikaisesti sekä hyvä että huono asia; jotkin tekijöitä lähellä olevat aihepiirit ja kiinnostuksen kohteet korostuvat, kun taas joidenkin lukijoiden mielestä artikkeleita voisi pikemminkin olla aivan muista asioista. Pikajalan sisältö on korostetusti pyrittävä pitämään monipuolisena, jotta se koskettaa mahdollisimman montaa veloa, vaikkei lehden aivan joka sivulla olisikaan sataprosenttisesti juuri itseä kiinnostavaa materiaalia. Avainasemassa sisällön monipuolisuudelle ovat viimekädessä aktiiviset lehden lukijat, ei toimituskunta.

Sinä ja pyöräsi Vantaalla elokuussa järjestetyissä SM-ikäkausikilpailuissa miesten yli 75-vuotiaiden sarjan osanottajia maalissa. Vasemmalta Kyösti Myyryläinen, Toivo Outinen, Erkki Pahkinen ja voittaja Bror Westerberg. Pyörät uudempaa kalustoa, mutta miehet todellisia vanhoja veloja. Matkana 52 km ja voittajan aika 1,33,51. Toisena tulleen Myyryläisen vain sekunnin huonompi.

Pikajalka 23

Haluaisitko saada näkyvyyttä omalle pyöräharrastuksellesi tai -tietoudellesi Pikajalan sivuilla? Kirjoita artikkeli lehteemme: moni muukin haluaisi tutustua juuri sinun harrastukseesi esimerkiksi keskeneräisen tai jo valmiiksi saattamaasi pyöräprojektin muodossa. Tai jos tunnet jonkun, joka

on kovan luokan antiikkipyöräharrastaja, ilmianna hänet meille muillekin – tee hänestä juttu! Me Pikajalan toimituksessa olisimme kiinnostuneita lukijoiden omista projekteista, kalustokokoelmista ja pyöräaiheisista kirjoituksista ylipäänsä. Otamme mielellämme vastaan aineistoa veloilta Pikajalassa julkaistavaksi: yhteystiedot löydät tämän lehden alusta. Esimerkiksi parissa uusimmassa lehdessä julkaistu Mies ja pyörä -palsta on paikka kenen tahansa velon suosikkipyörän ja sen taustojen esittelemiseksi. Tasa-arvon nimissä palsta voi olla tarvittaessa – itse asiassa toivon mukaan – myös Nainen ja pyörä! Parilla–kolmella valokuvalla ja edes puolikkaan A4-sivun mittaisella tekstillä polkupyörän taustoista, kuten historiasta ja merkityksestä omistajalleen syntyy mielenkiintoinen artikkeli.

Tyylipisteitä ei jaeta

Suomen kielen aukotonta taitajaa lehtikirjoittelu ei vaadi. Kiinnostus ja halu ratkaisee. Pikajalan sisältö halutaan tarkoituksella pitää matalakynnyksisenä, jotta kuka tahansa jäsen kokee kirjoituksensa olevan tervetullut näille sivuille. Lehden toimitus toki editoi artikkeleita ennen niiden julkaisua, joten kirjoittajan ei tarvitse murehtia mahdollisia kirjoitusvirheitä tai tekstin luettavuutta. Kunnianarvoisa lehtemme tehdään täysin talkootyönä. Pikajalan sisällöt perustuvat oma-aloitteisuuteen, toisin sanoen harrastajien itsensä tuottamiin aineistoihin: vapaaehtoistyöllä syntyvällä lehdellämme ei ole sanomalehtien tapaan toimittajia, jotka voisivat matkustella haastattelemaan ja kuvaamaan. Toisaalta Pikajalan toimittamisesta vastaava joukkio ei saa korvausta lehdentekoon käyttämistään lukuisista tunneista, eikä palkkioita valitettavasti ole mahdollista maksaa myöskään juttujen kirjoittajille. Ehkei kissa normaalisti elä kiitoksella, mutta mielenkiintoinen harrastus, sen jakaminen muiden velojen kanssa ja mahdollisuus kehittää kerhomme toimintaa motivoivat siinä määrin, että Pikajalan tekemisen parissa käytetty aika ei tunnu pätkääkään menetetyltä vapaa-ajalta. Marko Eriksson

Pikajalka 23

TEKSTI PERKKU VUOLLET KUVAT TUNTURIN ARKISTO JA PERKKU VUOLLET

Sateisena alkukesän sunnuntaina ihmisiä on kerääntynyt Aurajoen rannalla sijaitsevan merikeskus Forum Marinumin piha-aukiolle. Mikä saa heidät lähtemään vapaapäivänään ulos sateeseen?

Tunturin juhlaa

Pikajalka 23

Noin puoli vuotta sitten kokoontui muutama innokas ihminen saman pöydän ääreen kertomaan ideoitaan, mitä kaikkea voisi Tunturin 90-vuotistapahtumassa olla mukana. Ja tähän on tultu. Kaikki Marinumille kokoontujat ovat tulleet juhlimaan omilla Tunturi-ajokeillaan; polkupyöriä eri aikakausilta, vanhoja naisten pyöriä, enemmän patinoituneita museopyöriä ja hyvin säilyneitä nuorisopyöriä. Ama ry:n jäseniä on tullut mopoilla, ja ehkä harvinaisimpana Tunturin moottoripyörä komeilee mukana letkassa. He lähtevät ensimmäisinä ajokierrokselle käyden Tunturin entisen Kupittaan tehdasrakennuksen kautta sairaalaan antamaan lahjoituksen lasten osastolle ja sieltä Vanhalle Suurtorille itse avajaistapahtumaan. Ennen pyörien lähtöä sää vaikutti hetken selkiintyvän ja tuli kirkasta, mutta ei, sateen tihkutus vain jatkui, kun pyörät ampaisivat matkaan. Ajo sujui ongelmitta, ja päästiin Suurtorille nauttimaan ohjelmasta, lämpimistä makkaroista ja kahvista ja tutustumaan juuri avattuun Tunturin 90-vuotisen historian näyttelyyn. Näyttely oli vieraillut jo aiemmin Aurassa, Ama ry:n kevättapahtumassa reilu viikko taaksepäin, ja nyt aineisto oli tuotu Turun keskustaan Aurajoen suositun pyöräreitin varrelle eli Suurtorille Vanhan Raatihuoneen Harmaaseen huoneeseen. Neljänkymmenen neliön huoneeseen oli puristettu Turun Pyörän historian tärkeimmät käänteet varsin onnistuneesti. Näyttely oli monipuolinen, helposti ja viihdyttävästi esitetty. Taulutelevisiosta kaikuvat vanhojen mainosten tunnuslaulut toivottivat tulijat tervetulleeksi jo käytävältä asti. Videot 50-luvun lopulta asti uusimpiin sähköpyörämainoksiin toivat näyttelyyn elävyyttä, 60-luvun tehtaan työntekijöineen kahvi- ja lounastauoilla, oppimassa asentajiksi ja testaamassa ja pakkaamassa pyöriä ja mopoja. 70-, 80- ja 90-lukujen mainokset iskevillä mainosrallatuksilla kertovat aikakautensa muodista, Tunturi tyytyi harvoin tavallisuuteen mainoksissa, usein ne olivat rohkeita, kekseliäitä, hauskoja ja innovatiivisia. Kuten vaikka maastopyörällä ajo yöllä huvipuiston vuoristoradalla poliisit kintereillä tai nörttiopiskelijan esitelmä “Mitä tein kesälomalla”! Kunkin vuosikymmenen tapahtumista kertovat taulut oli sijoiteltu aikajärjestykseen kiertämään näyttelytila. Alkutaipaleelta kiinnosti Tunturi-nimen synty High land nimestä

Ama ry:n kevättapahtumassa reilu viikko taaksepäin, ja nyt aineisto oli tuotu Turun keskustaan Aurajoen suositun pyöräreitin varrelle eli Suurtorille Vanhan Raatihuoneen Harmaaseen huoneeseen. Neljänkymmenen neliön huoneeseen oli puristettu Turun Pyörän historian tärkeimmät käänteet varsin onnistuneesti. Näyttely oli monipuolinen, helposti ja viihdyttävästi esitetty. Taulutelevisiosta kaikuvat vanhojen mainosten tunnuslaulut toivottivat tulijat tervetulleeksi jo käytävältä asti. Videot 50-luvun lopulta asti uusimpiin sähköpyörämainoksiin toivat näyttelyyn elävyyttä, 60-luvun tehtaan työntekijöineen kahvi- ja lounastauoilla, oppimassa asentajiksi ja testaamassa ja pakkaamassa pyöriä ja mopoja. 70-, 80- ja 90-lukujen mainokset iskevillä mainosrallatuksilla kertovat aikakautensa muodista, Tunturi tyytyi harvoin tavallisuuteen mainoksissa, usein ne olivat rohkeita, kekseliäitä, hauskoja ja innovatiivisia. Kuten vaikka maastopyörällä ajo yöllä huvipuiston vuoristoradalla poliisit kintereillä tai nörttiopiskelijan esitelmä “Mitä tein kesälomalla”! Kunkin vuosikymmenen tapahtumista kertovat taulut oli sijoiteltu aikajärjestykseen kiertämään näyttelytila. Alkutaipaleelta kiinnosti Tunturi-nimen synty High land nimestä käännettynä ja pyörien rekisteröinti 20-luvulla, josta Turun poliisilaitoksen rekisteröintitodistus kertoi ajo-ohjeineen, mm. “korkeintaan kaksi sai ajaa rinnakkain”. Vanhin pyörä oli 1928 naisten pyörä, jossa takanapa oli New Departure Model A USA:sta ja etunapa Brampton. Pyörän kruunasi saksalainen karbidilamppu! 40-lukua taas edusti miesten pyörä, jossa takanapa oli tuttu Torpedo ja edessä Phillips Superior, all steel hub, large balls 1/4, made in England. Nahkaiseen työkalukoteloon oli myös painettu Tunturi teksti. Harvinaisen Tunturi-moottoripyörän historia kertoo, että sitä valmistettiin vain 165 kpl vuosina 1951–1953. Aluksi polkupyörät olivat oikea tuote suureen kysyntään, halpa jokamiehen kulkuneuvo, 1950-luvun lopussa taas kasvoi suuri tarve mopoille ja alkoi ns. pappa-tuntureiden valmistus. - 1960-luvulla tuotantoa laajennettiin kuntoilulaitteisiin – missäpä muualla kuin Suomessa tarvitaan sisäkuntoilulaitetta, kun ulkona sataa ja on pimeää. - Englannin uudelle muotivillitykselle, Raleigh Chopper -pyörälle saatiin oma vastine 1970-luvun alussa nuorison Ralli:sta. - Tuotannon miljoonas pyörä, Tunturi Lapponia 1980-luvulta, on vähäisen käytön jälkeen päätynyt näyttelyesineeksi. - 1990-lukua näyttelyssä edusti Katja Revolle tehty erikoisvalmisteinen ja voitokas maastopyörä. Vertailtavissa oli myös vanha ja uusi Poni-malli vierekkäin. Vanhan Ponin uusi omistajakin kävi näyttelyssä ja kuvattavana ajokkinsa vierellä. ViimeiPikajalka 23

