Kokoelma sisältää tekstejä, runoutta ja proosaa.
Keitä ovat kirjoittajat? Kirjallisuudesta ja luovuuden eri aloista kiinnostuneita, Pohjanmaalla asuvia ihmisiä. Jotkut heistä tulivat tänne pari vuotta sitten ja mukautuivat, osa heistä vietti täällä suurimman osan elämästään. Kirjoittajilla on eri tausta ja tyyli, tunteet, ajatukset, tavoitteet sekä toiveet.
Mikä näitä ihmisiä yhdistää? Halu jakaa tunteita ja vaikutelmia sekä löytää yhteensopivuutta lukijoiden sydämissä. Tietysti heitä myös yhdistää sanan arvon, voiman ja kauneuden ymmärtäminen. Tästä syystä kokoelmaa on ”Mielen mosaiikki”.
Mukavia lukuhetkiä!
Marianne Elisabeth Waltermann, Markku Harri, Nea Ilvesmaa, Sakari Järvelin, Nadja Zhandr, Harri Niskanen - kiitos avustanne kääntämisessä ja editoinnissa!
Luettelo:
Shärareh Mahmoodi
Shärareh Mahmoodi on Iranista kotoisiin. Hän tuli Suomeen vuonna 2013.
Iranissa hän opiskeli kirjanpitoa ja historiaa yliopistossa sekä taidetta opistolla. Silloin hänen työnsä keskittyi pääasiassa taiteen ja kulttuurin pariin.
Nykyään Suomessa Shärareh työskentelee lähihoitajana ja opiskelee historiaa Tampereen yliopistossa. Lisäksi hän on aktiivinen kulttuuri- ja sosiaalitoiminnassa Pohjanmaalla.
Harrastukset: maalaaminen, viulunsoitto, puutarhanhoito, tanssi ja kirjoittaminen.
”Olen ollut lapsuudesta asti intohimoisen kiinnostunut Iranin ja maailman kirjallisuudesta; aloitin novellien kirjoittamisen 11-vuotiaana ja modernin runouden kirjoittamisen 16vuotiaana. Joitakin runojani julkaistiin Iranin paikallisissa lehdissä, mutta työ- ja opiskelukiireiden sekä myöhemmin maahanmuuton vuoksi julkaisutoimintani keskeytyi, ja jäin etäälle kirjallisuudesta. Viimeisten viiden vuoden aikana olen kuitenkin palannut kirjoittamisen pariin”
Kaiken hämmennyksen ja kaaoksen keskellä aika kuluu... sekunnit lentävät!
Pyhä Henki haluaa leikkiä hämmennyksen mustilla viivoilla.
Missä hetkessä pysähdyin, kun kyyneleet virtavat silmästäni.
Sormenpäistäni himo virtaa auringonvalolle, Niin pysähtyminen ja virtaaminen ovat jatkuvuuden salaisuus.
Mustat viivat nauravat.
Maailmani syke
Valkoisessa alastomuudessa
etsin sinua...
Valkoisuus ympäröi minut, katson
kävelen...
vapaana
yksinäisenä
Ja tämä ääretön hellyys ei päästä minua menemään...
Lunta
lunta ja lunta
kylmää
mutta hellää ja lempeää...
Hyväile minua!
Ryömin ikkunan äärelle...
Katson ikkunasta ulos...
Lumen hymy taas...
Oudossa kamppailussa itseni kanssa... vastaan valkoiseen kutsuun...
Tulisi kevät ...
ollaan sinä ja minä ja korillinen toiveen omenoita huomiseksi...
tulisi kevät, jotta pukisin päälleni lilan hameen, ja Granaattiomenanvärin hiuksilleni tanssisin metsässä...
kevät tulee sirottelemaan kourallisen smaragdin tähtiä aavikon sydämeen...
kukat syntyvät ja minäkin puhkean kukkaan...
olen tulvillani keväästä...
täynnä metsän tuoksua ja auringon kuumuutta ...
Hetki vielä, kärsivällisyyttä, kevät koputtaa oveen.
hetki vielä, ilon pikarini on tulvillaan...
hetki vielä...
Rakkauden viimeinen metafora!
Kohtaan katseesi,
Kutsuin sinua sydämeni ylpeydeksi.
Kirkkain silmin varjoissa ilman huomista...
Tunteideni jäätymisen hetkellä!
Laajenen sinusta…
Huudan sinua.
Vien sinut sydämen juhlaan Yälda-iltana!
Oi, satunnaisten valitusteni kaikua!
Silmäsi ovat maailman aurinko.
Niin kauan, kun olet, minä, Shärar!
Suutelen rakkauden jalkoja…
Yksikään mänty ei ole yhtä korkea kuin hän, ja hänen kätensä ulottuvat taivaalle!
Ja hänen katseensa on kuunvalon kaiku!
Hän on runoutta suurempi, niin suuri että hän näkee maailman perhosten silmin.
Niin suuri, että hänen nimensä pyyhkii kyyneleet silmistäni.
Ja hänen lähtönsä…
Ei, en kirjoita enää!
Romanttisin runoni!
Olen turvautunut sinuun paetakseni itseäni, peilikuvaani
Murra rajani!
Tutustuta minut uudelleen itselleni.
Kuuntele minua.
kosketa minua.
Syleile minua.
Ole tuli ja sytytä minut!
Ole sateenkaarielämäni mustien värien joukossa!
Älä koskaan jätä minua yksin, älä ikinä!
Eilinen on mennyt...
Haluan tämän päivän ja huomisen kanssasi!
Sytytä minut!
Murra rajani!
Ole osa minua!
Lintu ilman pesää istuu meren rannalla,
Iloinen lennon ilosta ja halusta olla vapaa, vaikeroi vääryydestä...!
Toivo välähtää sen silmäkulmassa…
Aalto vetää sen yhtäkkiä ansaan...
Voimakkaan aallon isku työntää sen pois rannasta...
Lintu levittää siipensä väsyneiden kivien ylle!
Tämä ei ole surun ja pysähtymisen paikka...
On aika lentää ja taistella meren aaltojen kanssa...
Pitää lentää uudelleen kohti taivasta, jossa onnen valo
Se on vapautumisen huippu...
Palasin itseeni...
Vahvempana! kirkkaampana!
Palasin takaisin itseeni, sydän täynnä kipua, joka hiljalleen muuttui voimaksi minussa...
Tänään korkeuteni on taivaalle asti...
Pieni kehoni on höyhentä kevyempi ja rohkea sieluni suurempi kuin vuori... Jokainen ruumiini ja sieluni haava...
Kaikki suru, jonka syvyys oli syvempää kuin meret...
Niistä tuli kukkia ja kukat odottavat kasvuaan...
Minä! Tänään minä olen täynnä kukkaan puhkeavia nuppuja...
Kauniimpi kuin koskaan...
Juureni tunkeutuivat maaperään niin syvälle, ettei myrsky voi erottaa minua siitä!
Otan ajatukseni syliini...
