Page 1

1


2


Pääkirjoitus.................................................................................................................................................................................................................................5 Heta suosittelee.........................................................................................................................................................................................................................6 Viherkapitalismia vastaan.......................................................................................................................................................................................................7 Slavoj Žižekin Suomen vierailu: näkökulmia....................................................................................................................................................................  10 Priapus-hahmo ja erektion kauheus................................................................................................................................................................................... 18 Filosofia uskontona...............................................................................................................................................................................................................  22 Kuvassa Kierkegaard työntää lastenrattaita ylämäkeen ..............................................................................................................................................26 Suojatiellä ratsastaja .............................................................................................................................................................................................................28

Minervan Pöllö 4/2009 31. vuosikerta Päätoimittajat: Tuomas Kortteinen ja Pontus Purokuru Ulkoasu ja taitto: Tuomas Kortteinen Toimituksen osoite: Dilemma ry/Minervan Pöllö, Unioninkatu 40, Helsingin yliopisto

Painopaikka: WhyPrint Oy, Helsinki Painos: 300 Levikki: 2 ISSN: 1239-2545 Julkaisija: Dilemma ry Toimitus tiedostaa ja hyväksyy edellisen sivun kirjoitusvirheen.

Minervan Pöllö on filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Dilemma ry:n julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakaus­ julkaisu. Tilaa Minervan Pöllö: Vuositilaus (neljä numeroa) maksaa 10 euroa. Summa maksetaan tilille 660100-03244506. Lisää osoitteesi viesti-kenttään, samoin saajan nimi (jos eri kuin maksaja).

3


4


Pääkirjoitus Pontus Purokuru

K

un tarkastimme vaaliuurnan HYY:n edustajistoäänestyksen ensimmäisenä aamuna, laatikon sisällä oli lappu. Lapussa oli kuva falloksesta. Emme tehneet falloksesta merkintää vaalitoimikunnan pöytäkirjaan, vaikka sääntöjen mukaan olisi pitänyt. Kuten anekdootti osoittaa, falloksesta ei juuri puhuta virallisissa asiakirjoissa. Samaan aikaan falloksesta ei kuitenkaan pääse eroon: se yllättää ilmestymällä kaikkein pyhimpään ja suljetumpaan tilaan. Tämän numeron ensimmäinen tarkoitus on elvyttää falloksen filosofinen ongelma. Numeron toinen tarkoitus liittyy Juice Leskiseen. Juice väitti aikoinaan, että ”filosofiassa pitää olla runkkua”. Toimiakseen filosofi tarvitsee halun, ongelman ja metodin. Juice tarkoitti ”runkulla” näistä ensimmäistä. Runkku on halua tai draivia, joka - jos pysytään poliittisesti korrekteina – ”tuottaa vaikutuksia”. Se on Nietzschen vallantahtoa ja Spinozan conatusta. Niiden lailla se läpäisee historian, kaikki yhteiskunnat ja kaikki sukupuolet. Ajattelun lähtökohta ja päämäärä ei ole filosofi-kunkku (Habermas) eikä edes punkku, vaan yksinkertaisesti tämä radikaali ”runkku”. Mitä tekemistä tällä on falloksen kanssa? Perinteisen kritiikin mukaanhan fallos edustaa vain rigidiä auktoriteettia, vaatimusta selkeistä rajoista, kapitalistista suorituskykyä, tunkeutumista, pamputtamista ja niin edelleen. Fallogosentrismiä, hyi! Falloksen feministinen kritiikki osuu, mutta kritiikkiä on täydennettävä. Tämän numeron toinen tarkoitus onkin osoittaa, että fallisissa ilmiöissä piilee subversiivisia mahdollisuuksia. Falloksella voi siis tehdä muutakin kuin uhata viattomia olentoja. Kuten Juho Nieminen kirjoittaa artikkelissaan Priapus-hahmo & erektion kauheus: ”Erektio ei tottele kulttuurisia rajoja – vaatteita – vaan se ilmaisee tahtonsa niistä huolimatta... Erektio uhmaa järkeä ja asioiden porvarillista järjestystä.” Varmasti myös kuukautiset, limaiset huulet ja vaginaalinen syvyys ovat täynnä tottelematonta runkkua ja uhkaavat porvareiden tervettä järkeä. Halutessaan tätä numeroa voi siis lukea yhdessä Vagina-numeron kanssa (Minervan Pöllö 3–4/2006). Samalla voi miettiä, mikä on falloksen uhmaavan muodon ja naisellisten sukupuolielinten muodottoman kaaoksen (Irigaray) suhde. Filosofia elää vain ristiriitaisissa, heterogeenisissa sommitelmissa. Ei ole ajattelua, eikä elämää, ilman fallosten vaginaalisiin peltoihin sekoittuvaa kukkimista. Sama pätee Pöllöön. Tästä eteenpäin lehteä tehdään aiempaa kollektiivisemmin, sekoittamalla ja yhdistelemällä päätoimittajien, taittajien, kuvittajien ja kirjoittajien rooleja. Olkoon heidän rakkautensa tuhannen falloksen ja vaginan veroisia! Ja mitä teihin tulee, hyvät lukijat, olkoon teidän rakkautenne täynnä runkkua!

5


Savityöt Savi on materiaali, joka tuo esille kenen tahansa alitajuisen tarpeen pystyttää falloksia. Antony Gormleyn Savi ja kollektiivinen keho -teos Kaisaniemen kentälle pystytetyssä teltassa viime keväänä oli läpeensä fallinen projekti. Dilemmalaisia Gormley ei huijannut pseudonaisisella puheellaan kollektiivisesta kehosta ja tuhansista kosketuksista yhteisessä tilassa. Paikalle saapuneet dillet havaitsivat heti, että telttaan oli muovailijoiden kollektiivisen harhan tuloksena muodostunut fallospuisto – ja ryhtyi vastaiskuun. Epäfallisten savipallojen armeija lattianrajassa kyseenalaisti pian taivaita tavoittelevien savipötköjen ylivallan. Kastraatio Kastraatio tuottaa monistumisen. Kun huomaat falloksen, napsaise se irti, ja pian tilalle ilmestyy psykoanalyyttisessa korvautumisessa tuhat vastaavaa; keino on siis varma tapa ymmärtää fallista todellisuutta. Sovella toisaalta kastraation tulkintaa siekailematta. Slavoj Žižek puhui Helsingin-luennollaan Berliinin muurin murtumisesta kastraationa, jonka seurauksena ”muurit” eri muodoissaan ovat monistuneet ympäri maailmaa viimeisen 20 vuoden aikana. Perttu Häkkisen kolumnit... Nyt-liitteeseen kirjoittava Perttu käyttää palstaansa kertoakseen meille fallisen kiinnostuksensa fallisista kohteista. Hylätyt teollisuusalueet, filosofia, Seppo Räty, huumet, tussu ja funk, Tähtien sota. Pertun tulisi laajentaa näkökulmaansa leikkaamalla mielensä kivekset ja tutustua vaikkapa barokki-Vatikaanin kastraattien historiaan. Kivesten poisto 8-9 vuoden iässä tuotti sopraanon äänialalla ja miehen keuhkoilla varustettuja parantavia laulajia. Kastraatit herättivät yleisössä varauksetonta ihailua ja seksuaalista kiinnostusta. 2000-luvulla esinahan napsaisustakin napistaan. ...tai Pöllö Tämän numeron kansikuvapojan paljas iho on logoksen leikki­kenttä. Itse malli toivoo fallostaan imarreltavan runoilla, jotka Pöllö tulevaisuudessa voinee julkaista.