senä futuristisella ulkonäöllään muuhun esineistöön verrattuna komeili uusi sähköpyörä. Kävijöillä oli kerrottavanaan monia hienoja tarinoita ja muistoja, jotka pulpahtivat mieleen vanhoja esitteitä, kuvia, pyöriä tai pappa-Tunturi nähtäessä. Eräs pariskunta oli itse ollut 1960-luvulla mainoskuvissa. Joku oli asunut tehtaan johtajan naapurissa. Eräs rouva oli nuorena ajanut kiireessä koulun hiihdettäväksi tarkoitetun matkan pappa-Tunturilla ja epäonneksi opettaja olikin tullut vastaan. Kiireen syynä oli ollut treﬃt pojan kanssa, saman, jonka kanssa nyt näyttelyynkin tultiin. Jälki-istunnosta huolimatta kannatti hyödyntää kiireessä pappa-Tunturia! Avajaispäivän sateesta huolimatta näyttely keräsi runsaasti kävijöitä: paikallisia harrastajia ja entisöijiä, muuten vain kiinnostuneita, muualta Suomesta ja ulkomailta mm. irlantilaisesta pyöräkerhosta ja Kanadasta. Kahden viikon aikana yleisö sai virkistää muistiaan Tunturin historiasta osana Turun elämää. Ehkä näitä Tunturiajoja pitäisi järjestää vaikka joka kesä, jotta kaikki pääsisivät osallistumaan ja jatkossa sääkin suosisi ajoa!

Tunturi-moottoripyörä 1950-luvulta ja 2000-luvun polkupyöriä Tunturin juhlanäyttelyssä.

Kellarista koko kansan pyöräksi Tunturi juhlii tänä vuonna 90-vuotispäiviään. Olemme koonneet tähän muistoja ja kuvia matkan varrelta. Tunturi sai alkunsa 20. lokakuuta 1922 Turun Pyöräkellari -nimellä. Yrityksen perustivat veljekset Eero ja Aarne Harkke. He ryhtyivät kokoamaan polkupyöriä pääosin Englannista tuoduista osista High Land -tuotemerkillä. 1920-luvulla Pyöräkellari alkoi valmistaa itse polkupyörän runkoja, ohjaustankoja ja kampia. Samalla Harkket halusivat pyörille kotimaisen nimen: High Land kääntyi Tunturiksi. Pyörät kävivät kaupaksi ja niiden valmistus siirrettiin vuonna 1934 uusiin tehdastiloihin. Teollinen valmistus pystyi tuottamaan osia yli oman tarpeen ja niinpä niitä myytiin muillekin valmistajille. Pyöräkellarin valikoimiin kuului pyörien lisäksi tuolloin esimerkiksi kuljetusvaunuja sekä hevosten kilpa-ajorattaita. Sotavuosina 1939–44 yritys valmisti lisäksi invalidipyöriä, taitoluistinten teriä ja pihtejä. Sotien jälkeen Tunturi vahvisti asemaansa Suomen johtavana polkupyörävalmistajana. Vuonna 1951 val-

Pikajalka 23

mistus ja myynti erotettiin toisistaan: Pyöräkellari jatkoi pyörien myyntiä ja tuotanto sai nimen Tunturipyörä Oy. Samoihin aikoihin Eero Harkke ryhtyi luomaan Tunturin kauppiasverkostoa. Hän etsi käsiinsä paikkakuntien parhaat sepät ja polkupyöränkorjaajat ja koulutti heitä pyörän tuntemuksessa ja kaupanteossa. Kun elintaso nousi Suomessa, moni hankki polkupyörän tilalle moottoripyörän. Tunturipyörä toi ensimmäiset 25 moottoripyöräänsä myyntiin vuonna 1951. Oikea menestystuote yritykselle oli kuitenkin mopedit. Parhaimmillaan Turussa valmistettiin 15 000 mopedia vuodessa. Niiden valmistus lopetettiin vuonna 1987. Vuonna 1969 Tunturi lanseerasi pitkän tuotekehitystyön tuloksena kuntopyörän, joka perustui täysin uuteen tekniikkaan – levyjarrun ja jousivaa’an yhdistelmään. Ensimmäisestä kuntopyörästä alkoi Tunturi-kuntolaitteiden menestyksekäs kansainvälinen historia. 1970-luvulla polkupyörä alettiin nähdä kulkuneuvon lisäksi apuna virkistäytymisessä ja kunnonkohotuksessa. Tunturi panosti tuoteke-

hitykseen ja valtasi nopeasti merkittävän osan Suomen kasvaneista pyörämarkkinoista. Huippuvuonna 1980 Suomessa myytiin yli 330 000 pyörää, joista ainakin joka kolmas oli Tunturi. Tunturin merkitys suomalaiselle kilpapyöräilylle on ollut merkittävä 1960-luvulta lähtien. Tunturi on ollut tukemassa suomalaisia pyöräilijöitä ja pyöräilyseuroja kotimaisissa ja kansainvälisissä kisoissa niin maantie- kuin maastopyöräilyssäkin. Kirkkain tähänastinen saavutuksemme on Katja Revon vuonna 1997 voittama alamäkiajon MM-pronssi. Mitali oli kaikkien aikojen ensimmäinen suomalaisen voittama MMmitali aikuisten sarjassa. 2000-luvulla kilpailu pyörämerkkien välillä lisääntyi voimakkaasti ja Tunturi-pyörien valmistus siirrettiin asteittain Turusta omille tehtaille muualle Eurooppaan. Turusta käsin johdettu intohimoinen suunnittelu, design, laadunvalvonta ja markkinointi ovat se perusta, johon Tunturin menestys pyörissä ja kuntovälineissä tänäänkin nojaavat.

PRIIMAA PUKKAA TEKSTI JA KUVAT: MARKO ERIKSSON

Pyörämestari harmittelee, kuinka paljon hyvää kalustoa on vuosikymmenien aikana joutunut kaatopaikalle. Esimerkiksi ehjät puiset vanteet ovat käyneet kovasti harvinaisiksi. Hyväkuntoisia metalliosia sentään löytyy vielä kohtalaisen helposti, vaikka (yli)hinnoissaan nekin ovat.

Kun kunnostettavan pyörän kanssa seurustelee tiiviisti monta kuukautta, ei loputulosta kehtaa jättää puolitiehen - saati myydä. Matti Vuorenmaa on kunnostanut parisenkymmentä vanhaa polkupyörää tasolle, joka ei kalpene uudelle.

Pikajalka 23

- MOOTTORILLA TAI ILMAN A

Pikajalka 23

lavutelainen Vuorenmaa on harrastanut vanhoja polkupyöriä viitisentoista vuotta. Valmiita teoksia on lähemmäs parikymmentä kappaletta, aloittamattomia aihioita jokunen siihen päälle. Aivan kaikkea kalustoa Matti ei aiokaan kunnostaa uudenveroiseksi. Esimerkiksi alkuperäiskuntoinen Suomen armeijan sota-ajan pyörä leijonamerkkeineen saa jäädä entiselleen, mitä nyt ratsu saa jossain vaiheessa teknisen kunnostuksen eli lähinnä napojen ja keskiön huollot. Ensimmäisen entisöidyn polkupyörän Vuorenmaa hankki samalta kylältä. - Kävelylenkeillä olin pitkään seurannut yhden talon pihassa seisonutta vanhaa pyörää. Koskaan en ollut nähnyt pihalla ketään, vaikka kävin pistokokeita tekemässä. Kerran sitten sattui isäntä olemaan portailla, jolta menin heti kysymään, että olisiko tuo pyörä myytävänä. Hän vastasi sen olevan ja teimme kaupat. Ammattiapua ja varaosia Matti sai niin ikään samalla kylällä asuneelta entiseltä pyörä- ja mopokauppiaalta, Reino Hevonkoskelta. - Niin aikaisin aamulla tai myöhään illalla ei pajalle voinut mennä, etteikö Reino olisi siellä ollut puuhissaan, Vuorenmaa naurahtaa. Muita Matin harrastukseen voimakkaasti myötävaikuttaneita henkilöitä ovat Pelle Lillqvist ja Jussi Muotiala. Myös

heiltä on tippunut hyviä neuvoja ja vinkkejä pyöriä ajatellen.