Käperryn viihtyisään nurkkaani mukanani kuppi teetä
Ja päälläni paita
paita, jonka siskoni lahjoitti minulle rakkaudella.
Rauhan läsnäolo ja kivuttomuus on täällä!
Lintujen ääni vaimentaa surun...
Petunian tuoksu vangitsee minut...
Tässä on uudelleen ajatusteni lento, minun täytyy värittää ne taas rakkaudella, syleilylläni ja lempeällä äänelläni...
Annan ajatusteni lentää... vapautan ne!
Antakaa olla minun oma itseni!
Ilman naamiota, vapaana!
Maan inhottavien tapojen ulkopuolella!
Olla oma itseni ja kirkas sieluni.
Olla oma itseni ja katseeni joka tuo valon pimeimpiin metsiin...
Olla oma itseni ja vapaa, vailla kahleita... vailla verhoa...
Olla oma itseni ja kihelmöivät sormenpääni, perhosten pesiä täynnä...
Olla oma itseni ja saada oudoimmat värit tanssimaan keskenään...
Antakaa minun olla oma itseni Ihmisen kaltainen!
Älkää ryöstäkö minua itseltäni pahuudellanne...
Haluan pysyä itseni kaltaisena!
Rauhallisena kuin valkoinen pilvi tai lehti joella...
En kuulu mustaan maailmaan.
Olen vaaleanpunaisten perhosten lajia
Antakaa minun olla...
Olemme kaksinaisuudessa.
Toisaalta palanut syksy nielaisee olemuksemme, ja toisaalta kevään toivo...
se ei ole taistelua hyvän ja pahan välillä...
se on taistelua vanhan loppumisesta ja uuden alkamisesta...
ehkä se ei ole edes taistelu...
Luulen, että se on muutosta ja kasvukipuja...
luumme särkevät ja aivomme ovat turvonneet...
kapillaarit räjähtävät...
ja jokaisessa hetkessä kivussa on yksi uusi syntymä...
Olen oudon täynnä kipua...
kuin vanha halkeileva posliini...
kaunis, kallisarvoinen, mutta täynnä halkeamia...
murtuman tuskaa, jotka on korjattu, mutta murtumaa ei voi pyyhkiä pois...
epäonnistumisia, jotka olivat niin raskaita, että niiden äänet tukahtuivat kurkkuuni...
Minä!
minä herkkä, ylpeä ja kapinallinen!
Nyt olen kuin kunnostettua posliinia ... kova, rauhallinen, hymytön...
Milloin on se hetki, jolloin tämä kipu on poissa minusta!
Nainen taivaan ja helvetin välillä kutsui sinua, hänen kätensä oli täynnä vaaleanpunaisia perhosia ...
Hän oli täynnä toivoa, mutta sinä vain katsoit...
Etäisyys oli yksi askel taivaan ja helvetin välillä...
Käänsit selkäsi perhosille!
Yksi askel riitti mennäksesi helvettiin...
Nainen seisoo edelleen rajalla, mutta sinä putosit!
Aleksei Ruzhinskikh
Aleksei Ruzhinskikh syntyi Leningradissa vuonna 1979 ja suoritti korkeakoulututkinnon Venäjällä erikoistuen organisaation johtamiseen. Vuonna 2017 hän muutti Suomeen, jossa hän perehtyy aktiivisesti ihmisoikeuskysymyksiin, keskittyen erityisesti sosiaalipolitiikkaan ja ihmisoikeusvelvoitteiden vuorovaikutukseen. Jo ennen muuttoaanAleksei oli kiinnostunut historiasta, psykologiasta ja lääketieteestä sekä yhteiskunnallisista ja poliittisista muutoksista. Teknologiat ja innovaatiot ovat myös merkittävässä asemassa hänen kiinnostuksen kohteissaan, etenkin niihin liittyvät eettiset ja moraaliset kysymykset.
”Suomessa opiskelen aktiivisesti suomen kieltä ja tutustun paikalliseen kulttuuriin, mikä auttaa minua sopeutumaan uuteen oikeudelliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Koettuani itse maahanmuuttajien kohtaamia vaikeuksia, pyrin tukemaan myös muita ihmisiä, jotka, kuten minä, totuttelevat elämään uudessa maassa”.
Vasa-laivan tarina ja sen heijastuminen vastaanottokeskuksen toimintaan (Vaasa, Pohjanmaa, Suomi)
Joskus elämässä kohtaamme vaikeuksia, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja tajuamme, että olemme “uppoamassa” ennen aikojamme. Vasa-laivan tarina, joka upposi neitsytmatkallaan, toimii voimakkaana vertauskuvana vastaanottokeskuksen toiminnan kuvauksessa
Vasa laskettiin vesille suurin toivein ja odotuksin, mutta se upposi jo ensimmäisellä matkallaan. Tämä symboloi sitä, että ihmisetkin voivat kohdata odottamattomia vaikeuksia, vainoa tai sotaa ja “upota” eksistentiaalisiin ongelmiin odotettua aiemmin. Vasan tavoin vastaanottokeskuksen asiakkaat saattavat tuntea, että heidän elämänsä on ajautunut haaksirikkoon ja aloitettava kaikki alusta.
Vasan tarina ei kuitenkaan pääty tragediaan. Yllättäen laiva löydettiin vuosisatoja myöhemmin, nostettiin meren syvyyksistä ja entisöitiin, muuttaen sen pelastuksen ja uudelleensyntymisen symboliksi.
Vastaanottokeskus auttaa asiakkaitaan nousemaan heidän vaikeuksiensa syvyyksistä ja tukien heitä matkallaan kohti uutta, turvallista elämää. Laivan nostaminen ja entisöinti osoittavat, että vakavimpienkin epäonnistumisien jälkeen uusi alku on mahdollinen. Samoin vastaanottokeskus, tarjoten monipuolisia sosiaalipalveluja, antaa asiakkailleen uusia mahdollisuuksia toipumiseen ja oman potentiaalinsa löytämiseen.
Huolimatta Vasa-laivan monimutkaisesta kohtalosta, se on muuttunut arvokkaaksi historialliseksi aarteeksi sekä symboliksi ihmisen sinnikkyyden ja päättäväisyyden voitosta kohtalon ironiaa sekä luonnonvoimia vastaan. Tämä vertauskuva korostaa, että jokaisella ihmiselämällä on arvo ja merkitys; sinnikkyys ja päämäärätietoisuus ovat sen keskeisiä osia. Paras tapa osoittaa uskollisuutta näille periaatteille on korostaa jokaisen asiakkaan tärkeyttä sekä luoda olosuhteet ystävälliselle ja tukevalle vuorovaikutukselle.
Vasan tarina muistuttaa meitä odottamattomien vaikeuksien voittamisen ja virheistä oppimisen tärkeydestä. Vastaanottokeskus auttaessaan suomen kielen ja kulttuurin opiskelussa, luo edellytykset oman kokemuksen uudelleentulkinnalle, arvojen uudelleenarvioinnille sekä antaa sysäyksen eteenpäin menemiselle.