6

Kuva: Joni Puranen


Viherpesukapitalismia vastaan Suomesta lähti joulukuun alussa viisi bussillista mielen­osoittajia Kööpenhaminan kansain­ väliseen ilmasto­kokoukseen. Mielenosoitusten pää­tarkoituksena oli painostaa ”vihreää diiliä” suunnittelevia päättäjiä sekä osoittaa ekologisen kriisin yhteys kapitalismiin. Kirjoittajat kokivat protesti­matkailun huiput ja laskut: edelliset olivat henkilö­ kohtaisia, jälkimmäiset poliittisia. Teksti Vesa Korkkula ja Pontus Purokuru

Y

hteiskunnallisten liikkeiden perusasioihin kuuluu liikkeen ja kontrollin suhteen ymmärtäminen. Liike on ensisijaista, ja esimerkiksi poliisin toiminta on aina reaktiivista ja jälkikäteen tulevaa. Siksi poliisia on lopulta turha syyttää tapahtumien kulusta: liikkeiden pitäisi kyetä yllättämään ja ohittamaan virkavalta, kuten Seattlen WTOmielenosoituksissa vuonna 1999. Kööpenhaminan kokouksen aikana poliisin toiminta oli kuitenkin siinä määrin historiallista, että raportin voi hyvin aloittaa kontrollista. Samalla voi miettiä pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhdetta demokratiaan.

Pohjoismainen poikkeustila Kaupungissa vallitsi eräänlainen poikkeustila. Heti kun astuimme Tanskassa ulos bussista, poliisi pysäytti ryhmämme ja alkoi kysellä passeja ja tiedustella aikomuksiamme. Sama toistui lähtöpäivänä. Ylipäänsä laajempia kokoontumisia pidettiin epäilyttävinä, ja suurimpina mielenosoituspäivinä kaupunkia täplittivät poliisin risteyksiin asettamat checkpointit, joissa ihmisiä pysäytettiin ja tutkittiin mielivaltaisesti. Toimittajien silmiin suihkutettiin pippurikaasua, kuvaajia otettiin kiinni, ja ainakin 16. päivän mielenosoituksessa nähtiin toimittajiksi

7


”kuka tahansa voidaan pidättää koska tahansa, jos viranomaisilla on epäilys siitä, että henkilö saattaa tulevaisuudessa syyllistyä lainvastaiseen toimintaan.”

Kuvat: pontus purokuru

8

naamioituneita poliiseja. Edellisenä iltana pidätettiin tapahtumaa järjestämässä ollut ympäristöaktivisti Tadzio Müller, joka sai syytteen ”mellakan suunnittelusta”. Aamulla poliisi otti ennalta­ehkäisevästi säilöön lisää organisoijia. Tanska oli siis ottanut käyttöön ennalta­ ehkäisevät pidätykset. Samalla oli kovennettu välittömiä rangaistuksia. Uuden käytännön mukaan kuka tahansa voidaan pidättää koska tahansa, jos viranomaisilla on epäilys siitä, että henkilö saattaa tulevaisuudessa syyllistyä lainvastaiseen toimintaan. Ulkomaalaisia voidaan pitää putkassa 72 tuntia ilman mitään syytä, ja poliisin toiminnan häiritsemisestä seuraa automaattisesti 40 päivää vankeutta. Sunnuntain Hit the production -mielenosoitus käy toisena esimerkkinä ennaltaehkäisystä. Poliisi saartoi kulkueen tunnin sisällä lähdöstä, otti kiinni yli 230 ihmistä, repi järjestäjät lavalta tukasta alas sekä takavarikoi soundiauton. Kukaan koko demosta ei hajottamishetkellä eikä sitä ennen ollut syyllistynyt minkäänlaisiin laittomuuksiin. ”This is what democracy looks like”, huudeltiin mellakkapoliisin saartorenkaan ulkopuolelta, kun asfaltilla istuvia ja makaavia ihmisiä laitettiin nippusiteisiin ja pakattiin pidätysbusseihin. Ensimmäisen viikonlopun jälkeen poliisi kovensi otteitaan ja hajotti mielenosoituksia pampuilla, koirilla, kyynelkaasulla ja vesitykeillä.

Viherpesu vie Kööpenhaminassa konkretisoitui viher­ pesu­kapitalismin ulkoasu. Kaupungin keskusaukiolle oli perustettu vihreää neonvaloa hehkuva kylä, jonka päällä oli valtava suuryritysten logojen ruuduttama maapallo. Itse kylässä sai katsella ekoteknologisia keksintöjä ja polkea valoa joulukuuseen. Viesti oli ristiriitainen: maailma pelastuu ostamalla lisää sekä olemalla entistä askeettisempi. Voimme kuvitella Obaman, Merkelin, Hu Jintaon, Sarkozyn ja muiden salamavalojen häikäisemät hymyilevät naamat ja kätten puristukset, joilla pyritään viestimään, että mitään ei ole tarve oikeasti muuttaa, kunhan jatketaan business as usualia vähän vihreämpänä. Miksi oikeastaan lähdimme Kööpenhaminaan osoittamaan mieltämme toisenlaisen ja ei ainoastaan mahdollisen, vaan nimenomaan välttämättömän maailman puolesta? Vaikka omasta näkökulmastamme matkaa voi pitää ”merkittävänä ja kivana kokemuksena”, jotain muutakin täytyi olla takana. Toisaalta kukaan meistä tuskin uskoi alkuunkaan, että toimintamme oikeasti saisi Kööpenhaminassa jotain radikaalisti uutta aikaan. On kuitenkin tärkeätä tuoda näkyviin toisenlainen käsitys siitä, miten tulisi toimia, ja näyttää, että kaikki eivät usko viherpesukapitalismin kykyyn ratkaista ongelmia. Ongelmallista toki oli, että olemalla paikanpäällä vastustamassa teollisuusmaiden nykyistä politiikkaa, olimme myös väistämättä osaltamme luomassa sitä spektaakkelia, jota kyseinen kokous tarvitsi. Mielestämme yksi tärkeä seikka, jonka aktivistit onnistuivat tuomaan Kööpenhaminassa esille, oli sen korostaminen, että päästökauppa ei ole millään tapaa ratkaisu ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Päästökaupassahan on kyse siitä, että ilmansaasteiden tuottajille määritellään kiintiöt, joiden sisällä saasteiden tuotannon on pysyttävä. Mikäli saasteita kuitenkin tuotetaan kiintiötä vähemmän, ylijäävän kiintiön voi myydä. Yli rajoitusten saasteita tuottavat joutuvat puolestaan ostamaan päästö­ oikeuksia niiltä, jotka niitä jättivät syystä tai toisesta käyttämättä. Päästöjen todellinen taso ei siis välttämättä vähene päästökaupan seurauksena. Menneisyydessä mekanismin mar­kkina­ pohjaisuus on johtanut esimerkiksi siihen, että kun päästökauppajärjestelmä otettiin


”Kööpenhaminan ensimmäinen opetus onkin, että lukumäärä ei merkitse mitään. Kekseliäisyys ja konteksti ratkaisevat.”

käyttöön EU:n alueella 2005, hiilidioksiditonnin hinta romahti yhden euron tuntumaan, mikä teki päästökaupasta käytännössä merkityksetöntä. Päästöillä käytävä anekauppa ei markkinapohjaisena mallina tule olemaan ratkaisu ilmastonmuutoksen aiheuttamaan lämpenemiseen. Eteenpäin päästään, kun ymmärretään, että ympäristökriisi ei ole pelkästään ekologinen, vaan yhtä aikaa myös sosiaalinen.

