Pikajalka 17 by Mikko Råberg

Vanhatvelot.org

2 / 2009

5€

Ajatar kulkee taas Pyörällä Porkkalaan Ole Wackström ja Crescent

Pikajalka 17

SYKSYN

KUVAT

Ole Wackström viihtyy yhä Crescentin selässä Porvoonjokilaakson maisemissa. Kuva Esa Aallas Vanhan kinnerin linjjat ovat sulavat kuin kaunottaren selkä. Ajatar matkalla Mobiliaan. Kuva Pekka Ketola.

Pikajalka 17 17

PÄÄKIRJOITUS Kosmista kinnerin entisöintiä Kinnerien piti olla jo sukupuuttoon kuollut laji, mutta niin vain löytyi vielä yksi kinnerien kulta-ajan 50-luvun yksilö, joka viime talven ja kevään aikana sai uuden elämän. Kinneri oli jo päässyt toivottoman näköiseen kuntoon ja lähes kuka tahansa siivouksesta innostunut, olisi sen toimittanut pois uudemman romun tieltä. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kinneri sai rapistua rauhassa, kunnes sen ja kinneriharrastajan tiet kohtasivat. Mielenkiintoinen, ja varmasti monta kertaa kummallisten sattumien varassa, lienee ollut molempien elämänpolkujen kudelma, joka viimein saattoi yhteen kiinnostuneen harrastajan ja lähes tunnistamattomaksi rapistuneen kinnerivanhuksen jäänteet. Mikä on se jokin, joka saa meidät kiinnostumaan jostain kummallisesta niin, että se panee meidät uhraamaan elämästämme merkittävän osan jonkin harrastuksen hyväksi. Mikä on se jokin, joka sai Pekka Ketolan silmät näkemään kinnerin raadossa jotain, joka lukemattomien työtuntien, monen onnistumisen, mutta myös erehdyksen, kautta lopulta antoi tälle kinnerivanhukselle uuden elämän. Mikä ihme panee ihmisen harrastamaan. Harrastaminen lienee ainakin sukua sille jollekin, joka saa meidät näkemään toisessa ihmisessä jotain sellaista, jonka takia olemme valmiita tekemään arkijärjelle käsittämättömiä asioita. Käytännöllisestä näkökulmasta tällaiselle käyttäytymiselle täytyy olla jokin syy, jokin, joka on maailman, tai vähintäänkin ihmiskunnan kannalta niin merkittävä, että siihen kannattaa uhrata paljon resursseja. Ihmisten kesken tällaista järjettömältä näyttävään käyttäytymiseen johtavaa toimintaa kutsutaan rakastumiseksi - ja kun elämän kudelmat tiukemmin toisiinsa sotkeutuvat - rakastamiseksi. Ranskalaiset, jotka minun mielestäni ymmärtävät elämästä jotain sellaista, mitä mm. meidän suomalaisten on vaikeata käsittää, kutsuvat harrastajaa sanalla “amateur” - rakastaja. Ja ovat tässä täysin oikeassa. Suomalaisin korvin tällainen rakastamisen käsitteen laajentaminen voi kuulostaa oudolta, mutta vielä oudommalta se kuulostaa, kun asiaa tarkastellaan uusimman tieteen valossa. Viime keskiviikkona Tampereen teknillisellä yliopistolla luennoinut biologi ja kompleksisuustutkija Stuat Kauffman on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että leimautumisen, rakastumiseen ja rakastamiseen liittyvät ilmiöt yltävät ihmisten keskinäisestä suhteista yksittäisten solujen tai jopa molekyylien väliseen vuorovaikutukseen. Kyse on eräänlaisesta yksilön käsitteen laajentumasta tai sumentumasta, elämänhistorioiden ja vuorovaikutusten resonanssista, joka Kauffmanin mukaan on kaiken luovuuden lähde. Hänen mukaansa luovuus - tai rakkaus, on maailman perusominaisuus, joka elää kaaoksen ja järjestyksen kapealla raja-alueella ja tuottaa itsestään järjestystä, jossa kokonaisuus on enemmän, kuin osiensa summa. Kauffmanin mukaan, jopa valmiita ratkaisuja vielä havaitsemattomiin ongelmiin. Ei siis ihme, että vasta riittävän kaoottiseen tilaan joutunut ajopeli saa meissä aikaan hellyyden tunteita, jotka panevat jotkut meistä pelastamaan sen vaivojaan säästämättä ja tarjoamaan nykymaailmalle jotain, mitä siinä ei muuten olisi. - Tekemään elämästä rikkaamman. Jori Montonen Pikajalka 17

PIKAJALKA 2/2009 2

Kuukauden kuva

Pääkirjoitus

Pakinaa

Satularepusta

Ulkomaiden velot

Porvoon vetrein velo

Syysretkellä Juankoskella

Jaguar-pyörällä Porkkalaan

Ole Wackström on ikävuosistaan huolimatta jatkuvasti liikkeellä Crescenttinsä selässä. Esa Aallas kävi kyselemässä vanhan mestarin muistoja ja päivän kuulumisia Porvoossa. Polkupyörällä ajettiin Suomessa ensi kertaa 140 vuotta sittenJuankoskella - mahdollisesti.

Pentti Lahti lähti nuorena miehenä katsomaan, miltä Porkkala näytti miehityksen jälkeen. Jaguar nostatti pölyä satojen kilometrien matkalla, kun nuori mies aloitti pyöräseikkailunsa, jolle ei loppua ole näköpiirissä.

20 Ajatar - tarinaa kinnerin entisöinnistä

Pekka Ketola sai haltuunsa 1950-luvulla loistonsa päivät nähneen kinnerin. Raadosta kehkeytyi kaunotar yritysten ja erehdysten kautta. Kyllä ihastelijoita nyt piisaa.

Yhden pyörän mies

Mikä on Fido?

Pinnojen välejä

Vanhat Velot

Kerhokuulumisia

Merkkikirjasta totta

Mies ja pyörä

Summaries

Pyöräpajalta

Huoneentaulu

Pyöräkauppias Heikki Wäliahon kurja kohtalo.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy kahdesti vuodessa. ISSN 1457-5566 9. vuosikerta nro 17 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKITILI: 800016-70851881. Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 20 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin ja lisää maininta ”uusi jäsen”. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Cityoffset Oy, Tampere IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta, Pyörätallilta ja Vehoniemeltä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 10 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 29, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Kalevi Lepo, Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 1/2010 huhtikuu, aineiston jättö 10.3.2010 2/2010 marraskuu, aineiston jättö 10.10.2010 OHJEITA KIRJOITTAJILLE: Päätoimittajalle voi lähettää artikkeleita, puheenvuoroja, esittelyjä tai muuta materiaalia lehdessä julkaistavaksi. Sähköinen materiaali mieluiten liitetiedostona .doc tai .jpg -muodoissa. Tekstissä ei pidä käyttää muotoiluja otsikkoja ja kappalejakoja lukuunottamatta. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Takakansi 150 e, sisäkansi 80 e.

KANSI: Pentti Lahti pyörämatkalla Porkkalaan Jaguarillaan. Hyvin varustetussa retkipyörässä on vaihteita, viirejä ja jarruja.

Pikajalka 17

PAKINA TEKSTI RITVA LAHTINEN

Viipyilemisen onni Olen löytänyt viipyilemisen. Nautin hitaasti uunissa muhineista paistoksista ja ranskalaisissa kellareissa makailleista ja välillä vain kylkeä kääntäneistä viineistä. Ohuesta villalangasta hitaasti neulotut sukat hyväilevät jalkoja, toisin kuin tehtaan suoltamat tennissukat. Mihinkäs meillä täällä lopultakin kiire on, ei kai hautaan ainakaan? Isäni oli hätäinen mies ja touhukas karjalainen. Työstä toiseen hän riensi puolijuoksua. Joskus kuitenkin, ehkä juhannusaattona tai heinät latoon saatuamme, hänkin rupesi viipyilemään ja viettämään luppoaikaa. Isä kutsui tuolloin kaikki viisi tytärtään pihamaalle, jonka hiekkaan oli saappaan korolla vetänyt pari viivaa. Lisäksi tarvittiin ainakin yksi polkupyörä ja sekuntiviisarilla varustettu kello. Homman nimi oli hitausajokilpailu, jossa voittaja oli se, joka ajoi pyörällä tuon viivojen välin kaikkein hitaimmin. Paljon ei saanut kiemurrella, ja jalka ei tietenkään saanut koskea maahan. Olin innoissani; olihan minulla pienimpänä kerrankin mahPikajalka 17

dollisuus pärjätä. Kyllä siinä etupyörä väpätti ja esiliinan helma tutisi, kun kieli keskellä suuta kisattiin hitaudessa. Yllättävän vaikeaakin tuo hidastelu oli, ja tasapaino oli pettää vähän väliä. Varsinkin omaksi iloksi liikkuminen pitäisi olla kiireetöntä. Pysähdellä pitää ja maisemista saa nauttia. Onhan se uunissa odottava paistikin sitä herkullisempaa, mitä kauemmin se uunissa hautuu. Muistan eräänkin pyöräretken Saarenmaan rantamaisemissa, jossa suomalaisen pyöräretkiporukkamme valtaosa ei ajatellut näin, vaan ohitti joutsenparven kaunistaman rantaidyllin täyttä vauhtia, tuskin katsettaan kääntäen. Miksi aina vain nopeutta arvostetaan urheilussakin. Haluaisinpa nähdä hitauskilpailun vaikkapa perhosuinnissa. Sadan metrin hitausjuoksukin voisi olla hyvä yleisölaji. Vanhastaan on tiedetty, millaisia lapsia hätäilyllä saa. Hyväpäisten jälkeläisten saamiseksi valmistelupuuhiinkin kuuluu kiireetön paneutuminen, viipyily, jopa nautiskelu. 5

SATULAREPUSTA Vanhat Velot julkaisee I. K. Inhan matkakertomuksen I. K. Inhan (1865–1930) laajasta elämäntyöstä tunnetaan parhaiten hänen toimintansa valokuvaajana, kirjailijana, kääntäjänä ja sanomalehtimiehenä. Ehkä juuri monipuolisuudesta johtuu se, että Inhasta ei ole julkaistu kattavaa elämäkertaa; artikkelit puolestaan käsittelevät eritoten hänen työtään valokuvaajana. Polkupyörä oli Inhalle tärkeä liikenneväline ja työkalu, mutta nuorena hän suunnitteli itselleen jopa elinkeinoa pyöräkauppiaana. Myöhemmin polkupyörä vilahteli usein hänen kaunokirjallisissa töissään. Inhan laajin pyöräilyaiheinen teksti on syksyllä 1886 Uudessa Suomettaressa ilmestynyt kertomus pitkästä pyöräretkestä Keski-Eurooppaan. Matkakertomusta ei ole vuoden 1886 jälkeen julkaistu uudelleen, joten siihen on voinut tutustua vain vanhoja lehtiä lukemalla. Vanhat Velot ry julkai-

see matkakuvauksen ”Muistelmia polkupyöräretkeltäni” nyt kokonaisuudessaan tekniikan lisensiaatti Mikko Kylliäisen toimittamana. Kirjaan sisältyy Inhan kertomuksen lisäksi johdanto, joka kuvaa Inhaa pyöräilijänä sekä pyöräretkeilyn luonnetta erilaisten matkailun muotojen, kuten turismin ja tutkimusmatkailun, joukossa. Vuonna 1886 Inha ei vielä ottanut matkallaan valokuvia. Kirja on kuitenkin runsaasti kuvitettu Saksan, Tšekinmaan ja Sveitsin museoista ja arkistoista valikoiduin valokuvin. Ne kuvaavat Inhan näkemiä maisemia mahdollisimman lähellä vuotta 1886. Vanhat Velot ry juhlistaa kirjan julkaisulla myös muistovuotta 2010, jolloin on kulunut 80 vuotta I. K. Inhan, suomalaisen pyöräilyn edelläkävijän, kuolemasta. - MK