Ruotsalaisen Vasa-laivan tarina heijastuu erityisellä tavalla Suomen länsirannikolla, joka on ollut vuosisatojen ajan ruotsalaisuuden vaikutuksen alaisena. Tämä historiallinen yhteys näkyy selkeästi Länsi-Pohjanmaalla, missä ruotsalaiset kulttuuriset ja kielelliset perinteet kietoutuvat niin tiiviisti yhteen, että siellä sijaitsee kaupunki, joka on nimetty Ruotsin kuningassuvun mukaan. Tämä historia muistuttaa maiden vahvoista siteistä ja kansojen yhteistyöstä vaikeuksien voittamisessa. Vasa-laivan tarina, sen yllättävä haaksirikko ja sitä seurannut palautuminen, kuvaa kauniisti vastaanottokeskuksen toimintaa. Se muistuttaa meitä sinnikkyyden merkityksestä vaikeuksien voittamisessa, oppimisen ja itsensä kehittämisen tärkeydestä sekä tarjoaa toivoa toipumisesta ja uudesta, turvallisesta alusta. Se korostaa, että jopa elämän syvimmistä vaikeuksista voi nousta ja löytää uuden tarkoituksen. Tämä on vastaanottokeskuksen tehtävä tukea ja inspiroida ihmisiä heidän matkallaan kohti toipumista, hyvinvointia ja menestystä. On vaikea löytää tarinaa, joka kuvastaisi tätä ideaa paremmin.
Aušrinė Šilenskytė
Aušrinė Šilenskytė, saapui isänmaastaan Liettuasta Suomeen vuonna 2010 suorittamaan maisterin tutkintoa. Hän vastaa kansainvälisen liiketoiminnan kandidaattiohjelmasta ja toimii kansainvälistymisen lähettiläänä Vaasan yliopiston johtamisen yksikössä. Lisäksi hän onAIB-CIBER DoctoralAcademyn perustajajäsen hallituksessa. Šilenskytė on suorittanut tohtorintutkinnon kansainvälisen liiketoiminnan alalla, ja hänen tutkimuksensa keskittyy strategian toteuttamiseen, edistyneen teknologian, kuten lohkoketjun ja tekoälyn, hyödyntämiseen kansainvälisen liiketoiminnan johtamisessa, sekä innovaatioihin liiketoimintaopetuksessa erityisesti sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta.Aušrinė opettaa kansainväliseen liiketoimintaan liittyviä aiheita kandidaatti- ja maisteriopiskelijoille sekä jatkuvan koulutuksen ammattilaisille. Ennen akateemiselle alalle siirtymistä hän työskenteli esimiestehtävissä Liettuassa ja Egyptissä.
"Kirjallisuus antaa meille mahdollisuuden tarkastella todellisuuttamme toisesta ulottuvuudesta. Se vapauttaa meidät tutkimaan asioita mysteerin, symbolien ja toisten ihmisten tai olentojen kautta. Se vapauttaa sielumme, antaa meidän olla itsellemme rehellisiä, tuntea, ja sitten jättää tämä kaikki taaksemme, kun muutumme uudenlaiseksi olennoksi."
Kohtaaminen vuoren kanssa
Pitkä ryppy kulki pitkin poskea. Näytti siltä, että kevään sateet olivat huuhtoneet ja uurtaneet vihreää rinnettä. Venytellen aamun valossa, hän lopulta avasi toisen silmänsä. Kirkkauden sokaisemana hän räpytteli muutaman kerran, mutta avasi pian toisenkin.Aamukaste virkisti häntä ja lempeä tuuli hyväili hänen ryppyisiä kasvojaan.
”Mitä tänään tekisin?” - vuori alkoi miettiä, nyt virkeämpänä ja katsellen kylää, joka oli asettunut hänen jalkojensa juureen. Vain muutama ikkunaluukku kylässä oli avoinna, mutta kukon terävä ääni kaikui jo rauhallisen aamun hiljaisuuden halki.
Vuori oli seissyt paikallaan monta vuotta, mutta jokainen aamu se kysyi samaa kysymystä: ”Mitä tänään tekisin?” ja jokainen ilta se meni nukkumaan epävarmana siitä, oliko löytänyt vastauksen. Merkityksen löytäminen jokaisessa päivässä voi olla vaikeaa, kun ei voi liikkua. Hänen jalkansa olivat niin syvällä maassa, ettei niitä saattanut repiä irti. Mutta vuori halusi, että jokainen päivä olisi merkityksellinen, ja joka aamu se heräsi toivoen tekevänsä jotain tärkeää. Niin myös tänään, kun ensimmäiset auringonsäteet murtautuivat esiin, hän heräsi virkeänä toivoen löytävänsä vastauksen ikuiseksi muuttuneeseen kysymykseen.
”Toivoisin” - vuori puhui itsekseen, - ”että jalkani olisivat ketterämmät. Silloin voisin tuoda niityt, joilla vuohet ja lampaat laiduntavat, lähemmäksi ihmisiä. Silloin voisin vetäytyä kylästä, kun myrsky lähestyy, jotta rankkasateen aiheuttama maanvyöry ei vaarantaisi kylää. Silloin voisin matkustaa auringon mukana ja olla koskaan estämättä sen lämpöä pääsemästä kylän asukkaiden niin huolellisesti hoitamille puutarhoille ja viljelmille. Mutta nyt minä vain seison tässä ja pohdin, mitä voisin”.
Kyläläiset olivat tottuneet vuoren valituksiin. He sanoivat, että ulvonta ja itku johtuivat tuulesta, joka jatkuvasti hyväili vuoren terävää huippua sekä humisi vuoren huipulla ulkonevien kallioiden läpi. Tämä vuori tarjosi heille lähdevettä, kirkasta kuin kristalli, jatkuvasti virraten vuoren poskeen uurretusta rypystä.
Vuoren juurella kukoistivat rehevät niityt, joissa oli ihanaa kävellä aamuisin ajaessaan karjaa laitumelle. Ja tämä karja asettui iloiten vuoren varjoon, joka suojaa niitä paahtavan päivän kuumuudelta. Joskus, kuunnellessaan vuorelta kantautuvaa ulvontaa minkä he uskoivat kallioissa puhaltavan olevan tuulen valitusta he saattoivat ajatella, että vuori oli surullinen. Mutta nauttien vuoren tarjoamasta miellyttävästä varjosta ja kirkkaasta lähdevedestä, he pian unohtivat nämä ajatukset ymmärtämättä, miksi vuori voisikaan olla surullinen.
Eräänä päivänä maata kiertävän muusikon tie vei kylään. Kuullessaan vuoren ulvonnan, hän istui sen poskeen uurtuneen syvän rypyn viereen ja alkoi soittaa huilua. Melodia oli surullinen, mutta mitä surullisempi melodia oli, sitä hiljaisemmaksi vuoren ulvonta muuttui. Lopulta, vaikka tuuli ei ollut laantunut, vuori vaikeni. Muusikko nosti katseensa ja kohtasi vuoren kaksi avointa suunnatonta, vihreää silmää.
