Euroopan ytimessä: Olli Salmi: Olisiko taas teollisen ekologian aika?

Olisiko taas teollisen ekologian aika?

Tein 2000-luvun alussa väitöskirjatutkimusta Kuolan niemimaan kaivosteollisuuden rikki- ja raskasmetallipäästöistä. Yhtenä ratkaisumallina päästöongelmiin oli tuolloin USA:ssa ja Euroopassakin muodikas teollinen ekologia, jonka tavoitteena on optimoida jäte- ja sivuvirtojen hyötykäyttöä useiden eri teollisuuslaitosten välillä. Tutkimustyön iso yllätys oli, että Kuolan teollisuudella oli jo 1970-luvulta lähtien ollut erittäin pitkälle vietyjä teollisen ekologian malleja rikkidioksidin ja nefeliinijätteen hyödyntämiseksi fosforihapon ja portlandsementin tuotannossa. Tuloksena olisi ollut lähestulkoon suljettu kierto, jolla alueen päästöt (1980-luvun lopussa noin kymmenen kertaa koko Suomen rikkipäästöt) olisi saatu 90-prosenttisesti talteen. Ongelma oli kuitenkin byrokratiassa: neuvostojärjestelmän oppien mukaisesti metallien ja lannoitteiden tuotantoa ohjasivat eri ministeriöt tiukkoine tuote- ja tuotantoraameineen, eikä näiden ulkopuolelle passannut astua. Tällä tavoin järjestelmä suoraan pakotti toimijat tuottamaan valtavia määriä jätettä niin ilmaan, veteen kuin maaperäänkin. Neuvostoliiton romahdettua ketään taas ei kiinnostanut. Päästöt puolittuivat kuin itsestään tuotannon supistuttua, eikä portlandsementillekään oikein ollut enää tarvetta.

Tarina palautui mieleeni, ei ainoastaan Ukrainan sodasta seuraavan nikkelin hinnannousun takia, vaan eurooppalaisten toimijoiden vaikeudesta tehdä sektorit ylittävää yhteistyötä teollisten sivuvirtojen hyödyntämisessä. Nyt jos milloinkaan teolliselle ekologialle olisi iso tarve teollisuuden raaka-ainepaineita helpottamaan. Kuitenkin lähestulkoon kaikki teollisen ekologian kansalliset ja alueelliset aloitteet ovat viimeisen 20 vuoden aikana kuivuneet kokoon, kun niihin pumpattu julkinen raha loppuu. Näin kävi niin brittien NISP-ohjelmalle kuin samaan malliin tehdylle suomalaiselle FISS-ohjelmallekin. Miksi sitten teollisen ekologian mukaisen yhteistyön luominen on niin vaikeaa? Päätin kysyä asiaa Boliden Minesin tutkimuspäällikkö Anders Sandilta. Hänen mukaansa yhteistyön haasteet kiteytyvät kahteen syyhyn: yhteistyön ennakoimattomuuteen ja regulaation jäykkyyteen.

Ennakoitavuus ja vakaa toimintaympäristö ovat onnistuneen teollisuusliiketoiminnan peruskiviä. Kun lähdetään jakamaan sivuvirtoja muiden kanssa, ennakoitavuus heikkenee. Jos vaikkapa kuparisulatto ostaa sähkö- ja elektroniikkajätettä raaka-aineeksi, on ostajan vaikea hahmottaa, minkä verran arvonlisää myyjä tuo kierrätysmateriaaleihin, millainen ansaintalogiikka heillä on, ja minkä arvoinen jäte tai sivutuote on raaka-ainetoimittajalle. Jos taas teollisuusyritys myy sivuvirtaa asiakkaalle, ei asiakas välttämättä halua ajaa prosessiaan raaka-ainetoimittajan toivomalla tavalla, jos valittavissa on paremman kannattavuuden tarjoava syöte. Raaka-ainetoimittajan näkökulmasta sivuvirrasta pitäisi tietenkin saada ennakoitavissa oleva ja paras mahdollinen korvaus.

Toinen sivuvirtojen toimittaja-asiakassuhteeseen liittyvä haaste on, että jäte muuttaa ajan myötä luonnettaan: esimerkiksi matkapuhelimien metallisisältö melkein tuplaantui vuosien 2000 ja 2010 välillä ja on sen jälkeen pudonnut noin neljänneksen. Tämä lisää ennakoinnin vaikeutta sivuvirtakaupassa. Jos lisäksi yhteistyökumppani muuttaa prosessiaan, on kaikkien samassa kierrätyspiirissä olevien muutettava omaansa. Tämä lisää yrityksen haavoittuvuutta ja edellyttää varasuunnitelmaa – mistä saadaan korvaava raaka-aine, jos jostain syystä ei saadakaan sivuvirtaa prosessoitavaksi tai ainakaan oikeilla spekseillä? Yhtenä ratkaisuna ovat Anders Sandin mukaan kierrättäjät ja muut välittäjäfirmat, jotka takaavat tasaisen laadun. Nouryon Äänekoskella tai Borregaard Norjassa ovat hyviä esimerkkejä välituotefirmoista, jotka pystyvät optimoimaan myös sivutuotteiden hyötykäyttöä.

Regulaation osalta puolestaan jätemääritelmät ja sivutuotteiden kriteerit vaikeuttavat usein hyötykäyttöä. Rikastushiekka on hyvä esimerkki regulaation toimivuudesta niin kauan kuin hiekkoja ei oteta hyötykäyttöön. Läjitetyn rikastushiekan verokohtelu on teollisuudelle kevyttä, mutta on vaikeaa ennakoida mitä tapahtuu, jos rikastushiekkoja aletaan jalostaa merkittävästi toiseen muotoon. Erityisesti prosessissa syntyvä jäte, jonka määrä saattaa olla suurikin, voidaankin todeta veron tai maksujen alaiseksi jätteeksi. Tällöin teollisuudella on vain vähän kannustimia ottaa arvoaineita hyötykäyttöön. Joissain tapauksissa sivutuotteiden kriteerit ja luokittelu taas ovat liian jäykkiä, koska luokista ei voi poiketa. Hyvänä esimerkkinä ovat Sandin mukaan kalsiitti ja dolomiitti, joita voitaisiin käyttää hyödyksi sementin valmistuksessa. Näiden tuotteiden rikkipitoisuudelle on kuitenkin rakentamismääräyksissä tiukat rajat. Syynä on se, että kalsiitin ja dolomiitin sisältämien sulfidien hapettuessa sulfaateiksi rakennusmateriaaleihin syntyy jännitteitä, jotka puolestaan saattavat johtaa halkeamiin. Osassa Bolidenin kaivoksilta saatavissa sivuvirroissa rikki on jo valmiiksi sulfaattimuodossa, jolloin riskiä rakennusmateriaalien vaurioitumiselle ei ole. Rakentamismääräyksissä on rikille kuitenkin vain yksi raja, riippumatta siitä millaisena yhdisteenä se esiintyy.

Yhteisten liiketoimintamallien kehittäminen sivutuoteteollisuuteen ja regulaation säätäminen sivutuotteita kehittävään suuntaan ovat varmasti rahanarvoisia kehitystoimia myös jatkossa. Uudistuvan rakentamislain myötä sivuvirtoihin perustuvat rakennusmateriaalit toivottavasti tulevat entistä paremmin käyttöön. ▲

TEKSTI: OLLI SALMI