Kotiseudun pyörät kärkipäässä

Matti Vuorenmaan kokoelmiin kuuluu pääasiassa alavutelaista kalustoa, kuten edellisessä Pikajalassa käsitellyn Hjalmar Vainionpään yrityksen polkupyöriä. Ulkopaikkakuntalaisia merkkejä on mm. Vaasasta ja Viipurista. Hän toteaa harrastuksestaan, että kunhan pyörät ovat suomalaista alkuperää, niin se on lähtökohta. Mutta näkyypä valmiiden joukossa olevan myös ruotsalainen Crescent! - No mutta ne ovat niin hyviä pyöriä, Vuorenmaa loiventaa. Keskeinen tekijä Matin pyöräharrastuksessa on kapineisiin liittyvä määrätty historia: mistä pyörän on löytänyt tai kenen se on aiemmin ollut. Erityisenä kiinnostuksen kohteena hänellä on vanhojen pyörien varustaminen apumoottorilla. Lähes jokaisessa kunnostetussa kulkuneuvossa on vanha ja tällaiseen alun perinkin tarkoitettu moottori. Kiinan-kaverit valmistavat toki uusiakin, mutta sikäläisiä rimpuloita Vuorenmaa ei omiin pyöriinsä huoli. Syytä moottori-pakkomielteelleen Matti ei osaa sanoa – jostain syystä hän vain on aina pitänyt apumoottorisista polkupyöristä. Poikasena nähty moottoripolkupyörä oli ainakin jäänyt mieleen. Ne olivat kovaa huutoa, kunnes

mopot yleistyivät viimeistään 1960-luvulla. - Polkupyörien merkitystä mopojen ja moottoripyörien kehityksessä ei sovi väheksyä: polkupyöristä nekin ovat kehittyneet. Polkupyörä on ollut monen kulkuneuvon alkulähde, Vuorenmaa muistuttaa. Apumoottoripolkupyöristä on aikanaan käytetty eräänlaista lempinimeä ”takinhännänpolttaja”. Nimi juontaa juurensa kyseisillä pyörillä ajaneiden herrasmiesten pitkistä berbereistä, joiden helmat helposti sattuivat takana olevaan kuumaan moottoriin. Siitä on seurannut käryä ja tummumista. Vuorenmaalla luonnollisesti on tällainenkin vaatekappale ajossa käytettäväksi.

Ylihinnoittelu varjostaa rompetoreja

Tarpeistoa pyöräharrastukseensa Vuorenmaa hankkii lähinnä parin–kolmen tutun välikäden kautta. Jonkin verran yksittäisiä osia tarttuu mukaan rompetoreilta. Haastateltava harmittelee näiden tapahtumien usein aivan tolkuttomia hintoja: aivan kuin jotkut myyjät eivät edes haluaisi myydä vaan tulevat vain näytille samojen romujensa kanssa. Vuodesta toiseen. Mitättömänkin tavaran hinta tuntuu porrastetun viiden euron tarkkuudella. Markka-aikana kympillä sai jo läjän tavaraa – nykyään pienikin osanen maksaa helposti sen vitosen jos ei seuraavaa hinta-

pykälää, kymppiä. Parilla eurolla saa harvoin oikein mitään. Koska Matti Vuorenmaan projekteissa pyritään maallikon silmin täydellisyyteen, pyöräaihiot ja yksittäiset osat eivät ole mitä tahansa vääntynyttä ruosteromua. Ruostetta on käytännössä mahdotonta välttää pyöreästi satavuotiaiden pyöränraatojen parissa, mutta kohtuuttoman työläät ja heikot raaka-aineet hän sovinnolla unohtaa. - Sellaista polkupyörää, jossa ratkaisevat kohdat alkavat olla puhki kuluneita, ei oikein kannata alkaa työstää. Hitsattu pyörä on hitsattu pyörä, Matti lataa.

Kerralla kunnolla

Pyöränraatojen ruosteen- ja vanhan maalin poistoa hän ei tee hiekkapuhaltamalla, kuten moni muu, vaan manuaalisesti pääasiassa erikarheuksisilla hiekkapapereilla. Erityisesti lokasuojat ovat niin herkkää materiaalia, että tuhoilta varmemmin vältytään, kun puhdistustyö tehdään vaivalloisemmin käsipelillä. Kromatut tai niklatut osat, kuten sarvet ja kammet, Matti on huolellisen puhdistuksen jälkeen tavannut sinkityttää ulkopuolisella. Lisäksi Vuorenmaan periaatteena on, että etu- ja takanavat on oltava huollettu priimakuntoon ennen kuin vannetta saati koko polkupyörää lähdetään kokoamaan: jos navoissa ilmenee ongelmia kun ajopeli on kasassa, on sitkeää lähteä purkamaan hässäkkää ilman, että koristeviivoineen pikkutarkkaan viimeisteltyyn maalipintaan tulisi mitään vaurioita. Komea kokoelma Matti Vuorenmaan kunnostamia erilaisia polkupyöriä. Tavallisten kaksipyöräisten lisäksi joukossa ovat mm. iäkäs invalidipyörä ja tandem. Valtaosa kalustosta on varustettu vanhalla apumoottorilla. Osa moottoroiduista polkupyöristä on jopa rekisteröity eli vakuutettu. Vuosittain Vuorenmaa käynnistää koneet vähintään kertaalleen ja täyttää gummit, jotta vehkeet eivät pääse pilaantumaan. Pikajalka 23

Vanhojen pyörien navat saavat varmasti perusteltua suitsutusta. - Vanhat Kometin ja Torpedon kapat ovat aivan eri luokkaa kuin nykyisissä pyörissä. Ne ovat toimintavarmoja, yksinkertaisia ja korvaavia osia kuluneiden tilalle saa vielä aika helposti. Pyörilleni tulee niin vähän ajoa vuodessa, että kerran kuntoon huollettuna uudempaa kertaa napoihin ei tarvitse koskea juuri ikinä, Vuorenmaa ylistää. Kaikille miehen kasaamille pyörille on löytynyt säilytyspaikat omista varastoista, mutta hän haaveilee ajoneuvojen laajamittaisemmasta esille laitosta. Eräänlaisesta museoinnista. - Olisi mukava saada paikka, jonne pyörät saisi näytille. Sellainen minulta puuttuu, Matti harmittelee. Yhtäkään laittamaansa pyörää Matti ei voisi ajatella myyvänsä, sillä kunkin kanssa kuukausia riiatessa niihin on kiintynyt. Toisaalta kunnostamiseen käytettyä rahaa ajasta puhumattakaan ei mitenkään voisi sellaisenaan siirtää

myyntihintaan: tuskin kukaan maksaisi niin paljon vanhasta joskin erittäin hyväkuntoisesta pyörästä. Vuorenmaa kuitenkin korostaa, että raha ei alkuunkaan ole motiivi tässä harrastuksessa. - Rahaahan kaikilla on pussissa, mutta harvalla on tällaista vanhaa pyörää. Viipurilaispyörä Kruunu on harvinaisemmasta päästä, täysin kunnostettuna tietenkin. Kokoelmasta löytyy myös muita heikosti säilyneitä merkkejä, kuten Alavudella vain lyhyen aikaan koottuja ja nimikoituja Ooppel-pyöriä.

Pikajalka 23

Seuraava kunnostusprojekti on 1800- ja 1900-lukujen taitteen Brennabor-polkupyörä, jonka Matti hankki keväällä periaatteessa täydellisenä: pyörässä ovat osat tallella käyttökelpoista – ja erikoista – ketjua myöten. Ainoastaan renkaat puuttuvat. Tätä yksilöä ei ole tarkoitus entisöidä vaan ainoastaan saattaa ajokuntoon.

Valkeakosken velovellokset:

Meiltähän tämä käy Koskilaiset velovellokset Tauno ja Taisto Nieminen kunnostelevat pihapajoihinsa keräämiänsä vanhoja veloja läheisilleen ja tutuilleen eläkepäivillään.

Valkeakosken ja Sääksmäen Sanomat 1938. Pikajalka 23

TEKSTI JA KUVAT ESA AALLAS PIIRROS TAUNO NIEMINEN

ääksmäellä 1938 maailmaan pyörähtäneet kaksoset muistavat hyvin, kuinka 1950-luvulla Valkeakoskella toimi vielä neljä pyöräliikettä ja kun pyörällä poljettiin paperitehtaalle. – Pyörillä lähdin Tervasaaren tehtaalta eläkkeellekin, virnistää 38 vuotta paperitehtaalla rasvarina työskennellyt Tauno viiksiinsä. Taunon Kannistonmäen-kotinsa pyöräliiterissään säilyttämiä valjasrattaita koristaa ajopukkina pehmustetuksi istuimeksi muotoiltu keltainen rasvatynnyri. Tynnyrin laidoilla roikkuvat rasvarin tärkeimmät työkalut: vaseliinirässi sekä pitkänokkainen rasvakannu. – Työkaverini istuttivat minulta salaa valmistamiensa kärrien kultatynnyrille ja vetivät tehtaalta viimeiselle voitelulle ravintolaan, muikistelee tynnyrillä istuva Tauno. Rattaiden aisoissa ähkivä velipoika Taisto muistaa nelijalkaisen pollen vetäneen kiesejä pihatöllin nurkalla, kun elokuvaa ﬁlmattiin. Otos Niemisten pihatöllinkulmasta sisältyy Matti Kassilan ohjaamaan komediaan Meiltähän tämä käy

tyväisestä työväestä yrityksen parhaana pääomana ei tunnu kelpaavan nykyajalle. Työntekijöille tarjottiin markan omakotitontteja ja edullisia lainoja. Takasipa Juuso työväentalon pankkilainatkin sekä harjoitteluaikaa Yhtyneen työntekijöistä pääosin koostuneelle jalkapalloseura Hakalle. Nelipyöräisellä ajomestarinsa ajamalla ”komentoautollaan” Land Roverilla liikkunut lippalakkipäinen Juuso oli tuttu näky Yrjölän markan tonteilla. Yhdellä niistä seisoo jollaisessa graaﬁsena kuvaajana Valkeakosken Sanomien painossa työuran 1960-luvulta 1990-luvulle tehneen Taiston omakotitalo. Sadat pyörät sotkivat yli kanavasillan tehtaiden ja kotien väliä velojen kultakaudella 1950-luvulla. Ennen mopoja savuttamaton kaksipyöräinen oli yleinen näky 12 000 asukkaan kauppalassa.