”Miksi sinä olet surullinen, mies? Sinä matkustat ympäri maata, ilahduttaen kaikkia musiikillasi. Jalkasi ovat ketterät, ja voit olla siellä, missä sinua eniten tarvitaan” - vuori puhui katsoen muusikkoa tutkivasti. ”Olet oikeassa, vuori. Jalkani ovat vielä ketterät ja jatkan matkaani ympäri maata yrittäen ilahduttaa kaikkia musiikillani, vaikka olisin itsekin surullinen. Menen sinne, missä minua tarvitaan, koska se tarkoittaa, että voin ansaita rahaa päivittäiseen leipääni. Mutta silloin, kun en ehdi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saatan jäädä sinä päivänä ilman leipää. Sinun on varmaan vaikea ymmärtää tätä, koska sinä seisot tässä vuodesta toiseen ilahduttaen ihmisiä raikkaalla varjollasi ja kirkkaalla lähdevedelläsi sinun ei tarvitse tehdä mitään ollaksesi rakastettu, saadaksesi ruokaa, viettääksesi päiväsi merkityksellisesti. Sinulle riittää, että olet vain olemassa”. Kuunnellessaan muusikon sanoja, vuori vaipui syviin ajatuksiin. Sinä iltana hän ei pitkään aikaan saanut unta. Ei kuten yleensä murehtien, oliko tehnyt jotain merkityksellistä ja hyödyllistä sinä päivänä vaan sitä, mitä todella tarkoittaa olla merkityksellinen ja hyödyllinen. Hän mietti, mitä tarkoittaa vain olla. Hän pohti sitä, mitä aina mietti aamuisin. Varjoa ja lähdettä. Vanhoja ryppyjään ja kuinka nuori ohi kulkeva muusikko, katsottuaan syvälle hänen silmiinsä, oli kertonut hänelle toisenlaisen totuuden.
Hiljaisuus
Hiljaisuus. Se on korviahuumaava. Vain ruoho suhisee pehmeästi maata pitkin. Ja maa murenee.
On pimeää. Vaikka maa on kuohkeaa, sen peitto on pimeä. Pimeä.
Se peittää, se sulkee hiljaisuuteen.
Ja sitten tapahtuu jotain. Ei niin, että sielu heräisi, vaan se nousee sielun mukana. Se kohoaa valoon sielun kanssa.
Vihreänä, vahvana, tuoreena. Se nousee valoon.
Se kasvaa, se kukkii, se leviää.
Tuulen kutittamana.
Auringon hyväilemänä.
Veden ravitsemana.
Ja sielu kasvaa sen mukana.
Sitten se palaa sinne, mistä tuli.
Se murenee, ja taas hiljaisuus. Vai onko sittenkään?
Ehkä emme vain kuule sen ääntä hiljaisuudessa.
Hiljaisuus voi olla hyvin äänekästä. Niin äänekästä, että se huumaa korvia.
Äänekästä ajatuksista. Äänekästä siitä, mitä haluamme nähdä. Äänekästä sisältämme?
Ja ruoho suhisee kuten aina. Maan päällä, koska sen alla on hiljaista.
Pikku lintunen
Pikku lintunen räpyttelee miehen kädessä, joka istuu korkealla kukkulalla.
Lintunen haluaa lentää sineen, mutta mies kertoo linnulle, että se on jo siellä.
Pilven sinessä, silmien sinessä, kyynelten sinessä.
Pikku lintunen räpyttelee miehen kädessä, joka istuu korkealla kukkulalla.
Kukkula on vahva, mutta mies on vielä vahvempi.
Tahdollaan. Itsepäisyydellään.Ajatuksillaan. Hän pitää kiinni pikku lintusesta.
Ja tuuli puhaltaa, ulvoo puiden läpi. Ulvoo ja keinuttaa miestä, joka istuu korkealla kukkulalla.
Tuulen kehtolaulu keinuttaa miestä, ja pikku lintunen pääsee vapaaksi.
Se lentää, ryntää sineen. Taivaan laajuuden sineen, siitä pilvestä, niistä silmistä, niistä kyynelistä.
Mies herää, pikku lintunen on poissa.
Mutta mies istuu yhä korkealla kukkulalla. Puristaa nyrkkiään. Tahdollaan. Itsepäisyydellään.
Ajatuksillaan.
Sokaistuna auringosta sinisellä taivaalla, minne lintunen lensi.
Sokaistuna valosta, vaikka oli sokea ennenkin.
Sokaistuna mahdollisuudesta lentää sineen.
Yhdessä pikku lintusen kanssa...
Absar Uddin
Absar Uddin on Bangladeshista kotoisiin, hän on työskennellyt toimittajana TV-ohjelmassa ”NEWS 24”.Absar tuli Suomeen perheineen vuonna 2022. Nykyaikana hänen vaimonsa opiskelee VAMKissa, jaAbsar on keskittynyt suomen oppimiseen. Kotouttaminen on hänelle hyvin tärkeä.
”Olen intohimoinen laulujen sanoitusten, runojen ja novellien kirjoittamiseen. Harrastan videoiden tekemistä YouTubessa ja laulamista lavalla. Mielikuvitus on minulle voimavara.
Haluan työskennellä ympäröivän ihmisien ja yhteiskunnan hyväksi. Sopeutuminen on minun perimmäinen tavoite”
Itsetunto
Kuinka hiljainen ja loputon epämiellyttävä olenkaan.
Johtuuko siitä, etten ole lähellä?
Pölyllä tahrattu mieli on tiili- ja kivivuorilla.
Eläminen läheisyydessä itsensä kanssa on elämää.
Teen maanpakoa vain itseni kanssa
Vierelläni vanhempani ja lapseni ovat silmät sidottuina.
Pienellä kohteliaisuudella surun vain
Näkyvä verikangas tuo uhrisedimentin.
Itken sitten syvästi.
Tyytyväinen tilaan ja osanottoon.
Mieleni seinät ovat kovetettuina pinnoitteella.
Asiat ovat onnenpyörää kymmeneen saakka.
Kun ihminen jauhaa ihmisen myrkyn savuksi,
Kovat seinät tärisevät, selviääkö sielu?
Viaton sieluni ilmestyy kuin peilikuvani.
Oikean kaistan etsiminen
Ensimmäistä kertaa näen valoa.
Uutta lentoa etsimässä.
Päivä menee, yö tulee.
Miten-mitä-missä-miksi? -
Elämällä ei ole merkitystä, Mikä mysteeri.
Mitä tarkoittaa maa?Ei kemiaa.
Mikä on kohtalo?
Kenestä tulee seuraa?
Mikä tehtävä sydämelle?
Kenen puhe on suurin taide?
En tiedä mikä lentokone.
Oikean kaistan valinta.
Ensimmäistä kertaa näen valoa.
Uutta lentoa etsimässä.
Elämällä ei ole merkitystä.
Mikä mysteeri!
