Taru Kumara-Moisio: Taniwha (lukunäyte)

Page 1

Lukunäyte

Taru Kumara-Moisio

Tahi

nd nekst van? On vain ahdas pulpetti ja siniset seinät sekä opettaja, jonka puheesta Ella ei saa kunnolla selvää. Risoo, rankasti. Koko huone on pölötystä täynnä eikä Ella ole enää entisensä vaan tuntematon Ela. Ellan mielestä se on merkki siitä, että hän elää pelkästään puolittain. Oudossa maassa hänen ajatuksensa ovat alkaneet kiertää kummallisia reittejä, eikä hän saa itsestään enää otetta, vaikka kuinka yrittää liittyä mukaan ympärillään tapahtuviin juttuihin. Äiti istui ensimmäiset päivät luokan takana ja nyökytteli opettajan puheelle minkä ehti. Ella muuttui pelosta patsaaksi. Hymyile, äiti käski, hymyile, vaikka et mitään ymmärtäisikään, se on kohteliasta se. Misis Braun on kaunishiuksinen opettaja mutta suipistelee suutaan kuin olisi nokkiva lintu. Tämä on meidän vuosi ulkomailla, äiti hykerteli Ellalle jo lentokoneessa, bai bai Finland. Ella kysyi miksi ja äiti selitti, että kaikki haluavat välillä vaihtelua ja seikkailua. Isä taas sanoi, että siinä on kyse kansainvälisestä työkokemuksesta. Ellalle olisi riittänyt viikon rantaloma. Äiti sanoi, että tällaiset asiat lapset yleensä ymmärtävät sitten aikuisina, kun englanti sujuu kuin vettä vain ja koko maailma tuntuu kotoisalta. Ella vaati tietää, mitä hänen tarkalleen ottaen tulisi ymmärtää.

1/7


Kiittää meitä, äiti vastasi ja tarkensi, ettei kaikilla ole mahdollisuutta viettää vuotta ulkomailla vaikka kuinka haluttaisi. Ella ravistaa päätään ajatuksissaan mutta vilkaisee sitten vauhkona muita. Ei kai kukaan huomannut? Ei sentään, jokainen tuhertaa oman laskumonisteensa parissa. Äidin kanssa väittely on aina yhtä jankkausta, turhaa suunpieksentää. Miksi äidin pitää päättää kaikesta? Ella on räjähtämäisillään, vieraista sanoista, häpeästä, kaipuusta Suomeen. Matikkapää on sentään tallella. Laskeminen on Ellan tukirengas, ainut järjellinen asia koko uudessa koulussa. Juuri kukaan ei muista kertotauluja yhtä hyvin kuin hän. Uudessa-Seelannissa ei käytetä kirjoja vaan läksyt raapustellaan pelkkiin vihkoihin ja lisäksi tehdään monisteita ja testejä, joista yritetään saada parempia tuloksia kuin aikaisemmin on saatu. Suomessa Ella ehti aloittaa nelosluokan ennen kuin joululomalla piti ryhtyä pakkaamaan. Sen jälkeen hän onkin ollut luokalla Year 6, siis jo kuutosluokkalainen, ou jee. Uudessa-Seelannissa ykköselle menevät viisivuotiaat, joten kaikki ovat kaksi luokkaa ylempänä kuin Suomessa olisivat. Mutta kukaan muu luokasta ei ole käynyt Suomessa. Oppilaat tietävät vain Ruotsin. Faiv taims siks, opettaja tivaa. Ella ajattelee heti että thööti. Numerot hän tunnistaa hyvin, mutta muuten opettajan oudosta aksentista on vaikea saada selvää. Englanti kuulostaa Aucklandissa aivan erilaiselta kuin se englanti, jota Suomen koulussa opeteltiin. Tätä englantia Ella vihaa. Faking kiivi inglish. Nyt ei ole Ellan vuoro vastata vaan Sofaian, joka ei ole kovinkaan hyvä laskemaan. Sofaia raaputtaa nenäänsä ja mutisee jotain, josta Ella ei saa selvää. Vastaus menee selvästi väärin, koska opettaja siirtyy kysymään samaa tulosta seuraavalta. Ja samalla kaikkien pitää tehdä harjoitusmonistetta loppuun itsekseen. Ella katselee taas luokan seiniä, koska on valmis eikä uskalla kysyä lisätehtäviä. Miten sellainen muka sanottaisiin? Ekstra jotain, äh. Seinillä on paljon geometrisia kuvioita ja lisäksi omituisia värikkäitä käyttäytymissääntökuvia, joihin on kirjoitettu sanoja englanniksi ja maoriksi. 2/7