(1973). Rillumarei-ﬁlmi kuvattiin pääasiassaTervasaaren paperitehtaalla ja sen ympäristössä. Tehtaan porttivahdiksi savotoilta edennyttä Severi Suhosta näytteli Esa Pakarinen ja Kauko Helovirta puolestaan Yhtyneiden lippalakkipäiseksi patruunaksi Juuso Waldeniksi tunnistettavan Ville Wållbergin roolin. Suomen suurinta 50-luvun yhtiötä johtaneen legendaarinen Juuson (1907–1972) näkemys tyy-

Tauno muistaa ainakin pyörämerkit Ajax, Jaguar, Pyrkijä ja Tarmo. – Sieltä se jäi pysyvä kiinnostus pyöriin, virkkoo Tauno. Lisäksi pyöriä sekä myyviä että korjaavia liikkeitä pitivät 1950-luvun Koskilla Ilmari Pöyhönen, Oskari Tulonen ja Pauli Porthen.

Tulonen tuli ensin Toijalasta

- Pyöräliikkeitä oli neljä. Itse rasvasin ja maalasin 1950-luvun alussa apupoikana pyöriä muutaman vuoden Ylänteen Heimon Ajan pyörässä. Liike sijaitsi puutalossa nykyisen kauppatalo Koskikaran kohdilla.

Pöyhösen pyöräliike Valkeakoskella 1950luvulla. Kuva: Kotiseutuarkisto.

Pikajalka 23

Taisto tuumii uutta ohjaustankoa Taiston pitelemään Crestoon.

Ensin tuli Tulonen Toijalasta. Sinne Oskari Tulonen perusti jo 1911 Toijalan Polkupyörä- ja Sähköliikkeen. Parhaimmillaan viisikin miestä kokosi laajalti ympäristöpitäjiin levinnyttä Vankka-merkkistä kulkijaa. Lehtimainoksessa vuodelta 1938 Tulonen ilmoittaa avanneensa Valkeakoskella pyöräliikkeen entisessä Lehmuskosken talossa. Vielä Jauhavat myllynkivet -yrityshistoriikissa Oskarin poika Mikko Tulonen muistelee pyörän olleen vielä 1930-luvulla arvokkaan, liki työmiehen kuukausipalkan maksava kapine. Niitä kaupattiin myös osamaksulla, jota lyhennettiin tilipäivinä. Tulosella pyörämekaanikkona työskennellyt Taisto Vihonen muistaa Mikko Tulosen vetämän liikkeen keskittyneen ajan mittaan enemmän kodinkoneisiin, unohtamatta velojakaan. Vihonen on pitänyt 1990-luvulta lähtien omaa pyöräliikettä vastapäätä Valkeakosken Kaupunginteatteria. Vihosen liikkeen akkunaa somistaa naisten 1940-luvun Hermes, joita tamperelainen Wm. Sandberg valmisti. Poiketessani paikalla, marketin halpapyörän nopeasti ruostuvaa takakappaa korjaava Vihonen vahvisti vuosikymmenten kokemuksellaan, ettei tunne Torpedo-kappaa parempaa. Pauli Porthen korjasi 1950-luvulla pyöriä Soljon liiketalossa. Hieman myöhemmin, 1960-luvulta alka-

en, toimi Ossi Koiviston Pyörä- ja mopedikorjaamo Voimantalossa 1980-luvulle saakka. �Toista nykyisin Valkeakoskella toimivaa pyöräkorjaamoa Jussin Pyörää pyörittää Jyräänmäellä vesitornin kupeessa jo 35. toimintavuottaan Juha Pöyhönen. Hän jatkaa isänsä 70 vuotta sitten aloittamia askelia. – Ilmari-isäni aloitti Loimaalla ja jatkoi Turussa ennen kuin perusti tänne Valkeakosken Apiankadulle Pöyhösen pyöräliikkee .Pidimme välistä 1970-luvulla Helsingin Pakilassa Pyörä- ja mopediaittaa, josta palasin tänne Koskille, selvittää Juha. Helkaman pyöriä aina edustaneessa Jussin Pyörässä on saatavilla niin vanhoja 1960-luvun kuin aivan tuliteriäkin Jopoja. Pöyhösten velohelmi, 3-vaihteisella keskiönavalla varustettu 1940-luvun naisten Adler koristaa tätä nykyä kaupunginmuseossa tehdaskaupungin historiasta kertovaa Vana-näyttelyä. Mustan helmen etulokasuojaa koristaa puolestaan kotkaa (saksaksi Adler) esittävä keulakoriste.

Pihapajasta ensiapua pyörälle

Niemisten vellosten pihapajoista löytyy monenlaista merkkiä. Taunon liiteristä vaikkapa Koneen ja Terän komia 1940-luvun musta Voima ja Hämeenlinnan Pyörä-Aitan viininpunainen 1950-luvun loppupuolen Torpedo-kappainen Cresto. Vihreä 1950-luvun RaPikajalka 23

Valkeakosken velovellokset Taisto valjaissa, Tauno tynnyrillä. Adler-kaunotar keulakoristettaan myöten.

leigh on tarinan mukaan englantilaisen paperi-insinöörin perua, Thaimaassakin pyörinyt ennen joutumistaan Taiston liiteriin. Nottinghamiin Raleigh-kadulle Frank Bowden perustaman pyörätehtaan Sturmey-Archerin 3-vaihteisessa velossa on lukko etuhaarukassa, umpinainen ketjusuoja sekä erikoisuutena takapyörän dynamokappa (Dyno three hub). Alun perin 2. maailmansodan tarpeita varten kehitelty dynamokappa antaa valoa lyhtyyn ja kissansilmiin poljettaessa ilman rengasta hankaavaa dynamoa. Tauno, 74, polkee itse monesti vastaan Sääksmäen pyörätiellä 3-vaihteisella keskiönapaisella Crecentillään, jonka vaihdevipuja polkija on jatkanut pajassaan. Taiston pihapajasta kirjaan puolestaan merkit Afa, Albert, Raleigh, Sandor, Titania ja Tunturi. – Veloja kertyy sieltä täältä, usein romulavoilta, selvittää tonttinsa laitarinteessä koskilaisten lasten hyvin tunteman Tasin liukumäkeäkin pakkasilla vapaaehtoisesti ylläpitävä vellos. Sainpa kerran Taiston pajasta ensiapua iltasella ohjaustangon kannattimesta kesken ajon murtuneelle SA-pyörälleni. Piirtämistä harrastavan Taunon kynästä on syntynyt niin exlibriksiä kuin piirroksia näyttelyihin ja julkaisuihin, kuten paikallismurteiseen kaskukirjaan Tooli, Tonka, Talikko. Karbidilamppunsa avulias vellos piirsi Pikajalalle. 19

Pikajalka 23

Juha Pöyhönen teil isän astuman... Raleigh nurmella.

Kymmenvuotisjuhlaa alustuksia ja ajelua

TEKSTI MARKKU LAHTINEN KUVA JYRKI NISONEN

Kangasalan Lepokodilla päätettiin syksyllä 2002 perustaa uusi yhdistys, jonka tarkoitukseksi tuli edistää polkupyörien, polkupyöräteollisuuden ja polkupyöräilyn historian harrastamista ja tutkimusta, levittää tietoa niistä sekä virkistää ja vaalia pyöräilykulttuuria. Tätä on nyt tehty 10 vuotta ja tuloksiakin on saatu. Vanhat Velot kerääntyivät juhlimaan vuosipäiviään Tampereelle museokeskus Vapriikkiin, joka on ollut yhdistyksen tärkein yhteistyökumppani vuosien varrella yhdessä Mobilian kanssa. Vapriikissa järjestettyyn seminaariin osallistui noin 50 tekniikan historian ja pyöräilyn harrastajaa, joille tarjottiin monipuolinen ja kiinnostava katsaus polkupyörän historian eri sektoreihin. Tilaisuuden puheenjohtajaksi kutsuttu Vapriikin amanuenssi ja tuleva Postimuseon johtaja Kimmo Antila kertoi alkupuheenvuorossaan pyöräilyn ihanuudesta, siitä lumosta, joka liittyy tähän yksinkertaiseen, mutta erinomaisen käyttökelpoiseen koneeseen. Polkupyörä on avannut suorastaan uusia

Pikajalka 23

maailmoja ihmisille, joiden liikkuminen ennen vanhaan oli hyvin rajoittunutta. Polkupyörästä tuli myös tärkeä työkalu, joka auttoi työvoiman ja tavaran kuljetuksessa. Martti Piltzin aiheena oli suomalaiset sotapyörät, joihin paneudutaan myös ensi vuoden kaksipyöränäyttelyssä Mobiliassa. Polkupyörät korvasivat ratsujoukot, ne olivat varsin ripeitä liikkumaan ahtaillakin teillä ja ennen kaikkea pyörien huolto oli merkittävästi helpompaa kuin ratsujen huolto ja ruokkiminen. Mikko Kylliäinen oli jälleen viettänyt aikaa arkistoissa selvittäessään, ketkä omistivat polkupyöriä Hämeenlinnassa silloin, kun pyörien rekisteröinti oli kaupungissa pakollista. Rekisterit kattavat pitkän ajanjakson 1900-luvun alkupuolesta siihen asti, kun polkupyörä oli jo lähes joka perheen kulkuväline. Mauri Myllylä toimi Oulussa liikennesuunnittelijana ja kaupungininsinöörinä samoihin aikoihin, kun kaupunkiin alettiin määrätietoisesti rakentaa pyörätieverkkoa. Myllylä ymmärsi, että Ouluun sopi joukkoliikennettä paremmin polkupyöräilyä varten rakennettava verkosto. Hänen tarinansa on julkaistu ohessa. Kymmenvuotisjuhlien välihuipennus oli täytekakun syönti. Kalevi Lepo sai koko harrastuksen isänä leikata ensimmäisen viillon komeaan kakkuun, jonka Suomen Erikoisruuvi tarjosi juhlijoille.