Kööpenhamina opettaa Toki Kööpenhamina myös inspiroi. Erityisesti sosiaalikeskusten saaristo ja liikkeiden infrastruktuuri vakuuttivat. Talonvaltausskenen ilmapiiri poikkeaa monilla tavoilla Suomesta, ja katutaiteen määrä oli jotain aivan muuta kuin mitä se Helsingissä on. Elämäämme kaupungissa helpotti myös suuresti majoituspaikkamme lähellä ollut kansankeittiö. Muutenkin perusasiat – ruoka, juoma, majoitus ja tiedotus – oli organisoitu erittäin hyvin. Protesteista jää käteen ainakin kaksi opetusta. Lauantain massamielenosoituksessa oli jotain todella impotenttia, vaikka yli 100 000 ihmistä marssi keskustasta

kokouspaikalle. Tapahtuma onnistui lähinnä toistamaan kesän 2008 Rostockin G8protestien suurmielenosoituksen. Kööpenhaminan ensimmäinen opetus onkin, että lukumäärä ei merkitse mitään. Kekseliäisyys ja konteksti ratkaisevat. Helsingissä voi saada 1000 ihmisellä enemmän aikaan kuin satakertaisella määrällä Kööpenhaminassa. Yleisemmällä tasolla koemme, että suuri ongelma on ilmastonmuutokseen liittyvän puheen banalisoituminen. Sille on jo käynyt samoin kuin puheelle globaalista köyhyydestä. Kun sitä jauhetaan laimennettuna joka puolella, se ei tunnu miltään eikä motivoi toimimaan. U2:n Bono ehkä jaksaa lässyttää, että hyväntekeväisyys muka on ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin. Mutta kukapa ei kierrättäisi jätteitään ja lahjoittaisi rahaa Maanystäville? Kansalaisjärjestöjen Kööpenhaminassa järjestämä valtava Klima Forum ruumiillisti sen ongelman, että maailmassa kyllä riittää kriittistä puhetta ja tekstiä, mutta tällä ei välttämättä ole merkittävää vaikutusta. Viherpesun ja sovittelun sijaan tarvitaan antagonismia ja visioita toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

9


10


“Titanic is simply a story of a r ich bitch exploiting a young work ing cl ass m an” Kolme näkökulmaa

Slavoj Žižekin Suomen vierailuun

Kuvat: Joni Puranen

11


01 Vesa Korkkula, filosofi

Häntä on juhlittu kulttuuriteorian Elviksenä. Häntä on luonnehdittu leninistiksi, lacanilaiseksi ja kristityksi ateistiksi. Mielestäni filosofian Borat kuvaisi häntä parhaiten. Slavoj Žižek piti Helsingissä marras-joulukuun vaihteessa kaksi luentoa. Ääriään myöten täynnä olevassa Porthanian I salissa pohdimme ennen otsikolla What does it mean to be communist today? varustetun luennon alkua sen mahdollisuutta, että Kansainvälinen pärähtäisi soimaan Žižekin astuessa saliin. Sitä ei kuitenkaan soitettu, emmekä saaneet valaisevaa vastausta kysymykseen, mitä tänään merkitsee olla kommunisti, ellei sellaiseksi lasketa epämääräistä viittausta commonseihin ja uusiin kollektiivisen toiminnan muotoihin, jotka eivät ole markkinoiden eivätkä valtion kontrolloimia. Mutta se ei ole asian ydin.

12

Žižekin esiintymistä on mahtava seurata. Hän kytkee kiehtovalla tavalla yhteen ensivilkaisulta mitä erilaisimpia asioita, kuten nyt vaikka liberaalidemokraattisen kapitalismin verhotut ideologiset taustaoletukset, Hollywoodin elokuvien piilotetut insestiviittaukset ja filosofiset ajatusjärjestelmät. Kun tämä kaikki höystetään arkisen elämän sattumuksilla ja vitseillä, on tuloksena jotain mitä ainakin minä filosofialta kaipaan. Se innostaa ajattelemaan ja se jos mikä on tärkeää! Mutta ei Žižek ole pelkkä vitsi, vaikka siltä saattaisi vaikuttaa. Hänellä on paljon painavaa sanottavaa, eikä hän pyri viestinsä välittämiseen turvallisen ja kyynisen ironian bunkkerista käsin, vaikka välillä kritisoimiaan asioita ironisoikin. Vaikka suurta poliittista ohjelmaa ei loisikaan, on jo tärkeiden kysymysten esittäminen mitä olennaisinta. Mikä on se uusi poliittinen polaarisuus (tai multipolaarisuus?), joka nousee perinteisen konservatiivisen politiikan ja sosiaalidemokratian dikotomian tuhkasta? Miten taistella commonsien yksityistämistä vastaan? Vaikka juhlimme Berliinin muurin murtumista, miksi emme tee mitään uusien muurien pystyttämistä vastaan? Toisen Kiasmassa pidetyn luennon perusteella olisi Žižekin mukaan ensiarvoisen tärkeätä tunnistaa se taustaverkko, joka tuo eksplisiittisille väittämille merkityksen ja täten on osaltaan muokkaamassa maailmaa. Pitäsi nähdä mitä on rivien välissä. Maailmaa ei tulisi ainoastaan muuttaa, vaan olisi myös tunnistettava sitä koossa pitävä ideologia. Žižekin haaste kuuluu: ”Look for the hamsters!”


13


14


02 Timo Miettinen, filosofi

Eräillä riittää silmää dialektiikalle. Kerrottuaan lähes kaksi ja puoli tuntia räävittömiä anekdootteja Kiasma-teatterin lavalla, Slavoj Žižek yllätti yleisönsä vaatimuksellaan paluusta säädyllisyyteen ja hyviin tapoihin. Aikoina jolloin oikeisto vannoo irstailun ja hedonistisen irroittelun nimiin (tiedättehän: Kokoomuksella on parhaat bileet, härskeimmät tekstarit jne.), ehkä vasemmiston tulisi palata perusasioihin: kohteliaisuuteen, soveliaisuuteen – jopa rakkauteen. Juuri tästä Žižekin performanssissa oli kyse – ympäriinsä sinkoilevista huomioista, anekdooteista sekä vaatimuksista, jotka kaikki kietoutuivat yhden kysymyksen alle: mikä on ideologian paikka maailmassa, joka tulkitsee aatteellisten kamppailujen ja suurten kertomusten päättyneen? Žižekin lähtökohtana oli teorian kunnianpalautus. Marxin 11. teesi (”Filosofit ovat pyrkineet tulkitsemaan maailmaa; tehtävänä on sen muuttaminen”) on käännettävä nurin, sillä yhden ideologian maailmassa mikä tahansa poliittinen vastarinta uhkaa jäädä puhtaan negatiiviseksi kritiikiksi; tästä syystä kamppailu politiikkaa ohjaavasta ideasta on avattava uudelleen. Liberaali demokratia lähti liikkeelle atomistisesta yksilöstä, jonka tarpeiden tyydyttämiseen moderniav markkinatalous syntyi. Materiaalista kuluttamista näennäisesti tasapainottava new age -uskonnollisuus pönkittää sekin puhtaasti suorituskeskeisen yksilön myyttiä (TJEU: Paulo Coelhon Alkemisti). 1900-luvun sosialismin ongelmana oli puolestaan sen autoritaarisuus, joka ei

lainkaan kunnioittanut yksilöä ja tämän oikeuksia (ei teoriassa – eikä varsinkaan käytännössä). Mikäli Neuvostoliitossa olisi ollut vahva marxilainen älymystö, joku olisi todennäköisesti pannut merkille ristiriidan reaalisosialismin ja Marxin välillä; intellektuellit valitettavasti näpertelivät pioneerimerkkien tai analyyttisen filosofian parissa. Žižekin teoreettisen ”kommunismin” lähtökohtana oli ajatus yhteisöstä ennen yksilöä – ele, jonka Ž liitti Marxin ohella myös varhaiseen kristinuskoon (erityisesti Luukkaan evankeliumiin). Vaatimus uudelle teorialle oli selkeä: on lähdettävä liikkelle universaalista, yhteisestä hyvästä ja yhteisten resurssien, commonsien, turvaamisesta. Samalla uuden kommunismin tulisi jättää tilaa vapaalle ja vastuulliselle yksilölle. George Orwell totesi aikoinaan, että vasemmiston suurimmat kamppailut käydään ihmiskuvan alueella. Sosialismin kriitikoiden perusteesi nimittäin oli väite vasemmiston sinisilmäisyydestä: ihminen on pohjimmiltaan omaa etuaan ajatteleva peto, ja vaikka sosialistiset utopiat saattaisivat objektiivisesti olla houkuttelevia päämääriä, kommunismi on pohjimmiltaan ”hyvä ajatus, joka ei toimi käytännössä”. Siksi näinä aikoina vasemmiston suurena haasteena on osoittaa, että ihminen kykenee muuttumaan ja uudistumaan; että pystymme asettamaan yhteisen hyvän henkilökohtaisten tarpeidemme edelle ja että yhteisesti jaetussa maailmassamme on sittenkin paljon kaunista ja hyvää.

