231
Entisaikojen veneet tehtiin tiukkasyisistä kangaspetäjän laudoista ja kyllästettiin kunnon tervalla joka kevät. Veneet olivat keveitä soutuveneitä ja kaksihankaisia sekä raskaita nuottavevneitä, joilla uskalsi lähteä kovaankin tuuleen raskas märkä nuotta veneessä. Tavalliset verkot kudottiin pellavalangasta ja nuottaverkot hamppu- eli liinalangasta. Myöhemmin pumpulilankojen tullessa kauppaan, olivat nuotat pumpulilangasta kudottuja. Nuotat täytyi joka kerran panna hyvin kuivumaan vedon jälkeen, koska ne muutoin olisivat lahonneet. Nuotan kohot tehtiin kaarnasta tai tuohesta sekä painot olivat hiekalla täytettyjä rättipainoja tai tuohenkäppyrä jonka sisällä oli kivi. Nuotan vetoköydet tehtiin tuohesta tai halkaistuista puun juurista. Tällainen köysi kellui pinnalla ja oli kädessä mukavampi kuin karkea hamppuköysi. Verkot, merrat ja rysät kudottiin pitkinä talvi-iltoina itse ja monet kutojat olivat niin taitavia, että he lukivat lehteä kutoessaan. Tätä työtä osasivat myös naiset. Yksi taitavimmista verkonkutoja ja -paikkaaja naisista oli 1880 Etelätalon emännäksi Luusniemeltä tullut Maija-Leena Hänninen. Vaikka hän kouluja käymättömänä ei osannut kirjoittaa, oli hän käsistään erittäin taitava tehden tuohesta nuotanvetoköyttäkin eläessään satoja metrejä. Kylillä oli kyllä ammattimiehiäkin, jotka kiersivät laittamassa nuottia ja kutamassa verkkoja vähemmän tai taville. Tunnetuin lienee ollut Ukko-Tarvaiseksi sanottu, toinen jalka puusta, joka kiersi nuotan laitossa monessa talossa. Mäkrän talossa oli Oskari Takkinen, jonka alana oli verkon kudonta. Tämän vuosisadan yksi taitavimmista nuotan laittajista oli Alex Viljakainen, nuorena polion sairastanut, mutta silti elämänhaluinen ja taitava kansanmies. Hän laittoi itselleen yhdeksän kyynärää korkean nuotan, kun nuottien korkeus muutoin oli kuusi kyynärää. Viljakaisen nuotan pituus oli 200 kyynärää. Nuotan perän lai tto oli hyvin tärkeää, jotta perä "avautui" vedettäessä ja kalat uivat perään eikä sen alitse karkuun. Kun 30-luvulla alkoi rautalangasta valmistetut verkkokatiskat tulla käytäntöön, syrjäyttivät ne hyvin paljolti rihmamerrat ja osin rysätkin käytöstä ja ainakin niiden kotivalmistus loppui tehdasvalmisteisten pyyntivälineiden tultua muotiin. Yksi pyyntitapa on syytä vielä mainita, joka oli ennen aivan yleinen, mutta nyt jo melko vähän harjoitettu. Se oli pimeinä syksyiltoina järvien rannoilla harjoitettu tuulastus. Pyyntivälineenä oli taottu monipiikkinen atrain ja valolähteenä veneen kokkapuuhun kiinnitetty "tulikoura", rautahahlo, jossa poltettiin hyviä tervaspalikoita. Välineet olivat maasepän tekemiä ja halpoja. Saaliit saattoivat olla syksyöinä hyvinkin runsaita ja moni hauki ja lahna nostettiin atraimella veneeseen. Toinen täysin jo nykyisin unhoon jäänyt kalastusmuoto oli käestys, jota isämme ja esi-isämme ennen harrastivat. Siinä suljettiin verkolla lahden poukama ja sitten pohjassa kävellen säikytettiin ruohikossa uinuvat kalat liikkeeseen, jolloin ne törmäsivät esteenä olevaan verkkoon.