Maorin kieli näyttää hassulta, koska se on melkein samanlaista kuin suomi, mutta sitä ei silti pysty ymmärtämään. Be quiet tarkoittaa ole hiljaa. Sen vieressä lukee maoriksi turituri. Luokkahuoneen numero on kolmonen, ja numerolaatan alle on liimattu sanat three ja toru. Jos saisi valita, Ella opettelisi mieluummin maoria kuin englantia. Turituri, toru. Takaseinällä on iso kuva kuusta, jolla on erilaiset kasvot kuin Suomessa. Tampereen taivaalla kuu on aina hiukan surullinen mutta lohduttava, kun se ihmettelee maapallon hälinää ja yskähtelyä. Aucklandin kuu on pelkästään totinen, pää pyörällä meren vellonnasta. Kuun vieressä on juliste rugbyjoukkueesta. Kuvan miehillä on mustat vaatteet ja muhkuraisia muskeleita. Ella arvaa, että moni fanittaa niitä sydän lääpällään. Alareunassa lukee All Blacks. Luultavasti kaikki uusiseelantilaiset tykkäävät rugbysta, vähän niin kuin Suomessa rakastetaan jääkiekkoa. Rugbynpelaajat potkivat soikeaa palloa tai muuten vain rynnivät palloa heitellen ja toisiaan taklaillen kohti maalia. Hiki tirskuu ja hampaat vääntyvät vinoon. Jos voisi vain lähteä. Ella päättää piirtää kotona sarjakuvan, jossa sekopäinen porukka eläinlapsia törmäilee toisiinsa tunkkaisessa luokassa. Hän on kuvitellut niiden törttöilyjä aamusta asti. Ne joutuvat asumaan koulussa, koska ne ovat orpoja. Välillä opettaja alkaa puhua niille vierasta kieltä eivätkä ne ymmärrä mitään. Varsinkin myyrää alkaa silloin itkettää, mutta itkijät joutuvat luokkahuoneesta ulos. Perhonen pystyy lentelemään muiden yläpuolella ja hakemaan kaupasta karkkeja. Sillä on kimalletta yllään eikä kukaan voi ikinä olla sille ilkeä tai vihainen, koska sitä on niin ihana katsella. Äidin mielestä Ellan kannattaa ottaa evääksi kaikenlaisia herkkuja ja jakaa niitä muille, jotta ystäviä alkaisi löytyä. Ja hymyillä pitäisi tietenkin koko ajan. Äidistä on selvää, että lapset oppivat uusia kieliä huomaamattaan, kunhan vain ovat seurassa. Ellaa ahdistaa, ettei hän opi, koska hän ei niin paljon tykkää seurassa olemisesta. Mistään ei tule mitään, vaikka kuinka hymyilisi, greit. Faking greit. Sillä lailla koulun pihalla puhutaan.