Yhden ajan harrastus

päässä kävelijät. Pojilla oli vihko ja kynä kädessä muistiinpanoa varten. Juostiin usein pyöräilijän rinnalla ja koetettiin tarkistaa merkistä, oliko se jo mukana omassa vihossa. Muistiinpanoja sitten vertailtiin, kinattiin, lyötiin vetoja ja naamojakin. Toiminta ei aina saanut vastakaikua pyöränomistajien piirissä. Se aiheutti ärtymystä ja epäluulojakin. Usein kuultuja kivahduksia olivat: ”Oma tää on, eikä varastettu!”, tai ”Tieltä pois, kakara!”. Yleisiä merkkejä kertoman mukaan tuolloin olivat Veikko, Sampsa, Ilo, Aune, Valio, Atlas, Onni, Reipas, Sukkula, Hyvä, Luja, Kestävä, Vauhti ja Viljelys. - RL

Keräysharrastuksia on jos jonkinlaisia. Esimerkiksi jossain vaiheessa keksittiin lapsille ja vanhemmillekin tiellä liikkujille mukava ajan kulu, kerättiin järjestyksessä autojen rekisterinumeroita. Tamperelaispoikien harrastuksiin kuuleman mukaan kuului jo ennen talvisotaa näkemiensä polkupyörämerkkien muistiinmerkintä. Tehtaiden töistä lähdön aika neljän pinnassa oli tässä suhteessa tuloksellista mm. Satakunnan ja Puutarhakadun suunnassa. Kadut kun olivat asfaltoituja ja pyöräilijöiden suosiossa. Sen sijaan mukulakivetty Puuvillatehtaankatu oli huonompi ja sitä käyttivätkin etu-

Pikajalka 17

Kokoontumisajoissa Afrikassa Juankosken (Säyneisten) mies Kari Oksman, vanha velo 129, polkee tätä kirjoitettaessa pyöräänsä Afrikan länsilaitaa Marokon Marrakeshista kohti Senegalissa olevaa Dakaria. Oksman on osanottajana kansainvälisen Bike Dreams pyöräilyn tämänvuotisella kolmannella, Pariisista startanneella osuudella. Taival alkoi sieltä 6. syyskuuta ja päättyy Dakariin marraskuun puolivälissä. Lokakuun 17. päivän kirjeessään Kari kertoo matkan sujuneen hyvin. Marrakeshiin saavuttaessa, viikon Atlasvuoristossa pyöräilyn jälkeen, oli hänet kuitenkin ripulitauti yllättänyt.

Onneksi hän oli voinut viettää vapaaksi suunnitellun päivän puun alla varjossa makoillen ja vettä juoden. Myös kuumuus on verottanut pyöräilijöiden voimia, ja siksipä he ovatkin aikaistaneet starttejaan aamu aamulta etelää kohti laskeuduttaessa. Liikenteen riskeistä ja teiden kunnosta on kertynyt kokemusta. Pyöräilyn organisaattori on osoitteessa www.bike-dreams. com. Sivuilta löytyy luettelo järjestäjistä ja osanottajista maittain, matkakertomuksia, kuvia. Kari on porukan ainoa suomalainen. Norjasta on mukana yksi mies, Ruotsista pari tyttölasta. - KL

Kilpailuhenkeä pidettiin yllä

Ennen vanhaan, ainakin vielä 1960-luvulla, koululaiset pantiin kilvoittelemaan toistensa kanssa viisaudessa, nokkeluudessa ja nopeudessa. Joskus jopa kansalaistaidoissa, eritoten pyöräilyssä. Hyvä olikin opetella pyöräilyn tekniikkaa, taktiikkaa ja liikennesääntöjä. Kisassa kiinnitettiin huomiota kääntymismerkkien antamiseen, ryhmittymiseen ja muun liikenteen huomioon ottamiseen. Taitoajopuolella tiukimmille jouduttiin mm. lautaa pitkin ajamisessa. Kuva Kangasalan kirkonkylän koulun pihasta juuri ennen ajoa, Markku Aron arkistosta.

Pikajalka 17

ULKOMAIDEN

VELOT

Yhdysvallat

XX kansainvälinen pyöräilyhistoriallinen konferenssi ICHC pidettiin tänä vuonna jälleen rapakon takana. Kokouspaikka sijaitsi itärannikolla Freeholdissa. Metzin polkupyörämuseo houkutteli paikalle yli 80 pyörien harrasta-

jaa useista maanosista. David Metz, 93, oli paikalla esittelemässä erästä maailman hienoimmista polkupyöräkokoelmista, jota hän on kerännyt liki koko ikänsä, vuodesta 1953 lähtien. Hän oli tyytyväinen saadessaan tavata koko joukon muita yhtä lailla pyörähistori-

asta innostuneita ihmisiä. Metz on toiminut myös amerikkalaisen sisarseuramme Wheelmenin puheenjohtajana. Metzin pyörämuseon houkutuksia ovat monet isopyöräiset, eräs harvoista nelipyöräisistä tandemeista, kaasuvalon sytyttäjän todella korkea pyörä sekä monet hauskat hiirenpyydykset, pullonavaajat ja muut pienet tekniikan ihmeet. Kolmipäiväisen tapahtuman kuluessa kuultiin yli 40 esitelmää, joista paikallisesti kiintoisin oli kertomus Arthur Zimmermannista, josta tuli eräs maailman ensimmäisiä pyöräilyn mestareita. Hänen uransa kattoi pääosan 1880- ja 1890lukua. Monien muiden kilpapyöräilijöiden tapaan hänkin antautui pyöräbisnekseen. Museossa oli nähtävillä Zimmy.

Ruotsi

Puihin meni! Ruotsalaisille kinneristeillä meni sisu kaulaan Cykelbil SM 2009 järjestelyissä. Vaikka Suomesta oli ilmoittanut vahva neljän hengen joukko mukaan kilapiluihin – tai ehkä juuri siksi? – kilpailut peruttiin. Sen sijaan HPV-Sverige päätyi järjestämään Tekniska Museetissa pienimuotoisen kinneri- ja sähköautonäyttelyn. Näyttelyn kiintoisin kohde pyörähistorian kannalta oli 1940-luvun poikien haaveiden kohde, kolmipyöräinen vanerisunkoinen Fantom-kinneri 2000-luvun alussa rakennettuna replikana. Vaikka piirustuksia lienee myyty ennätysmäärä, vuosikymmenten varrella jopa 100000 kappaletta, menopelejä ei montakaan liene rakennettu, eikä senkään vertaa ole säilynyt.

Tämän kauniisti rakennetun ja yksityiskohdiltaankin hyvin 50-lukulaisen pyörän on rakentanut toimittaja B. Johansson, joka on julkaissut kinnereitä ja pienoisautoja käsittelevän kirjan Folkhemmets farkoster. Kirja on esitelty Pikajalan numerossa Olisi ollut hienoa nähdä tässä lehdessä toisaalla esitelty 1950luvun suomalainen Ajatar yhdessä museon lavalla. Nyt vertailtavaksi jäi 2000-

luvun teolliset tuotteet keskenään ja Fantomin kanssa. Erot uusien virtavivaisten lasi- ja hiilikuitumenijöiden ja Fatnomin välillä olivat samaa luokkaa kuin vastaavanikäisten autojen erot. Ja ihan vastaavasti uudet kinnerit olivat toistensa kaltaisia kuin nykypäivän henkilöautot, WAWin, Mangon ja Aeroriderin erot olivat jäivät väritykseen ja istuinkorkeuteen. - ML

Pikajalka 17

CHF:n Velocipeden-lehdessä 47 on karun opettavainen englantilaisen Glynn Stockdalen kirjoittama tarina, jonka Gunnar Svartengren on ruotsintanut The Wheelmen -lehden numerosta 74. Omalla luvallani toistan sen suomeksi tähän lyhyesti: Stockdale, joka sittemmin perusti The Penny Farthing -museon, huomasi 1980-luvulla mahdolliseksi hankkia vanhoja polkupyöriä kohtuullisilla hinnoilla. Hänen rakas vaimonsa ei sietänyt pyöriä; kuitenkin tämän tietämättä Glynnin onnistui ostaa niitä melkoinen kokoelma talonsa pihapiiristä sivussa olevan ladon parvelle. Hankinta huipentui sattumoisin keväällä 1990 mahdollisuuteen täydentää kokoelmaa huutokaupasta toisella mokomalla. Glynn sai tilaisuuden edeltä tutkia kaupattavia pyöriä ja huomasi pian, että ne kaikki, 73 konetta, olivat häneltä varastettuja, ja hän kutsui meklarin luokseen. ”Aha”, tämä sanoi, ”olette Stockdale”. ”Minulle ilmoitettiin, että olette tulossa.” Loppua voisi arvailla. Glynnin ollessa matkoilla oli Stockdalen talossa käynyt putkimies, huomannut pyörät ja ihmetellyt niitä vaimolle. Tämä oli pannut pyörät myyntiin sopien tulot kaupoista hänelle itselleen. Glynn ei mennyt huutokauppaan eikä ole nähnyt loppulaskua, mutta esimerkiksi hänen aikanaan 150 punnalla ostamastaan tandemista vaimolle palautui 90. Tarinan lopuksi, 15 vuotta myöhemmin, Stockdale kertoo olevansa kiltisti, pysyvästi, naimisissa mutta myös pysyvästi köyhä. Mutta nyt Velocipeden 47:n varsinaiseen teemaan. Lehti kertoo myyttisiin mittoihin nousseen Crescent Pepitan, erityisesti oranssinvärisen, musta-valko-ruutuliputetun Crescent ”Pepita Special” -kilpapyörän tekniikan ja tarinan. Artikkelissa on hienoja kuvia CHF:n jäsenten Pepitoista. Pepita-ruudutus - Kjell Ahlqvistin lyhyen johdannon mukaan - tuli vuonna 1959 kaikkiin Crescentin pyöriin. Pepitan aikakautta kesti Ruotsissa 20 vuotta. Specialeja olivat varsinaisesti noin vuosina 1965-1975 valmistetut hyvin menestyneet kilpamallit. Carlos Saldesin Pepita-artikkelin ydin on monista ja monien valmistajien komponenteista koottujen Pepita-versioiden tekniikan kuvauksessa ja niiden iän selvittelyssä. Pyörää koskevaa tietoutta voi täydentää sen osista löytyvillä merkinnöillä. Naapuriemme Pepita-aika on ohi. Saldesin mukaan Crescentin suunnittelijat yrittävät kuitenkin elvyttää myyttiä palauttamalla pyörään sen tunnusmerkkejä, toistaiseksi huonolla menestykPikajalka 17

sellä. Ehkä tälle on tilausta, sillä Ruotsissa kaikkia rakkaita kippurasarvisia Crescentejä tavataan yhä pitää Pepitoina. Pepitan käsite, sen rajaus, on hieman häilyvä. - KL

Tsekki Seuraava, järjestyksessään kahdeskymmenesensimmäinen kansainvälinen pyöräilyhistoriallinen konferenssi pidetään Prahassa elokuun 4. - 8. päivinä tulevana vuonna. Tilaisuutta järjestelyistä vastaa monille suomalaisillekin pyöräharrastajille tuttu Jan Kralik. - ML

Tanska IVCA-ralli tulee Tanskaan. Tanskan Velot (Dansk Veterancykel Klub, DVcK) on ensimmäisenä pohjoismaista saanut järjestettäväkseen kansainväliset vanhojen polkupyörien ajot, IVCA-rallin, ensi vuonna. Ajot järjestetään 2.-6. kesäkuuta Mönin saarella vajaat 100 km Kööpenhaminasta etelään. Ajoista kerrotaan DVcK:n sivuilla cykelfestival.dk. Mönin kerrotaan olevan rauhallinen ja viihtyisä paikka, jossa on hienot pyörätiet ja jossa vain hyvällä onnella voi kohdata jotkut saaren kolmista liikennevaloista. Saaren oloja luonnehditaan muutenkin tavalla, joka saa miettimään IVCAan lähtemistä. Jokohan suomalainenkin uskaltautuisi? - KL

kaksi vetreää veloa, Ole Wackström ja Harry Hannus Porvoossa. Kilpaveikot tapasivat vanhoja veloja keväällä ja poseerasivat Olli Lehdon jätkäpyörän kanssa.