Pikajalka 23

Täysivatsaiset velot saivat seuraavaksi kuulla Loimaan lahjaa Suomen pyöränkorjaajille, kun Risto Heinonen alkoi hervottomalla huumorillaan kertoa napojen, rattaiden, satuloiden ja muiden teknisten erikoisuuksien korjaamisesta. Mukana tuomillaan havaintokappaleilla ja itse väsäämillään työkaluilla hänen onnistui näyttää, kuinka toivottaman tuntuisesta ruosteläjästäkin voi saada irti toimivia osia. Myös Riston oivaltava ymmärrys kapulakielisistä merkinnöistä teki kuulijaan vaikutuksen. ”R niin kuin rasvainen puoli”, selitti Risto polkimien merkintöjä. Ari Sinkkonen kertoi yksityiskohtia myöten Crescent-pyöränsä entisöinnistä, josta julkaistiin juttu Pikajalan numerossa 21. Lassi Patokorpi esitteli puolestaan urheilupukeutumisen suuria linjoja 1920 -1950 -luvuilla. Tapani Mauranen puhui vartin verran yhdestä rivistä Constantin Linderin tilikirjassa. Siitä kävi ilmi, että tilalle oli ostettu kesällä 1869 velocipedi. Pitkän analysoinnin päätteeksi jäi vielä epäselväksi, mistä pyörä oli tuotu ja missä se oli valmistettu. Kalevi Lepo päätti historiallisen katsauksen kertomalla vanhojen pyörien harrastuksesta ennen yhdistyksen perustamista. Vuonna 1994 käynnistynyt ajelu, korjailu ja oppiminen oli päässyt jo hyvään ja säännölliseen vauhtiin ennen kuin Vanhat Velot päätettiin perustaa kahdeksan vuotta myöhemmin. Näiden vuosien tapahtumia on saatu seurata Pikajalan 10 vuotta sitten -osastossa.

Kymmenvuotisjuhliensa kunniaksi Vanhat Velot ry kutsui vuosikokouksessaan ensimmäisen kunniajäsenensä. Jukka Helkamalle luovutettiin asiaan kuuluvat käädyt juhlaseminaarissa museokeskus Vapriikissa Tampereella.

Osakseni tullut huomionosoitus oli yllätys. Panokseni yhdistyksen toimintaan on jäänyt jäsenmaksun maksamiseen. Kiitoksena saamastani tunnustuksesta haluan sanoa muutaman ajatuksen näin tilaisuuden lopuksi. Haluan laajentaa yleistä ajattelua, mitä on kulttuuri. Sanomalehtien kulttuurisivujen perusteella kulttuuria on vain kolmea sorttia; kirjallisuutta, musiikkia ja kuvataidetta. Täällä vanhassa tehdasrakennuksessa voimme ympärillämme nähdä ja käsin kosketella kulttuuriarvoja ja niiden rakenteellisia muotoja. Vapriikin seminaarissa esitelty Vanhat Velot ry:n toiminta on kulttuurityötä ja ansaitsee sen mukaisen arvostuksen. Kaikki hyvä ei ole aina uutta. Kirjoittamisen taito ja asioiden dokumentointi ovat tallentaneet hyviä asioita ja tekoja kaukaakin historiasta. Ne ovat saattaneet kestää aineellisina aikaansaannoksina tai henkisinä tuotteina aina meidän aikaamme asti. Kreikkalaisten kirjoitusmerkinnät mahdollis-

tivat uudenlaisen asioiden muistiin merkinnän. Kirjoitustaidon ansiosta meille on säilynyt kosketus antiikin viisaiden töihin ja ajatuksiin Aristoteles, Arkimedes ja Platon esimerkkeinä mainiten. Ajan kulku on vääjäämätön ilmiö ihmisen elämässä. ”Vierivät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan…” , sanotaan tuntemassamme laulussa. Tiedämme, että rapistuminen alkaa heti, kun uusi on valmistunut. Ajan hammas tekee työtänsä. Täällä koi syö ja ruoste raiskaa. Uusi ja vanha ovat jatkuvassa kiertokulussa keskenään. Helkama-yhtiöiden tunnuslauseen mukaan on pystyttävä luomaan uutta, kunnollista ja kestävää. Vain tältä pohjalta syntyy vanhaa ja arvokasta. Tapani Maurasen kirjoittama Hopeasiipi on Helkaman juhlakirja, jossa esitellään tämän tunnuslauseen mukaista toimintaamme. Tämän ajattelun pohjalta on Vanhat Velot ry: nkin hyvä jatkaa uudelle vuosikymmenelle.

Uutta, kunnollista ja kestävää

Kuullun puheenvuoron tallensivat muistiin 30.9.2012 Pirkko ja Mauri Myllylä. Tilaisuuden jälkeen Jaakko Helkama kuiskasi meille, että ”Tahallaan en puhunut mitään polkupyöristä”. Kuvassa puheenjohtaja onnittelee kunniajäsentä. Pikajalka 23

Oulun pyöräliikenteen suunnittelun

ENSIETAPIT TEKSTI JA KUVAT MAURI MYLLYLÄ

nsimmäiset näköhavaintoni polkupyörästä ovat talvisodan kynnykseltä. Oulun kaupungin historiasta sitä edeltäneeltä ajalta en löytänyt sanaa polkupyörä. Kengät ja valjaat ovat saaneet sen sijaan paljon palstatilaa. Parissa vanhassa valokuvassa näkyi pyöräilevä ihminen. Tänään polkupyörä kuuluu Oulun brändiin yhdessä iskusanojen sekä lentokoneen, ilmakitaran ja toripolliisin kanssa.

Ennesvanhaan

Kodin ikkunasta seurasin 1940-luvulla Ratakadulla VR:n konepajalta polkupyörällä kotiin palaavia työmiehiä. Eräs heistä, pelimanni Kalle Jalopaasi, jätti viulun ja tanssilavat, mutta ei musiikkia. Pitkäksi venyneellä lääkärin vastaanotolla hän värkkäsi polkupyörän pumpusta huilun, jolla viihdytti itseään ja sairastovereitaan. Meidän isossa perheessämme oli yksi yhteinen pyörä, äidin perintöpyörä, jolla asiat hoidettiin ja pottusäkit palstalta kotiin talutettiin. Samaa kou23

Pikajalka 23

lumatkaa kulki polkupyörällään Lyseon rehtorikin. Hänen tyttärensä juoksivat isän perässä tarakasta kiinni pitäen tyttökoululle asti. Uusi polkupyörä oli silloin unelma – ei vanha. Ensimmäisen oman polkupyörän hankin lukioaikana kesätienesteillä postin palveluksessa. Ensimmäinen oma lomamatkani suuntautui Hämeeseen. Punaisen polttomaalatun arvoesineen, Jaguarin, käärin junamatkan ajaksi aaltopahveihin, jotka irrotin Orivedellä ajaakseni sieltä Luopioisiin. Serkut nauroivat jo silloin polkupyörän palvonnalle ja myöhemmin nauroivat muutkin. Luopioisten mökkinaapurilla seppälegenda Toivo Paukkosella oli vanha jarruton polkupyörä käytössään. Vastamäen alamäen puolivälissä vaimonsa Alina yritti pysäyttää miehensä ajon siinä onnistumatta. Alina totesi kesken tarinoitansa kuuntelukumppanilleen: ”Siinä se meilän Toivo meni.”. Suutarilegenda Villhard Lahtinen puolestaan kysyi yllättäen pyörän kanssa mökilleen

ilmestyneeltä erakkonaapuriltaan: ”Mitkäs ovat motiivit naapurin neidolla, kun meille ilmestyit?”. Polkupyörän särkyminen yhdisti yksinäiset naapurit. Lahtisen kysymyksessä näkyy kansanmiehen kyky käyttää motiivi-sanaa sen kahdessa merkityksessä; saada pyörä liikkumaan ja saada selville sen omistajan tarkoitusperät. Oulu ei ollut ennesvanhaan tietoisesti mikään pyöräilykaupunki. Pyörää tarvittiin, kun autoja ei ollut. Pyöräily liittyi jo silloin kaupunkirakenteeseen. Puutalokaupungissa oli paljon tulipaloja, mutta muita huvituksia vähän. Paloautojen perässä palopaikalle vinhasti polkeva pyörälauma kuului oululaiseen perinteeseen.. Harrastus elää vieläkin ja jos näet tällaista Tampereella, sitä ylläpitävät Oulusta tänne muuttaneet. Liikennesuunnittelua ei tuolloin vielä tarvittu.

Kaupungin asukkaat ovat jo kauan sitten itse oivaltaneet kaupungin pyörätiet ja niiden käyttökelpoisuuden omaksi hyväkseen. He antavat kokemuksestaan ja oivalluksestaan tunnustuksen. He ovat myös itse kokeneet, etteivät talvi- eikä talviolosuhteet estä heitä turvautumasta ainoaan kestävän kehityksen mukaiseen liikennemuotoon. Ihmeenä Oulun talvipyöräily sen sijaan ymmärrettiin ensiksi ulkomailla. Amerikkalaiset hoksauttajina

Oulun autoliikenteen kasvaessa silloinen kaupungininsinööri Yrjö Niskanen teki aloitteen liikennesuunnittelijan viran perustamisesta, mikä toteutui vuonna 1961. Jäsenkirjaa ei kysytty. Työpaikkahaastatteluun kuului vain yksi kysymys: ”Onko alkoholi ongelma?”. Nollatoleranssi oli liikennesuunnittelijan valintaperusteena. Edustavampiin tehtäviin sillä ei sitten ollut asiaa, yrityksistä huolimatta. Sen sijaan kilpahakijasta tuli myöhemmin liikenneministeri. Liikennesuunnittelijan vihkiytyminen samalla kevyen liikenteen puolestapuhujaksi aiheutti autoilijain silmissä arvostuksen ja ajokortin menetyksen pysyvästi. Liikenneasiain yleistä arvostusta osoittaa, että tehtävää varten rakennusvirastoon syntyi myös liikennesuunnitteluosasto. Henkilöstöä täydennettiin kaupungin poliittisia voimasuhteita paremmin vastaavaksi. Yksikkö toimi pitkään uhanalaisena toimialansa hyväksi ja koki luonnollisen poistuman organisaation uudistuksen yhteydessä. Autoliikenteen kasvuun varautuminen oli 1960luvulla trendikästä ja synnytti samalla vastareaktioita. Oululle tilattiin autoliikenteen ennuste ja päätieverkkosuunnitelma. Saatiin, mitä tilattiin. Amerikkalaisen insinööritoimiston Wilbur Smith & Polvisen Oululle

laatima ensimmäinen autoliikenteen suunnitelma vuosina 1967–1969 avasi sen teettäjille silmät kävelyn ja pyöräilyn tunnustamiselle tasa-arvoisiksi liikennemuodoiksi muiden liikennemuotojen rinnalla. Samalla tajuttiin kokonaisvaltaisen kaupunkisuunnittelun merkitys: ymmärrettiin, että kävelyn ja pyöräilyn olosuhteet määräytyvät pitkälle autoliikenteen suunnittelun ja kaavoituksen yhteydessä.