15


03 Thomas Wallgren, filosofi

”Žižek on kiva kaveri ja kuuluu hyviksiin. Jos lasken, että ketkä on hyviä, eli oikeudenmukaisuuden, demokratian ja solidaarisuuden puolella, niin Žižek on tässä mukana ja mielelläni ylistän ja kehun häntä – jos vähän kauempaa katsoo. No katsotaanpas vähän lähempää. Minkälainen hänen viestinsä on suomalaiselle intellektuellille? Mielestäni siinä oli yksi hyvä puoli: se, että hän sanoi tälle älykköjengille Suomessa, että vanha, taantumuksen AY-liike ei ole taantumuksellinen vaan hyvä, voimaa jota tarvitaan meidän yhteisessä solidaarisuuden rakentamisessamme edelleen. Se oli hyvä. Mutta sitten hän lopetti täysin antipoliittiseen viestiin. Pitkän puheensa lopuksi hän sanoi, että “mehän olemme täällä kaikki intellektuelleja, meidän tehtävämme ei ole ymmärtää asioita, paneutua ja ottaa niistä vastuuta, vaan meidän tehtävänämme on pohtia ja esittää uusia näkemyksiä”. Se on mielestäni ihan kauheaa, koska nyt tarvitaan osallistuvia ihmisiä eikä tarkkailijoita. Žižek tyytyy. Hän kertoi ihmisille, että on oikein tyytyä siihen työnjakoon, että antaa köyhien taistella ja duunareitten järjestäytyä ja marssia, ja me intellektuellit vain katsomme kaukaa. Siitä olen hyvin vihainen. Mutta lopuksi alleviivaan, että olen [Žižekille] vihainen perheen sisällä. Koen olevani samaa perhettä Žižek kanssa. Perheen sisäiset riidat ovat myös tärkeitä, mutta ei pidä unohtaa, että ollaan samaa perhettä.” Wallgren kommentoi Žižekiä Ulkopoliittisen instituutin järjestämän Why the Eu fails? -konferenssin yhteydessä joulukuun alussa.

16


17


radikaalia. Keskityn tabuun, josta puhuminen ei niinkään ole sopimatonta – lähinnä sen kuvallinen esittäminen.

Riisuminen vs. Alastomuus

Priapus: hedelmällisyyden jumala; karjan, hedelmien ja miesten sukupuolielimien suojelija.

Teksti Juho Nieminen

M

odernissa ajassa elää vahvana myytti, jonka mukaan olisimme tällä tieteen ja suvaitsevaisuuden aikakaudella lopullisesti vapautuneet tabuista ja torjunnasta. Myytin puolustajat korostavat seksuaalisten vähemmistöjen saavuttamia oikeuksia ja vaativat vastapuolelta selkeitä esimerkkejä oman kulttuurimme yhä kartoittamattomista kielloista ja salaisuuksista. Tämän jo toteutuneen emansipaatioutopian mukaan esimerkiksi Freudin esittelemät perversiot kuvastivat ehkä viktoriaanista kaksinaismoraalia, mutta nykyaikaan sen suuntaiset spekulaatiot eivät sovellu: Emme suinkaan enää tarvitse riittejä, jotka kanavoivat tukahdutettua seksuaalista energiaa. Emme sosiaalisen itsepetoksen ja torjunnan tähden kärsi neurooseista tai pakkomielteistä. En aio nyt kertoa mitään kovinkaan

18

Pohjoismaissa ylpeillään terveellä ja rennolla suhtautumisella alastomuuteen. Ei yllätä, jos alastomia ihmisiä kohtaa yleisillä rannoilla, perhe-elokuvissa tai Hesarin kuukausiliitteen kuvakolumnissa. Tunnetut poliitikot tai julkkikset voivat paljastaa ihonsa ilman, että heitä luokitellaan riettaiksi tai ylistetään rohkeudesta. Vaatteitta esiintyminen on kuitenkin vasta kevyttä alastomuutta. Mies on täysin alaston vasta kun hän käy läpi tietyn metamorfoosin: kun viaton Kikkeli täyttyy verellä ja muuttuu tuhmaksi Kyrväksi. Tällöin mies riisuu paitsi vaatteensa, myös sivistyneen itsehillintänsä. Kuinka monta kertaa esimerkiksi kuukausiliitteessä on nähty tällaista alastomuutta? Miksi sitten erektio on niin suuri tabu? Ainakin se edustaa hallitsematonta: luontoa ja eläintä ihmisessä. Erektio asettaa miehelle monia haasteita: ensin nolona teini-iän jöpötyksenä, jota ei saa lakkaamaan – ja myöhemmin uppiniskaisilla työnseisauksillaan. Penistä ei voi tahtoa pystyyn vaan sen toiminta edellyttää pikemminkin itsehillinnän puuttumista. Monissa puheenparsissa vihjataankin, että miehen


sukuelimellä on oma tahto. Se on pikkumies, alapää, jonka ajatuksia on kuunneltu silloin, kun on tehty jotain sopimatonta. Erektio ei tarvitse avukseen alastomuutta riisuakseen miestä kunniasta). Erektio ei tottele kulttuurisia rajoja – vaatteita – vaan se ilmaisee tahtonsa niistä huolimatta. Edes tiukat farkut eivät pidätä sitä ja estä osoittamasta mielipidettään. Jo pelkkä pullotus on peniksen kovaäänistä puhetta. Erektio uhmaa järkeä ja asioiden porvarillista järjestystä.

Koominen, traaginen Priapus Kaikissa kulttuureissa joidenkin teemojen eksplisiittinen esittäminen on kielletty, mutta ne aina löytävät jonkin kiertotien. Yksi tällainen kiertotie on komedia, liioittelu. Antiikin kreikkalaisessa ja roomalaisessa kulttuuripiirissä suosittu hahmo oli Priapus, hedelmällisyyden jumala. Hänen elimensä on taiteessa kuvattu jättiläismäisenä. Mitä ilmeisempi on mittasuhteiden vääristymä, sitä vaikeampi tällaiselle hahmolle on suuttua. Nykyään legenda on säilynyt vain lääketieteellisessä sanastossa. Priapismi on oireyhtymä, jossa henkilö kärsii jatkuvasta erektiosta. Vaikka Priapusta ei eksplisiittisesti ole omaksuttu nykykulttuuriin, voi hänen hahmonsa implisiittisen ilmauksen löytää

monesta paikoin. Implisiittiselle hahmolle on tietenkin oleellista, ettei niiden ilmentymiä tunnisteta tai niiden kaikkia merkitystasoja lausuta ääneen. Perinteisistä machomies- ja poikakulttuureista löytyy monia implisiittisiä seksuaalisuuden (ja homoseksuaalisuuden) ilmauksia. On hyvin tyypillistä esimerkiksi, että mies huutaa toiselle miehelle: ”Your ass is mine!” tai ”don’t fuck with me!” Molemmat ovat suoria vihjeitä siitä kuka on tulevassa (intiimissä) kohtaamisessa aktiivisena ja kuka ottavana osapuolena. Jokainen, joka on ampunut lonkalta, tietää, ettei sillä tavoin osu mihinkään. Kuitenkin toimintasankarit hyvin usein pitelevät asetta alhaalla – koska jostain syystä se vain näyttää miehekkäämmältä. Jos sotaleikkejä harrastavilta pojilta kysytään, niin he tuskin osaavat sanoa mitään syytä: se vain on tosimiehen tapa. Kun yhdistetään toimintasankari ja tyypillinen taisteluhuuto, hahmottuu klassinen Priapus, jumala, jonka nivusista leiskuu tuli, kun hän kylvää siemenensä ja ”kaataa” vihollisen.