Porvoon vetrein velo Ole Wackström 10

Pikajalka 17

TEKSTI ESA AALLAS KUVAT ESA AALLAS JA MARKKU LAHTINEN

Porvoontorilla kun ensi kertaa tapasimme vuosituhannen alulla, Ole Wackström piteli pyssyä kädessään. Ei minua varten vaan lähettääkseen Porvoon Ajojen polkijat matkaan: pam, pam !

Puoli vuosisataa aiemmin starttipistooli lähetti nuorukaisen kiertämään Porvoota. Kesällä 1954 heltisi toinen sija. Ensimmäiseen ja ainokaiseen voittoonsa kotikisoissaan Wackström ylsi viidennellätoista yrittämällään vuonna 1968. Alle kolmikymppiset lyönyt 35-vuotias velo sai pokaalin lisäksi lehdistöltä leikkisän lempinimen Gubben. Aika rullasi reilun vuosikymmenen, kun Olen vanhin, vuonna 1958 syntynyt Patrickpoika katkaisi vuoden 1979 Ajoissa Harry Hannuksen seitsemän peräkkäisen voiton putken. Tällä kertaa veteraani kehrää oranssilla Crecentillään samanmerkkistä sinistä retkimalliani vastaan Jakarin-Renumin kylätiellä itäisessä Porvoossa. Kotikontunsa raiteilla kuntoileva Ole on tuttu näky. Lähes joka aamu Cressu tai välistä matalampi maastopyörä rahisee pätkän kotitalon sorateitä jatkaen kumpuileville asfalttiteille, kun syyskuussa 77 vuotta täyttänyt Wackström kapuaa satulalleen. -Ensimmäinen pyöräni oli silti Monarkki. Taisi olla vuotta -49 kun sain tädiltäni kuudenseitsemäntoista vanhana 200 silloista markkaa pyörää varten. Muutoin olen pysynyt Crescentin selässä. Ensin 3-vaihteisen, faubert-keskiöllä varustetun, sittemmin mallit ovat vaihtuneet, merkki ei. Vain 70-luvulla kokeilin hetken ranskalaista Peugeot-merkkiä. Pikajalka 17

Nuorukaisesta asti meno kaksijalkaisella on Olelle maistunut. Mäntsälän Tähtiajojen toinen sija sadan kilometrin kisasta 1953 nostatti juniorin uskoa kykyihinsä. Harjoitellen, kilpaillen ja toimien yhdessä maamme ehdottomasti maineikkaimmassa pyöräilyseurassa, jo vuonna 1902 aloittaneessa Porvoon Akillesissa, jossa Raoul Hellberg mursi polkemalla 30-luvulla kilpapyöräilyä läpi Suomeen. Kerran murtunut ranne hidasti Akilleen kantapään sijasta menoa. -Putosin tuolta harjakatolta korjaustöissä 60-luvulla. Piti harjoitella murtuneella ranteella tuossa liiterissä rullilla, kertoilee Ole pihakeinussa.

Teit isän polkemaan Puutarhan marjapensaiden ja omenapuiden seasta erottuu kylätielle päin Olen tekemät viisi olympiarengasta. -Osallistuin jo Helsingin vuoden 1952 olympialaisiin. Meidän junioreiden tehtävänä oli merkitä viirein kilpailijoiden reitinvartta. Vierähti muutama pinnanväli, kun porvoolainen polki Mexicon vuoden 1968 olympialaisten maantieajossa 16. sijalle henkilökohtaisessa 4 kilometrin takaa-ajosarjassa. Kisoissa värisi jännittynyt ilmapiiri. Oli mielenosoituksia kaduilla ja palkintokorokkeella, jolla amerikkalaiset mustat urheilijat nostivat kätensä nyrkkiin. 11

-Tien varrelta meitä polkijoitakin viskottiin eräässä paikassa kivillä. Onneksi ei osunut. Münchenin olympialaisissa 1972 keskeytykset haittasivat 39-vuotiaan polkijan suoritusta. Moskovan 1980 ja Los Angelesin 1984 olympialaiseen Ole osallistui jo valmentajana. Erityisesti Moskovassa joukkueajon kuudes sija lämmitti sydäntä. Hannuksen jaJussi Kuhan lisäksi joukkuepyöräilymme parhaimpaan sijoitukseen yltäneessä nelikossa kun polkivat omat pojat Patrick ja vuonna 1960 syntynyt Sixten. Moskovassa Sixten myös alitti 4km:n takaa-ajossa hiuksenhienosti isänsä vuoden -68 SE:n 4.50,76. Sijalle 11. yltäneen pojan aika kun oli 4.50,17 ! Teit isän polkemaan !

Arkkuun virkoamaan Maailmalla on taittunut monia pitkiäkin kilpalenkkejä. Esimerkiksi Marokossa -64 kertyi 17 päivän ajossa 2596 kilometriä. Erikoisin koettelemus tapahtui luvulla 60-neljän päivän Varsova-Berliini-Praha -rauhanajossa 2220 kilometrin taipaleella. -Tshekkoslovakian puolella vuorilla ennen Prahaa tuli ensin hikinen nousu, jota seurasi kilometrejä pitkä lasku koleassa säässä. Rinnuksiin tunkemistani sanomalehdistä huolimatta kylmetyin niin pahoin että jouduin alamäen jälkeen sairasautoon, jossa panivat ruumisarkkuun. Musta arkku oli vuorattu alumiinipaperein ja lämpölampuin. Veri lähti kiertämään ja nousin lopulta arkusta elävien kirjoihin. Kylmää piti rauhanajoissa, muistaa niihin jo juniorina osallistunut Hannuskin, joka yhdessä Olen kanssa muisteli menneitä polkuja Vanhojen Velojen viime kevätkokouksessa Porvoossa. Porvoon ja Akilleksen Hannus (s. -49) oli 70-luvun pitelemätön pyöräilykuningas. Harryn Venezuelan MM-kisojen maantiepyöräilyn neljäs sija vuonna 1977 on miesten pyöräilyhistoriamme paras MM-sijoitus. Wackströmin kaksikielisen leikekirjan sivuilta polkee vastaan vilisemällä kilpakump-

paneita. - Nymanin Paul Tampereelta oli 50luvun kovin tahko. Unto Hautalahti, Antero Lumme, täältä Porvoosta Kaj-Uno Johansson sekä Karhut Eero ja Pertti … Sitkeyttä ja taktiikan tajua vaativat kilpapyöräilyn saloihin Wackström on myös valmentanut monia junioreita toimiessaan suomenruotsalaisen urheilujärjestön SFI:n pyöräjaoston valmentajana. Ja pamauttanut sillä pistoolillaan vuosikaudet aina tämän vuosikymmen puoliväliin saakka Porvoon Ajot vauhtiin. Joissain leikekirjan lehtikuvissa voittaja poseeraa yltä päältä ravassa. Varhaisimmat maantiekisat sorateillä saattoivat olla raskaita kisoja. Kuten sateella poljettu 180 kilometrin mittainen Helsinki-Hanko -kisa, voittaja muistelee. Kuntoaan nykyinen kuntopyöräilijä piti kilpavuosinaan yllä myös hiihtäen, joskus kilpaakin 4. sijaan kansallisissa hiihtokisoissakin yltäen ja juosten. Esimerkiksi vuonna 1968 kertyi harjoituskilometrejä polkien19500, juosten 1000 ja hiihtäen 2000. Töihinkin on päässyt usein pyörällä. Wackström työskenteli vuodet 1957-92 Posti-Telen sähköasentajana Porvoon seudulla. Joustoa kilpamatkoille piisasi tarvittaessa amatöörinä, vain Crecentin tallin huolto- ja kulutuilla kulkeneelle asentajalle. Välistä vetreä veteraani saattaa polkaista aamulenkillään 18 kilometrin päähän Porvoon torille ja takaisin. Olohuonen kaapin ja seinien täydeltä kunniakirjoja ja palkintoja kaksijalkaisella kotiinsa tuonut palkittiin viimeksi tänä kesänä. -Voitin juuri paikallisen kuntopyöräilyn arvonnassa pyörävalot, virnistää vanha velo. Tuttu näky raitilla: 77-vuotias Ole on luottanut Crecentiinsä iät ja ajat.

Kunniataulu osallistumisesta Los Angelesin olympialaisiin 1984. Pikajalka 17

Pikajalka 17

TEKSTI KALEVI LEPO Retkeilijät Pikonniemen hiiliuunien edustalla. Oppaana (vas.) oli Marja-Sisko Pihl. Keskellä Marketta Lepo sekä vanhat velot Kari Oksman ja Kalevi Lepo. Retkellä oli mukana myös Juhani Örn (oik.). - Malmin sulattamiseen tarvittavaa puuhiiltä tuottavat uunit rakennutti vuosina 1889-90 insinööri Ludvig Matias Ottelin, joka myöhemmin suunnitteli ja rakennutti tehtaalle uuden konepajan. Jäljellä olevat kaksi uunia on kunnostettu, ja toisessa niistä voidaan järjestää esimerkiksi pienimuotoisia konsertteja.. - kuva Outi Huhtiniemi

Vanhat Velot Juankoskella Tapio-lehden n:o 16 uutinen Juankoskella 140 vuotta sitten valmistetusta Sukkela jalka -nimisestä ajokoneesta sai Vanhat Velot suuntaamaan tämänvuotiset kokoontumisajonsa ja syysretkensä Savon maisemiin. Velojen omankin ikääntymisen kunniaksi ajot toteutettiin Juankoskella 2-päiväisinä elokuun lopulla. Niihin osallistui kaksi kerhomme jäsentä ja toisen heistä kumppani. Retkellä ajettiin tietenkin polkupyöriä sekä juhlittiin ankarasti, muun muassa monin puhein niin suomalaisen polkupyörän 140-vuotista kuin myös Velojen 15-vuotista taivalta. Lauantai-illansuussa, tutustumisen ja yleisesittelyn jälkeen, nousimme isäntiemme kanssa pyörille ja lähdimme ajelemaan kaupungille. Varsinaisen ruukkialueen lisäksi retkellä tulivat tutuiksi muun muassa kaupungin läpi 2002 avattu uusi venereitti ja kanava sulkuineen, tehtaan kirkko kirkkokouluineen, Engelin suunnittelema isännöitsijän pytinki eli kartano puistoineen, vanha teollisuusrautatie, Pikonniemen hiiliuunit, kaupunkikeskusta ja tietenkin Juice Leskisen tori sekä patsas.

Sunnuntaina me velot polkaisimme vielä Karjalankosken uudelle sululle ja satamaan. Satamalla on ollut suuri merkitys seudun elinkeinoille. Sunnuntain juhlinnan yhteydessä tutustuimme tehtaan ja työväen museoon, Masuuni Brunouun lähimiljöineen, sekä jatkoimme seuranpitoa vielä kahvittelemalla kaupungin johdon ja Savon Sanomien toimittajien kanssa. Ajot ja juhlinta sujuivat omasta mielestäni antoisasti, oikein kelvollisesti. Vieraanvaraisten isäntiemme ja kaupungin johdon ohella erityiset kiitokset tästä ansaitsee itsekin juankoskelainen Kari Oksman.