Mitä tarkoittaa maa?Ei kemiaa.
Likainen kulttuuri.
Ei todellakaan toistaiseksi.
Koti sanoo, älä mene.
Sano ääneen: täytyy kumartaa.
En tiedä mikä lento.
Säilytä oikea valo.
Ensimmäistä kertaa näen valoa.
Uutta lentoa etsimässä.
Elämällä ei ole merkitystä.
Mikä mysteeri.
Mitä tarkoittaa maa? -
Ei kemiaa.
Marianne Elisabeth Waltermann
”Olen syntynyt 1969 toiminut noin 30 vuotta koulutusalalla eri rooleissa, opettajana ja esimiehenä. Valmistuin filosofian maisteriksi 1997 pääaineena pohjoismaiset kielet ja kulttuuri. Olen ollut ihan lapsesta asti kiinnostunut taiteesta, kirjallisuudesta ja myös yhteiskunnasta ja sen rakenteista. Tunnen voimakasta intohimoa ajaa niiden ihmisten asiaa, joilla ei ole "omaa ääntä", joilta puuttuu syystä tai toisesta joko mahdollisuus tai voimavarat ajaa omaa asiaa. Tasa-arvo- ja ihmisoikeusasiat ovat minulle sydämenasia.
Kirjoittajana käsittelen ihmisen tunteita, rakkautta ja sen puutetta. Myös osallisuus ja eksistentialistiset asiat ovat keskiössä erityisesti lyhyissä proosarunoissani”
Niin paljon sanomatonta välissämme että aika ajoin se tiivistyy putoaa ja särkyy palasiksi eteemme
Mitä minä tässä maailmassa jos ei minulla sinua
Sukeltaisin läpi tumman veden nousisin pinnalle Vetäisin keuhkot täyteen ilmaa hiukset ravistaisin pisarat kuin helmet veteen ympärilleni
Pisarat kuin rukousnauha joka hitaasti laskeutuu kiertyy pöydälle symmetrisesti yksin kokonaisena
Mitä minä tässä maailmassa jos ei minulla sinua
Samea vihreä vesi hampaiden välissä kirskuva hieno hiekka
Rukousnauhan päälle laskeutunut risti lappeellaan hennosti kimaltava
Mitä minä tässä maailmassa ilman sinua
Syvä sukellus rukousnauhaa kurottava käsi
Mitä minä tässä maailmassa ilman sinua
Naisen mieleen hiipii ajatus, joka on muodostua ahdistukseksi; miten saan tämän ajatusten, tunteiden ja havaintojen virran sanallistettua? Ne pyrkivät hänen mieleensä kuin linnut, jotka ovat havainneet yhteisen apajan katukahvilan pöydälle jääneestä leivonnaisesta
Hänen kätensä puristuu takin taskussa olevan kännykän ympärille. On kirjoitettava, heti, muuten kaikki on mennyttä iäksi. Niin hän ajattelee, on kompastua ja toteaa, ettei kirjoittaminen kävellen onnistu häneltä.
Kotiin tultuaan hän esittää itselleen kysymyksen: tarvitseeko minun? Voisinko vain antautua osaksi sitä maailmallista soluhengitystä, jonka olemassaolosta nämäkin ajatukset ja tunteet ovat todiste, ilmentymä, kuva. Voisinko vain laskeutua ja antautua, olla, hän kysyy itseltään.
Jokin pidättelee häntä, vielä. Hän kääntää katseensa ja havaitsee ikkunasta sisään pyrkivän valon, joka aivan juuri on poissa.
Tiedättekö tunteen
Kuin olisi pitkän matkan jälkeen
Tullut kotiin
Tiedättekö tunteen
Kun kaksi sielua kohtaavat
Samalla tasolla
Tiedättekö tunteen
Kun kaikki on yhtäkkiä
Luontevaa, mutkatonta, läpinäkyvää
Kun puhutte, kuuntelette, koette
Yhdessä
Kun hengitätte yhteishengitystä
Tiedättekö tunteen
Kuin olisi pitkän matkan jälkeen
Tullut kotiin
Ja haluaisi levätä siinä
Tunteessa ikuisesti
Kun syksyn
tuoksu
Ilmassa ensi kerran
Sanon
Tahtoisin
Kun lehti
putoaa
maahan kuiskaa jäljen
Sanon
Tahtoisin
Kun lumen tuoksu langennut
Vieläkin
Sanon
Tahtoisin
***
Pienin yhteinen jaettava on se kaikkein suurin jaettava
Siitä ei jää jäljelle mitään
Siitä jää jäljelle kaikki
Siitä jää jäljelle kokonainen, yhteinen
kaikki ***
Hän on kulkenut läpi samaisen metsän useasti, unessa ja hereillä.
Hiljalleen hiipuva hiillos, sen ohittaminen jälleen kerran, avaa hänessä jotain selittämätöntä. Ehkä se on kaipaus tai jopa irtipyristelevä lapsi hänessä. On päästävä pois ja samalla jäätävä. Koska mitään muuta tietä ei ole. Tie alkaa ja se päättyy -samaan paikkaan.
Kun lehdet putoavat maahan keltaisina kosteina ja kypsinä Ja siveltyvät tuulessa asfalttiin
Sinun ihosi pinta siinä kätteni alla
Kun lumi laskeutuu Pimeä lankeaa kylmänä ja raikkaana kirpeänä ja kauniina tähtitaivaan alla maahan
Sinun ihosi pinta siinä suudelmieni alla
Kun kaikki on vain muisto siitä mikä olisi voinut olla taivas tässä pimeässä maailmassa
Sinun ihosi pinta siinä ihoni alla
Hän pitää sykkivää sydäntäni kämmenellään.
Se on hyvä
Se on turvallista
Silloin kun hänen kätensä kiertyy sydämeni ympärille ja siirtää sen sykkimään sinne missä en itse halunnut sen sykkivän
Minusta on tullut tahdoton oman elämäni sivustaseuraaja, ulkopuolinen
Alaston
Ruumis ja sielu
Sielun kerrokset Läpivalaistu.
Vain kun
Puhuu samaa
Kieltä
On alaston
Kun haavatkin
Ovat sanoja
On alaston
Katsoin sinua Puhuin sinulle
Hengitin kanssasi Alastomana
Täysin.
Että hymyni takana Kimmeltävät kyyneleet.
Silloin kun sanat kuolevat, Kuolee kaikki
Oletko kuullut linnun
itkevän
kyynelen imeytyvän untuvaan asti
Oletko nähnyt linnun laulavan
sävelen soivan sieluun asti
Oletko kuullut,
Oletko nänyt
Miksi vaikenit silloinkin
Ymmärräthän ettei kaikki ole
sinusta, sinua, sinä vaikkakin sinusta suodattunut ikuisesti
siitä päivästä saakka
kun painuin sinua vasten ja uskoin että nyt nyt olen kotona
Ymmärräthän ettei kaikki ole
sinusta, sinua, sinä
Vaikka ikuisesti sinä ja minä
Mihin laitetaan sairaalajätteet? Mihin laitetaan kuolleena syntynyt, joka on juuri ja juuri viikoiltaan alle tietyn rajan? Kuitenkin täydellinen ihminen, joka kääritään pieneen liinaan ja lasketaan pyynnöstä hänen syliinsä. Niin täydellisen kaunis, pitkät kädet ja jalat. Sormet, varpaat, suljetut silmät, hiuksetkin. Mihin hänet laitetaan?