Homojen kastraatio Raiskaamista on sodissa (erityisesti heimosodissa) käytetty alistamisen keinona, eivätkä siltä ole aina säästyneet myöskään miehet. Ääritapauksissa seksiä on käytetty

19


yhteiskunnallisena hallinta- ja kurinpitokeinona. Valloittaja on yksipuolisesti dominoinut ja toinen on joko kuollut tai suostunut alistumaan. Miesten raiskaamisella on tuotettu häpeää – ja häpeän kautta itsemurhia, orjuutta tai impotenssia. Seksuaalinen potenssi on suhteessa vallantunteeseen ja järjestelmällisillä nöyryytyksillä on kansalta riisuttu kunnia sekä taistelutahto. Nykyiselle seksuaaliselle vapautukselle on tyypillistä, että homot saavat täydet kansalaisoikeudet, kunhan he samalla luopuvat maskuliinisuudestaan. Homofoobikkojen on helpompi hyväksyä sellaiset homoseksuaalit, jotka eivät uhkaa heidän omaa miehuuttaan. Julkisuudessa esiintyvät homot ovat poikkeuksetta omaksuneet korostetun neitimäisen roolin: he ovat herkkiä vastaanottajia, eivät lihaksikkaita raiskaajahomoja. Homot on vapautettu sillä ehdolla, että homokulttuuri on julkisesti kastroitu ja tehty harmittomaksi. Median kuvaamat homot ovat hauraita taiteilijoita, koomisia sivuhahmoja tai tyttöjen bestiksiä, eivät kovia toimintasankareita, jotka kykenisivät kilpailemaan vallasta miehisillä alueilla – luodakseen lopulta (homofoobikkojen kauhu­ kuvitelmissa) symbolijärjestelmän, jossa miehen raiskaaminen on hyväksyttävää. Homojen ylikorostunut neitimäisyys on kulttuurisesti tuotettua ja sen seurauksena jotkut miehet nykyään elehtivät ja puhuvat feminiinisemmin kuin kukaan naisista.

20

Louis Theroux’n vankiladokumentissa homoseksuaalit vangit avoimesti tunnustavat, että he ottavat yksinkertaisen ja heikon bimbo-roolin suojautuakseen vankilayhteisön vihalta ja heteromiesten väkivallalta. Heitä ei saa lyödä, jos heidät samaistetaan naissukupuoleen. Kulttuurinen muutos on ollut nopeaa, sillä Hollywoodin kultakauden aikaan piilohomot (kuten John Wayne) olivat pikemminkin machosankareita. Tuon aikainen yhteiskunta ajoi heidät korostamaan miehuuttaan, jotta he paremmin voisivat salata seksuaaliset taipumuksensa. Epäilemättä tuhannet maskuliiniset (republikaani)homot yhä edelleen omaksuvat perinteisen perhemallin ja esittävät olevansa homovastaisia heteromiehiä. En nyt tahdo väittää, että kaikki homot olisivat teeskentelijöitä, mutta kimeää ääntä tai tiettyjä kädenliikkeitä voi mielestäni verrata hihaan ommeltuun Daavidin tähteen, jonka avulla tyhmempikin hetero voi heidät tunnistaa ja turvallisesti kategorisoida. Tietenkin homot saavat olla myös miehuullisia, mutta heidät palkitaan julkisuudessa siitä, että he eivät ”salaile” taipumuksiaan ja käyttäydy petollisen normaalisti.

Penisten demokratia Erektio on heteromiehelle uhka, koska se on enemmän kuin symboli: se on aloite.


Jos miehellä julkisessa saunassa alkaa seistä, se voi viitata siihen, että hän kiihottuu muiden miesten seurasta (tietenkin toisella voi olla vain hyvä mielikuvitus ja onnellisia muistoja). Seksuaalisten viestien ohella julkinen erektio edustaa uhkaa myös miesten väliselle tasa-arvolle. Nuorten miesten suuri huolenaihe on oman peniksen pituus – mutta aito vertailu voidaan suorittaa vasta kun penis on jäykistynyt. Kurttuiset pippelit yleisessä saunassa eivät kerro mitään todellisesta mieskunnosta, mutta julkinen erektio on suoranainen sodanjulistus keskinäisessä kilpailussa. Penisten tasa-­arvo toteutuu paremmin lepoasennossa. Macho-kulttuureissa yleensä arvostetaan myös naisten siveyttä ja neitseellisyyttä. Toisen miehen erektio on viesti miehen kavalista ajatuksista, jos ei miestä itseään, niin hänen siskojaan tai tyttäriään kohtaan – mikä jo hyvin riittää syyksi vetää kuonoon. Olisi pöyristyttävää edes ajatella, että joku julkisuuden hahmo poseeraisi lehtikuvassa peitsi tanassa. Jo lukuisat ase-metaforat kertovat suoraa kieltä siitä, miten sotaisaksi erektio koetaan. Mies pitäköön himonsa salassa tai tulee tupen rapinat. Miehen ei kuulu nähdä toisen miehen kalua jäykkänä tai rauha rikkoutuu maassa.

Mieskunto ja aloitekyky Erektiotabua voidaan kiertää monin tavoin. Aseen ja peniksen rinnastaminen on vain yksi keino. Mieskunto liitetään ylipäänsä karismaan ja valtaan: itsevarman miehen salaisuudeksi oletetaan jokin erityislahjakkuus tai vain yksinkertaisesti suuri kalu. Niinpä itsevarmuudesta itsessään on tullut miehinen hyve. Evoluutiossa miehet ovat oppineet hyödyntämään karisman ja kyvykkyyden yhteyttä omaksumalla sopivasti vääristyneen minäkuvan. Miehet suorastaan kilpailevat typeryyden ja itsepetoksen määrällä. He luulevat olevansa parhaita ilman mitään perusteita: he ovat parhaita ajamaan autoa ja parhaita sängyssä. Itseluottamusta on vaikea teeskennellä tietoisesti, mutta vääristynyt omakuva antaa uskallusta ja aloitekykyä silloinkin kun varsinaiset näytöt puuttuvat.

Suurilla luuloillaan miehet pyrkivät huijaamaan itseään – ja sitä kautta myös naisia. On syntynyt eräänlainen kilpavarustelu: miehet olettavat itsestään liikoja ja naiset sivistävät itseään juoruilla selvittääkseen todellisen asiantilan. Miehet mahtailevat, naiset supattelevat keskenään ja nauravat sitten miesten perättömille, typerille itsekehuille. Toimeliaisuudesta on implisiittisesti tullut erektion symboli, mistä osoittaa yleinen ilmaus: ”jätkällä on kyllä munaa!” Nämä samat rakenteet osin selittävät sitä, miksi naisten on vaikea olla aloitekykyisiä ja uskaliaita ilman että heidät heti luokitellaan epäkelvollisiksi: naisen valta tai vahva persoona tulkitaan helposti siten, että hänellä on ”kyrpä otsassa”.