Lähtikö Sukkela jalka Pietariin? Menemättä kovin syvälle seudun teolliseen historiaan sopinee tässä pohtia mitkä olivat edellytyksinä Suomen ehkä ensimmäisen polkupyörän syntymiselle ruukin alueella. Epäilemättä jonkun ruukissa piti olla tietoinen ”Franskan mallisen” polkupyörän keksimisestä, piti olla kiinnostunut pyörästä, ja lisäksi tehtaalla piti olla raudan valmistamisen ja raudasta sekä puusta tekemisen edellytykset ja taito. Yksinkertaisimpia patoja, uuninluukkuja ja muita senkaltaisia tarve-esineitä saatettiin valaa ja valmistaa suoraan masuunista Pikajalka 17

Juankosken tehdas 1886 (Eero Järnefelt, omistaa UPM-Kymmenen taidekokoelma). Ruukin miljöön tiedetään jo pyörän syntyaikoihin olleen kuta kuinkin teoksen mukainen. Korkea rakennus keskellä on masuuni, sen jatkeina ovat takomo sekä sepän paja ja verstas. Näillä main, oletettavasti, tehtiin järvimalmista eli malavista ajokonetta.

saatavasta raaka- eli takkiraudasta. Mutta työkalujen, pyörän osien yms. valmistamiseen tarvittiin laadultaan parempaa ns. kankirautaa, jota saatiin raakaraudasta mellottamalla siitä pois ylimääräistä hiiltä ja muita sivuaineita. Juankoskelle oli 1851 alkaneen venäläisomistuksen aikana hankittu aiempaa, ahjokuumennusta ja taontaa, tehokkaampi ja parempi mellotusmenetelmä, putlaus, 1859. Muutenkin venäläinen Ponomarefﬁen suku kehitti ruukkia voimallisesti. Mutta mihin yleensä Savossa tarvittiin polkupyörää, kun tiet täällä olivat huonoja ja asutus harvassa - tätä pohdiskeltiin myös Brunoun juhlatilaisuudessa. Markkinat olisivat kai olleet Venäjällä, minne Saimaan kanavan (valmistui 1856) ja sen yläpuolisten vesireittien ansiosta teollisuustuotteita kyettiin kuljettamaan. Mutta edes Pietarissa pyörien kysyntä ei voinut olla runsasta. Vaikka pyöränvalmistus Juankoskella loppui lyhyeen, ei se ole loppuun käsitelty tarina. Seudulla ei yleisesti ole ollut tietoa tuosta polkupyörästä, ja siksi Tapion tuoreutettua uutista pidetään hyvänä, tervetulleena asiana. Kulttuurihistoriallisen seuran edustajat olivatkin innoissaan päästessään ehkä pian tutkimaan tehtaan romuvarastoja ja arkistoja löytääkseen merkkejä pyörä-aarteestaan. - Niin kiinnostavaa kuin olisikin, meidän

Pikajalka 17

harrastajien tuskin hyödyttää lähteä etsimään sukkelajalan jälkiä Pietarista. Lisää tietoa ja tiedonmurusia pyörän tekijöistä, tekoajoista, paikasta, olosuhteista, mistä hyvänsä asiaan liittyvästä kaivataan. Suuria toiveita ei kuitenkaan kannata asettaa minkään kovin konkreettisen löytämiselle. Hengessä mukana kuitenkin, toivomme etsijöille onnea!

Uutinen Sukkela jalan walmistuksesta (keväällä 1869) luovutetaan Juankosken kaupungille, tehtaalle ja kulttuuriväelle. Vastaanottajina ovat kaupunginjohtaja Petri Kangasperko (vas.) ja Juankosken Kulttuurihistoriallinen Seura ry:n puheenjohtaja Marja-Sisko Pihl. - kuva Juhani Örn

TEKSTI RISTO LEHTO PENTTIÄ PYÖRÄASIOISTA PUHUTELLEENA

Jaguar-pyörällä Porkkalaan

Aseteknologian kehitys, geopoliittinen tilanne ja vähäiseltä osalta myös presidentti Paasikivelle annettu tunnustus sujuneesta yhteistyöstä maiden välillä johti siihen, että Neuvostoliitto luovutti vuoteen 1994 saakka vuokraamansa Porkkalan alueen takaisin Suomelle jo 26.1.1956. Tämän rekisteröivät kolme kangasalalaista nuorukaista seuraavan kesän polkupyöräretkeä suunnitellessaan. Pentti Lahti, yksi heistä, kertoi allekirjoittaneelle elokuisena päivänä 2009 tuosta ison naapurimaan inspi16

roimasta kesän 1956 pyöräreisusta. Pentti oli 1951 päässyt töihin kotipaikkakunnan kirjapainoon ja hankkinut ensi tienuillaan Jaguar-pyörän Otrasta Tampereelta. Hinta ei ole muistissa, mutta useamman kuukauden tilistä sitä piti kerätä. Pyörässä oli kolme vaihdetta. Todennäköisesti Sturmey Arherin kapalla, vaikka Pentti ei tarkkaan merkkiä muistakaan. Pyörällä ajettiin paljon kesät talvet. Heikko kohta Jaguarissa olivat poljinkammet. Ne katkesivat useammankin Pikajalka 17

Pikajalka 17

kerran. Kangasalla pyöräilijä sai helposti korjausapua, jos omat taidot ja välineet eivät riittäneet. Kirkonkylässä oli 3-4 monttööriä. Poljin ja pedaalivaurioissa käytetyin oli Harakkamäki, jolla oli varaosia ja joka hitsasikin

Vararenkaat ja muut pikakorjausvälineet sisältyivät tietysti pyörän kuormaan. Jonkinlainen karttakin oli, mutta pääosin suunnistettiin tienviittojen perusteella. Porkkalan alue löydettiin ja sisämaan pojat näkivät ensi kertaa merta. Sekin ennakkoon tietämättöminä koettiin, että kaakaosta meriveteen keitettynä ei saa maittavaa sokeria tai ”pööniä” lisäämälläkään. Kaupoista matkan aikana ostetuista eväistä Pentti muistaa pinnaltaan nihkeät, hivenen hapantuneet makkarat.

Pääkaupungissa

karbidista itse tehdyllä kaasulla.

Varusteet pitivät tiellä Viisi päivää kestäneelle Porkkalan reisulle lähdettiin sydänkesällä sen aikaisin teltta-, ym. leirintävarustein Parolan nummen ja Helsingin kautta.

Ensi kerran yövyttiin Helsingin ja Turun välillä tien varrella, toinen yö telttailtiin Turussa leirintäalueella, jossa lähettyvillä yöpyjä herätti pojat moneen kertaan kamalalla kuorsauksellaan. Kolmas yötä päästiin sitten jo uinailemaan retken pääkohteessa Porkkalassa. Helsingissä ajettiin vain kaupungin läpi mahdollisimman lähellä meren rantaa seuraillen, kaupunkia kun ei entuudestaan kukaan joukosta tuntenut. Siellä satuttiin pyöräilemään yksisuuntaista katua vastavirtaan. Taksimies pysähtyi ja ryhtyi kiroilemaan poikia tästä synnistä. Kun hän huomasi Kangasala-viirin jonkun pyörässä, hän tuhahti ylimielisesti jotain maalaisista ja jatkoi matkaansa.

Pikajalka 17

Tällä 960 kilometrin reisulla ajoreitit olivat vielä silloin pääosin sorateitä. Porkkalassa oli päällystettyjäkin väyliä, joissa oli kyllä varottava asfaltin läpi jököttäviä ranteen vahvuisia puun kantoja. Ei ollut naapuri ollut turhan tarkka ja pyöräilijöitä huomioiva tienteossaan. Mäkisiin maastoihin kotona tottuneita poikia oudoksutti, kun tulomatkalla erästä joen vartta ajettiin 30 kilometriä yhtäjaksoisesti kolmosvaihteella.

Merkki kuin merkki Jaguar toimi kerrotulla retkellä ja vuosia kestäneen ”ystävyyden” aikana muutenkin varsin tyydyttävästi edellä mainittuja poljinkampihaavereita lukuun ottamatta. Varsinaista Jaguar-fania Pentistä ei kuitenkaan tullut, mutta edelleen ympäri vuoden ajava armoitettu polkupyöräilijä kyllä. Pyöriä on ollut monenkin merkkisiä. Toisena kotimaisena tuli mieleen hyvin palvellut Jopo. Nykyinen Carraro on varsin hyvä, esimerkiksi aikaisempaa Crescentiä parempi. Noin kymmenestä viimeisimmästä pyörästä puolet ovat olleet hyviä, puolet romuja.

Jokunen kilometri satulassa Ympärivuotista ajoa kertyy Pentillä noin 10.000 kilometriä vuodessa ja yhtä pyörää kohti 50-60.000 kilometriä. Nuo luvut ovat kertyneet työ-, kala-, lintu-, kotiseutu- ja ulPikajalka 17

komaan matkoista. Kesäöiset yksin pyöräillyt luontomatkat ovat yksi hienoimmista ajokokemuksista. Omatekoisia käytännöllisiä fanerisia 30 litran kuljetuslaatikoita Pentti kertoo kuljettaneensa pyörissään jo noin 160.000 kilometriä. Ja aikoo kuljettaa edelleenkin. 19

TEKSTI JA KUVAT PEKKA KETOLA

Ajatar

tarinaa kinnerin entisöinnistä Ensikosketukseni kinnereiden maailmaan oli Jokaisen Pojan Kirjasta löytyvä juttu Sulo Karpion amﬁbiokinneristä, ja sillä koetusta polkuseikkailusta Ahvenanmaalta Ruotsiin. Jutun innoittamana tilasin piirrustukset Poikien Keskuksesta, ja lähdin suunnittelemaan tuollaista maa-vesiajopeliä. Suunittelun tuloksena syntyi Ajatar, jota ryhdyin rakentamaan Vaasan Isolahdessa. Nimen selitys löytyy suomalaisesta kansanperinteestä. Ajattara tai Ajatar on naispuolinen metsään liittyvä uskomusolento. Ajatar ajoi metsämiehiä ja metsästäjiä harhaan... Karpion piirrustuksista sai hyviä ideoita, mutta lopullinen toteutus poikkesi merkittävästi esikuvastaan. Mm. istuinpaikkoja oli vain yksi ja parantamisen varaa jättänyt vedenpitävyys salli vain lyhyet käväisyt Merenkurkun aalloilla. Varmuuden vuoksi äiti piti narun päästä kiinni kun poika ajeli meressä. Oli syytäkin, sillä viimeisellä purjehduksella potkuri upposi. Sittemmin myin Ajatar-kaunokaisen Laihialla toimivalle (romun)keräilijälle.

Rampa jättiläinen Saman keräilijän romuvarastosta pelastin talteen seuraavan haasteen – aidon 50-luvun paikkeilla rakennetun polkukinnerin. Samantyyppisen kinnerin kuva löytyy mm. Pikajalan numerosta 2/2004, s. 31. Kovasti kärsinyt runko ei näyttänyt kovin lupaavalta, mutta siinä oli vielä tärkeimmät ajo-ominaisuudet ja osat paikallaan, ja rakenteet kestävästi tehty. Muutaman kesän ja talven se vietti kesäpaikkamme varastossa, ja koeajettaessa vinksalleen vääntyvät etupyörät aiheuttivat 20

kovasti hilpeyttä perheen muiden jäsenten keskuudessa. Lopulta päätin tarttua härkää sarvista ja kuljetin vanhuksen autotalliimme Tampereen Hervantaan. Siinä se nyt oli, autotallissa. Harvahampainen. Paljon kärsinyt. Lättäjalat. Haalistunut. Kitisevissä rattaissa kuului silti historian havina! Projektin nimeksi tuli luonnollisesti Ajatar 2, ja tavoitteena päästä ajelemaan seuraavan kevään aikana. Olisi kiinnostava tietää kuka on kinnerin alkuperäinen isä (tai äiti). Onko se kiitänyt pitkin Pohjanmaan lakeuksia vai Hämeen viljavien peltojen pientareilla? Yritimme selvittää alkuperää, mutta tarkempia tietoja emme löytäneet arkistoista emmekä kinneriin rakenteisiin kätkettynä. Ehkäpä joku lukijoista tunnistaa ajokin kuvan perusteella. Alkoi ankara tuumaus syksyn 2008 viileinä ja pimeinä iltoina. Mistähän saisi käytettyjä polkupyöriä ym. romua materiaaliksi? Löytyyköhän sopivaa lentovaneria puutavaraliikkeistä? Mistä löytyy tarpeeksi kestävät akselit etupyöriin? Onneksi internet ja sähköposti on keksitty. Alkuperäiset rakentajat joutuivat pärjäämään ilman internet-yhteisön tarjoamaa apua - oman mielikuvituksen, yksinkertaisten työkalujen ja materiaalien varassa. Meillä sen Pikajalka 17

Pikajalka 17

sijaan oli hyvä tuuri, ja nopeasti löysimme ihan uuden maailman – suomalaiset kinneri- ja nojapyöräharrastajat. Ja vieläpä ihan kotikulmilta.