Huuto on lakannut kauan sitten. Tämän hän on nähnyt liian monta kertaa. Huuto on lakannut, mutta tukahtunut sisällepäin. Sieltä se ei lähde. Ruumiin joka soluun uinut kipu purkautuu aika ajoin, kuin se olisi uni jossa hän ui veden alla, yksin, eteenpäin ja eteenpäin samean vihreän veden alla jähmein raskain liikkein. Se ei koskaan lähde hänestä, vaikka hän on noussut pintaan kauan sitten. Niin hän uskoo. Se on kipu, se on voimavara, se on hän.
Sinne laitetaan sairaalajäte. Nyt hän sen tietää. Veriset, hikiset, ulosteiset lakanat, syntymättömät ja kuolleet. Ihmisten ruumiisiin, soluihin, sieluihin. Ne kerrostetaan elämän kiertokulkuun, sanoihin ja katseisiin. Ne ovat mukana.Aina silloin kun hän avaa kätensä, katsoo niitä ja antaa niiden rakastaa.
Miksi ilma on niin
lasinkirkas
lasinkirkas vaikka sinä jätit minut yksin
yksin vaille ääntäsi
kosketustasi
Miksi ilma on niin
lasinkirkas
vaikka sieluni
ääntä vailla huutaa vaikka ruumiini
kosketusta vailla värisee
Miksi ilma on niin lasinkirkas
miksi niin
lasinkirkas
lasinkirkas siksi
Tämän hän on nähnyt ennenkin. Hän tietää täsmälleen mihin kaikki johtaa, tuntee askelmerkit ja jokaisen rasahduksen, kaiken, tuoksunkin… Tänne hän ei koskaan enää mene.
Ja silti se kaikki, jota ilman hän ei olisi hän, tunkee kuin hiki huokosista, tihkuu ja valuu pisaroina pitkin ihon pintaa. Tätä kaikkea on pyyhittävä, tuuletettava on kuivattava on huudettava on langettava polvilleen ja taottava avokämmenin lattiaa kunnes kädet tulessa, kunnes tunnottomat ja huutokin loppunut. Kukaan ei kuule sitä enää. Paitsi hän.Aina ja aina uudelleen.
Tänne hän ei koskaan enää mene. Täältä hän on lähtenyt ja tämä on hänessä. Tuulikin on niin tuoksuva ja kirpeä, ilma kevyt. Tästä hän kulkee ja löytää tiensä.
Maailma, kaikkeus
Järjestyy uudelleen
Minäkin tunnen sen
Hitain, rytmikkäin liikkein
Maailma järjestyy uudelleen
Kuin se ei koskaan
Olisi ollut
Vaikka on ollut aina
Maailma, kaikkeus
Järjestyy uudelleen
Minäkin tunnen sen
Sisäkkäisten kehien
loputon uloin toisiimme kietoutuneet totuudet aivan lähellä on huominen samaan aikaan minun on nähtävä sinut nyt
Nadja Zhandr
Nadja Zhandr suoritti Pietarin yliopistossa saksankielen ja yleisen kielitieteen loppututkinnon. Hän alkoi kirjoittaa runoja vuonna 1988. Nyt on julkaistu seitsemän runokirjaa sekä yksi romaani ja lyhytproosan kokoelma venäjäksi. Hän on myös työskennellyt kirjallisuuden käännösten parissa. Vuonna 2000 Nadja muutti Pietarista Suomeen. Hän kirjoittautui Vaasan yliopistoon ja opiskeli siellä saksan kirjallisuutta ja kirjallisuustiedettä. Hänen runojaan ja proosaan on julkaistu Suomessa, Ruotsissa, USAssa, Belgiassa, Israelissa, Venäjällä ja Ukrainassa eri antologioissa, lehdissä sekä venäjäksi että suomeksi ja ruotsiksi. Nadja Zhandr oli Venäjän kirjailijaliiton jäsenenä (Pietari), nyt hän on kirjailijoiden seuran ” Svenska Österbottens Litteraturförening” jäsen.
«Kirjoittaminen on ehkä tärkein asia. Tämä on sekä harrastukseni että elämäntapani. Musiikki sanoissa on minulle erittäin arvokasta. Harmi, ettei sitä voida toimittaa kokonaisuudessaan käännösvaikeuksien vuoksi»
Glastonburyn jaAvalonin välillä
Ikuisuus on kulunut... Kuinka outoa onkaan ajaa läpi metsän, sumun ja lumen kohti tulevaa aamua...
Istun kuljettajan vieressä ja ajattelen: jos minä ajaisin, näyttäisin luultavasti Nabokovin Gumpertilta murhan jälkeen.
G-sävelen tuskallinen neulanpisto on dissonanttisessa soinnutuksessa, siellä ylhäällä... Ikuisuus on kulunut, ja nyt on sanottava jotain tärkeää...
Se on outoa... luomme itse pieniä saaria Solariksen valtamereen, rajoitamme tilaa, suojelemme sitä pyhästi ja katsomme näkymättömin silmin tyhjyyteen, ja jokaisesta meistä tulee osallistuja universaaliseen peliin:
läheisten sielujen, ihmissuhteiden etsiminen. Peilien toiselta puolelta.
Tässä olemme kuin kyyhkysiä, jotka nokkivat järjettömästi lumipellettejä, tallaavat jalkojen alle ja eivät
ymmärrä ennen kuin niitä pelotellaan pois, että on mahdollista lentää.
Pelkäämme lukea ympäriltämme olevia loputtomia merkkejä, ja ne voisivat toimia opasteina suuren mantereen etsinnässä.
Täällä on ihmisten sieluissa Glastonburyn jaAvalonin välinen jako.
Sumua, sumua kaikkialla... mutta pitäisi tulla näkeväksi.
Me, Pietarissa syntyneitä,kuun sävyjen ihmisiä, lyhtyjen värisiä hahmoja
Nevan mustassa vedessä, ja sumuisessa auringonnousussaroosanpunaisia.
Piiloudumme graniitista kaikuviin kosteisiin portteihin, meidät tallatiin tähän graniittiin.
Meidät rakennettiin pylväiden ja lentävien laivojen väliin.
Vai olemmeko meduusoja paalattuina torneihin?
Keuhkomme ovat saaria:
Elagin,Aptekarsky, Kamenny...
Veremme on vettä ja suonemme ovat kanavia, joita pitkin veneet kuljettavat eksentrisiä turisteja:
he eivät tiedä, että kaupungista on riistetty valtavien poppelien syöksyhampaat, niiden allerginen talvinukka.