Vanhenevat miehet Vanhuus tuo miehille vaivoja, mutta kulttuuristamme löytyy yksi ikuisen nuoruuden lähde. Rokkitähdet eivät vanhene koskaan. Erityisesti kitaristit (jotka muutenkin ovat oman bändinsä tyypillisin seksisymboli) näyttävät saavuttaneen ikuisen elämän. Naiskitaristeissa on jotain hyvin epäilyttävää. Nainen voi olla kitaristi vain, jos hän on samalla anarkisti tai feministi. Nainen ei voi olla kitaristi ilman jotain eksplisiittistä motiivia. Se rooli ei ikään kuin luontaisesti ole sovelias naisille. Naiset saavat kyllä laulaa tai vinguttaa viulua. Kitara lisää miehen karismaa ja vetovoimaa. Jotkut kitaristit (esim. Slash) korostavat mieskuntoaan nojaamalla taaksepäin, tuomalla lantiota eteen ja nostamalla kitara kaulaa yläviistoon samalla kun he sormeilevat nivusiaan ekstaattisesti ja liikuttavat toista kättään ylös alas pitkin vartta. Kitaraa soittaessaan mies on hikinen ja työntää ulos kielensä. Tarvittaessa hän myös pukeutuu tiukkoihin asuihin tai saapuu lavalle jo valmiiksi ilman paitaa. Vaikka soittaja nostaa kätensä ylös, huolehtii sopivan pituinen hihna siitä, että kitara sojottaa hänen lanteillaan juuri oikealla korkeudella. Puuttuu vain, että kitaran kärjestä sinkoaisi kipinöitä kappaleen ekstaattisimmalle hetkellä – tai hetkinen, niinhän sieltä muuten sinkoaakin?

21


22


filosofia u s ko n t o n a

Filosofia on tekijöilleen kaunis uskonnon korvike, joka sisältää omanlaisensa fundamentalismin vaaran, kirjoittaa Frank Martela. Kuvitukset Franka Oroza.

E

teerinen tunne valtaa minut kesken lukupiirimme Jaspers-keskustelun. Koen jotenkin osallistuvani keskusteluun ulkoapäin, puhdistuvani arkisesta ja maallisesta. Maailma ympärillä näyttäytyy etäisenä ja kirkkaana; keskustelu meren vääjämättömänä aaltoiluna. Samanaikaisesti käsitteet ja merkitykset kuitenkin saavuttavat tajuntani ymmärrettävässä muodossa. Olen irtaantuneena tästä filosofisen ymmärryksen vuosta, mutta tunnen kuinka se virtaa keskustelijoiden välissä ja samalla lävitseni. Tästäkö mystikot puhuvat, kun he kuvaavat uskonnollisia elämyksiään? Tunnen lihassani Aristoteleen kepeän lausahduksen syvyyden: filosofia tuntuu tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja.

Mutta ei antauduta kokemuksen viettelemäksi, vaan palataan etäännytetyn järjen viileään torniin: Kysytään, onko filosofian harjoittamisessa mitään järkeä? Kysytään, miksi yksilöt tuhlaavat elämänsä kalliita tunteja kammion hämärissä kolmesataa vuotta sitten mullaksi maatuneen ajattelijan kommentaarien alaviitteitä tutkien? Mikä mielen oikku tai häiriö saa ihmiset pitämään tällaista oikean elämän kieltämistä mielekkäänä? Väitän, että kyseessä ei ole mitenkään järjellä käsitettävä ilmiö, filosofiaan uppoutumisessa ei ole mitään ’järkeä’, eikä se todellakaan ole erityisen ’hyödyllistä’. Filosofin motiivi on pohjimmiltaan sama, mikä johtaa bysanttilaisen ortodoksimunkin palvomaan Jumalaa askeesillaan.

Filosofia on yhteisöjen kutoman merkitysten verhoston alasrepimistä. Filosofiksi päätyy henkilö, joka näkee syvemmälle kuin tavallinen työn orja; filosofiksi päätyy sielu, joka pakonomaisesti katsoo annettujen merkitysten lävitse, etsien niiden pohjamutia ja syvätasoja. Tietyn pisteen ylittäneelle yksilölle filosofia ei ole enää valinta, vaan kohtalo, jossa hän vajoaa läpi yhteisön hartaasti punoman merkityskerroston, kohti alla häämöttävää tyhjyyttä, kaiken merkityksen katoamisen lamaannuttavaa masennusta. Yksilö ei kuitenkaan kykene elämään ilman merkityksiä, joten vajoavan ihmisen on tartuttava henkensä kaupalla kaikkiin merkityksen kanaviin, joihin hän on vielä kykeneväinen uskomaan. Hänen on löydettävä merkitys: pelastaakseen itsensä,

23


”Hartaudessa an, sisäpiir il äisy ydessä än ja m a ailmank atsomuksellisuudessa an täll aiset m anner maiset heimot liikkuvat samoissa ma astoissa uskon­l ahkojen k anssa.”

toimintakykynsä, mielenterveytensä ja viime kädessä henkensä. Filosofille pelastuksen oljenkorren tarjoaa itse filosofointi. Illuusionsa kadottaneena on hän tarttunut johonkin klassikkofilosofin kirjoitukseen ja se on murtanut hänen maailmansa sijoiltaan; soittanut hänen mielensä syvimpiä sointuja; puhutellut niitä intuitioita, joille ympäröivä yhteisö on ollut sokea; pukenut sanoiksi hänen vielä ajattelemattomia ajatuksiaan. Tämä filosofista tai filosofiasta haltioituminen on dokumentoitavissa monissa kuuluisien filosofien elämänkerroissa samoin kuin filosofianopiskelijoiden aamuyön luottamuksellisissa keskusteluissa. Ihmisellä on ollut merkityksen jano, johon arkinen elämä ja ihmiset eivät ole voineet vastata, vain Filosofia on vastannut hukkuvan huutoon. Filosofia ei toki ole mikään huono merkityksellisyyden lähde. Ajattelun ylittämisen kokemukset ovat mystisiä elämyksiä ja niitä filosofialla on yltäkylläisesti tarjota. Uskonnollisiin elämyksiin liittyy usein tunne jonkin itseä isomman läsnäolosta, yhdistymisestä johonkin itseään suurempaan. Näitä itsensä ylittäviä merkityksellisyyden kokemuksia on mahdollista kokea filosofisten teosten ja keskustelujen kautta, niiden kautta voi heittäytyä niihin ajattelun valtaviin koskiin, jotka filosofian suuressa traditiossa myrskyisästi virtaavat. Filosofia istuu myös Dalai Laman näkemykseen uskonnosta tapana asettaa itsensä paikalleen maailmassa, ja sillä on siis luonteensa vuoksi kannukset astua uskonnon suuriin saappaisiin, tarjota uskonsa kadottaneelle kaikki, mitä uskonnosta voisi etsiä. Kun katsotaan esimerkiksi mannermaisesta filosofiasta kiinnostuneiden ihmisten joukkoa, tämä uskonnollisuus paistaa lävitse hyvin selkeästi. Kun mannermaisesti suuntautuneen hahmon kanssa keskustelee hänen gradun aiheestaan tai lukupiirin kohteestaan, on helppo havaita, että suhtautuminen käsiteltävään klassikkoon ei ole viileän tieteellinen, vaan huomattavasti syvempi ja intohimoisempi.