3/7


Opettaja huudahtaa jotain ja kaikki alkavat paiskoa kyniään penaaleihin. Ella kääntää vaivihkaa päätään, tarkkailee mitä luokan takaosassa tapahtuu. Aivan, kyllä ne valmistautuvat lähtöön, nuo kaksi töröhuultakin. Koulupäivä lienee tämän päivän osalta aurinkoisesti pulkassa, ei muuta kuin kotiin. Ellasta oikea koti on kyllä edelleen Suomessa. Uuden-Seelannin talo on vieras, pelkkä ränsistynyt majapaikka. Se on valkoinen ja yli sata vuotta vanha, Suomessa juuri kukaan ei asu niin vanhoissa taloissa. Äiti sanoo taloa viktoriaaniseksi villaksi. Siinä on iso veranta, jonka kattoparruihin on kiinnitetty pitsimäisiä puisia koukerokuvioita. Sisältä talo ei ole koristeellinen vaan haisee vanhalta. Kellertävät tapetit repsottavat monesta kohtaa ja lattia on kokonaan ruskeaa villamattoa. Isän mukaan taloa on remontoitu viimeksi 80-luvulla. Ikkunoissa on vain yksi lasi, joka työnnetään vinksalleen auki alareunasta, kun halutaan tuulettaa. Aamuisin ikkunoista hohkaa kylmää tuulta sisään. Kyllä pieneen vetoon tottuu, äiti ja isä vakuuttivat, kun Ella ihmetteli viileitä tuulahduksia. Talo on heille selvästi vihainen: se päästelee ikäviä napsahduksia odottaessaan, että omistaja saa sen joskus myydyksi kunnostamisesta kiinnostuneille. Suomessa Ellalla on isompi huone kuin Uudessa-Seelannissa, mutta silti ahtaampi, koska siellä on niin paljon tavaroita. Äiti antoi Ellan ottaa ainoastaan pieniä juttuja mukaan. Ella ajattelee vanhaa kotiaan kaiholla. Lössönlöllöä säkkituolia, täyteen ahdettua kirjahyllyä, keittiön kotoisaa sekamelskaa. Äidin sisko Leila pitää heidän tamperelaista kerrostalokotiaan silmällä sen aikaa, kun he asuvat Aucklandissa. Siellä asuu nyt vuokralla vieras perhe, mutta Leila käy rappukäytävässä nuuskimassa, mitä ruuantuoksuja ne päästelevät, meluavatko, pysyykö ovi siistinä. Leila on sanonut, että toistaiseksi kaikki näyttää hyvältä. Äidin mielestä asunnon tarkkailu on Leilalle hyvää puuhaa, koska tällä ei muuten ole niin paljon tekemistä, yksinäinen kun on. Ellan mielestä Leila on paras mahdollinen täti, ihanampaa ei voisi kuvitella. Leila ei olisi halunnut päästää Ellaa maapallon toiselle puolelle. He itkivät yhdessä kokonaisen illan ennen eroa. Äiti lupasi, että Ella voisi 4/7


lähettää ahkerasti postikortteja ja että Leila voisi soittaa isän sille asentaman Skypen kautta. Leila ei uskonut osaavansa sellaista, mutta on kuin onkin onnistunut jo seitsemän kertaa soittamaan, vaikka Suuresta Muutosta on kulunut vasta reilut kuusi viikkoa. Ensin olivat lomaviikot, helmikuussa alkoi koulu. Leilaakin jännitti, miten Ella sopeutuisi englanninkieliseen luokkaan. Kyllä kaikkeen uuteen tottuu, äiti touhotti, vaikka Leila yritti sopertaa, että älkää antako Ellan eksyä vieraan koulun käytäville. Leilalla oli surua hymyssä. Ella ei kestä ajatella Leilaa. Hus, Leila, nyt sinun on pakko väistyä, pois pois minun ajatuksistani, hän supattaa itselleen. Hullu. Ella on varma, että on tullut hulluksi. Nämä kaksi viikkoa vieraassa koulussa ovat myllertäneet hänen aivonsa pähkähulluun solmuun. Miksi muuten hän selittäisi päätään pyörälle, vaikka kukaan ei ole kuuntelemassa pään sisällä? Ei Leila, eikä kukaan muukaan. Tai ehkä siellä istuu rivi eläinorpolapsia yleisönä. Ei, Ella on itse itsensä kuuntelija, ei ole ketään muuta. Ketään ei kiinnosta, vaikka kaikki kuinka pitävät kohteliaasti seuraa ja ovat muka ystävällisiä. Pyörittelevät silmiään toisilleen kun kuvittelevat ettei Ella huomaa. Hullu suomalainen, mykkä idiootti. Ne eivät tiedä mitä Ella ajattelee, eikä hän saa päkistettyä suustaan mitään järkevää. Ja vaikka saisikin, ei kukaan täällä kuitenkaan ymmärtäisi hänen solkotustaan. Mutta pelkissä ajatuksissa kieriskely on sekopäistä, määd, nats. Käytävässä Ellalle selviää, etteivät toiset olekaan lähdössä ulos, vaan sen sijaan tiedossa on ässembli koulun hallissa. Sinne siis. Kaikki kyykistyvät lattialle paitsi opettajat, jotka menevät istumaan tuoleille salin reunoille. Rehtori puhuu koko joukolle. Yksi oppilas saa pokaalin ja sille taputetaan. Ehkä se on voittanut uimakisan, koska se puhuu svim-juttuja. Lopuksi lauletaan. Laulu on Uuden-Seelannin kansallislaulu. Se pitää laulaa seisoen ja siinä on ensin maorinkielinen säkeistö ja sitten englantia. Ella liikuttaa suutaan samaan tahtiin kuin muut, mutta varoo päästelemästä ääniä. Valkokankaalle heijastetut sanat ovat niin vaikeita, ettei hän

5/7


osaa lausua niitä. Ihan laulun lopussa Nyy Siiland joikuu venytettynä. Siinä kohtaa Ella uskaltaa valuttaa kurkustaan vähän pihinää. Jos tulisi sairaaksi, Ella haaveilee, silloin voisi jäädä sänkyyn ja piirrellä orpokotitarinaan ruutuja koko pitkän päivän.