He eivät tiedä, että valkoisia öitä
tapahtuu vain Pietarissa eikä missään muualla maan päällä.
Väkijoukossa on yksinäisyytemme, turvamme on Eremitaaši, ja unelmia... unelmamme
ovat katedraalien muotoisia muinaisten konserttisalien gallerioissa.
Olemme ylimielisten esteettikoiden,
Venäjän heikkojen poikapuolien kaupunki, joita mikään Moskova ei koskaan voita.
Unessa…
Taivas, yliviivattu sähköjohdoilla, kaikuvat asunnot tyhjillä seinillä...
Ja niiden hämärtynyt tausta –viinipatinaa märän kipsin päällä.
Asioiden paradoksi, vastakohtien yhtenäisyys, kuurouttava hiljaisuus myrskyn jälkeen.
Tai tapaaminen itseni kanssa. Peilissä.
Sisälläni.
Ajatukset rypistyvät kuin yölakanat, heillä on unien hengityksen hajua.
Ymmärränkö sitä mitä tulee unen kautta?
Ennen kuin herään, yritän työntää jalkani sisään ja pitää kiinni paisuva ovi siihen maailmaan, joissa asiat ovat vielä epäselvempiä.
Mutta miksi olen niin rauhallinen?
Mistä tällainen selkeys tulee?
Ja toistaiseksi on vaikeaa hyväksyä ulkomaailman pelin sääntöjä, johon elämä minut pakottaa.
Eksistentiaalisia tunteita
johtaa ovien lukitsemiseen, verhojen vetämiseen – kiinni! Kiinni!
Mutta olevansa yksin itseni kanssa aloitan vanhan väittelyn pienten haittojen, huimauksen, väsymyksen takia.
Ja yllättäen huomaan palan taivasta ja keltaista vaahteranlehteä, kämmenensä tahmettu ikkunaa vasten, ja ulkona jonkun kissaa, lintua... Kuka minua huijaa?
Vai olenko itse viallinen, putoan lapsuuteen kaiken logiikan ulkopuolella, annan sen, mitä kutsun Jumalaksi, pettää minua?
Ulkoisten vaikutelmien kuljettamana, unohdan tilapäisesti merkityksen, jos sellainen ylipäätään on, ja jätän kaikuvia asuntoja tyhjillä ja harmailla seinillä. Loppujen lopuksi en ole päättänyt mitään.
Aamu satuttaa silmiäni.
Esitän olevani huoleton ja unessa.
Kestä tätä hetkeä, kestä!
Kunnes ikkunat ja silmät aukeavat sähkömaailmaan.
Sillä välin... varovaisen auringon valkoinen ääni karkealta seinältä virtaa.
Elämä on järjetön. Häpeän itseäni.
Peili valehtelee. Silmäni eivät ole niin kauniit.
Kädet. Mitä niistä? –
Eräs kosketus pistää kuin nokkonen, ohut neula hermoihin.
Kaikki on rakkautta:
Jumala rakastaa meitä... taivaassa...
Hän on niin siivekäs, katselee tuhansilla silmillään, kun pieni hahmo kävelee maassa – ei kenenkään ihminen.
Ja kun hän vaikenee ristiinnaulittuna pyörään.
Siitä tulee valoa. Siitä tulee aika kevyttä.
Maailma aukenee leveäksi ja aika väistyy.
Ehkä Jumala varjostaa siivillään niitä, jotka surevat sen ihmisen puolesta, kuiskaten sanoen: "Katso, kaikki on jo ohi".
Outo vanha mies...
Kunpa tietäisin, miksi
hän odottaa meiltä sankaruutta?
Eikö hän tiedä, että
kehon ja ajatusten häkki on niin epämukava?
Katson ylös: kuinka kauan voimme kestää?
Kuule…
Rakkauden koulu on tämän omaisuuden saavutusta: kasvat taivaan sisään, ilmaa halaillen, repimättä itseäsi pois maallisista juuristasi kuin kukka, joka on luotu lentämään.
Et ymmärrä... nyt... vain unessa pystyt ymmärtämään vain unessa.
Kultaisissa teräväsiipisissä tuulissa, hitaan laulun painottomuudessa, metsien ektoplasmassa ja taivaan kämmenissä, joku kaataa alkuiltaa, ja viikunapuiden hunajaisissa hedelmissä, ja pyörivissä dervishin silkissä, sadetta aiheuttavissa, himon paksussa viinissä et tunnistanut minua.
Olen myöhästynyt syksysi.
Syksy aina kiinnittää valinnan tarkkuuteen erityistä huomiota,
Nyt hän keräsi värejä, sekoitti niitä ja roiskui rypistyneeseen maisemaanepätasaisen maalevyn päälle.
Hänen työssään ei ollut mitään realismia.
Muodot ja rakenteet siirtyivät yhdestä toiseen, katselukulmaa ja etäisyyttä muuttaen, erilaisilla luonnon esineillä voitaisiin nähdä kubismin, impressionismin elementtejä ja jopa naivismia.
Kaiken kaikkiaan erittäin abstrakti luonnos.
”Olen osa sitä osaa...” - syksy sanoi.
Mutta kun näet koko kankaan, niin ihailet sen jakamattomuutta ja eheyttä.
Luonto loistaa kuin hymy, täynnä henkistä charmia.
Ajan ulkopuolella loputtomien kenttien joukossa
Yksinäinen junani kiihtyi kaukaisuuteen.
Sumu levitti sille tietä taivaan korkeuksiin, hyvin tallattua tietä kosteassa iltametsässä.
Ja veturi valaisi usvaverhon kultaisella silmällä, huomasi tuliruohon ryppyjä illan harmaavaaleanpunaisilla kudelmilla.
Niin juna nousi metsien yläpuolelle...
Eteisessä sen pyöränsä kolisivat äänekkäästi, lokerossa, ylävuoteessa - vaimennettuna...
Makasin, mutta en saanut unta, halusin teetä...
Hengitellen tuulta juoksin käytävälle, jotta saisin nähdä raidevaunujen häntää, ilona tuntea polun mutkaa.
Ja juna oli jo keskellä pimeää, kiirehtii, nopeutensa unohtaen, Ikkunat avautuivat mustiin aukkoihin, valkoiset verhot lepattivat pelosta: ”Mikä odottaa meitä varhaisen aamun ajattomuudessa?”
Kun heräsin – veturin pilli ilmoitti läsnäolostani uudella pysäkillä, huutaen läpi sadevalon kosteuden.
Me ollaan yli neljänkympin kaikki
eikä voida olla yhtä hyviä kuin ennen, emme yhtä rivakoita ja viisaita muistamaan tapahtumia, nimiä ja piloja.
Me vanhat näyttelijät
emme enää pidä savukkeita sormissa mutta kylläkin savua ja tuhkaa. Olemme kauniimpia ja hienostuneempia vain keskiyön baareissa kuin absintinjuojat Cézannen taulussa.
No niin.Aikamme on ohi. Sen muiston tuoksu virtaa tumman pullon pohjalta.