24

Akateemisen etäisyyden sijasta kyseessä on enemmänkin opetuslapsen kiintymys guruunsa tai ehkä vielä oikeammin hartaan uskovaisen suhde uskontonsa pyhään kirjaan. Heidegger, Derrida, Deleuze tai Irigaray on tarjonnut seuraajalleen niin vahvoja elämyksiä, ollut niin suuressa roolissa tämän henkisessä kasvussa ja pohjustanut henkilön maailmankatsomusta niin perustavalla tavalla, että suhde kyseiseen ajattelijaan ei ole akateeminen, vaan syleilevä, yhteydellinen. Ajattelijasta on tullut osa henkilön minäkuvaa; ankkuri, jonka varaan hän rakentaa elämänsä merkityksellisyyttä. Harras on ehkä paras termi kuvaamaan mannermaisesti suuntautuneen veijarin suhtautumista omiin avainajattelijoihinsa. Asiaan kuuluu myös ihmisten tiukka rajaaminen vihkiytyneisiin ja ei-vihkiytyneisiin. Jälkimmäisille ei tee mieli edes yrittää kommunikoida omia filosofisia ajatuksiaan, koska heiltä puuttuu se perustava kokemus, jonka kautta heidän olisi edes mahdollista ymmärtää mistä on kyse. Vain samalle henkiselle tasolle kohonneiden kanssa kyetään puhumaan maailmasta, jota ympäröivä ihmismassa ei koskaan tule tajuamaan. Väärät tulkinnat ja yksinkertaistukset gurusta eivät herätä sivistyneen keskustelun halua, vaan ovat iskuja suoraan sydämeen, verrattavissa alttarille kusemiseen tai vastaavaan uskonnolliseen häpäisyyn. Myös esikuvallisen ajattelijan tietyt avainsanat saavat merkityksellisiä ulottuvuuksia, jotka ovat verrattavissa minkä tahansa uskonnon mystisiin voimasanoihin. Hartaudessaan, sisäpiiriläisyydessään ja maailmankatsomuksellisuudessaan tällaiset mannermaiset heimot liikkuvat samoissa maastoissa uskonlahkojen kanssa. Pehmeänä ja sallivana liikkeenä ne vertautuvat buddhalaisuuden kaltaisiin itämaisiin uskontoihin. Ne tarjoavat ajatuksiinsa eksyneelle kodin ja hukkuvalle merkityksen. Mutta ei ole väärin sanoa, että analyyttiseksi itsensä mieltävien filosofien joukossa

uskonnollisuus elää yhtä vahvasti, mutta vain verhotummassa muodossa. Vaikka he ovatkin usein kovanahkaisempia ja karkeampia kuin mannermaiset sisarensa, tähtää heidän tarkka työnsä kuitenkin osallistumiseen johonkin heidän itseytensä ylittävään. He ovat ehkä valmiimpia näkemään oman työnsä pienuuden ja mitättömyyden, mutta taustalla häilyy silti ajatus, että pienenäkin heidän työnsä palvelee jotakin heitä paljon isompaa. Pohjimmiltaan he kokevat palvelevansa totuutta isolla tai pienellä T:llä. Jonkinlainen ajatus ihmiskunnan kumuloituvasta ymmärryksestä ajaa heitä tarttumaan teemoihinsa, järjestämään käsitteitä ja faktoja lokeroihinsa postimerkkikeräilijän pieteetillä. Luterilaisella nöyryydellä palvelevat he työllään totuuden ylvästä toteemia. Ilman jotakin tällaista suurempaa motiivia on mahdotonta ymmärtää, miten kukaan lähtisi vaeltamaan analyyttisen filosofian kiviselle ja harmaalle polulle. Uskontona analyyttinen filosofia muistuttaa ankaruudessaan, tiukkasääntöisyydessään ja dominanssihalussaan kristinuskoa ja islamia sillä erityispiirteellä, että analyyttisen uskonnon tärkeimmät säännöt ovat kätkössä, arvostelun ja analyysin ulkopuolella, mutta tämä tekee kannattajista sitäkin jyrkempiä, suorastaan fundamentalisteja. Filosofia on siis tekijöilleen uskonnon korvike, elämään merkityksellisen virran luovaa toimintaa. Ja miksi ei olisi? Filosofia on kutsumusammatti ja kutsumuksellinen työ on määritelmällisesti tekijälleen merkitystä synnyttävää. Ajatus filosofista taksikuskina, joka tilauksesta suorittaa muutaman analyyttisen päättelyaskeleen tilaajan haluamalla aihealueella, kalskahtaa kutsumuksellisen filosofin korvaan valtavan kyyniseltä, metafyysistä kauhua herättävältä suhtautumiselta filosofian tekemiseen. Tämä kauhu syntyy luonnollisesti siitä, että taksikuskiasenteellaan kyynikko murskaa pohjan koko siltä merkityksellisyys-rakenteelta,


jonka varaan kutsumuksellinen filosofi on oman elämänsä rakentanut. Toki leipätyöksi filosofiaa tekeviä henkilöitä on – hekin usein kutsumuksen kautta ammattiin päätyneitä mutta myöhemmin leipääntyneitä – mutta taksikuskin sijasta filosofi useimmiten vertautuu muusikkoon tai kuvataiteilijaan, joka ei tee työtä elääkseen, vaan elää luodakseen. Mutta ymmärrettyämme filosofian uskonnollisen luonteen ymmärrämme myös, että kuten uskonnoissa, filosofiassakin vaanii fundamentalismin vaara. Omasta uskonnosta voi tulla kuilu itsen ja muiden välille, kahle, joka estää kohtaamisen eri lailla maailmaa lähestyvän henkilön kanssa. Tulee ymmärtää, että kaikki eivät ole virittyneitä niillä valtaisille merkityksen kokemuksille, joita itse saattaa jonkun filosofin teksteistä saada. Jollakin toisella voi olla samaan filosofiin puhtaan instrumentaalinen suhde, jossa hän vain hyödyntää joitakin teemoja ottamatta kyseistä filosofia kokonaisvaltaisesti haltuun. Sisäpiirin suorittamien palvontamenojen sijasta pitäisi kyetä dialogiseen suhtautumiseen toisten uskontojen – eli tässä tapauksessa erilaisten ajatustraditioiden – kanssa tai vähintäänkin suvaita erilailla ajattelevia. He eivät ehkä ymmärrä sitä maailmaa, jossa itse elää, mutta on muistettava, että hekin elävät maailmassa oman uskontonsa kautta, joka ei objektiivisesti ole sen parempi tai huonompi kuin omakaan. Pitää myös varoa, ettei itsensä ajatuksellisen ylittämisen prosessista tule liian itsetarkoituksellista, aina vain suurempien kiksien hakemiseen tähtäävää riippuvuutta. Tajunnan laajentaminen pelkän laajentamisen vuoksi voi johtaa irtautumiseen todellisuudesta ja ajatuksen pakonomaiseen liikkeeseen sellaisiinkin suuntiin, joihin ajatteluaan ei ehkä kannattaisi laisinkaan laajentaa. Filosofian uskonnollisen luonteen hyväksyminen toivottavasti auttaa näiden vaaranpaikkojen välttämisessä.

Loppu lähenee, mutta luokaamme vielä katsaus kirjoittajaan, valokiila omaan filosofiasuhteeseeni. Myönnettäkööt heti aluksi, että monet elämäni vahvimmista uskonnollisista elämyksistä olen saanut filosofian parissa. Muistan kokeneeni voimakkaan nostattavia tunteita keskustellessani Jaspersista, kuunnellessani luentoa Heideggerista tai lukiessani Levinasta. Näistä tunteista huolimatta en uskalla väittää heitä syvällisesti ymmärtäväni, koska pelkään että en ole olemuksellisesti tarpeeksi vihkiytynyt näihin ajattelijoihin, jotta heidän ymmärtämisensä portinvartijoina toimivat papit ja papittaret hyväksyisivät minut kaltaisekseen. Ylipäänsä en koskaan ole antautunut kenellekään filosofille kokonaisvaltaisesti, vaan haltioitumiseni ovat aina koskettaneet joitakin yksittäisiä ajatuksia tai teemoja heidän ajattelussaan. Mutta yksittäisten kokemusten ketjuttumisen lisäksi rakennan myös laajemmalti oman elämäni merkityksellisyyttä filosofian – laveasti ymmärrettynä – kautta. Ajattelun kasvun kokemukset, uusien näkökulmien ja haasteiden kohtaaminen sekä filosofiset keskustelut säkenöivät omanlaista eteeristä nautintoa, jota janoan aina vain lisää. Filosofisen toimintani