Hajoita ja hallitse – Hardware & Woodware Ongelmanratkaisun ensimmäinen vaihe oli pilkkoa iso ongelma pienemmiksi ongelmiksi. Niinpä aluksi suoritimme Laurin kanssa erotusleikkauksen jossa kinnerin metallirunko erotettiin puisesta korista. Hiukan jouduimme puurakennetta purkamaan, mutta mitään isompia vahinkoja ei syntynyt. Urakka alkoi näyttää heti helpommalta.

Raudan rapsutusta Parin illan jälkeen rautaosat oli rapsutettu ruosteesta ja katsastettu. Työkaluiksi sopi tässä vaiheessa teräsharja, pala hiekkapaperia ja porakoneen istukkaan kiinnitetty pyöröharja. Ikäviä yllätyksiä ei onneksi löytynyt. Päinvastoin, ihmetytti alkuperäisen tekijän tarkka ja hyvä laatu. Liitokset, saumat ja rakenteet olivat hyvässä kunnossa, ja valmiit uuteen koitokseen pienellä vääntelyllä ja suoristuksella. Kinnerillä on ilmeisesti ajettu jonkinlainen kolari, koska etupyörien poikittainen tukirakenne oli toiselta puolelta jonkin verran vääntynyt. Tähän päättyi urakan syyskausi, lokakuun 2008 lopulla.

Keväkausi Ilmojen lämmittyä jatkoimme projektia. Kevään ensimmäinen työ oli maalata metallirunko kirkkaan punaiseksi. Sen avulla homma ainakin näytti etenevän. Osia kävin hankkimassa paikallisesta metalliromuliikkeestä sekä pyöräliikkeestä. Koska pyöräkaupan kevätsesonki oli juuri kiivaimmillaan, pyöräliikkeessä oltiin iloisia pyöränromujen poisviennissä, ja sain tarvittavat käytetyt osat ilmaiseksi. Romuista saimme mm. renkaat, vaihteiston ja jarrun. Romupyörien kettingeistä sai yhdistettyä riittävän

pitkän pätkän, ja alkuperäinen moponkettinki tuli korvattua kevyemmällä versiolla. Ensimmäinen ”oma” viritys oli takajarrun rakennus. Se onnistui yllättävän pienellä vaivalla, joskin jarrun paikka on säätöjen ja huollon suhteen hankala.

Hammaslääkärissä Kunnostuksen kalleimmaksi osuudeksi tuli taipuisan 1 mm vanerin hankkiminen. Samasta puutavaraliikkeestä löytyi roskalavalta paksumpaa vaneria, jonka otin luvan kanssa ilmaiseksi mukaan. Vanereilla entisöin haljenneet ja rikkoontuneet pinnat. Aluksi korjasin kinnerin uljaan irvistyksen – etusäleikön - uusilla ”hampailla” ja ikenillä. Kinnerin vanerirungon pohjustuksessa vierähti useampikin tovi. Hiomista, paklausta, ja osittain vanerin korjausta ja vaihtoa. Täydellistä pintaa ei syntynyt, mutta eiköhän ikä salli hiukan ryppyjä. Erityisesti terävämuotoisen takaosan korjailu vaati aikaa. Kohta olikin jo aika lähteä maaliostoksille.

Nyt tuli kiire! Töiden ollessa vielä kovasti vaiheessa sain vinkin, että kinnerin voisi tuoda näytille museoajoneuvotapahtumaan Mobiliaan reilun viikon kuluttua. Mikäs siinä, hihat heilumaan. Ensimmäiseksi piti saada vanerin hiontapohjustus valmiiksi ja aloittaa maalaus. Matemaattinen ongelma piili Uulan öljymaalin kuivumisessa, joka vaatii 4 päivää per kerros, ja kerroksia tarvitaan kaksi. Aikaa oli tuossa vaiheessa 8 päivää. Maalikerrokset syntyivät hiukan suositusta nopeammassa tahdissa ja jälki oli sen mukainen. Valumista ja maaliryppyjä. Uusiksi menee vaikka kauempaa katsottuna näyttää jo ihan kivalta.

Ensimmäinen koeajo 12.6.2009 Alkuillasta perjantaina saatiin osat ruuvattua kiinni, jarrut ja vaihteet toimimaan. Maalin vielä ollessa hiukan kosteaa autotallin ovet viimeinkin aukesivat ja kirkas auringonpaiste tulvi melkoisen sekasortoiseen talliin.

Pikajalka 17

Kinneri rullattiin pihalle ja aloitimme koeajot Muurarinkadulla tarkasti sovitun ajojärjestyksen mukaan. Hienosti kulki ja pikkuvikoja korjattiin saman tien. Kinneri liikkuu sujuvasti ja yllättävän hiljaisesti. Koeajojen tuloksena oli hymyileviä kasvoja (myös naapuristossa) ja tieto siitä että huomenna päästään mukaan Mobiliaan vanhojen ajoneuvojen päivään. Tosin isää harmitti, kun kävi selväksi että ohjaamo on hiukan liian ahdas aikuiselle. Puoleenyöhön saakka jatkui kinnerin virittely. Työn kruunasi nimenanto. Kaunotar sai virallisesti nimekseen Ajatar 2. Heikoin kohta oli edelleen etupyörien kiinnitys, ja se hiukan parani poistamalla pari mutteria. Mihinkäs niitä muka tarvitaan. Pyörät kestivät nipinnapin kevyen kuskin, mutta lähtevät vääntymään isommasta painosta. Lauantaiaamuna Ajatar2 nostettiin peräkärryyn, ja lähdettiin matkaan. Markun pihassa Heikki asettui kuljettajan paikalle ja polkeminen kohti Mobiliaa. Reilu kilometri ajeltiin maantietä ja pyörätietä. Ensimmäinen ”oikea”, jännittävä, ajo. Mobiliassa kinneri herätti kovasti kiinnostusta. Useat kävivät koittamassa ajokin painoa (n. 30kg) nostamalla sitä ilmaan etupäästä, ja kaikki saivat komeat maalileimat kämmeniinsä.

Maalit uusiksi

Kolme kesäiltaa meni sitten huonoja maaleja rapsutellessa ja pintaa hiotessa. Pinta saatiin valmiiksi uuteen yritykseen ja vernissat laitettiin tällä kertaa oikeaoppisesti pohjalle. Maalaukset tehtiin rauhassa entisöijämestarin oppien mukaan: http://puusta. com/maalaus%20oljymalilla.htm. Kantapään kautta oppii parhaiten. Ainakin sen ettei kiireen kanssa kannata tehdä.

Viimeistelyä ja ﬁksausta Koeajot ja testit varmistivat epäilyn. Kinnerin heikoin paikka oli etupyörän akseli, joka vääntää pyörän helposti vinoon. Tämä oli ﬁksattava ja kehitettävä kunnon tukirakenne, ennenkuin

uskallettiin ajatella pitempiä ajoretkiä. Tarvitaan hitsausta ja vanhaa etuhaarukkaa. Jorin avustuksella saatiin hitsaukset kuntoon. Kiitokset! Etupyöristä saatiin tukevat ja toimintavarmat eivätkä renkaat väänny vinksalleen normaaliajossa. Samalla virittelin vaihteistoa, jarruja ym. Shimanon 8 vaihdetta toimii ja jarrukin hidastaa vauhtia enemmän kuin ennen. Vanhojen pyörien osia yhdistämällä kinneriin valmistui integroitu vaihde/ jarrusauva. Nopeutta mitattiin Ruskontiellä, ja helposti päästiin 30km/h vauhtiin ilman kummempia tärinöitä ym. Näiden operaatioiden jälkeen alkoi pintamaalauksen ja kruusauksien viimeistely. Samoin kettinginsuoja laitettiin vanhan puutarhaletkun pätkästä. Kinneri sai päälleen kiiltävän (Uulan) venelakan. Seuraavaksi laitellaan ohjauspyörää ym. ohjaamon yksityiskohtia. Ohjauspyörä veistettiin vanhasta jalkalampun koivupuisesta jalasta, ja äiti uhrasi vanhan käsilaukkunsa pehmusteiksi. Hong Kongista tilattiin netin kautta takavalo ja vilkut (6 euroa). Kaiken kruunasi etukoriste ja tietenkin Suomen lippu.

Markkinoille Kinnerillä ajeltiin kesän aikana lähinnä Hervannan pyöräteillä. Mutta kesän varsinainen ”esiintyminen” oli käynti Isonkyrön keskiaikamarkkinoilla. Kinnerillä taivallettiin kaikkiaan 20 km matka pitkin Pohjanmaan lakeuksia, ehkäpä ajokin alkuperäisiä kotimaisemia. Markkinoilla juttelemaan tuli useampiakin isäntiä jotka olivat joskus nuoruudessaan jotain samankaltaista rakennelleet ja myöhemmin polttaneet pääsiäiskokossa.

Ajatar 3? Kesä on nyt mennyt. Ajatar2 odottelee kesää tallissaan. Työpöydälläni on hahmottumassa seuraava projekti joka tällä hetkellä kulkee nimellä Ajatar3. Ajatuksena on rakentaa kulkupeli johon isäkin mahtuu, ja joka palvelee oikeassa käytössä sitten kun öljy loppuu ja polkupyörien, nojapyörien ja kinnereiden seuraava kukoistuskausi alkaa. Pikajalka 17

Pikajalka 17

TEKSTI JA KUVAT PIRKKO NURMINEN

Yhden pyörän mies Pari vuotta sitten paikallisissa hirvijuhlissa kuulin ohimennen herrojen keskustelua. Toinen sanoi toiselle, että on koko elämänsä ajan käyttänyt yhtä ja samaa polkupyörää. Koska herrat olivat 1900-luvun alkupuolen mallia, tuumasin, että siinä on jutun paikka.

Jaakko Kalliokoski oli saanut vanhemmiltaan Hauhon Alvettulassa polkupyörän vuonna 1938. Nuoren miehen ensimmäinen pyörä oli lahja vanhemmilta koulun päättyessä keväällä. Perhe asui Miekan tilaa ja pyörän myi Alvettulan talouskaupasta Aarre Adolf Kunnas. Pyörän mallia ei poika saanut itse valita, sen tekivät vanhemmat tai kauppias. Pyörä oli kilpapyörän mallinen ja Tarmo-merkkinen. Polkupyörässä on rumpujarrut sekä edessä että takana, jalkajarruja ei ole ollenkaan. Polkimet pyörivät vapaasti siis taaksepäinkin. Ohjaustanko on ”pukin26

Pikajalka 17

sarvi”-tyyppiä. Ajomukavuuden vuoksi se nykyään on ”väärinpäin”. Yleisesti ei siihen aikaan pojilla ollut polkupyöriä. Perheen kolmesta lapsesta vanhimpana Jaakko sai pyörän lapsista ensimmäisenä.