No niin. Ehkä olemme naurettavia, vaivautuneina auringon loisteessa: epävarmoiksi yritämme kätkeä itsemme että voimme säästää rippeet suuruuden päivistämme tai menetetystä arvokkuudestamme?
Kuin mannekiinit rusetteineen ja puuteroituine peruukkeineen, kuin vanhat ylöskaivetut Valistuksen aikakaudelta julistamme sopimattomasti korkealentoisia oodeja,
joita kukaan ei enää ymmärrä.
Yritämme vielä palauttaa jumalaisen eilisemme mutta näyttäydymme klovneina joiden kasvot ovat traagiset tai koomiset mutta aina niin säälittävät.
Me elämme vielä, otamme mukaan kesämme toteutumattomien unelmien irtaimistona tai loppuun asti lukemattomina kirjoina.
Kuka meitä muistaa? Ja muistaako hän meitä ymmärtäväisin hymyin?
Asun metsässä takkuisena peikkona minun näköiseni koiran kanssa.
Jouluksi kylässä on tarjoilu: tuoksuvaa glögiä, jopa saksalaista ”schtollenia”mantelista ja tahmeaa.
Ja minä etsin pörröisen joulukuusen alta paikkaa yöpymiseen. Yritän lämmittää koirani.
Yksinäisille on liian hiljaista ja kylmää, vain lumi sulaa ripsilläsi. ***
Kirkas enkeli tuli yöllä
- siivet sulivat kuurastase loisti kuin sininen tähti - voittaakseen pimeyden.
Katseellaan se kylvi valoa – ja katosi. Suruni lensi sen mukana pois
- vain sulka on jäänyt käsiini.
Pienistä iloista
koottuna taitamattomiin käsiin, haluan kertoa sinulle.
Sateen ripauksesta
tuoreilla lehdillä, heiluvista säteistä, jotka koskettivat varovasti tytön ihoa.
Ja veden kutittavasta liplatuksesta, ja hauskoista kukistane pudistelivat päätään tuulen tahdissa, ja taivasta halaavista linnuista.
Mutta tätä satua jatkat kertomaan itse.
Sillä onnellinen on se sielu, joka näkee ja jakaa onnea muiden kanssa.
Pellein posliinikasvot
kiiltävät ja nyökkäävät pimeässäniin säde valaisee Commedia dell'Arten hahmoja.
Kuu jäätyy kuin öljylamppu aavemaisen flyygelin mustalla lakalla terassini kevyellä ovella.
Mitä muuta sieltä löytyy?Lasillinen Metaxaa,Aligierin nidosta, ylintä surua ja rakkauden kokemuksia nopeasti virtaavassa elämässä.
Lohikäärme
Kerrotaan, että lohikäärmeen silmiin ei saa katsoa, koska siellä on keltaista savua kirkkaassa valonsäteessä ja hidastuneita kiilteen liikkeitä sameissa vesissä.
Väsynyt on sen avoin katse tulehtuneitten luomien alta.
Se on kuin vanhus, se hengittää puhisevin palkein ja levittää rautaisen, raikkaan, sepän pajan hajua.
Näin on. Se on joutunut kokemaan paljon, se on lentänyt ja hallinnut Välimerta ja Lumimeren maarajoja.
Ja sen mielestä meri oli vain matalaa vettä ja aaltojen lampaat niin hauskoja ja heleitä kuin kaukana leikkivien lasten äänet.
Tämän takia se ei halunnut sotkea vesiä, vaan istui vaatimattomasti hiekkarannalla ja hengitti hyvin varovasti, ettei se hätistäisi ilakoivia lampaita.
Sen siivet kahisivat ja kesäinen sade putoili hiljaa.
Mutta joskus syvä tulinen yskä vaivasi sitä niin, että kaukaisetkin vuoret tärisivät.
Kun se taas rauhoittui ja lauloi runollisesti lauluja omalla hiljaisella käärmekielellä ja siristeli silmiään niin sateenkaaretkin tanssivat taivaan lintujen iloksi, ja kun se nukahti hiljaa ja tuhisi niin sen sieraimet olivat kuin tulivuoren hehkuvat suuttimet.
- Useimmiten se lekotteli päivänpaisteessa hiekkarannalla.
Huokaili. Murehti. Vanheni.
Ja kerrotaan, että jälkipolvet pitivät sitä suurimpana ja viisaimpana koskaan eläneenä velhona.
Isot kristallipeilit
raskaissa pronssikehyksissä niellolla ja ajan silkkisävyllä katsoivat hieman hajamielisenä ja sumuisena, heijastivat vain maisemaa kapean ikkunan ulkopuolesta.
Harvoin satunnaisia kasvoja häiriintyi peilien muistissa: valtavat silmät olivat suunnattu korkeammalle.
Turhuuksien turhuuden yläpuoleen.
Inhimillisten väärinkäsitysten yli.
He katsoivat kuin ei minnekään, tunteettomasti imeytyivät luonnonilmiöiden ja aikojen muutoksia joita ei näyttänyt olevan olemassa.
Sitä paitsi kuvia peilien silmissään osoittautui henkiseksi ja koskettavaksi.
Niistä huokui puhtaus.
Syvät katseet tunnistivat taivaan peilit upposivat sinne, tulivat taivaan osaksi.
Kunnioittavasti lähestyivät niihin matkustajat, jotkut etsivät totuutta, mutta peilit katsoivat kaukaisuuteen. Ne katsoivat keskittyneenä.
Piirrän peilejä kuin ovia ilmiöiden mysteeriin, kynnyksille heitän varjoja.
Koristelen kuivilla piikeillä sisäänkäynnit ruusupuutarhaan, jossa kaikkivaltiaiset jumalat nukkuvat.
Ja täytän kupit hunajalla, viinillä ja noitien lauluilla kaiken kiihkon keskellä.
Heitän riimuja kuun alla temppelin paljaille portaille, ja velhon merkit tulevat selkeiksi.
Ja huudan avuksi kuparikäärmeitä,
Pyydän kiertämään ympärilläni, leikkiäkseen omilla kehoillaan, ja tuomaan hedelmiä paratiisin puusta.
Voiko kuiva oksa kukkia kuten hengellisen hallitsijan sauva, joka symboloi Tannhäuserin anteeksiantoa?
Voiko tapahtua taikamuutos: pimeästä ilmestyvät kirjaimet ja maailman kahdeksas ihme paljastuu: kirjastoAleksandrian tuhkasta?
NostaakoAtlantiksen liikkuva mantere tornia, seiniä vesien yöstä? Entä muinaisten pyhäkköjen uhrialttaria?
Paljastuuko eilinen todella sen kauneudessa ja koskemattomassa rakenteessa?
Näemmekö opettajaa hengellisesti korkeaa, vahvaa, sydämeltään kilttiä?
Kyllä se toteutuu! Purjehdimme vesillä koskematta niihin, leikkaamatta aaltoja veneellämme, marssimme jättämättä jälkiä ja herätämme maailmaan elävän sanan!