Rua

Äidillä on siristelevät silmät, niiskahteleva nenä ja kolme luomea vasemmassa poskessa. Ella tuijottaa äidin nyrpeää ilmettä. Luomet liikahtelevat kuin olisivat lauttoja myrskyävällä merellä. Äiti kauhoo spagettia lautaselleen selvästi vastentahtoisesti. Ella ei ensin ymmärrä, mistä äidin ärtymys johtuu, mutta kun hän näkee miten äiti katsoo isää, hän onnistuu ikään kuin lipumaan äidin kasvojen taakse. Kas, äiti on jo syönyt pastaa! Ella ei ole kuullut äidin olleen missään ravintolassa, mutta se näkyy äidin ajatuksista. Aivan kuin katkeilevaa televisiokuvaa pyörisi äidin ympärillä ja äiti itse kommentoisi siihen päälle sanoja ja lauseita. Tuoreella basilikalla maustettua avokadopastaa ja ylikeitettyä spagettia ei todellakaan voi verrata toisiinsa. Toinen on nautinto, toinen totisesti ei. Äiti näyttää niissä mietteissään kävelevän kaupasta toiseen ja istuvan sitten yksikseen jollain aurinkoisella terassilla viinilasia pidellen ja haarukkaa pastasörsselissä pyöritellen. Sitten se ajattelee isää ja sellaista, että olisi se tonttu voinut tehdä tänään tonnikalasalaatin. Mutta isä on tehnyt spagetin, koska ei tiennyt, mitä äiti halusi. Ella huomaa, että isä ei pöydässä ajattele ruokaa ollenkaan vaan ohjelmointityötään, joka jumittaa koko ajan. Joskus kauan sitten isä suostui piirtämään paperille koodeja, kun Ella halusi nähdä, millaisista koukeroista ohjelmoinnissa on kyse. Isä kirjoitti hauskan tervehdysesimerkin ja ympyröi siitä osasia eri väreillä, jotta käskyt olisi helppo hahmottaa. #include <iostream> int main() { std::cout << ”Hello, World!”; return 0; } Jotenkin niin se meni. Ella opetteli kirjoittamaan sitä rimpsunauhana vihkoonsa merkki 6/7


kerrallaan kuin jotain sateenkaarena välkkyvää taikaloitsua, vaikka isä sanoi, että ideana on tietenkin nähdä, toimiiko se läppärin ruudulla. Nyt isä jauhaa spagettimössöä leuka robottimaisesti liikehtien ja sen pään ympärillä leijuu samassa tahdissa jonkinlaisia matemaattisia kuvioita. Yksi niistä hohtaa punaisena. Ella arvaa, että juuri sitä kohtaa isä miettii. Äkkiä monia peräkkäisiä koodirivejä hyppää esiin ja ne alkavat rullata eteenpäin. Niiden viereen ilmestyy pieni peli. Ella huudahtaa ääneen, kun pelin ukko loikkaa ketterästi lautalta toiselle ihan kuin yhdessä hänen piirustuksessaan. Isä säikähtää huutoa ja kuviot pään ympäriltä häviävät. Ella yrittää selittää, miten näki suoraan ajatuksiin, mutta vaikenee, kun äiti alkaa samaan aikaan kertoa, miten kauniita puita UudessaSeelannissa on. Ella antaa äidin papattaa ja pohtii isän ajatuksia. Ehkä koodiriveistä ei kannatakaan kertoa, ehkä muut eivät ymmärtäisi ajatuksiin katsomista edes leikkinä. Sitä paitsi taito voi hävitä, jos siitä tekee numeron. Tampereella ei suositella numeron tekemistä mistään. On fiksumpaa pysyä hiljaa ja kasvattaa voimiaan salassa.

7/7


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.