Kolumni, Pertti voutilainen: Mihin unohtui maailmanloppu?

Asiat ovat nyt sillä mallillaan, että yhä useampi ennustaa maailmanlopun olevan ovella. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta.

Muistan vielä, kun 1970-luvun alussa luin Rooman klubiksi nimitetyn porukan julkaisemaa kohukirjaa ”Kasvun rajat”. Sen teksti ei ilahduttanut mieltä. Ihmiskunnan kohtalon sanottiin olevan vaarassa, kun kaikki tarpeellinen oli planeetalta loppumassa. Tunnetuimmista metalleista oli ensimmäisenä loppumassa hopea, jonka varojen arvioitiin riittävän enää 21 vuodeksi. Yhtä lohduttomia olivat ennusteet muillekin tärkeille metalleille. Ihmettelin asiaa, mutta kun kirjan viestin takana oli niin moni korkea auktoriteetti, arvelin asiassa jotain perää olevan. Lehtihaastattelussa kuitenkin uskalsin sanoa olevani eri mieltä. Ja mielipiteenäni kerroin, että ”mikään ei lopu koskaan”. Sain runsaasti vähemmän ystävällisiä terveisiä. Turusta matkusti jopa yksi professori pääkaupunkiin asti kertomaan, että olen hullu, kun tuollaisia esitän. Vastasin, että hulluudestani en ole ihan varma, mutta väitän olevani oikeassa itse asiassa. Viisikymmentä vuotta on nyt kulunut tuosta keskustelusta, ja hopeaa on vielä runsaasti jäljellä. Metallisten raaka-aineiden loppuminen ei meitä uhkaa, jos pidämme huolta etsinnän ja tuotannon teknologian kehittämisestä.

Luulenpa, että enemmän pitää olla huolissaan siitä mahdollisuudesta, että George Orwellin sata vuotta sitten teoksessaan ”Vuonna 1984” hahmottelema kuva tulevaisuuden maailmasta muuttuukin todellisuudeksi. Silloin elettäisiin oloissa, jotka ovat tuttuja Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Siinä maailmassa yksilön oma tahto ja toimintamahdollisuudet alistetaan systeemille, joka valvoo ja ohjaa toimintaasi sataprosenttisesti. Tällaisen yhteiskunnan tarvitsema hallintateknologia on nykyään helposti kehitettävissä. Vaikka fyysiset tarpeet olisivat jotenkin tyydytetyt, henkinen tuska on niissä oloissa raskas kantaa. Jos ette tätä usko, käykää kysymässä virolaisilta, millaista oli elämä Neuvostoliiton miehittämässä maassa. Onneksi tässäkin tapauksessa ennustajan aikataulu on pettänyt, eikä pahin ole tapahtunut. Mutta kehitystrendit ovat pelottavia vaikkapa itärajan takana suuressa naapurissamme. Radikaalin islamin maissa tilanne taitaa olla vieläkin pahempi. Uskaltaakohan tässä toivoa, että ”Luoja meitä varjelkoon”, kun asialla on niin monenlaisia luojia erilaisine tavoitteineen.

Viihdetaiteilija Matti Jurva jätti meille aikanaan elämänohjeita, miten suhtautua elämän vastoinkäymisiin. Kun katontervaajien pytty sattui putoamaan kadulla hänen niskaansa, hänen reaktionsa kuului: ”Ihminen älä sinä hermostu, ihmettele vaan. Ota sinä vastaan kiitellen, mitä ylhäältä annetaan”. Näin suurta ymmärrystä ei kai ole oikein ihmiseltä vaatia, mutta ymmärtää pitää, että maailmassa kaikki ei aina käy parhain päin. Vastoinkäymisiäkin on pakko hyväksyä.

Ennustaminen on vaikeaa, kuten edellisistä esimerkeistä käy ilmi. Pieleen voivat mennä sekä substanssi että ajoitus. Tästä huolimatta otan riskin ja esitän käsitykseni ihmiskuntaa odottavasta tulevaisuudesta. Jos on uskomista edes puoleenkaan siitä, mitä media nykyään päivittäin raportoi tekoälyn ja aivotutkimuksen kehittymisestä, saamme kokea uskomattoman isoja muutoksia. Amerikkalaiset jo asensivat piisirun suoraan kontaktiin aivojen kanssa. Tämän voi nähdä alkuasteena korjaussarjan rakentamiselle aivovaurioiden korjaamiseen. Kun elektroniikan kehittäjien tavoite on pienentää laitteiden kokoa, voidaan pian koota tuotteita atomi atomilta, ja tuo edellä mainittu korjaussarja mahtuu yhä pienempään tilaan.

Onko ennustettu kehitys hyväksi vai pahaksi.? Hyväksi puoleksi voitaneen laskea tasa-arvon lisääntyminen. Tarvittaessa voidaan nimittäin pyyhkiä tyhmyys pois korvaamalla aivojen huono osa kunnollisella varaosalla. Kaikista voidaan tehdä yhtä viisaita tai yhtä tyhmiä. Mutta voisikohan tuo käytännössä tuoda tullessaan ikuisen onnen? Tuskinpa, sillä olisihan se ihan väärin, jos naapuri olisi yhtä viisas kuin itse.

Joillekin voi olla vaikeaa hyväksyä, että varaosien osuus voisi kasvaa niin suureksi, ettei voida sanoa, onko kyseessä luomuihminen vai tekoihminen. Kaikki siis emme olisikaan ”Luojan luomia”. Ei tunnu hyvältä sellainen näkymä.

Aloitin tämän kirjoituksen viittauksella maailmanlopun ennustajiin, joita talouden ahdingon aikoina on runsaasti liikkeellä. Kevään kuluessa meidät kuitenkin yllätti tieto siitä, että talouden taantuma on voitettu ja olemme matkalla kohti parempia aikoja. Kaikki talousviisaat eivät tähän usko, vaan luottavat enemmän Nalle Wahlroosiin, joka kertoo Suomen olevan konkurssin partaalla. Kumpaa oppia pitäisi uskoa? Nalle ei ole koskaan ollut väärässä, mutta sopii toivoa, että sellainen ihme nyt tapahtuisi. Oli miten oli, varmaa on, että kovia joudumme vielä kokemaan ennen kuin Suomen talous on noussut siitä kuopasta, johon olemme sen sallineet vajota.

Maailmanloppua ei tähän enää tarvittaisi. Murheita on riittävästi muutenkin. ▲

PERTTI VOUTILAINEN