vapaaehtoistyöntekijöiden joukko. Norris näkee tämän vaiheen kestäneen 1800-luvun puolivälin tienoilta aina 1950-luvulle saakka. Kuitenkin television myötä
alettiin
keskitetymmät
siirtyä
kohti
modernia
vaaliorganisaatiot,
vaihetta,
pidemmät
joka
toi
kampanja-ajat
mukanaan ja
uusia
viestintäkanavia. Täten voi nähdä, että kampanjat siis professionalisoituivat selvästi entiseen verrattuna. Puoluelehdistö oli yhä vahvassa asemassa, mutta niiden haastajat olivat saaneet jo jalansijaa ja nousseet merkittävään asemaan. Myös satunnaisilla mielipidemittauksilla alettiin seurata kansalaisten suhtautumista politiikkaan. Tämän Norris näkee alkaneen 1960-luvun alussa ja kestäneen 1980-luvun loppupuolelle asti.
Tässä tutkielmassa on kuitenkin olennaisinta keskittyä Norrisin jaottelun kolmanteen vaiheeseen, postmoderniin kampanjointiin, joista on nähty merkkejä 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Ensimmäiset signaalit uudesta aikakaudesta vaalimainonnassa nähtiin etenkin Yhdysvalloissa ja IsossaBritanniassa, mutta monet muut ovat seuranneet perässä omaa tahtiaan. Merkkeinä postmoderneista kampanjoista voi Norrisin mukaan pitää muun muassa entistä fragmentoituneempaa ja puolueista vapaampaa medioiden kenttää sekä aiempaa korkeampia markkinointibudjetteja, joita on käytetty esimerkiksi ammattikonsulttien palkkaamiseen. Lisäksi uudenlaiset viestinnän muodot
ja
tavat
välittää
omaa
viestiään
kuuluvat
postmoderniin
vaalikampanjointiin. Vaikka Norrisille tämä tarkoitti ensin satelliittitelevisiota, on nykyinen internetin ja sosiaalisen median tuoma vaikutus vähintäänkin yhtä merkittävä ja Suomen suhteellisen kaapelikanavattomassa maassa yhä varmasti
merkittävämpikin.
Vielä
vuonna
2001
ei
odotettua
internetvallankumousta nähty Ison-Britannian vaaleissa, mutta jo vuoteen 2005 mennessä sähköisten kanavien merkitys oli noussut selvästi (Kuhn 2007, 239-240). 6