Kunnallispolitiikkaa vai liikennepolitiikkaa?

Kunnallispolitiikalla ei ollut merkittävää kytköstä liikennesuunnittelun linjauksiin. Aktiiviset kaavoittajat tönivät insinöörejä kevyen liikenteen kimppuun. Oulun ensimmäinen kevyen liikenteen suunnitelma valmistui vuonna 1972. Sitä laatineessa työryhmässä oli pyöräilijäin edustaja mukana. Alueellisia liikenneturvallisuussuunnitelmia tehtiin yhdessä asukasyhdistysten kanssa. Työmenetelmä vahvisti asukkaiden ja poliittisten päättäjien tukea suunnitelmille. Oulun Auto- ja Kuljetusalan työntekijäin liitto teki 1960-luvulla merkittävän aloitteen polkupyöräliikenteen siirtämiseksi pois Merikosken Siltojen ammattiautoilijain tieltä. Tervaporvarien siltojen kuuden sillan kokonaisuus on nyt pyöräily-ympäristöä parhaimmillaan.

Rahoitus markalla ja hilikulla

Kevyen liikenteen väylien kustannusten kattamisessa käytettiin ynnälaskua. Kävely- ja pyörätieverkon rakentamiselle saatiin oma määräraha vuonna 1972. Sen lisäksi kalliit sillat, kuten Tervaporvarin sillat Oulujoen suistossa vietiin omina hankkeinaan taloussuunnitelmiin. Valtio ja kaupunki tekivät yhteistyötä yleisten teiden rakentamisessa. Merkittävä osa kevyen liikenteen rakenteista sisällytettiin päähankkeen, yleisen tien rakentamiseen. Kaupunki oli alikulkusiltojen päärahoittaja. Kävely- ja pyöräteiden sijoittaminen irti yleisen tien linjauksesta yksinkertaisti liikenneratkaisuja ja antoi taloudellista etua väylien rakentamiseen ja myös ylläpitoon. Vähäliikenteisten asuntokatujen käyttö kevyen liikenteen verkoston osana antoi taloudellista lisäetua.

Älykästä tekniikkaa viisaalle liikenteelle

Perustehtäväksi määriteltiin alusta alkaen koko Oulun rakennetun alueen kattavan ja naapurikuntiin yhteydet muodostavan kevyen liikenteen verkon suunnittelu ja rakentaminen. Laatuvaatimus oli yksinkertainen: kestopäällyste, valaistus ja auraus. Nykymuodin mukaiset laatukäytävät ja muut mausteet jäivät odottamaan parempia aikoja ja tätä päivää. Suunnittelussa suosittiin kävely- ja pyöräteiden rakentamista erilleen puistoalueille ja rauhoitettuun ympäristöön. Vältettiin Pikajalka 23

niiden sijoittamista samaan liikennetilaan autoliikenteen pääväylien kanssa. Periaate on kokenut epäilyä ja vastustustakin päättäjien ja tieviranomaisten taholta. Se on kuitenkin järjestelmän tärkein laatutekijä, josta käyttäjien myönteiset kokemukset kumpuavat heidän sen taustaa ajattelematta. Jotkut asiantuntijat pitävät edellä kuvattua ajattelua vääräoppisena. Eihän siinä ole paikkaa, mihin rakentaa liikennetaskujakaan. Pyöräily kuuluu ajoradalle? Yksi päätavoite oli väylästön jatkuvuus, mikä kuvaa samalla suunnittelun jatkuvuuden tarpeellisuutta. Uusien ja vanhojen kaupunginosien sisäosat pyrittiin rauhoittamaan läpi kulkevalta autoliikenteeltä suosien kevyttä liikennettä. Kävelyn ja pyöräilyn risteilyt autoliikenteen kanssa tajuttiin liikenneturvallisuuden mittareiksi, joiden suunnitteluun tarvittiin paljon henkistä ja fyysistä panostusta. Muualla Euroopassa oivallettu jalankulkukeskustakäsite nähtiin yleispätevänä kaupunkisuunnittelun innovaationa, jonka soveltamiseen saattoi uskoa vaikkakin kokeilun jälkeen. Kaupungin kävely- ja pyörätieverkon ensietapit 1970-luvulla tehtiin samalla kun voimakas uusien

kaupunginosien rakentaminen käynnistyi. Usko kevyen liikenteen väylien runsaaseen käyttöön johti mm. niiden leveyden ylimitoitukseen ja esimiehen moitteisiin. Näkemystä piti tarkentaa ja poikkileikkauksia jatkossa kaventaa. Määrärahat olisi tarvittu kipeämmin perusväylien ajoratojen tekemiseen, jalkakäytävät olivat karsinnan kohde. Muitakin virheitä tehtiin. Alikulkusiltojen mitoituksessa syyllistyttiin alimitoitukseen. ”Alikulkukäytäviä jäniksille” totesi kollega pääteiden alikulkukäytävistä. Kapeita (4 m) ne kyllä olivatkin, mutta ihmisten käyttöön tarkoitettuja ja heitä vielä palvelevia. Sota-ajan lapsi muistaa alikulkukäytävät pommisuojina ja perusteli niitä ja kevyen liikenteen väyliä varajärjestelmänä kriisitilanteissa, jos bensahanat äkkiä sulkeutuisivat. Missä oli sitten toiminnan älykkyys? Se oli tämän päivän ohjeitten ja suositusten käyttämisessä ennen niiden kirjoittamista: se oli paloauton perässä pyörällä ajamisessa palopaikalle eli jatkuvassa asioiden seurannassa ja pyöräilyn edunvalvonnassa siellä, missä jotakin tapahtuu.

Mauri Myllylä on Oulun kaupungin entinen liikennesuunnittelija ja tekninen johtaja. Hän esitti puheenvuoronsa museokeskus Vapriikissa Tampereella Vanhojen Velojen 10-vuotisjuhlassa 29.9.2012.

Pikajalka 23

TEKSTI OLLI JOKINEN KUVAT JYRKI NISONEN

Opiskeluaikana 1970-luvulla meitä oli muutama innokas pyöräilijä, kaksi Peugeotilla, yksi Tunturilla ja minä itse Mercierillä. Sitten valmistuttuamme ajauduimme eri puolille Suomea. Nyt vajaan neljäkymmenen vuoden jälkeen olen taas tavannut vanhan porukan. He osoittautuivat vanhojen velojen harrastajiksi ja heidän houkuttelemanaan tulin mukaan tämän vuoden Sarka-ajoihin.

arka-ajot Tampereella järjestettiin mukavassa jo hieman viilenneessä syyssäässä ja allani oli Pyörähuolto. com:n Cuore Nerosta 30-luvun henkeen tuunattu retropyörä. Ajon alkua odotellesssa Vapriikin pihalla sai etukäteen katsella muiden menopelejä ja vaihtaa kuulumisia. Keskipisteenä oli tietysti Ari Sinkkosen oranssi Crescent, jonka maalaustyöstä on oma juttunsa Pikajalan viimevuoden toisessa numerossa ja entisöinnistä luento ajopäivän seminaarissa. Tässä vaiheessa ensikertalainen sarka-ajaja jo huomasi olevansa varsin mukavassa porukassa. Ryhmävalokuvan jälkeen ajo alkoi letkeästi Tammelaa kierrellen Koskipuistoon. Vauhti oli sopivan leppoisa ajatustenvaihtoon letkaa punavalkoisella Polkagris Racerilla vetävän Markku Lahtisen kanssa. Reitti oli hienosti suunniteltu ja kauniissa Hatanpään puistossa oli lämmittävänä yllätyksenä ehkä hieman tieliikennelain hengen vastainen tarjoilu. Se kyllä sopi mainiosti viileään syyssäähän ja määräkin oli tietysti lain mukainen.

Kartanon portailla jutusteliin ja pihalla vähän katseltiin toistemme pyöriä. Meininki jatkui edelleen leppoisana ja yhteinen asia mukavasti yhdisti toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Matka jatkui takaisin Hatanpään rantaa pitkin Ratinaan ja sieltä Eteläpuiston kautta Mariankadulle. Siitä olikin sitten enää muutama kortteli kaupunkiajoa Tallipihalle, jonne saavuimme illan jo hieman hämärtyessä valokuvattaviksi yksittäin kukin oman ajopelinsä kanssa. Tässä vaiheessa jouduin valitettavasti lähtemään heti kuvauksen jälkeen ketju kireällä kohti rautatieasemaa kotimatkalle Helsinkiin. Ensi kerralla varaan aikaa illanviettoonkin. Kokonaisvaikutelma ensimmäisistä Sarka-ajoistani oli erittäin miellyttävä ja osallistun takuulla jatkossakin tähän mukavaan syystapahtumaan. Toivottavasti vastaani tulee jonakin päivänä ihan oikea 30luvun pyörä, josta saisi entisöimällä toisen vaihtoehdon retro-pyöräni tilalle. Entisöintikärpänen pääsi kyllä aika pahasti puremaan.