Puhumaton pyörä Miehen ja pyörän yhteinen taival on kestänyt siis jo 70 vuotta. Pyörällä on ajettu paljon. Matkamittarikin siinä oli jossain vaiheessa, mutta on kadonnut jonnekin. Jaakko kertoo ajaneensa tosi pitkiä matkoja pyörällä. Kun pyydän häntä mainitsemaan joitain mieleenpainuneimpia retkiä, kertoo Jaakko seikkailuistaan pyörän kanssa mm. Ruotsissa ja Torniossa. Väistämättä tulee mieleen, että osaisipa tämä pyörä puhua. Tässä on pyörä, jonka tarinoita varmasti olisi kutkuttava kuunnella, onhan hän melko hyvässä alkuperäiskunnossakin. Harva Tarmon ikäinen on täysin ajokunnossa vielä tuossa iässä. Varsin merkittäväksi sen tekee se, että Tarmo on ollut koko ikänsä ajokuntoinen. Rokulivuosia ei ole liiterissä seinään nojaten vietetty. Runko on saanut uutta maalia, renkaat on uusittu moneen kertaan, jarruvaijereita on pitänyt myös kunnostaa. Lamppu, joka Tarmo-pyörällä on otsallaan, on myös liitetty myöhemmin varustukseen. Alkuperäinen kissasilmä takana on varustettu ”Seis!” –tekstillä. Käsijarruin varustettu pyörä oli hurja peli 1930, -40, ja 50-lukujen hämäläisillä hiekkateillä. Jaakko harrastikin ilman jarrutusta mäkien laskua pyörällään. Näistä hurjista laskuista selvisivät molemmat, Tarmo ja Jaakko kolhuitta. Harrastukseen sopivia mäkiä käytiin laskemassa Pälkäneen puolella asti. Varsinkin etujarrulla piti jarruttaa varovasti. Takajarru oli turvallisempi, jos piti vauhtia hidastaa. Tuohon aikaan ei teillä tarvinnut pelätä autoja. Jaakon kotona tosin oli auto jo tuolloin. Muissa taloissa ei lähitienoolla autoja ollutkaan. Hauhon Miehoilasta kulki Hämeenlinnaan Rautaman onnikka päivittäin. Lahti-Tampere – väliä kulki myös onnikka kerran päivässä. (Nykyään jälkimmäisellä välillä arkipäivisin 17 linja-autoyhteyttä.) Pikajalka 17

Jaakon nuoruudessa ei lainkaan kaikilla ollut polkupyörää. Jaakko muistaa heillä kotona muonamiehenä olleella Salosen Kallella olleen polkupyörän sodan jälkeen. Kalle ajoi Viisariin (läheinen tienhaara) töiden jälkeen polkupyörineen päivystämään ohikulkevaa liikennettä. Kun Jaakko kävi Hämeenlinnassa lyseota, Vermasvuoreen hän meni pyörällä ja siitä linja-autolla Hämeenlinnaan. Tarmo kuljetti Jaakkoa koulutiellä läpi vuoden. Viikkojen ajaksi Jaakko jätti Tarmon Vermasvuoreen tietyn talon vajaan. Itse Jaakko oli kaupungissa koulukortteeria viikot. Joskus Jaakko meni jopa Hämeenlinnaan asti omalla pyörällään. Pyörä oli joskus jopa Hämeenlinnan asemalla ja toi viikonloppuisin Jaakon kotiin Hauholle koulukaupungista. Kysyessäni pyörävarkauksista, onko niitä osunut lukuisten retkienne varrelle, Jaakko vastaa, että ei pyörää ole koskaan varastettu. Olen pitänyt siitä hyvää huolta. Se on ollut aina lukossa. Eikä pyöriä siihen aikaan varastettu niin kuin nykyään.

Maailmalla Ruotsissa Tarmo oli Jaakon mukana Ruotsissa Tukholman tienoolla, kun Jaakko oli lähes vuoden siellä maatalousharjoittelussa. Ilman omaa pyörää en siellä olisi pärjännytkään, sanoo Jaakko. Kerran Jaakko kertoo polkeneensa pyörällä Vaasasta kotiin Hauholle, kun oli ollut siellä ruotsia oppimassa. Useampiakin kaupunkireissuja tuli pyörällä tehtyä. Kaupunkireissut tehtiin silloin ja tehdään edelleenkin Hauholta Hämeenlinnaan. Edestakainen matka on noin 70 km. Tottakai Tarmo oli Jaakon matkassa, kun hän oli kolme vuotta Torniossa. Siellä Jaakko ajoi pyörällä pitkiä matkoja läpi talven. Usein ne olivat pitkiä metsästysreissuja. Dynamo oli pimeällä talvella ongelma. Kun oli paljon lunta, piti dynamoa pysähtyä puhdistamaan lumesta vähän väliä. ”Kerrankin tammikuussa lähdin Torniosta jo pimeässä polkemaan. Pakkasta oli – 25 C⁰. Ei ne pakkaset siihen aikaan vaikuttanu. 27

Sukset oli sidottu repun remmillä kärjet taaksepäin pyörän runkoon kiinni. Sitten pääsin perille ja ammuin kuusi metsoa samasta paikasta. Olivat kaikki kuusi metsoa pyörän tavaratelineellä, kun poljin takaisin. Oli sellainen aika ja mieli, ettei aristeltu säätä ja olosuhteita siinä iässä.”

Varma peli Auton Jaakko hankki vasta v 1956. Siihen asti hän ajeli pyörällä. Auto oli piikkinokkamosse ja samalla autolla sittemmin tämän jutun kirjoittajan aviomies tuotiin kotiin laitokselta v 1963. En muista pyörän koskaan jättäneen minua tielle, muistelee Jaakko. En ole ajatellut luopua pyörästä, olen ajatellut lahjoittaa sen tyttäreni pojalle. Ja koira muutti elämää, ei tullut enää pyöräiltyä niin paljoa. Juoksutin tosin koiraanikin pyörän kanssa, jopa 70 km Simossa… Jospa Tarmokin osaisi kertoa kaikista retkistä, joilla on ollut mukana ……….

Lähdimme tämän jutun teon merkeissä haastattelemaan myös 93-vuotiasta kauppias Aarre A. Kunnasta, joka pyörän myi v. 1938. Kun kyselimme, muistaako kauppias tuota kaupantekoa ja liittyikö siihen mitään erityistä, kauppias muisti tapauksen hyvin. Kauppias sanoi Jaakolle: ”Sinun isäsihän oli semmoinen tuikea mies.” Kun pyörästä oli jo kaupat tehty, eikä pyörää toimitettu ostajalle, Miekan isäntä kovisteli kauppiasta. Kauppias oli itse ajellut pyörällä raitilla, eikä olisi raaskinut toimittaa sitä ostajalle. Tämä oli uusi tieto Jaakollekin. Jaakon pyörä taisi olla siihen aikaan luksusmallia. Muista pyöräkaupoistaan Kunnas ei niin paljoa kertoillut uteluistamme huolimatta. Polkupyörät olivat Alvettulan maankuulun talouskaupan vain yksi pieni tuoteryhmä. Pyörät tilattiin rannikolta, Naantalin suunnalta, muisteli kauppias. (Vai olisiko ollut Hanko?) Lasten pyöriä ei ollut, oli vain niitä kolmipyöräisiä lapsille. Oma nimikilpi Alvettulan kaupalla myytävissä pyörissä jossain vaiheessa oli, koska sellainen on ollut näytteillä Vanhojen Velojen tapahtumassa. Pikajalka 17

TEKSTI ESA AALLAS

Mikä Vido?

Porvoolainen Hannu Lindqvist koki melkoisen yllätyksen remontoidessaan menneen kesän turhan niukkoina hellepäivinä Kuninkaantien varrella sijaitsevan omakotitalonsa perustuksia. Yhden perussokkelin laudatun luukun takaa kun löytyi punertava pyörän runkoraato kyljessään nimimerkki Vido. Ilmeisesti edellisen talonomistajan perua vuosikymmenet piilossa pysynyt vanhan velon runko tuli täytenä yllätyksenä pyöräilyäkin, kävelyn, lintutarkkailun, kirjoittamisen ja kaukomatkailun ohella vuosikymmenet harrastaneelle Pekeman operaattorina työskentelevälle Hannulle. Kuten Vido-nimikin, jota ei löydy Vanhojen Velojen merkkiluettelosta eikä ole ainakaan Hannun muistaman mukaan myyty Porvoon seudulla. Talonsa tarkemman syynäyksen yhteydessä Hannu löysi myös talonsa puruista Pikajalka 17

parikin Pyörä-Toverit-seuran Tuuppari-jäsenmonistetta, vuosilta 1946-47. Talon rakentanut edellinen omistaja taisikin olla vanha velo, joka osallistui aktiivisesti tämän helsinkiläisen pyöräseuran toimintaan Porvoon maalaiskunnasta. Pyörätoverien ikiomaksi lehdeksi mainostettu moniste sisälsi myös Tuupparin satulassa -nimisen, arkaluonteisen kysymys-vastaus -palstan. Esimerkiksi Amatsooni Natsalta -nimimerkin (helsinkiläinen osakuntapaikka muuten) kysymykseen, mikä on pyörä, näsäviisas toimitus vastaa : ”Rakas piäni Amatsooni. Vaikea mut yritän. Se on tsäkärä, mäkärä ja snadi kasa muttereita. Iso pyörä edess´, iso pyörä takan´ja pikku pyörä keskell´. Ku pikku pyöräst´polkee , niin isot pyörät pyörii ja mutterit vinkuu. Mutta mikä on Vido ?

PINNOJEN

VÄLEJÄ

KOONNUT RISTO LEHTO

Hintansa kullakin Antti oli kilpapyörällään harjoituslenkillä maakunnassa. Erään kylän raitilla paikkakunnan kantahulivili horjahti hänen pyöränsä alle. Antti auttoi humalaista pystyyn ja kyseli, että sattuiko. Kun kummempaa ei ollut tapahtunut, Antti vielä tiedusteli asiallisesti pitäisikö hänen kuitenkin jotain maksaa vahingosta allejääneelle. Hummeri mörisi kaljabassollaan: ”Anna vitonen! Sen ne muutkin antaa!”

Varaosia Salmisen Esko oli heti viime sotien jälkeen polkupyöräilemässä Multialla. Pula-aika kun oli, hän oli joutunut laittamaan pyöräänsä liian suuren päällysrenkaan, jonka kanssa oli vaikeuksia. Hän poikkesi kirkonkylässä kauppaan ja tiedusteli myyntiinkö siellä polkupyörän varaosia. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän pyysi saada pari metriä paperinarua.

Kokemuksesta Noin 10 000 kilometriä vuodessa pyöräilevä Lahden Pentti toteaa ohituksissa erityisesti kevyenliikenteen väylillä syntyvän vaaratilanteita. Ohittavan pyöräilijän tulisi ilmaista itsensä ja aikeensa toiselle pyöräilijälle, jalankulkijalle,

lastenrattaiden työntäjälle tms. selkeästi ja riittävän ajoissa. Lahti, niin kuin me muutkin pyöräilijät olemme havainneet, että kellon kilistely monesti ärsyttää ohitettavaa, jopa haistatteluun saakka. Hän onkin ottanut tavakseen huudahtaa tarvittaessa ”pimpom” ja havainnut se paremmin vastaanotetuksi jopa toteamuksella, että sinullapa on kiva kello.

Yritystä oli Kun edellä muisteltiin huonoja renkaita, tulkoon kerrotuksi ilmeisen tosi tarina Tampereelta. Sandbergin rautakauppaan oli päässyt sotien aikaan ravariksi (lähetiksi) poika, joka löysi varaston nurkasta vanhan romulaatikon, johon oli yltäkylläisyyden aikoina heitetty käytöstä poistettuja huonokuntoisia kumeja. Poika sai asiaa vähätelleeltä pomolta luvan laatikon sisältöön. Kaverin kanssa sen aikaisella liimalla ja naruilla renkaita yhdistelemällä saatiin koottua renkaat omiin pyöriin. Eihän ne tekeleet hääppöisiä olleet. Oli jo hyvä, jos puolikin tuntia ilma pysyi kaikenlaisia patteja ja mutkia omaavissa renkaassa. Mutta Amurista Teiskoonkin ja takaisin kuulemma ajettiin. Pumputtiin, paikattiin, käveltiin ja kirottiin.