kautta koen sitä yhteyttä ihmiskuntaan ja johonkin suurempaan, joka välillä arjessa on kadoksissa. Olen siis yksi niistä, jotka ilman filosofiaa olisivat pudonneet, joiden merkityksellinen elämä rakentuu paljolti filosofian varaan. Uskonto on oopiumia kansalle ja filosofia on oopiumia oppineille – jos oopiumi ymmärretään tässä lailliseksi, sivuvaikutuksettomaksi, elämää ylläpitävän tunteen tarjoajaksi. Mutta ihminen tarvitsee tätä merkityksellistävää oopiumia elääkseen elämäänsä. Merkityksettömyyden ahnas ja alati uhkaava kuilu on peitettävä tavalla tai toisella – nähdäkseni filosofia on tarjolla olevista tavoista jaloimmasta päästä. Se voittaa härkätaistelun, moottoriurheilun ja purjehtimisen, ehkä jopa paikallisyhdistyksissä toimimisen. Kun millään ei ole pohjimmiltaan mitään merkitystä, on yksilön koottava itselleen merkityksellinen elämä niistä elementeistä, joihin hänen on mahdollista uskoa ja sitoutua. Filosofisesti virittyneen merkitysrakenteen kautta eläminen lienee lopulta ihan kaunis maailmassaolemisen tapa.

25


Katkelma runoelmasta Janne Kortteinen

S r

26

u a

o t

j

a s

t a

Vauhtiin vääntyviä naamoja ujui ylisoljuvassa pellissä, jonka tuuli­lasikäärmeinen ärinä kääri seisanteen sisälleen niin kuin tien­ varsi­raadon alas valahtavaan liinaan. Tööttäävään korinaan luikki nolla­ulotteisia eloelmia niin kuin taustaan saksittuja askarruksia, yöilmaan leikeltyjä olioisia aukkoja, joiden sisäänpäin kääntyneet ääriviivat läikkyivät hätävilkkuviin, pakoputkisiin, ylinopeisiin virtauksiin niin kuin ihmi. Ilmamainen mytty hengitteli penkalla. Suojatie kuultui mytyn lävitse jonkin kaukosäätävän seurannan rannanvalvovalla nauhalla, suurennuslasimaalausmaisen, sydänyöllisen löllynnän koneöljyisenä löykkiönä, johon Sunnuntaisin keräännytään ensimmäistä edellisen hetken vereneteisessä välähdyksessä, jonka sääriin kääräistyssä Ryöpsähdyksessä vyöryvät tyhjyydet kuuromykkäsokon, sykkivän syvyyden ulostuloaukotuksiin, salametsästäviin siemensyöksykierteisiin, yllään ylleen heittyviin ylösalaisiin ulkoilmatilaisuuksiin, nukkumaanmenopaluuaika-avaruuksiin, yönylisiin kellarikierroksiin, sätkivän huumaavan lunen imukudoksiin joina ängytään, syövytään, siinnytään, hyöytään, äärrytään, piirrytään, yövytään, täydytään, viivytään, löydytään, äidytään, noidutaan, aeiouyäöytään ja uidaan yökköstä ulos ulinaan, ulkomaalaavaan muminaan, ympäriämpäröivään löytötavarajunaan, äkkilähtö nro ∞:n ikkunapölyyn pyyhkiytyvään hymyyn, josta aamu virtoaa uneliaanvenyneine väikkeineen, jänismatkaavaan aamuuannainaavaan, aamuuannainaave, aamuuannainaamen. Piip. Hän juoksi. Ensimmäinen raita. X-molli. Toinen. Y-duuri. Kolmas. §is-duuri. Neljäs. K-molli. Hän kaatui. Tolppa piipitti nopanheiton päässä niin kuin tyhjä toteemi. Jättiläissilmäistä valoa syöksyi yli sokaisevana jyrinänä, jonka yötä käyvä viiru jäi pimeään niin kuin räpäys päilymään. Silmäysmäinen valo viilsi häneen ikiaikaista oikotietään ja hätäsisäänkäyntiään kotiintuloajattomiin, taivaanrantautuviin, kuiluisteleviin kuolinnaamiaisiin, napanuorallatanssiaisiin, nollansiin, huomuuntuviin, ilmansuunnattomiin siellä-täällä-tuollaolohuoneisiin, ihonmuaisen Iäisen olohopeaisiin yliluonnoksiin, Yönmurtajaan, jalokivikausiin, kalloilevaan, lapsivesivärimaalaavaan, ristiinnaulautuvan kajon Ainaajaan, elävältä nylkevään, häissään häähkyvään kyyhkyshämärään, tuulenkutuisiin, kudosmusteisiin kuiskauksiin, kosketuksiin näkymättömiin, äänettömiin näkemiin, lävitse lähtemään lähteviin viimeisiin viileneviin suihkulähteisiin saleihin, tiheneviin unirummutuksiin, uhanalaisiin tahtilajeihin, Aavaellusvalssilmääniin, verenpaisumuksiin, lapsivesikauhuun, kristallihämyhäkkiin, avaruusuun, ylösalasnousemuksiin, jälleenkuolemiin. Hän kuuli: Salaa alla allaan ala Salaa alla allaan ala Illalla allaan Allah Illalla allaan Allah Aamuuanna Aamuuanna Muuannaina Muuannaina Ainaava Ainaava Ainaaja

i

s

e

t

l

a

l

ä

j

a


27


Kuvassa Kierkega ard t yöntä ä l asten­ r attaita yl ämäkeen

Teksti Juho Nieminen Kuvitus Franka Oroza Kierkegaardin elämässä perhe oli ehtymätön ilon ja ahdistuksen lähde. Sorenilla ja hänen vaimollaan Reginellä oli kaikkiaan 11 lasta: Constantin, Victor, Vilhelm, Cordelia, Johannes, Vigilius, Nuori Ihminen, Angst, Afta, Elmo ja Ingrid. Tavalla tai toisella kaikki Kierkegaardin kirjoitukset käsittelevät vaikeutta yhdistää filosofia ja isyys. Monissa kirjeissään hän valitteli, miten aika ei enää riittänyt vakavaan työhön. Jatkuvan leikin ja hälinän keskellä hän kadotti kosketuksensa eksistentiaaliseen tuskaan. Eräässä kirjeessään hän kertoo: ”Talossamme Jumala on liian lähellä. Joka kerta kun Elmo hyppää syliini, tunnen elämäni olevan merkityksellistä. Jumala asuu kaikissa huoneissa, eikä filosofialle ole tilaa.” Hänen tunnetuimpia käsitteitään onkin Elmon hyppy, jossa kaikki uskonnollinen epäilys katoaa. Aina kun Kierkegaard tunsi olevansa filosofisessa umpikujassa hän luki Immanuel Kantin muistelmia. Kant oli naimisissa viisi kertaa ja omisti jokaiselle vaimolleen yhden filosofisista pääteoksistaan. Muistelmissaan Kant esitteli huolella kehittämiään rutiineja, joiden ansiosta hän kykeni kirjoittamaan päivittäin. Kant rakasteli kellontarkasti illalla kello yhdeksän ja sen jälkeen työskenteli kolme tuntia ajatustensa parissa. Tällä tavoin hän sai kirjoitettua aktiivisesti, mutta vaimot yksi kerrallaan väsyivät tähän yksitoikkoiseen periaatteeseen. Kierkegaardin rakastetuin teos on Entten-tentten, kokoelma lastenloruja. Nykyään Tanskassa se on luetuin 1800-luvulla kirjoitettu kirja. Samoja loruja myös Nietzsche tapasi lukea ääneen omille lapsenlapsilleen. Nietzschen kerrotaan innostuneen Kierkegaardin saduista niin, että hän heti kirjan luettuaan leikkasi pois viiksensä.

28

Minervan Pöllö 4/09  

Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Dilemman julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakauslehti...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you