Kirjoittaja on Vanhojen velojen hangaround Helsingistä. Pikajalka 23

Ensi kertaa

Sarka-ajoissa

Pikajalka 23

H채n ylleen puki juhlakostyymin, harjasi uuden takin, plankkasi saappaansakin, pani kallellensa lakin ja l채hti ajoihin.

Pikajalka 23

Hei, hienossa kostyymiss채 ja lakki kallellaan.

Pikajalka 23

Vanhat

kilpurit

kohtasivat

Vaasassa

TEKSTI MIKKO RÅBERG KUVAT SAMI SAASTAMOINEN

Jokunen vuosi oli tullut katseltua kuvia Italian ja Ranskan tapahtumista, joissa vanhoilla kilpapyörillä ajettiin hienoissa maisemissa hienolla asenteella hienoja lenkkejä. Miksi ei Suomessa? Niin, miksipä ei. Muutaman aktiivisen kumppanin kanssa päätimme tapahtuman järjestää. Ja kun nyt satuimme asustelemaan Vaasassa ja lähistöllä, niin luonnolisesti paikaksi valikoitui Vaasa. Vaasallahan on pitkät perinteet myös kilpapyöräilyssä, josta saimme lukea edellisestä Pikajalka-lehdestä.

Pikajalka 23

Kari Oksman sai palkinnon parhaasta asusta, Ari Sinkkonen puolestaan hienoimmmasta pyörästä 1930-luvun Crescentillään.

aimme hankituksi muutaman sponsorin jakamaan järjestelykuluja. Isot kiitokset Tähtipyörälle, Kirjapaino Välikankaalle, Herrmansille, Vanhoille Veloille ja Vaasan autoja moottorimuseolle. Mahtava fiilis, tapahtuma oli hieno. Sää suosi meitä parhaalla mahdollisella ajokelillä. Parempaa ei olisi voinut toivoa. Järjestelyhommissa oli vipinää ennen tapahtumaa ja vipinä vain kiihtyi tapahtuman lähestyessä. Kiva oli kuitenkin tehdä. Ilmasen Olli teki loistavaa työtä tapahtuman graafisen ilmeen kanssa. Kaikki mainokset, lippuset ja lappuset olivat ensiluokkaisen hienoja ja Kirjapaino Välikankaan painojälki oli loistavaa. Reitti oli selvä jo pitkään peruspiirteiltään, pientä säätöä tehtiin vielä edeltävällä viikolla. Reitin merkkaamisessa ja huoltoautojen määrässä huomasimme kehitettävää. Ensi vuonna merkinnät tulevat olemaan selvemmät ja eksymisen vaara pyritään minimoimaan. Samoin taukopaikat merkitään paremmin. Vaasan poliisi suhtautui ajoomme positiivisesti ja saimmekin alkumatkalle moottoripyöräpoliisin saattamaan kulkueen matkaan. Järjestysmiehemme Harri ja Matti huolehtivat liikenteen pysäyttämisestä. Pysähdykset Rantakirppiksellä ja Strömsössä rytmittivät mukavasti ajoa ja keräsivät porukan kasaan. Ryhmä hajosi melko nopeasti – etenkin vanhojen kilpakuskien on vaikea ajaa ns. tyhjäkäynnillä.

Pikajalka 23

Matkalle sattui soraa ja asfalttia, merenrantoja, puukujanteita ja peltomaisemia, ja vielä Vaasan kivikaupunkikin.

Ajo itsessään sujui isommitta haavereitta, muutama rengasrikko ja yksi löystynyt kampi. Maaliin päästiin kaikki ehjinä. Iloisuus ja tyytyväisyys loistivat osallistujista, Kaksi kupolia oli toimittanut ruuat nälkäisille kilpailijoille. Tankkaus olikin paikallaan. Viidenkymmenen wanhan kilpapyörän parkkialue oli jotakin käsittämätöntä. Tuollaisia kilpureita ei Suomessa ole ennen nähty yhdessä paikassa noin monta, ei ainakaan moneenkymmeneen vuoteen. Pyöriä oli kymppiluvulta aina näihin päiviin. Ajojen päätteeksi osallistujat valitsivat keskuudestaan kauneimman pyörän. Voitto matkasi Turkuun pyöränrakentajaentisöintiguru Ari Sinkkoselle ja Crescent Helracer 1935 -pyörälle. Asupalkinnon pokkasi pitkänmatkanpyöräilijä Kari Oksman Kuopiosta. Epäonnisimman kuskin lohdutuspalkinto meni Ilmajoelle Juha Tiaiselle, jolta irtosi kampi ja

puhkesi rengas. Huoltoauton vakkariasiakas siis. Tähtipyörän lahjoittaman Wega-naistenpyörän arvonnassa voitti kilpailija numero 30, Tomi Korkeamäki. Ja vaikka Juha Tiaista vaivasi epäonni matkalla, onni suosi arvonnassa: Juha voitti arvonnassa vuoden 1986 Peugeot PG10N -harjoituskilpapyörän. Ilta aloitettiin Bluesleipureitten tahtiin, ja iltaa jatkettiin vapaamuotoisesti mm. Stramppenilla. Ensi vuodeksi iltaohjelma järjestetään ohjatusti ja todennäköisin paikka lienee Martin Baari. Ensi vuodesta tiedotellaan kyllä Velojen sivuilla, sekä tapahtuman sivuilla www. retrokilpurit.blogspot.com sekä Facebookissa. Kiitos Kaikille mukana olleille. Te teitte päivästä mahtavan. Toivottavasti nähdään entistä isommalla joukolla ensi kesänä.

Strömsössä laskeuduttiiin pyörien selästä ryhmäkuvaan. Pikajalka 23

Pikajalka 23

PINNOJEN

VÄLEJÄ

KOONNUT RISTO LEHTO

Jouston varaa

Minne onnittelukortti?

Meillä sisaruksilla oli koulumatkaa neljä kilomeriä suuntaansa oikein mäkistä maantietä. Sodan jälkeen talossa oli vain yksi polkupyörä. Sekin oli miestensellainen, joka oli hankittu lähinnä isän työmatkojen kulkuneuvoksi. Takapyörän kiinnitysmutterit olivat samalla 5–6 senttiset tapit. Kun pyörä isältä jouti hänen töittensä ollessa lähempänä kotia, saimme kulkea pyörällä nuoremman veljen ja häntä vielä nuoremman siskon kanssa yhdessä koulureisumme. Minä vanhimpana (ikää 10–11 vuotta) ajoin, juuri koulun aloittanut sisko istui tavaratelineellä tiukasti satulan takana ja itseäni reilun vuoden nuorempi veli hänen takanaan. Pienemmissä ylämäissä veli hyppäsi edellä mainittuja tappeja hyväksikäyttäen kyydistä ja työntämällä auttoi niin, että pystyin polkemaan vastamaan ylös. Mäen päällä hän hyppäsi taas vauhdissa kyytiin. Siskolta säästyivät näin jalkavaivat kokonaan. Koulussa opettaja jakoi jossain vaiheessa liikenneopetusta ja kertoi, että vasta 16-vuotias pyöräilijä saa kuljettaa kyydissä alle 10-vuotiasta lasta.”Mutta”, lisäsi hän, ”jos on pitkä matka ja vain yksi pyörä, niin säädöksistä voi vähän poiketa”.

Täytettyään 60 vuotta isoäitini lääkäri antoi hänelle ohjeen liikunnan aloittamisesta. Ostimme hänelle polkupyörän ja hän päätti ajaa sillä 10 kilometriä (aluksi 5 kilometriä) päivässä. Onko hänen kuntonsa parantunut? Emme tiedä. Hän täyttää tänään 65 vuotta, emmekä tiedä missä hän on. Emme huomanneet nimittäin katsoa mihin suuntaan hän lähti.

Tarjolla pyöriä asiakkaan toiveiden mukaan Polkupyörän ostaja poikkesi alan liikkeeseen. Huomasin tuossa ohikulkiessani ikkunassanne mainoksen: Myymme hyviä ja halpoja pyöriä. Voisitteko vähän esitellä niitä? ”Kyllä vain”, aloitti myyjä. ”Kumpaakohan Te olette ajatellut?”.

Sähköoppia Sotien jälkeen sattui Konttisen Veikko pyörineen syyshämärässä Syvingin salmen lossille samanaikaisesti ”lentävien” partion kanssa. Poliisit päättivät tarkistaa toimisivatko Veken pyörässä olevat valolaitteet. Lamppu ja Standarddynamo olivat paikoillaan, mutta valon kiventäkään ei syttynyt. ”Ei se mikään ihme ole”, totesi Veke, ”Pyörä on nyt keskellä salmea, eikä saa maata”. ”Jaa niin, sehän siinä onkin”, ymmärsivät poliisit ja jättivät jo uhkailemansa sakon määräämättä. Pikajalka 23

MERKKIKUULUMISIA Kyrö -nimisen polkupyörän taustaa Reino sanoi aina olleensa lapsesta saakka ”huonoliikuntainen”. Hän käytti sellaista sanaa. Hänhän oli syntymästään saakka lonkkavikainen. Yksi ajankuva lasten huonosta hoidosta vanhoina aikoina, jolloin kuolleisuus on ollut hyvin suuri. Hän oli alusta asti ajatellut, että hänen täytyy löytää jotain muutakin kuin maatyötä pärjätäkseen tässä maailmassa. Hän oli ensin hakeutunut pajatöihin Taanoseen ja kertonut kuinka Jaakkoo Taanonen, suuren talon isäntä, oli hyvä pajatöissä ja hyvä ”kuuman raudan seppä”. Se on ollut sellainen mainesana henkilölle, joka pystyy pajatöissä tekemään kaikkea mahdollista. Tätä sepän sällinä olemista oli kestänyt parin vuoden ajan ja siinä on alkanut tulla mahdollisuuksia ajatella muutakin, kuin maatyötä elämän myöhemmille vuosille. Seuraavassa vaiheessa Reino oli lähtenyt oppiin Vöyrin puolelle polkupyöräverstaaseen. Tämäkin on mielenkiintoinen kertomus ja ajankuva, sekä perheen sisäinen kuvaus. Sillä äidin oli pitänyt kautta rantain sopivasti saada asiat niin järjestettyä, että isä oli lopuksi antanut luvan mennä polkupyöräverstaaseen oppiin. Polkupyörä on sitten ollut kohteena läpi koko elämän. Hän oli todennut, että tämä polkupyörä, eli ”pikajalka” kuten kyrööläinen vanha nimi sille on ollut, että siitä tulee tärkeämpi ja tärkämpi väline. Kun hän oli ollut joitakin vuosia Vöyrillä, niin sen jälkeen hän oli saanut luvan perustaa oman verstaan sinne Mäki-Komsin eli Jouppilan takakartanolle, tyhjään, kylmään, hirsiseen latoon. Isä on ollut vähän vastahakoinen siihen, mutta kuitenkin lupa on tullut ja hiukan rahaa niiden vähäisten työvälineiden hankkimiseen, mitä siellä tarvittiin. Tässä kohdassa Reino sanoi saaneensa taidon sellaiseen työhön, mikä hänelle sopi. Nimittäin sellainen työ, kuin polkupyörän pyörien pinnaaminen, sehän on juuri istumatyötä ja tarkkuutta ja sitkeyttä vaativaa, hitaasti päämäärään pyrkivää. Sen hän sanoi sopineen itselleen ruumiinsa vajavaisuuden vuoksi ja sitten sen sitkeyden vuoksi minkä polkupyörän pyörien pinnaaminen vaati.