Pikajalka 17

VANHAT VELOT Vanhat Velot ry Kuohunharjuntie 234, 36270 Kangasala puh. (03)377 1169 Vanhojen Velojen ﬂanellinen jäsenpaita á 20 €. Paitaan on kirjailtu yhdistyksen nimi. Paitaa on saatavilla tällä hetkellä kokoja 50-54.

Syyskokous Virroilla Vanhat Velot ry julkistaa lauantaina 28.11.2009 Virtain kirjastossa Mikko Kylliäisen toimittaman kirjan Muistelmia Pyöräretkiltäni, joka sisältää I. K. Inhan kuvauksen pyöräretkestä Keski-Eurooppaan v. 1886. Tilaisuuden yhteydessä pidetään Vanhat Velot ry:n syyskokous. Tilaisuuteen ei tarvitse ilmoittautua etukäteen.

Päivän ohjelma on seuraava:

Pikajalan vanhoja numeroita on rajoitetusti saatavilla Reijo Lehtoselta, puh. (03) 2120 468, ja Vapriikista á 4 e, 10 e/3 kpl.

Uutta kirjaamme I. K. Inhan Muistelmia pyöräretkeltäni on saatavissa yllä olevasta Vanhojen Velojen osoitteesta ja eräistä Pikajalan myyntipisteistä. Hinta jäsenille 10 euroa, muille 13 euros. Mahdolliset postikulut lisätään.

klo 13.30 Vanhat Velot ry:n syyskokous klo 14.00 Kahvit kirjastolla klo 14.15 I. K. Inhan matkakirjan julkistaminen Yhdistyksen hallitus toivottaa jäsenet ja kaikki muut asiasta kiinnostuneet sankoin joukoin terve tulleiksi Virroille. Tampereelta ehtii paikalle aamupäiväbussilla.

Syyskokouskutsu Vanhat Velot ry:n hallitus kutsuu jäsenet yhdistyksen sääntömääräiseen syyskokoukseen lauantaina 28.11.2009 klo 13.30. Kokouksen työjärjestys on seuraava: 1. Kokouksen avaus 2. Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ääntenlaskijaa 3. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus 4. Hyväksytään kokouksen työjärjestys 5. Vahvistetaan toimintasuunnitelma, jäsenmaksujen suuruudet sekä tulo- ja menoarvio seuraavalle kalenterivuodelle 6. Valitaan hallituksen puheenjohtaja ja muut jäsenet 7. Valitaan yksi tai kaksi tilintarkastajaa ja heille varatilintarkastajat sekä päätetään tilintarkastajien palkkioista 8. Käsitellään muut kokouskutsussa mainitut asiat

Olethan muistanut jäsenmaksun? Pikajalka 17

KERHOKUULUMISIA Porvoon valtiopäiviä muistelemassa

Vanhojen velojen kevätkokous järjestettiin Porvoon joen rannassa vanhassa kahvinpaahtimossa. Kevätlauantai oli houkutellut jokirannan täyteen kulkijoita, moottoripyöräilijöitä, veneilijöitä, mobilisteja ja pyöräilijöitä. Terasseilla virtasi olut ja lohisoppa, mutta paahtimon pöytiin tarjoiltiin kakkukahveja. Porvoolaiset pyöräveteraanit Ole Wackström ja Harry Hannus olivat tulleet kertomaan omasta osuudestaan Porvoon pyöräilyn historiassa. Osuus osoittautui hyvin merkittäväksi ei vain Porvoon, vaan koko Suomen kilpapyöräilyn kannalta. Useat olympiakisat ja vuosikymmenet kattavat urat olivat täynnä menestystä, mutta myös

hurjia sattumuksia kilpailumatkoilla. Porvoon kokouksen ansiokkaasti junaillut Esa Aallas on toisaalla lehdessä kertonut niistä enemmän. Porvoon pyöräilyhistorian ohella Esa Aallas innostui esittelemään vanhan kaupungin historiallisia paikkoja. Keväällä juhlittiin useaan otteeseen Aleksanteri I:n koole kutsumia Porvoon valtiopäiviä, joista tuli kuluneeksi 200 vuotta. Hyvin säilyneessä kaupungin keskustassa oli esitellä useita muistomerkkejä, rakennuksia, joiden suojissa säädyt ja valtiopäivät kokoontuivat ja joissa keisari seurueineen toi esille tsaarillista loistoaan. Sitä loistoa riitti tarinoiden mukaan myös hieman suomalaisille kaunottarille.

Pyöräintoilijoiden mielenkiintoa herätti tietenkin myös vasta pressujen alta paljastettu Porvoon Tuomiokirkko, jonka katto oli rekonstruoitu vanhaan loistoonsa tuhopolton jälkeen. Vahaliitupaketista tuttu näkymä oli taas rikkumaton. Kaduilla matkalaisia houkuttivat monet käsityötaidon mestarinäytteet, eikä vähiten pienen suklaapuodin suussa sulavat herkut. Mainio matkakohde kerrassaan! Olli Lehto oli ottanut mukaansa jätkän kamppeet ja pyörän, jota työnteli pitkin raatihuoneentorin mukulakiviä. Hetkeksi muutkin kulkijat unohtuivat ihastelemaan kovan teknologian kauneutta. - ML

Pikajalka 17

Velot Mobilian museoajoneuvopäivillä

Kangasalla toimiva Auto- ja tiemuseo järjesti 14.6. neljännen kerran museoajoneuvopäivän. Mobilian lisäpaikoitusalueelta kulki jatkuva ihmisnauha kuin muurahaisrivistö kohti museon piha-aluetta. Aikaisempien vuosien tapaan paikalle oli ilmestynyt moninainen määrä vanhoja ja oikein vanhoja etupäässä moottorilla liikkuvia maan- ja muunkin tien ”nielijöitä”. Oli kahdella tai useammalla pyörällä varustettuja, entisöityjä, tai vain pölystä pyyhittyjä. Tilaisuuden erityisteemana oli Pyynikinajot, jotka tuntuivat erityisesti houkutelleen paikalle vaimentamattoman pärinän ystäviä. Viisikymmenvuotiaat moottoripyörät ja niiden

Pikajalka 17

alkuperäiset, kauniisti harmaantuneet, nahkahaalareiden peittämät, mutta hyväkuntoiset kuskit olivatkin komea näky. Kiertoajo sai katsojat hurraamaan. Vanhat Velot piti huolen, kuten aikaisempinakin kesinä, ettei ihan unohdettu lihasvoimalla liikutettavia kulkupelejä. Sen osastolla oli näytillä tavallisia polkupyöriä, isopyöräisiä ja kinnereitä. Myynnissä oli jonkin verran alaan liityvää esineistöä ja Pikajalka-lehteä.Näyttelyssä pipahtanut Ajatar-kinneri sai vanhimmat vieraat muistelemaan omia kinnereitään. Joku vieras oli niin Pyynikin ajojen lumoissa, että koetti vielä saada vuoden 1962 ajojen ruokalipulla soppaa tiskiltä. Parempi ehkä oli, että se ei onnistunut

ja hän sai pitää mielenkiintoisen reliktin kokoelmissaan. Vanhojen Velojen osastolla paikalla olivat Markku Lahtinen, Kalevi Lepo, Hannu Salokannel, Reijo Lehtonen, Olli Lehto, Jaakko Hätönen ja Risto Lehto. Reijo Lehtonen, Olli Lehto ja Risto Lehto ajoivat pari kertaa näyttelyalueella niin ikään itse rakennetuilla isopyöräisillään näytösajot, herättäen huomiota , myötätuntoa ja hilpeyttäkin. Useammankin yhdistyksen osastolla isopyöräisiä katselleen kysymykseen, ”voiko noilla ajaakin”, tuli näin vastattua. - RL

��

Liitä merkkisi ja

kirjoita tarinasi merkkikirjaan

Pian kahdeksan vuotta sitten alettuun merkinkeruuprojektiin perustuen Vanhat Velot ry on toimittamassa kirjajulkaisua suomalaisista polkupyörämerkeistä. Työtä ohjaa kolmijäseninen toimikunta. Kirjoitustyö tehdään ja kirjanen julkaistaan keväällä kevätkokouksessa taikka museoajoneuvopäivien yhteydessä kesäkuun alussa. Kirjan ydintä ovat laajan taustoittavan johdantokirjoituksen ohella valmistajittain / kokoonpanijoittain ja valmistusajankohdittain kootut merkkiluettelot täydennettyinä ja jatkettuina Pikajaloissa 1/2003 - 2/2005 ja nyt verkossakin olevista luetteloista. Muusta aineistosta mainittakoon kirjoitukset nimikilpien valmistuksesta sekä merkkien keräämisestä harrastuksena. Kaikissa kirjoituksissa ja kaikissa kuvissa polkupyörän merkki (nimi ja/tai nimikilpi) on oleellinen asia. Kirjaan teemaan sopivat myös lyhykäiset pyörämerkkeihin ja merkillisiin pyöriin sekä niillä pyöräilemiseen liittyvät tarinat. Näitä on tarkoitus sijoittaa luetteloitten lomaan kirjasen joka aukeamalle. Nyt herätys vanhat velot ja Pikajalan lukijat. Velvoitan jokaisen teistä ilman palkkiota toimittamaan minulle tammi-

��

kuun loppuun mennessä 2010 vähintään yhden pyörämerkillisen tarinan. Jolleivät kaikki sellaisinaan pääse kirjaan, niin ainakin Pikajalkaan jossakin muodossa pääsee. Myös jollekin merkittömän pyörän tarinalle löytyy kyllä tilaa. Merkkien kuvista sekä pyöräkuvista tulee sopia Markku Lahtisen kanssa. Hän taittaa ja painattaa kirjan. Merkkiluetteloitten täydennystiedot ja mahdolliset oikaisut tulee toimittaa Mikko Råbergille, mr@sci.fi. Nyt marraskuun alussa Mikolla on rekisteröityinä yhteensä 530 merkkiä. Syyskokoukseen (28.11.) mennessä odotamme saavamme jo ainakin kymmenen uutta tarinaa, merkkitietoutta ja kuvia. Kiitän etukäteen avustajiamme. Kalevi Lepo kirjan päätoimittaja, toimituskunnan pj. 0400 505809, kalevi.lepo@luukku.com

Merkillinen vai merkitön pyörä?

Vanhojen Velojen syysretkellä keskusteltiin mahdollisuudesta tuottaa Juankoskelle Brunoun museoon jonkinlainen kuvitteellinen malli, jäljennös siellä lehtitiedon mukaan 140 vuotta sitten valmistetusta Sukkela jalka -nimisestä polkupyörästä. 1860-luvun lopun yksin kappalein tehdyissä tuotteissa ei välttämättä ollut erillisiä nimikilpiä, merkkejä. Pyörän kopiossa tai sen yhteydessä merkki saattaisi olla. Kilven malleja eli logoja on tehdaslaitoksen hallussa useita. Ponomareﬃen kaudella alkaen 1851 tehtaan rautatuotteet merkittiin oheisella Stremsd. G. Ponom. -leimalla. Tällaisia kuvitellessa pyörän niminä tulevat mieleen myös Strömsdahl ja Juantehdas. Ja miksipä ei, tehtaan perustajan mukaan, myös (Brynolf ) Brunou. - KL

Pikajalka 17

MIES TEKSTI KAUKO VÄLIMÄKI

JA PYÖRÄ

Pyöräkauppias Juho Wäliaho

Alavutelainen polkupyöräkauppias Juho Wäliaho kokosi Hyvä -merkkistä polkupyörää 1900luvun alkupuolella. Pyörät kävivät hyvin kaupaksi Alavudella ja lähikunnissa. Varakkaana miehenä tunnettu Wäliaho joutui ryöstömurhan kohteeksi 1.10.1914. Murhatyön tehneet rosvot tekivät tekosensa suurien rahojen toivossa. Heidät saatiin kiinni myöhemmin. Laulu ryöstömurhasta kertoo tapahtumien kulun murhayönä ja sen jälkeisinä päivinä kun asiaa selvitettiin. Wäliaholla oli oma postikortti. Kuvan kortti on lähetetty E. Ahoselle Inhaan. Siinä Wäliaho tiedustelee tuleeko pyöräänne vapaavälitys taikka muuten vaan korjattavaksi. Kortti on leimattu Alavudella 2.3.1904. Alla leimasimella teksti Alavuden polkupyöräliike ja korjaamo J. Wäliaho.