Verstaasta elämäntyö

Tätä Reino Jouppila on pitänyt (tämä on myöhempää kertomusta) elämänsä suurena, ainutlaatuisena kohokohtana, että hän on pysynyt siirtymään oman tuvan harjahirren alle. Tämä meni sillä tavalla, että kun tästä polkupyöräverstaan toiminnasta oli rahaa alkanut kertyä, hän oli pystynyt lunastamaan siitä läheltä pienestä mökkikylästä oman tuvan. Siitä mökkikylästä, jonka osia on aina vaan jäljellä. Siitä hän sai ostettua tuvan, joka kylläkin oli ollut

Pikajalka 23

hyvin huonossa kunnossa. Siinä oli tämän kertomuksen ja nykyisenkin näkemyksen mukaan nurkka nurkassa kiinni mökkejä: Ilo-Kustaan, Flingin Sannan, Saaren Matin, Matsonin Miinan ja suutari Mäkisen. Tavallisesti niissä oli tupa ja kamari jokaisessa ja Ilo-Kustaan tuvan Reino sai ostetuksi. Hän siis pääsi omaan tupaan. Vuosi on ollut 1928 ja kolmen vuoden ajan kertoi hän sitten korjailleensa ja repannensa (kuten sanotaan) sitä paremmaksi ja paremmaksi ja teki polkupyörän korjaustöitä koko ajan. Sitten on asiat menneet niin, että hän on saanut ostetuksi Ikolan tien varrelta Mäkysen talon, josta oli väki lähtenyt pois. Ja tässä Mäkysen talossa oli ollut jokun verran peltoa ja valmiina ulkokartano ja talli. Siinä on sitten ollut hänellä polkupyöräkorjaamo. Naapurin poika, Lauri Viro on ollut apulaisena ja uskollisena asioitten hoitajana. Ja kun oli hevonen, niin hevosesta tuli tärkeä elämänkumppani. Siitä on lähtenyt se, että hän Iikka-veljensä (Iisakki) kanssa on vaihtanut hevosia parempiin ja on käynyt myös markkinoilla. Ja näin on sitten alkanut sen ajan tärkeimmän vetopelin eli hevosen kanssa askarteleminen. Siihen asiaan perehtyminen, joka on oma elämän taitonsa. Tässä vaiheessa on sitten ajankuvaan liittyen aika tavallinen vaihe. Reino oli huomannut, että hän voisi polkupyörien korjaamisen lisäksi myös tehdä polkupyöriä. Se tapahtui siihen aikaan niin, että Hartmanin rautakauppa Vaasassa toimitti muillekin polkupyörän osia ja hän oli saanut markkinamatkoiltaan tietää, että tällaisia polkupyörän kokoamisyrityksiä on muitakin. Mutta sitten paikkakunnan kauppiailta oli kysytty tämän Reino Jouppilan mahdollisuuksia ja vastaus oli ollut kielteinen. Täällä polkupyöriä ja osia on aivan kylliksi, eikä tarvita uusia yrittäjiä. Sitten on tullut niin kuin hyvät ihmiset saavat luottamusta toisilta ihmisiltä, niin kauppias Kettula oli antanut suosituksen ja sanonut, että kyllä Reino Jouppilalle polkupyörän osia voi Hartman myydä. Kyllä siitä tulee valmista ja hyvin. Ja sitten siellä on valmistunut näitä polkupyöriä ja mulla on niistä oma henkilökohtainen muisto. Oli kahta nimeä niillä polkupyörillä: Kyrö ja Erho. Kyrö oli tuntuvasti kalliimpi kuin tämä Erho. Näitä on sitten ollut ja mä oon kuullut sen aikaisilta naapureilta, että ne oli lujia ja hyvin toimivia. Tässä Erhossa ei ollut vapaakappaa

niin kuin oli tässä Kyrössä. Mikä on vapaakappa, mikä on kiinteä kappa. Se on sitten taas asia eriksensä...

LAINATTU RISTO KNAAPIN REINO JOUPPILAN HAUTAJAISISSA PITÄMÄSTÄ MUISTOPUHEESTA ISOSSAKYRÖSSÄ KESÄLLÄ 2000.

PYÖRÄPAJALTA Ostetaan ja myydään

Kysytään tai ainakin vastataan

Haluaisin ostaa Pikajalan numerot 1/2001 ja 1/2002, ei tarvitse olla priimakuntoista, mutta kunhan kaikki sivut ovat tallella. Lisäksi kiinnostaisi American Crescentin etumerkki aivan 1900-luvun alusta. Tämä on siis eri Crescent kuin mitä yleensä puheissa on: svenssoneilla samantapainen “kuumerkki” oli myöhemmin kanssa niiteillä kiinni sivuista, mutta viimeistään 1930-merkki oli jo pienempikin, eikä siksikään istuisi mulla olevaan runkoon. Yhteystiedot: 040 5150567 tai marko.eriksson@kolumbus.ﬁ.

Viimekertaisen kysymyksen vastaus: taiteillut korkeapyöräiset ovat lennähtäneet Tallinnan Merikadun varrella olevan ravitsemusliikkeen ikkunalle. Viron museoja rompetorimatkallaan 1.10.2005 Vanhojen Velojen retkikunta tutustui alkajaisiksi mainittuun kuppilaan. Tällä kertaa testaamme lukijoidemme mielikuvitusta ja muistia. Mihin Pikajalan artikkeliin tai Vanhojen Velojen julkaisuun oheinen kuva voisi liittyä?

Kymmenen vuotta sitten Kokoontumisajoissaan 8.5.2002 vanhat velot tutustuivat Juupajoen rotkoon. Kuvassa vasemmalta Olli Lehto, Aarne Tamminen (edessä), Kalevi Lepo Diamant-pyörineen ja Marko Penttinen. Kuvan otti Koskenjalan museon intendentti Kari Mäkelä. Penttinen oli polkaissut paikalle Hyvinkäältä saakka ja vakuutti vielä samana päivänä pyöräilevänsä takaisin. KL

Pikajalka 23

HUONEENTAULU TEKSTI MARKKU LAHTINEN

OLLI LYYTIKÄINEN: PAKENEVA HAMLET, AKVARELLII JA PASTELLI, 1976, YKSITYISKOKOELMA

Heinävedeltä kotoisin ollut Olli Lyytikäinen (1949– 1987) oli maalaistaustastaan huolimatta hyvin kaupunkilainen taiteilija, joka kaipasi suurkaupunkien vilinää. Hän eli nuoresta lähtien piirtämisen kautta ja jätti pyöräilyn ja mäenlaskun toisten lasten huveiksi. Olli Lyytikäinen oli itseoppinut taiteilija, jonka ylivoimainen tekninen taito yhdistettynä korkeaan älyyn tuotti puhuttelevia ja runollisia teoksia. Hänen mielitekniikkansa oli akvarelli, jonka nopeus ja korjaamattomuus tuntuivat hänestä ainoalta mahdollisuudelta – saattoi vain onnistua tai epäonnistua. Korjaamalla ei hyvää synny. Lyytikäinen kuului 1970-luvulla raikkaita ja ennakkoluulottomia näyttelyitä järjestäneeseen Elonkorjuu-ryhmään, joka ei saanut salonkitaiteen tunnustusta. Ryhmään kuului useita voimakkaasti ilmaisevia taiteilijoita. Lyytikäisen käyttämä ﬁguratiivinen ja narratiivinen,

Pikajalka 23

länsimaisen kulttuurin kuvastosta ammentava kuva oli aikanaan 1970-luvulla avantgardistista. Silloin tasapainoiltiin konstruktivistisen ja fotorealistisen esitystavan välillä, eikä katsojan tunteisiin vetoaminen ollut tavanomaista. Pakenevan Hamletin sydämen paikalla on pääkallo, jota mies varjelee tarttumatta pyöränsä tankoon. Taakse suuntautunut katse on epätoivon täyttämä. Ahdas rajaus jättää ulkopuolisen maailman katsojan tulkittavaksi. Mitä muuta tien päässä voi olla kuin epätoivoa? Lyytikäisen kuvista huokuu älyllisyyden lisäksi huumoria, jotka tekevät töistä kulumattomia ja käyttökelpoisia vaikka terapeuttiseen työhön. Taide voi rakentaa vaikka sillan Shakespearen ja Tunturin välille, se voi motivoivat vanhojen polkupyörien harrastajan tekemään pyörästään enemmän kuin artefaktin. Polkupyörälläkin voi olla henkinen sisältö.

Vanhat Velot ry kiitt채채 tukijoitaan 10-vuotisjuhlissa

Pikajalka 23