Hyvä-merkki Laulu Ryöstömurhasta -vihon kansi. Laulussa on 50 värssyä, ja ne lauletaan Sä kasvoit neito kaunoinen -sävelellä. 13-sivuinen vihkonen on painettu murhaa seuranneena vuonna Oulussa, Kansan Tahdon Kirjapainossa. Kirjoittaja on Töysän Tuurissa asuva vanha velo, jäsen 130 Pikajalka 17

Juho Wäliaho polkupyöräliikkeessään 1900-luvun alkupuolella.

SUMMARIES Ole meets Harry and the public Ole Wackström was one of the foremost Finnish competetive cyclist through several dacades. He already was with the Helsinki Olympics in 1952 helping to mark the route - and ended his career as a coach as late as in Montreal Olympics in 1976. Ole took part in road and track racing in Mexico and Munich Olympics. Esa Aallas interviewed Ole ( pages 10 – 14) in his surroungdings near Porvoo where he still makes his daily bike trips at age of 75 using his favourite Crescent bike. Ole tells about his moments of happiness and desperation. Once during Berlin Warsow Prague competition he climbed up a high hill, sweating, put newspapers in his jersey for cover, and rode downö But it was so cold in the high speed downhill that he caught really stiff, could not stay off his bike without help. He was taken to an ambulance and then he was put down with blankets into a coffin to keep warm. It really seemed to be a matter of life and death. After fifnishing his career Ole started coach young cyclists, among them his two sons. He was also seen helping to organize Borgå Ride, one of the Finnsih classics. Ole could also use bike at his work during the 40 years career as an electrician. Ole met one of hos rivals in Vanhat Velot spring meeting in Borgå. In a nostalgic mood the couple were telling about their memories for the keen audience. It was a true meeting of idols and their admirers.

Renovating velomobile

Pekka Ketola found an old velomobile from the ﬁfties in a trash container. He had been dreaming of such a thing before, so it was no wonder he started renovating the rusty pack of tubes and a box of plywood. Pekka writes about the renovation (pages 20 – 26). It was trial and error though the construction was quite simple. Several parts had to be changed to make the trike work. Painting the body in electric blue made the thing a beauty. Now the Ajatar collects envious looks in its surroundings in Tampere.

A young man’s odyssey

Pentti Lahti was interviewed by Risto Lehto (pages 16 –19). Pentti has always been a keen cyclist. After starting his ﬁrst job in a book print he could aﬀord himself a new bike. He made a week’s trip to visit Porkkala area in southern coast after it was returned to the Finnish people from the Russians that had their military camp over there for ten years. It was a new world to the young man to see Helsinki, the capital of Finland, to visit castles, to see the sea, and have a look at Porkkala after foreign invasion.

Memoirs of a bike trip in 1886

Veteran Cycle Club Vanhat Velot will publish a book about bike trip in 1886. The safety bike was recently invented, and the young writer I. K. Inha imported one to visit Central Europe. He was sending reports from his journey to Finnish newspapers. These reports are now published for the ﬁrst time as a book. Mikko Kylliäinen has edited the book with his notes and collected photos of the era. (page 6)

Celebrating

The 140th anniversary of cycling in Finland was celebrated in Juankoski iron mill as Kalevi Lepo reports (pages 14 – 15). Riding a bike was mentioned for the ﬁrst time in a Finnish newspaper Tapio in April 1869. The Juankoski iron mill was in Russian ownership since early 1850’s, and part of the production was delivered to Saint Petersburg through the newly built Saimaa Channel. The history of the ﬁrst bike and its connection to Russia or perhaps France is not known - so far.

Education

Photographing was taught to a group of veteran bikers early this summer. The photographist Jyrki Nisonen taught the way of seeing and omposing the bike in its surroundings. It is a matter of lighting the image, finding the view, not only pressing the button. In some examples (page 39) Jyrki shows the way to a perfect photo. Pikajalka 17

PYÖRÄPAJALTA Myydään Meiltä on joskus kysytty 25mm pitkiä 2 mm:n nippeleitä polkupyörän puuvanteisiin. Meillä ei ole niitä aikaisemmin ollut, mutta nyt löytyy. Voimmetehdä myös pinnat mittojen mukaan. Mikko Heinonen, Symotic Oy 02 2521862 tai 050 4939672 Isopyörä musta/kulta pulverimaalaus, visakoivuiset kädensijat, ruostumaton akseli ja ohjaustanko.Etupyörä noin 130cm. Hinta 1450 €. Reijo Lehtonen Puh 0505317473. Tampere.

Kysytään, vastataan Joku saattaa tuntea oheisen kuvan pyöräilijän. Mutta pyörä? Mitä merkkiä se on, miltä vuosikymmeneltä?

Pikajalka 17

Kupe: helppokulkuinen 28” käyttökruiseri! Tässä suunnittelemani ja valmistamani kustomkruiseri on suunniteltu jokapäiväiseksi kulkimeksi joka tarjoaa peruspyörän turvallisen ja toimintavarman ergonomian, mutta jossa on ripaus oldskool- maailman lempeää räyhähenkeä! Rungon yläputki koostuu kolmesta ohuesta putkesta, joista kaksi jatkuu alas asti muodostaen takahaarukan. Nyt aluksi saatavilla 1, 3 ja viisivaihteisena jalkajarrullisena. Väreinä musta ja valkoinen, erikoistilauksesta muutkin värit. - Ari Eskola, Eskolan Konepaja oy, Oulu

SUMMARIES PYÖRÄPAJALTA Minulla olisi myytävänä isäni vanha Cresent, jonka hän osti sotien jälkeen muutettuaan Kuopioon. Pyörä on muuten alkuperäisessä kunnossa, mutta takalokasuojan vaalea loppupää kissansilmästä alaspäin on maalattu uudelleen. Pyörä kaipaa asiantuntevaa kotia, jossa siitä huolehditaan. Tarja Manninen Kuopion Matkailupalvelu Oy 044 718 278

Viime lehdessä kuvaamamme pyörän runkotyyppiä kutsutaan Büssingiksi. Saksan Braunschweigissa toiminut H. Büssing muotoili tretkurbelinsa, polkurattaansa, rungon ja sen etuhaarukan liitoksen kuvan esittämällä tavalla.

HUONEENTAULU Näppäillään hyviä kuvia Sakari Pälsi kehotti (Näppäilkää hyviä kuvia; käsivaraisen pikavalokuvauksen opas)1930 ilmestyneessä oppaassaan näppäilemään hyviä kuvia. Polkupyörän kuvaaminen kenttäoloissa on hankalaa. Valokuvaaja Jyrki Nisonen oli lupautunut opastajaksi Vanhojen velojen kuvauskurssille Vapriikin pihalle viime keväänä. Pyörän kuvaamisessa olennaisia ovat sommittelu ja kohteen valaistus. Molempiin voi vaikuttaa. Pieni pohdinta ja panostus tuottaa yleensä hyvän tuloksen. 1. Pyri irrottamaan pyörä tai pyöräilijä ympäristöstään. Varo erityisesti sekavaa taustaa. Siivoa pyörän ympäristö ylimääräisestä roinasata. Tausta häiritsee vähemmän, mitä kauempana se on ja itse pääkohde nousee esiin. 2. Etsi hyvää kuvakulmaa. Katso saatko joltakin suunnalta taustan selkeämmäksi, pyörästä ja pyörän väristä erottuvaksi. Kenties vastaväri toimivat tässä. Mieti tarvitsetko pyörästä proﬁilin vai muotokuvan etuviistosta. Onko pyörässä ehkä olennaista jokin erityinen yksityiskohta, joka pitäisi tuoda esiin. 3. Tarkastele kohdetta eri kulmista ja korkeuksista. Vain kokematon kuvaa aina suorilta jaloilta. Laskeutuminen polvelle tai jopa maahan saattaa tuoda pyörän voimakkaammin esiin. 4. Polkupyörän valaiseminen on vaikeaa, varsinkin mustan. Valoa voi kohdistaa pyörään heijastamalla vaalealla levyllä, paperilla tai muulla valoa pyörän runkoon tai kuvattavaan yksityiskohtaan, niin että pyörä on hieman voimakkaammin valaistu kuin tausta. 5. Varo täräyttämästä kameraa. Purista kameraa lujasti otsaan ja käsillä tukein kylkiin, mutta laukaisinta paina keveästi. Käytä jalustaa tai tukea, jos valotusaika ei riitä. Yleensä kannattaa katsoa, että valotusaika olisi noin 1/60 tai lyhyempi. Pitemmällä objektiivin polttovälillä vieläkin lyhyempi aika. Valotus kannattaa mitata pyörästä (tai jostain samassa valossa olevasta kohteesta) eikä taustasta. Varsinkin jos tausta on etäällä, kohteen valotus voi olla aivan toinen. 6. Toiminnallinen kuva on kiinnostavampi kuin pelkkä pyörä. Pikajalan 1/2009 kansikuva on otettu studiossa. Se on muotokuva pyöräilijöistä, mutta myös pyöristä. Pyörien sijoitteluun, ajajien sommitteluun ja yksityiskohtien hiomiseen käytetty aika ei ole mennyt hukkaan. Sata vuotta sitten tekniikka ei mahdollistanut vauhdikkaiden pyöräilykuvien ottamista maastossa, mutta nyt kaikki on mahdollista. Kamera kulkee keveästi pyöräilijän mukana. Tilanteet tulevat nopeasti. Älä anna tilanteen yllättää, älä aja ohi elämäsi kuvasta. Yllätä sinä tilanteet. Vain yllätykset ovat yllättäviä valokuvassakin. 7. Jos tahdot hyviä kuvia pyöräretkeltä, lähde liikkeelle aamulla varhain tai illalla myöhään. Keskipäivän tylsää, raakaa valoa ei ole suunniteltu valokuvaukseen. Valo on kauneimmillaan, kun aurinko hipoo taivaanrantaa.

Pikajalka 17

1. Tasainen seinäpinta sinänsä on kohtuullinen tausta paremman puutteessa, mutta punaharmaa pyörä punaharmaata seinää vasten ei erotu hyvin.

2. Vastavärien kautta vihreä pensasaidan voisi olettaa toimivan paremmin, mutta pensaikon levoton valon ja varjon rytmi häiritsee.

3. Pyörä erottuu paremmin kun taustaa syntyy etäisyyttä. Pyörän takana olevat rakennelmat, tolpat ja Näsinneula kuitenkin rikkovat linjoja.

3b. Opettaja Nisonen peittää taustan häiriötekijöitä.

4. Kun pyörän asentoa taustaan nähden on vähän korjattu, tilanne paranee.

5. Valitsemalla yksinkertaisempi tausta ja polttovälin pidennyksellä saatiin lisää erotusta.

Pikajalka 17

Vuonna 1886 I. K. Inha teki pyöräretken Keski-Eurooppaan ja kirjoitti siitä matkakuvauksia. Vuonna 2009 Vanhat Velot julkaisee kirjan raporteista.

Kirjan toimittanut tekn. lis. Mikko Kylliäinen esittelee Inhan matkaa ja teosta julkistamistilaisuudessa Virtain kirjastossa lauantaina 28.11.2009 klo 14. Tervetuloa! Pyörällä Suomessa. Jo 140 vuotta lumovoimaa. 40

www.vanhatvelot.org

Pikajalka 17